Venla Hiidensalo: Suruttomat (2021)

 

 

”En pelkää mitään, en edes itseäni.” [---] ”Tällaista on olla olemassa. Tällaista on olla vapaa. Minä olen Tyko ja Tyko on minä.” [---] ”Olen ainoa, joka saa maalata sinut, kuuletko, ainoa, Tyko sanoo.” [---] ”Pitäisi nousta, pakata matkalaukku ja lähteä, sanon itselleni.” [---] ”Äiti oli mitä oli. Kauniisti sanottuna ailahtelevainen. Ja sitten hän kuoli.”

Venla Hiidensalon Suruttomat on romaani Helmistä, Tajusta ja Evasta. Ja kadotetuista haaveista ja menetetyistä lapsista, kipeistä salaisuuksista ja toisen tahdon vallasta yli oman, elämän ja todellisuuden mukanaan tuomista haavoista, yksinäisyydestä ja eksyneisyydestä.

”Isä karkasi hänen sormiensa alta kuin varjo. Öisin hänen mielensä kirjoitti itsepäisesti toista tarinaa. Se tarina kertoi äidistä.”

*

Helmi Vartiainen oli lahjakas nuori nainen, joka 1900-luvun alussa pääsi opiskelemaan Ateneumin piirustuskouluun ja haaveili vapaana aukeavasta elämästä ja taiteilijan urasta. Koulussa hän tapasi Tyko Sallisen, jonka kanssa hän avioitui. Opinnot oli avioliiton myötä jätettävä, koska naimisissa oleva nainen ei saanut osallistua koulun opetukseen.

Todellisuudesta tuli avioliiton myötä hyvin toisenlainen kuin haaveissa. Helmistä tuli Tykon teosten Mirri ja kahden tyttären äiti, sitten eronnut ja yksinäinen, töitään ”muutamasta perunasta ja leivänpalasta” kaupitteleva nainen. Häneltä vietiin lopulta kaikki.

”Unessa kävelen tummaan veteen. Vesi on pehmeää, ja se ottaa minut vastaan kuin äidin syli. Kävelen pohjaa pitkin aina sinne asti missä taivas näkyy enää valonkajona eikä minusta jää jälkeäkään.”

*

En ennen tämän romaanin lukemista tiennyt Helmi Vartiaisesta oikeastaan mitään, en myöskään Tajusta, Evasta tai Tyko Sallisestakaan (no, Tyko Sallisen tiesin nimeltä ja jonkinlainen kuvajainen hänen teoksistaankin mielessäni oli). Siksi saatoin lukea tätä ilman suurempia ennakkotietoja ja omia tulkintojani henkilöiden elämästä ja ennen kaikkea juuri romaanina, mahdollisen tarinan rakentavana fiktiona, johon kietoutuu myös todellisuutta ja elettyä elämää. Se, minkä toki tiesin, oli 1900-luvun alun yhteiskunnallinen ilmapiiri ja naisten epätasa-arvoinen asema niin taiteen tekijöinä kuin aika lailla kaikessa muussakin. Maailma oli miesten, ja se näkyi ja tuntui.

Fiktion kirjoittaminen todellisista henkilöistä on kysymys, joka askarruttaa minua toistuvasti: kysyn mielessäni, onko se oikein ja/tai mielekästä, ja päädyn aina vastaamaan sekä kyllä että ei, tietämättä kumpaa mieltä lopulta enemmän olen. Tai ehkä sentään olen enemmän sitä mieltä että kyllä, ainakin nyt taas tällä kertaa. Se on oikein ja mielekästä, koska sillä tavalla nämä todellisuuden henkilöt heräävät henkiin, fiktio tekee heistä jotenkin nurinkurisesti enemmän todellisia ja saa lukijan ehkä myös kiinnostumaan heistä ja heidän elämästään enemmänkin. Toisaalta se ei ole, ei oikein eikä mielekästä, koska fiktion kirjoittaja kirjoittaa väistämättä vain tulkintaa ja rakentaa, valikoi ja kohdentaa henkilöidensä elämää ja tarinaa omasta elämästään ja kokemusmaailmastaan käsin ja kuorruttaa todellisuutta myös tietoisella sepitteellä, jonka taakse todellinen henkilö ja hänen elämänsä harsoutuvat. Kun kirjailija vielä on tarinaa rakentaessaan taitava ja lukijaa tekstillään ja tarinallaan viekoitteleva, kuten esimerkiksi Hiidensalo on, lukija saattaa tahtomattaankin ottaa tarinan myös totena ja unohtaa sen fiktiivisyyden.

Oikeasti kysymys ei ehkä pohjimmiltaan kuitenkaan edes ole ongelmallinen, jos ja kun muistetaan että tällaisia romaaneja todellisista henkilöistä kirjoitetaan ja luetaan juuri niinä kirjoittajansa tulkintoina. Romaanissa todellisistakin henkilöistä tulee romaanihenkilöitä ja heidän elämästään romaanihenkilöiden elämää, fiktiivisiä tarinoita jotka olisivat voineet olla totta. Kirjailijakin saattaa tätä myös tietoisesti painottaa, ja näin tekee myös Hiidensalo, joka kirjoittaa teoksensa jälkisanoissa seuraavaa:

”Olen kirjoittanut tämä tarinan todellisuutta mukaillen, niin kuin kaikki olisi voinut tapahtua. [---] Tämä tarina on minun tulkintani, ja kaikki siinä on suodattunut kokemusmaailmani lävitse. Lopputulos on faktoista innoituksensa saanutta fiktiota.”

On myös oikeasti arvokasta, että fiktio osaltaan nostaa näitä näitä todellisia henkilöitä esille, kirjoittaa heitä eläviksi ja lähestyttäviksi ja muistuttaa siitä mitä on ollut – ja todellakin on eikä vain olisi voinut olla – koska mukana on aina myös sitä todellisuutta, fiktiivisistä kuorrutteista huolimatta. Kietoutuuhan todellisuus aina myös fiktiivisiin henkilöihin, kuinka ei sitten fiktioituihin todellisiin?

Helmi Vartiaisen ja muiden teoksen henkilöiden elämästä enempää siis tietämättä uskon, että Hiidensalo on onnistunut rakentamaan tarinan, joka kaikessa surullisuudessaan olisi varmasti voinut olla mahdollinen. Pidän paljon myös hänen tavastaan kirjoittaa, se on samaan aikaan jotenkin korutonta ja koskettavaa. Kaiken kaikkiaan Suruttomat on todellisuuden surullisia rosoja täysi ja kaikkea muuta kuin suruton romaani – hieno teos, joka ei ole hyvän mielen luettavaa mutta herättää lukijan mielessä monia kipeitä ja tärkeitä kysymyksiä: Mitä jos asiat olisivat menneet toisin? Mitä jos maailma olisi ollut toisenlainen? Ja miten paljon voikaan toinen ihminen vaikuttaa ihmisen elämänkohtaloon ja -tarinaan? Ja, ennen kaikkea, kuka oikeastaan oli Helmi Vartiainen? Millainen taiteilija, millainen ihminen? Millaisen elämän hän oikein eli ja miksi?

*

Venla Hiidensalo: Suruttomat. Otava, 2021.

Saila Susiluoto: Kehrä (2021)

 

 

”Ajattelen että on oltava jokin tapa, monta, konkreettisia toimia, kaiken kulutuksen nopea vähentäminen. On sen tilalle löytyviä, kaikille tärkeitä asioita: rakkaus, ilo, vapaus, oikeudenmukainen jako, hidastaminen, asioita joiden valo on suurempi kuin äkillisen köyhtymisen ja luopumisen varjo, merkityksiä joiden lähteille meidän on vielä mahdollista löytää?”

*

Vaalean kevätillan hiljaa alkavassa hämärässä luen loppuun Saila Susiluodon Kehrän. Päivä on ollut huhtikuun päiväksi kolea ja takatalvinen, mutta kevät on läsnä juuri valossa, pitkässä vaaleassa illassa.

Olen mietteliäs. Tuntuu, että teoksen tunnelma on kuin ilta ympärilläni: haikea, mutta silti myös viipyilevän valoisa, toiveikas. Ajattelen, että tämä on kaunein ja merkityksellisin kirja, jonka olen pitkään aikaan lukenut.

Ja niin tämä on, sillä tämä on kirja, joka antaa toivoa siitä, että me ihmiset vielä näemme ja ymmärrämme muutoksen välttämättömyyden. Näemme, että emme voi jatkaa tätä loputtomaan kuluttamiseen perustuvaa elämäntapaa vaan tarvitsemme toisen, tarvitsemme pysähtymistä ja turhasta luopumista, saadaksemme tilalle uutta iloa ja valoa, ja jättääksemme jälkeemme pelkän hävityksen sijaan myös huomisen.

Niin: tämä teos on matka Italiaan, mutta tämä on myös matka toisenlaisen elämäntavan tarpeellisuuteen. Samalla tämä on matka kirjoittamiseen ja sen kipuihin, matka parisuhteeseen ja rakkauteen, ja matka luopumiseen, monella tavalla. Tämä on kirjoittajansa matka ja monta matkaa, jotka resonoivat myös minussa, antavat tarttumapintaa ja lohtuakin.

Susiluodon teksti on tiheää ja mietiskelevää, täynnä havaintoja ja ajatuksia, ja siksi sitä on hyvä lukea hitaasti, kiirehtimättä – vähän samaan tapaan kuin meidän olisi hyvä osata ja saada myös elää.

*

Ja vielä tämä, tärkeä. Susiluoto kirjoittaa:

”Minulla on ammatti josta olen tottunut ajattelemaan että sen toteuttaminen ei ainakaan ole kovin väärin, ei kovin tuhoisaa. Mutta se ei ole totta, meidän länsimaiset viiltomme maailmannahassa ovat joko suuria tai pienempiä mutta eivät olemattomia juuri koskaan. Puut, paperi, puut, tämä paperi, en tiedä millä perustelen tämän.”

Ymmärrän niin, tämänkin, mutta sanon silti: perustelkaamme sillä, että on asioita, jotka on tärkeää sanoa, ja teoksia, jotka on tärkeää kirjoittaa. 

*

Saila Susiluoto: Kehrä. Otava, 2021.

Natalia Kivikko: Punavuoriefekti (2021)

 

 

”Siispä, teokseni täydellinen mainoslause on

Ravisteleva ja kipeän rehellinen omakohtainen romaani

punavuorelaisesta kuplasta ja luokkaeroista!”

 *

Pseudonyymi Natalia Kivikon Punavuoriefekti (Aviador, 2021) on railakas autofiktioparodia kirjailijasta, joka arvelee saavuttavansa mainetta ja mammonaa kirjoittamalla autofiktioromaanin – eletäänhän nyt ”höttöisen milleniaaliautofiktion” kulta-aikaa.

Autofiktio lajina ei juuri saa osakseen mairittelua, eivätkä myöskään omissa kuplissaan elävät ihmiset. Teos onkin mitä pirskahtelevin keitos autofiktiohuumalle irvailua ja samalla kaunistelemattomia pohdintoja luokkayhteiskunnasta ja punavuorelaisten ja lähiöihmisten erilaisista elämänmahdollisuuksista.

Hupaisinta on, että pseudonyymillä kirjoittaminen kääntää koko autofiktion käsitteen riemukkaasti päälaelleen – lajin ideaanhan kuuluu, että tirkistelynhaluinen lukija voi arvailla, mikä teoksessa onkaan totta ja mikä fiktiota. Lukiessani huomaan itsekin olevani uteliaisuuteni ansassa, vaikka pidän itseäni kirjallisuuden kirjallisuutena ottavana lukijana, jota faktan ja fiktion vuoropuhelu kiinnostaa lähinnä osana kirjoittamisen prosessia. Sillä kyllä vain: haluaisin tietää, kuka pseudonyymin taakse kätkeytyvä kirjailija on, ja tuntuu, että hän rikkoo autofiktion sopimusta kirjoittamalla salanimellä. Samalla ratkaisu on kuitenkin mitä mainioin ja ihan oikein uteliaalle lukijalle – ja niin, kenpä tietää, ehkä tämä onkin fiktiivistä autofiktiota? Ja mitä enemmän teosta mielessäni pyörittelen, sitä epäolennaisemmaksi kysymys kirjailijan henkilöllisyydestä muuttuu, ja tuntuukin vain hykerryttävältä olla lukijana osa tätä kutkuttelevaa kirjallista leikkiä.

Parodiana teos on vallaton ja tietysti monella tavalla kärjistäväkin, kuten lajityyppiin kuuluu. Tietyssä yliampuvuudessaankin (tai toisaalta juuri siinä) se on myös riemastuttavan hersyvää pohdiskelun ja iloittelun yhteistulitusta, jota on paikallaan lukea samantapainen pilke silmäkulmassa kuin se lienee kirjoitettukin.

*

 Natalia Kivikko: Punavuoriefekti. Aviador, 2021.

 

Anna Järvinen: Uni viime yönä: (2021)

 

 

”Vanhoja muistoja pitäisi lajitella, mutta miksi. Minähän voin asettaa ne mihin järjestykseen tahansa, jälkikäteisselitystä kaikki, vain jotta näkisi punaisen langan jonkin yhteyden logiikan joskin logiikka luultavasti menee yli horisonttini. Saatan nähdä erilaisia yhteyksiä sen mukaan miten lajittelen.”

 ”Nyt ajattelen vain mitä tekisin loppuelämälläni.”

 ***

Anna Järvisen Uni viime yönä: on teos, josta sekä saan kiinni että en,

se on teos, jota alan lukea kiinnostuneena ja jota lukiessani kummastun, jotenkin lähestyn ja loittonen samaan aikaan,

se on teos, jota luen alusta vähän matkaa ja jonka aloitan alusta uudestaan, se on teos jonka luen loppuun ja jätän sitten pöydälle lepäämään, ja se on teos johon taas palaan, jota selailen, silmäilen, luen uudelleen,

ja lukiessani, selaillessani, silmäillessäni ajattelen, yhä uudelleen, että teos on valtavan kaunis, kuulas, runollinen, haikea, ja silti jotenkin etäinen, minulta pakeneva,

se on teos, joka on unia ja muistoja ja nykyhetkeä, katkelmia ja hämäriä rajoja, teos joka on oman tarinan etsimistä ja rakentumista, aikaa ja lapsuutta ja ikääntymistä, sivullisuutta ja ulkopuolisuutta, ja siten monia kysymyksiä jotka tulevat lähelle, mutta silti, niin, silti se on etäinen, enkä ehkä tiedä mistä tämä etäisyys johtuu (enkä sitäkään, onko se oikeastaan ongelma),

niin: se on teos, josta ehkä haluaisin saada enemmän kiinni ja johon haluaisin enemmän mennä, mutta johon en ehkä enempää pääse – jonka tarttumapinta on jotenkin utuista mutta joka kuitenkin on, jää leijailemaan mieleeni, etsimään ja kysymään

***

Anna Järvinen: Uni viime yönä:. Suomennos Raija Rintamäki. Teos & Förlaget, 2021.

 

Pauliina Vanhatalo: Tuntemani maailma (2021)

 

Pauliina Vanhatalon Tuntemani maailma (2021) päättää hänen omaelämäkerrallisen trilogiansa, joka alkoi teoksesta Keskivaikea vuosi (2016) ja jatkui teoksella Toinen elämä (2018). Keskivaikea vuosi kertoo omakohtaisesta masennuksesta, Toinen elämä keski-ikäisen naisen elämänkysymyksistä.

Tämän uusimman teoksensa keskiöön Vanhatalo on kirjoittanut tunteet – sen, miten herkästi tunteva, empaattinen ihminen jatkuvasti kantaa mukanaan tunteidensa painoa. Samalla teoksessa kohdataan epävarman ja ravistelevan aikamme vaikeat kysymykset, ilmastonmuutos ja pandemia. Teoksen nimi onkin kaksoismerkityksessään mitä mainioin.

Väsyminen omien tunteiden kuormaan saa Vanhatalon kiinnostumaan myös psykopaateista – siitä, millaista on elää ilman jatkuvia tunnemylläköitä. Minulle tämä psykopaattien osuus jää teoksessa etäiseksi, vaikka toki hahmotan heidät (liikaa) tuntevan ihmisen kiinnostavanakin vastakuvana. Enemmän saan irti Vanhatalon muista ajatuksista – ja niin, tunteista – ja kaikkein eniten saan, juuri tässä ajassa, kiinni sellaisista lauseista kuin nämä:

”Koetan selviytyä.

Suojelen omaa ja läheisteni hyvinvointia, tavoittelen myös onnea ja mielihyvää.

Olen ihminen.”

Sillä niin, juuri tältä näinä aikoina tuntuu (!): Koetan selviytyä pandemiasta ja peloistani sen keskellä ja koetan selviytyä ekologisen omatuntoni välillä musertavista äänistä. Koetan ajatella, että saan – ja minun pitääkin – suojella omaa ja läheisteni hyvinvointia ja tavoitella myös onnea ja mielihyvää, olla ihminen.

Olemme todellakin koko planeetan kokoisten kysymysten ja samalla oman pienuutemme keskellä. Silti tai juuri siksi meidän kannattaa tehdä niin kuin Vanhatalokin arvelee, meidän kannattaa tosiaankin toistaa:

”Toivoa on.

Toivoa voi luoda.

Toivoa ei tarvitse koskaan täysin menettää.”

Pidetään siis toivosta kiinni, kaikki ♥

Ja lopuksi sanon vielä tämän:

Vanhatalo on tällä omaelämäkerrallisella trilogiallaan osaltaan näyttänyt, että samalla kun omaelämäkerrallinen teos ehkä keskittyykin henkilökohtaisten elämänkriisien pyörittelemiseen, se voi olla  – ja on – aina myös henkilökohtaisen ulkopuolelle laajenevaa ihmisenä olemisen sanoittamista ja avaamista ja Kirjallisuutta isolla koolla. Kukka sille (ja tähän sellainen kaunis kukan kuva).

*

Pauliina Vanhatalo: Tuntemani maailma. S&S, 2021. 

 

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta (1989)

Ehkä miehen neuvossa on järkeä – ehkä minun pitäisi lakata katsomasta niin usein taakseni, omaksua myönteinen asenne ja yrittää nauttia siitä, mitä päivästäni on jäljellä. Sillä mitä me voimme loppujen lopuksi saavuttaa sillä, että tuijotamme jatkuvasti taaksemme ja syytämme itseämme, jos elämä ei olekaan osoittautunut toiveidemme mukaiseksi? Sellaisille ihmisille kuin te ja minä ankara totuus on, että meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin uskoa kohtalomme kokonaisuudessaan niiden suurten miesten käsiin, jotka pyörittävät tätä maailmaa ja tarvitsevat palveluksiamme. Mitä siis hyödyttää kiusata itseään liikaa sillä, mitä olisi tai ei olisi voinut tehdä valvoakseen oman elämänsä suuntaa? Eikö riitä, että sellaiset ihmiset kuin te ja minä edes yrittävät antaa oman pienen panoksensa jollekin oikealle ja arvokkaalle asialle? Ja jos joku meistä on ollut valmis uhraamaan suuren osan elämästään sellaisille tavoitteille, hänellä on jo sinänsä aihetta ylpeyteen ja tyytyväisyyteen lopputuloksesta riippumatta.

Kun olen lukenut loppuun Kazuo Ishiguron romaanin Pitkän päivän ilta, huomaan, että on tullut pimeä. Taivas on tummunut huomaamatta niin kuin se aina tummuu, jos sitä ei tarkkaile. Lukuvalo ja kynttilät, jotka olen kuitenkin hieman aiemmin, tiheytyvää hämärää ennakoiden sytyttänyt, ovat kirkastuneet samalla kun pimeä on saapunut huoneeseen. Katse osuu valon ja pimeän kohtaamiseen ja ajattelen, että en olisi voinut lukea kirjaa loppuun sopivammalla hetkellä. Että en olisi voinut lukea sitä loppuun esimerkiksi aamulla. Tai päivällä. Että sen piti loppua juuri illalla ja juuri silloin, kun pimeä on juuri, ihan hetki sitten, saapunut.

Lasken katseeni takaisin kirjaan ja luen uudelleen katkelman toiseksi viimeiseltä sivulta. Päätän, että jos kirjoitan tästä, siteeraan kirjoitukseni alkuun juuri sen. Ajattelen, että en ole kirjoittanut mistään kirjasta pitkään aikaan ja että en oikeastaan lähtökohtaisesti ajatellut kirjoittaa tästäkään (sillä niin, olen huomannut että on ehkä parempi, etten lähtökohtaisesti ajattele niin yhdestäkään kirjasta, vaan että kirjoitukset saavat syntyä jos ovat syntyäkseen). Mietin, työntääkö tämä minua kirjoittamaan, mutta ennen kuin olen ehtinyt miettiä enempää, huomaan jo muodostavani mielessäni lauseita, joilla aion kirjoitustani siteerauksen jälkeen jatkaa: ajattelen, että kirjoitan siitä, miten luen kirjan loppuun juuri sillä hetkellä, kun on tullut pimeä, ja että oikeastaan tulen siinä sanoneeksi kaiken, mitä minun tarvitsee sanoa.

Suljen kirjan, käännän kansipuolen ylös, katselen miestä kuunsirpin alla. Kannen mies ei muistuta Anthony Hopkinsia. Ei tietenkään, hän on René Magritten maalaama ”Opettaja”. Minä olen koko ajan tarinaa lukiessani nähnyt kuitenkin mielessäni Anthony Hopkinsin – ja Emma Thompsonin – kasvot ja samalla niiden kuvittamia yksittäisiä välähdyksiä, joista en oikeastaan tiedä, ovatko ne totta vaiko vain muistin sekoitelmia. Siitä, kun olen nähnyt elokuvan, on kamalan kauan, puoli elämää. Ja ajattelen, äkkiä, että olen onnekas, kun vierelläni yhä on se sama ihminen, jonka kanssa elokuvan silloin katsoin. Ehkä muistankin elokuvasta oikeastaan parhaiten juuri sen: me olimme nuoria, elämä avoin. Ja kyllä, tietenkin, avoin se on yhä, mutta väistämättä rajallisempi kuin silloin. (Kun myöhemmin, aamulla, viimeistelen kirjoitustani, mietin, jätänkö tämän ajatukseni meistä kahdesta paikalleen. Eihän se oikeastaan kerro mitään kirjasta, jonka olen lukenut, se on vain henkilökohtainen, omaan elämääni liittyvä tunne. Toisaalta se kertoo paljon. Miten se oikeastaan määritellään, mikä liittyy kirjaan? Tai lukukokemukseen?)

Suljen silmät, avaan taas. Tunnustelen haikeutta, jonka teos minuun tietyn henkilökohtaisen onnentunteen ohella jättää ja jonka hahmosta en ole ihan varma. En tiedä, olenko surumielinen siksi, että olen kerännyt itseeni lukemani tarinan haikeuden, vai siksi, että sen haikeus on muuttunut omakseni tai ei, ei ehkä omakseni vaan jotenkin yleiseksi, että se on tavoittanut asioita, joilla ei ole mitään tekemistä hovimestari Stevensin ja neiti Kentonin kanssa ja kuitenkin on, asioita, jotka ovat tässä, kaiken aikaa, hetkissä joita ihmiset elävät, ilmassa tiheänä huntuna leijuvina toteutumattomina toiveina, hieman omanlaisina itse kunkin kohdalla, ehkä luovuttuina ihanteina ja pyrkimyksinä, sanomatta jätettyinä sanoina ja silti – elämänä. On minullakin asioita, joita olisin ehkä halunnut tavoitella enemmän kuin olen rohjennut. Toisaalta ajattelen, että niiden aika ei ole ollut vielä. Uskon siis edelleen aikaan, siihen että sitä on?

Mutta niin, ehkä sillä ei ole väliä. Eikä eroa. Sillä, onko haikeus tarinan, minun vai yleensä ihmisyyden haikeutta. Ehkä on vain niin, että olen lukenut teoksen, jonka hienovireisyys on tavoittanut mielessäni jotakin hyvin yleisinhimillistä. Kuinka moni meistä on onnistunut elämään niin, ettei koskaan ole kokenut tarpeelliseksi pohtia elämänsä risteyskohtia ja tekemisiään ja tekemättä jättämisiään? Kuinka moni meistä ylipäätään kykenee elämään taakseen katsomatta? Entä pitäisikö edes kyetä, eikö menneisyytemme kuitenkin myös kerro meille meistä itsestämme? (Tarkennan, että taakseen katsominen ja katumus ovat eri asioita. Sen, että pohtii elämäänsä ja risteyksiään, ei tarvitse tarkoittaa tyytymättömyyttä. Se voi tarkoittaa myös sitä, mutta sen ei tarvitse. Ja tämä nyt taas ihan tällaisena yleisenä huomiona tai ajatuksena, jollaisiin luetut kertomukset toisinaan johtavat riippumatta siitä, mitä ne itsessään ovat oikeastaan sanoneet. Katuiko Stevens ja jos, niin mitä, se on – ehkä – toinen kysymys.)

Avaan koneen, siirryn kirjoittamaan. Ilta ympärillä syvenee, kääntyy yöksi. Se, mitä olen kirjan suljettuani ajatellut, alkaa saada kirjoituksen hahmon. En tiedä, olenko kertonut mitään itse kirjasta; joskus (tai usein) raja ”itse kirjan” ja sen itselle tarjoaman kokemuksen välillä on ohut tai melkein olematon. Olisiko ollut enemmän oikein kertoa, että Pitkän päivän ilta on kertomus vanhenevasta hovimestarista, herra Stevensistä, ja hänen matkastaan Länsi-Englannissa? Että se on tiellä ja mielessä tapahtuva matka muistoihin, elettyyn elämään ja elämänvalintoihin? Ehkä, en tiedä.

Sen tiedän, että Pitkän päivän ilta on taidokas, hienovireinen romaani, joka sanoo samalla kun jättää sanomatta. Ishiguron kerronta on eheää, syvää, taiten rakennettua, ja se tutkii myös ihmisen kykyä kertoa todenmukaisesti omaa kertomustaan ja leikitteleekin sillä, näyttää miten ohuiden säikeiden varassa kertomukseen rakennetut merkitykset joskus ovat. Ja niin, ehkä se kertoo siitäkin, että ihmisellä on oikeus kertoa tarinansa itselleen oikein. Siitä, että kun ilta lopulta saapuu, on hyvä osata iloita syttyvistä valoista ja eletystä päivästä, tulevastakin, kaikesta huolimatta.

Ja ne ihanteet, niin. Maailman tai ihmiselämän murroskohdat, rajahetket. Minkälaisille asioille me annamme arvoa tänään? Minkälaisia asioita me palvelemme? Mikä on meidän velvollisuutemme, paikkamme ja – niin, oikeutemme? Ovatko ne asiat oikeita ja arvokkaita?

Sormenpäät pysähtyvät hieman hitaasta, etsiskelevästä liikkeestään. Olen tainnut sanoa kaiken mitä minulla juuri nyt on sanottavana. Tiedän, että kokemukseni kirjasta ei ole valmis, mutta arvelen, että tämä riittää, nyt. Päätän, että menen nukkumaan (on jo aivan liian myöhä, minulle) ja viimeistelen kirjoituksen huomenna, sitten kun ei enää ole yö ja pimeä vaan aamu ja valo. Nyt, kirjoitukseni lähestyessä viimeistä pistettään, syystaivas on hieman pilveilevä, mutta pilvien takaa kuultaa pakkasaamun valo. Tuntuu jotenkin hyvältä, oikealta, julkaista kirjoitus valon hetkellä, vaikka luulen, että kirjan osalta tulen aina muistamaan juuri sen, miten oikealta tuntui, että luin sen loppuun juuri illalla, vastasaapuneen pimeän sylissä.

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat (2017)

Aina rehellinen, ei koskaan falski.

Taiteen tehtävänä on paljastaa kohteestaan jotakin salattua.

Olet lintu ja lentelet, kokeilet, et takerru.

On kirjailijoita, joiden sanoja hengittää. Ihan oikeasti hengittää. Joiden sanoissa on omaan hengitykseen sopiva rytmi niin että rintakehä lukiessa liikehtii sanojen mukaan tai sanat rintakehän mukaan, pakottomasti ja luonnollisesti. Kirjailijoita, joiden sanojen äärellä jälleen kerran ymmärtää myös sen, että tärkeintä kirjallisuudessa on elämys ja kokemus ja se miten kirjallisuus on jotakin ihmiseltä ihmiselle, miten kirjallisuuden kautta jaetaan ihmisenä ja maailmassa olemisen kipua ja kauneutta ja samalla kaikki se mitä kielellä, kertomisella, voidaan tehdä, niin, miten kaikki muu kirjallisuuden ympärillä on sitten jotakin muuta, tärkeää sekin mutta muuta.

Haahtela on yksi niistä, joiden sanat ovat minulle sellaisia, hengitystä. Hänen tekstinsä on hidasta ja mietteliästä, hieman surumielistä, sillä ei ole kiire, ei minnekään, se etsii ja kysyy, pysähtyy pohtimaan, tulee viereen ja vähän niin kuin silittää. Tällä kertaa Haahtelan teksti on ehkä myös jotenkin eri tavalla runsasta, melkein jo mietin että ehkä liiankin mutta en tiedä, ehkä ei sittenkään, onhan elämäkin – hetkien, ajatusten, olemassaolon, maailmoiden runsautta.

Mistä maailmat alkoivat? Pimeydestä, hiljaisuudesta, kun mikään ei liikkunut.

Niin. Ehkä maailmat alkavat hetkistä, joskus sattumanvaraisistakin. Vaikka 1950-luvun lopusta, lumisateesta ja nuoresta lakkipäisestä pojasta, Visasta. Juuri nähdystä elokuvasta, siitä miten poika äkkiä tuntee halua maalata, kertoa, miten mielessä herää päihdyttävä ajatus: minulla on tässä maailmassa aivan erityinen tehtävä.

Maailmat alkavat, kasvavat. Ja ihminen etsii itseään, itsestään ja ajastaan, ihmisistä ympärillään ja maailmoista, pala palalta, ehkä tohtii myös ihmetellä, kysyä, olla tietämättä ja jos, niin hyvä niin. Sitä se on, elämä, eikö olekin, itsen etsimistä maailmoista ja tämän kaiken loputonta ihmettelyä, ehkä myös väistämätöntä ulkopuolisuutta, mahdottomuutta kuulua ihan kokonaan joukkoon. 

Visa makasi täkin alla ja ajatukset tulivat ja menivät, pilvien lailla. Hän oli syntynyt tähän maailmaan ja hänelle oli annettu elämä. Hän keräsi matkan varrelta mitä löysi, kokosi siitä itsensä. Hän etsi kaikkea minkä tunsi omakseen, kokosi maailmalle hajonnutta palapeliä. Koskaan ei tiennyt mistä seuraava pala löytyisi, mutta jokaisen palan myötä hän koki riemua, tunsi kuinka se loksahti paikalleen, löysi pienen ja tärkeän paikkansa hänen sisältään.

Ajattelen ihmisiä, joita Visa kohtaa, heidän merkityksiään, sitä miten me kaikki kohtaamme elämässämme monia ihmisiä, monia sellaisiakin jotka meiltä myöhemmin katoavat mutta jotka silti jollakin tavalla meihin myös jäävät. Ajattelen sitäkin, että olemme ehkä kaikki täynnä keskenjääneitä kertomuksia, joista myöhemmin koetamme saada valmiita – koetamme, kunnes ehkä ymmärrämme, että valmista ei tulekaan tai että valmista olikin jo, niin valmista kuin voi olla.

Tyhjyyden kammo. Eikö jokainen joudu kohtaamaan sen tunteen, väistämättä, ainakin se joka tekee taidetta. Eikö ihminen näe kovasti vaivaa peittääkseen tyhjyyden kammon, kutoo verkon ympärille, 
ompelee piiloon sen mitä ei kestä katsoa.

Ajattelen myös taidetta ja taiteenfilosofiaa, sitä minkälaisia oppeja taidetta ympäröimään mahtuu vai mahtuuko, sitä että taide on etsimistä, aina, ja sitäkin että sen pitää etsiä oma tiensä kaikista tarjolla olevista opeista huolimatta, kerta toisensa jälkeen, koska vain sillä tavalla se voi olla taidetta, aitoa ja rehellistä, etsimistä. Ajattelen, että meidän kaikkien on etsittävä palaset siihen mitä olemme ja mitä elämässämme teemme ja koetettava koota niistä itsemme ja oman elämämme näköinen kokonaisuus. Että meillä kaikilla on monta opettajaa ja silti juuri se oma etsimisen tiemme, riippumatta siitä mitä me teemme ja etsimme.

Visa tunsi, ettei maalaaminen ollut enää uuden luomista vaan pikemminkin vanhan paljastamista, sumun maalaamista pois maiseman edestä, 
näkyväksi tekemistä.

Kun suljen kirjan, minussa on hieman epämääräistä, muotoaan hakevaa melankoliaa. Haikeutta, jossa viipyilee elämän pienuus ja suuruus, ajan väistämätön kiitävyys, sekin että ihmisen elämä on ehkä väistämättä pohjimmiltaan yksinäistä, koska kukaan toinen ei elä samaa elämää kuin ihminen itse.

Nyt, kirjoittaessani, ulkona paistaa talviaurinko, maisemassa on kirkasta valkeutta. On kaunista, mutta kaipaisin silti pilviä, lumihiutaleiden hiljaista putoilua. Tuntuu, että sellainen maisema olisi oikea juuri nyt. Talvipäivä on kuitenkin lyhyt, aurinko pakenee jo, ja lumen ylle lankeaa pian hämärä, ehkä käärin haikeuteni siihen.

Mistä maailmat alkavat? Minne ihminen lähtee, lähteekö minnekään? 

Mikä on tämä matka, jolla on elämän nimi?

Olet lintu ja lentelet, et takerru, kokeilet...

Lentele. Älä takerru. Kokeile. Maailmat alkavat.

**** 

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat. Romaani, 301 s. Otava, 2017.

Suosittelen lempeän melankolian ja taiteilijaromaanien ystäville, joille kirjallisuuden lukeminen on myös ihmisenä olemisen mietiskelyä ja hieman haikeaakin ihmettelyä.

Niina Hakalahti: Lumilinna (2016)

Kuka minä oikein olen ja mitä minun pitää nyt tehdä, 
ne ovat kysymykset, joihin en tiedä vastausta.

Niina Hakalahti, ”tamperelainen kirjailija ja kirjallisuuden sekatyönainen”, valloitti minut kertojanlahjoillaan jo vuosia sitten. Kun aikoinaan ensi kerran löysin hänen teoksensa, elin lukijana sellaista aikaa, jona kaipasin ennen kaikkea jonkinlaista keveän ja syvän syleilyä: en mitään liian raskasta, mutta en myöskään mitään liian köykäistä. Hakalahden teokset, Hengenahdistusta (2004), Uimataito (2008) ja Aavasaksa (2010) vastasivat tähän lukutarpeeseeni täydellisesti, ja olen niiden lukemisesta asti alati ihaillut sitä, miten hän osaakin kirjoittaa niin taitavasti, ihan oikeasti keveästi ja syvästi samaan aikaan, siten että teksti on jotenkin niin vaivatonta vaikka elämä aina ei. Viimeisin, Sydänystävä (2014), ei minua samalla tavalla sykähdyttänyt, mutta näin jälkikäteen ajatellen luulen, että hienoinen vastahankani johtui ennen kaikkea senhetkisistä lukutuulistani ja siitä mitä olin juuri sitä ennen lukenut, siis ihan vain siitä, että aina lukuhetki ei vain ole se oikea.

Nyt, Lumilinnaa (2016) lukiessani, nautin jälleen kerran suuresti Hakalahden tarinankertojan taidoista, ehkä kuitenkin myös vähän eri tavalla kuin ennen. Jotenkin syvemmissä vesissä tässä ollaan, ja keveän ja syvän liitto tuntuu siksi nyt jotenkin väärältä ilmaisulta, jonka tilalle en oikein löydä oikeaa. Meret ja aallot vyöryvät ja suuret kysymykset niiden alla.

Ja kyllä, jälleen nautin myös Hakalahden lempeästä ihmiskuvauksesta – siitä, miten ihmiset ovat ehkä aina ja väistämättäkin vähän repaleita, mutta sellaisina myös niin kovin ymmärrettäviä, inhimillisiä. Tälläkin kertaa Hakalahden tarina on myös hyvin elämänmakuinen ja -tuntuinen: Lumilinna kertoo elämästä elämänä, sen kaikessa kipeydessä ja samalla hieman kauneudessakin. Eivätkä tarinassa kasvavat kysymykset oikeimmasta mahdollisesta tavasta elää ja toimia ole tälläkään kertaa yksinkertaisia vastauksista puhumattakaan. Tulee taas mieleen se Aavasaksan Seppokin, joka vähän ylikiltissä kärjistyneisyydessäänkin kertoo meille ehkä myös jotakin hyvin olennaista onnesta ja hyvästä elämästä. 

 

Niin, Lumilinna on kertomus Samista. Ja vähän Veerastakin. Ja ehkä muutamasta muustakin. Mutta ennen kaikkea Samista. Samista ja siitä kuka Sami on. Ja tämän kertomuksensa kehyksissä se kysyy ennen kaikkea sitä, onko ihmisellä oikeus kertoa itsestään sellaista tarinaa kuin itse haluaa ja jos on, niin mitä siitä ihmiselle ehkä seuraa. Samalla se myös muistuttaa, että jokaisella meistä on ne omat salaisuutensa ja maatuska-kerroksensa, monta elämää päällekkäin, osa piilossa toisten alla.

Onko ihmisen identiteetti ylipäätään totta vai sepitettä? Siinäpä kysymys, jota muun muassa monet tutkijat ja taiteilijat monilla erilaisilla aloilla ovat moneen kertaan pyöritelleet ja yhä pyörittelevät. Ja kysymys, jota ehkä myös moni meistä ylipäätäänkin tahollaan miettii. Sen ehkä tiedämme, kukin kohdallamme, että jokainen meistä rakentaa identiteettiään omalla tavallaan: pukeudumme tietyllä tavalla, puhumme tietyllä tavalla, kerromme itsestämme tietynlaisia asioita, tietynlaista kertomusta, pyrimme samaistumaan johonkin ja erkanemaan jostakin. Joskus sitä miettiikin, että tämä maailma on kaiken kaikkiaan melkoinen identiteettipelien kenttä, ja niin, sen tämäkin teos osaltaan oivallisesti osoittaa. Mitä kaikkea haluammekaan itsestämme toisaalta peittää ja toisaalta totena kertoa?

Syviä kysymyksiä siis. Ja samalla Hakalahden tarina pitää otteessaan niin, että ainakaan minä en malttanut laskea kirjaa käsistäni... Mutta niin, vaikka kunnon yöunet ovatkin aina kultaa, hyvä kirja lienee yksi parhaista syistä niistä välillä vähän joustaa.

Ja vielä tämä: pidän suuresti myös siitä miten Hakalahti lopettaa tarinansa. Mutta eipä siitä nyt sen enempää.
 

*****

Niina Hakalahti: Lumilinna. Romaani, 223 s. Karisto, 2016. Suosittelen lukijoille, jotka lukevat mielellään vaivatonta mutta suuria kysymyksiä sisältävää kirjallisuutta.

Karl Ove Knausgård: Talvi (2016) (ja ehkä vähän novellista yleensäkin) (novellihaaste)

Ajatella, että olet olemassa, mutta et tiedä lainkaan, miltä maailma näyttää. Ajatella, että jokainen näkee joskus ensimmäistä kertaa taivaan, näkee ensimmäistä kertaa auringon, tuntee ensimmäistä kertaa ilman iholla. Ajatella, että jokainen näkee joskus ensimmäistä kertaa kasvot, puun, lampun, pyjaman, kengän. Minun elämässäni ensimmäisiä kertoja ei juuri enää tule. Mutta kohta tulee. Muutaman kuukauden päästä näen ensimmäistä kertaa sinut. (”Kirje syntymättömälle tyttärelle”)

Kävi niin, että luin novellikokoelman vähän niin kuin vahingossa. Karl Ove Knausgårdin Talven (2016) hypähtäessä syliini kirjaston uutuushyllystä en nimittäin ollenkaan ajatellut lainaavani ”novelleja” vaan – no, Knausgårdia, Knausgårdin ajatuksia, mietelmiä, pohdintoja, jotakin sellaista hieman määrittelemätöntä, en nyt ainakaan novelleja, jotenkin vaan en.

Syksy on siirtymävaihe, jolloin kaikki tyhjenee: valo häviää taivaalta, lämpö ilmasta, lehdet puista ja kasveista. Syksyä seuraava talvi taas on staattinen tila, jossa liike lakkaa. Maa kovettuu, vesi jäätyy, lumi peittää maan. (”Talvi”)

Vasta hyvän matkaa näitä ajatuksia, mietelmiä, pohdintoja luettuani huomasin, että teos on kirjastossa luokiteltu novelleiksi. Että sen tunnistetarrassa lukee tosiaan novellit. Hämmensi. Tuli sellainen omituinen olo, että enkö minä tiedä mikä on novelli. (Enkö, vaikka olen sentään käynyt novellikurssinkin!) Että olenko minä (taas) jotenkin yksinkertainen. (Olen, mutta silti.)

Olit pimeys, olit vesi, olit töyssähtely kun äitisi kulki portaissa. Olit lämpö, olit uni, olit pienen pieni muutos, joka tapahtui kun heräsit. (”Kirje syntymättömälle tyttärelle”)

Niin. Ei ollut ihme, että Talvi tarttui mukaani, kun sen talven kynnyksellä kirjastossa kohtasin. Talvea edeltävää Syksyä en tosin ole vielä lukenut, enkä ehkä ennen ensi syksyä luekaan. Tekee mieli edetä vuodenaikojen mukaan. Mutta niin: myös Knausgårdin Taisteluni-nimeä kantava mittava autofiktiivinen projekti on minusta erittäin kiinnostava, vaikka en toistaiseksi olekaan hänen taisteluaan lukenut kuin yhden teoksen verran. Knausgård taisteluineen taitaa kyllä jakaa mielipiteitä aika vahvastikin, mutta itse olen niitä, joita tällaiset omaelämäkerrallisuudella leikittelevät ja sitä tutkiskelevat projektit kovasti kiinnostavat. Ja juuri mielipiteiden jakautuminenhan on usein merkki siitä, että kyseessä on jotakin kiinnostavaa.

Sanonnan mukaan koti on paikka, johon pääsee aina sisään. Se on myös paikka, jossa ei tarvitse esittää mitään vaan voi olla oma itsensä. Jos joutuu esittämään, siis teeskentelemään, on vieras omassa kodissaan. (”Vieraat”)

No mutta, takaisin Talveen. Talvi sisältää kolme kuukautta, joulu-, tammi- ja helmikuun, ja jokaiseen kuukauteen sisältyy kaksikymmentä kirjoitusta. Joulu- ja tammikuuta edeltää myös ”kirje syntymättömälle tyttärelle” ja helmikuuta ”kirje vastasyntyneelle tyttärelle”. Kirjeet tyttärelle ovat hyvin kauniita, isän puhetta tyttärelle joka aikanaan kasvaa niin isoksi että voi näitä isänsä kirjoituksia lukea, ja niin, tietenkin ne ovat samalla myös kirjailijan puhetta lukijalle.

Tämä on sinun vuotesi, vuosi jona synnyt, niin kuin 1968 on minun. Muista tänä vuonna syntyneistä tulee sinun ikäluokkasi, tapaat heidät koulussa, lukiossa, yliopistossa, ja sinulla on enemmän yhteistä heidän kanssaan kuin minun kanssani, sillä jos persoonallisuutesi ja ominaisuutesi määräytyvät geneettisesti ja ovat jo valmiita, aika jossa ne joutuvat koetukselle vaikuttaa hyvin merkittävästi ajatuksiisi ja tekoihisi, enemmän kuin ehkä yleisesti kuvitellaan – tai niin ainakin minä luulen. (”Kirje syntymättömälle tyttärelle”)

Kirjoitusten aiheet ovat enimmäkseen hyvin arkisia ja yksinkertaisia, ne kertovat vedestä, ensilumesta, joululahjoista, pehmoeläimistä, sokerista ja talvisaappaista, mutta knausgårdilaisittain myös näihin pieniin, arkisiin kirjoituksiin sisältyy yksityiskohtien ja ajatuspolkujen kiehtova runsaus.

Kuvitteellisista tarinoista elantonsa saavasta kirjailijasta on hämmentävää nähdä kolikkoja milloin missäkin, kodeissa ja kämmenillä, kauppojen tiskeillä ja kassalippaissa, koska niihin kätkeytyy niin hirvittävä voima, nehän vaihtavat vähän väliä symbolisen arvonsa todelliseen arvoon ja liikkuvat siis yhtä mittaa fantasiamaailman ja todellisuuden välillä, vaikka näyttävätkin ihan pieniltä ja vaatimattomilta. Siitä näkökulmasta me kaikki olemme kirjailijoita: sepitämme rahalla kokonaisen yhteiskunnan. (”Kolikot”)

Lukiessani kirjoitan jo hieman muistiinpanoja kategoriahämmennyksestäni, siitä ovatko nämä kirjoitukset minusta novelleja ja jos eivät niin miksi, mutta myöhemmin kadotan paperin. Niin, olisi varmaan pitänyt kirjoittaa muistikirjaan eikä erilliselle paperille, joka oli kai sillä hetkellä lähimpänä. Ehkä katoaminen ei kuitenkaan haittaa, tuskin menetän mitään kovin merkittävää. Muistan kyllä, että kirjoitin jotakin myös rajankäynnin tietystä tarpeettomuudesta ja että päädyin jonkinlaiseen ajatukseen siitä että onneksi novelli on juuri sellainen kuin on, vaikeasti määriteltävä, ja että novellin rikkaus ja elinvoima on juuri sen moneudessa. Silti olen edelleen hämmentynyt siitä, että minun pitäisi kutsua näitä mietelmiä novelleiksi. En ehkä kutsu.

Ymmärrän nyt, että nykypäivän virtuaalimaailma, johon lapset kasvavat, on niin koukuttava juuri siksi, että se tyydyttää vastauksen ja palautteen tarpeen ja vieläpä välittömästi. Virtuaalitodellisuus tavoittaa siis sosiaalisuuden ytimen ja palkitsee sosiaalisen kanssakäymisen tavoin vaatimatta sosiaalisen kanssakäymisen hintaa, ja niinpä jokainen voi kyyhöttää ypöyksin saarellaan pelkän mekaanisen vuorovaikutuksen varassa ilman, että seurankaipuu kertaakaan herää poukkoilemaan sisimmässä kuin juuri vangittu eläin häkissä. (”Sosiaalisuus”)

Niin. Talvi sisältää niin monta ja monenlaista kirjoitusta, että lajimääritys on ehkä siksikin hämmentävää. Onneksi lukemisessa ei kuitenkaan viime kädessä ole kysymys siitä, mihin kategoriaan teksti pitää sijoittaa. Ja oikeastaan minua tietysti vain kiinnostaa ja kutkuttaa – juuri se, mitä kaikkea novelli on ja mitä se voi olla. Kyllä: Knausgård antaa minulle myös näillä talvimietteillään paljonkin ajatuksia ja mietiskeltävää.

Me tunnemme aina jotain ja olemme aina jollain tuulella. Mutta vaikka tunteet ja mieliala vaikuttavat elämäämme olennaisesti, kukaan ei tarkkaan tiedä, mitä tunteet ja mielialat ovat, missä ne syntyvät, miten ne muodostuvat, miksi ne ovat olemassa. [-----] Mutta jos minuus on tosiaan erillään tunteista ja mielialasta, voisi ajatella, että minuus voi olla myös tuntematta mitään ja olematta millään tuulella. Sellainen neutraali minuus ei ole mahdollinen. Jokainen tuntee aina jotain, ja jokainen on aina jollain tuulella.  (”Elämäntunne”)

Luulen, että Talvi jää mieleeni ennen kaikkea kirjoituskokoelmana, joka saa minut pohtimaan novellin olemusta ja ylipäätään kategorisointia ja sen tarpeellisuutta ja ongelmallisuutta. Mutta kyllä, tulen muistamaan sen myös Knausgårdin ajatuksista, joissa pinta ja syvyys kohtaavat. Knausgårdin tavasta kirjoittaa. Siitä, että Knausgård lahjoittaa minulle myös muutaman erityisen hienon ajatuskiteytymän. Sellaisen kuin tämä:

Jos runouden perimmäinen tehtävä on paljastaminen, sen tulisi paljastaa todellisuus sellaisena kuin se on. (”Pöllöt”)

Novelleja tai ei, mitä sitten. Kirjoituksia, kyllä. Ajatelmia, niin kuin kirjoitukset aina. Kirjaan joka tapauksessa itselleni komeat 63 novellia Ompun novellihaasteeseen. Lasken mukaan sekä kutakin kuukautta edeltävät kirjeet syntymättömälle/vastasyntyneelle tyttärelle että kuhunkin kuukauteen sisältyvät kaksikymmentä mietelmää (ei kun siis novellia). Ja:

Tätä nykyä tiedän, että kaikki kirjailijat ovat amatöörejä ja heitä yhdistänee vain se, etteivät he tiedä, miten romaani, novelli tai runo kirjoitetaan. (”Tavat”)

Yhtä amatöörejä ovat ehkä myös muutamat kirjoittamisen harrastajat. Ainakin minä. Siispä vetäydyn taas kirjoittamaan omia mietelmiäni ja kyhäelmiäni ja pohtimaan mitä ne mahtavat olla. Tai sitten kirjoittamaan vaan. Sillä niin: kategorisointi ei (onneksi!) ole oikeastaan ollenkaan kirjoittajan ongelma. Eikä oikeastaan lukijankaan. Kirjoittajan tehtävänä on kirjoittaa, lukijan lukea :)

*****

Karl Ove Knausgård: Talvi. 238 s. Like 2016. Alkuteos Om vinteren, 2015.
Suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry.

*****

Kamarin novellihaastenovellit:

Aino Kallas: ”Lasnamäen valkea laiva” ja ”Gerdruta Carponai”, 2 kpl.

Karl Ove Knausgård: Talvi. 63 kpl.

Tähän mennessä yhteensä 65 kpl.

Antoine Laurain: Punaisen muistikirjan nainen (2015)

Pidän suitsukkeen tuoksusta kirkoissa.

Pidän sametista ja plyysistä.

Pidän lounaista puutarhassa.

Pidän Éric Satiesta. OSTA SATIEN KOKO TUOTANTO.

Pelkään lintuja (varsinkin puluja).

Kirjoita muistiin muitakin pelon aiheita.

Kirjakauppias ja naisen käsilaukku. Käsilaukussa punainen muistikirja ja Modianon romaani sekä hajuvesipullo, valokuvia, pesulakuitti ja avaimenperä, ei lompakkoa eikä kännykkää, ei nimeä. Niin: pieniin yksityiskohtiin kiteytyvä elämänhistoria, joka kaipaa ihmistä jolle se kuuluu.

Pelkään punamuurahaisia.

Pelkään kun katson pankkitilini tietoja ja klikkaan kohdasta ”Saldo”.

Pelkään jos puhelin soi varhain aamulla.

Pelkään mennä metroon silloin kun se on ahtamalla täynnä.

Pelkään aikaa joka kuluu.

Pelkään tuulettimia, ja tiedän kyllä miksi.

Ja niin, sattumuksia tai sitten kohtalo, tietenkin, ja sen saa ehkä jokainen (jälleen kerran) itse päättää. Yhtäällä sairaalavuode, verenpurkauma ja kooma, toisaalla yksinäisyyden motivoimia harrastelijatutkimuksia... Romanttisen tähtipölyn kehystämä hurmaava salapoliisileikki!

... ja iho kalpea, hän oli kaunis, satoi... kasvot olivat märät... hänellä on todella kaunis hymy, hän ei ole kovin pitkä, ja oikeassa suupielessä on kauneuspilkku, hän käyttää huulipunaa...

Tämä Antoine Laurainin ihastuttava teos tarttui kirjastosta käteeni ihan omia aikojaan (niin kirjat toisinaan tekevät, niin kuin me kaikki tiedämme) ja ihanaa niin, sillä se oli pian mitä parhainta seuraa vilttiin ja teekuppihöyryyn kääriytyneelle flunssavirujalle... Mutta ei, ei tarvitse olla nuhanenä teoksesta nauttiakseen. Hitunen romanttisuutta sen sijaan kyllä vaaditaan ja uskoa siihen, että elämässä saattaa tapahtua asioita, jotka kovasti muistuttavat vaaleanpunaisia ja (ihan oikeasti!) kultareunaisia pilviä.

Chloé nappasi viinilasin pöydältä ja otti kulauksen. Oletko rakastunut? hän kysyi oltuaan hetken hiljaa. Rakastunut keneen? vastasi Laurent ja nosti kattilankantta. Punaisen muistikirjan naiseen. Älä höpsi, haluan vain palauttaa laukun hänelle, tuo lautaset.

Oi kyllä: Punaisen muistikirjan nainen jättää mieleen tervetullutta ja terveellistä keveyttä, mielikuvan hellivästä tarinasta ja tekstistä, joka on kaunista, vaivatonta ja ihmiseen näkevää. Tämän enempää en tällä kertaa anna itseni kirjoittaa, sillä tämä on niitä kirjoja, joista ei pidä lörpötellä liikaa. Niitä, joista pitäisi osata sanoa vain ne muutamat taiten asetellut sanat jotka houkuttavat lukemaan mutta eivät kerro yhtään liikaa... Niinpä pyyhin pois myös viimeisen sitaatin, jonka tahtoisin tähän kirjoittaa. Toivon, että joku kiinnostuu. Sillä – niin – vaikka romanttinen kertomus on tietenkin tälläkin kertaa myös ennalta-arvattava, se on silti myös juuri niin ihanan ainutlaatuinen kuin romanttiset kertomukset kaikesta huolimatta ovat, ja siksi se pitää saada kokea ihan itse. Suosittelen lämpimästi romantikoille, jotka pitävät kauniisti kirjoitetuista ja sopivasti viisaistakin tarinoista ♥

*****

Antoine Laurain: Punaisen muistikirjan nainen. Suomennos Lotta Toivanen. Romaani, 190 s. WSOY, 2015. Ranskankielinen alkuteos La Femme au Carnet Rouge, 2014.

Satu Koskimies: Hurmion tyttäret (2009)

Yksinäisillä kävelyretkillä tapahtuu, että jostakin putoilee särkyviä säkeitä tajuntaan. Illalla sitten lampun kajossa yritän niitä tavoittaa paperille. Niissä on minun toivoni ja toivottomuuteni. Kummallista, saman tunteen kaksi kääntöpuolta.

Vain kirjoittaessani tämä huojunta täyttää minut.

Satu Koskimiehen Hurmion tyttäret hurmaa. Pidän valtavasti Koskimiehen tavasta kirjoittaa Katri ja Elina, 1920-luvun uudet runottaret. Siitä, miten teos tarjoaa heidän elämänsä lukijalle päiväkirjamaisen fragmentaarisesti, vuorotellen etenevänä ajatuspuheena joka on kuin ikiomaa vaikka sen saakin myös lukija. Siitäkin pidän, että teos tarjoaa nimenomaan mahdollisen totuuden ja että saan siten itsekin leikitellä ajatuksilla siitä, mikä olisi voinut olla totta myös oikeasti vaikka ei välttämättä ollut. Jotakin tietysti totta olikin. Ehkä paljonkin. Toden ympärille kiertyy silti myös kuviteltua, syntyy romaani.

Kun maa hekumoi helteessä, minäkin juovun auringonsauhusta ja avautuvien kukanteriöiden lupauksista. Olen maannut alastomana auringossa, olen kuin malja johon taivaantuli vuotaa.

Yöllä punainen kuu lietsoo sellaista kaipausta, että palan. Aamulla puutarhassa on avautunut uusia hehkuvia unikoita. Onnellisuuteni on jostain järjen tuolta puolen. Tartun runoon. Maa kukkii, kuolemaa ei ole.

Kirjoitan, kirjoitan.

Ja siinä he ovat, uuden runon sukupolvi, nuoret runoilijat täynnä tulenkantajien hehkua ja nuoruutta: Katrin ja Elinan ohella myös Lauri, Olavi, Mika, Yrjö, muitakin. On ystävyyttä, sisaruudentunnetta, rakkautta, kateuttakin ja mustasukkaisuutta, ystävyys ei ole särötöntä eikä rakkauskaan, eivätkä hurmanhetket koskaan kestä ikuisesti.

Kati saa runoihinsa kuunvalon ja kuoleman, siniset illat, valkoisen hellyyden, punaisen temppelin kukitetun alttarin... – ja paisteen rinnalle mustan laivan, auringon temppelin rinnalle pakenevan purjeen!

Onko Kati nyt ystäväpiirin lahjakkain ja huomatuin runoilija?

Tietenkin ajattelen lukiessani myös omaa nuoruuttani. (Enkä tiedä, uskonko ollenkaan sellaiseen lukemiseen, jossa teksti ei availisi myös lukijaa.) 1920-luvun maailma on tietenkin toinen kuin tämä jota elämme nyt tai jota elimme vaikkapa kaksi vuosikymmentä sitten, mutta nuoruus kokemuksena on ehkä ajaton. Ja niin, yhtä ajatonta on sekin, miten se väistämättä myös väistyy, miten siitä väkisinkin tulee menneisyyttä, muistoja.

Minusta tulee opettajatar, mutta runo seuraa minua, sen verran olen kiihkeä, että sitä en jätä, en.

Ja:

Vakituinen tulo, taloudellinen turva – minussa taitaa olla järkevä puoli ja sitten tuo hulluus, joka taas puskee esiin. Runo.

Ja runon ja rahan vaikea suhde, aina vain yhtä ikuinen tuntuu olevan sekin. Voiko runoista ikinä leipä lähteä? Onneksi runo on silti usein saanut myös voittaa, syntynyt vaikka elämä on ehkä ollut aineellisesti vaatimatonta ja rahahuolet jatkuvia. Onneksi, niin, sillä mitä olisikaan kirjallisuutemme ilman Katrin kukkamerinä kuohuvaa runoutta, syreenien sinipunaisia terttuja, pihlajain valkeata kukkahärmää, tervakkojen punaisia tähtisikermiä. Sitä, että onhan kukittu kerta!

Niin, minulle tämä on ennen kaikkea Katrin kirja, sillä juuri Katri on ollut minulle nuoruudestani asti tärkeä. Elinan runoutta tunnen huonommin, mutta teos herättää minussa kyllä halua tutustua enemmän ja paremmin hänenkin runoihinsa. Nyt saan ennen kaikkea illuusion siitä, että kirjassa puhuu juuri Katri, että kuuntelen hänen omaa ääntään, helteessä hekumoivaa maata ja punaista kuuta. Elina puhuu hänen rinnallaan, mutta Katri tulee minua lähemmäksi. Ja kun suljen kirjan, etsin hyllystä Katrin kootut, selailen niitä, silittelen. Ajattelen, miten runot ovat syntyneet. Sitä, miten runojen takana on kokonainen maailma, johon voi kurkistella koko totuutta silti tietämättä.

Hurmion tyttäret viipyy mielessäni kauan. Niin tahdonkin sen viipyvän, tahdon antaa sille aikaani ja kirjoittaakin siitä, vaikka viime aikoina näitä kirjoituksia on syntynyt harvakseltaan. Nyt lokakuun harmaa iltapäivä kehystää hetkeä, jona siitä kirjoitan. Tuntuu jotenkin oikealta, vaikka Katrin runoissa on niin paljon myös auringon ja värien hehkua. Siltä, että sekä elämä että runot ovat sekä valoa että hämärää. Ja kyllä, tässä kirjoittamisen hetkessä ajattelen, jälleen, että Pauliina Vanhatalon Pitkän valotusajan ohella Hurmion tyttäret kuuluu kuluvan vuoden hienoimpiin lukukokemuksiini. Mietin, kärsiikö sana ”sielukirja” inflaation, jos käytän sitä taas, ja päätän että ei. Joskus näitä kaikkein erityisimpiä kirjoja tulee vastaan tiuhemmin, joskus vuosien välimatkoin. Melkein luulen, että olen tahallani antanut tämänkin kirjan odottaa, viivytellyt astumista elämykseen jonka en tahtoisi olevan ohi.

Ja ei, teos ei kerro elämää loppuun, eikä sen pidäkään. Sen pitääkin kertoa vain nuoruus, 1920-luvun kiihkeys ja se kuinka hurmion vuosikymmen hiljalleen väistyi uuden vuosikymmenen ja toisenlaisten aikojen tieltä. 

Helmi Kekkonen: Vieraat (2016)

 

- kiitos kirjastolle -

Mitä hän oli ajatellut? Miksi hän oli kuvitellut olevansa tähän valmis? Illallisia järjestivät onnelliset ihmiset, sellaiset jotka eivät itke ja pudottele laseja, joiden ajatukset ja muistot eivät räjähtele aamusta iltaan. Sellaiset jotka kulkevat keveästi ja katsovat ihmisiä suoraan silmiin. Joiden mies on jumalauta paikalla silloin kun vieraat saapuvat.

Miten paljon voi mahtua yhteen kesäiseen päivään? Päivään, jonka illassa on tarkoitus pitää pienet juhlat, ihan vain ystävien kesken ja muutamien läheisten? Ehkä kokonainen elämä ja monta elämää, se miten elämät risteävät toisiaan, huomaten ja huomaamattaan, ja miten jokaisen pinnan alle kätkeytyy tarinoita joista toiset eivät tiedä ehkä mitään, eivät ehkä tahdokaan tietää. Se, miten huomenna kaikki voi olla jo toisin ja miten äkkiä ehkä onkin niin, ettei tämä ilta ole alku vaan loppu, mutta sitä kukaan olohuoneessa olevista vieraista ei vielä tiedä.

Senjan juhlat, kukkia ostamaan lähtenyt Lauri. Pirahteleva ovikello, vähitellen saapuvat vieraat ja ne jotka ovat mukana vaikka eivät paikalla: Alva. Daniel. Anna. Toivo. Iiris. Ulla. Sakari. Karen ja Nelli. Ja niin monta tarinaa kuin elämää. Tarinaa, jotka saavat kasvaa lukijan mielessä, sillä Kekkonen ei kerro lukijalleen kaikkea ja hyvä niin, hän antaa lukijan täyttää aukot itse ja kertoa tarinat valmiiksi. Tai ainakin niin ”valmiiksi” kuin toisen ihmisen tarinat ylipäätään voidaan kertoa, eiväthän ihmiset oikeastaan toisiaan näe, tiedä.

Kerta toisensa jälkeen tarinoiden keskiössä toistuvat vanhemmuus ja lapsuus. Se, miten aikuisten maailman rosot reunustavat aina lastenkin elämää, tunkevat haavansa myös pieniin ihmisiin, jotka sitten läpi elämänsä kantavat niitä mukanaan, elämänsä ensirepaleita. Aikuisiksi kasvettuaan nämä repaleiset lapset haluavat myös omia lapsia tai sitten eivät. Näkevät (ehkä jälleen), miten omalla tahdolla ei välttämättä ole elämässä sananvaltaa. Tai sen, miten vaikeaa sitä on sanoa, omaa tahtoa. Ehkä edes tietää se, ymmärtää se.

Mutta kun asiat alkavat muuttua, olivat ne sitten mitä asioita tahansa, sen huomaa liian usein liian myöhään, vasta silloin kun paljon on jo tapahtunut tai kun mitään ei enää tapahdu, kun elämä on vain pysähtynyt paikoilleen, kohtaan jossa kukaan ei haluaisi olla.

Kekkosen kerronta on hioutunutta, turhista täytteistä vapaata. Varmaa ja kaunista, vaikka elämä aina ei. Ja Vieraat kantaa mukanaan, niin kuin tahtookin, myös Mrs. Dallowaytä ja  muita vimmaisia, älykkäitä tarinoita surullisista naisista ja onnettomista perheistä. Se on taitavan kirjoittajan käsissä rakentunut surumielinen kertomus hetkistä ja elämästä, siitä miten sekä yksi päivä että kokonainen elämä jättävät jäljen. Siitä, miten elämässä on säröjä, koska sitä elävät ihmiset. Miten ehjää ihmistä ei ehkä ole, mutta silti:

Ole varovainen ja rajaton yhtä aikaa, ole läsnä silloin kun olet paikalla, se on kaikista tärkeintä, ei, kaikista tärkeintä on rakkaus ja teot, ole reilu ja avarakatseinen, on olemassa kokonainen maailma sinua varten.

*****

Helmi Kekkonen: Vieraat. Romaani, 195 s. Siltala 2016.