J. L. Runeberg: Jouluilta (1841)

”Koht’ ilo ilmaist on, pyhä tullut on tuonne jo pirttiin,

huolet loukkoon luotu ja pantu jo työpuku arkkuun,

oljet on permannolla, ja kirkkaat kynttilät loistaa.

Joulu jos ois nyt myös salin uljaan kruunujen alla,

vain kuten ennen ain’ ilo raikuis, laulu ja leikit!”

Joulun kuiskiessa jo aivan nurkan takana tahdoin lukea jotakin jouluista, jotakin joka ehkä olisi somaa ja suloista, romanttista ja vanhanaikaista... Minulla oli ja on kesken eräs rakas, rakas tarina, jota olen lukenut hiljakseen pitkin joulukuuta ja oi, nyt myös ihanan joulun hellässä hyväilyssä, mutta joulunodotus tuntui tahtovan myös jotakin sellaista, jossa olisi juuri joulu. Ja niin minä katselin kaunista kuusta, joka jo tuoksui tupaan ihanaa tuoksuaan ja odotti koristeitaan, ja tunnustelin mieleni mietteitä kunnes jo tartuin tähän pöytäni kulmalla hyvän aikaa odottaneeseen vihkoseen, J. L. Runebergin (1804-1877) Jouluiltaan (1841). Jo kesän lopulla, kun olin lukenut Runebergin Hannan (1836), minussa oli virinnyt halu lukea häneltä muutakin ja ehkäpä olin jo silloin ajatellut, että loppuvuoteni tuulet saattaisivat antaa käteeni tämän. Niin siis tapahtui, tuli Jouluillan aika.

WSOY:n pientä valiosarjaa vuodelta 1957,

suomennos Otto Manninen.

Liki kahdenkymmenen vuoden jälkeen toistamiseen luettu Hanna oli minulle ihana, ihana elämys. Niin kaunista kieltä ja ah, niin runollista romantiikkaa! Nuoruuden suloa ja heräilevää rakkautta! Salahenkiä uhkuvia sydämiä ja mielen ihanaa hämminkiä! Odotukseni Runebergin suhteen olivat siis korkealla, ja varmasti odotin jotakin vähintään yhtä ihanaa kuin tuo ihana Hanna: jotakin kaunista, romanttista ja rakastunutta ja oi, kyllä, vieläpä joulun lempeään hämyvaloon käärittynä... Jo pian huomasinkin lukevani osin samankaltaista, kolmilauluista ja pääosin heksametrimittaan kirjoitettua runoelmaa, jonka riveillä tanssahtelivat myös nuoren neidon kepeät askeleet, mutta voi, kuitenkin myös jotakin hyvin toisenlaista: siinä missä Hannan sivut täyttyivät Hannan ihanuudesta ja nuoresta rakkaudesta, olikin Jouluilta kipeää kaipuuta ja voi, niin, sotaisia muistelmia. Rakkaus on toki läsnä tässäkin, mutta ennen kaikkea juuri sotilaitaan kotona odottavien kaipuuna ja pelkona – toisaalta puolison romanttisena ja toisaalta vanhemman lastaan kohtaan tuntemana rakkautena. Ja kyllä, pian jo muistinkin, että juuri tällainenhan Jouluillan on kerrottukin olevan: runoelma kartanon jouluillasta, jota varjostaa sota ja jossa kaikuvat vanhan sotamiehen muistelot.

Kartanon jouluilta ei siis ollutkaan iloa, laulua ja leikkejä, ”vaan suru, huoli ja kaipaus vain siell’ istuvan kuuluu, nuoren kapteenin kun taistelu Turkkia vastaan lähtöön vaati ja puoliso jäi sekä appela”. Nuori kapteenitar itkee huoneessaan ”nopsaa riemua lemmenkuun, valituksin haikein laulaen lastaan uinuksiin, isän silmä jot’ ei ole nähnyt”. Vanha rouva ”kiertää synkkänä siellä” ja ”kaikki on kaltoin päin”, ja ”majur’ ukko kyltyin naisten kyynelihin nojatuolissaan koko päivän jurrottaa”. Vain kuustoistias Augusta-neiti ”toisia lohduttain kuin enkeli käy”. Ja tänne, kaipuun koettelemaan kartanoon, lähtee jouluaan viettämään myös vanha sotamies Pistoli, majurin aseveli menneiltä ajoilta. ”On pyhät pitkät: kun sotaretkiä, taistoja kerrot, hetket huiskahtaa, tuvan ei väki tylsänä torku”, on majuri sanonut Pistolia kutsuessaan.

Jouluilta on pieneksi vihkoseksi ihmeen suuri teos, joka lennättelee ajatuksia paitsi sodan myös yhteiskunnallisen eriarvoisuuden, kansojen erilaisuuden ja silti ihmisten perimmäisen samankaltaisuuden ja edelleen naisten ja miesten erilaisten roolien äärelle. Toiset asuvat torpassa ja toiset kartanossa, toiset ovat suomalaisia ja toiset turkkilaisia mutta voi, ihmispoloja kaikki, ja niin – kun miehet sotivat urhoollisina isänmaan puolesta, naiset kaipaavat kotona, liekuttavat kehdoissa lapsiaan, kaipuunsa lohduttajia. Hetkittäin kavahdinkin lukiessani myös tiettyä sodan romantisointia:

”Kyyneltulvia kalliimp’ on sekä parkua naisten

tilkkakin hurmeen, jonk’ uros uhraa saartama surmain

hetkell’ ottelun, kun kotimaa, kun kunnia vaatii.”

 ja ”toisen” pahaksi merkitsemistä:

”Turkin mies kuin vaski on miekkaa, luotia vastaan:

kaatuu, karkaa koht’ ylös, säilää nostaen käyrää

partaa puistaa vain kuin leijona, taaspa jo riehuu.

Armoa pyydetä ei, ei anneta kamppaelussa;

onnesi on, jos kaadut: niin palamasta sa pääset.

Vaan jumaloilleen joskus kun pakanoilla on juhla,

joukon vankeja tuo ne ja vaatettaa pikiverhoon,

riemukseen palamaan kuin lamput vain ne jo pistää.”

kunnes taas muistin tulla ajatelleeksi, että tällaisissa, henkilöiden sanoiksi asetelluissa ajatuksissa on harvoin kirjoittajan koko käsitys totuudesta. On totta, että runebergiläinen romantiikka on myös kiihkeää kansallismieltä, mutta sodan puolestapuhujaksi en häntä sittenkään nimeäisi. Ja kyllä, runoileepa hän vihollisesta sentään näinkin: ”Huoleti olkaa siis, sill’ ihminen Turkin on mieskin.” Eikö tästä olekin luettavissa myös ymmärrystä universaalista ihmisyydestä? Ja niin, ehkäpä kotona odottavien naisten kaipuu on kuin onkin myös kuva sodan mielettömyydestä.

Sattumaa ei ole ehkä sekään, että se, joka tässäkin runoelmassa menettää eniten, on jo ennestään osattomampi. Kartanon kapteenipoika palaa jouluiltaan, mutta köyhän sotamiehen poika on kaatunut palaajan hengen edestä. Sotamies Pistoli ottaa murheensa kuitenkin urhoollisesti vastaan ja sanoo vain:

”Arvon herra, jo lie elo ihmisen tuttua meille,

kuinka on pettävä, turha se, siihen toivoa panna.”

Niin, Pistoli on kansanmies, elämänsä viheliäisyyden ymmärtävä ukkorahjus. Keskeistä on, että hän on uskossaan hurskas ja tahtoo saada laihan leipänsä omalla työllään, ei tarjottuina almuina: kun hänelle tarjotaan paikkaa kartanossa, hän kieltäytyy, sillä ”salotorpass’ on paras olla mun vain omin valloin, lahjoja nauttia siell' iankaikkisen Antajan armon”. Siinäpä se, runebergiläinen ihannekuva suomalaisesta sisusta, sitkeydestä ja tyytymisestä Jumalan määräämään kohtaloon. Kansallisromantiikkaa tämäkin: suomalaisen kansan ihailua ja tämän hyveellisen kansan ihailtavan pyyteetöntä rakkautta isänmaataan ja Jumalaansa kohtaan.

Runebergin romantiikka on siis paljon muutakin kuin romanttista rakkautta. Minä romantikko takerrun kuitenkin ennen kaikkea juuri rakkauden ja kaipuun tuulahduksiin... Ja kyllä, tarkkailen sitä kuinka Runeberg ihailee naiskauneuden suloja: kuinka kapteenittarella on kutrinen pää ja kuinka nuori Augusta on ihanaa suloa tulvillaan – on, vaikkei sitä kerrotakaan juuri muuten kuin hymysuuna ja vienona kiharaisena päänä. Ja niin, ihana itämainen haaremitar kääntää naisellisella viehätysvoimallaan jopa hallitsijansa pään... Niinpä niin, haaremitar: oi eksotiikkaa ja itämaiden hurmoksellista aistillisuutta! Nuori Augusta varoittelee leikkisästi kapteenitarta, siskoaan, ettei puolisoa suinkaan vie Turkin mies vaan ehkä nainen: siskon on pidettävä kukkaset poskillaan, sillä itämailla ”salamoivat on silmien yöt, tulitunteet, hurmiot haaveilun, maanpäälliset siellä on taivaat”. Augusta on kirjoittanut siskolleen runoelmankin, jossa

”haareminpa helmen hempi

ihanamp’ on, ihmeisempi”

ja

”hourisuukot, simahuulet,

palsamiset tuoksutuulet,

lempi, lempi

siellä vartoaa”

ja

”---- sun valtas

olkoon: jokas suudelmaltas

päästät, armas,

vangin kahleistaan.”

Romantikkona ja naiskauneuden ihailijana Runeberg näyttäytyy siis edelleen (sekä runoilijavirtuoosina, jolla on kyky runoilla heksametrimittansa lomaan myös aivan toisenlaista runoa – myös tällä Augustan runon mitalla lienee nimi, mutta voi, joudun valitettavasti tunnustamaan tietämättömyyteni...), ja juuri tällaisena hänestä niin pidänkin. Mutta ei, tilkkaakaan hurmetta ei minusta pitäisi maailmassa sodan vuoksi vuodattaa, sillä liian tuskallisia ovat kotona kaipaavien kyyneleet ja kaikki ne turhat menetykset, joita sota mukanaan tuo. Asetun siis majurin sanoja vastaan ja sanon, että jokainen sodan vuoksi kuollut on liikaa. Ja kyllä, itsepintaisesti tahdon tässäkin, urhojen hurmeiden keskellä, nähdä myös hitusen pasifismia, naisten kyyneleiden ja isien menetyksen surullista turhuutta. 

Ja voi miten surullisesti kaipaava kapteenitar lapselleen laulaakaan: ”Viihtyös, huomenkoin rusopilvi, kun viihtyä vielä sun lepo suo --- ” Aikanaan tulee kohtalon tuuli ja ”hohtosi tummuu, kyynelihin rusohehkusi vaihtuu”. Miten kauniit sanat ja miten lohduton ajatus. Kunpa se ei olisi ollut totta. Kunpa kukaan pienokainen ei enää koskaan kuulisi unensa hetkellä näin surullisia sanoja. Kunpa unilaulut olisivat aina lohtua ja toivoa tulvillaan, kunpa maailma olisi.

**********

Hannan veroinen elämys tämä ei minulle ollut, mutta toki kokemisen arvoinen. Ehkä tärkeintä tässä oli minulle se, että se sai minut pohtimaan itseäni sodan lukijana: sitä kuinka en mielelläni lue sodasta, mutta kuinka se silti kummallisesti kuuluu moniin rakkaisiin kirjoihini. Yhtälö on mielenkiintoinen, mutta ei ehkä sittenkään niin konstikas kuin pinnalta katsoen näyttää. Tässä kohtaa jätän ajatuksen kuitenkin vielä ilmaan ja palaan siihen ehkä myöhemmin, kirjoittaessani siitä rakkaasta tarinasta, jota vielä luen... Sillä kyllä, myös siinä on sota. Kamala, kavala sota, joka polttaa poroksi kaiken niin rakkaan. Minun jouluuni on siis kuulunut kenties kummallisiakin tunnelmia, mutta niin kuin tiedämme, sillä miten sota kerrotaan, on sittenkin suuri merkitys – samoin kuin koko sillä tarinalla, joka sodan kehysten ympärille rakentuu. Niin, ehkäpä minusta onkin lukemaan myös sotaa, jos sen rinnalla kulkee myös rakkaus. Ihana, pyörryttävä rakkaus.

PS. Tämä pieni runoelma sopii somasti toiseksi joulukirjakseni Ullan talvihaasteeseen.

J. L. Runeberg: Hanna (1836)

”---mutta siinä on runoilija kuitenkin osunut oikeaan paikkaan, kun hän on rakkauden antanut leimahtaa ensi katseen yhteen sattuessa...”

Näin sanoo ylioppilas Kalm Ellille Juhani Ahon (1861-1921) teoksessa Papin tytär (1885). Kalm viittaa J. L. Runebergin (1804-1877) Hannaan (1836), neitoon jonka tämä runoilija ”antaa rakastua yhtenä ainoana iltana”. Kuinka olisinkaan voinut olla kiinnostumatta myös tästä Ellin tarinan takana vaikuttavasta toisesta tarinasta, klassikkorunoilijamme runoelmasta? Voi, en kuinkaan – minun oli luettava myös tämä, saatava tietää mitä kaikkea tämä pitää sisällään ja miten se siis hengittää Ahon tarinan taustalla.

Oma kirjani,
WSOY:n "pientä valiosarjaa" vuodelta 1941,

suomennos Otto Manninen.

Olen lukenut Hannan aikaisemminkin, kaukaisina opiskeluaikoina, mutta suuremmin en sitä enää muistanut – muistin lähinnä sen verevän ja kauniin sankarittaren, kenties tietynlaisen naisen ihannekuvan. Nyt löysin Hannan onnekseni antikvariaatista, josta sain sen omakseni muutamalla kolikolla. Tämäkin vihkonen odotteli lukemistaan hetken, mutta kun lopulta siihen tartuin, olin jälleen kerran kerrassaan hurmaantunut: Mikä lumoava teos! Mitä ihanaa, hurmaavaa, täyteläistä kieltä! Eikä ollenkaan vaikealukuista, sillä kieli vie mennessään, kuljettaa lukijaansa omalla suloisella painollaan.

Näin runoilee romantikko Runeberg:

”Lempi on sellainen, tapa sen noin pauloja panna,

milloin verkko ja milloin taas syli. Ah, halu harras

juosta on kumpaankin, jos vain sydän lempivä kutsuu.”

Hanna on kolmilauluinen, nuoresta rakkaudesta kertova runoteos: suloinen ”seitsentoistias” Hanna asuu isänsä kanssa idyllisessä pappilassa, mutta seitsentoitiaana (mikä ihana sana!) neito on tietysti iässä, jossa on jo aika myös rakastua, ajatella itsensä isän lisäksi sulhonkin vierelle. Tunteet ennättävät pienessäkin runoelmassa heilahdella äärestä toiseen, kun Hanna pohtii kosijaansa ja kipuilee isänsä kodin jättämistä. Ja ehkäpä Hanna on alkuun tehdä myös rakkauden erheen, mutta lopulta sydän kuitenkin ohjaa hänet nojaamaan juuri oikeaan olkaan.

Hannan laulut alkavat katkelmilla Runebergin aiemmasta runosta ”Hvem styrde hit din väg” (suom. ”Ken tänne tiesi toi”), jossa rakastunut tyttö kyselee rakkauden selittämätöntä syntyä – en ole (vielä!) lukenut runoa, mutta löysin tiedon Suomen kirjallisuushistoriasta (Wrede 1999: 225). Selittämättömänä viriää rakkaus kenties Hannassakin – arkana katseena ja punehtuvana poskena, mutta myös lähteestä välkkyvänä vetenä, suviyön taikana. Puhkeava rakkaus on jotakin merkillistä, käsittämätöntä:

”Tunteit’ outoja kuin salahenkiä nyt sydän uhkui,

itselleen oli hän kuin arvoitus, itki ja nauroi,

kuin uni, mielen hämmingiss’ ihanassa mi ilkkui.”

Salahenkiä uhkuva sydän! Jotakin sellaista uhkuu minunkin sydämeni kun tällaista luen! Ja kyllä, muistin oikein: Hanna on kaunis, eroottisinkin sävyin kuvattu neito – ehkäpä myös runebergiläinen naisihanne. Kangaspuidensa ääressä istuessaan Hanna on ihana näky:

”Niinkuin siimesmaan punamansikat puunteli posket,

paisuin paulomaton povi aaltosi henkäelyistään,

toukankäymätön sydän kätkössään sydän tuore ja puhdas,

kun hän sukkulataan käsivarsin viskeli paljain.

Silmäpä kirkas tuo kuin peili, se riemua loisti.”

Voiko kauniimmin oikeastaan kirjoittaa? Kaiketi olen vanhanaikainen, mutta minusta tällainen kuvaus on tuhannesti suloisempaa ja myös aistikkaampaa kuin moni nykypäivän ronskisti ja reteästi ilmaistu ”ihailu”. Tämä kertoo verraten vähän, mutta kuitenkin niin paljon, että naisen kauneus – ja naiseus! – on selvää ja ilmeistä. Aaltoileva povi ja paljas käsivarsi, siinä kaikki mitä tarvitsee sanoa ja näyttää.

Runeberg on kirjoittanut pieneen runoelmaansa paljon: nuoren rakkauden rinnalla siinä kumpuilevat myös kuolema, yksinäisyydenpelko ja toisen toiveiden pettäminen. Keskiössä on kuitenkin juuri romanttinen, kohtalonomainen rakkaus. Ainakin Hannaa lukiessa Runeberg todella näyttäytyy aitona romantikkona, joka uskoo tarinassaan yhtäkkiseen rakastumiseen ja sen mahdollisuuksiin. Runoelman lopussa rakkaus jää leijumaan kuin ihana, pehmeä pilvi.

Ja oi, Runebergin runokieli on niin kaunista! Runoelman tematiikkakin kiteytyy runollisiin kuviin linnuista, lähteestä ja avaranäkymäisistä harjanteista. Ja niin, tarina tapahtuu hetkellä, jona ”aatto jo illastui suvikuun ilojuhlan” – on juhannusaatto, kesäyön romanttinen taika, viettien palo ja rakkauden kaipuu ja halu.

Ja ei, en ole heksametrimitan asiantuntija, kaukana siitä, enkä siksi osaa sanoa onko Hannan runomitta suomeksi käännettynä oikea ja täydellinen, mutta ei sen niin väliäkään: minulle tämä oli yhtä kaikki hieno, runollinen elämys. Hanna on myös käännetty suomeksi useampaankin kertaan  – oma suomennokseni on Otto Mannisen. Saattaisi olla mielenkiintoista lukea myös muita käännöksiä, etenkin Paavo Cajanderin, joka on Hannan ensimmäinen suomennos vuodelta 1880 (kurkkaa esim. tänne), ja jota Ahonkin on siis täytynyt lukea ja siteerata. Mutta ah, tämä Mannisenkin käännös (1940) hellii kyllä kauniin kielen janoani!

Runeberg oli – toisin kuin esimerkiksi Aleksis Kivi – sanataiturina juhlittu sankari jo eläessään. Hänessä ja hänen tavassaan kirjoittaa oli siis jotakin, joka viehätti jo aikalaisia, ja sai nämä ihastumaan hänen teoksiinsa. Oliko se kenties juuri se romanttinen idyllisyys, jota hänen teoksissaan usein tuntuu olevan? Olen lukenut Runebergin tuotantoa toistaiseksi valitettavan vähän, mutta tällaisen romanttisen ja romantisoivan kuvan olen hänen tuotannostaan kirjallisuushistorioista saanut. Romantiikan aika janosi romantiikkaa, joten romantikkorunoilija sopi siihen erinomaisesti. Ja ah, myös myöhempien aikojen romantikot kyllä hyvinkin huikaistuvat.

Ja kyllä, palatakseni vielä alkuun totean, että Hanna todellakin on mitä ilmeisimmin Papin tyttären (1885) ja Papin rouvan (1893) tärkeä interteksti. Intertekstuaalinen suhde tulee toki ilmi jo Ahon teoksia lukiessa, koska Aho selkeästi viittaa Hannaan ja siteeraa sitä, mutta Hannan lukeminen syvensi kiehtovasti näiden teosten välisen suhteen ymmärtämistä. Hannan ja Ellin tarinoissa on useassakin kohtaa tiettyä samankaltaisuutta, joskin Hanna edustaa idyllistä romantiikkaa ja Papin tytär ja Papin rouva surullisempaa realismia, jopa karua naturalismia. Mm. miljööt ovat hyvin samankaltaisia: sekä Hanna että Elli asuvat pappilassa ja ovat siis papin tyttäriä, ja molemmat myös näkevät veden ja kiipeävät korkealle. Ja molemmissa tarinoissa taloon tulee toisaalta saapuva nuori mies. Mutta niin, lopulta vain Hanna saa avarat näkymänsä, Elli ei.

Olen siis jälleen kerran hurmaantunut kirjallisuuden lumovoimasta – sen ehtymättömästä kyvystä keskustella itsensä kanssa ja rakentua aina jo kirjoitetun jatkoksi. Ja kyllä, Hanna viritti innostuksen tarttua myös muihin Runebergin teoksiin. Mikä ihana itseään ruokkiva harrastus (tai elämäntapa!) lukeminen onkaan! Kirjallisuuden maailma on kiehtovan avara ja loputon: yhden teoksen lukeminen herättää usein innostuksen lukea myös toisen tai toisia. Huomaan, että lukutapani muuttuu yhä enemmän ja enemmän myös teosten interteksteistä kiinnostuvaksi: tunnen tarvetta lukea toisiinsa vaikuttavia tekstejä rinnakkain, yhdessä. Mutta myös yhden teoksen lukeminen yhdeltä kirjailijalta virittää usein ihanaa halua lukea häneltä lisää – juuri niinkuin nyt.

PS. Ärhäkämpi lukija saattaa hyvinkin löytää Hannasta myös tiettyä kiukuttavaa miesvaltaa, mutta minä tyydyn lukemaan romantiikan ja idyllin. En tahdo tuhista mokomaa näin ihanan runoelman äärellä.


********************

KIRJALLISUUSLÄHTEET, Hannan lisäksi:

Aho, Juhani 1885: Papin tytär.
Wrede, Johan 1999: Johan Ludviq Runeberg  – kansallisrunoilija. Teoksessa Yrjö Varpio ja Liisi Huhtala (toim.): Suomen kirjallisuushistoria 1. Hurskaista lauluista ilostelevaan romaaniin. S. 220-231. SKS.