Aina se tulee
takaisin, tämä rakas, ihana omakuu. Täytän loppukuusta pyöreät plus yksi, hyvä ikä, edessä koko loppuelämä!
Tämä marraskuu on saanut alkaa ripauksella ihanaa talventuntua ja hyvä niin, juuri näin marraskuun pitäisikin aina alkaa ja myös päättyä (kuulitteko lumipilvijumalat ♥) sekä mukavalla hyppysellisellä inspiroitunutta kirjoitusvirettä. Joulua kohti mennään ja ihanaa niin, pimeissä illoissa tuikahtelee kynttilöiden pehmeä valo.
Tämä marraskuu on saanut alkaa ripauksella ihanaa talventuntua ja hyvä niin, juuri näin marraskuun pitäisikin aina alkaa ja myös päättyä (kuulitteko lumipilvijumalat ♥) sekä mukavalla hyppysellisellä inspiroitunutta kirjoitusvirettä. Joulua kohti mennään ja ihanaa niin, pimeissä illoissa tuikahtelee kynttilöiden pehmeä valo.
Leikittelen
parhaillaan ajatuksella, että julkaisisin (ainakin) romaanikäsikirjoitukseni
omakustanteena. Kustantamokierroksen kuudesta kustantamosta on vastaamatta enää
yksi, eli kustannussopimus ei näytä kovin todennäköiseltä. Toki voisin lähettää
käsikirjoituksen vielä muuallekin, mutta en tiedä. En tiedä, minne sitä sitten oikein
lähettäisin. Kuka haluaisi julkaista mietiskelevää, pehmeäviivaista, hieman lyyristä
romaaniproosaa?
Omakustanneajatus
on kuitenkin tosiaan vasta leikkiä. En tiedä. Toisaalta ajatus kiehtoo ja kutkuttaa,
toisaalta epäröin enkä tiedä, olisiko se sitten sitä mitä haluaisin. Olisihan
se ”oikea” kustannussopimus tietenkin komeampi, ja ihan jo siksikin että se
merkitsisi sitä, että käsikirjoituksen arvon tunnistaisi ja tunnustaisi joku muu. Omakustannekirjailijana sitä olisi kumminkin vain – no,
omakustannekirjailija. Mutta mitä jos ja kun sitä kustannussopimusta ei tule?
Kun kustannussopimuksen todennäköisyys kuitenkin on mitä on, ihan noin
yleisestikin ottaen? Kuten tuhannesti todettua, omaa tekstiään on melko
mahdotonta objektiivisesti arvioida, mutta yleisesti ottaen on selvää, että
kustannussopimusten ulkopuolelle jää väistämättä useita hyviä käsikirjoituksia. Omakustanne onkin minusta tässä yhtälössä erinomainen ja varteenotettava vaihtoehto, johon ei oikeasti liity edes mitään ”vain”-konnotaatioita, mutta nähtävästi sitä omalla kohdallaan pitää kaikki aina vatkata vaikeamman kautta. Mutta niin: onko oikein, jos ei etsi itselleen ja työlleen vaihtoehtoa, jos perinteisen vaihtoehdon väylä ei syystä tai toisesta aukea? Onko se itselle ja
tehdylle työlle edes reilua? Sanoille, kertomukselle?
Kaipa sitä olisi
helpompaa myös uskoa tarinaansa, jos sen valitsisi se arvovaltainen joku muu.
Toisaalta ajatus on typerä eikä oikeasti edes totta. Tarinaansa on kuitenkin uskonut
jo silloin, kun sitä on kirjoittanut. Olisiko sille muka antanut tunteja ja
tunteja ja tunteja (tai vuosia ja vuosia ja vuosia), jos ei olisi uskonut? Se,
että epäusko aina väistämättä vuorottelee uskon kanssa, on toinen, prosessiin
väistämättä kuuluva juttu.
Niin, omakustanneajatus siis
mietityttää ja kai sitten sekin, ”riittäisikö” se. Luultavasti kyse on
myös tuosta uskosta. Löytäisikö teos lukijoita? Toisaalta olen aika viehättynyt omakustanteen
mahdollistamasta vapaudesta, tietystä kotikutoisuudestakin. Ajatuksessa, että
kirjani olisi ihan oma luomukseni, on sittenkin jotakin aika villin hienoa.
No, vielä on monia vaihtoehtoja. Ja tietenkin yksi vaihtoehto on se, että menen eteenpäin vaan. Että keskityn ihan vaan uusiin kirjoituksiin ja kertomuksiin. Mutta en tiedä, tuntuu että tämä matka ei ole vielä lopussa.
No, vielä on monia vaihtoehtoja. Ja tietenkin yksi vaihtoehto on se, että menen eteenpäin vaan. Että keskityn ihan vaan uusiin kirjoituksiin ja kertomuksiin. Mutta en tiedä, tuntuu että tämä matka ei ole vielä lopussa.