Eilen, aamulla, hahmottelin kirjoitustani pääsiäistä varten ja kirjoitin näin: pääsiäinen on aikaa, jona uskosta ja uskonnosta riippumatta voi hiljentyä ja pysähtyä suurten kysymysten äärelle. Aikaa, jona voi kysyä sitäkin, miksi ihmisessä on se hirvittävä tarve aiheuttaa kärsimystä toiselle, nähdä toinen niin vääränä että oma mielivalta riittää syyksi hänet tappaa. Tiedämme, että tämä on todellisuutta myös nyt, kaiken aikaa.
Pian sen jälkeen kuulin uutiset. Nyt tuntuu, että kirjoitukseni ei ole valmis sellaisena kuin se jo oli. Ei, koska eilisen tapahtumat ravistelevat ja kaikki tämä ihmisen surullinen, hirveä pimeä. Sekin, että kirjoitin tätä kirjoitusta juuri eilen, melkein samalla hetkellä kun kaikki tapahtui. Se, että minun nyt täytyy kirjoittaa tähän nämä muutamat rivit lisää. Viipyä kärsimyksessä kauemmin kuin olin aikonut. Tarkoitukseni oli päästä nopeammin iloon ja lempeässä kevättuulessa keinahteleviin viimeisiin riveihin. Tällaista elämä on, tekee välillä hyvät tarkoitukset niin tyhjiksi.
Minun oli tarkoitus kirjoittaa tämä: Lapsena pitkäperjantain kertomus ahdisti minua. Nyt ymmärrän jo miksi: siksi, että se kertoo ihmisen pahuuden olevan niin suurta, että se mahdollistaa toisen ihmisen ristiinnaulitsemisen, hitaan, kiduttavan, turhan kuoleman. Kyllä, ajattelen ennen kaikkea ihmisen tekoa toiselle ihmiselle. Siksi sanon myös turhan.
Ja nyt, eilisen hirvittävien tapahtumien jälkeen, kirjoitan tämän: Ajattelen myös sitä, miksi ihminen ei ikinä, koskaan, milloinkaan opi. Miksi ihminen haluaa viedä toiselta hengen. Miksi ihminen ei näe, ei ymmärrä, että kaikessa erilaisuudessamme me olemme sittenkin niin samanlaisia, ihmisiä kaikki, ja että jos me kohtaisimme toisemme vihan sijasta rakkaudella ja avarakatseisuudella, me kaikki mahtuisimme tähän maailmaan.
Mutta ei, minä ravistelen harteiltani tämän painon, palaan siihen miten kirjoitukseni piti jatkua. Palaan, vaikka tiedän että se jää, tämäkin, painaa luottamustani ihmiseen taas enemmän kumaraan. Ei, ei, ei, minun pitää nousta pystyyn ja uskoa! Miten muuten jaksan, miten. Miten koko maailma jaksaa, jos emme usko että vielä joskus koittaa päivä, jona pahoja tekoja ei enää tapahdu.
Niin, näin minun piti jatkaa: Ja kuitenkin pääsiäinen on ilon juhla. Se on ajan katkelma, johon mahtuu sekä kärsimys että riemu. Onko se elämän ja ihmisenä olemisen kuva?
Ja näin: Riemu on silti se, joka pääsiäisenä voittaa. Toivon, että se voittaa myös ihmisessä ja elämässä. Että kaikki se hyvä, mikä ihmisessä pyrkii tukehtumaan pahan alle, on lopulta aina vahvempaa, ja että se herää kuolleista, yhä uudelleen ja uudelleen ja uudelleen.
Nyt huomaan, surukseni, että toiveeni todella on yhä uusien ihmishenkien kokoinen. Ymmärrykseni siitä, että vain hyvä ylläpitää elämää, paha tuhoaa, vahvistuu taas. Ja minä toistan toiveeni, vielä ja vielä ja vielä.
Minun piti jatkaa myös näin: Nykymaailmaan ei oikein tahdo hiljaisuutta mahtua. Joskus tuntuu, että maailma melkein pelkää sitä, pysähtymistä ja hiljentymistä. Minua pelottaa enemmän se, mitä tapahtuu jos ainoa oikea tapa olla on kiire ja häly, jatkuva, sokea liike. Toivon, että pääsiäisen aikaan mahtuu jokaiselle edes pieni hiljaisuuden hetki.
Nyt minusta melkein tuntuu, että pieni toiveeni hiljaisuudesta on kovin mitätön ja merkityksetön. Että kaiken tämän pahuuden keskellä se ei merkitse juuri mitään. Pelkoni siitä, ettei hiljaisuudelle ole tilaa, on taas saanut rinnalleen vielä suuremman, liian suuren, pelon ihmismielen pimeästä arvaamattomuudesta. Mutta ei, tiedän että myös toiveeni hiljaisuudesta on tärkeä ja toivon sitä yhä. Mutta jos saan, toivon myös tämän, vielä kerran: että ihmisestä tulisi hyvä.
Ja sitten, niin, viimeiseksi kappaleeksi olin ajatellut tämän: Oma pääsiäiseni on ihmisen mielettömyydessä hetkittäin viivähtäviä ajatuksia ja haparoivia, etsiskeleviä vastauksia, joita koetan lapsilleni näiden päivien kertomuksista muotoilla, mutta se on myös hersyvää kevätiloa ja pehmeää lepoa, kukkaan puhkeamistaan odottavia helmililjan nuppuja ja kaksinkertainen kimppu tulppaaneita, pieniä vehreiksi kasvavia
ohraruohoja, lasten askartelemia virpomisoksia ja keltaisia tipuja, hieman liian paljon suklaata ja runsaasti onnellisuutta rakkaasta perheestäni ja siitä, että kenelläkään ei ole kiire minnekään. Tietenkin se on myös kirjoja ja kirjoittamista, ehkäpä myös joku ihan oikea kirjajuttu tänne kamariin, jos sellainen tuuli tulee.
Nyt lisään, että kyllä, se on kaikkea tätä, myös ihanaa iloa, mutta myös näitä pieniä ja suuria toiveita, elämän kokoisia, koko ajan. Ja tiedän, että etsiskeleviä vastauksia tarvitsen yhä lisää, vastauksia jotka kertoisivat miten elää ja kasvaa keskellä tätä kaunista mutta myös niin mieletöntä maailmaa.
Hyvää pääsiäistä teille, rakkaat lukijat.
Toivokaamme, että hyvä ja kaunis vielä joskus voittaa.
