Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kristina Carlson. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kristina Carlson. Näytä kaikki tekstit

tiistai 10. helmikuuta 2015

Kristina Carlson: Maan ääreen (1999)



 Kuink’ ihanan, kuink’ ison maan olin periä saava!
On aika mun maani, aika mun peltoni aava.

J. W. von Goethe


Tällä sitaatilla aloittaa Kristina Carlson romaaninsa Maan ääreen (1999), ja minä pysähdyn näihin sanoihin pitkäksi aikaa ennen kuin jatkan. Pysähdyn aikaan, sen aavaan avaruuteen. Siihen, onko ajan ääri niin kuin maan.


Aamulla aika aukeaa edessäni. Se on tyhjä ja korkea kuin Siperian taivas. 
Aika on tila, johon teot rakentavat huoneet. Minä olen kynnyksellä. 
Makaan selin omaan elämääni.



Oma kirjani, antikvariaatista.


Melkein varmaksi yhä muistan, että tämä voitti aikanaan Finlandia-palkinnon – tarkistan asian ja totean muistikuvani oikeaksi. En lukenut tätä silloin enkä edes pian. Kirjan nimi jäi kuitenkin mieleeni, kenties jo silkkaa kauneuttaan ja lisäksi siksi, että siinä on jotakin hyvin houkuttelevaa, kutsuvaa. Nyt, tämän lopultakin luettuani, ajattelen taas entistä varmemmin, että kirjat tulevat luoksemme juuri silloin, kun on niiden oikea aika. Eivät aiemmin, eivät myöhemmin. Luulen, että minun oli hyvä lukea tämä vasta nyt, noin viidentoista vuoden viiveellä – että ajan ja maan ääret ovat minussa nyt ehkä toisenlaiset.


Kun Vera sanoi ”kerro”, hän tahtoi tietää kaiken minusta niin kuin nainen haluaa. Jokaisen tarinan alla kulkee toinen tarina, jota ei kerrota.


Palkintonsa tämä on kyllä ansainnut. Maan ääreen on vuosituhannen taitteessa kirjoitettu tai ainakin julkaistu kirja, ja nykypäivän kiihkeän kierron mukaan se on kai jo vanha. Mutta ei, nuori tämä on. Maan ääreen kantaa vuosiaan kevyinä, niin kuin niitä ei olisikaan, ja jostakin syystä minä ajattelen, että tämä tekee niin vielä kauan. Että tämä on juuri niitä, jotka kestävät aikaa. Siksikö, että aika on aava? Ehkä niin. Melkeinpä rohkenen ajatella sanaa klassikko. Sitä, että tämä tulee vielä kirjoitetuksi tulevaisuuden kirjallisuushistorioihin – niihin, joita runsaudenpulassa on kenties tarkkaan rajattava. Mutta niin, tämä on vain tunne, en lähde eksymään järkisyihin, en nyt.


Missä Siperia on? Siperia, Amurinmaa, onnenmaa. Kyllä minun pitäisi tietää. Olen kaksi kertaa Lennartin ikäinen. En minä ole vielä vanha. Varpaitani kuitenkin särkee enkä saa yöllä unta.


Elokuu, syyskuu, lokakuu, kolme syksyistä kuukautta vuonna 1871 ja ympärillä kaksi piipahdusta vuosiin 1878 ja 1879. Nahodka ja Helsinki, Siperia ja Suomi. Siinä tarinan ajallis-paikalliset raamit. Lisäksi sananen aluksi ja lopuksi. Kaksi kertojaa, ylioppilas Lennart Falk ja lääkäri Theodor Gantz. Kaksiko? Entä se, joka on Lennartin sukua ja matkusti Nahodkan leveysasteille, mutta toiselle puolelle maailmaa, tilikirja ja vihko mukanaan? Kuka antaakaan sanat ja kenelle?


Onko muistaminen tarinan kertomista itselleen?

Entä

Missä kertomuksen totuus on?


Ja toki, tarinalla on tapahtumansa, on ehkä totuutensakin. On kysymys siitä, kuka Lennartin koetti murhata. Mutta tämän kysymyksen ylle kohoavat kovin vahvoina ne muut, paljon syvemmät ja suuremmat kysymykset. Niin, ehkä juuri siitä tiedän, että luen hienoa kirjaa. Ovathan suuret kysymykset hienointa mitä kirjallisuus voi antaa ja se, että saan kohdata tämän kirkastuneen ajatukseni, saa minut tuntemaan riemua, ehkä jopa onnea. Onko kuin itseään etsinyt ajatus olisi taas kiteytynyt.


Ehkä väliin jää tyhjiä sivuja, aukkoja, joihin pudotetaan se mikä on 
ikävää ja tuskallista.


Lennartissa on jotakin samaa kuin Joel Haahtelan Leossa – sellaista maailman tuuliin puhaltavaa hentoa henkeä, joka tarvitsee juuri tällaisia hienojen kirjailijoiden antamia ääniä. Lennartilla on heikko tahto, mielen nopeat ailahdukset ilosta alakuloon. On kohteeton kaipaus, ja ehkä juuri siksi hänestä ei ole tarttumaan eikä ryhtymään. Todellisuus ja oikea elämä juoksevat hänen edellään. Metrin päässä tai peninkulman päässä, samantekevää.

Ehkä Lennart toimii kuitenkin myös väärin? Rakkaudessa hän harhailee, tekee ehkä virheitäkin. Entä isän rahat, niin. Ne allekirjoitetut paperit. Jotenkin osaan silti ajatella häntä vain eksyneenä, omia ääriään etsivänä keskeneräisenä ihmisenä. Ihmisenä jolla


on lapsellinen, varautunut, innostuva, luottavainen, toiveikas, tärkeilevä, huomionkipeä, rakkaudennälkäinen, epäluuloinen sielu!


Eikö sellainen ihminen väistämättä herätä myötätuntoa? Kysymyksiä ihmisenä olemisen kipeydestä?


Ja se rakkaus. Se, että kokemattomana kuvittelin rakkauden valoksi, joka kirkastaa ja tekee minut ehjäksi. Mutta ehkä miehen ja naisen suhde kiikkuu taivaankappaleiden keinussa. Ehkä se ei muuta voi. 


Voiko toinen ihminen yltää niin syvälle, että hän näkee minusta enemmän kuin itse näen? Onko rakkaus erityinen näkemisen kyky? Vai etsiikö nainen miehen silmistä vain vastausta omaan kysymykseensä: Rakastatko sinä minua? Silloin me olisimme toisillemme pelkkä peili, josta näkee oman kuvansa.


Olemmeko me?


On kaksi naista. Ja mies kahdelle naiselle, vaikka minusta ei ole tarpeeksi edes itselleni. Vera ja Alexandra. Vera, jonka olemuksessa on poispyrähtävää levottomuutta, ja kuitenkin hänen katseensa on suora ja vakaa. Alexandra, joka elää kahta elämää, sitä mikä on pakko ja sitä mitä hän tahtoisi, eikä se ole helppoa. Jos sanon enemmän, sanon ehkä jo liikaa. Ei siis enempää, ei heistä. Mutta tämä, vielä tämä:


Haluaisin pyytää anteeksi, mutta en tiedä, mitä pyytäisin anteeksi.
Sitäkö että rakastin vai sitä että rakastan.


Niin, Lennart. Ehkä se on sinun kysymyksistäsi vaikein.


Ja elämä ja kuolema. Se että sinulle ei riitä yksi elämä, eikä kaksikaan, koska et tiedä mitä haluat. Siitäkö se johtuu? Jos ei halua mitään, tahtoo kaikkea. Entä mitä tapahtuu, kun ihmisen hento kajastus ylittää ajan ja maan äären? Jääkö hänestä jälki, toiselle siirtyvät särkevät varpaat? Tarina, joka voidaan kenties rakennella niistä palasista jotka on, tilikirjoista ja vihkoista? Niin,


Täytyykö minun vastata kysymykseen, mikä oli Lennart Falkin 
lyhyen elämän merkitys?


Onko ihmisen elämä ehkä sittenkin vain sattuman oikullisten korttien varassa? Onko, vaikka kaiken niin koettaa merkityksellistää, etsiä vastauksia niistä kohtaamisista, jotka elämä kohdalle tuo?


Ajattelen tätä lukiessani jälleen kerran myös historiallisen romaanin rajoja ja rajattomuutta. Sitä, kuinka erilaisia hienot historialliset romaanit voivat olla ja kuinka niissä silti on aina jotakin yhteistä – samalla kertaa sekä menneisyyden että ajattomuuden ääntä ja tuntua, valoa ja pimeää.

Tämä historiallinen romaani on yksityiskohdista vapaa. Historia leijuu tarinassa, se on sekä hämärä että kirkas kehys, jossa tarina tapahtuu. Onko tämä historiallinen romaani ensinkään? Onko, vaikka se tapahtuu jossakin joka on mennyt? Ehkä minä jään miettimään tätä kysymystä, ihailemaan tätä kirjoittamisen taidokkuutta, jolla Carlson asettelee henkilönsä historiaan kuin keinahtelevaan veteen.

Ja vielä: Carlsonin kieli on kirkasta, ja minulle tulee mieleen runo – ei koristeellinen vaan kuulas. Sanat seuraavat toisiaan samanaikaisesti sekä yksinkertaisina että syvinä. Ne kantavat mukanaan suuria ajatuksia, sellaisia kuin tämä:


Väitetään, että kuolemansairaaksi julistettu näkee menneen elämänsä kirkkaassa valossa. Entäs ihminen, joka julistetaan eläväksi?


Maan ääreen on sadanyhdeksänkymmenenkahden sivun kokoinen. Enkä minä taaskaan voi kuin ihmetellä sitä, miten pieneen tilaan voi saada mahtumaan niin paljon: elämän ja kuoleman ja rakkauden, kaikki ne kysymyksistä suurimmat.

Niin. Maan ääri. Reuna. Putoamispiste. Ajatukseni kulkee äären mukana, etsii sen rajoja ja toista puolta. Ehkä tavoittaa mielikuvan jostakin, jossa jokin päättyy mutta astuu silti vain yli. Palaa takaisin alkuun, Goetheen.


Kuink’ ihanan, kuink’ ison maan olin periä saava!
On aika mun maani, aika mun peltoni aava.


On aika nostaa oma katseeni. Katsella kohti näitä peltoja.


Muistaa, kuinka Gantz ajatteli, että nuorena päättynyt elämä


on tyhjä malja, johon minä ja jokainen muukin elossa oleva voi ammentaa toiveensa ja loputtomat jos-sanalla alkavat lauseensa.


Kysyä, olisiko mahdollista elää niin, että jos-lauseiden paino katoaisi.


Ehkä palata ajatukseen äärestä. Iloita siitä, mitä hyvä kirjallisuus tekee.



***************


Kristina Carlsson: Maan ääreen. Romaani, 192 s. Otava 1999.