Edith Södergran: Runoja (1916)

Värien kaipuu on veren. Jos janoat kauneutta

sinun on suljettava silmäsi ja katsottava omaan sydämeesi.

Kauneus pelkää kyllä päivää ja liikoja katseita,

kauneus ei toki siedä melua eikä liikoja liikkeitä –

sinun ei pidä kohottaa sydäntäsi huulillesi,

meidän ei pidä häiritä hiljaisuuden ja yksinäisyyden

ylhiä ympyröitä.

Nyt se on, sinun tuulesi Edith. Se puhaltaa vahvana ja vaativana, pyörittelee kohti sanoja hehkuvia taivaita. Minä tarvitsen lisää näitä ihania, ihmeellisiä runojasi, niiden voimaa ja valoa, illaksi viileneviä päiviä ja metsien vaaleita tyttäriä, sielua joka on taivaanvärinen puku... Näethän, Syyskuun lyyrasi jätti jälkeensä ahnaan ja tahtovan janon, joka ei sammu kuin runoilla, runoilla, runoilla – sinun runoillasi Edith.

Edith vuonna 1917.

Kuvaaja Ina Roos.

(Wikimedia Commons/
Svenska Litteratursällskapet i Finland)

Tämä kokoelma, Runoja vuodelta 1916, on ensimmäisesi. Se on runoilijuutesi alkusoitto ja monien rakastetuimpien runojesi lähde. Ehkä tiedät, mikä runoistasi on minulle rakkain, se on juuri se: runo päivästä joka viilenee illaksi, kevään verestä ja kapeitten olkapäitten kaipuusta. Se on rakkain, koska se soi aina yhtä haikeana, kauniina ja hämmentävänä ja koska se kantaa mukanaan kaikkien nuorten neitojen kaihoisaa, tahtovaa kaipuuta... Ja koska sinun sanoistasi on ehkä tullut myös minun sanojani – on, sellaisina kuin ne minulle ovat.

Ja voi, tytär, metsän vaalea tytär joka juuri eilen vietti häitään ja oli kevyt lintu ja kirkas lähde ---  salainen polku ja naurava pensas ja päihtynyt ja uskalias kesäyö... Ehkä minä näen hänet, tämän vaalean tyttären, ja ajattelen kesäyötä joka on päihtynyt ja uskalias. Ja ehkä minussa on jotakin jota en osaa sanoiksi sanoa, enkä tahdo. Ehkä tahdon vain katsella ja kuunnella, nähdä vaalean kalpeuden ja kuulla kuinka metsän siemenet varisevat ihmisten sydämiin.

Sinä puhut runoissasi niin suuria, jo tässä. Puhut elämästä ja kuolemasta ja sielusta, jumalasta ja kauneudesta. Puhut metsästä ja syksystä ja putoavista tähdistä. Rakkaudesta ja onnea kehräävästä kissasta. Tuskasta, joka on onnea vahvempi. Juuri siksi minä rakastan niitä ja tarvitsen: siksi, että sinun runosi ovat suuria sanoiltaan ja sisällöiltään, pieniä maailmankaikkeuksia jotka liikahduttavat mieleni syvyyksiä ja saavat minut ajattelemaan ja kysymään, kerta toisensa jälkeen. Niin Edith, minä hengitän sinun vahvoja, vahvoja sanojasi ja tunnen kuinka kaikessa värisevässä hentoudessani saan myös itseeni jotakin joka on kuin voimaa.

Sinä sanot tämän:

Elämää kuolema eniten muistuttaa, sisartaan.

Kuolema ei ole toisenlainen,

voit hyväillä häntä ja pitää häntä kädestä ja silittää

hänen hiuksiaan,

hän ojentaa sinulle kukan ja hymyilee.

ja minä ajattelen sitä, elämänkaltaista kuolemaa, kukkaa jonka hän ojentaa ja hymyä. Ajattelen, että hän on kaunis ja että ne, jotka ovat menneet, ovat nähneet hänen hymynsä läheltä, sinäkin. Mutta en tahdo että hän tulee liian lähelle, en vielä, en pitkään aikaan. Tahdon katsella sisarta hänen vierellään, elämän hymyä ja kukkasia, sillä olen elämälle ahne. Omalleni ja kaikkien lähelläni. Minä luulen, Edith, että sellainen olit sinäkin: ahne ja elämäntahtoinen. Sillä runoissasi kuiskaa kuolema, mutta niiden vierellä huutaa elämä. Sinun sanasi eivät ole heikon ja voimattoman, ne ovat vahvan ja tahtovan. Sielu on elämän vanki, mutta ehkä se rakastaa sitä, ihanaa vankeuttaan. Kunpa olisit saanut olla vanki kauemmin, sinäkin.

Ja Edith, sinä sanot:

Jumala on vuode jolla me lepäämme pitkänämme kaikkeudessa

puhtaina kuin enkelit, vastaten pyhimyksensinisin silmin

tähtien tervehdyksiin ---

että

jumala on voiman runsaus ja neitseellinen pimeys

ja

--- olemattoman hedelmällinen siemen ja palaneiden

maailmojen kourallinen tuhkaa

ja silloin minä ajattelen jumalaa ja vuodetta ja voimaa ja neitseellisyyttä, siementä ja tuhkaa, enkelten puhtautta. Tunnustelen jumalaa ja etsin. Että hän on, sen tiedän, millainen, sitä en. Tiedätkö sinä, näetkö?

Ja sinä kysyt:

Mitä on kauneus? Kysy kaikilta sieluilta –

kauneus on jokainen runsaus, jokainen hehku, jokainen

yltäkylläisyys ja jokainen suuri köyhyys ---

sanot että

rakkaus on uskollisuutta kesälle ja alastomuutta

aina syksyyn saakka

ja

kauneus on terävä piirre ja oma äänenpaino: minä se olen

ja kuuletko, nyt minä ajattelen kauneutta, sieluja ja sinua ja minua, runsautta ja hehkua, yltäkylläisyyttä ja köyhyyttä, rakkautta joka on alastomuutta, aina. Kauneutta joka on oma äänenpaino.

Ja sinä puhut onnesta ja tuskasta, siitä että

Olisi helppoa ja mutkatonta puhtaan lapsensydämen

seurata onnen jäljissä

mutta sielumme osaavat vain väristä.

ja siitä että

Elämä on laiminlyödä oma onnensa

ja työntää luotansa ainoa hetki,

elämä on uskoa olevansa heikko eikä tohtia.

ja voi, minun sieluni värisee vaikka se tuntee myös onnea. Värisee, koska se on sielu, joka on kääntänyt kasvonsa elämää kohti. En tahdo, että se pelkää elämää, minun värisevä, värisevä sieluni. Ja voi, värisköön, kunhan ei pelkää, laiminlyö ja työnnä pois.

Ja Edith, nyt minä kuuntelen kun sinä sanot:

En minä ole nainen. Olen neutri.

Olen lapsi, hovipoika ja rohkea päätös,

olen naurava häive helakanpunaista aurinkoa...

ja kirjoitat yhden tärkeimmistä runoistasi, sen jota siteerataan kun halutaan kertoa mitä sinä tahdot sanoa, ja ajattelen miten vahva sinä näissäkin sanoissasi olet. Olet malja kaikkien naisten kunniaksi, olet hyppy vapauteen ja itseyteen, olet tuli ja vesi rehellisessä yhteydessä ja ehdoitta. Olet Vierge moderne. Ja minä ajattelen sitä kaikkea, maljaa ja hyppyä ja vapautta ja itseyttä, tulta ja vettä ja uuttaluovaa neitsyyttä.

Mutta kun sinä sanot tämän:

Sieluni oli vaaleansininen, taivaan värinen puku,

jätin sen merenrantakalliolle

ja tulin alasti sinun luoksesi, naisen kaltaisena.

Ja naisena istuuduin pöytääsi

ja join lasin viiniä ja hengitin joidenkin ruusujen tuoksua.

Huomasit että olin kaunis ja muistutin jotain

mistä olit nähnyt unta ---

niin ruusut tuoksuvat ja unet ja viini, ja minä näen että oma pukuni tahtoo jo hiljaisuuteen, ehkä kuuntelemaan kerroksiaan sinun runojasi vasten. Ja aivan äänetönnä, sielujen salaisena puheena, minä kuiskaan sinulle enää tämän, tärkeän, sinun omat sanasi nämäkin:

Vaiteliaana tulen pysymään koko elinikäni,

puhelias on kuin loruileva puro joka kavaltaa itsensä ---

Ehkä se on hiljainen tyven, vaiteliaisuus. Vesi joka ei heilahda, mutta joka kätkee syvyyksiinsä salaisuuksien suuruudet. Huutakoon runoutesi hiljaisuutesi rinnalla. Kiitos Edith, kiitos taas, eilen ja tänään ja aina!

Edith Södergran: Syyskuun lyyra (1918)

”Minun runoni on otettava huolettomina käsivarapiirroksina. Mitä sisältöön tulee, annan vaistoni rakentaa valmiiksi sen minkä avoimena odottava älyni näkee. Itsevarmuuteni johtuu siitä, että olen löytänyt ulottuvuuteni. Minun ei sovi tehdä itseäni pienemmäksi kuin olen.”

Näin kirjoittaa Edith Södergran (1892–1923) toisen runokokoelmansa, Syyskuun lyyran (1918), johdannossa. Erityisesti johdannon loppu ”minun ei sovi tehdä itseäni pienemmäksi kuin olen” on tullut siteeratuksi lukemattomat kerrat, ja se ilmentääkin erinomaisena kiteytyksenä tämän häilyvästi vastaanotetun mutta silti ihailtavan itsevarman runoilijattaren sisäistä voimaa. Myös minulle tämä lause on eräänlainen sisäisten voimavirtausten vahvistusmantra, jolla pyrin toisaalta häivyttämään huonoja hetkiä ja toisaalta voimistamaan hyviä: Ajattelen, että ihmisen ei pidä tehdä itseään suuremmaksi kuin on, mutta ei pienemmäksikään. Pitää luottaa itseensä, uskoa, ja ennen kaikkea elää itselleen sopivankokoisena, pyrkiä tekemään elämästään juuri sellainen kuin sopivalta tuntuu. Kiitos Edith, tästäkin syvästä ajatuksestasi!

Runossaan Olemisen riemu Södergran kirjoittaa:

Mitä minä pelkään? Olen osa äärettömyyttä.

Olen osa kaikkeuden suurta voimaa,

yksinäinen maailma miljoonien maailmoiden parissa,

niin kuin ensi luokan tähti joka sammuu viimeksi.

Riemu elää, riemu hengittää, riemu olla olemassa!

Ja vaikka tuleekin aika – muuntajatar, aika – hävittäjätär, aika – loihtijatar, on sen sentään vielä väistyttävä, ja vaikka kerran sammuvat kaikki tähdet, loistavat ne kuitenkin aina pelkoa vailla.

Kun ajattelen Södergrania, ajattelen väistämättä nuoruutta: omaani, Södergranin, kaikkien. Nuoruutta kokemuksena, elämyksenä, olemuksena. Näin siksi, että Södergran oli nuoruuteni runoilijatar, se sanojen jumalatar jonka sanoista ammensin itseeni voimaa ja uskoa, ehkä tiettyä itseyttäkin, minuutta, juuri sitä kuinka on ”Riemu elää, riemu hengittää, riemu olla olemassa!” Lisäksi nuoruus kytkeytyy Södergranin runoihin siksi, että hän itse oli aina nuori niitä runoillessaan: kuten tiedämme, Södergran kuoli vain 31-vuotiaana eikä koskaan ehtinyt vanheta.

Olen aiemminkin kertonut, että suhteeni Södergraniin rakentui hyvin pitkään Kohtaamisia-nimisen valikoiman puitteissa: sain tuon rakkaan kirjan eräänä nuoruuteni syntymäpäivänä, ihanalta ystäväjoukolta. Södergranin kaikki kokoelmat kokonaisuudessaan sisältävä Elämäni, kuolemani ja kohtaloni (1994) on sen sijaan ollut hyllyssäni vasta verraten vähän aikaa, enkä ole vielä lukenut sitä järjestelmällisesti (voiko runoja toisaalta niin lukeakaan?). Olen vain selaillut, tunnustellut, ehkä viivytellyt kokemusta. Södergran-tuntemukseni on siis ehkä suppeahko, mutta ihastukseni häneen on silti hyvin vahva. Nyt kun mieleni Ullan ihanan talvihaasteen myötä haki jotakin syksyistä, sellaista minkä nimessä olisi jotakin syksyyn viittaavaa ja minkä tahtoisin lukea juuri nyt, huomasin että olisi lopultakin kokonaisen Syyskuun lyyran ihana aika. Niinpä tartuin tähän teokseen ja käänsin esiin siihen kootuista kokoelmista toisen.

Oi päivänpunertamat vuorenhuippuni,

otattehan minut luoksenne taas?!!!

Alati haluan asua Teidän yksinäisessä huvitarhassanne.

Vain siellä on minun kotini,

missä tulisilmäiset enkelit

polvistuen

suutelevat kaipuun kasteen pois maan päältä.

-----

Sen vuoksi, kaipuu, jännitä rintasi!

Kasva, tahto, taivaan korkeuksiin!

Runosta Oi päivänpunertamat vuorenhuippuni...

Minulle Södergranin runot ovat aina olleet ennen kaikkea voimaa: sanan, runon, naiseuden ja olemassaolon voimaa. Rakastan niiden vahvuutta, varmuutta ja täyteyttä – ja juuri sitä tiettyä luonnosmaisuutta, pakottomuutta, mitä niissä on. Vahvuus ja hahmotelmankaltaisuus kulkevat Södergranin runoissa kiehtovana vyyhtinä, tunteen ja ajatuksen yhteensulautumana, joka sykkii ja hehkuu vapaan runon voimaa.

Minä en usko ihmisiin.

Olisin lyönyt lyyrani siruiksi,

ellen uskoisi Jumalaan.

Jumala näyttää minulle tien

sumusta auringon säihkyvän kehrän luo.

Hän rakastaa kepeäjalkaisia vaeltajia.

Runosta Huolettomuus

Olen kenties ennenkin sanonut myös sen, että olen runojen lukijana ennen kaikkea tunnelmalukija – en ehkä tavoita runojen suurta kaikkeutta, mutta hellin itseäni niiden sanoilla, keräilen tunnelmia ja merkityksiä sellaisina kuin ne runoista minulle aukeavat. Södergranin runot kiehtovat minua paitsi vahvuuttaan ja täyteyttään myös siksi, että ne herättävät minussa kysymyksiä, joiden seurassa niin viihdyn: pohdin niitä lukiessani jumaluutta, ihmisyyttä ja naiseutta, elämää ja kuolemaa, kaipuuta ja kirjoittamista. Syyskuun lyyran runoissa toistuvat sellaiset sanat kuten Jumala ja jumaluus, kaipuu ja lyyra – ja näissä sanoissa kiteytyy myös jotakin keskeistä siitä, mistä niissä puhutaan.

Miksi minulle annettiin elämä,

jotta kulkisin kuin taikakirja kädestä käteen

polttaen puhki kaikki sielut,

vaeltaen tulena yli tuhkan,

janoten enemmän.

Runosta Miksi minulle annettiin elämä?

Södergranin runot ovat voimakkaan ekspressionistisia: muodoltaan ja sisällöltään voimakkaita, syvälle luotaavia, visionäärisiä. Vaistot ja alitajunnan kuvat kirjoittuvat runominän puheeseen, ja minä keinuu elämän ja kuoleman, hurman ja ahdistuksen vastakohtaisuuksissa. Muistelen joskus lukeneeni kirjoituksen, jossa ekspressionismia hieman halventaen verrattiin romantiikkaan – minulle tämä rinnastus on kuitenkin vain vastaus siihen, miksi pidän molemmista: ah unimaailmat ja hurmahenget, voimakkaat vastakohdat ja ilmaisun palo!

Minulla on voimia. En pelkää mitään.

Valoisa on taivas minulle.

Jos maailma tuhoutuu –

minä en tuhoudu.

Runosta Valokentät

Huomaan: kirjoitukseni välttelee runojen aukilukemista. Siihen on ehkä syynsä. Ehkä aristelen, ehkä en vain tahdo. Ehkä nämä runot vaativat ympärilleen tilaa, tulkinnan ja hengityksen vapautta, kahlitsemattomuutta. Ehkä ne huolivatkin lähelleen vain ”käsivarapiirrosten” kaltaisia luonnoksia, ajatuksia ja tunteita.

Södergran itse kuuluu kiivaastikin vastustaneen runojensa väärinlukemista. Sallin sen hänelle täysin sydämin, mutta annan myös itselleni luvan nauttia hänen runoistaan juuri sellaisina kuin ne minulle ovat. En ehkä (vielä, tai koskaan) tavoita kaikkea mitä hän tahtoo sanoa, mutta rakastan hänen runojaan yhtä kaikki. Uskoisin, että se sittenkin riittää, tämä rakkaus, myös ihanan Edithin taivaiden takana liitelevälle hengelle. Ajattelen myös niin, että runo pitää ennen kaikkea elää, kokea. Selittäminen ja avaaminen tulevat vasta sen jälkeen jos ovat tullakseen. Runon tehtävänä on ennen kaikkea hengittää: ihmiselle, ihmiseen.

Sydämeni on kauneinta maailmassa.

Se on pyhä.

Kuka ikänsä sen näkee,

säteilköön sen loistoa.

Sydämeni on kevyt kuin lintu,

maan päällä ei ole hauraampaa esinettä.

Uhraan sen sinulle,

tuntematon jumala.

Runosta Kaunein jumala

Elämäni, kuolemani ja kohtaloni sisältää myös kokoelmista alun perin pois jätettyjä runoja. Syyskuun lyyrasta on jäänyt pois mm. runo Haltiattaren linna. Siinä kerrotaan haltiattaresta, joka ”ei ole vuosiltaan koskaan yli viidentoista” ja joka ”haluaa jokaisen olevan onnellinen kuin hän itse”, ”lahjoittaa kevyen sydämensä niille jotka tapaa.” Saattaa olla, että minä ajattelen Södergrania juuri niin kuin haltiatarta, taikaolentoa joka on kerran ollut ihmisen, runoilijan, asussa.

Heleän neidon sielu ei ikinä erehtynyt,

hän tiesi itsestään kaiken,

hän tiesi enemmänkin: muista ja merestä.

Hänen silmänsä olivat mustikat, hänen huulensa vadelmat,

hänen kätensä vahaa.

Hän tanssi syksylle kellastuneiden mattojen päällä,

hän kyyristyi kokoon ja oli pyörrettä ja vajosi  –

ja sammui.

Kun hän oli poissa ei kukaan tiennyt että hänen ruumiinsa

makasi metsässä...

Runosta Neidon kuolema

Enkä näitä hänen runojaan kokiessani voinut olla ajattelematta myös hänestä juuri kirjoitettua elämäkertaa, sen pyrkimystä ravistella kaikkia tämän kiehtovan runoilijan ympärille kehräytyneitä myyttejä. Pohdin jo elämäkertaa lukiessani, että vaikka näiden myyttien purkaminen onkin myös perusteltua, niitä ravistellaan ehkä jo liikaakin. Nyt, luettuani taas hänen runojaan, olen ehkä entistä halukkaampi näkemään hänet myös tiettyjen myyttien lumovoimaisena, salaperäisenä kantajana. Södergranissa ON tiettyä taika-utua, mystisyyttä, hämmentävän vahvaa runominää. Voi toki olla, että en tässä kohtaa kykene olemaan objektiivinen, järkevä, älyllisen tutkiva, että minun täytyy vain tyytyä tunteeseen, kuuntelemaan sydämeni huutavaa ääntä ja sanoa: minulle Edith on ehkä yhä se sama jumalatar joka hän jo nuoruudessani oli – suuri, vahvoja sanoja laulava runoilijatar, joka runoillaan valoi minuun jotakin lähtemätöntä, jotakin mitä en ehkä osaa enkä haluakaan selittää, jotakin joka on ja pysyy, tiukasti kiinni. Ja mikäpä olisikaan oikeammassa kuin sydän, vaisto? Kaikista kiehtovista tutkimuksista huolimatta me emme ehkä koskaan näe sieluun. Mutta meillä on nämä runot. Kiitos Edith!