Seitsemän vuotta

 

”Tämä on blogi kirjoista ja kirjoittamisesta”, kirjoitin Kirjojen kamarin alkusanoihin seitsemän vuotta sitten. Oli keskiviikko, 14.5.2014.

Tuntuu ja ei tunnu, että tuosta hetkestä on kauan. En ole varma, olenko ihan sama ihminen kuin silloin. Ehkä olen ja en ole. Seitsemän vuotta on samaan aikaan sekä lyhyt että pitkä aika, jossa ehtii sekä olla tapahtumatta että tapahtua – ja sekä yhden pienen kamarinrouvan elämässä että kirjablogien ja koko maailman mittakaavassa.

Muistan kyllä sen kuplivan jännityksen ja ilon, mitä blogin perustamiseen liittyi. Varmasti mietin sitäkin, lukeekohan kirjoituksiani kukaan, mutta onneksi innostus voitti epäilyt ja kamarini matka alkoi. Ihania lukijoitakin löytyi.

Olen alkusanoissani linjannut, että ”keskityn ehkä enemmän tai vähemmän vanhoihin kirjoihin ja pyrin samalla puhaltamaan pölyä niiden yltä”. Uutuuskirjoistakin kirjoittaisin, mutta ”luultavasti viiveellä”. Tämä taitaa päteä nykyisinkin, sillä lukijansieluni ytimessä ovat edelleen vanhat kirjat, mutta sinne kuuluu myös ilo kirjallisuuden jatkuvuudesta ja yhä uusista ihmisyyttä ja maailmaa sanoittavista hienoista teoksista.

Linjauksiini kuului myös, että ”koska olen paitsi lukija myös kirjoittaja, tutkiskelen lisäksi kirjoittajan monivivahteisia mielenmaisemia”, ja edelleen pätee tämäkin. Kamarini on ollut ja on minulle tärkeä paikka prosessoida ja pohtia kirjoittamistani ja kohdata samalla muita kirjoittajia. Sitä haaveilemaani kustannussopimusta en ole edelleenkään saanut, mutta kirjoittaminen itsessään on pysynyt ja pysyy. Tunnemylläköitä riittää, mutta niin riittää myös kirjoittamisen iloa ja valoa.

Tuntuu nyt ehkä vähän hassultakin juhlistaa näitä seitsemää vuotta, kun blogi on välillä ollut niin pitkään myös hiljainen. Toisaalta seitsemän vuotta tuntuu niin merkitykselliseltä ajan kaarelta, että on tärkeää pysähtyä hetkeksi sen äärelle. Onhan siinä sitä sellaista ihmiselämäänkin kietoutuvaa elämänkaarikatkelman tuntua.

Ja vaikka niitä pitkiäkin hiljaisuuksia on ollut, paluu on ollut aina yhtä ihanaa, ja niin myös – ja erityisesti – tänä keväänä, jona kamarilleni (ja samalla minulle) avautui myös uusi kirjoittamisen ja kohtaamisen kanava, kun kamarini aloitti elämänsä myös Instagramin puolella. Tällä hetkellä Kirjojen kamarin julkaisut ja muu aktiivisuus painottuvatkin sinne, vaikka tämä blogikamarini onkin edelleen kamarini olemassaolon tärkeä ja rakas kehto. Jos siis olet myös Instagramissa, etsitään toisemme sieltäkin. Tilini tunnus on @kirjojenkamari ja se on kaikille avoin.

Ja niin, tänään on siis kamarini seitsemäs syntymäpäivä, ja silti – tai juuri siksi – että vuosiin on mahtunut myös niitä useampia hiljaisuuksia ja uusia heräilemisiä, useampia uusia alkuja. Tänään ojennankin rakkaalle kamarilleni kukkasia sekä näistä seitsemästä (elämän- ja kirjoittamisentuulisesta) vuodesta että sen uudesta heräämisestä myös juuri tänä keväänä. On ihanaa, antoisaa ja merkityksellistä olla kamarissani taas, ja kiitos siitä kuuluu kaikille teille, jotka täällä edelleen piipahtelette ja jaksatte jättää jälkeenne myös ihanan lämmittäviä kommenttejanne ♥

 *

Kuvassa on Albert Edelfeltin Lukeva pariisitar vuodelta 1880. Maalaus ja sen nuori, kirjaa pitelevä kaunotar saavat tässä kuvastaa keski-ikäisen kamarinrouvan katkeamatonta viehtymystä aikaan ja ajattomuuteen sekä taiteen jatkuvuuteen ja kykyyn kantaa mukanaan elämää ja elämäntarinoita, ajan ja ihmisenä olemisen kerroksia.

 

Kirjojen kamari 4 vuotta

Syntymäpäiväkortti noin vuodelta 1895, 

Sockl & Nathan.

Kirjojen kamari täyttää tänään, 14.5.2018, neljä vuotta. Sen kunniaksi, rakkaat lukijat, Kirjojen kamari kirjain kirjaimelta:

Keväällä 2014 sain päähäni perustaa blogin. Tai no, päähäni ja päähäni. Ajatus ei oikeastaan ollut uusi, vaan sitä oli kypsytelty jo jonkin aikaa: muumiomentaliteetilla sitä piti tietysti vähän epäröidä ennen kuin tällaiseenkin nykyaikaiseen kouhotukseen ryhtyi (apua, netissä, minä, nooh...). Se, että tuli sitten perustettua juuri kirjallisuusblogi, oli ehkä kuitenkin vähän sattumaakin. Tai sitten silkkaa kohtaloa, tiedä häntä! Niin tai näin, tuona rohkaistumisen hetkenä juuri kirjallisuus taisi olla se, jonka saralla teki mieli blogikirjoittamista kokeilla, ja niin sitä sitten tuli tartuttua toimeen.   

Innostuin asiasta hyvin nopeasti. Muumio siis vatkaa, mutta tarpeeksi vatkattuaan intoilee kyllä. Oli ihanaa, kun blogini alkoi jo pian saada lukijoita ja kommentteja! Kirjablogitietämykseni oli aloittaessani koko lailla olematonta, enkä ollut valmiiksi sisällä oikein missään, mutta todella helppoa oli joukkoon solahtaa. Olen, edelleen, valtavan kiitollinen alkuaikojen lämpimästä vastaanotosta ja tiedostan oikein hyvin, että ilman sitä blogini taival olisi saattanut tyssätä alkuunsa. Blogikirjoittamiseen kuuluu olennaisesti ajatus toisille kirjoittamisesta, vaikka samalla kirjoittaisikin myös itselleen, ja siksi lukijan läsnäolo on tärkeää.

Rajojani mietin aina aika ajoin. Toistaiseksi kirjoitan edelleen pelkällä etunimellä ja selkäpuolikuvalla, mutta katsotaan nyt sitten, pitääkö tämä linja jatkossakin. Ei välttämättä. Muumio natisee kääreissään... Ja vatkaa :) Joskus se vatkaaminen sitten johonkin johtaakin, aina ei.

Joskus vanhat kirjoitukset vähän nolottavat. Toisaalta se, että ne roikkuvat tuolla mukana, auttaa terveellisesti ymmärtämään, että maailma pysyy kyllä pystyssä, vaikka olenkin kirjoittanut kaikenlaista hölmöä ja keskentekoista. Nolotus onkin onneksi puuskittaista ja ohimenevää, ja sitä seuraa yleensä ymmärrys siitä, että eipä sitä keskentekoinen ihminen muuhun kykenekään kuin keskentekoisuuteen. Sama keskentekoinen matka jatkuu siis myös tästä eteenpäin, mikä olkoon paitsi valitettavaa myös loputon mahdollisuus.

Opettavainen tämä kamaritaival on monin tavoin muutenkin ollut. Sitä on, ehkä, oppinut entistä paremmin sietämään juuri tuota omaa sietämätöntä keskeneräisyyttään ja epätäydellisyyttään – sekä kirjoittajana että ihmisenä! – ja ehkä jopa pitämäänkin juuri siitä. Uskon, että kaikki, mihin ihminen ryhtyy, opettaa hänelle aina myös häntä itseään ja toisia ihmisiä, ja niin siis tämäkin. Elämä on, onneksi, jatkuva oppimisen taival ja mahdollisuus.

Jotenkin tuntuu välillä myös siltä, että tämä pikkuinen kamari on minulle paljon isompi asia kuin se onkaan. Joskus olen jostakin lukenut jotakin sellaista, että blogista tulee helposti osa kirjoittajansa identiteettiä, ja kyllä vaan minullakin taitaa myös sellainen kamarin rouvan identiteetti olla. Toki tämä kamarin rouva on varmaan vähän valikoitunut puoli minusta (ja eivätkö kaikki eri identiteetit aina ole?), mutta on tämä rouva silti osaltaan myös aika totta.

Enää en, ainakaan aina, jahkaile kirjoitusteni kanssa ihan samalla tavalla kuin ennen, mikä on ihanan vapauttavaa. En tiedä, minkälaisena tämä muutos näyttäytyy sinulle, rakas lukija, tai näyttäytyykö se ylipäätään mitenkään, mutta minulle itselleni tekee ilmeisen hyvää käyttää kamariani myös enemmän sellaisena matalamman kynnyksen muistivihkona, johon voin tunnelmien mukaan piirrellä jokusen muistiinmerkinnän. Aiemmin sitä tuli istuttua kirjoitusten äärellä helposti tuntikausia, mikä ei silti välttämättä erityisemmin vähentänyt niiden keskentekoisuutta, vaan tarkoitti usein lähinnä tekstin hermostunutta tuijottamista ja sen miettimistä, voiko sen tosiaan julkaista. Toki tämä muutos liittyy varmasti myös sisältöjen muuttumiseen, ”kirjablogin” liukumiseen kohti jotakin muuta. Ainakin juuri nyt taidankin pitää juuri siitä, että voin jakaa täällä jonkin tunnelman, jonka sanoittamiseen ei mene samalla tavalla aikaa kuin kirjajuttujen kirjoittamiseen. Sitä aikaa jää sitten enemmän sille muullekin kirjoittamiselle. Välillä tulee varmaan kuitenkin edelleen kirjoitettua tännekin myös pitemmän kaavan mukaan, tuijotteluineen päivineen :)

Nykyään taidan ylipäätään kirjoittaa niitä ”oikeita” kirjajuttuja yhä vähemmän. Sisältäpäin on tosiaan vaikea sanoa, minkä verran kamarini ja/tai tapani kirjoittaa on vuosien varrella muuttunut vai onko, mutta yhä enemmän ja enemmän tämä tuntuu kyllä pikemminkin jonkinlaiselta tunnelma- kuin lukupäiväkirjalta. Tämän takia mietin välillä edelleen jonkinlaista alusta aloittamista, mutta katsotaan nyt sitten. Ehkä tämän voi ajatella myös niin, että siinä missä kirjablogeissa yleisesti ottaen tehdään tärkeää ja arvokasta kulttuurityötä kirjallisuuden ja lukemisen puolesta, niin täällä kamarin katveessa voidaan ehkä ihan hyvin lähinnä tunnelmoida ja miettiä yhä enemmän esim. tuota omaa kirjoittamista. Olkoon siis näin, ja muuttukoon suunta taas jatkossa jos on muuttakseen. Enkä toki aio niitä kirjajuttujakaan kokonaan unohtaa. Kirjat ja kirjallisuus ylipäätään on kirjoittamisen ohella edelleen yksi kamarikirjoitusteni punaisista langoista.

***

Kenties on myös niin – ja onkin – että blogi on vähän niin kuin ihminen itse: se kerrostuu, ja aiempien kerrosten päälle kertyy koko ajan uusia. Ajan mittaan blogi, niin kuin ihminenkin, väistämättä vähän muuttuukin, mutta myös ne aiemmat kerrokset ovat osa matkaa ja sellaisina tärkeitä. Ja aina on, kuitenkin, myös paljon sellaista mikä silti pysyy.

Aloittaessani en olisi arvannut, että kamarini ylipäätään on pystyssä vielä neljän vuoden päästä. Ja onhan täällä, kyllä, ollut välillä vähän sitä hiljaiseloakin, ja onpa ollut myös yritys aloittaa alusta toisaalla. Vähän ailahtelevainenkin olen siis välillä ollut (ja tulen varmaan jatkossakin olemaan), mutta täällä sitä vaan kuitenkin ollaan, edelleen.

Mitä tuonee sitten tuleva? Ainakin toistaiseksi kamarini jatkaa myös tästä eteenpäin. Muusta en tiedä, ja ei kai sitä voi kaikkea niin ennalta tietääkään. Pitää mennä tunteen mukaan vaan. Rakas, kovin rakas, paikka tästä on kyllä tullut. Huomasin sen myös silloin, kun vuosi sitten tosiaan yritin aloitella kokonaan uutta blogia: kaipasin takaisin ja palasin.

Aina välillä mietin (tietysti, mietiskelijä kun olen), mikä on tämän pienen kamarini ydin ja miksi täällä kirjoitan. Ja luulen – tai ei, tiedän – että ydin on kahtalainen. Kirjoitan yhtäältä itselleni, siksi että kirjoittaminen on minussa kiinni ja minun täytyy kirjoittaa. Toisaalta kirjoitan myös sinulle ja toivon, että kirjoituksillani on sinulle jotakin annettavaa. En kirjoita suuria, mutta kirjoitan pieniä, ja haluan kirjoittaa näitä pieniäni myös sinulle. Ehkä ydin onkin juuri siinä, että blogissa kirjoittaminen saa tilan, johon rakentuu myös se tärkeä kohtaamisen mahdollisuus: kamarini on minulle oma huone, jossa on myös ovi sinua varten.

Riemastuttaa viettää nelivuotispäivää! Tuntuu melkein blogikonkarilta, vaikka ei kyllä sittenkään, kaikkea muuta :) Mutta onhan se aika pitkä aika kumminkin, vaikka samalla kovin lyhyt. Neljään vuoteen on, tietysti, mahtunut monenlaista. On ollut ihan jo sitä elämää, ja jotakin siitä näkyy myös täällä vaikka kaikkea ei, ja niin lienee suunnilleen hyvä. On tullut kirjoitettua myös jokunen valmistunut (ja kustantamoiden hylkäämä) käsikirjoitus, ja olen ollut ja olen vilpittömästi ja lämpimästi kiitollinen kaikesta siitä kannustuksesta, jota kirjoittamiseni on teiltä lukijoiltani saanut, ja ylipäätään kaikesta kirjoittamiseen liittyvästä ajatustenvaihdosta. Se kaikki on, osaltaan, ollut tärkeä kirjoittamiseni voimavara.

Ihania olette te kaikki, jotka edelleen jaksatte mukanani kulkea, ja niin myös te uudetkin piipahtelijat, jotka aina silloin tällöin tänne löydätte. Kiitos teille kaikille! Arvostan sitä, että annatte aikaanne kamarilleni, ja iloitsen, edelleen, jokaisesta kommentistanne. Yksinäistä ja tylsää olisi täällä ilman teitä ♥ 

Onnea juhlapäiväarvonnan voittajille!

 Kas niin, kamarissa on koittanut Mirdjan päivä ja on ollut aika arpoa 

viikon takaisen juhlapäivän kunniaksi järjestetyn arvonnan voittajat. 

Aikomukseni mukaisesti näpertelin paperista pieniä arpalappusia 

ja sekoittelin ne sitten somaksi sekamelskaksi:

Kirja-arvat nostivat lapseni, yhden kumpikin,

ja arpaonni suosi

SIILIÄ, 

joka saa L. Onervan Mirdjan

sekä

TUIJAA, 

joka saa Aino Kallaksen Sudenmorsiamen.

Suklaa-arvan nostin tasapuolisuuden vuoksi itse,

ja levyllinen tummaa suklaata lähtee sulostuttamaan

OMPUN lukuhetkiä.

 Tällaisia siis tulossa :)

 

Onnea voittajille!
Lähetän teille tuota pikaa myös sähköpostia.

Kiitän vielä lämpimästi kaikkia arvontaan osallistuneita
sekä kaikkia teitä, jotka sanoillanne niin kauniisti juhlistitte

kamarini ensimmäistä syntymäpäivää ♥

Kamarin juhlapäivä ja Onerva & Kallas & suklaa -arvonta

Tänään, 14.5.2015, tulee kuluneeksi kokonainen vuodenkierto siitä kun hahmottelin kamarini ensimmäiset sanat. Sellaisia itseään etsiviä ne olivat, hieman ihmetteleviä ja omaa ryhtymistään tutkiskelevia. Haparoivat kohti suuntaviivojaan ja tunnustelivat alkavaa matkaa. Kaikki ei ehkä ole mennyt aivan niin kuin alkuhämmennyksessäni ajattelin, mutta jotakin lienee silti suunnilleen toteutunutkin.

On siis juhlan hetki, kamarini syntymäpäivä!

Vuosi on ollut monella tavalla mielenkiintoinen. Se on avannut minulle kokonaan uuden maailman ja ravistellut myös ennakkoluulojani internetin virtuaalitodellisuuksia kohtaan. Ennen omaa kamariani en ollut juuri lukenutkaan kirjablogeja, joten minusta on tullut sekä kirjablogin kirjoittaja että toisten kirjablogien lukija koko lailla yhtä matkaa. Matkaa aloitellessani en ehkä siksikään osannut ajatella, että kohtaisin näin hienon ja rikkaan maailman kaikkine ihanine kirjanystävineen. Niin, kirjoitan toki jo kirjoittamisen ilosta, mutta kyllä: sanat ilahtuvat tullessaan luetuiksi ja kommentoiduiksi. Kiehtova vuorovaikutus laajenee kuitenkin myös kamarini seinien ulkopuolelle, sillä on aina avartavaa lukea myös toisten kirjoituksia ja päästä kurkistamaan paitsi toisiin kokemuksiin omakohtaisestikin koetuista kirjoista myös niihin tarinoihin ja maailmoihin, joiden äärelle ei ehkä muuten koskaan ehtisi tai muuten hakeutuisi. Usein lukupino myös jatkaa loputtoman keikkuvaa kasvuaan, mutta kasvakoon se vain: onhan huojuva pino toki suloisempi kuin olematon. Tuulet kyllä sitten ohjailevat lukupinossa oikeaan kerrokseen... 

Mutta niin, ensiksi tärkein:

Lämmin ja sydämellinen kiitos teille kaikille, jotka olette ottaneet uuden kirjanystävän lämpimästi vastaan, jaksaneet lukea ja kommentoida tursuilevia ja harhailevia kirjoituksiani ja kirjoittaneet omia innoittavia kirjoituksianne!

Olette ilo  ♥

Monelle kirjabloggaajalle yksi bloggaamisen suurimmista riemuista on lukemisen ohella varmasti juuri luetusta kirjoittaminen (siksi kai me bloggaammekin!). Niin myös minulle. Kirjoittaminen paitsi syventää lukukokemusta myös ravitsee kirjoittamisen nälkää. Blogikirjoituksen kirjoittaminen on myös siinä mielessä helppoa, että siitä tulee melko nopeasti sen verran valmis, että siitä tohtii päästää irti. Toisaalta blogikirjoittaminen kyllä ”tuhlaa” rajallista aikaa, ja juuri tämä on omalla kohdallani myös tämän hienon harrastuksen kääntöpuoli: blogikirjoituksiin käytetty aika on aina pois muusta kirjoittamisesta ja elämästä. Oikeasti kirjoista kirjoittaminen tietysti antaa niin paljon, että tuhlaaminen on aivan vääränlainen sana. Uskon myös siihen, että kaikki kirjoittaminen ruokkii lopulta kirjoittamisen kokonaisuutta.

Tämä blogi on syntyhetkestään saakka kantanut alaotsikkoa ”ajatuksia kirjoista ja kirjoittamisesta”, sillä aloitellessani ajattelin, että kirjoittaisin enemmän myös kirjoittamispuuhieni tunnelmista. Jokunen kirjoitus aiheesta on syntynytkin, mutta keskiössä ovat silti olleet kirjat. Ehkä on ollut luontevampaa kirjoittaa toisten kirjoituksista kuin omista: ne omat viritelmät ovat lähinnä itselle olemassaolevia, enemmän tai vähemmän aktiivisia prosesseja, joista kirjoittaminen on kai sittenkin tuntunut jotenkin tarpeettomalta ja mukaankuulumattomalta ja ehkä hitusen nololtakin. Annan kuitenkin alaotsikkoni olla: tämä on edelleen sekä lukijan että kirjoittajan blogi, ja luultavasti se tulee näkymään ainakin satunnaisina kirjoittamisen puolelle eksyvinä harhailuina.

Niin, ehkä ensimmäinen vuosi on ollut jonkinlainen etsikkovuosi. Kamarini on etsinyt olemustaan, tunnustellut sitä minkälainen siitä tulisi. Tällainen se nyt sitten on: punertavainen, pitkäsanainen, ehkä hieman eksyilevä ja asiasta karkaileva. Valmis kamarini ei tietenkään edelleenkään ole enkä tiedä, millainen se on vuoden päästä, kahden, joskus... en tietysti sitäkään, onko sitä edes, sitten joskus. Ainakin toistaiseksi matkani kamarissani kuitenkin jatkuu – uusin, vielä tietymättömin askelin, joissa kuitenkin lienee paljon samaa kuin entisissä. Ja niin, ehkä myös hieman hidastuvin, sillä elämässä tapahtuu, mutta katsotaan. Kirjoittaminen on matkantekoa, täälläkin. Askeltamista ja pysähtelyä.

**********

 

Juhlapäivän kunniaksi kamarissa järjestetään tietenkin myös pieni arvonta (mallioppiminen on tehokasta!). Hieman pölyisten kirjojen lukija kun olen, päätin kohotella myös arvontaani kirjallisuushistorian aarteita – uusina ja kiiltävinä kappaleina tosin. Se, että näitä aarteita saa myös suoraan Adlibriksestä, on riemastuttavaa! Ja itse olen tietysti enemmän kuin mielelläni jakamassa klassikkolumoa eteenpäin :)

Arvon siis kahden suosikkikirjailijattareni ehkä keskeisimmät teokset, joista molemmista olen kirjoittanut myös tänne kamariini (nimeä napsauttamalla pääsee halutessaan lukemaan taannoisen kirjoituksen). Saattaa tietysti olla, että nämä jo hyvinkin monesta hyllystä löytyvät, mutta ehkäpä kirjan voi siinä tapauksessa antaa vaikka lahjaksi, jos arpaonni suosii... Teokset ovat pehmeäkantisia pokkareita ja uusina arvontaa varten hankittuja. Suluissa alkuperäinen ilmestymisvuosi.

Teokset ovat:

L. Onerva: Mirdja (1908)

ja

Aino Kallas: Sudenmorsian (1928)

 

Lisäksi arvon levyn tummaa suklaata lukuhetkiä sulostuttamaan.

Arvontaan ovat tervetulleita osallistumaan sekä rekisteröityneet lukijani että kaikki muutkin satunnaiset tai säännölliset piipahtelijat. Jokainen saa yhden arvan. Ilmoita osallistumisestasi kommentissa ja mainitse myös, haluatko osallistua sekä molempien kirjojen että suklaan arvontaan – näin saa mielihyvin menetellä, mutta pakkotuputusta tämä ei sentään ole, vaan myös valikointi sallitaan :) Jos sinulla ei ole blogia, josta löydän yhteystietosi, jätä myös sähköpostiosoitteesi mahdollista yhteydenottoani varten. Voittajien nimet kirjoittuvat myös kamarini seinälle, mutta lisäksi lähetän voittajille sähköpostia osoitetta udellakseni.

Osallistumisaikaa on keskiviikkoon 20.5. asti. Arvonta tapahtuu seuraavana päivänä, 21.5. – tuo päivä on kamarissani Mirdjan päivä, ensimmäisen ”oikean” kirjoitukseni eli juurikin Mirdjan mukaan. Askartelen arvoiksi mukavan vanhanaikaisia nimilappuja, joiden joukosta onnetarkäsinä toimivat kahdet lapsenkädet saavat kummatkin nostaa yhden. Suklaa-arvan nostan ehkä itse :)

Onnea arvontaan ja kiitos että olette täällä myös nyt ♥