Alexandre Dumas nuoremman (1824–1895) iki-ihana Kamelianainen (1848) on niitä teoksia,
joihin aika ajoin tunne tarvetta palata. Ehkä minua vetävät puoleensa jo kirjan
kauniit, syvänpunaiset kannet, mutta ennen kaikkea minulle kuiskii sen iäti kiehtova
kertomus kauniin kurtisaanin ja köyhän nuorukaisen surullisesta rakkaudesta.
Ah, Armand ja Marguerite!
Oma kirjani,
Otavan painos vuodelta 1971.
Muistan yhä ensikohtaamiseni Kamelianaisen kanssa: se oli Kuopion pääkirjastossa, jonakin
lukiolaisminäni monista kirjastoretkistä. Melkeinpä tavoitan myös sen tunteen,
jonka tämän käsittämättömän kaunista nimeä kantavan teoksen kohtaaminen herätti:
se oli väreilevää odotusta, herännyttä romantiikan nälkää ja janoa. En voinut –
enkä voi – sellaisen nimen kutsua vastustaa.
Onko teos siis romanttinen? Voi, on! Se on niin kaunis,
ihana, surullinen, kyynelehtivä, kerta kaikkiaan lumoava jokaisella kerralla jona
sen luen. Tarina on jo niin tuttu, ettei se enää yllätä, mutta yhä se
koskettaa, kerta toisensa jälkeen. Virittelee ajatuksia rakkaudesta,
johdattelee pohtimaan sen syvyyksiä.
Kamelianainen on
kaikessa surullisessa romanttisuudessaan hyvin realistinen romaani:
se jäljentää aikansa ilmapiiriä, rakkauskäsityksiä ja ihmistä ympäröivän
todellisuuden asettamia ehtoja. Dumas kirjoittaa hyvin kauniisti, romaaninsa
ihanan nimen kerronnallaan lunastaen, mutta hän kirjoittaa myös hyvin todenmukaisesti,
todellisuutta todellisuutena näyttäen. Lukija todella tuntee lukevansa rakkauskertomusta, joka
ainakin olisi voinut olla myös tosi. Tarinan todenmukaisuus on tietenkin kokonaan toinen kysymys, mutta mainittakoon kuitenkin, että Kamelianainen on niitä teoksia, joiden kohdalla tulee väistämättä pohtineeksi myös faktan ja fiktion loputtoman kiehtovaa rajankäyntiä. Näin siksi, että lukijalle tarjoillaan toden kehyksiä sekä kertojan itsensä että Jules Janinin (1804–1874) kirjoittaman esipuheen taholta. Tarinoita janoava lukija saattaa siis hyvinkin ryhtyä lukemaan
kertomuksesta kahta tarinaa: fiktiivistä ja todellista.
Niin kauniit kuvat!
Tärkeintä on kuitenkin elämys. Ja oi, elämys tämä onkin! Romanttinen, surullinen elämys!
Ja tulvillaan rikasta pohdintaa rakkaudesta ja ihmisten moraalikäsityksistä.
Minulle tämä onkin ennen kaikkea puheenvuoro rakkauden ja inhimillisyyden
puolesta, ja juuri siksi tähän aina palaan. Teos näyttää, että oikea rakkaus on
aitoa ja puhdasta, rahalla ja materialla mittaamatonta, vaikka maailma ei
aina rakkauden puolella olekaan.
Oman kehon myyminen on tarjonnut Margueritelle
aineellista ylellisyyttä, mutta hänenkin sielunsa kaipaa jo jotakin todellisempaa, aidompaa –
puhdasta sielujen rakkautta ja miestä ”joka
olisi enemmän sydämeni kuin ruumiini rakastaja”. Armand kuitenkin huomaa,
että kurtisaanin rakkaus on haastavampaa voittaa kuin koskemattoman neidon:
tarkoin vartioitu neitonen on aina valmiimpi antamaan itsensä kuin liikaa
kokenut kurtisaani. Lopulta Marguerite silti antaa koko hauraan rakastavan sydämensä, mutta voi, kurtisaanin ja köyhän nuorukaisen rakkaus ei ole maailman karuissa kehyksissä helppoa.
Ja niin, Marguerite on kurtisaani, mutta silti myös jotenkin
puhdas ja kuulas, jopa neitseellinen. Tällaisena hän on myös eroottisen
madonnan kuvajainen, mutta Dumas käyttää tätä kuvaa tavalla, joka ei alista naista vaan
päinvastoin puhuu naisen puolesta. Onkin selvää, että Kamelianaisen
kertoja on naisen puolella. Hän tähdentää useammassakin kohdassa tahtovansa
jakaa myötätuntoaan myös kurtisaaneja kohtaan ja sanoo mm. näin: ”Älkää halveksiko naista vaikka hän ei
olisikaan äiti, sisar, tytär tai puoliso.” Hän viittaa myös Raamatun
Magdalenaan, jolle Jeesus sanoi ”sinulle
annetaan paljon anteeksi, koska olet rakastanut paljon” ja kysyy ”minkä vuoksi me olisimme ankarampia kuin
Kristus?” Myös naisella, joka on antanut kehonsa rahasta, on aitoa
rakkautta tunteva sydän ja puhdas, herkkä sielu.
Kurtisaanien asiakkaat, rakastajat, ovat niitä jotka
alistavat naisen omalle turhamaisuudelleen. Marguerite sanoo: ”Meillä on itsekkäitä rakastajia, jotka
tuhlaavat omaisuutensa ei suinkaan meihin, niin kuin he väittävät, vaan omaan
turhamaisuuteensa. ---- Me emme kuulu itsellemme. Emme ole enää olentoja,
olemme esineitä.” Niin: esineitä, jotka myötäilevät omistajiensa mielialoja ja
ovat omia tunteita vailla.
Mielenkiintoinen ja alati kiehtova on myös kysymys
rakkauden eri tasoista, kehosta ja sielusta. Onko kehon koskemattomuus myös
sielun koskemattomuutta ja toisinpäin? Jos antaa toisen, antaako toisenkin? Rakastavatko naiset kahdella tavalla, ”joko sydämellä tai aisteilla”? Vai
sittenkin molemmilla? Onko tosi rakkaus sitä, joka antaa toiselle molemmat,
niin kehon kuin sielun? Entä jos maailma tekee itsensä antamisen mahdottomaksi?
Ja kyllä, Kamelianainen
on kertomus myös kaiken katoavaisuudesta – kaiken, paitsi oikean rakkauden.
Materia on vain materiaa, niin myös ihmisen keho joka kerran kukoistettuaan
kuihtuu ja kuolee. Mutta rakastetun muisto ei koskaan häviä. Ihana kirja, vaikka niin surullinen!
