Kirjoittamisen valoa ja vastahankaa

Kirjoittamiseen liittyy miltei poikkeuksetta ambivalenssia. Haluan kirjoittaa, mutta en kuitenkaan kirjoita. Päätän kirjoittaa, mutta löydänkin itseni jostain aivan muusta puuhasta, paossa kirjoittamista. (Claes Andersson)

En tiedä, onko kirjoittajia, joille kirjoittaminen on silkkaa säihkettä. Minulle se ei ole. Se on jotakin, jota haluan tehdä, mutta jota silti välillä jotenkin välttelen ja jonka kohdalla myös epäilen itseäni jatkuvasti. Niin, mörkökin piipahtelee kylässä säännöllisesti ja pitää huolen siitä, että kirjoittamiseni on myös loputonta epäuskoa ja riittämättömyydentunnetta. Joskus onnistun kuitenkin laittamaan mörölle hanttiin ja ajattelemaan niinkin, että epäileminen on oikeastaan myös hyväksi: muistan, että jos luottaisin sokeasti siihen mitä ja miten sanon, kirjoittamiseni ei ikinä kehittyisi, vaan leijuskelisin jonkinlaisessa narsistisessa kuplassa jota kenenkään ei sovi rikkoa (no, en leiju). Taikasana lienee tässäkin kohtuus eli se, että ei anna epäilemisen ja itsekritiikin kasvaa niin suureksi, että kirjoittamisesta katoaa ilo ja palo ja halu.

Epäileminen – terve itsekritiikki – siis ainakin periaatteessa mahdollistaa kehittymisen ja kypsymisen. (Välttely sen sijaan tietenkään ei, sillä se päinvastoin estää kirjoittajana kasvamisen tai ainakin vaikeuttaa sitä, koska – kuten tiedämme – kirjoittamaan oppii ainoastaan kirjoittamalla.) Aina en näin myönteisesti onnistu epäilyänikään itselleni kuitenkaan selittämään, vaan toisinaan se myös lannistaa ja turhauttaa ja tuntuu, että koko kirjoittamiseni on turhaa. Että en osaa eikä kukaan minun turhia sanojani tarvitse. Niin, silloin epäily saa liikaa valtaa, ja koetan taas palauttaa itseni valoon muistuttamalla, että turhaa kirjoittaminen ei ole, ei koskaan. Ja että minä tarvitsen sanojani ainakin itse. Ja että minäkin olen tässä oikeasti tärkeä, minulle.

Sanon itselleni senkin, että kirjoittamisella on erilaisia tarkoituksia ja tehtäviä ja että kirjoittaminen itsessään on aina hyvä. (Paitsi silloin, kun sillä esim. tietoisesti loukataan toisia ihmisiä tai lietsotaan vihaa, mutta uskoisin, että tiedätte mitä kirjoittamisella tässä tarkoitan.) Kirjoittaminen on etsimistä, itseilmaisua, maailman ja ihmisenä olemisen järjestämistä, sanojen tutkimista ja sanoilla leikkimistä ja kirjoittamisen tavasta riippuen usein myös jakamista, pienemmin tai isommin. Se, mitä ja miten paljon kirjoittamisella ulkoisesti ”saavutetaan”, on eri asia. On hienoa, jos omasta käsikirjoituksesta tulee vaikka se kirja tai mitä se ”saavutus” nyt sitten milloinkin tarkoittaakaan, mutta hieno on myös kirjoittamisen matka itsessään, se mitä siitä oppii ja mitä se itselle antaa.

Epäilyksen hetkinä kysyn toisinaan itseltäni myös sitä, mitä ”osaaminen” oikeastaan on? Se, että ”osaa” kirjoittaa? Hyvää kirjoittamista on niin monenlaista, niin kuin me kaikki kirjallisuuden ystävät tietenkin tiedämme. On erilaisia kirjallisuuksia, erilaisia tapoja osata. Omalla kohdallani minun on hyväksyttävä, että en vielä tiedä mitä osaan vai osaanko. Ja mitä kaikkea voin oppia. Että matka on vasta alussa. Ja että myös itsensä kirjoittajana oppii ja löytää vain ja ainoastaan kirjoittamalla.

Ja kyllä: loppujen lopuksi kirjoitan siitä huolimatta, etten tiedä osaanko tai mitä kirjoittamisellani ”saavutan”. Kirjoitan, koska kirjoittamatta oleminen on sama kuin olla olematta minä. Kirjoitan, koska se on sama kuin lakata etsimästä, tutkimasta, leikkimästä. Ja niin minä hätistän mörköä pois, yhä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Ja sanon sillekin myös sen, että kirjoittaminen ja saavuttaminen, sisäinen ja ulkoinen, ovat eri asioita.

Joskus on silti sietämätöntä olla keskeneräinen. Ärsyttää tuo pää, joka ei anna sitä mitä tahtoisin. Suututtaa sanojen riittämättömyys, kyvyttömyys löytää oikeita sanoja, ehkä edes saada kiinni siitä mikä on olennaista. Enkä haluaisi kirjoittaa huonoa. Haluaisin osata. Olisi ihanaa, jos voisin kirjoittaessani alati ajatella että osaan, kykenen, onnistun. Ja niin, osittain myös kirjoittamisen välttelyni varmaan perustuu juuri tähän. Jostakin merkillisestä syystä toisinaan luulen, että huomenna minä osaan paremmin. Että huomenna sanat tulevat minusta itsestään, koko kertomus, kaikki, minussa puhuu sanojen mystinen jumala, joka antaa minulle, minusta, sen kaiken. Mutta huomenna, vasta huomenna. Tänään olen vielä sumea ja huono. No, optimismia kai tuokin, huomisuskoa. Mutta entä jos se huominen on aina vasta huomenna?

Ainoa keksimäni tapa voittaa vastukset ja päästä kirjoittamisen alkuun ja vauhtiin on päättäväinen ryhtyminen työhön. Jos ei synny lasta eikä potaskaa, syntyy ainakin jotain muuta. Vaikkapa runojen käännöksiä. Tai kolumneja. (Claes Andersson) (Tai sitten kamarikirjoituksia, vaikka siitä miten hankalaa kirjoittaminen toisinaan on, hehe.)

Ja kuitenkin on ehkä myös niin, että juuri keskeneräisyydessä ovat myös kaikki mahdollisuudet. Ja niin, että juuri siksi sitä keskeneräisyyttä pitää oppia sietämään. Ottaa sanat vastaan, ne keskeneräisetkin, ihmetellä sitten mitä niistä tuli ja mitä niistä voi tulla. Kaiken epämääräisen ja -hahmoisen seassa saattaa sittenkin olla ainakin yksi hyvä lause tai kehityskelpoinen ajatus, josta myöhemmin voi kasvaa jotakin. Ja kyllä, sekin on jo paljon. On.

Kirjoittamisessa, jos missä, näyttää pätevän vanha zeniläinen viisaus: vasta kun lakkaat tavoittelemasta jotain, saavutat sen. (Claes Andersson)

Ja sitten, niin, vaikka sitä kuinka kokee myös kaikenlaista vastahankaa, niin minkälaista valoa kirjoittaminen sujuessaan onkaan. Hetkittäin sitä melkein uskoo, että osaa. Että kirjoittaminen on mahdollisuuksia täynnä, myös minulle. Omat sanat tuntuvatkin äkkiä siltä että niillä on mahdollista kertoa kertomus, välittää ajatus, luoda maailma, kokonaisuus, kuva, tunnelma, tavoittaa jotakin tästä monikerroksisesta todellisuudesta jossa elämme. Ainakin sitä ymmärtää, että me kuulumme yhteen, minä ja kirjoittaminen. Kun vain kirjoittaa, keskeneräisyydestään huolimatta tai juuri siksi. Ja niin minä päätän vältellä välttelemistä, aina vain, muistaa että keskeneräisissäkin sanoissa on mahdollisuus josta välttelemällä ei saa kiinni.

*****

Claes Anderssonilta siteeraamani katkelmat ovat hänen teoksensa Luova mieli – Kirjoittamisen vimma ja vastus (2002) luvusta ”Vaikeudet ja vastustus”. Mikä mainio mies!

Claes Andersson: Syksyni sumuissa rakastan sinua (2013)

Syksy tuntuu nyt tahtovan runoja. Se puhaltaa minuun runotuulta, saa valitsemaan luettavakseni Aleksis Kiven, Edith Södergranin ja nuoren Aino Kallaksen runoja, ehkäpä vielä jonkun muunkin... Tämä nyt lukemani Claes Anderssonin kokoelma Syksyni sumuissa rakastan sinua (2013) on hiljakseen kuiskutellut minulle jo ilmestymisestään asti, kutsunut kohti syksyisiä sumujaan, mutta oikeaa hetkeä ja tuulta ei vain ole tullut ennen kuin nyt, kun Ullan talvihaaste ihanasti muistutti, että tämä on yhä kokematta. Haasteen lempeä sysäys johdatteli siis lopultakin kohti oikeaa hetkeä...

Kiitos kirjastolle!

Ja niin – tämä syksy tuntuu keräävän lähelleen paitsi runoja myös ihmeen kauniita nimiä: Tähtikirkas, lumivalkea ja nyt tämä, Syksyni sumuissa rakastan sinua. Miten kaunis se on myös ruotsiksi: Jag älskar dig med mina höstliga dimmor. Syksy, sumu, sinä, rakkaus, tämä kaikki. Nimi niin täysi, kuin kokonainen runo jo.

Kokoelmassa on viisi osaa: Erityinen päivä, Mitä näyttöruudun takana tapahtuu, Pimeässä yössä, Unia ja Kahdeksan runoa rakkaudesta. Ja aivan ensimmäiseksi, kuin alkulauseena, on runo muuton odottelemisesta. Se alkaa:

”Ennen muuttoa kirjaa ylös kaikki minkä keräsit ja

inventoi kiinteä ja irtain tavara

Vuode, pöytä, tuolit, matot, huonekasvit ja

unet jotka ahdetaan laatikoihisi

Kirjapinot lattialla ja kellarissa, käsikirjoitukset

vuoteesi alla”

Runosta huokuu muutoista suurin, lopullisin, arvaamattomin: se joka jokaisella on edessä aikanaan. Myöhemminkin kokoelma viipyilee vanhuudessa ja kysyy paikoin myös kuolemasta, mutta tietyn kaihon ja taaksekatsomisen rinnalla kulkee kuitenkin myös meneillään oleva hetki, kyky nähdä juuri siihen. Runossa (pikkusiskolleni) runon minä sanoo:

”Sinulle joka et voi olla täällä haluan kuvailla

kuinka vesi nauraa lasten käsissä

(kuin vesi kutiaisi helposti)

Mitään ei tapahdu kun kaikki jatkuu eikä

aikaa ole eikä odotusta

(siksi että aika on läsnäoloa)”

Kuuletko sen? Kuinka vesi nauraa lasten käsissä? Miten kaunista se on, täynnä kesää ja valoa ja hymyä, auringon leikkiä ilakoivilla pisaroilla... Entä sen, kuinka aika on läsnäoloa? Hiljaisuutta, pysähtymistä. Ja näin sanotaan runossa (toivo ja epätoivo):

”Mies joka tietää kuolevansa hyväilee naista jota rakastaa

ja tuntee että hänet hyväksytään

En soisi tämän päättyvän, hän ajattelee”

Sitäkö juuri se on: Toivoa ja epätoivoa. Riemua rakastamisesta. Surua siitä että kaikki joskus väistämättä päättyy. Ja millaista olisi jos ei olisi koskaan saanut rakastaa niin kuin on käynyt miehelle eräässä kahdeksasta rakkauden runoista:

”Tapasin taannoin miehen joka ei ollut ikinä rakastanut

ja oli täysin rauhallinen

Hän ei tiennyt mitään mielettömästä ilosta”

Entä miltä tuntuu kun (kesä on ohi):

”Kesä on ohi, sydän on kohmeessa

ja temppuilee

Muistelen sitä mitä en ole vielä unohtanut

Kutakin ikääni: kolmivuotiasta, tai rakastuneen viattomuutta,

aviomiestä ja tuoretta isää

Olen oma isäni ja poikani ja tyttäreni, oma

isänisäni ja isänäitini”

Niin, ajattelen sitäkin, miten lukisin nämä runot jos olisi kaksi kertaa vanhempi kuin olen. Sitä, saanko olla olemassa kun olen. Saanko tuntea tämän kaiken, sydämen kohmeen ja rakkauden syksyn sumussa. Toivon, että saan.

Ja tietenkin muistelen näitä lukiessani myös hetki sitten lukemaani Södergrania, nuoruuden tunnetta. Ajattelen sitä, kuinka tämä runokokemus on sille kuin vastakohta mutta sittenkin niin samaa ihmisyyttä. Kuinka ihmeellinen on ihmisen elämä, arvaamatonkin. Kuinka Södergran jäi ikuisesti nuoreksi mutta ihmiselle kuuluisi kuitenkin myös vanhuus.

Ja minä luen runoa (linnununia), ehkä ajattelen lukiessani niin kuin Andersson:

”Unet kuuluvat elämään mutta ovatko ne myös osa meitä

kun olemme palaneet tuhkaksi ja muuttuneet maaksi?

Jäävätkö unet jälkeemme savuun ja tuhkaan?”

Ovatko ne, jäävätkö? Mitä tapahtuu ihmisen unille, kun ihmisestä itsestään tulee maata ja tuhkaa? Kohoavatko unet ilmaan kuten savu, painuvatko maahan niin kuin multa ja tuhka? Ehkä ajattelisin, että ne liitävät, lentävät, jatkavat matkaansa kohti jotakin tietämätöntä... Että unet kuuluvat sielujen vapauteen. Mutta on vain tämä tunne, tietoa ei.

Kokoelman runoissa tuntuu puhuvan myös tietty henkilökohtainen tilinteko, ja mikäpä olisikaan yleisempää kuin yksityinen? Mikä puhuttelisi enemmän kuin toisen ihmisen aito kokemus, se että antaa toiselle omasta ihmisyydestään? Andersson ei kuitenkaan unohdu ”vain” ihmisen yksityisten elämäntuntojen kaihoisaan tarkasteluun, vaan mahduttaa kokoelmaansa myös raskaita kuvia ihmismielen käsittämättömästä rumuudesta ja julmuudesta. Ehkäpä syksyn sumuisuus viittaakin myös johonkin muuhun kuin kuluvaan aikaan – ehkä se, sumu, on myös kuva ihmisen kyvyttömyydestä nähdä?

Lukiessani minä hetkittäin myös hätkähtelin, tunsin ehkä jotakin epämukavuuden kaltaista. Mutta eikö taiteen äärellä ole toisinaan tarkoituksenmukaistakin tuntea myös epämukavuutta? Eikö taiteen tehtävänä olekin näyttää meille myös sitä mitä emme ehkä tahtoisi tai osaa nähdä? Kaikki mitä ihmismieli kantaa ei valitettavasti ole kaunista, vaikka ainakin itse kai tahtoisin kyetä uskomaan ihmisen hyvyyteen. Siihen, ettei kukaan koskaan tappaisi toista. Ei unohtaisi kärsivää. Siihen, että ihminen ymmärtäisi.

Kokoelman monista puhuttelevista runoista valikoitui minulle kaksi, joista pidin erityisen paljon. Molemmat runot kuuluvat kokoelmaan viimeiseen osaan, Kahdeksaan runoon rakkaudesta.

Toinen runoista alkaa:

”Hänen nimensä on Siiri Wilhelmiina ja hän on kuusivuotias

Hän on poikani tytär, minä olen siis hänen isoisänsä

Hän on minua vahvempi”

Ja toinen päättyy:

”Missä ikinä oletkin, rakas, et enää ikinä ole siellä missä et ole”

Niin paljon mahtuu rakkauteen. Niin suurta on rakastaminen. Ja niin, Andersson kirjoittaa runoihinsa syvyyttä, mutta kuljettaa tietyn kaihon rinnalla myös arjen jokapäiväistä kauneutta ja kujeiluakin. Rakkaus on myös Pirkka-kahvissa ja kanelipullassa, motorisoidussa vuoteessa. Ja runossa (leikitäänkö yhdessä) minä kysyy:

”Leikitäänkö hetki yhdessä ennen kuin kuollaan”

Ehkä elämä onkin lopulta juuri leikki. Ja ehkäpä niin lohdullisen totta on tämäkin, ajatus runosta (onnellinen ihminen):

”Ihminen ei tarvitse paljonkaan ollakseen onnellinen,

vain vähän tuuria”

Niin: vain vähän tuuria, riemun siitä että ei kuollut vielä tänään.

********************

Claes Andersson: Syksyni sumuissa rakastan sinua. Runoja, 76 s. Ruotsinkielinen alkuteos Jag älskar dig med mina höstliga dimmor. Suomentanut Jyrki Kiiskinen. WSOY 2013.