Historian tuulahduksia, toden ja sepitteen rajoja ja ihmisen kaipuuta

Ajan rajallisuus ja kirjoitusten (välttämätön) priorisointi toistensa yli saattaa toisinaan aiheuttaa sen surullisen murheen, että moni esille pääsemisen ansaitseva kirja palautuu kirjastoon, siirtyy takaisin hyllyyn tai vähintään hautautuu muiden kirjojen alle ennen kuin niistä ehtii ryhtyä kirjoittamaan. Kirjoituksen tekemiseen ei aina riitä aikaa eikä energiaa vaikka niin toivoisikin, eikä aina kai kerta kaikkiaan voi kirjoittaa.

Päätin, että viivähtelen hetken muutamissa viime kuukausina lukemissani teoksissa, joista kyllä olisi kirjoitettavaa kokonaisenkin kirjoituksen verran mutta joista en nyt kaiken muun keskellä ole ehtinyt kirjoittaa niin keskittyneesti kuin ne toki ansaitsisivat. Haluan kuitenkin jättää näistäkin teoksista kamarini seinälle edes pienen muistijäljen. Siispä: pieniä viivähdyksiä talven ja kevättalven lukukokemuksiini.

Kuvasta puuttuvat Hertta ja Akvarelleja Engelin kaupungista,
joita joku onnellinen kirjaston asiakas lukee kenties juuri nyt.

Heidi Köngäs: Hertta (2015)

Hertta ja Hertan aate. Politiikkaa ja intohimoa ja jotakin tärkeää, josta täytyy luopua. Muistan, miten Hertta oli ensin kiinnostanut minua, sitten ei kuitenkaan, sitten taas kyllä. Olin lukenut siitä muutamia arvioita, jotka kehystivät hieman ristiriitaisia odotuksiani. Kuinka kävisi? Veisikö Hertta minulta jalat alta vai jäisinkö tylsästi pystyyn? Ainekset hurmaantumiselle periaatteessa olivat: historia, aate, naisen palo. Mutta ei, vaikka tarina puhutteli, kerronta ei yltänyt koskettamaan niin paljon kuin olisin toivonut. Olisin tahtonut, että Hertta olisi palanut, liekehtinyt, hehkunut, ollut jotenkin elävämpi. Ehkä tahdoin epäreilusti liikaa? En tiedä. Niin tai näin, Hertta ei saanut minua liekkeihin vaikka niin ehkä toivoin, mutta se ansaitsee kuitenkin kiitoksen siitä, että se sai minut ajattelemaan historian lehtiä ja aatteiden arvoa ja sitä, kuinka ihmisen keskeneräisyys tahtoo näkyä kaikessa mitä hän tekee ja kuinka vaikeaa on tehdä kaikin puolin oikein, edes itselleen. Eipä ihan vähän sekään. Minun kohdallani sisältö toimi siis paremmin kuin muoto ja teki kyllä kirjasta ehdottomasti lukemisen arvoisen. Niin ja tietysti: mikä on totta ja mikä ei? No tuota, historiallinen romaani ei ole historiankirjoitusta, se on tulkintaa ja mahdollisuuksia, tutkiskelevaa leikittelyä sillä miten olisi voinut olla. ”Tosi” saa antaa periksi romaanin omalle maailmalle, jos kirjailija niin tahtoo. Ja miten lienee, tietääköhän sitä "totta" kaikistellen kukaan?

Helena Sinervo: Runoilijan talossa (2004)

Eeva-Liisa Manner, vuosi 1971. Talo, jonka katto on romahtanut. Lyhyitä lukuja, joiden alussa kerrotaan mitä niissä tapahtuu. Elämä, rakkaus, taide. Minäkertoja joka venyttelee elämäkerran olemusta tai ehkä paremminkin kirjailija joka leikkii omaelämäkerrallista kerrontaa jota se ei tietenkään ole. Aikoinaan tästä taisi nousta jonkinlainen kohukin, mietittiin miten kirjailija saa todellisesta henkilöstä kirjoittaa. Niin, eihän kukaan tietenkään oikeasti toisen ihmisen mieleen pääse. Kukaan ei voi olla mikään muu minä kuin se joka on. Olemme siis jälleen toden ja sepitteen rajoilla ja riitamailla, jos niin halutaan. Mutta toisaalta, kysyn taas että eikös kirjallisuuden ydin ole juuri se tutkiskeleva leikki. Todellisten henkilöiden kohdalla on tietysti myös niitä eettisiä ongelmia, ja nehän ne taisivat sen kohunkin keskiössä olla. Hankalaa, kyllä. Minulle tämä teos oli joka tapauksessa hieno. Eeva-Liisan ja Helenan ajatukset ja sanat sekoittuvat minussa varmasti toisiinsa, mutta Eeva-Liisa joka Helenan kirjoittamana minulle puhuu, sanoo paljon sellaista mistä pidän. Hänellä on kaunis ääni ja viisaita, syviä ajatuksia. Kirja on omani, selailen sitä juuri nyt ja koetan valita sitaattia. Mutta kas, päätän etten valitse mitään. Siksi, että ne olisivat vähän liiankin hyviä.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista (2016)

Akvarelleja. Vuosi 1816. Nyt vasta huomaan, että siitä on tasan kaksisataa vuotta! Niin, Johan Carl Ludvig Engel Helsinkiä piirtämässä. Suunnitellut kuusi vuotta, jotka hiljalleen kasvavat elämänmittaiseksi viipymiseksi niin että lopulta on jo vuosi 1840. Elämäntehtävä ja elämä. Runolliset fragmentit. Niin: päiväkirja. Ei kun yöpäiväkirja. Historia, tässäkin, mutta myös se sepite. Voi niin. Ja koska pidän erityisen paljon juuri katkelmista, siitä miten elämäntarina kulkee hetkissä joiden välille usein jää paljonkin tyhjää, tämä teos ihastuttaa minua suuresti. Niinpä tämä on myös teos, johon varmasti palaan. Ja voi, tähän tahtoisin kyllä sitaatin, ehdottomasti, mutta sitä ei nyt ole, koska kirja on jo aikaa sitten palautunut kirjastoon. Niin ja se tosi, taas? Riemastuttavaa! Todellisuutta, varmastikin. Ja kirjailijan kekseliäisyyttä, tietenkin niin. Tahtoisin, että minulla olisi tämä myös nyt.

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (2013)

Toimittaja, joka eräänä päivänä jättää päivätyönsä ja lähtee Japaniin tuhat vuotta sitten eläneen hovinaisen jäljille. Teos, joka syntyy tutkimusretkistä hovinaisen elämään ja maailmaan ja samalla niihin omiinkin. Tulkintoja ja ajatusten kyseleväisiä liikeratoja, tietenkin. Ja kirsikankukkia, teetä, ajattomuutta. Ennen kaikkea ihana osoitus siitä, että myös näin voi kirjoittaa, lajeja sujuvasti sekoitellen, ja tehdä sen niin että se toimii. Ihanaa on sekin, että tällaiselle teokselle löytyy varmasti monenlaisia oikeita lukijoita: niitä, jotka innostuvat Japanista, historiasta, kirjallisuudentutkimuksesta, ylipäätään tutkimuksesta, tarinoista, omakohtaisuudesta ja/tai uskalluksesta tehdä toisin ja itselle oikein. Minua hymyilyttää ja hykerryttää ja ajattelenpa sitäkin, että toisinaan kirjat todellakin odottavat juuri sitä oikeaa lukuhetkeä. Siispä, asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin: Kirjat, jotka vievät mukanaan. Se, että voi tehdä toisin. Se, että voi tehdä niin kuin hyvältä tuntuu (niin, kyllä voi, vaikka vähän hävettäisikin ja arveluttaisi). Se, että juuri se saattaa myös olla se oikea vaihtoehto. (Ja Mia, arvaa mitä? Taidan liimailla vähän niitä post it -lappuja sinne tänne, eihän sitä koskaan tiedä millainen voima niissä on ;))

Johanna Venho: Kaukana jossain onnenmaa (2015)

Kaipuu. Ihmisen kurkottelu kohti jotakin, jossa kaikki on paremmin. Pyrkimys ymmärtää onnea ja yritys tavoitella sitä. Johanna Venhon kerronta on kaunista, viisasta ja vaivatonta, ja aion ehdottomasti lukea myös Syntysanat (2011), joka on minulla edelleen lukematta. Ihana kirja, joka jää mieleeni hetkinä, joina istuin kynttilähämärissä sinä viikonloppuna kun meillä riehui vatsatauti, työpöytäni oli kaaosta täynnä ja nukuimme katkonaisesti viritellyillä petipaikoilla. Siis: viikonloppu oli hieman raskas, kirja ei, se oli osa levollisempia hämäränhetkiä ja tarjosi lukuelämyksen, joka sai ajattelemaan myös kirjoittamista. Luulisin, että muistan ainakin jonkin aikaa myös Kaarinan ja Oton, äidin ja pojan, ja vuosikymmenen jona sekä Venho että minä että Otto olemme syntyneet ja joka siksi kulkee meissä mukana aivan erityisellä tavalla. Entä se onni, niin. Kaukana jossain onnenmaa. Siellä se onni on, jossakin, odottaa. Tai ehkä sen ymmärtää, jos siitä kirjoittaa.

Fredrika Runeberg: Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä (1858)

Oli pilvinen ja kolkko ilta kevättalvella 1718. Salin kello naksahti viittä vailla kuusi komeassa herraskartanossa, joka oli kuulunut ylpeälle paroni Yrjänä Boijelle ja jonka nyt omisti hänen leskensä rouva Katarina Boije...

Hiljaista, hetken... Paita kaipaisi nappeja, mutta en jaksa ommella, en nyt. Enkä tahdo. Päivän askeleet painavat istumaan, kädet tahtovat tehtäväkseen jotakin muuta kuin näitä loputtomia, samankaltaisina toistuvia askareita. Kädet tahtovat, ja mieli. Johan Ludvig on jossakin taas, tuskin tulee ennen aamua. Ehkä minulla onkin koko yö aikaa, yksin. Aamulla sille pitää taas olla tortut, mutta aamuun on vielä aikaa...

Melkein kuulen sinun ajatuksesi, Fredrika. Näen hämärän huoneen ja sinun kasvosi, joissa väsyneen pysähtyneisyyden keskellä hehkuvat ihmeen kirkkaat silmät. Silmissä liekehtivät sinun mielesi liikkeet: niissä näkyy tuo toinen, kiehtova maailma, johon olet taas astumassa, maailma joka vielä on yksin sinun...

Kiitos kirjastolle!

Niin: Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä, kertomus isonvihan ajoilta. Ensimmäinen suomalainen historiallinen romaani, sillä – niin kuin Tyyni Tuulio minulle esipuheessaan kertoo – sinä kirjoitit tätä jo vuonna 1843, kauan ennen kuin Topelius ryhtyi julkaisemaan Välskäreitään. Sinun romaanisi vain viipyili piilossaan ennen astumistaan päivänvaloon, Topelius ehti ensin ainoastaan siksi. Ja oi, sinulla oli ajatuksia, rikkaita, syviä ajatuksia.

Näetkös, Margareta, sinä olet ruotsalainen. Äitimme on oikein Ruotsista, vaikka hän heti Suomeen tultuaan tosissaan opetteli alustalaistensa kieltä. Isämmekin oli puoliksi ruotsalainen, niin kuin melkein kaikki säätyläiset tässä maassa. Mutta minä olen todellinen suomalainen. Katsos, vanha Vappu, imettäjäni, oli juuri noita kaikkein syvällisimmin suomalaisia. Sinä tunnet vain hänen jäykän ulkokuorensa, harvapuheisuutensa, haluttomuutensa solkata joitakin ruotsin sanoja, mutta minä tunnen hänen lämpimän uskollisuutensa, hänen sisimpänsä tummahehkuisen, satumaisen syvyyden, hänen laulujensa melkein kammottavan lumousvoiman.

Niin, sinä elit 1800-lukua ja astuit historiallisessa tarinassasi 1700-luvun alkupuolelle, isonvihan vuosiin, niihin aikoihin kun Suomi oli kahden mahtavan naapurin väliin ahdistettu riitaomena ja kun joku ehkä saattoi jo ajatella olevansa suomalainen, en ruotsalainen ja vielä vähemmän venäläinen. Ehkä nyt arvaat, etten voi olla ajattelematta historiallisen romaanin monikerroksisuutta: sitä, kuinka se aina kantaa mukanaan paitsi aikaa jota se kuvaa myös aikaa jona se kirjoitetaan. Ja Fredrika, niin, tämä oli ensimmäinen.

Tuulio kertoo esipuheessaan senkin, että vuonna 1881, tämän ilmestyttyä suomeksi ensimmäisen kerran, suomentaja totesi kuinka teoksen ”rivien välistä saatamme lukea Juhana Ludviikki Runeberg’in sielua.” Mutta nyt, sata vuotta myöhemmin [1981], Fredrika Runeberg ei enää tarvitse runoilijapuolisonsa suositusta, hänen oma äänensä kuuluu nyt ehkä selvempänä kuin hänen elinaikanaan. Ja nyt, vielä myöhemmin, voinemme hyvin vain tuhahdella ajatukselle Juhana Ludviikista riveilläsi. Tiedämme jo, että sinä olit itsenäinen ja ansioitunut sanataitelija.

Muistatko tuon unen, jonka näin ennen elämäni tärkeintä päivää. Siitä syystä kai uni merkitsikin minulle niin paljon. Näin hämähäkin, joka kietoi verkkonsa yhä tiukempaan ja tiukempaan sydämeni ympärille siksi kunnes sydän kuvaamattomissa tuskissaan ei enää voinut sykkiä, vaan lopulta tukahtui.

Sinä kirjoitit historiallisen romaanin ja samalla monikerroksisen sanataideteoksen. Tarinan tapahtumien lähtöpaikkana ja keskuksena on Hatanpään kartano Tampereella, joskaan paikka ei – kuten romaanisi kehyskertojatar kertoo – tarinan tapahtuma-aikaan vielä kantanut tuota nimeä. Romaanisi taustalla on kaiketi ollut vanha tarina hämähäkkiä säikähtäneestä neidosta sekä eräs maalaus, jonka kerran satuit kohtaamaan. Asiaan perehtymättömänä en osaa sanoa, kuinka paljon tarinasi henkilöissä on totta ja kuinka paljon sepitettä, ja toistaiseksi olenkin lukenut sitä ennen kaikkea mahdollisina ihmiskohtaloina 1700-luvun alkupuolen Suomessa. Ja tuo hämähäkki, niin, se asettuu sinun tarinasi taiteelliseksi kehykseksi ja symboliksi, vaikka olisikin myös vanhasta tarinasta lainattu. Sellaistahan sanataide on, vanhoja aineksia uudelleen järjestelevää.

Sinä kirjoitit romaaniisi kolme naista: vahvan, jopa kovan Katarina-rouvan, herkän ja haavoittuvaisen Cecilian sekä sydämessään uskollisen Margaretan. Ja kyllä, vielä neljännenkin – Vapun, kansannaisen, jolla on sydämen viisautta ja kenties myös kyky nähdä tulevaan. Kirjoitit rouva Katarinan, joka astuu sisään levollisena ja korkeana kuten aina, vailla jälkeäkään mielenliikutuksesta. Joka sanoo, että tyttärellä ei saa olla muuta toivetta kuin äidillä on, siksi kunnes äiti vapaaehtoisesti luovuttaa valtansa puolisolle, jonka hän tyttärelleen valitsee ja että ikinä ei halpasyntyisestä tule Margareta Boijen puolisoa. Kirjoitit Cecilian, jonka kohtalon yllä tuntuu aina leijuvan hämähäkin kuvajainen ja joka lopulta huutaa: sydän parka, nyt olet kiedottu verkkoon, lepää hiljaa, siivet kasvavat, tämähän on vain kotelo, kohta lennät vapauteen. Margaretan, joka sanoo että hänelle kuulun, hänelle jään, mikään maallinen mahti ei voi meitä erottaa ja että sinun, sinun ikuisesti. Vapun, joka näkee näkyjään: Sieluni näkee kummallisia näkyjä kylmyydestä ja hädästä ja hävittävistä rosvoista, mutta myös höyhenvuoteista ja lämmöstä ja äidin silmistä. Kuka kantoi lapsen jäähaudasta, toisen verisistä, häpäisevistä käsistä? Olisiko hän ehkä voinut kantaa pois Luojan lähettämän sairaudenkin, jos se olisi hänelle sallittu?

Ja niin, naisten rinnalla kulkee miehiä, motiiveissaan vaihtelevia. Sellaisia, joille hänen säädyllään ei ole --- mitään arvoa ja jotka ajattelevat, että vähempikin riittää siellä missä rakkaus asuu. Sellaisia, jotka ovat sitä mieltä, että alhaisoa voi sietää, olkoot he työvälineenämme, saakoot leipänsä ja jotka eivät sydäntä tarvitse, sillä eihän suuressa maailmassa käytetä sydäntä, sydämellä ei siellä tee mitään. Sellaisia, joiden elämän koko pimeys on rakastaa saamatta vastarakkautta ja jotka ajattelevat, että koittaakohan kerran päivä, jolloin Suomen lapset omistavat isänmaan, vapaan, oman, maan, jonka puolesta elää ja kuolla. Kysyvät, että unelmat, unelmat, milloin toteudutte?

Sinä rakensit tarinasi ja henkilösi niin, että kaikessa kuuluu ihmisarvon ääni: ihmisten tasavertaisuus, sodanvastaisuus ja oikeus onneen ja rakkauteen. Niin, että puhdas rakkaus ja uskollinen sydän nousevat yli maisen rikkauden ja vallan. Niin, että nämä viisaan Vapun sanat jäävät mieleen pitkäksi aikaa:

Nuoret kukat, älkää antako minkään madon jäytää sydäntänne, ottakaa se pois, vaikka kappale sydäntä lähtisi mukana. Mato jäytää koko sydämen. Syvällä, syvällä sydämessä puhuu ääni, niin hiljaa, hiljaa. Kuunnelkaa mitä se sanoo, niin tulette tietämään, mitä edessänne on, ja voitte työntää tieltä niin paljon pahaa, jos teillä vain on rohkeutta.

Fredrika, minä olen sinun sanojesi jäljiltä hämmentyneen hurmioitunut. Olen täynnä ihailua ja kunnioitusta, melkein pakahduttavaa riemua siitä mihin sinä, 1800-luvun nainen, olet kyennyt. Sinä olet kirjoittanut Historiallisen Romaanin, joka yhä, tänäkin päivänä, sopii lajinsa taidokkaaksi edustajaksi. 

Ja kyllä, ajatus sinusta, harvat mahdolliset hetkensä kirjoittamiselle antaneesta naisesta, on innoittanut minua jo kauan: sinä osoitit, että ihminen, joka haluaa kirjoittaa, kirjoittaa kyllä. Aikaa sanoille löytyy, ehkä vain pienistä väsyneistä hetkistä joina ei jaksa enää mitään muuta, niin, ei edes ommella, ja hitaasti, kyllä, hitaasti näiden pienten hetkien sanoista syntyy ehkä jotakin kokonaista... 

Liian kauan kesti ennen kuin minä sinun sanoihisi tartuin, mutta nyt, niitä luettuani, tiedän että matkani jatkuu. Matkani sinun sanoihisi ja sinuun. Ja voi, niin, tämän saa sanoa itse kuningatar: Naisen ei ainakaan tule olla se, joka häiritsee avioliiton pyhyyttä, vaikka miehet meidän päivinämme eivät pidä niin tarkkaa lukua siitä. Olisihan sinulla, hyvä Fredrika, voinut olla helpompikin elämä.

Mutta tiedäthän, sinä elät yhä: innoitat muistollasi myös meitä uuden vuosituhannen naisia. 

Kiitos sinulle siitä – naisvoimasi ihanasta säteilystä!

PS. Erityismaininnan ansaitsee myös teoksesi suomentaja, Tyyni Tuulio. Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä (Fru Catharina Boije och hennes döttrar) käännettiin siis ensimmäisen kerran vuonna 1881, jolloin työstä vastasi Arvo Lempiranta (Liljestrand). Tuulio käänsi teoksesi uudelleen vuonna 1981, ollessaan melkein 90-vuotias. Todella, todella huikeaa. Naisvoimaa tässäkin, kerta kaikkiaan!

Margaret Mitchell: Tuulen viemää (1936)

Rhett taivutti hänen päänsä taaksepäin käsivarrelleen ja suuteli häntä, 
ensin lempeästi, sitten yhä kiihtyvän intohimoisesti, 
niin että Scarlettin täytyi takertua häneen niinkuin kaikki muu 
olisi kieppunut ja huojunut huimasti hänen ympärillään. 
Rhettin ahnas suu pusertui hänen vapisevia huuliaan vasten, 
värähdytti hänen kaikkia hermojaan ja herätti ennen kokemattomia tuntemuksia. Ja ennenkuin maailma alkoi huimaa vauhtia kieppua hänen silmissään, hän tiesi vastaavansa Rhettin suudelmiin. 

♥♥♥♥♥

Miten kiehtovia ne ovatkaan, lukutuulet. Omaa tahtoaan kujeilevasti puhaltelevia, helliin siipiinsä ihanasti kietovia... Toisinaan ne hiipivät hiljaa ja kuiskutellen, tulevat kohti kuin kainosti viekoitellen, toisinaan taas puhaltavat kuin ihana myrsky, ottavat pyörteisiinsä ja saavat mielen tanssimaan suloiseen tahtiinsa. Ja aina, aina ne ovat sellaisia, että ne kerta toisensa jälkeen tekevät tyhjiksi kaikki ajatelmat siitä, mitä ehkä saattaisi tiettynä hetkenä lukea. Niin – saattaa olla, että olin ajatellut jouluuni tiettyjä tarinoita, ehkä ennen kokemattomia. Uusia kirjoja tai vanhoja, maailmoita jotka olivat odottaneet vuoroaan jo tovin ja joiden olin ehkä uskonut sopivan juuri tähän jouluun. Mutta voi, ennalta ajatteleminen oli jälleen kerran turhaa. Sillä eräänä joulukuun päivänä tuuleni puhalsivatkin minut kohti jotakin jota en saattanut vastustaa hetkeäkään, jotakin joka vaati minut mukaansa kerta kaikkiaan heti – jotakin, joka ehkä on jo tuulen viemää, mutta oi, silti niin olemassa, maailmana näiden rakkaiden, rakkaiden kansien välissä...

Rakas, rakas joululahja vuodelta 1991
– lahja, jonka lumovoima kestää
vuosikymmenestä toiseen.

(Ja silloin, vuonna 1991, olin lukenut
tämän ihanan tarinan jo kerran,
 lainannut sen kirjastosta.)

Ja voi, niin huomasin, etten enää hetkeäkään saattaisi olla ilman tätä:

Mutta Scarlett, teille olisi suuteleminen kipeästi tarpeen. --- 

Teitä pitäisi suudella, ja se pitäisi tehdä jonkun sellaisen, 

joka tietää, miten se on tehtävä.

Ja tätä: 


Sillä minä rakastan sinua, Scarlett ---

Ja oi, tätä: 


Mutta sinun sydäntäsi ja rakasta, häijyä, tunnotonta, 

itsepäistä sieluasi minä häneltä kadehdin. 

Hän ei välitä sielustasi, se narri, 

enkä minä välitä ruumiistasi.

Ja niin minun jouluni valtasi tämä rakas, rakas tarina: 

 Margaret Mitchellin (1900-1949) iki-ihana Tuulen viemää (1938).

  Väliin hiipi toki hieman muutakin, mutta keskiössä oli tämä, juuri tämä: 

Scarlett O’Haran ja Rhett Butlerin ihana, värisyttävä ja niin vaikea rakkaus. 

Ja kaikki, kaikki runsas ja suuri, sen ympärillä.

Siitä, kun viimeksi olin tätä lukenut, oli jo aikaa. Kauanko, en edes muista. Mutta kun taas käänsin esiin ensimmäisen sivun ja sen että Scarlett O’Hara ei ollut varsinaisesti kaunis, mutta sitä harvoin tulivat huomanneeksi ne, jotka joutuivat hänen viehätysvoimansa pauloihin, tuntui kuin en koskaan olisi tästä maailmasta poistunutkaan. Siinä hän taas oli, Scarlett, yhtä ihanana ja raivostuttavana kuin aina ja säädyllisenä lainehtivat helmat, sileälle, kiltille sykerölle verkolla niskaan kootut hiukset ja sylissä yhteenliitettyinä rauhallisina lepäävät kädet pystyivät huonosti kätkemään hänen todellisen luonteensa.

Ja voi – nyt kun koetan kirjoittaa tästä, koen olevani mahdottoman tehtävän edessä. Mistä aloitan? Itsestänikö, siitä miten tärkeä tämä on? Rakkaudesta? Kaipuusta ja kuvitelmista, intohimosta ja sokeudesta? Oikeasta ja väärästä? Sodasta? Ihmisen mielettömyydestä? Siitäkö, kuinka äkkiä maailma ympärillä saattaa horjahtaa? Ehkä sentään viivaan yli itseni, sanon vain sen että tämä on tarina, joka on kulkenut mukanani kolmetoistavuotiaasta, ja että rakkaimmat tarinat tekevät sydämeen kai ikuisen pesän. Että kirjallinenkin sisaruus saattaa olla syvä kuin sielujen side. Saattaa, vaikka aina sisaret eivät ehkä olekaan juurikaan toistensa kaltaisia. Ja minä, niin, minä olen kasvanut myös näissä Scarlett O’Haran heilahtelevissa krinoliinihelmoissa ja helmojen alta kahden tuuman verran vilahtavissa sahviaanikengissä, kiehtovassa kysymyksessä siitä, mitä merkitsee olla ”hieno nainen”.

 

Ja niin, Scarlett ei toki ”ollut vapaaehtoisesti avannut yhtäkään kirjaa sen jälkeen, kun oli lähtenyt Fayettevillen Naisakatemiasta” ja hän on kova, katala ja itsekäs, mutta silti minä rakastan häntä. Kerään voimaa siitä rohkeudesta, tarmokkuudesta ja elämäntahdosta, jota hänessä on. Ja tuskinpa minäkään tulen huomanneeksi, ettei hän ehkä olekaan varsinaisesti kaunis, vaan hellittelen itseäni hänen viehätysvoimansa valossa. Oi, hän on niin rohkea. Niin uupumaton. Ja voi, niin kova. Niin sokea. Niin ymmärtämätön.

Scarlettin viehätysvoima perustuu juuri siihen, että hän on niin epätäydellinen. Minä huomaan tämän kerta toisensa jälkeen: tahdon rosoja, säröjä, aitoa ihmisyyttä. Keskellämme lentää enkeleitä, mutta ihminen on harvoin sellainen. Ihminen on ahne, kärkäs, itsekäs. Tai haaveksija, tarmoton, elämää pakeneva. Sokea ja mieletön. Ja kertoja, joka rakentaa koskettavan tarinan tällaisen aidon ihmispolon ympärille, yltää sydämeen. Liikahduttaa ihmisen ymmärrystä janoavaa sielua. Silittää sillä, että tällaisia me olemme: epätäydellisiä.

Mutta niin, mistä aloitan. Ehkä siitä mistä tarinakin alkaa – siitä, että on huhtikuinen iltapäivä vuonna 1861 ja kuusitoistavuotias Scarlett O’Hara istuu Stuart ja Brent Tarletonin kanssa isänsä plantaasin, Taran, vilpolan pylväikön viileässä varjossa. Siitä, kuinka Hän tiesi, miten hänen oli sipsuteltava, että laaja vannehame aaltoili viehättävästi, hän osasi katsoa miestä kasvoihin ja sitten luoda silmänsä maahan ja räpytellä luomiaan nopeasti, niin että hän näytti värisevän hellien tunteiden vallassa. Kaikkein parhaiten hän oppi kätkemään terävän älyn herttaisten ja viattomien lapsenkasvojen taakse. Ja voi, siitä kuinka se sisäinen viehkeys, josta kaiken tämän piti olla vain ulkonaisena ilmestyksenä, jäi häneltä kokonaan oppimatta, eikä hän pitänyt sitä millään tavalla tarpeellisenakaan. Vaan toisaalta, onhan viisauden jyvää siinäkin, kun Scarlett puuskahtaa:

Olen kyllästynyt siihen, etten milloinkaan saa olla luonnolllinen enkä tehdä, mitä tahdon. 

Ehkäpä on totta se, mitä kertoja kertoo – se että 

ei milloinkaan, ei sitä ennen eikä sen jälkeen, 

naisen luonnollisuutta ole pidetty niin vähäisessä arvossa.

Niin, ehkä todella aloitan siitä iltapäivästä ja siitä kuinka maa on punaista ja puuvillapellot pumpuliset – kuinka Amerikan Etelävaltiot kukoistavat tuulessa huojuvine puuvilloineen ja pelloilla raatavine mustineen. Siitä, kuinka naisen on tärkeintä osata olla viehkeä ja sävyisä ja miehen tanssia ja seurustella. Ja voi, siitä, kuinka vain hetkeä myöhemmin juuri mitään tuosta maailmasta ei enää ole: ei Tarletonin poikia, ei huoletonta keikistelyä, ei mitään siitä mihin tuolloin vielä uskottiin. Siitä, kuinka kaiken takana ja vierellä äkkiä kuohuu sota – sota, joka vie mennessään melkein kaikki miehet ja tuo tullessaan pelon ja nälän. Siitä, kuinka kokonainen maailma tuhoutuu ihmisen mielettömyyden alle eivätkä entiset ajat enää koskaan palaa. Kuinka nälkä pakottaa taistelemaan, tekemään työtä ja muuttumaan. Sillä uudessa, arvaamattomassa maailmassa kaikki, mitä äiti oli elämästä hänelle opettanut, oli väärin. Ei mikään, mitä äiti oli opettanut, ollut nyt minkään arvoista. Ja voi, ehkä sanon jotakin myös etiikasta – siitä, mitä sota tekee ihmisen moraalille. Älä tapa, mutta tapa jos sinun täytyy. Älä varasta, mutta varasta, jos sinun on pakko.

Ja ehkä jatkan siitä, kuinka sota sentään aikanaan loppuu. Loppuu, mutta mikään ei ole ohi. Ei viha, ei pelko, ei köyhyys. Se, mitä on, on ylimielisyyttä ja säälittömyyttä valloittajissa, katkeraa kärsimystä ja vihaa valloitetuissa. Maailma on sodan jäljiltä kokonaan toinen, eikä kaikista ei ole sopeutumaan muuttuneisiin olosuhteisiin, koska he uskovat, että tämä kaikki on pian ohi. Mutta Scarlett – hän ottaa elämän vastaan sellaisena kuin se hänen kohdalleen tuli eikä hän aio olla köyhänä elämänsä loppuun asti. Sillä – niin – Scarlett on kova, mutta myös sisukas ja elämäntahtoinen. Hän ei tahdo nähdä enää koskaan nälkää, hän tahtoo elää. Ja ehkäpä kovuuskin on vain kilpi oman haurauden ja liian vahvan maailman välissä, kykyä sanoa itselleen että  

Minun ei pidä ajatella sitä nyt.

Että  

Ajattelen sitä toisen kerran, kun se on helpompaa.

Ja voi, tämä on myös vaikea kirja. Kirja, joka horjuttelee maailman pilareita ja haastaa ajattelemaan asioiden kirjavuutta: Sitä, että harva asia maailmassa on mustavalkoinen. Sitä, että myös ”hyvät” ihmiset tekevät pahoja asioita, pitävät orjia ja kuuluvat Ku Klux Klaaniin – ja voi, kumpikin on niin käsittämättömän väärin. Sitä, että jopa ihmisen tahto taistella epäkohtia vastaan onkin ehkä silkkaa vallanhalua. Sitä, että on hetkiä, joina elämänhalu voittaa etiikan. Sitä, minkä arvoista on sota. Sitä, että tässäkin sota tuhosi jotakin kaunista, jotakin joka olisi ollut säilyttämisen arvoista. Jotakin, joka olisi mahdollistanut lempeän rauhan, hiljaisen käyskentelyn päivänvarjojen alla. Mutta voi, eikö se toisaalta olisi merkinnyt hirvittävää eriarvoisuutta – sitä, että toisten mukavuus olisi perustunut toisten loputtomaan työhön? Olisiko se ollut oikein? Mikä, voi mikä, maailmassa on oikein! Ja mikä, voi mikä, tässä maailmassa lopulta sittenkään muuttuu.

Ja niin, toiset ovat kovia ja vahvoja, toiset pehmeitä ja heikkoja: toiset nousevat sodan surullisista raunioista, kun taas toiset käpertävät itsensä melankoliseen kaihoon. Toiset ovat niin kuin Scarlett, joka katsoo tuikeasti kohti tulevaa, ja toiset niin kuin Ashley, joka näkee vain kauniimman menneen. Toiset polkevat jalkaa ja tahtovat, tahtovat, tahtovat, mutta toiset katsovat surullisilla silmillään ohi tulevan.

Kumpi onkaan murheellisempaa, ihmisen kyky vai kyvyttömyys?

Ja minä sanon taas: Minun on vaikeaa lukea sodasta. Sodan julmuus on kamalaa ja ihmismielen kyky ryhtyä sen hirvittäviin tekoihin käsittämätön. Merkillistä on, että niin monessa rakkaassa ja tärkeässä tarinassa silti on sota – vai onko? Sota on ääritila, ihmisyyden kipeys, joka paljastaa ihmisen paljauden. Viha ja rakkaus, niin, ihmisen voimakkaimmat tunteet. Ja ehkä sodan ympärille onkin kirjoitettava hienoja tarinoita juuri siksi, että ihmiset ymmärtäisivät sen mielettömyyden, sen että sodassa ei koskaan ole voittajaa vaan aina vain liian paljon häviäjiä. Että viha luo vain vihaa, loputtomasti. Ymmärtäisivät ja muistaisivat.

Ja ei, ei, nyt minä ravistelen harteiltani kaiken tämän, 

kaikki nämä raskaat mietteet.  


Sillä

Minun ei pidä ajatella sitä nyt. Ajattelen sitä toisen kerran, kun se on helpompaa.  

Juuri nyt minä ajattelen kaikkea muuta. Sitä, mikä saa polveni tärisemään: Rhettin palavia silmiä ja Scarlettin sielussa lepattavia tuliperhosia, joiden poltteesta hän saa kiinni liian myöhään... Sillä on siinäkin  ajattelemista, niin paljon.

Rakkaudessa. Kaipuussa. Kuvitelmissa. Intohimossa. Sokeudessa ja väärinymmärryksessä.

 

Oi, Rhett!

 Rhett ja Scarlett,

Clark Gable ja Vivien Leigh.

(Kuva Wikimedia Commons.)

Scarlett on hepsankeikka, keikistelevä kuhertelija. 

Ja  

Oi, oli niin paljon sellaista, mitä nuorillemiehille piti tehdä, ja Scarlett tunsi kaikki temput, kaikki pitkien syrjäsilmäysten vivahdukset, pienet hymyt viuhkan takaa, lanteitten keinutuksen ja hameenhelmojen heilutuksen, kyynelet, naurut, mielistelyn ja herttaisen myötätunnon. 

Miten ihanaa olisikaan, kun ei milloinkaan tarvitsisi mennä naimisiin, vaan saisi aina olla ihastuttavana vaalean vihreissä puvuissa hauskojen miesten hakkailtavana.

 Ja kuitenkin sinä janoat vain yhtä. Vain yhtä, Scarlett, ja väärää.

Voi Scarlett, miksi sinä olet niin mieletön. Niin ymmärtämätön ja kyvytön näkemään. Miksi, vaikka sinusta välillä tuntuu, että kaikki ovat sinulle vieraita paitsi Rhett... Rhett, joka näytti mieheltä, jolla oli voimakkaat ja häikäilemättömät halut, ja olikin sellainen mutta jossa oli jotakin piristävää, jotakin lämmintä, elinvoimaista ja sähköistä. Miksi Scarlett? Miksi, vaikka sinusta jo näyttää melkein siltä kuin olisit rakastunut häneen. Niin Scarlett, miten oli ymmärrettävissä tämä tunne, joka sai sinun kätesi vapisemaan ja kylmät väreet kulkemaan pitkin selkää?

Voi, tiedänhän minä: siksi, että sinä olet lapsellinen hupakko, joka juoksee kuvitelmiensa perässä, tavoittelee sellaista mitä ei ehkä olekaan. Ashleyä, joka ei voinut olla rakastunut Melaniehen, koska – oi, hän ei ollut voinut erehtyä – koska hän oli rakastunut häneen, Scarlettiin! Ashleyä, joka hyväksyi maailmankaikkeuden ja oman paikkansa siinä sellaisinaan, kohauttaen olkapäitään ja palaten musiikkinsa, kirjojensa ja paremman maailmansa pariin ja jota Scarlett rakasti ja halusi mutta ei ymmärtänyt. Ashleyä, joka sanoo että Scarlett, Scarlett, sinä olet niin hieno, niin voimakas ja hyvä. Sinä olet niin kaunis, eivät vain sinun suloiset kasvosi, vaan kaikki sinussa, sinun ruumiisi, mielesi ja sielusi. Että Rakastan sinua, sinun rohkeuttasi, itsepäisyyttäsi, tulisuuttasi ja julmaa säälimättömyyttäsi. Että Älä, älä koske minuun, muuten otan sinut tässä, tällä hetkellä. Sanoo, vaikka on naimisissa Melanien kanssa. Eikä Ashleyä ehkä pidätä mikään, ei mikään --- muuta kuin kunniantunto.

Scarlett rakastaa Ashleyään itsepintaisesti kaivaten. Rakastaa, vaikka isä sanoo että ei onnellista avioliittoa synny muuta kuin samankaltaisten kesken. Rakastaa, vaikka Ashleykin sanoo saman. Rakastaa, vaikka menee itsekin naimisiin kerran, toisen, kolmannenkin. Rakastaa, vaikka aina oli kuin he olisivat puhuneet toisilleen kahta eri kieltä. Rakastaa, vaikka Rhett on niin voimakas ja arkailematon, intohimoinen ja aistillinen, kuten hän itse. Rakastaa, vaikka totuus rakkaudesta on hänen silmiensä edessä. Scarlettin sokeassa sydämessä asuu vain Ashley, Ashley, Ashley. Ashley, jonka "rakkaus" Scarlettia kohtaan onkin ehkä vain himoa, pidätettyä halua omistaa kaunis keho. Kun taas Rhett, voi Rhett... Kaikessa häikäilemättömyydessään Rhett on sittenkin sydämeltään niin puhdas, niin hellä, niin rakastava. Ja vaikka hänen suudelmansakin ovat kuin pyörrettä, se mitä hän tahtoo on sielu. Juuri hän, Rhett, olisi voinut rakastaa Scarlettia  

niin hellästi ja täydestä sydämestä kuin mies on koskaan naista rakastanut.

Rakkaus, voi rakkaus. Rakkaus on kultareunaista kaipuuta, palavaa intohimoa ja voi, suunnatonta, surullista sokeutta. Katseita jotka riisuvat alastomaksi ja katseita jotka katsovat pois. Sitä, ettei osaa puhua toiselle, ei tunnustaa omaa haavoittuvuuttaan. Ihmisen koko kipeää epätäydellisyyttä. Ja miten loputon onkaan ihmisen tarve saada sitä, rakkautta, ja kuitenkin myös kyvyttömyys tarttua siihen siinä missä sitä on.

Mutta voi Scarlett, vaikka sinä olet hullu ja mieletön ja myöhässä, niin minä näen sinun edessäsi valoa. Olethan sinä Scarlett O’Hara ja onhan sinulla punaisen maasi punainen voima. Ja onhan rakkauden lopulta oltava totta, onhan. Onhan ihmisen mahdollista ymmärtää ja antaa ja saada anteeksi. Ja voi, niin:  

Onhan huomenna taas uusi päivä.  

Aina. 

♥♥♥♥♥

 

Tämä tarina on niin paljon. Tämä on rakkautta. Tämä on vihaa. 

Ihmisen loputonta pimeyttä. Voimaa ja pelkoa. 

Ja minä mietin yhä, miksi kaikkein rakkaimmista ja tärkeimmistä 

kirjoista on aina vaikeinta kirjoittaa. 

Siksikö, että tuntuu mahdottomalta kyetä kertomaan kaikki niiden suuruus?

Mutta ehkäpä kaiken kertominen ei ole tarkoituskaan,
ehkä riittää että raottaa verhoa.

Voi, minä olen voipunut mutta niin haltioitunut.
Huudahdan vielä tämän: 

Ihana, ihana kirja!

Ja lopuksi totean:


mikä onni, että ihmisellä on kirjahylly ja sen rakkaat aarteet.
Paras lahja ei menetä lumoaan koskaan! 

PS. Jos minun olisi pakko valita yksi paras kirja, valitsisin tämän. Onneksi ei sentään oikeasti tarvitse valita, vaan saan rakastaa kaikkia rakkaita kirjojani yhtä paljon, kaikessa niiden kiehtovassa erilaisuudessa.

Mutta tämä, oi!

Sirpa Kähkönen: Graniittimies (2014)

Sirpa Kähkösen Kuopio-sarja oli minulle äärettömän hieno lukukokemus jo kotiseutukaihon kehyksissä, mutta ennen kaikkea Kähkösen huikean kirjallisen taituruuden tähden. Kähkönen on ehdottomasti aikamme suurimpia kirjailijoita – niitä, joiden tarinoissa toteutuu niin muodon tasapaino kuin tarinan elävyys ja syvyys. Kähkönen saa historian hengittämään tavalla, joka ei ole pelkkää pikaisesti liikehtivää ilmavirtaa, vaan todellista historian sydämen sykettä, veren liikettä ja eletyn elämän tuntua. Olikin selvää, että halusin lukea myös hänen uutuutensa, sukeltaa taas tarinaan jonka saatoin odottaa olevan hieno, taitavasti rakennettu elämys – ja juuri sellainen se olikin: hieno ja voimakas lukukokemus, joka tuntuu tahtovan viipyillä mielessäni pitkään.

Kiitos kirjastolle!

Graniittimies (2014) on kertomus monesta elämästä, mutta keskiössä ovat Klara ja Ilja, jotka tarinan alkaessa hiihtävät kohti tulevaisuutta, suurten unelmien kaupunkia: he ovat vaihtaneet nimensä ja kielensä, koettaneet ottaa itselleen uuden minuuden jolla maailmaa rakentaa. On 1920-luku, ja Pietari, Petrograd, on lupauksia täynnä. Mutta pian myös kaupunki vaihtaa nimensä, siitä tulee Leningrad, ja samalla ehkä kuin toinen.

Unelmien kaupunki on myös kylmä ja karu, kaikkia hylkivä. Ja vaikka luulisi lähteneensä pakoon elämän tuskallista mitättömyyttä, kaikkea sen kipua ja nöyryytystä, kohti jotakin suurta ja valtavaa, kohtaa ehkä sittenkin aina vain saman: ihmisen vähäverisen kohtalon. Mikä onkaan elämän tarkoitus, mikä ihmisen? Onko ihminen tarkoitettu suuria kurkottelemaan vaiko vain omaa pientä elämäänsä elämään? Klara huomaa jo pian, että ”minulla oli yksi kumouksellisen yksilön kehitystaudeista: rakastin luonnostani pientä elämää ja vain teoreettisesti, jotenkin kuivasti kollektiivia ---”. Mutta Ilja kulkee aatteen teitä ja hänen kasvoilleen ilmaantuvat jo uurteet, ei hän ennätä elämään sitä pientä elämää, jota Klara sittenkin toivoo, ei tahtomaan lapsia ja pientä elämää joka ehkä sittenkin olisi niin suuri, ihmisen kokoinen.

 

Myös Klara saa itselleen kuitenkin toimen ja puuhan: hän hoitaa ja opettaa katulapsia, kokee työn tekemisen iloa. Kaupunki on silti raskas. Sen näkee äitikin, joka valokuvan saatuaan kirjoittaa tyttärelleen kovia ja ankaria sanoja: ”--- kauhistuin, kun näin kuvasi --- kasvot kuin vainotulla eläimellä, pelkät suuret silmät ei muuta, Jumalaa kiitän että et ole sentään lasta saanut sillä ethän pystyne omaakaan henkeäsi siellä elättämään.” Niinkö se on, Klara kertoo lääkärinkin sanoneen että ”sydämeni oli hiutunut ja harsuinen.” Mutta voiko se ollakaan muuta, kun huomaa että ”Me teimme itse orpoja, teimme niitä päivittäin, asettamalla teorian käytännön edelle, kollektiivin yksilön edelle.”

Ja lopulta Klara päätyy ottamaan itselleen kaksi kasvattilasta, vaikka Ilja sitä vastustaa. Vierelle tulevat Genja ja Dunja, poika ja tyttö, toinen hauras ja toinen raju. Ja miten vaikeaa onkaan etukäteen ”tietää, kumpiko luonteenlaatu osoittautuisi hankalammaksi kiinnittää takaisin ihmisten yhteyteen, pehmeä vaiko kova.” Tietääkö sitä edes jälkeenpäin? Millainen olisi elämä ollut, jos mieli olisi ollut toisenlainen, vahva hennon sijasta tai hento vahvan? 

Myöhemmin isoksi kasvanut Dunja ajattelee: ”Äiti oli kuin leipomuksensa. Vaalea, tuoksuva, pehmeä. Miten semmoisena maailmassa pärjäsi?” Äiti, Klara, jolla oli halu pieneen elämään suuren sijasta, mutta jonka hento mieli joutui ottamaan vastaan maailman raskaan suuruuden. Onko kellareista selviytynyt tytär vahvempi kuin hauras äitinsä? Onko, vaikka onkin ”elämää säikähtänyt”? Dunja on yksinkertainen, mutta ehkä sittenkin voimakas, elämäntahtoinen, sisko joka ei anna kuolla. 

Graniittimies on tarinana valtavan täysi: sitä lukiessaan melkein pakahtuu, täyttyy ihmisen valtavalla pienuudella, tämän maailman merkillisillä mielenliikkeillä jotka jättävät ihmisen aina arvaamattomasti askeltaviin jalkoihinsa. Tästä voi lukea ja kysyä niin paljon.

Tämä on tarina siitä kuinka kaikki koettu kulkee mukana aina vaikka sen koettaisi taakseen jättää ja kuinka sydän siksi niin painaa. Siitä kuinka mitätön on pieni ihminen suuressa maailmassa, jolla tuntuu olevan kuin oma tahto. Mutta kenen tahtoa se on, maailman tahto? Pienet ihmiset jäävät isojen kiivaisiin jalkoihin, isot jonkun vielä itseään isomman ja kiivaamman.

Ja niin, tämä on myös – tai ennen kaikkea – tarina unelmien sortumisesta ja siitä kuinka unelmien takia tuhlattiin ehkä sittenkin jotakin tärkeämpää. 30-luvulla aikaisemman vuosikymmenen unelmista on jäljellä vain utopistinen hauraus ja pyhäinjäännöksiksi kuihtuneet toiveet. Onko se näin aina, ovatko suuret unelmat ja aatteet väistämättä utopioita? Kääntyvätkö ne lopulta aina itseään vastaan, joksikin muuksi kuin oli tarkoitus? Onko niin, että ”Meidän pitää vain rikkinäisen keskellä oppia elämään. --- Yrittämättäkään sitä eheäksi tehdä”? Niin, että ihmisen on parempi tyytyä siihen pieneen elämään, omaansa, antaa itsensä sille mitä lähellä on? Minkä arvoinen on aate? Onko se niin kallis, että se maksaa takaisin kaikki kuolleet ja kaikki kaduille kerääntyneet lapset? Ja minkälainen on maailma, jota jaksaa kannatella ehkä vain graniittimies, kivestä tehty?

Kähkösen kyky luoda tarinoittensa historiallinen miljöö on joka kerta yhtä huikea: hän tuo menneisyyden vierelle, rakentaa sanoillaan maailman, joka kantaa mennyttä pakottomasti, sellaisena kuin se on. Kähkösen henkilöt elävät aikaansa ja välittävät lukijalle sitä koskevat kokemuksensa – ovat aidosti siinä ajassa jossa he elävät. Kirjailija ei voi irrottautua oman aikansa kehyksistä, mutta parhaimmillaan hän voi kuitenkin häivyttää itsensä, antaa äänen sille ajalle josta kertoo. Ja Kähkönen on juurikin näin taidokas: hänen henkilönsä ovat omassa ajassaan kiinni, tarkkailevat sitä niissä kehyksissä jotka heillä on. Ja myös Kähkösen kieli on aina niin kaunista ja tasapainoista, sellaista ettei siinä ole mitään liikaa tai liian vähän. Hänen kerrontansa tekee henkilöistä ja historiasta aina yhtä eläviä, piirtää kaupungillekin kasvot.

Minä olen tämän luettuani voipunut ja mykistynyt. Tiedän, että tämä tarina ei tullut luetuksi kerralla, vaan se tulee vetämään minut puoleensa myös uudestaan. Kähkönen sanoo tässäkin niin paljon, että hänen sanoihinsa on palattava vielä.

Timo Nummisen suunnittelema kansi hämärine katuineen ja pysähdyttävine lapsenkasvoineen tuntuu sekin kiteyttävän teoksesta jotakin tuskallisen tarkkanäköistä ja totta. Sen, että ”Kuumeinen kaupunki ei jää yhtä ihmistä itkemään.”

Mutta ehkä tärkeintä on sittenkin tämä: tarinat saavat hahmonsa vain, jos ne kerrotaan.

PS. Graniittimiehen ovat jo lukeneet myös ainakin Jaana, Jonna, Maija ja Amma.

***************

Sirpa Kähkönen: Graniittimies. Romaani, 334 s. Otava, 2014.

Aino Kallas: Sudenmorsian (1928)

»Aalo, piikaiseni Aalo, tuletkos kanssani suolle?»

Näin kutsuu Aaloa susi, metsän hukka, eikä Aalo voi kuin mennä. Ja minä – minä menen Aalon mukana tähän kiehtovaan, taianomaiseen tarinaan, joka kerta toisensa jälkeen vahvistaa ja värisyttää yhtä lailla. Astun kauas kaukaisuuteen, metsien ja soiden suunnattomaan syvyyteen, naisen mielen kerroksiin ikiaikaista valoa ja pimeää täynnä. Kun tarina loppuu, on Aalo jo tuulessa, mutta minä tunnen oman naiseuteni kaikessa sen voimassa. Ehkäpä keskikesän hehku sai minut taas etsiytymään Aalon tarinaan...

"Sudenmorsian" – sudelle lupautunut, metsien hukalle itsensä antanut, niin kehonsa kuin sielunsa suden syliin sulkenut. Aino Kallaksen (1878-1956) Sudenmorsiameksi nimetty mestariteos vuodelta 1928 tuntuu kantavan koko tarinansa jo nimessään. Mutta voi, tarina on silti luettava, yhä uudestaan ja uudestaan: tämä on niitä kirjoja, jotka eivät lakkaa kiehtomasta, vaikka ne lukisi kuinka monta kertaa tahansa. Kallaksen upea, arkaainen ilmaisu ja balladimaiseksi kronikaksi rakennettu vahva keskiaikainen tarina viehättävät jokaisella lukukerralla yhtä paljon – tai jopa kerta kerralta enemmän.

 

Priidik, metsävahti, ottaa vaimokseen ihanan piikaisen, Aalon. Avioliitto on kuin raja luonnon ja yhteiskunnan välillä: se luo vieteille turvalliset kehykset, joiden puitteissa ihmisen sopii olla myös eroottinen olento. Jo vajaan vuoden kuluttua häistä Aalolle ja Priidikille syntyykin tyttölapsi, Piret. Mutta metsävahdin pirtti – Priidikin ja Aalon koti – on aivan liki susia, arvaamatonta luontoa.

Keväisten sudenajojen koittaessa Aalo kuulee suden kutsun ensimmäisen kerran: ”Aalo, piikaiseni Aalo, tuletkos kanssani suolle?” Ja ”niin tänä hetkenä meni häneen Daimoni, niin että häntä riivattiin.” Mutta mitä tapahtuu todella? Onko se Daimoni, paha henki, Saatana itse, Perkele? Vai onko vain heräävä kevät, sielun riipaiseva itku, kehon ja mielen kurkottuminen kohti luontoa, omaansa?

Kutsun kuultuaan Aalo jakautuu kuin kahdeksi: iltaisin hän kuuntelee lumoutuneena sutten ulvontaa ja se koskettaa ”hänen korvaansa niinkuin suloisin soitto, että hänkin heidän henkensä heimoa oli”, mutta pyytää kuitenkin Priidikiä telkeämään navetan entistä paremmin ja varoo visusti lähtemästä yksin suolle tai etäämmälle metsään. ”Mutta vaikka hän näin kauvan aikaa pelvon ja halun vaiheilla viipyi, niin hän kuitenkin kypsyi kaipauksensa tulessa, niinkuin laiho helteessä sitä tiimaa varten, kuin tuleva oli.” Suden kutsu on vahva, mutta Aalo pelkää: oma tiedostamaton, oma pimeä, on arvaamaton ja pelottava.

Tulee juhannusyö ja Priidik on poissa. ”Mutta Juhannusyö on jo pakanuuden ajoista ollut täynnänsä noituutta.” Noituuttako vai luonnon viettien vastustamatonta voimaa? Nuoret etsiytyvät toistensa luokse naimaonnea ennustamaan, vanhat vartioivat tupiaan yön pahoilta taioilta. Mutta Aalo, vaimo, on yksin tässä taikojen kiihkeässä yössä. Hän istuu aitan kynnyksellä, katselee vilpenevää iltaa. Ja taas kuulee samat sanat: ”Aalo, Aalo, – piikaiseni Aalo, – tuletkos sudeksi suolle!” Ja nyt ne kuuluvat kuin ”vääjäämätöin käsky, jota totella täytyi, vaikka se kuolemaan ja kadotukseenkin veisi”.

Aalo lähtee suota kohti avojaloin, kuin alastomana. Taittaa oksan tuomipuusta, heilauttaa sitä kolmasti yli suonsilmän, näkee kuinka sananjalka puhkeaa siniseen kukkaan. Kohta Aalo jo näkee sudet, saa harteillensa nahan, ja ”niin hän villillä ja riemullisella ulvonnalla toisten susien seuraan liittyi, niinkuin kauvan kaivattujensa, että hän vihdoin viimein oli kaltaisensa löytänyt.”

Siirtymähetket ovat merkityksellisiä: keväinen aamu, juhannusyö. Hetkissä hehkuu valo, vaikka ne ovat vievinään pimeään. Voittaako siis valo pimeän vai pimeä valon?

Aalosta rakentuu kaksoispersoona, joka on itsensä vastakohtia täynnä. Hän on toisaalta päivä, toisaalta yö, toisaalta puhdas kuin vastapesty lammas, toisaalta villi ja suontuoksuinen kuin metsien susi. Pinnalle näkyy päiväpuoli: päivän valoa vasten Aalo on säyseä ja lempeä, hyvämielinen ja auttamaan altis. Mutta metsässä, pimeässä, on toinen puoli, yö. Ja juuri tämä toinen, pimeä, tekee Aalosta vahvan ja kokonaisen – pimeässä hän elää enemmän, kiihkeämmin, täydemmin:

”Niin autuus, jolla ei määrää ole, ja joka ei maallisiin mahdu, tuli Aalon ylitse, ja hänen sieluunsa vuodatettiin ylönpalttinen onni, jolle ei ihmiskielessä ilmausta löydy sen ihmeellisen ja ylön runsaan riemun tautta, jolla se janoovaisen juottaa. Vaan tänä hetkenä hän oli yhtä Metsän Hengen kanssa, sen väkevän Daimonin, joka hänet sudenhahmossa oli valinnut ja valtaansa ottanut, ja kaikki rajat raukesivat heidän väliltänsä, niin että he toinen toiseensa sulivat, niinkuin yhtyy kaksi kastepisaraista, ettei kenkään taida enää toista toisesta eroittaa.”

Ihana, rakas kirjani - Otavan ensipainos!

Aalo, metsävahti Priidikin vaimo, on kahden maailman rajalla: toisella puolella ovat yhteiskunta, avioliitto ja säädetyt normit, toisella luonto, vietit ja ihmisen rajoista vapaa sielu. Kallaksen kerronta on paitsi vanhahtavuudessaan omaleimaisen kaunista, myös kiehtovan monitasoista: tarinan ja yksityiskohtien pintarakenne kantaa mukanaan kätkettyjä syvätasoja, suuria huomioita ihmisenä olemisesta. Kertojanääni on (tuomitsevan) yhteiskunnan, mutta toinen ääni tämän takana ajattelee toisin – asettuu Aalon puolelle, ymmärtää sutta joka hänen mieleensä pesii.

Aalo on kuin kuka tahansa nainen: päivä ja yö, valo ja pimeä, selitettävissä ja selittämätön. Naisen minuus ei koskaan ole vain yksi, vaan se jakautuu (ainakin) kahdeksi – pinnalle näkyväksi arkiminäksi ja kiihkeäksi, sisäiseksi pimeäksi. Ollakseen eheä ja kokonainen naisen on saatava toteuttaa myös luovuuttaan, purkaa sisäisen pimeänsä kiihkeää voimaa. Naisen on saatava olla kokonainen, monikasvoinen itsensä.

Eräs historiallisen kertomuksen keskeinen merkitystä välittävä tehtävä löytyy kertomuksessa kuvatun historiallisen miljöön ja nyky-yhteiskunnan rajapinnasta, siitä kohdasta jossa nämä kaksi maailmaa sulautuvat yhdeksi. Historiallinen kertomus ei useinkaan kuvita vain sitä aikaa, josta se kertoo, vaan kätkee itseensä myös havaintoja nykyisestä – piirtää historian rinnalle myös nykyisyyden kuvan.

Näin on myös Kallaksen kertomuksissa: hänen keskiaikaan sijoittuvat historialliset tarinansa pureutuvat erottamattomasti hänen oman aikansa kipukohtiin ja perinteisten arvojen ravistelemiseen – siihen, kuinka nainen etsi uutta asemaansa yhteiskunnassa ja mahdollisuuksiaan toteuttaa itseään modernin naisidentiteetin avarammissa rajoissa. Kuten L. Onerva, myös Aino Kallas kirjoitti aikana, jolloin moderni maailma oli naiselle vasta avautumassa.

Daimonin riivaamiksi tulkitut ihmissudet ovat yhteisön silmissä pahoja henkiä, Saatanalle itsensä antaneita. Ja ei, Aalo ei kulje ihmissutena yksin, vaan susien laumassa kulkee myös muita. Mielenkiintoisen – ja oivaltavan – lisäsävyn tarinaan tuokin myös se, kuinka yksi sudeksi tunnistettu tahtoo rangaistuksen myös toiselle, ja edelleen se, kuinka suuri on ihmisen tarve osoittaa syyllinen. Uhrituli roihuaa, kun yhteisö koettaa kamppailla käsittämätöntä vastaan. Mutta luonto vaikertaa omaansa.

                      ”Sillä kirjoitettu on: Homo homini lupus.”

Sudenmorsian lukeutuu Kallaksen 1920-luvulla kirjoittamaan ns. Surmaava eros –trilogiaan, joka on hänen kirjailijantyönsä kiistaton huipentuma. Kuten Barbara von Tisenhusenissa (1923) ja Reigin papissa (1926), myös Sudenmorsiamessa on teemana luvaton rakkaus – naisen pyristeleminen irti miehisen ylivallan kahleista. Kaikki nämä kolme teosta on kirjoitettu samantapaiseen arkaisoivaan muotoon, ja kaikissa on myös hiotun symboliikan rakentamaa monitasoisuutta. Viimeisimpänä valmistunut Sudenmorsian on näistä kuitenkin minusta syvätasoisin – se on huikea ja huumaava teos, joka tekee syvälle luotaavan tutkimusmatkan naisen monitasoiseen mieleen.

Sudenmorsianta on luettu ja tulkittu myös Aino Kallaksen ja Eino Leinon suhteen purkautumana – tässäkin Kallaksen kirjailijantyö vertautuu L. Onervaan: nämä molemmat lahjakkaat kirjailijat olivat myös Eino Leinon muusia, ja Leino on tahdottu nähdä myös heidän omissa teoksissaan. On selvää, että oma elämä kertyneine kokemuksineen heijastuu häivähdyksinä taiteeseen joka syntyy, mutta on taiteilijan luomiskykyä aliarvioivaa nähdä hänen teoksensa vain eletyn elämän peileinä. Taiteen tekeminen edellyttää ennen kaikkea taiteen tekemisen lahjaa, mukaan lukien kykyä kääntää kertyneet elämänkokemukset itsestä ja omasta elämästä etäännytettyyn taideteokseen. Sitäpaitsi mielikuvituksen mahti on todellisuutta suurempi: juuri se tekee taiteilijasta taiteilijan, joka ei pelkästään esitä todellisuutta vaan myös luo jotakin vielä suurempaa. Tarua ihmeellisempi tosi onkin sitten jo kokonaan toinen tarina.

Kyllä – minä ihailen Aino Kallasta ja hänen lumoavaa luomisen voimaansa!