lauantai 6. heinäkuuta 2019

Runollista Eino Leinon ja runon ja suven päivää

 
 
 
 
 
Mitä on nää tuoksut mun ympärilläin?
Mitä on tämä hiljaisuus?
Mitä tietävi rauha mun sydämessäin,
tää suuri ja outo ja uus?
 
Minä kuulen, kuink' kukkaset kasvavat
ja metsässä puhuvat puut.
Minä luulen, nyt kypsyvät unelmat
ja toivot ja tou'ot ja muut.
 
Kaikk' on niin hiljaa mun ympärilläin,
kaikk' on niin hellää ja hyvää.
Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin
ja tuoksuvat rauhaa syvää. 
 
 
Eino Leino: Rauha (1898)
 
 
*****
 
Toivotan kaikille kamarissani piipahteleville
ihanaa ja runollista 
Einon Leinon ja runon ja suven päivää ♥
 
 
 

torstai 4. heinäkuuta 2019

Vierailulla Minnan salongissa – ja juhlavuoden tunnelmia muutenkin



Kaarlo Vuori: Minna Canth. 

Siinäpä Minna, salongissaan, istuu keinutuolissaan ja kirjoittaa, mietteliäänä. Kohta joku ehkä tulee, tervehtimään ja puhumaan kirjallisuudesta tai ajankohtaisista aatteista, ja Minna hymyilee, sipaisee paperinsa piiloon, pyytää keittiöstä kahvit...


Tänä vuonna on juhlittu ja juhlitaan Minna Canthin 175-vuotissyntymäpäivää. Päivänsankari on vuoden mittaan ollut esillä monin tavoin, ja hänen kunniakseen on järjestetty erilaisia tapahtumia ja tempauksia ympäri Suomen. Suurinta juhlahumu oli varmastikin Minnan maaliskuisen syntymäpäivän tienoilla, mutta vain ja ainoastaan oikein ja paikallaan on, että näin merkittävää syntymäpäiväsankaria juhlitaan pitkin vuotta.

Merkkivuoden kunniaksi ja osin jo vähän ennakkoonkin viime vuoden puolella on myös julkaistu mukavasti uutta Minnasta kertovaa kirjallisuutta. Suosittelen lämpimästi esimerkiksi Suvi Aholan teosta Mitä Minna Canth todella sanoi?, johon on koottu Minnan ajatuksia mm. naiseudesta, rakkaudesta, kirjoittamisesta ja köyhyydestä. Mukana on niin lehtiartikkeleita kuin kirje- ja proosakatkelmiakin, joten teoksen kautta pääsee kurkistelemaan varsin monimuotoiseen valikoimaan Minnan kirjoituksia, ja Ahola myös taustoittaa kutakin esille nostamaansa teemaa. Toinen yhtä lämpimästi suosittelemani teos on Minna Maijalan esseekokoelma Punaiset kengätMinna Canthista, rakkaudesta ja vallasta, jossa Maijala keskusteluttaa Minnan teoksia ja ajatuksia tämän päivän ajatusten ja näkemysten kanssa. Aiheina ovat esimerkiksi luovuus ja kirjoittaminen, rakkaus ja ihmisarvo.  Edelleen suosituslistallani on Maijalan toimittama uusi novellikokoelma Ihmisen kuvia, joka on oikein oivallinen valikoima monipuolisen Minnan novelleja: mukana on niin yhteiskunnallisen eriervoisuuden kuvausta ja omaneduntavoittelua kuin naisen ja ylipäätään ihmisen psyykkeeseen liittyviä kysymyksiä ja yhteisön ahtaita normeja. Ihana ja tervetullut teos on myös lapsilukijoille suunnattu mutta aikuistenkin ihasteltavaksi oikein hyvin sopiva Leena Virtasen ja Sanna Pelliccionin kaunis tieto- ja kuvakirja Minna! – Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot. Täältä löydät lisää tuoreita Minna-kirjoja; tässä on nyt vain sellaisia, joihin olen itse jo ehtinyt tutustua.

Täällä kamarissa Minnan merkkipäivä jäi maaliskuussa juhlistamatta, koska täällä oli muutenkin hiljaista, mutta olin kyllä muistamassa päivänsankaria toisaalla: puhuin kotikirjastossani Minnan sekä muutamien häntä ennen ja hänen jälkeensä kirjoittaneiden naiskirjailijoiden teoksista. Kiitos Minnan hengelle, joka varmasti oli lämpimänä myötätuulena läsnä! 

Ja sitä Minnan ihanaa kahvikakkuakin tuli siinä merkkipäivän tienoilla leivottua ja syötyä. Nam! Tästä kakusta taidankin nyt tehdä makoisan Minnan päivän perinteen, sillä kyllä vaan Minna jokavuotisen synttärikakkunsa ansaitsee. Mutta niinpä niin, mikähän ihme siinä onkin, että Runebergin tortuilla olen kyllä herkutellut vuodesta toiseen, mutta tähän Minnan kakkuun heräsin vasta nyt, kun näin sen reseptin tuossa Virtasen ja Pelliccionin kirjassa... (Kirjan lisäksi resepti löytyy esim. Savon Sanomien ja Maa- ja kotitalousnaisten sivuilta, ja jos et sitä sattunut jo maaliskuussa tekemään, niin kyllä Minnalle varmasti sopii sen nauttiminen ihan minä päivänä vaan.)

Alkuvuodesta tulikin sitten ihan jo tuota Minnan päivän tilaisuutta valmistellessani luettua ja uudelleenluettua roima annos päivänsankarin tuotantoa, samoin tuota hänestä kirjoitettua uutta kirjallisuutta, ja tämä syväsukellus Minnan tuotantoon teki kyllä oikein hyvää. Kyllä vaan Minnan teokset nimittäin elävät ajasta aikaan, ja kyllä vaan hänen samaan aikaan vahva ja herkkä kirjailijanäänensä puhuttelee aina vain. Ei taida ihminen tosiaan juuri muuttua, vaikka ajat muuttuvatkin. Surullistakin tämä tietysti on, sillä soisihan esimerkiksi sellaisten Minnan tuotannossaan käsittelemien kysymysten kuin sosiaalisen eriarvoisuuden olevan jo murheellista menneisyyttä.

Yhteiskunnallisten kysymysten ohella Minnan teoksista tekee usein ajattomia myös hänen kykynsä nähdä syvälle ihmisen mieleen – ja edelleen se, miten yhtäältä ihmisen mieltä ja toisaalta yhteiskunnallisia kipukohtia käsittelevät kysymykset kietoutuvat hänen teoksissaan monella tavalla yhteen. Minnan tuotantoa taas lueskellessani tulin jälleen kerran pohtineeksi myös sitä omaa lempiteostani hänen tuotannossaan ja huomanneeksi, miten vaikeaa sellaisen nimeäminen hänen monien ajattomasti hienojen ja puhuttelevien teostensa joukosta on. Minuun kolahtavat yhtä lailla niin Minnan yhteiskunnallista eriarvoisuutta rohkeasti esiinnostavat teokset kuten Työmiehen vaimo ja Kovan onnen lapsia kuin naisen elämään ja mieleen pureutuvat teokset kuten Hanna, Salakari, Sylvi ja Anna-Liisa. Mutta tosiaan, myös näissä teoksissa näkyy se Minnan teosten monikerroksisuus: esimerkiksi Työmiehen vaimon Johannan ja Salakarin Alman mielet järkkyvät juuri siksi, että ympäröivä yhteiskunta ja sen asettamat ehdot ovat sellaisia kuin ovat, eikä nuori Anna-Liisakaan toimisi niin kuin toimii, jos näkisi itsellään vaihtoehtoja.

Oma Minna-vuoteni on nyt jatkunut myös tässä kesän mittaan. Luen parhaillaan hiljakseen Helle Kannilan toimittamaa ihanaa järkälettä Minna Canthin kirjeet ja viime viikolla vietin Kuopiossa myös aivan ihanan Minna-keskiviikon, jonka aikana kävin pitkästä aikaa Kuopion korttelimuseon Minnan salongissa ja lisäksi pääsin piipahtamaan siinä ihan oikeassa, alkuperäisessä Minnan salongissa Kanttilassa.

Niin, tuo korttelimuseon salonkihan ei tietenkään ole se ihan oikea, sillä Minna asusti oikeasti Kanttilassaan siinä vähän matkan päässä. Korttelimuseon salongin sisustus on kuitenkin enimmäkseen Minnalle kuulunutta alkuperäisesineistöä, ja on se kyllä niin hyvin laiteltu, että siellä hyvinkin Minnan ja hänen aikansa läsnäolon aistii. Kahvi, kakku ja kirjoittaminenkin tuoksuvat ihan selvästi nurkissa, kun vähän malttaa hengittää itseensä ajan virtaa. Ja kuulkaas, ihan varmasti Minnan henki istui siellä keinutuolissaan ja hymyili minulle tervetulontoivotuksiaan.

(Amatöörikuvaajan onnistuneimpia (!) otoksia salonkivierailulla... Mutta ei, tuo heijastus ei ole mitään salamavalohuttua, vaan Minnan hengen valoa :))


Korttelimuseon näyttelysalissa on parhaillaan myös näyttely Minnan Canthin Kuopio, joka kertoo Minnan elämästä Kuopiossa. Näyttelyn lähteenä on käytetty juuri noita Minnan kirjeitä, joita itsekin parhaillaan luen ja joiden katkelmiin olen omalla Minna-matkallani tullut toisaallakin törmäilleeksi, joten sitaateissa tuli vastaan myös mukavasti tuttua. Nähtävillä oli myös esimerkiksi Minnan perhevalokuvia ja ihanaa, vanhaa Kuopiota. Pysäyttävin oli ehkä Minnan kirjoitus Puijon tornin vieraskirjassa heinäkuulta 1889: ”Kaunis on Suomen luonto, mutta mihin kelpaa sen kansa?” (Ja menin, muuten, samalla Kuopion-reissulla pitkästä aikaa vielä sinne Puijon torniinkin. Ja kyllä todellakin on kaunis tämä Suomen luonto, vihreä ja vedestä välkkyvä. Minnan ajoista ovat näkymät kuitenkin paljon muuttuneet, Tuomiokirkon torni näkyy edelleen mutta niin näkyy myös kiivaasti kasvanut kaupunki. Ja eihän se tornikaan tietenkään ole enää sama kuin Minnan aikana. Toivotaan, että kansamme kelpaa sittenkin vielä paljoon hyvään, rakentamaan paitsi näitä yhä kasvavia kaupunkeja myös kaikille hyvää elämää.)

Mutta niin, tosiaan, tänä kesänä myös siinä ihan oikeassa Kanttilassa järjestetään opastuksia aina keskiviikkoiltaisin, ja kävikin nyt niin valtavan hyvä tuuri, että satuin juuri sopivasti olemaan Kuopiossa ja myös huomaamaan tuon loistavan tilaisuuden päästä sisälle Kanttilaan (perehtyneempi kotiseutumatkailija olisi tietenkin tiennyt tämän jo etukäteen, mutta ehkäpä minulla nyt oli tässäkin mukana se suotuisa Minnan henki...), ja niinpä ihanan korttelimuseo-iltapäivän jälkeen luvassa oli vielä antoisa Kanttila-ilta. Opastuksen aikana pääsi kuulemaan ennen kaikkea Kanttilan korjaussuunnitelmia – niin, se korjataan! – mutta myös vähän kurkkimaan Kanttilan huoneisiin, myös – ja ennen kaikkea! – siihen alkuperäiseen salonkiin. 

Kanttila on tällä hetkellä ikävä kyllä surullisen huonossa kunnossa, ja se on ollut sitä kauan. Siksi oli haikeaakin kävellä sen huoneissa, siellä salongissakin, katsella miten tämän tärkeän ja arvokkaan talon on annettu rapistua ja kuunnella miten sen henki nyt huokailee hiutuneissa nurkissa. Valtavan hienoa kuitenkin on, että nyt sitä pyritään ihan tosissaan kunnostamaan. Rakennukseen on tarkoitus tulla mm. Minnan kahvila ja kauppa (siihen, missä se lankakauppa sijaitsi!) sekä taiteilijoiden työtiloja. Toivotaan, että tällä kertaa hienot suunnitelmat myös toteutuvat! Työtä ja kulunkeja Kanttilan kunnostamisessa varmasti riittää, mutta totisesti se on kulttuurihistoriallisesti arvokas rakennus, jota olisi pitänyt ymmärtää vaalia jo paljon aiemmin. Mutta parempi tietenkin myöhään kuin ei milloinkaan. Lisää Kanttilan kunnostusprojektista samoin kuin projektin tukemisesta ja näistä kesäisistä opastuskierroksistakin voit lukea Kanttilan sivuilta.

Ja nyt, eikös vaan, jatketaan yhdessä Minna-vuotta edelleen? Minä jatkan alkajaisiksi ainakin niiden kirjeiden lukemista ja, hmm, kas vain, miten nyt tuntuukin, että voisihan sitä vielä yhden kakunkin pyöräyttää... Jos ei nyt ihan tässä mansikkakakkuaikaan, niin vähän syksymmällä ainakin :)

PS. Ja pakko nyt sanoa vielä tämä: Mars mars Kuopioon, Minnan kunniaksi ja muutenkin! Vanha rakas kotikaupunkini on upea (kesä)kaupunki ja täynnä kulttuuri- ja kirjallisuushistorian huminaa – ajatella, että tuo pikkuinen savolaiskaupunki olikin 1800-luvulla niin merkittävä kulttuurinen kehto ja keidas <3

perjantai 14. kesäkuuta 2019

Pitkästä aikaa




William Kay Blacklock: Summertime, 1914.


Hei. On kauan siitä, kun kirjoitin viimeksi. Kovin kauan. Kokonainen vuosi ja vähän ylikin. Ihanaa, jos siitä huolimatta olet vielä kuulolla.

Arvaat ehkä, että on vaikeaa kirjoittaa näin pitkän ajan jälkeen. En oikein tiedä, mitä sanoisin. Tuntuu, että välillemme kasvanut vuoden kokoinen aukko on valtava. On vaikeaa tarttua mihinkään, aloittaa mistään. Ja silti nyt haluan, tuntuu että on oikein koettaa sanoa jotakin, pysäyttää hiljaisuus.

En missään vaiheessa ole oikeastaan päättänyt olla enää kirjoittamatta. Päivät ovat vain kadonneet toistensa lomaan ja jatkoksi, kesä muuttunut syksyksi ja edelleen talveksi ja kevääksi ja taas uudeksi kesäksi. Viimeksi olen näköjään kirjoittanut jotakin juhannusruusuista ja niin voisin kirjoittaa nytkin, ne kukkivat taas ja ovat kohta jo lumena nurmella. Haluaisin, että aika hidastuisi, edes vähän.

Vuoden aikana on tapahtunut paljon. Elämä on ollut täyteläistä ja kiireistäkin, on ollut hyviä asioita ja välillä raskaitakin, sellaisia joita elämässä tapaa olla. Kamarille ei ehkä vain ole ollut aikaa eikä tilaa.

Välillä olen miettinyt, annanko kamarin vain olla, annanko ajan sataa sen ylle. Välillä taas sitä, että en haluaisi kadota noin vain ja että ei se jotenkin ole oikeinkaan, kaikkien näiden vuosien jälkeen – että vaikka emme oikeastaan tunne toisiamme, olemme kuitenkin jollakin tavalla toisillemme olemassa, sinä ja minä. Ja sitten olen miettinyt, kirjoitanko ehkä jonkinlaisen jäähyväisviestin, päätänkö siis lopettaa kokonaan. Mutta sitten, toisaalta, olen miettinyt sitäkin, että tekisi sentään mieli kirjoittaa tänne vielä edes jotakin, edes joskus. Että en sittenkään haluaisi, että kamarini hiljenee kokonaan, nukahtaa menneisyydeksi. En, vaikka joskus asioille vain käy niin, väistämättäkin.

Ehkä on mahdollista aloittaa hiljalleen taas? Sana sanalta, tunnustellen.

Väkisinkin sitä kyllä tässäkin kohtaa taas ajattelee, miten äkkiä kokonainen vuosi katoaa. Miten totta se on, että vuosi vuodelta vuodet muistuttavat yhä enemmän silmänräpäystä.

Haluaisin osata sanoa jotakin enemmän, mutta en osaa. Ehkä en siis yritäkään kirjoittaa mitään kummempaa, ehkä yritän vain sanoa, että täällä olen, taas, ja että saattaa olla, että alan taas kirjoittaa tänne jotakin. Ja että olen iloinen, jos sinäkin olet, siellä.



perjantai 1. kesäkuuta 2018

Kesän kynnyksellä



Eugène Grasset: Juin, 1896.


Elää, elää, elää!
Elää raivokkaasti elämän korkea hetki,
terälehdet äärimmilleen auenneina,
elää ihanasti kukkien,
tuoksustansa, auringosta hourien
huumaavasti, täyteläästi elää!


Kesäkuu, jo. Meillä kukkii juhannusruusu, on kukkinut jo muutaman päivän. 
Miten aikaisessa onkaan maan elämänjano.

*

Minun elämänjanoni on myös kirjoittamisen janoa.
Olen koko kevään kirjoittanut käsikirjoitusta, joka on vanha ja uusi. Jossa lomittuu vanha ja uusi. Vanha, jota olen ajatellut ja kirjoittanut joskus aiemmin, ja uusi, jota ajattelen ja kirjoitan nyt. 

Välillä käsikirjoitus saa minut ajattelemaan Katri Valan runoja, niiden hurmaantunutta nälkää. Ehkä itsensä vuoksi tai ehkä siksi, mitä kirjoittaminen minulle on, kirjoittaminen ja elämä.


Tee minut kaltaiseksesi, maa,
alituisesti uudistuvaksi,
alituisesti uutta luovaksi
loppumattomalla, ihanalla hurmiolla! 

 
En tiedä, mitä käsikirjoituksesta tulee, mutta sen kirjoittaminen on ollut minulle hirveän tärkeää. Elämänjanoakin, ehkä. Ja opettavaista, ainakin.

Tuntuu, että tämän käsikirjoituksen kirjoittaminen on erityisen vahvasti tehnyt todeksi sen, miten kirjoittaminen on hyvin paljon myös uudelleen kirjoittamista ja miten kirjoitus (tai kirjoittaminen, ylipäätään) vaatii myös paljon "turhaa" kirjoittamista, joka ei ole turhaa. 

Tätä käsikirjoitusta kirjoittaessani olen myös vielä aiempaa enemmän pohtinut kirjoittamisen sisäisiä merkityksiä ja samalla silti myös kirjoittamista toista ihmistä kohti. Sitä, miten sitä kirjoittaa itselleen, mutta silti myös toiselle. Pohdiskelu johtuu ehkä siitä, millainen käsikirjoitus on, tai sitten vain siitä, että tämä kysymys on minulle kirjoittajana tärkeä.


Mitä siitä, että kuolema tulee!
Mitä siitä, että monivärinen ihanuus 
varisee kuihtuneena maahan.
Onhan kukittu kerta! 
On paistanut aurinko,
taivaan suuri ja polttava rakkaus,
suoraan kukkasydämiin,
olemusten värisevään pohjaan asti!


Vielä käsikirjoitus ei ole valmis, sen kirjoittaminen jatkuu. 
Kirjoittaminen, kirkastaminen, ytimen etsiminen "turhasta". 
Voi olla, että sen kirjoittaminen jatkuu vielä kauan. Voi olla, että itseään etsivä muoto etsii itseään vielä pitkään. Voi olla, että menee syksyyn, talveen, seuraavaan kevääseen. Ja voi olla, että matkan varrella kaikki vielä muuttuu. Että kaikki alkaakin taas uudelleen alusta. Tai uudelleen siitä, mihin ensin jäin.

Kirjoittamista ei voi kiirehtiä. Eikä oikein ennalta päättää. Sitä ei saa kiirehtiä eikä ennalta päättää. Sen pitää antaa edetä omaa tahtiaan, omalla tavallaan, omaan suuntaansa. Siltä minusta tuntuu.

*

Nyt alkaa olla kesä. Nyt on kesä. Ihana kesä.
Väistyvällä keväällä on jo hyvän aikaa ollut kesän kasvot. 

Huomenna juhlitaan taas koulujen loppumista. Iloitaan ja hämmennytään siitä, miten aika onkin taas ehtinyt kiertyä tähän. Ajatellaan haikeina, miten nopeasti lapset kasvavat, ja ollaan silti myös valtavan onnellisia kasvamisen ihanasta ihmeestä. Ja ennen kaikkea riemuitaan kesästä, elämästä, olemassaolosta.

Toivotan teille kaikille huumaavaa kesäkuuta,
elämästä ja elämänjanosta täyteläistä

*

Kursivoidut katkelmat ovat Katri Valan iki-ihanista runoista Maan povella ja Kukkiva maa, kokoelmasta Kaukainen puutarha, 1924.
 

perjantai 18. toukokuuta 2018

Omenankukkaviikon ajatuksia







(Keskeneräisiä) ajatuksia omenankukkaviikon varrelta:


Omenapuu on minulle elämänkierron kuva. Siksi se ja etenkin sen kukat lumoavat minut yhä uudestaan ja siksi en myöskään koskaan kyllästy sen runollisuuteen. (Ajattelen sitä, miten taas kirjoitan jotakin omenapuusta ja miten sen symbolisuus ei kaikessa toisteisuudessaankaan lakkaa olemasta minulle täyttä ja todellista.)

Toisteisuuden ihanuus, ylipäätään: se, kun laittaa taas myös kesäkukat. (Ajattelen sitä, miten vuosi menee aina uudestaan ympäri ja miten huomaa palanneensa taas samaan hetkeen. Toisteisuuden kokemus liittyy erityisen tiiviisti tiettyihin hetkiin, ja siinä on samaan aikaan sekä iloa että ripaus haikeutta. Iloa palaavasta hetkestä ja haikeutta siitä, miten monta hetkeä on jäänyt taakse.)

Erilaiset tavat kirjoittaa. Ja oma tapani. Voiko, oikeastaan, kirjoittaa muulla tavalla kuin sillä, mikä on itselle oma ja oikea? Ja jos voi ja kirjoittaa, niin menettääkö silloin jotakin kirjoittajan rehellisyydestään? (Ajattelen, tietenkin, erityisesti sitä omaa kirjoittamisen tapaani ja edelleen sitä, tuleeko se koskaan mahtumaan tähän maailmaan. Ja sitä, onko eniten oikein valita oma tapansa mahtumisesta riippumatta. Tulen, yhä uudestaan, siihen johtopäätökseen, että oman tavan valitseminen on oikein, vaikka se saattaa merkitä myös sitä, ettei koskaan tule saamaan mitään läpi. Tämä ei, tietenkään, tarkoita sitä, etteikö olisi valmis kehittymään, vaan sitä, että haluaa kehittää juuri sitä omaa tapaansa ja omaa ääntään. Eikä myöskään sitä, etteikö olisi mahdollista löytää myös uusia omia tapoja.)

Ja pitkäjänteisyys... Tulen ajatelleeksi, onko se aina järkevää vai onko se toisinaan sittenkin silkkaa typeryyttä. (Ajattelen käsikirjoitustani ja sitä, onko sillä toivoa vai tuhlaanko vain siihen aikaani, jonka voisin käyttää johonkin todennäköisemmin läpimenevään. Enkä tiedä, mutta hylkään ajatuksen tuhlaamisesta nopeasti. Kirjoittamiseen käytetty aika ei koskaan ole tuhlattua aikaa, koska kirjoittaminen joka tapauksessa vie aina itseään eteenpäin.)

Prosessi, prosessi ja prosessi. Se, että sitä on kirjoittanut jotakin. Ja sitten sitä kirjoittaa jotakin muuta. Saa oivalluksia aiemmin kirjoittamansa pohjalta. Eikä tiedä, mikä kaikki tulee vaikuttamaan mihinkin. Juuri siksi kirjoittaminen ei ole koskaan turhaa. (Ajattelen, edelleen, käsikirjoitustani, sen syntyhistoriaa ja mahdollisia uusia suuntia. Ja sitä, miten kirjoittaminen kerrostuu, koko ajan. Miten aloittaessaan ei todellakaan tiedä, miten matka jatkuessaan etenee, ja miten kirjoittamisen riemu on juuri siinä.)


Omenapuu puhkesi kukkahuntuun 16.5., ensimmäiset nuput jo päivää aiemmin.
Mikä ihana, hauras, katoava hetki täynnä elämän tuoreutta ja janoa.

PS. Jos et vielä ole lukenut John Galsworthyn Omenapuuta, niin lue nyt!
Taidan ottaa itsekin uusintalukuun.