keskiviikko 16. kesäkuuta 2021

Maalarisiskot (2019) & Ellen T. (2019)

 


Kaksi sarjakuvavinkkiä sinulle, jota innoittavat 1800- ja 1900-lukujen taitteen taiteilijaelämä ja etenkin tuon ajan naistaiteilijamme:

Reetta Niemensivun Maalarisiskot (Suuri Kurpitsa, 2019) kuvaa Helene Schjerfbeckin, Maria Wiikin, Helena Westermarckin ja Ada Thilénin ystävyyttä ja taiteilijanaskeleita. Teoksen sivuilla vilahtelevat myös naisten erilaiset personallisuudet ja ajoittainen kateuskin, samoin kuin se, miten heistä kullakin oli myös omanlainen ote työhönsä.

Annukka Mäkijärven, Hanna-Reetta Schreckin ja Iida Turpeisen Ellen T. (Teos, 2019) keskittyy puolestaan nimensä mukaisesti Ellen Thesleffin taiteilijuuteen ja elämään. Thesleff näyttäytyy teoksessa omaehtoisena oman tiensä kulkijana, jonka taiteilijaelämä oli yhtäältä iloittelevan boheemia, toisaalta vahvasti työlle omistautunutta.

*

Molemmat teokset ovat kiehtovia kurkistuksia naistaiteilijoiden työhön, ja samalla niissä näkyvät sekä vuosisadanvaihteen taiteilijaelämän lumo että ne kipeät vaikeudet, joita naistaiteilijoiden tiellä tuolloin oli, tarjotusta opetuksesta ja sen laadusta alkaen. Naisiahan pidettiin lähtökohtaisesti vain harrastelijoina, ja tunnustuksen saaminen omalle taiteelle ja taiteilijuudelle oli vaikeaa. Vaikeuksista huolimatta nämä rohkeat naistaiteilijat etsivät juuri sitä omaa polkuaan ja omaa ilmaisemisen tapaansa ja – kuten tänään hyvin tiedämme – myös löysivät ne. He ovat kaikki jättäneet oman tärkeän jälkensä taidehistoriaamme.

Molemmissa teoksissa myös viipyillään – tietenkin – vuosisadanvaihteen Euroopan taiteilijakaupungeissa ja -maisemissa, joista oppia ja innoitusta meillekin haettiin, ja tavataan myös muita ajan taiteilijoita. Esille tulee sekin, miten erilaisista taustoista tulevilla naisilla oli myös erilaiset lähtökohdat kulkea taiteilijantietään, kun toisella oli perheensä tuki ja samalla taloudellinen turva ja toisen taas piti taistella työnsä oikeutuksesta ja mahdollisuuksista enemmän. Yhteistä heille kaikille oli kuitenkin juuri se taide ja taiteilijuus, oman tien etsiminen ja kulkeminen.

On ihanaa ja hienoa, että nämä tärkeät taiteilijanaisemme näkyvät ja kuuluvat myös näissä sarjakuvissa, ja suosittelen tosiaan molempia lämpimästi aiheesta kiinnostuneille ♥ 

 

perjantai 28. toukokuuta 2021

Venla Hiidensalo: Suruttomat (2021)

 


 

En pelkää mitään, en edes itseäni. [---] Tällaista on olla olemassa. Tällaista on olla vapaa. Minä olen Tyko ja Tyko on minä.” [---] ”Olen ainoa, joka saa maalata sinut, kuuletko, ainoa, Tyko sanoo.” [---] Pitäisi nousta, pakata matkalaukku ja lähteä, sanon itselleni. [---] ”Äiti oli mitä oli. Kauniisti sanottuna ailahtelevainen. Ja sitten hän kuoli.

Venla Hiidensalon Suruttomat on romaani Helmistä, Tajusta ja Evasta. Ja kadotetuista haaveista ja menetetyistä lapsista, kipeistä salaisuuksista ja toisen tahdon vallasta yli oman, elämän ja todellisuuden mukanaan tuomista haavoista, yksinäisyydestä ja eksyneisyydestä.

”Isä karkasi hänen sormiensa alta kuin varjo. Öisin hänen mielensä kirjoitti itsepäisesti toista tarinaa. Se tarina kertoi äidistä.”

*

Helmi Vartiainen oli lahjakas nuori nainen, joka 1900-luvun alussa pääsi opiskelemaan Ateneumin piirustuskouluun ja haaveili vapaana aukeavasta elämästä ja taiteilijan urasta. Koulussa hän tapasi Tyko Sallisen, jonka kanssa hän avioitui. Opinnot oli avioliiton myötä jätettävä, koska naimisissa oleva nainen ei saanut osallistua koulun opetukseen.

Todellisuudesta tuli avioliiton myötä hyvin toisenlainen kuin haaveissa. Helmistä tuli Tykon teosten Mirri ja kahden tyttären äiti, sitten eronnut ja yksinäinen, töitään ”muutamasta perunasta ja leivänpalasta” kaupitteleva nainen. Häneltä vietiin lopulta kaikki.

”Unessa kävelen tummaan veteen. Vesi on pehmeää, ja se ottaa minut vastaan kuin äidin syli. Kävelen pohjaa pitkin aina sinne asti missä taivas näkyy enää valonkajona eikä minusta jää jälkeäkään.”

*

En ennen tämän romaanin lukemista tiennyt Helmi Vartiaisesta oikeastaan mitään, en myöskään Tajusta, Evasta tai Tyko Sallisestakaan (no, Tyko Sallisen tiesin nimeltä ja jonkinlainen kuvajainen hänen teoksistaankin mielessäni oli). Siksi saatoin lukea tätä ilman suurempia ennakkotietoja ja omia tulkintojani henkilöiden elämästä ja ennen kaikkea juuri romaanina, mahdollisen tarinan rakentavana fiktiona, johon kietoutuu myös todellisuutta ja elettyä elämää. Se, minkä toki tiesin, oli 1900-luvun alun yhteiskunnallinen ilmapiiri ja naisten epätasa-arvoinen asema niin taiteen tekijöinä kuin aika lailla kaikessa muussakin. Maailma oli miesten, ja se näkyi ja tuntui.

Fiktion kirjoittaminen todellisista henkilöistä on kysymys, joka askarruttaa minua toistuvasti: kysyn mielessäni, onko se oikein ja/tai mielekästä, ja päädyn aina vastaamaan sekä kyllä että ei, tietämättä kumpaa mieltä lopulta enemmän olen. Tai ehkä sentään olen enemmän sitä mieltä että kyllä, ainakin nyt taas tällä kertaa. Se on oikein ja mielekästä, koska sillä tavalla nämä todellisuuden henkilöt heräävät henkiin, fiktio tekee heistä jotenkin nurinkurisesti enemmän todellisia ja saa lukijan ehkä myös kiinnostumaan heistä ja heidän elämästään enemmänkin. Toisaalta se ei ole, ei oikein eikä mielekästä, koska fiktion kirjoittaja kirjoittaa väistämättä vain tulkintaa ja rakentaa, valikoi ja kohdentaa henkilöidensä elämää ja tarinaa omasta elämästään ja kokemusmaailmastaan käsin ja kuorruttaa todellisuutta myös tietoisella sepitteellä, jonka taakse todellinen henkilö ja hänen elämänsä harsoutuvat. Kun kirjailija vielä on tarinaa rakentaessaan taitava ja lukijaa tekstillään ja tarinallaan viekoitteleva, kuten esimerkiksi Hiidensalo on, lukija saattaa tahtomattaankin ottaa tarinan myös totena ja unohtaa sen fiktiivisyyden.

Oikeasti kysymys ei ehkä pohjimmiltaan kuitenkaan edes ole ongelmallinen, jos ja kun muistetaan että tällaisia romaaneja todellisista henkilöistä kirjoitetaan ja luetaan juuri niinä kirjoittajansa tulkintoina. Romaanissa todellisistakin henkilöistä tulee romaanihenkilöitä ja heidän elämästään romaanihenkilöiden elämää, fiktiivisiä tarinoita jotka olisivat voineet olla totta. Kirjailijakin saattaa tätä myös tietoisesti painottaa, ja näin tekee myös Hiidensalo, joka kirjoittaa teoksensa jälkisanoissa seuraavaa:

”Olen kirjoittanut tämä tarinan todellisuutta mukaillen, niin kuin kaikki olisi voinut tapahtua. [---] Tämä tarina on minun tulkintani, ja kaikki siinä on suodattunut kokemusmaailmani lävitse. Lopputulos on faktoista innoituksensa saanutta fiktiota.”

On myös oikeasti arvokasta, että fiktio osaltaan nostaa näitä näitä todellisia henkilöitä esille, kirjoittaa heitä eläviksi ja lähestyttäviksi ja muistuttaa siitä mitä on ollut – ja todellakin on eikä vain olisi voinut olla – koska mukana on aina myös sitä todellisuutta, fiktiivisistä kuorrutteista huolimatta. Kietoutuuhan todellisuus aina myös fiktiivisiin henkilöihin, kuinka ei sitten fiktioituihin todellisiin?

Helmi Vartiaisen ja muiden teoksen henkilöiden elämästä enempää siis tietämättä uskon, että Hiidensalo on onnistunut rakentamaan tarinan, joka kaikessa surullisuudessaan olisi varmasti voinut olla mahdollinen. Pidän paljon myös hänen tavastaan kirjoittaa, se on samaan aikaan jotenkin korutonta ja koskettavaa. Kaiken kaikkiaan Suruttomat on todellisuuden surullisia rosoja täysi ja kaikkea muuta kuin suruton romaani – hieno teos, joka ei ole hyvän mielen luettavaa mutta herättää lukijan mielessä monia kipeitä ja tärkeitä kysymyksiä: Mitä jos asiat olisivat menneet toisin? Mitä jos maailma olisi ollut toisenlainen? Ja miten paljon voikaan toinen ihminen vaikuttaa ihmisen elämänkohtaloon ja -tarinaan? Ja, ennen kaikkea, kuka oikeastaan oli Helmi Vartiainen? Millainen taiteilija, millainen ihminen? Millaisen elämän hän oikein eli ja miksi?

*

Venla Hiidensalo: Suruttomat. Otava, 2021.

sunnuntai 23. toukokuuta 2021

Elämänmelankolian jatkumo



 

Toisinaan mietin, miksi minua – ja meitä ihmisiä yleensä – puhuttelevat usein erityisesti surulliset tai vähintään melankoliset teokset. Sellaiset, joissa rakkaus on kaipuuta ja täyttymättömyyttä, haaveet todellisuuden rosoihin sortuneita ja ihmiset eksyneitä ja yksinäisiä, hylättyjä ja petettyjä, ylikuljettuja ja menetettyjä, aina jotakin kaipaavia ja/tai kadottaneita.

Resonoiko elämänmelankolia meissä elämänvaloa vahvemmin? Saammeko enemmän kiinni elämänkivuista ja kaipuusta kuin onnesta ja tasapainosta? Tai rakentuuko kivuista ja kaipuusta vain parempia narratiiveja kuin onnesta? Onko elämänsäröissä enemmän tarttumapintaa ja samalla ehkä lohdullisuuttakin kuin säröttömyydessä? Ja näemmekö teosten elämänsäröjen äärellä myös sen, miten kaunista oma elämämme on, vaikka pienet murheemme tuntuvat toisinaan niin suurilta – ja sen, että meidän on yhä etsittävä parempaa ihmisyyttä ja maailmaa?

Muistelen näissä mietteissäni monia lukemiani kirjoja, niin vanhempia kuin uudempia, ja silmäilen omaa, itselleni merkityksellisimmistä teoksista koostuvaa kirjahyllyäni, jossa ei kepeän hyväntuulisia teoksia juuri ole. Hyllyssäni on lähinnä klassikoita, jotka ajattomuudessaan kantavat mukanaan selvästi enemmän elämän ja ihmisyyden rosoja kuin sileyttä.

Ehkä en kaipaa kirjoilta niinkään hyväntuulisuutta kuin koskettavuutta ja elämänsyvyyttä ja olen kirjan jäljiltä mieluummin haikea ja mietteliäs kuin hilpeä. Pidän kyllä onnellisista tai ainakin sovinnollisista lopuista, mutta useinkaan en sellaisia lukemieni teosten äärellä saa, vaan pikemminkin jään leijumaan ihmiselämän kipujen ajassa kerrostuvaan jatkumoon.

Kuitenkaan en ole vain elämänsäröinen ja melankolinen, vaan myös elämänvaloinen, naurava ja höpsöttelevä – ihminen, jossa on sekä säröjä ja kaipuuta että onnea ja iloa, niin kuin meissä kaikissa.

Ehkä juuri lukijuudessani vain painottuu halu ymmärtää ihmiselämän ajatonta keskentekoisuutta ja katoavuutta, johon väistämättä kuuluu myös melankoliaa ja surua?

*

Kuvassa kaksi yli aikojen puhuttelevaa elämänkipeää teosta: Albert Edelfeltin kaunis, surusilmäinen Virginie (1883) ja Leo Tolstoin elämän ja rakkauden repeilevissä ytimissä monella tasolla liikehtivä Anna Karenina (1875–1877).

 

tiistai 18. toukokuuta 2021

Hanna-Reetta Schreck: Säkenöivät ja oikukkaat – Suomen kultakauden naisia (2021)

 


Te kaikki kuusi naista havittelitte maailmaa, jossa uudenlainen itsenäisyys ja riippumattomuus yhdistyisi rakkauteen, työhön ja joskus myös perhe-elämään. Te etsitte uutta olemisen tapaa kukin omalla laillanne, vaikka se 1800-luvun lopulla oli vaikeaa.

*

Joskus saa lukea kirjan, joka tuntuu täydelliseltä täsmäosumalta juuri itselle. Sellainen oli minulle tämä, Hanna-Reetta Schreckin Säkenöivät ja oikukkaat – Suomen kultakauden naisia, joka vie lukijansa runsaspolkuiselle aikamatkalle kuuden suomalaisen vuosisadanvaihteen naisen elämään ja elämäntarinaan. Harvassa ovat asiat, jotka innoittavat minua yhtä paljon kuin 1800- ja 1900-lukujen taitteen vuosikymmenet ja erityisesti tuon ajan naiseus, kaikki ne uudet mahdollisuudet ja silti niiden rinnalla itsepintaisina viipyilleet perinteiset normit, kaikki se muutoksen tuulien mukanaan tuoma ristiveto.

Aika paljon olen tästä kauniista ja kipeästä ajasta ja tämän ajan naiseudesta jo lukenutkin, ja niin faktaa kuin fiktiota, mutta teos onnistui silti tarjoamaan myös paljon uutta. Tutuin teoksen naisista oli minulle entuudestaan Elisabeth ja Alexander Järnefeltin tytär ja Jean Sibeliuksen vaimo Aino, ja Ellan de la Chapellen tiesin Albert Edelfeltin vaimoksi, Thyra Thesleffin taas Ellen-sisarensa pikkusiskoksi, joka hehkuu mm. sisarensa ihanassa maalauksessa Thyra Elisabeth (1892). Alma Söderhjelmin, Siri von Essenin ja Sigrid af Forsellesin elämästä en sijaan tiennyt juuri mitään. Osa naisista sai avioliiton tai -liittojensa myötä myös uusia sukunimiä, joten he elivät ja vaikuttivat useammalla nimellä: esimerkiksi Aino muistetaan niin Aino Järnefeltinä kuin Aino Sibeliuksena, Ellan myös Ellan Edelfeltinä, ja Siristä tuli myös mm. Siri Strindberg, August Strindbergin vaimo, Thyrasta taas mm. Thyra Söderhjelm, Alma Söderhjelmin veljen Torsten Söderhjelmin vaimo.

Teoksen naisten elämäntarinoissa on taiteellisia ja tieteellisiä kutsumuksia, on rakastumisia ja enemmän tai vähemmän vaikeita avioliittoja, on äitiyttä ja rahahuolia, on rimpuilua normien keskellä ja niitä vastaan. On juuri se tuntu, että omanlaisen elämänpolun kulkeminen ei ollut näille naisille helppoa, ei aina mahdollistakaan, mutta he olivat juuri niitä, jotka avasivat tietä uudenlaiselle, omaehtoisemmalle naiseudelle – tietä, jonka kulkemista myös me tämän ajan naiset yhä jatkamme ja koetamme jatkaa, kukin omalla tavallamme, oman sydämemme mukaan.

Jos aihe ja aikakausi kiinnostaa, tähän kannattaa ehdottomasti tarttua. Säkenöivät ja oikukkaat on kaikin puolin kiehtova ja antoisa teos, joka ansaitsee kiitokset myös kauneudestaan – viimeistelty ulkoasu valokuvineen ja kukkakuvineen hellittelee lukijaa ♥

 *

Hanna-Reetta Schreck: Säkenöivät ja oikukkaat – Suomen kultakauden naisia. Like, 2021.

 

perjantai 14. toukokuuta 2021

Seitsemän vuotta

 


”Tämä on blogi kirjoista ja kirjoittamisesta”, kirjoitin Kirjojen kamarin alkusanoihin seitsemän vuotta sitten. Oli keskiviikko, 14.5.2014.

Tuntuu ja ei tunnu, että tuosta hetkestä on kauan. En ole varma, olenko ihan sama ihminen kuin silloin. Ehkä olen ja en ole. Seitsemän vuotta on samaan aikaan sekä lyhyt että pitkä aika, jossa ehtii sekä olla tapahtumatta että tapahtua – ja sekä yhden pienen kamarinrouvan elämässä että kirjablogien ja koko maailman mittakaavassa.

Muistan kyllä sen kuplivan jännityksen ja ilon, mitä blogin perustamiseen liittyi. Varmasti mietin sitäkin, lukeekohan kirjoituksiani kukaan, mutta onneksi innostus voitti epäilyt ja kamarini matka alkoi. Ihania lukijoitakin löytyi.

Olen alkusanoissani linjannut, että ”keskityn ehkä enemmän tai vähemmän vanhoihin kirjoihin ja pyrin samalla puhaltamaan pölyä niiden yltä”. Uutuuskirjoistakin kirjoittaisin, mutta ”luultavasti viiveellä”. Tämä taitaa päteä nykyisinkin, sillä lukijansieluni ytimessä ovat edelleen vanhat kirjat, mutta sinne kuuluu myös ilo kirjallisuuden jatkuvuudesta ja yhä uusista ihmisyyttä ja maailmaa sanoittavista hienoista teoksista.

Linjauksiini kuului myös, että ”koska olen paitsi lukija myös kirjoittaja, tutkiskelen lisäksi kirjoittajan monivivahteisia mielenmaisemia”, ja edelleen pätee tämäkin. Kamarini on ollut ja on minulle tärkeä paikka prosessoida ja pohtia kirjoittamistani ja kohdata samalla muita kirjoittajia. Sitä haaveilemaani kustannussopimusta en ole edelleenkään saanut, mutta kirjoittaminen itsessään on pysynyt ja pysyy. Tunnemylläköitä riittää, mutta niin riittää myös kirjoittamisen iloa ja valoa.

Tuntuu nyt ehkä vähän hassultakin juhlistaa näitä seitsemää vuotta, kun blogi on välillä ollut niin pitkään myös hiljainen. Toisaalta seitsemän vuotta tuntuu niin merkitykselliseltä ajan kaarelta, että on tärkeää pysähtyä hetkeksi sen äärelle. Onhan siinä sitä sellaista ihmiselämäänkin kietoutuvaa elämänkaarikatkelman tuntua.

Ja vaikka niitä pitkiäkin hiljaisuuksia on ollut, paluu on ollut aina yhtä ihanaa, ja niin myös – ja erityisesti – tänä keväänä, jona kamarilleni (ja samalla minulle) avautui myös uusi kirjoittamisen ja kohtaamisen kanava, kun kamarini aloitti elämänsä myös Instagramin puolella. Tällä hetkellä Kirjojen kamarin julkaisut ja muu aktiivisuus painottuvatkin sinne, vaikka tämä blogikamarini onkin edelleen kamarini olemassaolon tärkeä ja rakas kehto. Jos siis olet myös Instagramissa, etsitään toisemme sieltäkin. Tilini tunnus on @kirjojenkamari ja se on kaikille avoin.

Ja niin, tänään on siis kamarini seitsemäs syntymäpäivä, ja silti – tai juuri siksi – että vuosiin on mahtunut myös niitä useampia hiljaisuuksia ja uusia heräilemisiä, useampia uusia alkuja. Tänään ojennankin rakkaalle kamarilleni kukkasia sekä näistä seitsemästä (elämän- ja kirjoittamisentuulisesta) vuodesta että sen uudesta heräämisestä myös juuri tänä keväänä. On ihanaa, antoisaa ja merkityksellistä olla kamarissani taas, ja kiitos siitä kuuluu kaikille teille, jotka täällä edelleen piipahtelette ja jaksatte jättää jälkeenne myös ihanan lämmittäviä kommenttejanne ♥

 *

Kuvassa on Albert Edelfeltin Lukeva pariisitar vuodelta 1880. Maalaus ja sen nuori, kirjaa pitelevä kaunotar saavat tässä kuvastaa keski-ikäisen kamarinrouvan katkeamatonta viehtymystä aikaan ja ajattomuuteen sekä taiteen jatkuvuuteen ja kykyyn kantaa mukanaan elämää ja elämäntarinoita, ajan ja ihmisenä olemisen kerroksia.