Mary Shelley: Frankenstein (1818)

 

 

”Minä olin lempeä ja hyvä; kurjuus teki minusta paholaisen. Tee minut onnelliseksi, niin minusta tulee jälleen hyveellinen.”

Mary Shelleyn Frankenstein (1818) on klassikko, jonka luin ensimmäisen kerran viime kesänä ja joka puhutteli minua todella vahvasti – niin vahvasti, että nyt teki jo mieli palata sen äärelle uudelleen, ja niinpä luin teoksen toistamiseen vain vuoden jälkeen. Vuosi sitten täällä kamarissa elettiin myös hiljaiselon aikoja, joten lukukokemusta ei silloin tullut tänne tallennettua, mutta korjaanpa nyt tämänkin tässä tällä kertaa.

Frankesteinin tarina on teoksen kauhugenrestä huolimatta ennen kaikkea surullinen ja varmasti monelle ainakin pääpiirteissään tuttu: lahjakas nuori tiedemies Victor Frankenstein ryhtyy leikkimään elämän ja kuoleman rajoilla, tavoitteenaan uusi ihmislaji ja kuolemattomuus, ja kokoaa kuolleiden ruumiiden kappaleista hahmon, jolle antaa elämän. Luomus on kuitenkin ulkoiselta olemukseltaan kammottava hirviö, jota sen luoja itsekin kavahtaa, muista ihmisistä puhumattakaan. Sydämen lämpöä, herkkyyttä ja kaipuuta kauneuteen ja rakkauteen kukaan ei hirviökuoren alta näe.

”Usko minua, Frankenstein; minä olin lempeä, sieluni hehkui rakkautta ja inhimillisyyttä, mutta minä olen niin yksinäinen. Sinä, minun luojani, kammoksut minua; mitä toivoa minulla on saada ystävällisyyttä muilta ihmisiltä, jotka eivät ole minulle mitään velkaa? He halveksivat ja vihaavat minua.”

On huikeaa, että Shelley on kirjoittanut teoksensa jo kaksisataa vuotta sitten, niin hyvin sen teemat ja kysymykset sopivat myös meidän aikaamme, ja melkoisen pysäyttävää on sekin, että kirjailijatar täytti teoksen ilmestymisvuonna 21 vuotta. Frankenstein näyttää hyvin koskettavasti ihmisen älykkyyden, tiedonhalun ja kunnianhimon kaksiteräisyyden ja sen, miten ihminen ajattelemattomuuksissaan toimii myös itseään vastaan. Ennen kaikkea se on kuitenkin kipeän surullinen kertomus rakkaudenkaipuusta, ennakkoluuloista ja hylätyksi tulemisesta, siitä miten juuri ympäristö luo hyljeksimästään yksilöstä hirviön: vasta hyljeksittynä ja ihmisiin pettyneenä hirviö ryhtyy hirmutekoihinsa, kostaakseen luojalleen olemassaolonsa ja yksinäisyytensä.

”Tunteeton, sydämetön luojani, sinä olit antanut minulle aistit ja tunteet ja sitten jättänyt minut yksin maailmaan, ihmisten halveksimana ja vihaamana!”

Lopulta hirviö pyytää Frankensteinia luomaan itselleen oman elämänkumppanin, naisen joka olisi hänen itsensä kaltainen ja jonka kanssa hän voisi elää syrjässä hyljeksivistä ja vihamielisistä ihmisistä. Ensin Frankenstein lupautuukin, hirviötään tavallaan ymmärtäen, mutta lopulta hän pettää lupauksensa, koska pelkää mitä toisen hirviön luomisesta seuraa. Ymmärrettyään jälleen kerran jäävänsä vaille rakkauden mahdollisuutta hirviö kostaa lisää.

” – Onko oikein, hän huudahti, –  että kaikki miehet löytävät rinnalleen vaimon ja metsän pedot puolison, ja minun on oltava yksin? Minussa oli helliä tunteita toisia kohtaan, mutta itse sain kokea inhoa ja halveksuntaa.”

Toisen lukukerran jälkeen olen entistä vahvemmin sitä mieltä, että tämä on valtavan hieno ja vaikuttava teos, ja tämä kannattaakin ehdottomasti poimia luettavien klassikoiden listalle, jos tämä ei ole vielä lukuun päässyt. Kauhugenreäkään ei kannata säikähtää, vaikka se vieraalta tuntuisikin: minäkään en ole varsinaisen kauhun ystävä, mutta tämä on tosiaan enemmänkin viisas, pohdiskeleva ja surullinen. Kauheaa on lähinnä se, miten herkkiä ovatkaan rajat hyvän ja pahan välillä.

”Saattoiko ihminen todella olla niin voimakas, niin hyveellinen ja suurenmoinen ja kuitenkin samalla niin katala, halpamainen ja alhainen?”

Frankenstein on ihmisyyden ajatonta kahtalaisuutta täynnä, ja se jättää jälkeensä tärkeän ja ajasta aikaan kantavan kysymyksen siitä, kuka onkaan toiselle hirviö ja miksi. Mitäpä muuta tuo hirmutekoja tekevä hirviö on kuin hylätty ja yksinäinen olento vailla rakkautta ja samalla ihmisen käsistäriistäytyneen kunnianhimon kuva?

*

Mary Shelley: Frankenstein, 1818. Englanninkielinen alkuteos Frankenstein, or the Modern Prometheus, suomennos Paavo Lehtonen. Lukemani painos Keskiyön kirjasto, Otava, 2008.

Gustave Flaubert: Rouva Bovary (1857)

 

”Emma oli kaikkien romaanien rakastajatar, kaikkien näytelmien sankaritar, kaikkien runokokoelmien epämääräinen nainen.”

 *

Olin jo pitkään halunnut lukea uudelleen Gustave Flaubertin klassikkoromaanin Rouva Bovary (1857), ja nyt sen sitten lopulta tein. Edellisestä lukukerrasta olikin vierähtänyt jo noin puoli elämää, ja vaikka muistin ja tiesin toki peruskuvion – rouva Bovary, herra Bovary, rouvan rakastajat ja lopun tragedia – yksityiskohdat olivat tietenkin jo aikaa sitten mielestäni hälvenneet.

Erityisesti minua kiinnosti nyt nimihenkilö itse ja se, miten hänet ja hänen aviorikoksensa on kuvattu ja miten tämä juuri naisen tekemää aviorikosta käsittelevänä teoksena asettuu samaa kysymystä muutama vuosikymmen myöhemmin käsittelevien kotoisten klassikkojemme, Minna Canthin Salakarin (1887) ja Juhani Ahon Papin rouvan (1893), rinnalle.

Lukukokemus olikin hyvin kiinnostava ja kummastuttavakin. Siinä missä olen tuntenut hyvin lämmintä sympatiaa niin Salakarin Almaa ja Papin rouvan Elliä kuin Leo Tolstoin Anna Kareninankin (1875-77) nimihenkilöä kohtaan, tämän teoksen Emma jäi mielenkiintoisella ja kysymyksiä herättelevällä tavalla selvästi etäisemmäksi. Emma tuntui kaipuistaan huolimatta jotenkin viileältä, ihan erilaiselta kuin sisarhahmonsa Alma, Elli ja Anna, joista kaipuu tekee päinvastoin lämpimiä ja eläviä.

Tottakai Emman kohtalo on monien kanssasisartensa tavoin karu, mutta on kiinnostavaa, että teoksen loppusivuilla minussa tuntuu olevan selvästi enemmän kirjallisuushistoriaa tutkiskelevan lukijan kummastelevia kysymyksiä kuin sitä surua ja myötätuntoa, joka minut Alman, Ellin ja Annan kohdalla kerta toisensa jälkeen valtaa.

Siitäkö se johtuu, että Emma on monessa kohtaa ilmeisen laskelmoiva? Ja myös pintapuolisen turhamainen, vaikka luenkin hänen turhamaisuutensa myös turhautuneisuuden oireeksi? Vai siitä, että hän on tunteellisuudessaankin jotenkin tunteeton enkä tiedä mitä rakkaus hänelle oikein on? Vai siitäkö ehkä eniten, ettei hänessä ole lämpöä edes lastaan kohtaan? Onko koko tässä romaanissa yhteisestä aiheesta huolimatta jotakin hyvin erilaista kuin Salakarissa, Papin rouvassa ja Anna Kareninassa, vaikka yhtymäkohtiakin on? Ja miten onkaan naiskuvan laita?

Näitä keskeneräisiä kysymyksiä taidan nyt jäädä mielessäni pyörittelemään, ja nähtäväksi jää, päätyykö pyöritys vielä jonkinlaiseen lopputulemaan.

*

Gustave Flaubert: Rouva Bovary, 1857. Suomennos Eino Palola. 

 

Hella Wuolijoki: Niskavuoren tarina

LOVIISA: Kuule nyt, Martta. Tätä taloa eivät ole ennenkään naisjutut horjuttaneet, eivätkä tee sitä niin kauan kuin minun pääni pystyssä pysyy. Minä hoidan tämän asian, minä olen hoitanut monta muutakin. Jos sinulla on vähänkin järkeä, niin et puhu Aarnelle mitään.

Ensimmäinen sana, joka tulee mieleeni kaikki viisi Niskavuori-näytelmää luettuani, on komea. Ja komea kokonaisuus tämä Niskavuoren tarina totisesti onkin – komea niin kuin vain vanha talo voi olla, sellainen joka seinähirret ja lattialaudat elämänhistorioista kylläisinä huokailee ajan ja kohtaloiden painoa yhä uusia aikoja ja kohtaloita itseensä silti uupumatta hengittäen.

Niin, miten on? Kumpi on tärkeämpää, yksilöllisten ihmiselämien ohikiitävä tuuli ja havina vai jykevien hirsien taipumattomuus, maan ja metsien pysyvyys? Sitäpä mietin, muun muassa, kun näitä näytelmiä nyt lopultakin luin.

Ensimmäinen muistoni Niskavuori-näytelmistä sijoittuu kauas 1980-luvulle, jolloin pienenä kesälomalaisena katselin näitä elokuvina mummun isossa kamarissa. Olin noihin aikoihin kovasti vanhojen suomalaisten elokuvien lumoissa, vaikken lapsenajatuksillani varmasti kaikkia niiden vivahteita tavoittanutkaan. Luulisin toki katselleeni ainakin nämä Niskavuori-elokuvat joskus myös toistamiseen, mutta vahvin muistoni niiden katselemisesta sijoittuu kuitenkin juuri tuonne lapsuuden kesiin. Mahdollisesta toisesta katselukierroksesta en osaa sanoa mitään varmaa.

Itse näytelmien lukeminen puolestaan on ollut suunnitteilla jo vuosikaudet (ehkä vuosikymmenet?), mutta niin sitä vaan kaikki aina vetkuttuu ja vatkuttuu. Tänne asti piti siis tälläkin kertaa tulla, ennen kuin sain tämänkin hartaasti kypsytellyn suunnitelmani toteutettua ja näytelmät luettua. Mutta – kuten yleensäkin tapaa käydä – saanpa tälläkin kertaa olla vakaasti sitä mieltä, että kyllä vaan lukeminen kannatti. 

Hella Wuolijoki kirjoitti nämä näytelmänsä, näytelmät Niskavuoren naiset (1936), Niskavuoren leipä (1938), Niskavuoren nuori emäntä (1940), Niskavuoren Heta (1950) ja Entäs nyt, Niskavuori? (1953), aikoinaan salanimellä Juhani Tervapää, ja kirjallisuushistoria kertoo, että sarjan ensimmäisen näytelmän, Niskavuoren naiset, ensi-illan jälkeen alkoi innostunut arvailu kirjoittajasta. Oikeaan osui kirjailija Elsa Soini: hän arvasi, että näytelmän takana oli Wuolijoki.

Tässä nyt lukemassani 1990-luvun yhteisniteessä näytelmät on järjestetty julkaisuajankohtansa sijaan tapahtuma-aikansa mukaiseen järjestykseen, eli kokonaisuus alkaakin näytelmästä Niskavuoren nuori emäntä ja jatkuu edelleen näytelmillä Niskavuoren Heta, Niskavuoren naiset, Niskavuoren leipä ja Entäs nyt, Niskavuori? Kaiken kaikkiaan näytelmissä eletään aikaa 1880-luvulta 1940-luvulle, ja minusta näytelmät onkin hyvä lukea juuri tapahtumiltaan kronogisessa järjestyksessä, vaikka toki ne varmasti toimivat myös julkaisujärjestyksessä luettuina – makuasiakin ehkä, haluaako edetä kirjailijan luovan työn vai Niskavuoren oman maailman tahdissa. 

Niin tai näin, näytelmien ”nurinkurinen” kirjoitusjärjestys johtuu siitä, että Wuolijoki ei alkujaan suunnitellut Niskavuori-näytelmistään sarjaa. Olen – ja niin uskon monen muunkin olevan – kuitenkin iloinen siitä, että ne lopulta sarjaksi kasvoivat. Viiden näytelmän kokonaisuutena niistä kasvaa juuri se komea, eri sukupolvien elämänkohtaloista koostuva monivivahteinen jatkumo. Samalla se on erityisesti Loviisa Niskavuoren eräänlainen kehityskertomuskin: Loviisa kypsyy kokonaisuuden mukana nuoresta, rahojensa (tai niin, ehkä myös järkkymättömyytensä?) vuoksi taloon naidusta emännästä elämänsä ehtoopuolelle ehtineeksi vanhaksi emännäksi, joka viimeiseen asti pitää Niskavuoren talon ja jatkuvuuden puolta. Loviisa taitaa myös olla ainoa henkilö, joka on mukana kaikissa viidessä näytelmässä.

Loviisan ohella näytelmien keskeisimmiksi naisiksi nousevat ainakin omassa luennassani talon Malviina-meijerska sekä Ilona, Loviisan Aarne-pojan toinen vaimo. Ylpeä Heta, Loviisan käly, saa sarjassa kokonaan oman näytelmänsä, mutta kokonaisuuden kannalta hänen kohtalonsa jää minulle irrallisemmaksi sivupoluksi, vaikka siinäkin naisen elämäntuulien havinaa toki monella tavalla on.

JUHANI: Me Niskavuoren miehet olemme sellaisia. Enimmät miehet ovat sellaisia, he eivät vain joudu kiinni. En minä ole paljon huonompi muita.

Ja ei, elämä Niskavuoren naisena ei ole helppoa, vaan elämä tuulee Niskavuorella luihin ja ytimiin asti. Toiset, kuten Loviisa ja Martta, naidaan taloon rahasta, ja toisia taas pidellään kiihkeästi yön pimeinä tunteina. Sekä Loviisaa että Marttaa aviomies pettää: Juhani, Loviisan puoliso, on jo ennestään ollut intohimoisen rakastunut Malviinaan, jonka kanssa tällä on jo poika, mutta jota hän ei ole voinut erisäätyisyyden vuoksi naida. Aarne, Loviisan ja Juhanin poika, puolestaan rakastuu jo avioiduttuaan kylän uuteen opettajattareen, Ilonaan. Ilonan kohtalona on, toisin kuin Malviinan, tulla kuitenkin Aarnen vihityksi vaimoksi, ja Aarnen liitto Martan kanssa päättyy puolestaan eroon. Niinpä niin, kovin kiihkeä on Niskavuoren miesten veri, mutta naiset – Loviisan kaltaiset – pitävät talon pystyssä.

ANTTI: [---] Me olemme levotonta väkeä, me tämän talon miehet, ja tarvitsemme paljon tilaa.

LOVIISA: Ehkäpä myös paljon naisia?

ANTTI: Se riippuu sinusta. Auta häntä voittamaan itsensä.

LOVIISA: Minkä vuoksi?

ANTTI: Koska sinä olet Niskavuoren emäntä.

Ymmärrettyään tulleensa aviomiehensä pettämäksi nuori Loviisa järkyttyy ensin suuresti, mutta tekee tämän jälkeen ratkaisuja, jotka kantavat läpi koko sarjan: tärkeimmäksi nousevat Niskavuoren talo ja maat ja samalla Niskavuoren tarinan jatkuvuus, eivät yksilöiden henkilökohtaiset rakkaudet ja intohimot. Oman pojan intohimoinen rakastuminen toiseen naiseen, Ilonaan, kertaa Loviisalle hänen oman kokemuksensa puolison uskottomuudesta, mutta järkkymättömänä Loviisa pitää edelleen talon puolta, ja vaikka sitten omaa poikaansa vastaan: Aarne saa lähteä, Martta jäädä. Aikanaan tapahtumat lähtevät kuitenkin taas kulkemaan omaan suuntaansa, ja koittaa aika, jolloin Aarne sittenkin palaa Niskavuorelle uuden vaimonsa kanssa. Viimeisessä näytelmässä, Entäs nyt Niskavuori?, kertomus keriytyy lopulta kerälle, palaten Malviinan Juhani-pojan mukana kronologisesti ensimmäisen näytelmän, Niskavuoren nuoren emännän, käynnistämiin kohtaloihin.

JUHANI: En minä sinua rahojesi vuoksi ottanut. Rahoja olisi voinut naida muualtakin. Mutta minä otin sinut, koska sinusta tulee kunnollinen emäntä tähän taloon ja koska olet sellainen nainen, jolle mies voi elämänsä ja lapsensa uskoa. Kyllä kaikki muu tulee itsestään.

LOVIISA: Sinun puheessasi on jotakin hirveän väärää. Ehkä elämä oikaisee sinut, jos en minä kykene. En minä pitkälle näe, eikä minulla ole luottamusta muuhun kuin Jumalan käskyyn sisälläni. Minä en osaa enää tästä talosta ulos. Minä yritin, mutta kaikki polut johtivat tänne takaisin.

Suomenvirolainen Wuolijoki oli paitsi kirjailija myös muun muassa kiihkeä vasemmistolainen, ja rakkauden, intohimojen ja muiden yksilötason elämäntuulien ohella Niskavuori-näytelmissä onkin mukana myös politiikkaa ja ajan keskeisiä yhteiskunnallisia tapahtumia. 1880-luvulta 1940-luvulle kuljettaessa taustalla vaikuttavat niin valtiopäiväasiat, kielikysymykset, työväenaatteet ja yhteiskunnallinen eriarvoisuus kuin naisen oikeus seksuaalisuutensa ja niin, sodatkin.

MALVIINA: Teillä on kaikki oikeudet, Niskavuoren emäntä. Oikeus mieheen ja taloon ja kunniallisiin lapsiin ja rakkauteen. Kovin yksipuolisesti ne oikeudet on maailmassa jaettu. Minulle on annettu vain yksi oikeus, jäädä yksin. Ehkäpä poikani hankkii minullekin oikeuksia. Hyvästi, Niskavuoren emäntä.

Wuolijoki tutkii ajan muuttumista hyvin hienovireisesti myös esimerkiksi Loviisan ja Ilonan toisilleen vastakkaisten naistyyppien kautta: Loviisa edustaa vanhaa, Ilona uutta. Loviisa on entisaikojen järkkymätön matriarkka, joka laittaa talon onnen yksilöllisen onnen edelle, kun taas Ilona on uuden ajan moderni ja itsenäinen nainen, jolla on oikeus tavoitella henkilökohtaista onnea ja intohimoa, uraakin. Eikä kumpikaan aika – tai niin, tahto – ole ehkä yksiselitteisesti oikein tai väärin.

Lukiessani mietinkin moneen kertaan ja monessa kohtaa, että parasta ja hienovireisintä näissä näytelmissä on ehkä juuri se, että asiat eivät ole mustavalkoisia eikä kenenkään tahto yksiselitteisesti oikeassa. Niin, kenen tahto puhuukaan eniten oikein? Kenen tahto saa hallita toisia? Ja kuka onkaan milloinkin uhri, kuka voittaja? Tai – niin – kenen puolelle lukija milloinkin asettuu? Kyllä vain, Wuolijoella oli kyky kirjoittaa henkilönsä niin, että lukija saattaa hyvinkin olla useamman henkilön puolella yhtä aikaa, ja se, eikö vain, on oiva osoitus kysymysten ja vastausten monimutkaisuudesta.

Se, mitä Niskavuorella tapahtui sitten viimeisen näytelmän jälkeen, erään aikakauden väistämättä päätyttyä ja uuden ajan ehkä koitettua, jää kasvamaan lukijan mielessä. Tuliko Niskavuorelle aikanaan uusi nuori emäntä? Miten tuuli elämä tämän uuden nuoren emännän iholla ja hänen ihonsa alla? Alkoiko Niskavuorella toisenlainen aika ja jos, niin millainen? Millaista olisi elämä Niskavuoren talossa tänään? Tai – niin – millaista se on, niissä Niskavuoren kaltaisissa taloissa, joissa kohtalon ja historian tuulet ovat kunkin sukupolven elämää vuorollaan havisuttaneet?

LOVIISA: Tuo teidän onnenne – ihmisten antama onni! Kun Jumalan päivä paistaa pääni päälle... Kylmästi: Elämässä on muutakin kuin tuo teidän onnenne.

Niin – oliko Loviisa väärässä? Vai oikeassa? Vai molempia? Minä en taida vieläkään tietää kuin sen, että yhtä oikeaa vastausta ei ehkä ole, mutta toisaalta: siinäpä sitä onkin jo melkoinen tieto. Ja kyllä, jään miettimään Loviisaa, tätä kadonneiden aikojen naista, hänen ajatuksiaan onnesta ja samalla siitä, miten hän silti sanoi myös uskovansa ihmiskunnan sydämen suuruuteen.

Virginia Woolf: Oma huone (1929)

Siksi pyydän teitä kirjoittamaan kaikenlaisia kirjoja, olemaan epäröimättä minkään aiheen kohdalla, miten tahansa vähäpätöisen tai laajan. Rehdisti tai kepulikonstein, te toivottavasti hankitte tarpeeksi rahaa matkustaaksenne ja ollaksenne joutilaana, pohtiaksenne maailman tulevaisuutta tai menneisyyttä, uneksiaksenne kirjojen päällä tai maleksiaksenne kadun kulmissa ja antaaksenne ajatustenne vanan kastua syvään virtaan.

Niin: Virginia Woolf, Oma huone. Ilmestynyt alun perin vuonna 1929 (englanninkielinen alkuteos A Room of One's Own) ja merkinnyt samalla tärkeää askelta feministiselle kirjallisuudentutkimukselle, vaikkei Woolf itse akateemisesti oppinut tutkija ollutkaan. Kirjailijattarena ja tarkkanäköisenä havainnoitsijana hänellä oli kuitenkin kykyä nostaa esille monia keskeisiä kysymyksiä kirjoittamisen ulkoisista reunaehdoista – siitä, että voidakseen kirjoittaa naisella (ja yksilöllä yleensä) on oltava ennen kaikkea omaa rahaa ja omaa tilaa.

- kiitos kirjastolle -

Suomeksi Oma huone ilmestyi melkoisella viiveellä, vasta vuonna 1980, Kirsti Simonsuuren suomentamana. Kuten Simonsuuri alkusanoissaan sanoo, teoksen ajankohtaisuus ei silloin ollut kuitenkaan vielä haihtunut, eikä se ole sitä vieläkään, sillä – Simonsuuren sanoja lainaten – sen ideat ja viisaus ylittävät tietyn kulttuurin ja ajankohdan rajat.

Woolf kirjoittaa:

Miksi toinen sukupuoli oli niin vauras ja toinen niin köyhä? Mitä vaikutuksia köyhyydellä on kirjallisuuteen? Minkälaiset olosuhteet ovat välttämättömiä taideteosten luomiseen? 

Niin: miksi, mitä, minkälaiset. Teosta lukiessani huomaan, kuinka minut läpäisee monitasoinen, useisiin ajallisiin kehyksiin kontekstoituva problematiikka. Pohdin aikoja, jolloin naisen oli vielä mahdotonta tai ainakin hyvin vaikeaa kirjoittaa. Aikoja, joita kehystivät ne konventionaaliset käsitykset, joiden mukaisesti naisen tuli olla vain ja ainoastaan äiti. Joina naisella ei juuri nähty olevan kykyjä taiteilijuuteen. Joina naisen elämänkokemus rajoittui lähinnä siihen, mitä kodilla oli tarjota. Joina mahdollisuudet jakautuivat epätasaisesti yksinkertaisesti siksi, että toinen oli mies ja toinen nainen. Tai siksi, että kahdesta ihmisestä toisella oli enemmän rahaa. 

Ja kyllä, pohdin myös aikoja, joina monikaan kirjallista uraa tavoitteleva tuskin on niin hattarainen, että luulottelee mahdollisilla tuotoksillaan rikastuvansa. Aikoja, joina kovin moni kirjailija ja taiteilija yleensäkin koettanee elää jota kuinkin pyhällä hengellä. Aikoja, joina on ihmisiä jotka sanovat, että ei yhteiskunnan kuulu taiteen tekemistä kustantaa. Aikoja, joihin silti jo toivoisi enemmän ymmärrystä. Sillä kyllä: teoksessa puhutaan sukupuolesta, mutta samalla myös taiteen tekemisen ehdoista laajemminkin – kysymyksestä, joka tuntuu olevan ikuisesti niin surullisen ajankohtainen.

Teoksen ydin, "oma huone", näyttäytyy Woolfin tekstissä sekä mahdollisuuksien monitasoisena vertauskuvana että konkreettisina kirjoittamisen ehtoina. Se merkitsee vapautta ja riippumattomuutta, mahdollisuutta olla oma itsensä ja vastata tekemisistään itselleen. Ja kyllä, se merkitsee myös hyvin kirjaimellisesti sitä, että naisella on oltava rahaa ja oma huone jos hän aikoo kirjoittaa. 

Mitä jos Shakespearella olisi ollut sisar? 

Jospa kuvittelisin kun kerran tosiasioita on niin vaikea löytää, mitä olisi tapahtunut, jos Shakespearella olisi ollut ihmeellisen lahjakas sisar, Judith esimerkiksi. --- Sisar oli yhtä seikkailunhaluinen, mielikuvitukseltaan yhtä rikas, yhtä innokas näkemään maailmaa kuin hänkin. Mutta sisarta ei lähetetty kouluun. 

Eikä 

Shakespearen kaltainen nero --- synny työtätekevien, kouluakäymättömien, orjuutettujen ihmisten joukossa. ----- Silti jonkinlaista neroutta on täytynyt olla olemassa naisten keskuudessa niin kuin sitä on täytynyt olla olemassa työläisten keskuudessa. Niin: kysymys on aina ollut ennen kaikkea erilaisista mahdollisuuksista. Siitä, kenen lahjat ovat saaneet säkenöidä.

On kuitenkin hyvä muistaa se, että on 

järjetöntä syyttää jotain luokkaa tai sukupuolta sellaisenaan. Suuret ihmisjoukot eivät koskaan ole vastuussa tekemisistään. Niitä ohjaavat vaistot, jotka eivät ole heidän hallinnassaan. 

Ja todellakin – myös se, että 

Olisi tuhatkertaisesti vahinko, jos naiset kirjoittaisivat samalla tavoin kuin miehet tai eläisivät niin kuin miehet tai näyttäisivät samalta kuin miehet, sillä jos kaksi sukupuolta on liian vähän kun ajatellaan maailman laajuutta ja moninaisuutta, kuinka tulisimme toimeen vain yhdellä? Eikö kasvatuksen tulisi tuoda esiin ja vahvistaa pikemminkin eroavaisuuksia kuin yhtäläisyyksiä? 

ja että 

Täytyy tapahtua jotakin mielensisäistä yhteistoimintaa miehen ja naisen välillä ennen kuin taiteellinen luominen voi toteutua. Jonkinlaisen vastakohtien avioliiton on saatava täyttymyksensä. Mielen on oltava kokonaisuudessaan aivan avoin jotta aistisimme täydellisen ehjänä kokemustaan välittävän kirjailijan. 

Vastakohtien avioliitto, niin. Tasapaino. Maailmassa ja ihmisen mielessä. Rohkeus olla oma monitasoinen itsensä ja ymmärrys erilaisuuden rikkaudesta. Kirjoittakaa naiset. Ja miehet.

Ja: 

Niin kauan kuin kirjoitat sitä mitä haluat kirjoittaa, vain se merkitsee jotain; eikä kukaan voi sanoa, merkitseekö se vuosien ajan vai vain muutaman tunnin. Mutta hiuskarvankaan uhraaminen näkökentästäsi, vivahteenkaan sen väristä, nöyristelläksesi jotakin Rehtoria hopeamaljakko kädessään tai jotakin professoria mittakeppi hihassaan, on kaikkein halpamaisinta petturuutta, ja rikkauden ja siveyden uhraaminen, joiden sanottiin olevan suurimpia inhimillisiä onnettomuuksia, on sen rinnalla pelkkä kirpunpurema.

Tove Jansson: Vaarallinen juhannus (1954)

Teatteri on tärkein asia maailmassa, sillä siellä näytetään kaikille millaisia he voisivat olla ja millaisia he tahtoisivat olla vaikka eivät uskalla, 
ja millaisia he ovat.

Aah, ihanaa taiteenfilosofiaa.


**********

Juhannus tuli ja meni ja niin kesäkin. Minä syksyihminen hengittelen alkavan syksyn ihania tuulia, muistelen lämmöllä sopivan viileäksi jäänyttä kesää ja lääkitsen nuhapahalaista lempeällä muumikirjalla, joka kantaa kesäistä nimeä mutta sopii silti oikein hyvin myös tähän oikeaa syksyä enteilevään hetkeen. Vielä villasukat, teetä ja pehmeä pesä, niin jopas on oloni nuhaisenakin melkein mukava.

- kiitos kirjastolle -

Vaarallisen juhannuksen lukeminen nostaa esiin muistoja, tietenkin: olen lukenut tämän ennenkin, kaiketi melko montakin kertaa. Se nostaa esiin myös tunteen siitä, että kyllä, myös tämä on muumisuosikkejani, tämäkin! Päätän, että tästä eteenpäin kaikki muumikirjat ovat minusta yhtä parhaita enkä yritäkään enää valita. Muumilaakson marraskuu ja Taikatalvi, ne ovat erityisiä, kyllä, mutta niin on tämäkin, kirja jossa on teatteri ja kaikki se muu! Kyllä Tove sitten osasi. Ne kuvatkin, oi kyllä! Enkä muistanutkaan, että myös yhden lempimukini kuva on täältä, teatterilavalta.

Tulta syöksevät vuoret ovat sitten harmillisia, sanoo Muumimamma. Ovathan ne, toisinaan ne aiheuttavat sellaisia merkillisiä tulviakin. Mutta kun keittiö sitten täyttyy vedellä ja muuttuu hämyisäksi akvaarioksi, Muumimamma nauraa, koska se on niin hullunkurista. Ja kun vesi yhä vain nousee, hän kiipeää tyynesti talon katolle sylissään käsilaukku, ompelukori, kahvipannu ja perhealbumi ja tuumaa, että odottelee siinä uutta kotia. No juu, kyllä hän sentään tahtoo mukaan myös niitä salongin hienoja huonekaluja: niistä tulee uudessakin kodissa kotoisampi olo. Ja sieltähän se sitten pian jo tuleekin, uusi koti, ja sinne sitä mennään, Muumimamma ja -pappa ja -peikko ja Niiskuneiti ja tietysti Pikku Myy ja Mymmeli ja vielä Miska ja Homssu. Kaikenlaista tapahtuu, mutta mitäpä siitä niin hermostumaan.

 

- Nyt minun talostani on jäljellä ainoastaan lipputanko, sanoi Muumipappa synkästi.

Muumipeikon äiti taputti häntä käpälälle.

- Se oli hieno talo, hän sanoi. - Paljon parempi kuin tämä. Mutta jonkin ajan kuluttua näet, että kaikki tuntuu aivan samanlaiselta kuin ennenkin.

(Rakas lukija, Muumimamma erehtyi täydellisesti. Mikään ei muuttunut entisenlaiseksi, sillä tämä talo ei suinkaan ollut tavallinen koti eikä siinä asunut perhe totisesti ollut mikään tavallinen perhe. Enempää en sano.)

Ei, tavallinen koti se ei ole. Yksi seinä puuttuu ja talossa on kummallisia ovia joiden taustapuolelle on maalattu kaakeliuuni ja portaita jotka loppuvat ilmaan. Kukat ovat paperia, viulut kielettömiä ja kirjoja ei saa auki. Homssun rehellistä sydäntä sellainen kovasti loukkaa, mutta Mymmelistä on hauskaa, ettei mikään oikeastaan merkitse mitään. Entä millainen mahtaa olla Rekvisiitta-setä? Ja se, joka nurkissa nauraa? Entä mitä tekeekään tahollaan puistoon suuntaava Nuuskamuikkunen, ei kai vain sellaista tarpeellista ilkivaltaa? Vai mitä sanot sellaisista kylteistä kuin ”Nauraminen ja viheltäminen kielletty”, ”Laulaminen kielletty”, ”Nurmella istuminen kielletty” ja ”Kukkien poimiminen kielletty”? Olisiko ne pitänyt jättää paikalleen?

Entä miten ensi-iltaan valmistaudutaan? Ja mitä lavalla lopulta esitetään? 

Niin, viivähdys vaarallisessa juhannuksessa saattaa kertoa kaikenlaista.
Senkin, että myös tulvat loppuvat aikanaan ja että siihen asti
voi aivan hyvin seilailla vaikka kelluvassa teatterissa.

Tove osasi, todella osasi. Muumikertomukset jaksavat ihastuttaa aina vain: muistelen pientä Katjaa joka joskus vietti vaarallista juhannusta ja sitten ehkä vähän isompaa ja nyt ajattelen tätä Katjaa joka olen nyt. Kaikki me olemme saaneet tältäkin kirjalta niin paljon. En voi kuin ihailla näiden kertomusten kerroksia.

Kirjan luettuani ajattelen, että oikeastaan ihmisen pitäisi aina aika ajoin lukea joku muumikirja. Ihan siksi, että muistaisi katsella itseään, toisia ja elämää riittävän lempeästi, sillä lailla silitellen. Olemmehan me kaikki vähän tämmöisiä, vähemmän valmiita, mutta ehkä niin ihmisiä juuri siksi. Ja on se hyvä, että meillä on taide! Kaikille, ihan kaikille, on maailmassa varmasti myös se oma, oikea, sopivankokoinen paikka ♥

**********

Ruotsinkielinen alkuteos Farlig Midsommar 1954, 

ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi 1957.

**********

Vaarallista juhannusta on taidettu lukea blogeissa paljon.
Nyt taakse jäävänä kesänä sen ovat lukeneet ainakin Sara ja Elina.

Juhani Aho: Yksin (1890)

Minä rakastun häneen heti kohta. Aikamiehen, kaikellaista kokeneen sitkeällä tunteella kiinnyn minä häneen. Hänessä näyttää olevan kaikki se, mitä ennen olen turhaan hakenut. ----- Hän on mennyt veriini ensi siemauksella, niinkuin voimakas viini, läpi joka solun ja suonen, nuorentaen ja antaen voimaa.

Aah. Sydän hengittää sanoja. Olen rakastunut, taas. Olen tunteellinen ja humaltuva, olen Anna ja olen se mies joka hänestä kertoo, olen pariisitar ja olen koko se kaupunki, olen kotimaa joka kyyristyy mereen, olen kaikki nämä sanat ja se joka ne saa.

SKS 2003.

Minä tunnen hänet pienuudesta pitäen. Ensi kerran sattuu hän silmääni, kun veljensä tuo minut perheeseen ja esittelee minut parhaana ystävänään. Äiti on hiljainen miellyttävä leski, hellän ja hyvän näköinen ihminen, hiukset jo harmaantuneet. Hän näyttää elävän vaan lapsiansa varten.

Olen se joka tahtoo aina sanoa että ei, ei saa lukea fiktiota liiaksi totena ja se joka nyt tekee juuri niin, jolle Annasta tulee Aino ja miehestä Jussi, jonka silmiin piirtyy Ainon profiili ja joka näkee Juhanin, miehen joka tuntee itsensä vanhaksi mutta ei ole, eihän, ja jolle äidillä on Elisabethin kasvot ja veli, niin, onko se Kasper? Vai Arvid? Mutta ei, eihän, eivät nämä henkilöt ole totta, nämä ovat luomuksia, sepitettä, taidetta. Älä eksy, älä. Eksy sittenkin, mene.

-          C’est fini, monsieur?

-          Oui, madame.

-          Pas de café, pas de cognac?

-          S’il vous plaît, madame.

-          Vous avez l’air bien triste, monsieur! Vous avez des chagrins?

-          Non, madame, au contraire.

Oi kyllä: impressioita, mielialoja, niiden taidokasta vuoropuhelua. Sydänvärinää, sekä minussa että hänessä. Pariisin häivähdyksiä, kahviloita ja peilejä ja annos keltasen viheriäistä absinttia, tramvain törähtävä torvi. Kapsäkillinen tuomisia tai kertomuksellinen.

Kuinka minä sinua äärettömästi rakastan! Minä kun tulen sieltä, niin laitan minä sinulle pienen hauskan kodin. Kuinka sinä tulet olemaan tyytyväinen ja onnellinen! Et sinäkään voi olla minua rakastamatta. Sinä et voi saada sen parempaa keneltäkään ja et missään. Minä lumoan sinut ympäristön lämpimyydellä, hyvän luontoni hellyydellä, mukavuudella ja hyvinvoinnilla.

Ajatuksia jotka vyöryvät, palaavat ja etenevät. Rakastuneen mieletön mieli, kaikki se toivo ja mielikuvituksen lento, kaikki ne unelmat ja harhat ja oikeinpäin asetellut ajatukset. Ja vielä: modernia kohti kurkotteleva proosa, joka ei vieläkään lakkaa olemasta tuoretta. Episodeja, jotka piirtävät silmiin kuvajaisia ajasta, ihmisestä, kaipaamisesta.

Minä rakastuin häneen, niinkuin olisi hän ollut ensimmäinen rakkauteni.

ja

Kaikki aika, mikä on näiden kahden hetken välillä, tuntuu kadonneen.

Olen sama nyt kuin silloin.

Ja sitten: jouluaatto, kaupunki joka ehkä onkin hellä kaunotar. Satunnainen tuttava, sanomalehti ja äkkiä kiire liikahtaa. Moulin Rouge, punaisempana kuin koskaan. Halu hypätä elämään ja nauttia, kerrankin. Veriin menevä ilta, tuoksut ja hekkuma ja etsivät, valitsevat silmät. Sade ja lika.

Noin olin minä kuvaillut hänetkin vierelleni, noin tahtonut harhailla sormineni hänen hiuksissaan, noin kohonnut kyynäspäilleni ja katsellut noin likeltä hänen kasvojaan, hänen pienimpiäkin piirteitään, otsaa, kulmakarvoja, nenän vartta, suuta ja kaulaa. Ja noin olisi lampun valo kimallellut hänen mustassa kosteassa silmäterässään.

Katse joka hetkittäin näkee maailman niin kuin tahtoo, antaa naiselle toisen kasvot. Hetken verran yhteisiä satuja, joihin leikisti uskotaan. Uni joka ei tule ja lopulta painajainen. Valo, joka aamulla paljastaa kaiken kalpeuden.

Minä rakastan häntä taas, Annaa, rakastan yhä hullummin, yhä epätoivoisemmin kuin koskaan ennen. Koko olentoni pohjasta huudan häntä juuri nyt, juuri tällä hetkellä, tähän vierelleni, huudan häntä tulemaan tuolta ovesta, heittäytymään rintaani vasten, puhdistamaan minua suudelmillaan, uudistamaan minua hyväilyillään. Minä kertoisin hänelle kaikesta tästä niinkuin pahasta, ilkeästä unesta. Hän antaisi minulle anteeksi ja minä alkaisin elämäni uudelleen.

Ja vielä se: haparointi vierelle, jossa häntä ei ole.

**********

Sibelius, joka istuu jouluillan 1890 Wienissä ja hautoo hetken aikaa ajatusta kaksintaistelusta. Kirjoittaa Ainolleen: Olen lukenut ”Yksin”. Tiedätkö, että minä melkein ahmin kirjan alun; tunnistin sinut aivan kaikessa. Hän on tavoittanut sinut hyvin herkästi. – Mies parka! Aino, joka sanoo, ettei hän ollut Ahon todellinen kaipauksenkohde vaan hänen äitinsä.* Minä, joka näen hänet, jolla on niin hieno, puhdas profiili ja kihara korvan juuressa.

Aikalaisarvostelijat, jotka sanovat, että teos on siveetön. Tietenkin. Olisi hyvä että jo nimiölehdellä ilmoitettaisiin että sisällys on pornografillista laatua. Minä, joka en sano. En tietenkään. Minä olen täällä, sadan vuoden takana. Tai edessä. Ajassa. Jossakin. Eikä missään ole raakuutta eikä rivoutta, on vain pohjaton, surullinen yksinäisyys.

Ja niin, kuitenkin – taide ja totuus. Ajatus siitä, että taiteen totuudet ovat yksilön totuuksia laajemmat. Että vaikka minä näen hänet, hänen profiilinsa ja helmojensa liikahduksen, hän on sittenkin joku muu: kuva, luomus, jokin joka kasvaa itseään suuremmaksi ja tekee niin suuren myös siitä toisesta joka hänet kertoo.

Ja lopulta: kirjoitus jonka päästän käsistäni. Impressioita, mielialoja. Kiitos Juhani. Tämä, juuri tämä, on parasta mitä sinä olet minulle kirjoittanut. Viiniä, josta minä juovun, niin kuin sinun henkilösi Annasta.

**********

*Sibeliuksen kirjekatkelma ja Ainon näkemys on lainattu Jenni Kirveen teoksesta Aino Sibelius – Ihmeellinen olento. Kirves puolestaan on lainannut kirjeen SuviSirkku Talaksen teoksesta Sydämen aamu: Aino Järnefeltin ja Jean Sibeliuksen kihlausajan kirjeitä (SKS 2001) ja Ainon näkemyksen Panu Rajalan teoksesta Naisten mies ja aatteiden: Juhani Ahon elämäntaide (WSOY 2011). (Ja minä, niin – minä olen onnellinen, sillä minulla riittää lukemista.)

Aino Kallas: Barbara von Tisenhusen (1923)

Ja minä tunsin, koska nämä kaksi nuorta ihmistä toisillensa nämä sanat sanoivat, että heidän välillänsä tänä hetkenä tapahtui, mitä ei kenkään taida tekemättömäksi tehdä, ja mikä kaikilta salattu on, ja heidät toinen toiseensa sidottiin yhdellä väkevällä ja voimallisella siteellä, joka oli kestävä aina kuolemaan saakka.

Oi sinä ihana, ihmeellinen, inspiroiva Aino! Tänään, toinen päivä elokuuta, on sinun sadaskolmanneskymmenesseitsemäs syntymäpäiväsi: sinä synnyit vuonna 1878, yhdeksänkymmentäkahdeksan vuotta ennen minua. Ajattelen sitä usein – tätä liki sataa vuotta ja sen pituutta, lyhyyttä, pituutta, lyhyyttä. Ajan kerroksinen virta on niin kiehtova, niin kummallinen, niin kutsuva... Ja voi, minä matkaan siinä, luen sinua, kaikkia näitä vanhoja rakkaita kirjoja, ja minun ajatukseni, niin – minun ajatukseni saavat niistä voimaa ja valoa, ne kasvavat ja kiteytyvät, etsivät itseään yhä kiihkeämmin ja ehkä, ehkä joskus ne löytävät.

Sinun kaiketi tunnetuimmat teoksesi, Surmaava Eros -trilogian kolme kronikkamuotoista kertomusta, ovat 1920-luvulta – ajalta, jolloin ”uusi nainen” oli ehkä jo saanut hieman tuulta siipiinsä, mutta jolloin hänen siipensä maailman kaavojen puristuksissa yhä arastelivat... Niin: uuden vuosisadan alkupuolella ei edelleenkään ollut helppoa olla nainen, joka halusi olla myös jotakin muuta kuin äiti ja vaimo – päättää itse omat rajansa ja mahdollisuutensa.

Tämä teos, vuonna 1923 ilmestynyt Barbara von Tisenhusen, on Surmaava Eros -trilogiasi ensimmäinen osa. Reigin papin (1926) tapaan tämäkin on tainnut jäädä taikavoimaisen Sudenmorsiamesi (1928) varjoon, mutta niin hieno kuin Sudenmorsian onkin, myös nämä kaksi muuta ovat vahvoja esityksiä itsemääräytyvyyttään etsivästä naisesta. Kyllä, vankkumattoman lumoutunut mielipiteeni on, että yhdessä tämä kolmikkosi muodostaa yhden kirjallisuushistoriamme hienoimmista kokonaisuuksista.

Sanojesi monikerroksisuus läikehtii jo teoksesi ensisanoissa, kun kronikan kertojaksi asettamasi pappi Matthaeus Jeremias Friesner lausuu: Näin on aivoitukseni, ja sille Jumalan Kaikkivaltiaan apua anon, että sen tähdelliseen loppuun veisin, hyödyksi ja ylösnousemukseksi kuin myös murheelliseksi varoitukseksi. Amen! Niin – millainen varoitus tämä kertomuksesi nuoresta neitsykäisestä Barbara von Tisenhusenista, syntynyt Rannun linnassa Liivinmaalla, Anno 1553 onkaan? Pappi Matthaeus tahtoo tässä Herran avulla kertoa kerrottavansa totuuden hengessä, vaan mitäpä se onkaan, papin ja Herran ja ihmisen ja heidät tähän kirjoittaneen kirjailijattaren totuus?

Neitsykäisesi Barbara on kaunis kasvoiltaan ja varreltaan, niin kaunis että pappikin sen näkee, ja hän rakastaa väkevätuoksuisia kukkia joilla hän itsensä koristaa... Ja niin papista tuntuu Barbaraa katsellessaan kuin olisi hänen sielunsa tuoksunut kuin tuntematon kukka, ja hän vain omaa elämätänsä elänyt. Niin, salattu on naisen mieli: Mitä tämän nuoren neitsykäisen mielessä tähän aikaan liikkui, ja missä hänen aivoituksensa vaelsi, sen tietää yksin Luoja, joka itse kaikkiviisaan ja salatun tarkoituksensa jälkeen hänet maan tomusta on tehnyt ja taitaa tutkia hänen sydämensä ja munaskuunsa.

Barbara rakastaa, voi kyllä. Ja mies, jota hän rakastaa, rakastaa takaisin. (Ja niin, entä pappi?) Vaan kirjuri Franz Bonnius on alhainen ja kelvoton, eikä Barbaran rakkaus hänen veljilleen siksi sovi. Ja niin – nyt on niin, että Pärnun sopimus on tehty, että jalosukuiset neitsyet eivät avioliittoja solmisi alhaissukuisten kanssa, vaan verensä puhtaana säilyttäisivät. Siksi on miehillä valta tuomita neitsyt, joka rakkaudessaan kelvottomaan erehtyy. Kuusitoistakymmentä miestä yhtä neitsykäistä vastaan, siinä on lakien ja asetusten voima.

Mutta Barbara ei syntiään tunnusta – ei, sillä syntiä ei ole.
On vain rakkaus, se jonka nimissä itsensä toiselle antaa. 

--- ja minä sanoin itselleni: »Herra, onkos tämä syntiä?» Mutta minä en kuullut 
Herran vastausta, sillä katso, hän mykistyi minulle tänä hetkenä.

Niin: tuntematon on ihmiselle Herran mieli,
vaikka ihminen niin mielellään muuta väittää. 

Ja ei, ei mitään niin ihmeellistä vielä ole maan päällä nähty, 
kuin on kahden ihmisen rakkaus...

Vaan mikä onkaan kohtalo sen naisen, joka rakkautensa nimeen
veljiään vastaan vannoo? 

**********

Aino, kirjailijatar-idolini, toivotan sinulle pilvien taakse
onnellista syntymäpäivää <3

PS. Minulle tämä päivä, toinen elokuuta, on tärkeä muutenkin kuin sinun syntymäpäiväsi tähden:  eräänä vuotena uuden vuosituhannen alkupuolella tämä oli kukkaseppeleen ja kultaisen sormuksen päivä...

Kirjankansibingosta tällä ruksiutuu ruutu punainen.

William Shakespeare: Kesäyön unelma (1605)

 

Katja, yhdeksän vuotta, sipsuttaa kohti musiikkikeskuksen katsomoa (onko se musiikkikeskus, en minä muista mutta niin luulen). Hänellä on helmat ja käsipussukka ja pussukassa kolikko väliajan  kahvilahetkeä varten. Tuntuu tärkeältä, ehkä vähän isoltakin ja taiteelliselta, sellaiselta hienolta  neidiltä joita kirjoissa on: onhan hän päässyt katsomaan ihan oikeaa balettia nimeltä Kesäyön unelma. Joskus myöhemmin hän ei ehkä muista esityksestä juuri muuta kuin sen, että pussukka unohtui kahvilaan mutta löytyi. Shakespeare innoittaa kyllä: jo seuraavalla kesälomalla hän lukee mummolassa tämän näytelmistä soviteltuja tarinoita.

Hei Shakespeare – minä täällä, pitkästä aikaa. Talvi on vaihtunut kesään, loppiaisaatto kesäyön unelmiin. Ja huomaatko: kirjoitin sinulle muiston. Kai sinä ilahdut sellaisesta, hetkestä pienen tytön elämässä. Niin, tämä näytelmäsi, Kesäyön unelma, oli ensikosketukseni tuotantoosi, ja vaikka onkin niin, etten itse esitystä juuri muista, niin muistan kuitenkin kuinka hienoa sinne oli päästä (oi kyllä, pienten tyttöjen maailmat ovat joskus niin suuria!). Kuvat näyttämöltä ovat utuisia ja luultavasti omien unieni sävyttämiä: näen keijuja, mutta en tiedä ovatko ne esityksestä vai jostakin oman mieleni takaa. Ja toisaalta, onko sillä niin väliä? Mieli sekoittuu, aina.

Ja kyllä, minä rakastan tämän näytelmäsi sadunhohdetta. Siinä on myös ilkikurisuutta ja silmäkulmien pilkettä, monenlaista pohdintaa ja tarkkanäköisyyttä, mutta kaikkein tärkeintä minulle on sen satu: uni, unelma, se jokin joka ripottelee siihen somasti välkehtivää taikapölyä. Kesäyön metsä ja keijut, pieni veijaritonttu Puck. Niin, on monta toisiinsa kietoutuvaa kertomusta: Ateenan herttua Theseuksen ja amatsonien kuningatar Hippolytan häät ja niihin valmisteltava huvinäytelmä, neitojen ja nuorukaisten risteilevät sydämet ja – niin, keijukaisten kuninkaan ja kuningattaren, Oberonin ja Titanian, eripura. Olet sinä kyllä aika nerokas. Vieläkin, kaikkien näiden vuosisatojen jälkeen.

On kaksi neitoa, Helena ja Hermia, ja kaksi nuorukaista, Demetrius ja Lysander. Hermian isä on määrännyt tyttärensä Demetriukselle, mutta Hermia rakastaa Lysanderia ja Lysanderkin Hermiaa. Helena puolestaan rakastaa Demetriusta, mutta Demetrius tavoittelee hänelle luvattua Hermiaa, vaikka onkin ensin liehakoinut Helenaa. Sinä taidat pitää mutkikkaista rakkauskuvioista vai kuinka? Ainakin ne ovat aina yhtä kelpoa ainesta kirjallisuudelle. Niin nytkin. (Kuule, ihan näin meidän kesken: miten kirjoitetaan kiinnostava rakkauskertomus ilman mutkia?)

Helena:

Voi, kuinka oikukas on onnen tie!

Mua kaunihimpi ei Hermia lie;

Mut Demetrion mielen ken sen tiesi,

Ei näe hän min näkee joka miesi.

Hän pettyy, Hermiata liehakoiden,

Samaten minä, häntä jumaloiden.

Mik’ arvotonta, turhaa, halpaa on,

Voi rakkaus oloon nostaa, arvohon.

Ei silmillään se näe, vaan tunnollaan,

Sokoksi senvuoks Lempi kuvataan.

Ja älyn rahtuistakin on se vailla,

Hapuilee umpimähkään sokon lailla ---

Sellaistahan se usein lienee, lempi – umpimähkäistä ja sokkoa, jo ilmankin keijujen taikatemppuja. Mutta Ateenan laki on yhtä kaikki julma eikä lemmen mieltä kysy: se tuomitsee isänsä tahtoa vastustavan tyttären joko kuolemaan tai nunnanpukuun, ikuiseen impeyteen. Ellei Hermia taivu isänsä päätökseen ja suostu Demetriukselle, hänen kohtalokseen koituu siis väistämätön pimeys: kuolema tai luostari. Mutta rakastuneet, Hermia ja Lysander, keksivät karata metsään, ja perässä kipittävät myös Demetrius ja Helena. Vaan kesäyön metsä, niin, se on täynnä keijujen tarkkoja korvia ja taikaa...

Oberon:

---

Tuoss’ yrtti sulle; urki lehto tää:

Ihana impi miestä röyhkeää

Rakastaa turhaan. Tämän luomet rasvot,

Ja sitten laitat niin, ett’ immen kasvot

Hän ensin näkee. Miehen löydät kyllä:

Ateenalaisen puku häll’ on yllä.

Tee tarkkaan työs, ett’ yltää hänet lempi

Tuon immen tulta vielä tulisempi.

Siinäpä se, keijukaisten kuninkaan tehtävä Puckille –

Demetriuksen on määrä saada silmiinsä samoja taikatippoja

kuin kurittoman kuningattaren (se Pulma ja aasinpää, niin!).

Vaan kuinkas käy, kun niitä ateenalaisia onkin kaksi...

Puck:

Yksi kahden lemmiss’ on:

Sepä kuje verraton!

Nyt vast’ olen mielissäin,

Kun käy kaikki nurinpäin.

Sellainen se on, sinun tonttusi Puck.

Mokoma veikeä velmu.

Entä mitä kaikkea sinä itse oikein ajattelet?

Sanotaanko nyt siitä naisen ja miehen suhteesta vaikka?

Esimerkiksi Oberon on kyllä Helenan puolella,

mutta toisaalta hän tekee kiusaa omalle kuningattarelleen...

Olen kanssasi edelleen hieman ymmälläni

ja jotenkin luulen, että niin sinä haluatkin minun olevan.


**********

Katja, lukiolainen, esittää Helenaa. Ystävätär on Hermia. Ilmaisutaidon tunnilla tehdään pareittain Shakespeare-harjoituksia, katkelmia eri näytelmistä. Katjalla ja ystävättärellä on se kohtaus, jossa sekä Demetrius että Lysander ovat keijutaikojen myötä yhtä äkkiä Helenan perään ja molemmat neidot ovat asiasta syystäkin hämillään: Hermia luulee Helenan viekoitelleen sulhasensa ja Helena uskoo kaiken toisten pilkaksi ja juoneksi. Harjoitus jää mieleen ehkä ikuisiksi ajoiksi, kenties sekä itsensä että ystävyyden tähden. Jonakin vuonna Katja myös lukee näytelmän lopultakin kokonaan, ehkä jo pian. Kerran, ja ehkä toisenkin.

Toinen muisto, kyllä. Ja ehkä arvaatkin: keijujen ohella pidän näytelmäsi onnellisesta lopusta, siitä kuinka kaikki käy lopulta hyvin ja kauniisti – Oberonin käskystä Puck taikoo Lysanderin silmät takaisin oikeaan asentoon, mutta Demetriuksen katse pysyy taiottuna. Vaikka niin, toisaalta, onko se onnellista jos toinen rakastaa vain taiotuin silmin? Vai onko niin, että rakkaus onkin ehkä aina taikaa? Että rakastuneen silmissä on aina ripaus keijujen taikatippoja...

Ja mitä sanookaan Puck, kun näytelmä loppuu:

----

Luulkaa, että nukahtain

Näkyjä nyt näitte vain,

Että tämä heikko ilvi

On vaan tyhjä unipilvi.

----

Niin: näytelmä, runous ja rakkaus – hulluutta ja untako vain?

Vaiko sittenkin jotakin, josta

--- kasvaa suurta, pysyväistä,

Mut ihmeellistä sittenkin ja kummaa.

Siinäpä sitä, miettimistä kesäöihin...

**********

Kirjallisuuden riemuja on sen kerroksisuus, itsessään ja itselle. Minulle Kesäyön unelma on näytelmistäsi rakkain juuri siksi, että se kantaa minulle niin monia tarinoita. Tämäkin lukukerta toi siihen yhden tarinan lisää: kertomuksen pitkälle aikuisikään ehtineestä naisesta, joka luki sen paitsi sinun jälleen innoittavina sanoinasi myös omia aikaisempia tarinoitaan vasten. Ne elävät minussa kaikki, ne eri-ikäiset ja erilaiset Katjat, ja kyllä, myös sinun sanasi tässä näytelmässä kantavat niitä omalla tavallaan. Eikö se ole aika riemastuttavaakin, sellainen sanojen elinvoima?

Tietenkin myös näytelmässäsi itsessään on monta kerrosta. Riemuitsen mm. siitä, kuinka se kantaa ajatusta näytelmän tekemisestä (ah niin, nämä aina niin kiehtovat metatasot!). Tärkeintä minulle kuitenkin on – edelleen – juuri ajatus kesäyön taiasta, keijuista ja – niin, näistä rakkaista muistoista. Saatan olla hieman sumeakatseinen romantikko, mutta jos näin, niin olkoon... Ehkä minullakin on keijujen taikomat silmät.

Lämpimin terveisin Katja

(Niin ja kuule, minulla on nyt hieman hyvää kiirettä. Saattaa olla, että kestää taas ennen kuin ehdin seuraavan näytelmäsi äärelle, mutta aikanaan on taas myös sinun sanojesi vuoro. Kyllä minä oikeastaan luulenkin, että sinä jaksat odottaa. Eihän hengillä ole mihinkään kiire. Eihän? Niin, lukisinkohan seuraavaksi Romeon ja Julian... Katsotaan.)

**********

Toivotan näiden kesäöisten unelmien myötä kaunista pian koittavaa keskikesän juhlaa – sellaista, jossa on myös ripaus 
tenhoavaa taikaa. 

Saattaa olla, että sataa, mutta ehkä myös juhannus on ennen kaikkea mielentila, 
korvalehdellä kuiskutteleva kesäyön keiju...