Eeva Kilpi: Naisen päiväkirja (1978)

kirjoittaminen, yksinäisyys, kaipuu

kun luen sinua Eeva, jokin hyvä minussa kasvaa, aina, tai siltä ainakin tuntuu

ehkä se on hyvää joka tulee kohtaamisesta, siitä että on joku jonka sanat tulevat lähelle, niin lähelle että on melkein kuin olisi kotona, itsessään

(eikä kuitenkaan, ihan, koska kaksi erillistä ihmistä eivät ole, tietenkään, yksi vaan kaksi, ja niin on hyvä, juuri niin)

ja ei, ei se mene niinkään, että kaikki olisi samaa, vaan niin, että tavassa nähdä maailma, kohdata se, on jotakin jaettua, yhteistä, tai ainakin niin, että tunne yhteisyydestä, jakamisesta, on vahva

niin vahva, että tuntuu siltä kuin toinen olisi lähellä, siinä, sinä

ja miten sinä kirjoitatkin keväästä ja syksystä, matkasta niiden välillä, niin minäkin teen, kerta toisensa jälkeen

(taas minä teen niin, tai taas minä järjestän ja jäsennän jotakin vanhaa jossa se menee niin, jossa sen on pakko mennä niin)

((älkääkä puhuko meille kliseistä tai toisteisuudesta, sillä lopulta on vain kokemusten ainutkertaisuus, aina))

ja niin kuin sinä sanot: 

Taiteessa on vain yksi sääntö: jatkaa. Aloittaa alusta, aina uudestaan.

lukiessani tulen äkkiä ajatelleeksi sitäkin, miksi oikeastaan pitäisi ehtiä lukea paljon (ajatus johtuu varmaankin siitä, että sinun kaltaisesi lähelle tulevat kirjailijat merkitsevät minulle tiettyä täyteyttä) – niin, eikö riitä, ja ehkä paremminkin, että ehtii lukea hyvin juuri sen mitä lukee? miksi paljon on muka parempi kun se ei kuitenkaan ole? vähemmän on usein enemmän, ehkä tässäkin

eikä elämä riitä kaikkeen (ja, niin kuin sinäkin sanot, siihen liittyy myös surua, luopumista: kaikki ne kirjat, esimerkiksi, vielä kirjoittamattomat ja lukemattomat... – oletko lukenut Freudisi jo? minä en – mutta minusta tuntuu, silti, että siitä ei tule mitään, kyltymättömyydestä, että on pakko tyytyä rajallisuuteen, pakko tai hyvä)

ja luonto! luonto! (älä tallaa minun niittyjäni, äläkä tule, ollenkaan; se on, myös: anna minulle rauha, minä olen herkkä häiriintymään ja minä tarvitsen yksinäisyyttä nyt)

ja sinä sanot, myös:

Minulle tulee aina silloin tällöin voimakkaasti tunne ettei mitään muuta kannata kirjoittaakaan kuin syvästi henkilökohtaista, koska vain henkilökohtainen on minulle totta, ainoa tieto jonka kokemus muuttaa minulle totuudeksi. Kaikki muu on vain kerrottua.

Minulle ”taiteilija” merkitsee samaa kuin henkilökohtainen.

niin! kaiken rehellisen alla on henkilökohtaisuus, ei välttämättä totuuksia yksi yhteen, mutta henkilökohtaisuus

sinä kirjoitat henkilökohtaisesti Eeva, ja minä luen henkilökohtaisesti, me olemme kohtaava henkilökohtaisuus

(eikä mikään, ei mikään, ole yleistettävämpää ja tunnistettavampaa kuin juuri se, henkilökohtainen)

ja nyt minä kaipaan ihan hirveästi sinun runojasi ja melkein olen itselleni vihainen siitä etten vieläkään ole etsinyt sinun koottujasi omakseni, sitä kokoelmaa jonka nimessä on perhonen, minä tarvitsisin sen, haluaisin, nyt

siis kauneutta on, rakkautta on, iloa on, niinkin siinä sanotaan

(ja vaikka alan olla todella väsynyt kaiken tavaran ylenpalttisuuteen – ja kyllä, jopa kirjojen, vaikka en olekaan ihan varma, edelleenkään, ovatko ne oikeastaan tavaraa – niin sinun runosi tulevat vielä hyllyyni, se on varmaa)

siksikin että:

Minun runojeni salaisuus on niiden luontevuus. Niissä ei ole yritetty sanoa mitään ”hienosti” tai ”taiteellisesti”. Niiden pyrkimys on ainoastaan mielteen ja ilmaisun vastaavuus, niin ettei ajatuksen ja kielen väliin jää kuin hiuksenhieno vara, jonka lukijan kokemus sitten luo umpeen.

ja tiedätkö, juuri niin minä olen sanonut, ajatellut: sinun runoissasi on konstailemattomuutta, niiden syvyys ja viisaus ei tarvitse mitään turhaa, ylimääräistä, liikaa

ja kun se yksi käsikirjoitus joskus on valmis, jos on (on!), niin siihen tulee sitaatti sinulta, täältä

oikeastaan on monia käsikirjoituksia, joihin sitaatti sinulta sopisi; jotakin se kertoo – jotakin, tai paljon

Kirjoittamisen tila on armo. Se on kuin pyhä henki. Se on sitä että minut on valittu ilmaisemaan tämä.

Kiitos Eeva. Kiitos. Jälleen.

(PS. Kirjoitan muistiin myös tämän, ettei koskaan unohtuisi: Kirjallisuudelle on turha antaa mitään tehtäviä. Se yritys on tuomittu epäonnistumaan, koska jokainen tehtävänmäärittely kattaa vain liepeen, jos sitäkään, kirjallisuudesta. Kirjallisuus on.)

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta (1989)

Ehkä miehen neuvossa on järkeä – ehkä minun pitäisi lakata katsomasta niin usein taakseni, omaksua myönteinen asenne ja yrittää nauttia siitä, mitä päivästäni on jäljellä. Sillä mitä me voimme loppujen lopuksi saavuttaa sillä, että tuijotamme jatkuvasti taaksemme ja syytämme itseämme, jos elämä ei olekaan osoittautunut toiveidemme mukaiseksi? Sellaisille ihmisille kuin te ja minä ankara totuus on, että meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin uskoa kohtalomme kokonaisuudessaan niiden suurten miesten käsiin, jotka pyörittävät tätä maailmaa ja tarvitsevat palveluksiamme. Mitä siis hyödyttää kiusata itseään liikaa sillä, mitä olisi tai ei olisi voinut tehdä valvoakseen oman elämänsä suuntaa? Eikö riitä, että sellaiset ihmiset kuin te ja minä edes yrittävät antaa oman pienen panoksensa jollekin oikealle ja arvokkaalle asialle? Ja jos joku meistä on ollut valmis uhraamaan suuren osan elämästään sellaisille tavoitteille, hänellä on jo sinänsä aihetta ylpeyteen ja tyytyväisyyteen lopputuloksesta riippumatta.

Kun olen lukenut loppuun Kazuo Ishiguron romaanin Pitkän päivän ilta, huomaan, että on tullut pimeä. Taivas on tummunut huomaamatta niin kuin se aina tummuu, jos sitä ei tarkkaile. Lukuvalo ja kynttilät, jotka olen kuitenkin hieman aiemmin, tiheytyvää hämärää ennakoiden sytyttänyt, ovat kirkastuneet samalla kun pimeä on saapunut huoneeseen. Katse osuu valon ja pimeän kohtaamiseen ja ajattelen, että en olisi voinut lukea kirjaa loppuun sopivammalla hetkellä. Että en olisi voinut lukea sitä loppuun esimerkiksi aamulla. Tai päivällä. Että sen piti loppua juuri illalla ja juuri silloin, kun pimeä on juuri, ihan hetki sitten, saapunut.

Lasken katseeni takaisin kirjaan ja luen uudelleen katkelman toiseksi viimeiseltä sivulta. Päätän, että jos kirjoitan tästä, siteeraan kirjoitukseni alkuun juuri sen. Ajattelen, että en ole kirjoittanut mistään kirjasta pitkään aikaan ja että en oikeastaan lähtökohtaisesti ajatellut kirjoittaa tästäkään (sillä niin, olen huomannut että on ehkä parempi, etten lähtökohtaisesti ajattele niin yhdestäkään kirjasta, vaan että kirjoitukset saavat syntyä jos ovat syntyäkseen). Mietin, työntääkö tämä minua kirjoittamaan, mutta ennen kuin olen ehtinyt miettiä enempää, huomaan jo muodostavani mielessäni lauseita, joilla aion kirjoitustani siteerauksen jälkeen jatkaa: ajattelen, että kirjoitan siitä, miten luen kirjan loppuun juuri sillä hetkellä, kun on tullut pimeä, ja että oikeastaan tulen siinä sanoneeksi kaiken, mitä minun tarvitsee sanoa.

Suljen kirjan, käännän kansipuolen ylös, katselen miestä kuunsirpin alla. Kannen mies ei muistuta Anthony Hopkinsia. Ei tietenkään, hän on René Magritten maalaama ”Opettaja”. Minä olen koko ajan tarinaa lukiessani nähnyt kuitenkin mielessäni Anthony Hopkinsin – ja Emma Thompsonin – kasvot ja samalla niiden kuvittamia yksittäisiä välähdyksiä, joista en oikeastaan tiedä, ovatko ne totta vaiko vain muistin sekoitelmia. Siitä, kun olen nähnyt elokuvan, on kamalan kauan, puoli elämää. Ja ajattelen, äkkiä, että olen onnekas, kun vierelläni yhä on se sama ihminen, jonka kanssa elokuvan silloin katsoin. Ehkä muistankin elokuvasta oikeastaan parhaiten juuri sen: me olimme nuoria, elämä avoin. Ja kyllä, tietenkin, avoin se on yhä, mutta väistämättä rajallisempi kuin silloin. (Kun myöhemmin, aamulla, viimeistelen kirjoitustani, mietin, jätänkö tämän ajatukseni meistä kahdesta paikalleen. Eihän se oikeastaan kerro mitään kirjasta, jonka olen lukenut, se on vain henkilökohtainen, omaan elämääni liittyvä tunne. Toisaalta se kertoo paljon. Miten se oikeastaan määritellään, mikä liittyy kirjaan? Tai lukukokemukseen?)

Suljen silmät, avaan taas. Tunnustelen haikeutta, jonka teos minuun tietyn henkilökohtaisen onnentunteen ohella jättää ja jonka hahmosta en ole ihan varma. En tiedä, olenko surumielinen siksi, että olen kerännyt itseeni lukemani tarinan haikeuden, vai siksi, että sen haikeus on muuttunut omakseni tai ei, ei ehkä omakseni vaan jotenkin yleiseksi, että se on tavoittanut asioita, joilla ei ole mitään tekemistä hovimestari Stevensin ja neiti Kentonin kanssa ja kuitenkin on, asioita, jotka ovat tässä, kaiken aikaa, hetkissä joita ihmiset elävät, ilmassa tiheänä huntuna leijuvina toteutumattomina toiveina, hieman omanlaisina itse kunkin kohdalla, ehkä luovuttuina ihanteina ja pyrkimyksinä, sanomatta jätettyinä sanoina ja silti – elämänä. On minullakin asioita, joita olisin ehkä halunnut tavoitella enemmän kuin olen rohjennut. Toisaalta ajattelen, että niiden aika ei ole ollut vielä. Uskon siis edelleen aikaan, siihen että sitä on?

Mutta niin, ehkä sillä ei ole väliä. Eikä eroa. Sillä, onko haikeus tarinan, minun vai yleensä ihmisyyden haikeutta. Ehkä on vain niin, että olen lukenut teoksen, jonka hienovireisyys on tavoittanut mielessäni jotakin hyvin yleisinhimillistä. Kuinka moni meistä on onnistunut elämään niin, ettei koskaan ole kokenut tarpeelliseksi pohtia elämänsä risteyskohtia ja tekemisiään ja tekemättä jättämisiään? Kuinka moni meistä ylipäätään kykenee elämään taakseen katsomatta? Entä pitäisikö edes kyetä, eikö menneisyytemme kuitenkin myös kerro meille meistä itsestämme? (Tarkennan, että taakseen katsominen ja katumus ovat eri asioita. Sen, että pohtii elämäänsä ja risteyksiään, ei tarvitse tarkoittaa tyytymättömyyttä. Se voi tarkoittaa myös sitä, mutta sen ei tarvitse. Ja tämä nyt taas ihan tällaisena yleisenä huomiona tai ajatuksena, jollaisiin luetut kertomukset toisinaan johtavat riippumatta siitä, mitä ne itsessään ovat oikeastaan sanoneet. Katuiko Stevens ja jos, niin mitä, se on – ehkä – toinen kysymys.)

Avaan koneen, siirryn kirjoittamaan. Ilta ympärillä syvenee, kääntyy yöksi. Se, mitä olen kirjan suljettuani ajatellut, alkaa saada kirjoituksen hahmon. En tiedä, olenko kertonut mitään itse kirjasta; joskus (tai usein) raja ”itse kirjan” ja sen itselle tarjoaman kokemuksen välillä on ohut tai melkein olematon. Olisiko ollut enemmän oikein kertoa, että Pitkän päivän ilta on kertomus vanhenevasta hovimestarista, herra Stevensistä, ja hänen matkastaan Länsi-Englannissa? Että se on tiellä ja mielessä tapahtuva matka muistoihin, elettyyn elämään ja elämänvalintoihin? Ehkä, en tiedä.

Sen tiedän, että Pitkän päivän ilta on taidokas, hienovireinen romaani, joka sanoo samalla kun jättää sanomatta. Ishiguron kerronta on eheää, syvää, taiten rakennettua, ja se tutkii myös ihmisen kykyä kertoa todenmukaisesti omaa kertomustaan ja leikitteleekin sillä, näyttää miten ohuiden säikeiden varassa kertomukseen rakennetut merkitykset joskus ovat. Ja niin, ehkä se kertoo siitäkin, että ihmisellä on oikeus kertoa tarinansa itselleen oikein. Siitä, että kun ilta lopulta saapuu, on hyvä osata iloita syttyvistä valoista ja eletystä päivästä, tulevastakin, kaikesta huolimatta.

Ja ne ihanteet, niin. Maailman tai ihmiselämän murroskohdat, rajahetket. Minkälaisille asioille me annamme arvoa tänään? Minkälaisia asioita me palvelemme? Mikä on meidän velvollisuutemme, paikkamme ja – niin, oikeutemme? Ovatko ne asiat oikeita ja arvokkaita?

Sormenpäät pysähtyvät hieman hitaasta, etsiskelevästä liikkeestään. Olen tainnut sanoa kaiken mitä minulla juuri nyt on sanottavana. Tiedän, että kokemukseni kirjasta ei ole valmis, mutta arvelen, että tämä riittää, nyt. Päätän, että menen nukkumaan (on jo aivan liian myöhä, minulle) ja viimeistelen kirjoituksen huomenna, sitten kun ei enää ole yö ja pimeä vaan aamu ja valo. Nyt, kirjoitukseni lähestyessä viimeistä pistettään, syystaivas on hieman pilveilevä, mutta pilvien takaa kuultaa pakkasaamun valo. Tuntuu jotenkin hyvältä, oikealta, julkaista kirjoitus valon hetkellä, vaikka luulen, että kirjan osalta tulen aina muistamaan juuri sen, miten oikealta tuntui, että luin sen loppuun juuri illalla, vastasaapuneen pimeän sylissä.

Helena Anhava: Murheellisen kuullen on puhuttava hiljaa (1971)

Maailmaa voi katsoa mustavalkoisena kaavakuvana,

elämää ja ihmistä ei,

siihen tarvitaan vivahteita ja paljon tunnetta,

eläytyvää, ei opetettua,

»ei elämää kuin peltoa voi ylittää», sanoo Pasternak.

Ei elämää kuin peltoa voi ylittää.

Aina, kun ryhdyn kirjoittamaan runoista, 

huomaan että haluaisin siteerata lukemani runot yksi toisensa jälkeen. 

 Niin käyn tälläkin kertaa: Helena Anhavan runot kokoelmassa 

Murheellisen kuullen on puhuttava hiljaa (1971)  

puhuisivat puolestaan niin paljon paremmin kuin minun
mahdollinen puheeni niistä.

Itseään on turha lähteä pakoon,

se tulee mukana.

Voinhan minä tietysti sanoa, 

että Anhava kirjoittaa muun muassa 

yksinäisyydestä ja ulkopuolisuuden tunteesta.

Se on se tunne

että ei kelpaa

ei mihinkään

eikä kenellekään.

Voin sanoa, 

että runoista välittyy usein myös suru ja luopuminen, 

elämän väistämätön rajallisuus.

Kun se jolta sait elämän

on kivulla lähtenyt,

on kuin keinu pysähtyisi,

maailma humahtaisi kuulumattomiin.

Voin sanoa, 

että runoissa on aforistisia tiivistymiä...

Mitä elämä enemmän kysyy

kuin näyttelijänlahjakkuutta.

...ja että niissä hengittää humaanisuus ja herkkyyden puolustus.

Tämä on niin harhautunut laji

että kun muoti määrää

se telkeää tunteensakin komeroon

kuin suippokärkisen kengän.

Voin sanoa, 

että runoissa on

syvää ymmärrystä ja tarkkanäköisyyttä...

Joskus epäilen että ne ne vasta häiriintyneitä ovat jotka eivät 
koskaan suistu kiskoiltaan.

...ja vaikka senkin, että Anhava puolustaa rohkealla viisaudella 

myös äitiyden viettiä, äidin ja lapsen suhdetta.

Juuri kun aloimme päästä omistavista vanhemmista, 

tulivat nämä napakat naiset jotka tahtovat omistaa toistenkin lapset.

Nainen vapautetaan lapsen orjuudesta todistamalla 
että äidin ja lapsen välillä ei ole mitään suhdetta. 

Ainahan muutama jesuiitta yhden vietin kuristaa.

Mutta mitäpä minä mitään oikeastaan sanomaan, 

Anhavan runot riittävät kyllä puhumaan puolestaan. 

Silti minä tietysti sanon, vähän jotakin, sinne siteerausten lomaan taas, 

sillä en kai minä voi pelkistä siteerauksistakaan kirjoitustani koostaa.

Kun on oikein onneton

tai oikein onnellinen

ei tarvitse mitään.

Ja toivon, tietenkin, että joku muukin löytää Anhavan runot jos ei ole jo löytänyt. 

Siinä kai se juuri on, tämä runoistakin kirjoittaminen: 

toiveessa, että omalla pienellä ja haparoivalla kirjoituksella voi sittenkin 

olla edes pieni merkitys.

*****

Kirjailijoita, joiden tuotantoon tulee tarttuneeksi merkillisen myöhään, riittää ainakin omalla kohdallani varmasti elämäni ääriin asti. Myös Helena Anhava on ollut minulle tällainen: olen tietenkin tiennyt hänestä ja ehkä myös arvellut, että hänellä voisi olla minullekin sanottavaa, mutta silti tartuin hänen teoksiinsa vasta aivan hiljattain. Nyt kuluvan talven mittaan olen kuitenkin lukenut häneltä useampiakin runokokoelmia ja huomannut, että hänen runoissaan on hiljaista viisautta, juuri sitä sellaista jota tämä maailma niin kipeästi tarvitsee. Anhavan runoissa toteutuu myös se vaivattomuuden ja syvyyden liitto, jota runoudessa suuresti arvostan ja josta kovasti pidän. Anhavan tuotantoon tutustumiseni siis myös jatkuu ja varmasti muun muassa novellienkin puolella. Kamariin tallennettavaksi valikoitui tällä erää tämä, Anhavan esikoiskokoelma, josta luin viidennen, vuoden 1977, painoksen. 

Katri Valan Eikä minussa ollut pelkoa ja/tai kirjallisuuden lukemisen merkityksistä

Olen oppinut »toivottomaksi». Suuret luulot itsestäni olen vallan masentanut. Kirjoitan vain, siksi että minun täytyy kirjoittaa, että se tuo minulle täydellisesti onnellisia hetkiä. En tiedä, onko kirjoittamani hyvää tai huonoa, en osaa sitä kylmästi kritikoida.

Kerttu Saarenheimon Katri Valan erilaisista kirjoituksista toimittama ja koostama Eikä minussa ollut pelkoa – runoilijan omakuva kirjeiden, päiväkirjojen ja kirjoitusten valossa (1991) sai minut jälleen kerran miettimään kirjallisuuden lukemisen ydintä omalla kohdallani (ja niin, toki yleisemminkin, mutta tietenkin voin jokseenkin varmasti puhua vain omasta kokemuksestani, vaikka tietyltä osin uskonkin inhimillisten kokemusmaailmoiden samankaltaisuuteen).

Ymmärtää elämää ja sen tarkoitusta, – Se on maailman vaikein asia. Kerran joku kysyi sitä minulta ja silloin minä (sain välähdyksen?) ja sanoin: »Elämän tarkoitus on elämän jatkaminen.» Ja kysyjä oli hämmästynyt ja sanoi, että vastaukseni oli kaunis ja yksinkertainen ja suuri.

Niin. Kirjallisuus kiinnostaa minua historiassa rakentuvana jatkumona ja menneiden aikojen peilipintana. Se kiinnostaa minua sanoina, taiteena, jäsennyksinä ja mahdollisuuksien rakentajana, pyrkimyksenä representoida ja osaltaan myös luoda maailmaa, tallentaakin. Se kiinnostaa minua sekä elämyksenä ja tunteena että ajattelun mahdollistajana ja paikkana.

Kuinka meillä pääsisivätkään »uudet» esiin! Esim. kirjojen kustannus on tullut rahaatuottavaksi ammatiksi, ei miksikään taiteen kehittämiseksi. Uskon kumminkin varmasti, että »uusi innoitus» murtaa itsellensä väylän. En uneksikaan olevani itse siinä pinnalla. Minä saan joutua unhoon, kunhan vain joku, joka on suuri ja voimakas pääsee avaamaan uusia näköaloja.

Mutta mitä ilmeisimmin kirjallisuus merkitsee minulle paitsi halua ymmärtää maailmaa myös halua ymmärtää itseäni ja lopulta varmaankin myös halua ymmärtää maailman ja itseni välistä suhdetta ja vuorovaikutusta. En kai ikinä ole muuta luullutkaan, mutta nyt, Katri Valan sanojen äärellä, tämä ajatus taas jotenkin aktivoitui. Niin, janoan ymmärrystä maailmasta, koska elän siinä. Janoan ymmärrystä historiallisesti rakentuvasta naiseudesta, koska olen nainen. Janoan ymmärrystä kirjoittajuudesta, kirjoittajana olemisesta, koska kirjoitan. Ja varmaankin tämä kaikki näkyy myös siinä, mitä ja miten kirjallisuudesta kirjoitan.

Tiedätkö, olen menettänyt kokonaan kyvyn itse arvioida tuotteitani, minusta tuntuu vain, että kaikki, mitä kirjoitan, on vähäpätöistä.

Ja kyllä, niin, rakastan sitä tunnetta, kun kohtaan kirjallisuuden kautta sukulaissieluja ja/tai ajattelutapoja ja tunteita jotka koen myös omikseni. En usko, että kyse on vain narsistisesta halusta katsella itseään toisista ihmisistä, todellisista kirjailijoista tai todellisten kirjailijoiden luomista ihmisyyden representaatioista (vaikka varmasti kysymys on siitäkin, emmeköhän me kaikki ole siinä mielessä jossain määrin narsisteja, etsimme itseämme toisistamme ja samalla vahvistusta omille tavoillemme ajatella ja tuntea), vaan myös jonkinlaisesta laajemmasta toivosta, halusta löytää mahdollisuuksia sellaiselle maailmalle ja sellaiselle ihmisyydelle, joita kohti toivoisin maailman ja ihmisyyden kulkevan. Tietenkin tahtoisin esimerkiksi niin, että koko maailma yhdessä vastustaisi sotaa ja että kaikki ymmärtäisivät puolustaa heikompia ja vähäosaisempia. Niin, että ihmisyys saisi kukoistaa nimenomaan hyvässä, aidossa lähimmäisenrakkaudessa. Niinkin, että elämä saisi olla myös aitoa intohimoa, kiihkeää kukkahurmaa, puhdasta elämänhalua, halua hehkua elämän ja olemassaolon riemua. Menikö tämä nyt taas kauas? Kyllä ja ei. Sillä kuten Katri ihanassa, iättömässä Kukkivassa maassaan sanoo:  


Mitä siitä, että kuolema tulee! 
Mitä siitä, että monivärinen ihanuus 
varisee kuihtuneena maahan. 
Onhan kukittu kerta! 
On paistanut aurinko, 
taivaan suuri ja polttava rakkaus, 
suoraan kukkasydämiin, 
olemusten värisevään pohjaan asti!

Katri Vala, joka Saarenheimon toimittamassa teoksessa puhuu, on juuri elämän hurman ylistäjä, hän on kirjoittaja ja kirjallisuuden tarkastelija, jumaluuden ja luovuuden pohtija ja muun muassa ihmisen luonnollisen eroottisuuden, sodanvastaisuuden, lasten ja vähempiosaisten puolestajapuhuja. Mahtaako olla mitään tärkeää, mistä en olisi hänen kanssaan samaa mieltä. Minusta tässä nyt sinänsä viis, mutta silti.

Minulla ei ole persoonallista Jumalaa, en rukoile koskaan tietoisesti. Tunnen vain, että kaikki se, mikä täällä on pientä, säälimätöntä, kavalaa, omaa etua tavoittelevaa, on kaukana jumaluudesta.

Ja:

Juuri rikos viisasta animaalisuutta vastaan on aiheuttanut yhteiskunnan suuren mielipuolisuuden.

Tahtoisin, että minulla olisi parempia sanoja. Että osaisin kirjoittaa kohtaamisestani Katrin sanojen kanssa paljon enemmän, paremmin, syvemmin. Mutta ei, sanani ovat aina niin rajalliset. Ja niin kuin usein silloin, kun luen jotakin hyvin lähelle tulevaa, menen tälläkin kertaa lukemastani kirjoittaessani jotenkin lukkoon. Tai ei, en ehkä lukkoon, mutta alan höpöttää tai kirjoittaa jotenkin ohi tai ainakin vähän vierestä. Tuntuu, että oikeita sanoja ei ole. Mutta sitaatit, niin, ne kertovat siitä mitä en ehkä itse osaa sanoa.

Tämä on hyvin hämärä, miltei selittämätön asia, tämä elämä. Parhaiten kai elävät ne, jotka eivät sitä mieti, elävät vain.

Niin, Katri Vala on juuri niitä, joiden sanojen ja ajatusten äärellä kokemukseni kiteytyy yhteen sanaan: sielunsisar. Ja ei, tällä kiteytymällä en tahdo kohottaa itseäni tämän ihanan, suuren tulenkantajarunoilijattaren rinnalle. Tahdon vain ilmaista sen, miten suurta on kirjallisuus, mitä kaikkea se voi lukijalleen antaa. Voiko olla suurempaa kuin sielujen, ajatusten, tunteiden kohtaaminen?

Loppujen lopuksi: mikä onkaan ikuisempaa kuin rakkaus elämään, taistelu pimeyttä vastaan. Niin yksinkertaista ja – vaikeata se on.

Kiitos Katri kaikista sanoistasi ja ajatuksistasi. Olen varma, että kannat tulta myös siellä missä olet nyt.

...ja Eevaa... ja Eevaa... ja Eevaa

Sanokaa minulle yksi asia

jolla ihminen on hyödyttänyt luontoa.

Olisi kaunista hiutua sitä muistellen.

Nostaisin pääni pystympään,

korahtelisin uljaammin,

yrittäisin nähdä tässä kaikessa jotain suurenmoista.

Eeva. Olen yhä lukenut sinun koottuja runojasi, eteenpäin ja takaisinpäin. Panttaan kirjaa itselläni, en haluaisi viedä sitä takaisin kirjastoon. Ehkä minun kuitenkin lopulta täytyy. Selitän itselleni, että kirjan tarvitsevat luettavakseen myös niin monet muut. Ehkä minun on koetettava etsiä tämä omaksi. Minusta tuntuu, että tarvitsen sinun sanojasi aina aika ajoin. Ne tekevät minulle hyvää.

Hyvä Jumala.

Anna linnuille pesiä.

Anna lapsille hyviä isiä ja äitejä.

Anna yksinäisille vanhuksille joku

joka ottaa heidät syliin.

Minä istun sinun viereesi, ristin käteni ja rukoilen sinun kanssasi. Eikö runon tarkoitus olekin kohdata lukija ja tulla osaksi myös häntä?
Sanat, niin – siltoja sielujen välillä.

Ei, ei, ei.

Ei sotaa!

Miten lujaa meidän pitäisi huutaa että he kuulisivat?

*****

Ennen kuolemaani

minä varmaan lopulta kelpaisin

myös elämälle.

Luulen, että sanoin sen sinulle jo. Tai ainakin sinusta. Että sinä sanot kaiken niin oikein. Sanon sen silti taas. Senkin, että runoistasi on taas vaikeaa kirjoittaa, koska oikeastaan ne kaikki olisivat siteeraamisen arvoisia. Minun sanani niiden välillä ovat vain tyhjää helinää. Täytettä, jota ripottelen väliin, että näyttäisi siltä
että sanon itsekin jotakin.

Joka tapauksessa tämän hetken nimi on

kiitos.

Mietin miltä tuntuisi istahtaa kanssasi kesäiltaan ja juoda kupillinen teetä. Hengittää jasmiininkukkien tuoksua ja vaaleaa iltaa.
Tiedätkö, oikeastaan olen tehnytkin juuri niin.

Sillä joka masentuu

on vielä unelmia.

Olen keskustellut kanssasi elämästä ja kuolemasta ja rakkaudesta, siitäkin kuinka ihminen kuuluu kukkaniityille ja metsien huminaan.
Tiedän myös, että keskustelu jatkuu.

Minä pidän ihmisistä joilla on avoin mieli.

Ihmisistä jotka pystyvät sanomaan: Ai?

Niinkö? Vai niin. En tiennytkään.

Tuota en ole tullut ajatelleeksi.

Niin minäkin. Avoin mieli tekee ihmisestä avaran. Riisuu ihmisestä turhan tärkeyden ja halun olla aina oikeassa, tietää kaikki paremmin kuin muut. Ehkä on niinkin, että maailmaa kuljettavat eteenpäin vain avarat ihmiset, ne joilla on uskallusta ja kykyä nähdä omaa mieltään pidemmälle.

Kuolema. Luopuminen. Siitä sinä kirjoitat nyt paljon. Siitä kuinka

[e]räänä päivänä he ovat poissa

vastoin kaikkea aikaisempaa kokemustamme.

He, rakkaat. Ja silloin jäljellä ovat enää muistot. Enää. Niin paljon.

Kun mummot kuolevat

heistä tulee kukkaniittyjä ja heinää

ja joistakin mummoista tulee puita

ja he humisevat lastenlastensa yllä,

suojaavat heitä sateelta ja tuulelta

ja levittävät talvella oksansa

lumimajaksi heidän ylleen.

Mutta sitä ennen he ovat intohimoisia.

Ja lastenlapset kantavat heitä mukanaan, kukkina ja puina ja intohimoina. Kunnes heistäkin joskus tulee mummoja ja kukkia ja puita.
Kunhan ovat ensin olleet intohimoisia.

Ja rakkaus.

Hetkien hetki:

rakkaus kohtaa rakkauden.

Tässä hetkessä on toivomme.

Maailman toivo.

Kiitos Eeva. Jälleen.

*****

Siteeratut runot ja runokatkelmat ovat Eeva Kilven kokoelmista Animalia (1987) ja Kiitos eilisestä (1996). Mukana on myös lainaus viimeisistä runoista vuosilta vuosilta 1996–2000. Nämä kokoelmat samoin kuin nämä ja nämä sisältyvät kaikki Eevan koottuihin runoihin, teokseen nimeltä Perhonen ylittää tien (WSOY, 2000). Suosittelen lämpimästi Eevan runoihin tutustumista, jos ne eivät jo tuttuja ole. Nämä runot ovat sieluhoitoa parhaimmillaan.

Ja Eevaa... ja Eevaa... ja Eevaa...

 Tänä aamuna olen päättänyt olla kirjoittamatta

ja istuttaa ruusun.

Kyllä, luen edelleen Eeva Kilpeä. Minulla on kirjastosta lainassa ne kootut runot, teos Perhonen ylittää tien (2000), jossa on Eevan runoja vuosilta 1972–2000.

Muisti ja haaveet: omaisuutta ajassa.

Näissä Eevan runoissa on se vika, että niitä tekee mieli siteerata yksi toisensa perään. Ne tekee mieli tatuoida sieluun. Tai ei, ne tatuoituvat sinne ihan itsestään.
Olen täynnä sanoja. Eevan ja minun ja Eevan ja minun.

On vain yksi periaate: epätäydellisyys.

Joka hyväksyy sen, jaksaa elää.

Rakastan näiden runojen konstailematonta syvyyttä. Sitä, miten asiat voi sanoa juuri näin. Suutun aina (usein) kun muistan jostakin lukeneeni, että Eevaa ei juuri ole arvostettu koska hänen runonsa ovat helppoja. Helppoja! Elämää ne ovat! Ihmisenä olemista! Mikä siinä on helppoa, elämässä, ihmisyydessä?
Onko niin, että runo joka on kirkas, ei kelpaa?

Pysyvä intohimo minussa.

Juuri näin olen halunnut elää.

Ei hukattua hetkeä, täysi tunne seurana,

olen tässä, olen nyt, en toivo mitään.

Jos, niin minä säädän runoille omat sääntöni ja arvostukseni. Minulle Eevan runot puhuvat suurta: niin, elämää ja ihmisyyttä. Elämän kunnioittamista.
Runoissa puhuu ääni, joka kanssa oma ihmisyyteni tanssii.

Entäpä jos meistä vähitellen tulee toistemme

pelkojen tai unelmien kaltaisia?

On siis tärkeää unelmoida,

etteivät pelot toteudu.

Eikö sekin ole tarkkanäköistä ja viisasta? Unelmoidaan! Siitä, että meistä ja maailmasta tulee hyviä ja kauniita! Ei pelätä. Eikö niin.

Älä ajattele, että elämä on lyhyt.

Ajattele: - Miten erikoinen kokemus.

Kun siinä ei ole kysymys pituudesta lainkaan,

vaan että ylipäänsä on saanut kokea tämän.

Ja jokainen kiitävä hetki on osa elämää, kokemusta. Kaikessa lyhyydessäkin elämään mahtuu niin paljon. Niin sanon myös itselleni kaikkina niinä hetkinä, joina ehkä ajattelen että aika ei riitä, elämä ei, että tahtoisin sitä lisää. Todellisuudessa ihminen ehtii juuri sen mitä pitää. Kun vain tarttuu ja osaa myös olla itselleen armollinen.
Kiitos Eeva.

Elämä vastaa aina: tahdon.

Niin sille on vastattava myös takaisin. On mentävä elämän kanssa naimisiin. 

Rakastettava myötä- ja vastoinkäymisissä. Tahdon.

*****

Nämä runot ja runokatkelmat ovat kokoelmista Terveisin (1976) ja Ennen kuolemaa (1982). Kootut runot jatkuvat vielä. Eeva jatkuu, minä, matka, elämä, runous. Siteeraan Eevaa vielä ja vielä.

PS. Ajatustesi puhtautta varjele

ja mikäli mahdollista myös

kalenterisi koskemattomuutta.

Itsevarmuuden hetkellä ole erityisen varovainen

sillä silloin sinua ei suojele ujous eikä arkuus.

Terttu Tupala: Pappilan Marjan joulu (1980)

 

Kesä, keinutuoli, kymmenvuotias tyttö. Joulukirjaako se Katja lukkee, keskellä kessää, kysyy setä. Niin. Onko siinä jottain hassua? Mummo, onko siinä jottain hassua että lukkee kesällä joulusta? Ei siinä mittään hassua ole, sanoo mummo, kesän jälkeen tullee taas syksy ja talvi ja joulu, niin se aika mennee. No niin, Katja vilkaisee setää, siitäs sait. Mutta kai sinä nyt ulos voisit mennä, näin kauniilla ilimalla. En minä halua, minä luen. Lue ulukona. En. Eikä Katja mene. Hän heilauttaa keinutuoliin vauhtia ja kääntää sivua. Siellä, pappilassa, vietetään joulua ja niin myös Katjan mielessä, ihanaa, vanhanaikaista joulua.

[Edellinen katkelma Katjan kootuista muistelmista, 

seuraavat kursivoinnit Pappilan Marjasta :)] 

Terttu Tupalan Pappilan Marjan joulu (1980) on niitä lapsuuteni kirjoja, joihin mielelläni aika ajoin palaan, niin myös tänä vuonna. Kun luen pienen Marjan joulupuuhia, minustakin tulee kai aina jotenkin pieni, se tyttö joka istui mummolan keinutuolissa ja luki joulua vaikka oli kesä. Mummo oli aina varannut pienelle vieraalleen kasan valmista luettavaa ja jos se loppui kesken, mentiin vielä yhdessäkin kirjastoon. Juuri sieltä, mummon kaupungin kirjastosta, löytyi ensi kerran myös tämä ihana, rakas kirja, jonka isona sain lopulta omaksi.

Niin, Pappilan Marja. Sellainen pieni tyttö, papintytär, joskus ihanaan ennen vanhaan. Isompi tyttö, Anna Aleksandra, käy jo kansakoulua, mutta Marja ei vielä. Hän on kyllä käynyt vähän kiertokoulua, mutta oikean koulun aika tulee vasta vähän myöhemmin. Niinpä Marja on nyt kotosalla, pukee aamuisin laamapaidan ja sukat ja sukkanauhat ja mekon, odottaa rakasta joulua.

Joulun alla on adventti, aasiratsastuspäivä, ja Hoosianna aaltoilee kirkkaana ja mahtavana. (Mikä siinä onkin, että tuo laulu avaa aina kaikki kerrokset: kun sitä vain ajatteleekin, on taas pieni ja koulussa ja laulaa). Ja me Marjan kanssa olemme molemmat niin hyvillä mielin, eikä Marjakaan loppujen lopuksi tiennyt, kummasta hänen mielensä oikein niin hyväksi oli herahtanut. Siitäkö, että oli adventti ja aasiratsastuspäivä, vai siitäkö että joulu oli tulossa. Niin, joulu... ihana joulu... Ja aasiratsastuspäivästä se tietysti oikein todella alkaa, joulun tunnelmointi ja odotus. 

Ja kun joulu tulee, juosta pitää, mutta ne ovat mukavia askeleita ne. Niin:

Joulun tuoksut.

Joulusiivo.

Pian leivotaan.

Pian keitetään jouluruuat.

Kanelintuoksu leijailee keittiössä. Ja kardemumman. Muskotin.

Kinkun ja paistin ruokaisa lemu.

Terve, oi joulu...

Tänä vuonna Marja saa siivouspäivänä pyyhkiä pölyt ihanasta Repekasta. Ja Anna Aleksandran koulussa on tietenkin kuusijuhla ja sinnekin mennään, koko väki. Joulupukkikin juhlassa käy ja jakaa joulukortteja ja rapisevat paperipussit, Marjakin saa pullaukon ja piparkakkupossun ja korean joulukuusenkaramellin vaikka ei vielä koululainen olekaan. Päivä päivältä joulu sitten lähenee ja touhua riittää, niitä pieniä salaperäisiä lahjapuuhiakin ja pienen tytön mietteitä siitä, miten mukavaa äidille on tehdä lahjoja, koska äiti aina kiittelee ja sanoo lahjasta jotakin kaunista.

Ja sitten, jouluaattona, syödään tuhdisti aamupuuroa, että jaksetaan iltaan. Muistetaan naapureitakin ja eläimiä. Illalla istutaan juhla-aterialle, kynttilöiden loisteeseen, ja ennen kuin syödään ne kaikki pöydässä notkuvat herkut, Marja lukee jouluevankeliumin. Myöhemmin, kun kaikilla on vatsat pyöreinä ja on myös laulettu joululauluja kuusen ihanassa tuikkeessa, äiti kipaisee katsomaan, joko joku kopistelee verannalla. Kohta sieltä sitten tuleekin pukki... Harmi vain, että pukki jää äidiltä taas kerran näkemättä.

Mutta lahjat eivät ole pääasia. Eikä ruoka. Joulun pääasia on Jeesuslapsi ja enkelitaivaan ja maassa rauha ihmisille hyvä tahto.

Tämän Marja oli oppinut niin pienenä, ettei ollut siitä vielä oikeastaan mitään ymmärtänytkään.

Nyt Marja ymmärsi. Asia oli ihan selvä. Oli hyvä, että vaikkei ruoka ollut pääasia eivätkä lahjatkaan olleet, niin silti syötiin hyvää ruokaa ja oltiin yhdessä iloisia ja että lahjojakin sentään aina annettiin. Ja oli kauhean mukavaa, että oli joulukuusi ja enkelikellot ja kaikki kynttilät ja kynttilöiden tuoksu.

On se, kauhean mukavaa...

Pappilan Marjan joulu on ihana, vanhaa aikaa tulviva kaunis kirjanen, josta en koskaan kasva yli. Tupalan kerronta on viehättävällä tavalla vanhanaikaisen hidasta ja pidän myös siitä, miten aidosti hän menee lapsen mieleen. Kertoessaan Marjan joulupuuhista hän kertoo myös paljon arvokasta tietoa vanhoista ajoista ja siitä, miten joulua siellä vanhan ajan pappilassa vietettiin. Niin, se on se ihana maailma, jossa rusinat haetaan konttuurista ja hyvissä ajoin leivotut joulutortut lämmitetään aattona hellauunissa. Ja jossa rakastetaan Topeliuksen satuja, Sampo Lappalaista ja Lintu sinistä. Elina Vannisen mustavalkoiset piirroskuvat hellivät nekin entisaikaesteetikon silmää.

Ja niin – aaton jälkeen tulee tietenkin myös joulupäivä ja kirkko ja Seppälän joulujuhla. Ja tapaninpäivä ja serkkujen vierailu. Uudenvuodenpäivä ja nuuttikin.

Ai niin, nuuttipukit. Vasta sitten viedään kuusi pois. Mutta sitten?

-          Onko joulu sitten ohi? kysyi Marja. Hän nykäisi äitiä vastaamaan.

-          Jollain tavalla joulunvietto on ohi. Mutta ei joulu saisi koskaan loppua meidän sydämistämme. Kai Marja ymmärtää, mitä äiti tarkoittaa?

Marja luuli jollakin tavalla ymmärtävänsä.

Illalla hän liitti halattaviinsa nukkien lisäksi ankkakeinutuolin.

-          Ollaan aina kilttejä, hän kuiskasi noihin pyöreihin päihin.

Sitä kai se on, ettei joulu oikeastaan koskaan lopu.

Sitä se on, joulun asumista sydämissä ♥

Merri Vik: Lotta, älä lannistu! (1960)

 

Olen alkanut lukea Merri Vikin Lotta sarjaa. Merri Vik on aika hassu nimi, jotenkin salaperäinen. Olisi kiva nähdä miltä hän näyttää. Kuvittelen, että hänellä on hame ja korkokengät ja että hän on pitkä ja hoikka.

Lotta on hyvä sarja. Pidän Lotista, koska Lotta on niin hauska. Lotan oikea nimi on Marie-Sofie Månsson, mutta kukaan ei kutsu häntä sillä nimellä paitsi opettajat. Kaikki näet näyttävät nimeä Lotta.

Lotan perheessä on äiti, isä, kaksi isosiskoa ja veli. Siskot ovat Malin ja Gerd ja veljen nimi on Knatt. Lotta on matematiikassa tosi huono mutta hän tykkää äidinkielestä. Lotta sai matematiikasta ehdotkin, mutta pääsi kumminkin luokalta. Se on hyvä. Äidinkieli on minunkin lempiaine. Lotta kyllä aina vähän haaveilee tunneilla.

Lotta, älä lannistu! on kuudes Lotta. Tykkään lukea näitä järjestyksessä mutta joskus on hankalaa, kun seuraava osa on lainassa ja on pakko saada joku Lotta. Silloin luen epäjärjestyksessä. Luen Tiinojakin, mutta Lotta on parempi, vaikka on Tiinatkin hyviä. Lotan opettajan nimi on Kihara-Fridolf. Kihara-Fridolf opettaa ruotsia eli äidinkieltä. (Lotan äidinkieli on tietysti ruotsi, koska Lotta asuu Ruotsissa.) Tässä kirjassa Lotta lyö Kihara-Fridolffia viivoittimella jalkaan koska siinä on ampiainen. Sellaista voi sattua vain Lotalle niin kuin sekin että elokuvissa koira tulee juuri Lotan jalkoihin ja Lotta tietenkin kiljuu, kun hän kesken jännittävän elokuvan tuntee jaloissaan jotain karvaista!

Lotan paras ystävä on Giggi. Giggi on paljon rauhallisempi kuin Lotta. Lotta aina vähän sählää, mutta siksi Lotta onkin niin hauska. Lotta ja Giggi menevät kirjakauppaan apulaisiksi ja Lotta sählää kirjapaketit mutta se ei ole Lotan vika vaan ilkeän pikkupojan nimeltä Perra. Siitä tuleekin sitten aikamoinen sekasotku. Se jonka pitäisi saada runokirja saakin ”Silakkaa 77:llä eri tavalla” ja toisinpäin. Lopulta kaikki käy kuitenkin hyvin ja Perrastakin tulee Lotan ystävä. Sitten Lotta ja Giggi myyvät hyväntekeväisyysarpoja ja Lotta saa äreän patruuna Larssonin ostamaan kaikki arpansa. Sellainen se Lotta on, melkoinen sisupussi.

Se kirjoittaja laittaa joskus kirjaan semmoisen ykkösen ja sitten siinä lukee jonkun toisen Lotta kirjan nimi. Se tarkottaa, että se asia josta kirjassa kerrotaan on tapahtunut siinä toisessa kirjassa. Sillä tavalla tietää jos ei ole vielä lukenut sitä toista kirjaa. Se on aika hauskaa.

Lotta on ihan älyttömän hyvä! Suosittelen Lottaa kaikille, jotka tykkäävät hauskoista kirjoista.

Katja, 4 B 

Tove Jansson: Vaarallinen juhannus (1954)

Teatteri on tärkein asia maailmassa, sillä siellä näytetään kaikille millaisia he voisivat olla ja millaisia he tahtoisivat olla vaikka eivät uskalla, 
ja millaisia he ovat.

Aah, ihanaa taiteenfilosofiaa.


**********

Juhannus tuli ja meni ja niin kesäkin. Minä syksyihminen hengittelen alkavan syksyn ihania tuulia, muistelen lämmöllä sopivan viileäksi jäänyttä kesää ja lääkitsen nuhapahalaista lempeällä muumikirjalla, joka kantaa kesäistä nimeä mutta sopii silti oikein hyvin myös tähän oikeaa syksyä enteilevään hetkeen. Vielä villasukat, teetä ja pehmeä pesä, niin jopas on oloni nuhaisenakin melkein mukava.

- kiitos kirjastolle -

Vaarallisen juhannuksen lukeminen nostaa esiin muistoja, tietenkin: olen lukenut tämän ennenkin, kaiketi melko montakin kertaa. Se nostaa esiin myös tunteen siitä, että kyllä, myös tämä on muumisuosikkejani, tämäkin! Päätän, että tästä eteenpäin kaikki muumikirjat ovat minusta yhtä parhaita enkä yritäkään enää valita. Muumilaakson marraskuu ja Taikatalvi, ne ovat erityisiä, kyllä, mutta niin on tämäkin, kirja jossa on teatteri ja kaikki se muu! Kyllä Tove sitten osasi. Ne kuvatkin, oi kyllä! Enkä muistanutkaan, että myös yhden lempimukini kuva on täältä, teatterilavalta.

Tulta syöksevät vuoret ovat sitten harmillisia, sanoo Muumimamma. Ovathan ne, toisinaan ne aiheuttavat sellaisia merkillisiä tulviakin. Mutta kun keittiö sitten täyttyy vedellä ja muuttuu hämyisäksi akvaarioksi, Muumimamma nauraa, koska se on niin hullunkurista. Ja kun vesi yhä vain nousee, hän kiipeää tyynesti talon katolle sylissään käsilaukku, ompelukori, kahvipannu ja perhealbumi ja tuumaa, että odottelee siinä uutta kotia. No juu, kyllä hän sentään tahtoo mukaan myös niitä salongin hienoja huonekaluja: niistä tulee uudessakin kodissa kotoisampi olo. Ja sieltähän se sitten pian jo tuleekin, uusi koti, ja sinne sitä mennään, Muumimamma ja -pappa ja -peikko ja Niiskuneiti ja tietysti Pikku Myy ja Mymmeli ja vielä Miska ja Homssu. Kaikenlaista tapahtuu, mutta mitäpä siitä niin hermostumaan.

 

- Nyt minun talostani on jäljellä ainoastaan lipputanko, sanoi Muumipappa synkästi.

Muumipeikon äiti taputti häntä käpälälle.

- Se oli hieno talo, hän sanoi. - Paljon parempi kuin tämä. Mutta jonkin ajan kuluttua näet, että kaikki tuntuu aivan samanlaiselta kuin ennenkin.

(Rakas lukija, Muumimamma erehtyi täydellisesti. Mikään ei muuttunut entisenlaiseksi, sillä tämä talo ei suinkaan ollut tavallinen koti eikä siinä asunut perhe totisesti ollut mikään tavallinen perhe. Enempää en sano.)

Ei, tavallinen koti se ei ole. Yksi seinä puuttuu ja talossa on kummallisia ovia joiden taustapuolelle on maalattu kaakeliuuni ja portaita jotka loppuvat ilmaan. Kukat ovat paperia, viulut kielettömiä ja kirjoja ei saa auki. Homssun rehellistä sydäntä sellainen kovasti loukkaa, mutta Mymmelistä on hauskaa, ettei mikään oikeastaan merkitse mitään. Entä millainen mahtaa olla Rekvisiitta-setä? Ja se, joka nurkissa nauraa? Entä mitä tekeekään tahollaan puistoon suuntaava Nuuskamuikkunen, ei kai vain sellaista tarpeellista ilkivaltaa? Vai mitä sanot sellaisista kylteistä kuin ”Nauraminen ja viheltäminen kielletty”, ”Laulaminen kielletty”, ”Nurmella istuminen kielletty” ja ”Kukkien poimiminen kielletty”? Olisiko ne pitänyt jättää paikalleen?

Entä miten ensi-iltaan valmistaudutaan? Ja mitä lavalla lopulta esitetään? 

Niin, viivähdys vaarallisessa juhannuksessa saattaa kertoa kaikenlaista.
Senkin, että myös tulvat loppuvat aikanaan ja että siihen asti
voi aivan hyvin seilailla vaikka kelluvassa teatterissa.

Tove osasi, todella osasi. Muumikertomukset jaksavat ihastuttaa aina vain: muistelen pientä Katjaa joka joskus vietti vaarallista juhannusta ja sitten ehkä vähän isompaa ja nyt ajattelen tätä Katjaa joka olen nyt. Kaikki me olemme saaneet tältäkin kirjalta niin paljon. En voi kuin ihailla näiden kertomusten kerroksia.

Kirjan luettuani ajattelen, että oikeastaan ihmisen pitäisi aina aika ajoin lukea joku muumikirja. Ihan siksi, että muistaisi katsella itseään, toisia ja elämää riittävän lempeästi, sillä lailla silitellen. Olemmehan me kaikki vähän tämmöisiä, vähemmän valmiita, mutta ehkä niin ihmisiä juuri siksi. Ja on se hyvä, että meillä on taide! Kaikille, ihan kaikille, on maailmassa varmasti myös se oma, oikea, sopivankokoinen paikka ♥

**********

Ruotsinkielinen alkuteos Farlig Midsommar 1954, 

ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi 1957.

**********

Vaarallista juhannusta on taidettu lukea blogeissa paljon.
Nyt taakse jäävänä kesänä sen ovat lukeneet ainakin Sara ja Elina.