Kesän kynnyksellä

Eugène Grasset: Juin, 1896.

Elää, elää, elää!

Elää raivokkaasti elämän korkea hetki,

terälehdet äärimmilleen auenneina,

elää ihanasti kukkien,

tuoksustansa, auringosta hourien –

huumaavasti, täyteläästi elää!

Kesäkuu, jo. Meillä kukkii juhannusruusu, on kukkinut jo muutaman päivän. 

Miten aikaisessa onkaan maan elämänjano.

*

Minun elämänjanoni on myös kirjoittamisen janoa.
Olen koko kevään kirjoittanut käsikirjoitusta, joka on vanha ja uusi. Jossa lomittuu vanha ja uusi. Vanha, jota olen ajatellut ja kirjoittanut joskus aiemmin, ja uusi, jota ajattelen ja kirjoitan nyt. 

Välillä käsikirjoitus saa minut ajattelemaan Katri Valan runoja, niiden hurmaantunutta nälkää. Ehkä itsensä vuoksi tai ehkä siksi, mitä kirjoittaminen minulle on, kirjoittaminen ja elämä.


Tee minut kaltaiseksesi, maa,
alituisesti uudistuvaksi,
alituisesti uutta luovaksi
loppumattomalla, ihanalla hurmiolla! 

 

En tiedä, mitä käsikirjoituksesta tulee, mutta sen kirjoittaminen on ollut minulle hirveän tärkeää. Elämänjanoakin, ehkä. Ja opettavaista, ainakin.

Tuntuu, että tämän käsikirjoituksen kirjoittaminen on erityisen vahvasti tehnyt todeksi sen, miten kirjoittaminen on hyvin paljon myös uudelleen kirjoittamista ja miten kirjoitus (tai kirjoittaminen, ylipäätään) vaatii myös paljon "turhaa" kirjoittamista, joka ei ole turhaa. 

Tätä käsikirjoitusta kirjoittaessani olen myös vielä aiempaa enemmän pohtinut kirjoittamisen sisäisiä merkityksiä ja samalla silti myös kirjoittamista toista ihmistä kohti. Sitä, miten sitä kirjoittaa itselleen, mutta silti myös toiselle. Pohdiskelu johtuu ehkä siitä, millainen käsikirjoitus on, tai sitten vain siitä, että tämä kysymys on minulle kirjoittajana tärkeä.

Mitä siitä, että kuolema tulee!
Mitä siitä, että monivärinen ihanuus 
varisee kuihtuneena maahan.
Onhan kukittu kerta! 
On paistanut aurinko,
taivaan suuri ja polttava rakkaus,
suoraan kukkasydämiin,
olemusten värisevään pohjaan asti!

Vielä käsikirjoitus ei ole valmis, sen kirjoittaminen jatkuu. 
Kirjoittaminen, kirkastaminen, ytimen etsiminen "turhasta". 
Voi olla, että sen kirjoittaminen jatkuu vielä kauan. Voi olla, että itseään etsivä muoto etsii itseään vielä pitkään. Voi olla, että menee syksyyn, talveen, seuraavaan kevääseen. Ja voi olla, että matkan varrella kaikki vielä muuttuu. Että kaikki alkaakin taas uudelleen alusta. Tai uudelleen siitä, mihin ensin jäin.

Kirjoittamista ei voi kiirehtiä. Eikä oikein ennalta päättää. Sitä ei saa kiirehtiä eikä ennalta päättää. Sen pitää antaa edetä omaa tahtiaan, omalla tavallaan, omaan suuntaansa. Siltä minusta tuntuu.

*

Nyt alkaa olla kesä. Nyt on kesä. Ihana kesä.
Väistyvällä keväällä on jo hyvän aikaa ollut kesän kasvot. 

Huomenna juhlitaan taas koulujen loppumista. Iloitaan ja hämmennytään siitä, miten aika onkin taas ehtinyt kiertyä tähän. Ajatellaan haikeina, miten nopeasti lapset kasvavat, ja ollaan silti myös valtavan onnellisia kasvamisen ihanasta ihmeestä. Ja ennen kaikkea riemuitaan kesästä, elämästä, olemassaolosta.

Toivotan teille kaikille huumaavaa kesäkuuta,

elämästä ja elämänjanosta täyteläistä ♥

*

Kursivoidut katkelmat ovat Katri Valan iki-ihanista runoista Maan povella ja Kukkiva maa, kokoelmasta Kaukainen puutarha, 1924.

 

Omenankukkaviikon ajatuksia

(Keskeneräisiä) ajatuksia omenankukkaviikon varrelta:

Omenapuu on minulle elämänkierron kuva. Siksi se ja etenkin sen kukat lumoavat minut yhä uudestaan ja siksi en myöskään koskaan kyllästy sen runollisuuteen. (Ajattelen sitä, miten taas kirjoitan jotakin omenapuusta ja miten sen symbolisuus ei kaikessa toisteisuudessaankaan lakkaa olemasta minulle täyttä ja todellista.)

Toisteisuuden ihanuus, ylipäätään: se, kun laittaa taas myös kesäkukat. (Ajattelen sitä, miten vuosi menee aina uudestaan ympäri ja miten huomaa palanneensa taas samaan hetkeen. Toisteisuuden kokemus liittyy erityisen tiiviisti tiettyihin hetkiin, ja siinä on samaan aikaan sekä iloa että ripaus haikeutta. Iloa palaavasta hetkestä ja haikeutta siitä, miten monta hetkeä on jäänyt taakse.)

Erilaiset tavat kirjoittaa. Ja oma tapani. Voiko, oikeastaan, kirjoittaa muulla tavalla kuin sillä, mikä on itselle oma ja oikea? Ja jos voi ja kirjoittaa, niin menettääkö silloin jotakin kirjoittajan rehellisyydestään? (Ajattelen, tietenkin, erityisesti sitä omaa kirjoittamisen tapaani ja edelleen sitä, tuleeko se koskaan mahtumaan tähän maailmaan. Ja sitä, onko eniten oikein valita oma tapansa mahtumisesta riippumatta. Tulen, yhä uudestaan, siihen johtopäätökseen, että oman tavan valitseminen on oikein, vaikka se saattaa merkitä myös sitä, ettei koskaan tule saamaan mitään läpi. Tämä ei, tietenkään, tarkoita sitä, etteikö olisi valmis kehittymään, vaan sitä, että haluaa kehittää juuri sitä omaa tapaansa ja omaa ääntään. Eikä myöskään sitä, etteikö olisi mahdollista löytää myös uusia omia tapoja.)

Ja pitkäjänteisyys... Tulen ajatelleeksi, onko se aina järkevää vai onko se toisinaan sittenkin silkkaa typeryyttä. (Ajattelen käsikirjoitustani ja sitä, onko sillä toivoa vai tuhlaanko vain siihen aikaani, jonka voisin käyttää johonkin todennäköisemmin läpimenevään. Enkä tiedä, mutta hylkään ajatuksen tuhlaamisesta nopeasti. Kirjoittamiseen käytetty aika ei koskaan ole tuhlattua aikaa, koska kirjoittaminen joka tapauksessa vie aina itseään eteenpäin.)

Prosessi, prosessi ja prosessi. Se, että sitä on kirjoittanut jotakin. Ja sitten sitä kirjoittaa jotakin muuta. Saa oivalluksia aiemmin kirjoittamansa pohjalta. Eikä tiedä, mikä kaikki tulee vaikuttamaan mihinkin. Juuri siksi kirjoittaminen ei ole koskaan turhaa. (Ajattelen, edelleen, käsikirjoitustani, sen syntyhistoriaa ja mahdollisia uusia suuntia. Ja sitä, miten kirjoittaminen kerrostuu, koko ajan. Miten aloittaessaan ei todellakaan tiedä, miten matka jatkuessaan etenee, ja miten kirjoittamisen riemu on juuri siinä.)

Omenapuu puhkesi kukkahuntuun 16.5., ensimmäiset nuput jo päivää aiemmin.

Mikä ihana, hauras, katoava hetki täynnä elämän tuoreutta ja janoa.

PS. Jos et vielä ole lukenut John Galsworthyn Omenapuuta, niin lue nyt!

Taidan ottaa itsekin uusintalukuun.

Kaunis kevät

Eugène Grasset: Mai, 1896.

Kaunis kevät

On aamu,

aurinko nousee.

Linnut liverryksen aloittaa,

pienet hyönteiset siipiään heiluttaa.

On kevät, kaunis kevät.

Katja, noin 1984

Tervehdys teille, rakkaat lukijat. Alan taas hiljalleen heräillä pienen hiljaiselon jälkeen ja ajattelin näin alkajaisiksi tarjoilla annoksen noin kahdeksanvuotiaan pikku kirjailijattaren hengentuotoksia. 

Pienelle itselleen on, eikö vain, joskus hellivänkin helppoa hymyillä :)

Mutta niin: on kevät, tosiaankin, kaunis kevät. Ihana, vaalea toukokuu ja heräävää elämää uhkuva maa. Väkisinkin sitä tuntee itsensäkin toukokuuksi... Ihana tunne!

Pitemmittä puheitta toivotan tällä erää ihan vain heleää toukokuuta ja lempeätunnelmaista äitienpäiväviikonloppua ♥  

Pitemmin puhein palailen heti alkuviikosta :)

Lokakuu

 

Lokakuu on alkanut utuisena ja pehmeärajaisena. Pieninä ja suurina pisaroina ja tuulena, jossa on jo eri tuntu. Kynttilähämyisinä aamuina ja iltoina ja hissuttelevina villasukkavarpaina. Hymyinä, joissa on iloa syvenevästä syksystä, hiljalleen lähestyvästä joulusta ja kaikista pehmeistä ajatuksista, joilla on pitkät pumpuliset helmat.

Välillä tekee mieli mennä vähän eteenpäin, kai sitä ajattelee että hetken verran tuonnempana on jotakin vielä oikeampaa, mutta ehkä sitä sittenkin on mieluiten juuri tässä ja tietää, että kaikki tapahtuu kyllä aikanaan. Kyllä, niin se on: elämä samoin kuin muutkin rakenteilla olevat kertomukset kutoutuvat kyllä omaan tahtiinsa, hetki kerrallaan.

Tekee mieli myös leipoa piparkakkuja, mutta ei ehkä sittenkään ihan vielä. Ja ehkä jo pian löydän kaupasta glögiä... On hassu olo tai ehkä sittenkin vain sellainen tavanomaisen lokakuinen, sellainen että jouluttaa ja syksyttää samaan aikaan. Että tekee jo mieli joulun tuoksuja ja makuja ja silti nimenomaan niin, että on vasta lokakuu, tämä hetki.

Niin, vuodesta on jäljellä viimeinen neljännes. Ihanaa, rakasta aikaa: villasukkaista askellusta pehmeässä syyshyssyssä, koko ajan hiljalleen joulua kohti.

Toivotan lempeää lokakuuta kaikille kamarissa piipahtelijoille, pehmeitä hetkiä ja mielialoja ♥ Lokakuu, eikö vain, on kynttilöiden, höyryävien kuppien ja hellivien syysunien suloista aikaa... Aikaa, jona voi käpertyä viltin alle hyvien kirjojen tai ihan vaan omien mielenliikahdustensa kanssa ja niin, pysähtyä hetkeen tai rientää haaveiden mukaan, ihan sen mukaan miten milloinkin oikealta tuntuu.

Syyskuisia hajamietteitä

 Grigoriy Myasoyedov: Syysaamu.

Syyskuu askeltaa eteenpäin. Välillä paistaa kuulas aurinko, välillä taivas peittyy harmaankirjavaan pilvivaippaan. Aina joskus ropisee sade. Syksyn monet kasvot ovat kauniita jokainen.

Illat hämärtyvät yhä varhemmin. Sytytän kynttilöitä iltaan ja aamuun. Omenapiirakka maistuu juuri siltä miltä aina, syksyltä. Ja ulkona on jo viileää, saa laittaa huivin kaulaan.

Neulon villasukkia, saan ne valmiiksi, aloitan toiset. Taikalanka tekee sukista kirjavia ihan itsestään ja luumunpunaisen, vaaleanpunaisen ja kanervanpunaisen liitto silittää sormenpäitä. Näistä ei vielä tule joululahjoja, mutta niitäkin huomaan jo salavihkaa ajattelevani. Niin siinä aina käy. Syksy on aina myös matkaa jouluun.

Kirjapinot huojuvat, on paljon mitä aion ja halua lukea, mutta juuri nyt käsiini tuntuu taas päätyvän erityisesti tyttökirjoja. Ehkä on taas hetki, jona tarvitsen niiden pehmeyttä, sitä tiettyä hellivää yksinkertaisuutta ja mutkattomuutta, vaikka eihän elämä yksinkertaista ja mutkatonta tyttökirjoissakaan tietenkään aina ole. Mutta on niissä se ajattelutapa, tämankaltainen:

Kaarina hymähti. Jos hän oli ollut hyvä, oli se Päivättären silmälasien ansio. Miten isä olikaan sanonut? Näe hyvää ja kaunista siinäkin, missä ihmissilmä huomaa vain vikoja ja moitittavaa.

Ehkä se olikin elämän salaisuus.

(Anni Swan: Kaarinan kesäloma, 1918.)

Ehkäpä on niinkin, että juuri tyttökirjat ovat osaltaan niitä Päivättären silmälaseja? Ovat ne, niin luulen. Tyttökirjat ottavat syliin ja halaavat. Muistuttavat, että hyvää ja kaunista on maailma täynnä, jos ei sitä muuten satu muistamaan. Ja vaikka muistaisikin, tekee aika ajoin hyvää vielä kertaalleen muistuttaa itselleen, mistä elämässä ehkä on kysymys. Niin: on hyvä ymmärtää, taas, että se elämän salaisuus on ehkä juuri siinä, että osaa nähdä maailman kauniina, vaikka se ei aina siltä tunnu.

Kirjoitan myös. Meneillään on useampia erilaisia prosesseja. Välillä mietin, pitäisikö niitä olla kerrallaan vain yksi. Ehkä myös pelkään, että olen yhtäkkiä kyvytön pitkäjänteiseen keskittymiseen? En kai sentään. Ja toisaalta ajattelen kyllä niinkin, että on hyvä, että prosesseja on useita. Jos yksi ei kulje, kulkee toinen. Ja luultavasti eri prosessit lopulta tukevat toisiaan, tavalla tai toisella, sen sijaan että tulisivat toistensa tielle. Hmm, huomaan, että puhun prosesseista mieluummin kuin käsikirjoituksista. Siksi kai, etteivät ne oikeastaan vielä olekaan käsikirjoituksia vaan vasta matkantekoa.

En tiedä, mikä minkäkin prosessin, matkan, lopputulema lopulta on. Onneksi ei tarvitsekaan tietää. Riittää, että kirjoitan.

Syyskuuta on jäljellä enää pari viikkoa. Tai vielä. Taidan olla vähän sanaantakertumistuulella. Korjasin jo, että saa laittaa huivin kaulaan. Ensin kirjoitin että pitää, mutta eihän se mene ollenkaan niin. On ihan eri asia kummin sanoo.

Joka tapauksessa syyskuu on hyväkuu. Ja sen jälkeen tulee monta hyväkuuta lisää.

Syksystä, kiireestä, läsnäolosta

Jasper Francis Cropsey: 

Autumn Landscape, 1889.

Tänään alkaa syyskuu, syksyn ensimmäinen oikea kuukausi. Oma mieleni siirtyy kylläkin syksyyn ihan omia aikojaan jo elokuussa, vaikka se oikeaoppisesti taitaakin olla vielä kesäkuukausi. Ihan väkisinkin minussa alkaa elokuun tuulien mukana väreillä jo syysvire, ja viipyilevä lämpökin aina vähän hämmentää, kun kaipaan jo viileää kirpeyttä. No, tänä vuonna nämä muutamat elokuun aurinkoiset, lämpimät päivät ovat silti tehneet myös hyvää. Toista on hellekesien jälkeen, jolloin olen liikaan lämpöön aina vähän uupunut; tänä kesänä ei sellaista uupumisen vaaraa ole juuri ollut. Ja niin, kyllä – varmasti tämä elokuun mieltäminen syksyn kynnykseksi johtuu myös siitä, että koulut alkavat ja perheen arki palaa.

Kun syksy nyt sitten kuitenkin tänään ihan ”oikeasti” alkaa, odotan yhä enemmän sen kauniita, kuulaita päiviä ja keltaisina, punaisina ja oransseina hehkuvia lehtimeriä, yhä aikaisemmin hämärtyviä iltoja ja niihin syttyviä kynttilöitä, sitä tiettyä pehmeyttä, johon syksy aina syysihmisen käärii. Arki asettaa tietenkin aina omat vaatimuksensa, mutta syksyssä on silti myös jotakin hyvin hellää, käpertymistä lupaavaa ja sallivaa.

Käpertymistä, niin... Oikeastaan tämä maailma on kyllä aika hullunkurinen: hyvin monelle syksy tuo mukanaan lähinnä kiireen ja suorittamisen, vaikka luonto, tämä suuri syli ympärillämme, vetäytyy hiljalleen lepoon, valmiina sulkemaan siihen meidätkin. Kiirettä ja suorittamista ei tässä hektisessä maailmassa tietenkään aina voi mitenkään välttää, mutta ehkäpä kaiken sen hälinän keskelle on mahdollista rakentaa myös niitä helliviä syyshyssyn hetkiä.

Mutta ei, ei sitä silti voi olla ihmettelemättä, onko kaikki tämän maailman kiire oikeasti tarpeen. Miettimättä, että on niitä oikeasti tärkeitä asioita ja sitten niitä vähemmän tärkeitä. Että jotakin vikaa on maailmassa, jossa kiire on niin kovin tärkeää ja arvokasta, ehkä jopa jonkinlainen onnistumisen ja menestymisen ja kelvollisuuden mitta. Ja että kyllä vaan pitää vähän laittaa tälle maailmalle hanttiin. Kuunnella vaikka tuota luontoa, sen viisautta. Pysähtyä hetkeen ja olla siinä edes vähän aikaa läsnä. Vaikka nyt sitten tässä hiljalleen alkavassa syyshyssyssä. Joskus, ehkä, edes hetkittäin, on mahdollista antaa ajan hidastua, tuntea miten se ohikulkiessaan silittää poskea ihan hiljaa. Ja eihän sitä koskaan tiedä, sitäkään, mitä kaikkea hidas hiljaisuus voi tähän maailmaan osaltaan myös luoda.

Ja kyllä, tietenkin me olemme kaikki erilaisia. Toiset saavat kiireestä myös voimaa ja virtaa siinä missä toiset siitä ahdistuvat, menevät pahimmillaan lukkoon. Toisia inspiroi täysi kalenteri, toisia sen tyhjyys. Hyvä niin, parhaiten pysyy maailma paikallaan (ja myös parantuu) kun meitä on moneksi. Se pitää aina muistaa, tässäkin.

Mutta niin se menee: lehdet kellastuvat ajallaan, ja aamut kirpeytyvät kun on niiden kirpeytymisen aika. Luonto ei kiirehdi minnekään, se elää omaan sopivaan tahtiinsa – ainakin jos me annamme sille rauhan. Ja vaikka minunkin hidas mieleni nyt ehkä tahtoo jo kiirehtiä, ennättää jo etukäteen niihin kaipaamiini leimuaviin lehtimeriin ja kirpeänkuulaisiin päiviin, minä muistutan itseäni myös tästä hetkestä, tämän meneillään olevan hetken ja samalla odottamisen arvosta – siitä, että juuri nyt tapahtuu tai on tapahtumatta kaikki se mitä pitääkin ja niin myös aikanaan kun hetki taas vaihtuu. Tänään, syyskuun ensimmäisenä päivänä, on hyvä juuri näin.

Nautitaan syksystä, sen valosta ja väreistä ja lempeästä hämärästä, 

hetki hetkeltä ♥

Paluu, sittenkin

Paul Hoecker: Abend, 1897.

Elokuu jo, kesä karannut käsistä ja arki palannut. Vielä on silti lämpöä, päivien valoa, mustikoita metsissä. Pidän öistä, jotka pimenevät. Kynttilöistä, jotka syttyvät. Syksystä, joka alkaa. Syysihminen olen, aina. Vaikka vuodenaikaihminen myös, ehkä yhä enemmän.

Viimeksi kun tänne kirjoitin, keväällä, tein lähtöä. Kaipasin jotakin. Mitä? Puhdasta paperia, uusien valkeiden sivujen hälyttömyyttä? Niin, jotakin sellaista. Hupsua, toisaalta, niin ajattelin jo silloin ja niin ajattelen nyt. Kaikki kulkee kuitenkin mukana. Sitä kerrostuu vaan. Uudet vihkot ja kertomukset kirjoitetaan aina entisten jatkoksi, joka tapauksessa. 

Joskus täytyy kai silti etsiä, sitä epämääräistä jotakin. Ehkä on myös niin, ihan oikeasti, että joskus täytyy lähteä voidakseen taas palata. Tänään arvelen, että palaan. Että kesänmittainen katkos riittää, sittenkin. Että alan kirjoittaa kamariini taas, omaan epätahtiseen tahtiini, välillä enemmän, välillä vähemmän. Huomenna olen ehkä samaa mieltä.

Käsivarapiirrokseni saavat nyt siis ehkä vuorostaan odottaa. Eivät ehkä kadota, mutta odottaa. Voi olla, että niidenkin aika tulee taas. Jollakin tavalla, joskus. Nyt otan niistä ehkä jotakin mukaan tänne. Ehkä, niin, mahdollisuuksien sana.

Ehkä en löytänyt uusilta valkeilta sivuilta sitä mitä etsin? Ehkä löysin jotakin muuta? Tai ehkä kaikki on edelleen kadoksissa? En tiedä, en. Haittaako se? Ehkä ei. Ehkä jälleen kerran riittää että etsii, hetki kerrallaan. Tai ettei etsikään, on vain. Löytyy sitten jos on löytyäkseen, mitä se sitten onkin. Etsimistä, löytämistä, hengittämistä, kirjoittaminen ja elämä, eikö niin.

Sen tiedän, että kaipaan sittenkin kamariani ja että kamarini kaipaa minua. Että tässä hiljaisessa huoneessa on surumielisyyttä, alakuloa, ja että se kaipaa askeleita, hengitystä. Täytyy ehkä tuulettaa, tomuttaa, istahtaa sitten ja keittää kupillinen teetä, tunnustella lattiaa jalkojen alla, paluuta. Ehkä olen ollut vain pienellä matkalla ja on taas kotiinpaluun aika. Verhot lepattavat, tee höyryää, ajattelen että olen ehkä ihminen joka joskus, tai usein, vähän eksyy, harhailee. Mutta toisaalta: miten voisi löytää perille – tai niin, takaisin – jos ei osaisi myös eksyä, mennä harhaan?

Sinulle, joka juuri nyt piipahdit sisään kamarini avoimesta ovesta, toivotan kaunista alkavaa syksyä. Syksy, eikö niin, sekä avaa että käpertää, juuri sopivassa suhteessa ♥

Loppiaisaattona

Alkanut vuosi on tuonut mukanaan lumen ja pakkasen. Vuoden ensimmäisenä päivänä satoi hennon valkean, toisena lunta tuli lisää, kolmantenakin. Hyvä enne, niin uskon. Nyt päivien pakkasaurinko on kirkas, melkein sokaiseva, mutta illaksi maailma piiloutuu lumen pehmentämään pimeään...

Talvinen maailma tuntuu hyvältä, oikealta, omalta. Ja miten merkillinen ihmisen mieli onkaan: usein, nytkin, se melkein unohtaa että joulu oli musta, jos lumen sataa pian joulun jälkeen. Ehkä on hyväkin niin – muisti saa kehystyä uuden, puhtaan lumen taikavaipalla.

Pian on taas aika viedä kuusi pois. Kerätä koristeet laatikkoon. Aina siihen liittyy surua. Mutta myös luottamusta uudesta joulusta. Ehkä sekin on yksi elämän kuva, menneen ja tulevan samanaikaisuus, tässä hetkessä, nyt.

Ja amaryllis kukkii, ihana valkea kuningatar. Maa valkea ja kukka, eikö ole valkea silloin koko maailma, mieli puhdas ottamaan vastaan tulevan. On hyvä mennä hiljalleen arkea kohti.

Hyvää loppiaisviikonloppua ja kauniita tammikuun päiviä toivotellen,

Kamarin Katja

PS. Tänään sopisi mitä mainioimmin lukea vaikka Shakespearea, mutta minä taidan tänä loppiaisaattona jatkaa kuitenkin Hannu Mäkelän muistelmia :)

Joulukuu ja hieman ajatusharhailua

Ensimmäinen päivä joulukuuta. Pieni pakkanen ja maassa jälleen hento valkea. Sääennuste näyttää sinisiä lukemia melkein kaikille tuleville päiville niin pitkälle kuin se yltää, on siis toiveikas mahdollisuus että joulussakin tuoksuu pakkanen, ehkä myös lumi. Se, joka toivoo, saa toivomisen ilon, eikö niin.

Aamuhämärissä avasin joulukalenterin, lumiseen Halosenniemeen tuli ensimmäinen joulunodotusrepeämä. Muistelin helteistä kesäpäivää, jona ostin postikorttikokoisen kalenterini Halosenniemen museokaupasta, sitä miten naurahtelinkin ostostani ja miten silti tiesin että sen aika olisi taas kovin pian. Nyt se on. Ja minussa on sekä se kesäpäivä että tämä joulukuun ensimmäinen. Jotenkin mukavaa, tuntuu ajalta, hyvällä tavalla.

Luen, mutta kirjoituksia luetusta syntyy hitaasti tai ei ollenkaan. Se ei haittaa, tietenkään. Kirjoitan muuta. Ja neulon. Pääasia, että sormenpäät pysyvät sopivasti liikkeessä, kutovat sanoja ja villasukkia.

Lukupinossa on paljon keskeneräistä ja odottavaa, tietenkin. Lueskelen muun muassa Riitta Konttisen hienoa teosta Onnellista asua maalla – Tuusulanjärven taiteilijayhteisö, Halosenniemeltä sekin. Kirjastosta hain Haahtelaa, tuli taas äkillinen Haahtela-tuuli. Mukaan tarttui paljon muutakin, niin aina.

Luin vahingossa myös kokoelman novelleja. Miten en ollenkaan ajatellut, että Knausgårdin Talvi-mietelmät olisivat novelleja? Ovatko ne? Kirjastoluokituksen mukaan kyllä. Jotenkin silti ajattelin että mietelmiä ja niin ajattelen kyllä vähän vieläkin. Novellin hankala määriteltävyys hämmentää ja kiehtoo. Saisinkohan aikaiseksi kirjoittaa niistä, saisin täytettä novellihaasteeseen. Ehkä.

Niin tai näin, nyt on joulukuu, joulun oma kuukausi. Kalenterivuosi keriytyy kohti loppuaan ja tekee hyvää kääriytyä yhä syvemmälle jouluhämyyn. Vihreässä jouluteessä maistuu mansikka ja ripaus kanelia ja kardemummaa, pihan jouluvalot ovat juuri sammuneet talvipäivän lyhyeksi valoisaksi ajaksi. Arvelen, että edessä on hyvä päivä.

Syyshyssystä jouluhyssyyn

Marraskuu on hiljalleen vaihtanut syyshyssyn jouluhyssyyn. On ollut ja on ”lupa” tehdä jouluisia asioita: leikata ikkunaan lumitähtiä, askarrella joulukortteja, näperrellä kalenterikaramelleja kääröihinsä, kietaista paperiin ensimmäisiä paketteja, välillä myös rikkoa hyssyn hiljaisuus kuuntelemalla joululauluja. Jouluun ja joulun omaan kuukauteen on vielä vähän matkaa, mutta kaiken aikaa joulu tulla tepsuttaa, askelissaan kulkusia ja tähtiä ja enkelien hymyjä. Se hiipii kohti, eikö vain, pehmeästi hyssyyn jo houkutellen. Ja niin, jospa se lähestyessään toisi taas mukanaan luntakin...

Jouluhyssy on puuhastelua ja tunnelmointia, eikö olekin. Se on kynttilöitä, valon ja hämyn lempeitä suudelmia, lauluja ja makuja ja tuoksuja. Se on rakkaiden joulukoristeiden esille etsimistä (ei ihan vielä, mutta pian), se on pöydille ilmestyviä joulun kukkia ja sitä, että viimeistään nyt on taas kurkistettava ainakin Astrid Lindgrenin Joulukertomuksiin... Se on pieni iloinen kirje joulupukille, se on salaisuuksia ja kuiskutuksia, hiljalleen jo piipahtelevia joulunalusvieraita. Se on onnea siitä että lapset ovat vielä vähän pieniä ja samalla siitäkin että he kaiken aikaa kasvavat, keräävät vuosi vuodelta itseensä tämänkin ihanan ajan.

Se on toistuvuutta ja aina yhtä uutta, se on muistoja, pysähtymistä meneillään olevaan hetkeen ja ehkä myös aavistus tulevaa. Se on kerroksia, se on toiveita ja odotuksia ja todellisuutta, se on yksityistä ja yhteistä. Se on pieni hetki tai suuri, katkelma aikaa jonka saa antaa kasvaa. Se on joulun kauneutta katsella ja hengittää ja elää, se on tunnelma ja syli, lämpö ja rakkaus, lasten kirkkaat silmät ja sydämessä viivähtävä rauha, toivo ja luottamus. Se on lämpimiä ajatuksia, toivoa ja halua saada maailmasta hyvä ja kaunis, uskoa siihen että maailma voi sellainen olla, sellaiseksi tulla, ja ajatus siitä että sellaisena se saisi olla aina, tämä ihana hyssy. 

Suloista jouluhyssyä toivotellen, eikä yhtään liian aikaisin, eihän,  

Kamarin Katja

Ensi lumi

Olin unohtanut valkeuden

katsellessani syksyn raskaita värejä

ja eräänä aamuna oli valkeus edessäni.

Seisoin hiljaisena hämmästyksestä.

Kasvoilleni hajosi lempeä hiutale

viileäksi tuoksuksi,

ja valkean maiseman rauha

solui sieluuni kuin juoma.

Ikäänkuin Jumala olisi elämänkirjastaan 

kääntänyt piiloon

syksyn verellä ja kullalla kirjoitetun lehden

ja avannut suuren valkean aukean,

jolle talviauringon kalpealla säteellä

kirjoitetaan lauluja,

jotka ovat viileitä ja kauniita

ja lumitähden muotoisia.

Katri Vala: Ensi lumi, kokoelmasta Kaukainen puutarha (1924)

Marraskuu on tullut. Ja ensimmäinen hento lumi. Aina se tuo mukanaan jotakin hyvää, maan valkea huntu, ohutkin. Nytkin ajatuksissa on kirkkautta, maailma kaunis ja askeleet kepeät. Odotan lisää lunta, tietenkin, mutta toistaiseksi tämä riittää, iloitsen siitä että valkeus viipyy maassa jo toista päivää, että poskia kutittaa kevyt pakkanen, että talven haltiattaret hymyilevät, tekevät elämästä pakkasilman raikkaan ja talvipesän pehmeän, siitäkin että on runoja, tästä ihanasta, ensimmäisestä lumesta.

Kaunista viikonloppua ja ihanaa talventuntua ♥

Talviaikaa, etsimistä ja kääriytymistä

Ensimmäinen päivä talviajassa. Ilta pimenee tänään varhain, uuniomenateessä maistuu joulu ja ikkunassa kimmeltävät valoa säteilevät tähdet. Aikaisemmin viikolla taivas antoi hennon lumisateen, joka ei vielä kasvanut ensilumeksi asti mutta merkitsi silti talven hyvien haltiattarien lämmintä tervehdystä – sitä, että tuolla jossakin he jo pudistelevat helmojaan. Ehkä jo ensi viikolla helmat heilahtelevat taas.

Takana on hyvä viikko. Niin ehkä edessäkin.

Olen ajatellut sellaisia ajatuksia, että kirjoittaminen on ennen kaikkea etsimistä, monella tavalla ja tasolla. Että joskus sen kautta saattaa myös löytää jotakin ja että joskus kirjoitukset löytävät myös toisensa. Niin: että kirjoittaminen on juuri löytämisen mahdollisuuksia täynnä ja niin tietenkin myös lukeminen. Että kirjoituksilla on ehkä ihan oikeasti oma elämänsä ja maailmansa ja kirjoittaja (ja lukija) on niissä kulkeva etsijä, on, vaikka sellaisessa ajatuksessa olisikin ripaus jonkinlaista mystifiointia. Ei, en tarkoita sitä, että kirjoittaja olisi tahdoton tai että kirjoitus syntyisi kirjoittajasta tai muusta maailmasta riippumatta, en ollenkaan, etsijänä kirjoittaja on aina myös aktiivinen, monella tasolla, ja niin, ajattelen ehkä pikemminkin jonkinlaista tahtojen vuoropuhelua, kirjoittajan ja maailman ja sanojen, ja sitä miten monin merkillisin tavoin kaikki kietoutuu toisiinsa ja mitä kaikkea kirjoittaminen (yleensä ja eri muodoissaan) oikeastaan mahdollistaa, juuri sen etsimisen ja mahdollisen löytämisen kautta. Varmaan olen vähän hämärä, mutta ehkä näinä päättyvän lokakuun hämyisinä päivinä sopii sellainen ollakin. Sitä paitsi luulen, että on ehkä oltavakin vähän hämärä voidakseen aikanaan myös kirkastua, etsimistä sekin, eikö niin.

Vuoteeni on taas mahtunut monenlaista kirjoittamista: pieniä ja isoja opintokirjoituksia (niin, kirjallisuuden täydennysopinnot ovat valmistuneet ja merkinneet nekin myös yhtä kirjoittamisen ja samalla etsimisen tapaa), jo hyvän aikaa mukana kulkeneen käsikirjoituksen uudelleenkirjoittamista (enkä tiedä, onko se enää ollenkaan sama kertomus kuin se joskus oli, ehkä se sekä on että ei ole), uusien fragmenttien rakentelemista ja varovaista yhdistelemistä (ja välillä myös ajatuksia siitä, etten ole ihan varma mikä fragmentti kuuluu minnekin ja että se on oikeastaan aika jännittävää) ja niin, jokunen sellainenkin pieni kertomus joiden tarkoitus on ehkä ollut vain antaa sormenpäille liikettä ja tunnustelemisen mahdollisuuksia (eikä sekään ole vähän, ei) ja tietenkin, niin, näitä kamarikirjoituksiakin (jotka nämäkin ovat ehkä ajan mittaan jonkin verran muuttuneet, en tiedä, tuntuu vaan tässäkin kohtaa juuri siltä että kirjoittaminen on jatkuvaa etsimistä ja tarvittaessa avointa muuttumiselle). 

Kaikki tämä kirjoittaminen on ollut ja on osa matkaa, josta en tiedä minne se vie. Eikä minun ehkä tarvitsekaan tietää. Riittää, että jatkan. Kirjoitan. Etsin. Ehkä kirkastun. Tai sitten en. En tiedä muuta kuin ehkä sen, että myös se oma kirjoittamisen tapa (tai tavat, luulen että niitä on aina monta), löytyy vain kirjoittamalla, etsimällä.

Niin, talviaika... Siihen siirtyminen merkitsee myös lupaa kääriytyä ihan oikeaan joulun odotukseen. Oikeasti taidan kyllä odottaa joulua aina, mutta talviajan alkaminen on silti tietty rajapyykki, jonka tällä puolen kynttilähämy ja syyshyssy syvenevät entisestään ja alkavat tuoksua yhä enemmän neilikalta ja pomeranssilta ja kanelilta ja inkivääriltä ja kardemummalta ja voitaikinatähtien keskelle sipaissulta omenahillolta. Ennen jouluakin tuoksujen keskeltä löytyy vielä monta hyvää ja kaunista päivää, arkipäiviä ja vähän juhlaviakin. Marraskuu on jo nurkan takana, hymyilee, lupaa lisää pehmeitä hämärähetkiä. Minä menen hiljaisin villasukka-askelin sitä vastaan, avaan käsivarteni halaukseen.

Toivotan pehmeitä talviajan hetkiä ja kiehtovia, avartavia etsintäretkiä <3

Lokakuun hetkissä

Tunnelmallisia asioita lokakuun pehmeinä päivinä: hiljalleen nukahtavalla nurmella lepäävät kellastuneet lehdet, joita ei millään raaskisi haravoida pois ennen kuin tietää että on luvassa lunta; tienpientareelle kertynyt vaahteranlehtikasa, jonka läpi voi mennä niin kuin lapsena ja vähät välittää siitä miten isojen ihmisten pitää tiellä kävellä; auringon kultaama värihehku ja sen jälkeen pehmeänä laskeutuva pimeä tai yhtä hyvin harmaan sävyissä viipyilevä päivä joka illaksi yhä vain tummenee; kevyen yöpakkasen valkeaksi kuuraama maa ja hengityksen huuru, joissa on jo melkein talven ja joulun tuntu; se, kun ulkona yhtäkkiä sataakin jo ensimmäisen aavistuksen keveää valkeaa höytyvää niin että on jälleen kerran pakko hymyillä; vastaleivottujen sämpylöiden ja puhtaan kodin lämpöiset ja kodikkaat tuoksut; hämärään päivään ensi kerran sytytetyt kyntteliköt ja se, että aivan pian on myös ikkunatähtien aika; sormien läpi soljuva täyteläisenpunainen lanka, josta hiljalleen kutoutuu pitkä sukka itselle tai lahjaksi; lähestyvä syysloma ja ajatus hitaista aamuista ja päivistä joita ei liiaksi täytetä millään sekä ensimmäisistä konvehdeista ja joulutortuista ja ehkä myös glögistä, jotka eivät merkitse varaslähtöä vaan ajan kasvamista; ja tietenkin: hämärä huone ja nojatuoli, villasukat ja kynttilähämy, kirjat ja hyvä tee.

Tsehovia ja tunnelmia

Etsiessään totuutta ihmiset ottavat kaksi askelta eteen – askelen taaksepäin. Kärsimykset, erehdykset ja ikävystyttävä elämä paiskaavat heitä taaksepäin, mutta totuudenjano ja lannistumaton tahto ajavat yhä vain eteenpäin. Ja kukapa tietää, ehkäpä he lopuksi purjehtivat varsinaiseen totuuteen...

Anton Tšehov, Kaksintaistelu (1891)


*****


Koleaa. Harmaata taivasta vasten piirtyy jo syksyn paljaaksi riisumia puita, tuulessa on melkein talven tuntu. Olen iloinnut syysauringosta, nyt iloitsen tästä hetkestä ja siitä, että jonakin päivänä sataa taas lunta.

Viime viikonloppuna lukemani Tšehovin pienoisromaani on kulkenut mielessäni koko viikon. Jättänyt jälkeensä ajatuksia ihmiselämästä ja ihmisyydestä, siitä mikä on meidän tarkoituksemme itsellemme ja toisillemme. Siitäkin, miten kirjallisuus rakentuu, aina vuoropuheluksi ja itsensä jatkoksi. Tekee ehkä mieli lukea lisää Tšehovia. Ehkä myös Turgenevia, Tolstoita, Dostojevskia. Ehkä ylipäätään lukea.

Ja tekee mieli kirjoittaa. Ajatella. Olla. Käpertyä lähelle rakkaita. Nauraa. Ehkä myös kyseenalaistaa asioita. Ehkä lauantait ja elämä ylipäätään ovat
hyviä hetkiä kaikelle sellaiselle.

 

Sunnuntaihämyssä

Viikonloppu: lokakuun valoa ja hämärää, päivien kuulasta kauneutta ja iltojen hellivää pehmeyttä, vaahteranlehtihehkua, kynttilöitä ja takkatulta, pyörälenkkejä ja sukkapuikkoja, keskusteluja ja kotipuuhia, hieman Li Anderssonin ja Susanna Kosken keskustelukirjeitä sekä pienen romaanin verran Tšehovia, muutama muistiinkirjoitettu lause, ja jälleen kerran ajatus siitä että pessimistisyydellä ja kyynisyydellä ei voiteta mitään vaan ainoastaan toivolla ja uskolla hyvään. Huomenna maanantai, yöllä menee melkein pakkaselle ja saa herätä kirpeään aamuun, päivän aurinko on ehkä taas kirkas, maailma kaunis.

Tänään

Syysaurinko, kanervat, hämärtyvät huoneet ja kynttilä. Ajatus siitä miten syksy on vuodenajoista kaunein ja rakkain, ja miten sen kauneus ja tärkeys perustuvat kuitenkin juuri kiertoon, siihen että vuodenajat seuraavat toisiaan, vaihtuvat. Siihen että se ei ole aina vaan tulee taas, palaa.

Idea, joka ehkä on käyttökelpoinen. Ajatus, että ei koskaan voi tietää mikä mieleenjuolahduksista johtaa johonkin. Mikä saa tarinan ehjäksi tai ainakin eteenpäin. Miten kiehtovaa se on, mahdollistavaa.

Vähän matkaa Märta Tikkasen teosta Kaksi. Hieman mietelmiä kirjoittamisen mahdollisuuksista. Siitä, miten hyvin minulla on. Siitäkin (taas), että oikeastaan minua kiinnostaa aika paljon juuri se, miten ihminen itsensä ja elämänsä kertoo. Mitä kertomisella tehdään ja miksi.

Kesäkuu

Anna polvistui ja katseli silmät ihastuksesta säteillen kesäkuun aamun kirkkauteen. Voi, miten ihmeen kaunista! Miten ihana tämä paikka oli! Entä jos hän todellakin saisi jäädä tänne! Hän päätti kuvitella, että saisi jäädä.

(L. M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet, 1908)


Ja niin kuin monet meistä tietävät, Anna sai: ihanasta Vihervaarasta, jonka pihamaat kesäkuun alkaessa tulvivat kirsikka- ja omenapuiden kukkamerta, tuli hänelle koti. Ja Annasta monelle rakkaista rakkain sielunsisar, niin minullekin.

**********

Niin. On jo kesäkuu. Aina aika yllättää, vaikka sen jo tietää kuinka nopeasti se rientää. Koululaisilla on vielä muutama koulupäivä ennen lomaa. Portaalla kukkivat kesäkukat, samanlaiset niin kuin aina. Ehkä en silti ole tylsä, vaan tiedän vain mistä pidän.

Kamarissa luetaan myös näin kesän alkaessa monia kirjoja samaan aikaan. Hengitetään muun muassa lisää Eeva Kilven runoja ja nautiskellaan Elizabeth Gaskellin Cranfordin naisista. Kesken on edelleen myös eräs pitkään lukupinon päällä keikkunut teos, jonka maailma lumoaa mutta jonka lukeminen silti etenee ihmeen hitaasti. Pian siteeraan (taas) ainakin ihanaa Eevaa.

Ja nyt: kesä! Minä pelkään hieman painavia helteitä, niin kuin aina, mutta ajattelen ilolla hitaita aamuja, sitä että kellosta ei tarvitse niin välittää, vaikka onkin asioita jotka pitää tehdä, ja kaikkea sitä pientä josta kesä syntyy. Haaveilen ensimmäisistä mansikoista, juhannusruusuista ja jasmiininkukkien tuoksusta, mustikkametsistä ja sopivasta määrästä kesäsadetta. Ihana elämä, ihanat vuodenajat, elämässä ja maailmassa. Katsellaan maailmaa Annan tapaan silmät säteillen, kauniiseen kietoutuen. Kuvitelmissakin on joskus ihmeellistä voimaa. Ihanaa kesäkuuta!

Omenankukkia ja kesän hymyä

Omenapuu kukkii, se on muutamassa päivässä muuttunut vaaleanpunaisesta prinsessasta valkeaksi kuningattareksi. Tuomi tuoksuu, kieloissakin on jo jokunen nukkuva nuppu. Kesä kipittää kevään vieressä, sen hymy on vielä pehmeän vaaleanvihreä ja hiuksissa läikehtivät vaaleiden iltojen unet. En ymmärrä sitä minua, joka on joskus sanonut ettei ole kevätihminen.
Minä olen, ja suven suloisia unelmia täynnä.

Kevätharmaata, ruuhkaa ja luettua (Gallup, Onnellisuudesta, Ujon urakirja)

Kesäiset päivät ovat välillä vaihtuneet harmaaseen. Omenapuu ei siitä piittaa, se on vaaleanpunaisia nuppuja tulvillaan ja pian se antaa niiden ryöpytä ihanana valkeana huntuna. Minä odotan, oi kyllä! Eikä minuakaan sade haittaa, ei, se huuhtelee ilmasta siitepölyjä ja ravitsee maata, antaa sille kesän tuoksun.

Elämässä on ruuhkaa. Joskus se on hyväkin, niin nytkin. Ruuhka syntyy asioista, jotka ovat tärkeitä. Silti se tarkoittaa väistämättä myös priorisoinnin välttämättömyyttä. En ehdi kirjoittaa ”kunnollisia” ja ”oikeita” kamarikirjoituksia, kirjoitan vain mitä sattuu, tällaisia. Olkoon sitten niin juuri nyt.

Lukea sentään ehdin myös huvittelukirjallisuutta (öö? miten pitäisi tehdä ero ”välttämättömän” ja ”vapaaehtoisen” lukemisen välille, etenkin kun raja niiden välillä on loppujen lopuksi aika häilyvä? no olkoon, ajatellaan vain pragmaattisesti että ”työ” ja ”leikki” ja jätetään laajempi problematisointi), vaikka niin, tokihan sekin, siis huvittelukirjallisuuden lukeminen, on sitten aina jostakin muusta pois. Mutta täytyyhän sitä! Ja kas, niin: elämä on paketti, johon lukeminenkin toisinaan olennaisesti kuuluu. Mitenkä siis oikeastaan mikään on mistään pois, jos kaikki on samaa pakettia vaan. No niin, tämä tästä.

Olen lukenut muun muassa lisää Pauliina Vanhataloa, tällä kertaa oli vuorossa Gallup (2009), joka kertoo Arista, Kaisasta, mielipiteistä, ihmisistä ja ihmisten välisistä suhteista, siitäkin mitä merkitsee se että ihminen näkyy ja on todellinen. Gallup ei ollut samalla tavalla sielua ravisteleva kokemus kuin Pitkä valotusaika (2015), mutta jälkimmäinen olikin sielukirja. Myös Gallup on hyvä teos, eheästi ja eheäksi rakennettu, ja suosittelen kyllä kirjailijattaren tuotantoa edelleen. Minulle Vanhatalosta tuli tänä keväänä kertaheitolla supersuosikki ja aion nauttia koko hänen tuotantonsa sitä mukaa kun siltä tuntuu.

Tommi Melenderin esseet Onnellisuudesta (2016) päättyivät nekin tässä jonakin iltana, ja siinäpä kirja josta oikeastaan tahtoisin kirjoittaa ihan kunnolla mutta kun en nyt veny niin en sitten veny. Onneksi ainakin Omppu on kirjoittanut teoksesta erinomaisen hyvin. Sen silti sanon, että kyllä vain oli mielenkiintoista keskustella Melenderin kanssa muun muassa porvarillisesta onnellisuusnarratiivista, kirjailijan idioottimaisuuksista ja kysymyksestä kirjallisuuden jalostavuudesta. Senkin kyllä sanon, että olen ihan uhallanikin onnellinen. Niin: jos en muutenkin olisi, niin olisin ihan vaan markkinafundamentalistien kiusaksi. Onnea kun ei osteta, se eletään. Senkin sanon, että koen ilkikurista ja itseironistakin riemastusta kun luen että jokainen kirjailija kokee tietysti olevansa erityinen ja että taiteellisen työn julkilausumattomiin ennakkoehtoihin kuuluu oman merkittävyytensä yliarvioiminen ja että kirjojen julkaisemisessa on väistämättä mukana aimo annos turhamaisuutta. Toisaalta luulen, että hyvin monelle taiteellisen työn tekijälle oma työ näyttäytyy samaan aikaan myös jatkuvana riittämättömyyden kohtaamisena ja yhä uutena itsensä voittamisena. Sellaista euforian ja epäuskon ristivetoa se. Niin ja sanonpa vielä senkin, että jos joskus olen sanonut jotakin sellaista, että kirjallisuuden lukeminen tekee hyväksi ihmiseksi (ei hyvänen aika, en kai ole?), tunnen itseni kauniisti sanoen typeräksi. Ei se ketään hyväksi tee. Kirjallisuus avartaa ja tarjoaa näkökulmia, mutta ei todellakaan takaa sydämen sivistystä, empatiaa ja lämpöä eikä ylipäätään ole niiden ennakkoedellytys. Jos lukeva ihminen harrastuksensa jalostavuudella kohottelee itseään ja implikoi samalla lukemattomien ihmisten harrastusten henkisen alempiarvoisuuden, käy oikeastaan täysin päinvastoin: hän osoittaa olevansa sydämeltään ahdas, epäempaattinen ja kylmä. Kyllä vain, suosittelen lukemaan Onnellisuudesta, jos olet halukas pohtimaan onnellisuuden olemusta ja vähän muutakin ja käymään antoisaa (päänsisäistä) keskustelua. PS. Meidän kaltaisiamme paskahousuhumanisteja repii jatkuva sisäinen ristiriita. Emme voisi elää ilman kirjallisuutta, mutta emme tule koskaan täysin vakuuttuneiksi lukemisen ja kirjoittamisen mielekkyydestä. Aamen.

Olen lukenut myös Kati Tiirikaisen Ujon urakirjan (2016). Jos olet ujo/introvertti/herkkä (joko kaikkia tai vain jotakin), niin suosittelen, sillä vaikka tuo kolmikko ei olekaan synonyymisuhteessa keskenään, niin niissä, jotka mieltävät itsensä niistä joksikin, saattaa sittenkin olla jotakin hyvin samaa. Esimerkiksi itsensä markkinoiminen/tuotteistaminen/brändääminen/mikä lie ei useimmille näihin ominaisuuksiin samaistuville liene sitä luontaisinta saati mieluisinta puuhaa, vaikka juuri sellaisia kykyjä tässä nykymaailmassa kai kovasti tarvittaisiin. Ujon urakirja on oikein hyvä lisä siihen viime aikoina ilmestyneeseen kirjallisuuteen, jossa nyt kiitettävällä tavalla tuodaan esille, ettei ole yhtä ainoaa tapaa olla oikeanlainen vaan että myös ne aremmat/hiljaisemmat/herkemmät ja hennommat kyynärpäät omaavat yksilöt ovat omalla tavallaan ihan oikeasti aika kelpoja, vaikka eivät ehkä osaakaan itseään mainostaa ja kehua. Tasapaino syntyy ihmisten erilaisuudesta, ei siitä että kaikkien pitäisi olla samanlaisia. Se kun tässä maailmassa muistettaisiin niin olisi monella mukavampi olla.

Nyt on meneillään muun muassa E.M. Forsterin Hotelli Firenzessä (1908), jota luen uudestaan pitkän ajan jälkeen. Muistin kyllä, että teos on hyvä (siksihän uusintaluku!) mutta en että näin hyvä: On niin vaikeaa – minusta ainakin – ymmärtää ihmisiä jotka tarkoittavat sitä mitä puhuvat. Ja: Onko teidän mielestänne luonnon ja ihmisen kevään välillä eroa? Silti me ylistämme toista ja tuomitsemme toisen häpeillen sitä että samat lait toteutuvat molemmissa. Niin: elämän ja heräämisen keväiset lait.

Hyvää ja kaunista kevätviikkoa! Taitaa edelleen olla luvassa pilveilevää, mutta elämän vehreyttä riittää. 

Toukokuu, vähän Vaahteraa ja jotakin Onnellisuudestakin

Taas ollaan toukokuussa. Aurinko kylvettää omenapuuta, minä odotan sen kukkia. Vapunaatoksi sain portaalle kevään ensimmäiset orvokit, tummanvioletit kukat hehkuvat jo kesää. On aika jona lämpö on lempeää ja valokin kirkkaudestaan huolimatta ihmeen pehmeää. Aika ihanaa. Ja taitaa tosiaan olla niin, että toisinaan syksyihmisestäkin saattaa kuoriutua myös kevätihminen. Ehkäpä minä olenkin ihan kokonainen vuodenaikaihminen!

Luin viikonloppuna Veera Vaahteraa. Olen niin Pauliina Vanhatalon kirjoitusten lumoissa, että minulle tuntuu sopivan ihan kaikki mitä hän kirjoittaa, myös höpsähköt romanttiset tarinat. Kröhöm, korjaan itseäni heti, höpsähkö on kaikin puolin huono sana. Tekee melkein mieli kirjoittaa pitkä päivitetty pohdiskelma erilaisten kirjallisuudenlajien eri tavalla tärkeistä funktioista. Valintani vappukirjaksi oli sitä paitsi erittäin tietoinen: vuosi sitten luin uudestaan Hilja Valtosen Nuoren opettajattaren varaventtiilin, nyt halusin lukea nimenomaan Vanhatalon alter egoa. Onneksi on kirjasto, josta etsimänsä löytää. Ja hyvää teki. Ehkäpä aloitankin itseni kanssa ihan perinteen: aina vappuisin jotakin mukavan kepeää. Vaahtera-Vanhatalon Onnellisesti eksyksissä (2012) sisälsi muuten myös hyvää pohdiskelua humanistien työllisyystilanteesta ja uskosta omiin kykyihin. (Plus että sankaritar Emma väsäsi suomen kielen gradua, oi niitä aikoja!) Niin että! Höps pöps kaikki kirjallisuuden keinotekoiset kategorisoinnit viihteeseen ja siihen toiseen. Kun sille tuulelle satun, luen ehkä toisenkin Vaahteran.

Olen keskustellut viime aikoina myös Tommi Melenderin kanssa Onnellisuudesta (2016). Olen tähän mennessä päässyt lukuun ”Kirjailijaidiootti” asti. Luvussa sanotaan esimerkiksi näin: Kunnianhimonsa vallassa kirjailija uskottelee itselleen, että hänen keskeneräisissä tiedostoissaan muhii jotain taianomaista... [Tähän lämmintä, hersyvää, hieman itseironistakin naurua.] Aika mainiota, kyllä vain, ja lukeminen muistuttaa todellakin antoisaa keskustelua hyvän ystävän kanssa. On kiehtovaa, miten melkein tulee puhutuksi päälle. Etenen kuitenkin tarkoituksella hitaasti, pysähdyn välillä mietiskelemään. Eli eipäs tästä nyt toistaiseksi enempää.

Toivotan hyvää ja kaunista toukokuuta!