Hannu Mäkelä: Muistan – Vapaus (2016)

Aloitin Hannu Mäkelän viisiosaisen muistelmasarjan väärästä päästä: luin ensimmäiseksi viimeisen. Nurinkurinen lukeminen ei ainakaan kaltaistani lukijaa kuitenkaan ollenkaan haittaa, omaelämäkerrallisen kerronnan kiinnostavuus kun on minusta muualla kuin sen mahdollisessa kronologisuudessa ja – niin – jos tarkkoja ollaan, niin tuon kronologisuuden mahdollisuuden voi tietysti itsessäänkin aika perustellusti kyseenalaistaa. Eihän ihminen kai pohjimmiltaan edes kykene muistelemaan elämäänsä suorana linjana alusta loppuun, vaan eri hetkien muistot kerrostuvat keskenään kaiken aikaa ja sävyttyvät myös nykyhetkellä ja tulevaisuudellakin. No niin, näköjään taas karkaan vähän harhapoluille heti alkuunsa tai ei, ei nyt niinkään, sillä taisihan tämä ajatus myös tuolla Mäkelän muistelmissa todentua. Mutta niin, lähinnä piti sanoa, että nurinkurin aloitin ja sillä hyvä. Niin ja juu, tietysti tähän tarttumiseen innoitti myös tämän keskeinen aiheisto, kirjailijaelämä.

Erilaisia muistelmia ja niiden lähisukulaisia on tietenkin kirjoitettu jo iät ja ajat, ja kirjailijan oma elämä ja kokemusmaailma ovat sekoittuneet fiktioonkin tavalla tai toisella likipitäen aina. Viime vuosina omaelämäkerrallisuus näyttää kuitenkin kokeneen jonkinlaisen uuden tulemisen ja nousun. Minua(kin) tämä ilmiö kiinnostaa ja kiehtoo niin kirjallisuusmaailman ilmiönä kuin kirjoittamisen tapana – sekä ennen että nyt. Erilaisilla kirjailijan omaan elämään perustuvilla kertomuksilla on tällä hetkellä selvästi tilausta ja kirjailijoilla myös halua ja tarvetta niitä kirjoittaa.

Onhan elämä ainoa minkä todella ihan itse omistan. Se kuuluu myös ammattiini: oma elämä on jokaisen kirjailijan aiheena, tahtoipa hän tai ei. Juuri siitä ja vain siitä toden asioita voi kukin ammentaa; sitä tutkien ja muiden elämiä siihen verraten. Omat kokemukset voi toki muuttaa vaikka tähtien sodiksi tai kertomuksiksi kivikaudesta; mutta ainoa tieto joka on varmaa, tulee itsestä. Jos ei tunne itseään, miten voi tietää muustakaan, siitä mitä ja miten toiset ihmiset ajattelevat, tuntevat, kokevat, tekevät ja käyttäytyvät.

Syystä tai toisesta omasta elämästä kirjoittamista on kuitenkin usein taidettu pitää jotenkin vähempiarvoisena, vähemmän ”oikeana” kirjoittamisena kuin fiktion kirjoittamista, ja ainakin omasta puolestani iloitsen kyllä suuresti, jos tällaisesta ajattelutavasta aletaan hiljalleen päästä. Myös omaelämakerrallinen kirjoittaminen voi olla kirjoittamista isolla koolla ja synnyttää osaltaan monella tavalla hienoa ja antoisaa luettavaa. Kiehtovaa esimerkiksi juuri muistelmissa on, että ne tarjoavat meille yhden kokemuksen eletystä elämästä – tietysti siinä mittakaavassa kuin se meille lukijoina kuuluu.

Vapaus alkaa tammikuussa 1987, kun Mäkelä aloittaa elämänsä vapaana kirjailijana – takana on työ kustantamossa, edessä vapaus ja vapauden ilot ja huolet. Päivät saa kirjoittaa, mutta kääntöpuolena on toimeentulon epävarmuus. Eikä vapaa taiteilijaelämä ole aina helppoa. Se on vapautta kaikessa sen kauneudessa mutta samalla kipeydessä. Kirjoittaminen, se tärkein, silti kantaa.

Mikään ei voita sitä tunnetta kun uskoo saaneensa edes lauseen pari sellaisiksi, että ne kehtaa tunnustaa omakseen tuon pienen hetken. Sitten se hetki aina katoaa eikä sitä iloa enää tavoita kun kirja on valmis. Mutta luovan työn vapaus on kirjoittaessa totta. Kaikki muu on sitten muuta.

Ja kyllä, tietenkin minua kiinnostaa lukea ennen kaikkea kirjoittamisesta. Siitä miten aiheet löytyvät ja kertomukset syntyvät, miten kirjailijan työ on myös jatkuvaa epävarmuutta, miten se on valoa ja paloa mutta myös sitä, että tehty työ ei aina juuri missään näy tai että se haukutaan kritiikeissä lyttyyn, miten kirjailijan ideat joskus ovat myös ajalleen vääriä, niin, miten vaikeaa kirjoittaminen ja kirjailijana oleminen toisaalta on, mutta miten se sittenkin on myös aitoa työn iloa.

Mikä tulee olemaan kulloisenkin työn alla olevan kirjan merkitys muille, sitä ei tekijä itse voi koskaan tietää. Mutta pelkkä työn ilo käsillä olevasta teoksesta saa riittää, se on puhdasta ja työn aikana suurimmillaan. Kun kirja valmistuu, se katoaa itseltä. Sitten on ryhdyttävä taas johonkin uuteen, koska mitään muuta ei kirjailija voi. Näin tuntuu käyvän aina hamaan loppuun saakka.

Ja minulle, L. Onervan ja Eino Leinon ihailijalle, on tietysti erityisen hienoa lukea Mäkelän työskentelystä Onerva-ja Leino-teostensa äärellä – siitä, miten hän on päätynyt kirjoittamaan muun muassa Mestarin, Nallen ja Mopen ja Onnen maan ja toimittamaan Onervan runoista uusia kokoelmia, muun muassa Liekkisydämen. Oi Onerva, oi Leino ja oi Onerva ja Leino.

Kirjallisuusalaa monesta näkökulmasta nähneenä Mäkelällä on asiantuntemusta ja kokemusta pohtia myös sen epäkohtia. Sen toki tällainen maallikompikin näkee, että esim. Finlandia-humussa on kyse koko lailla puhtaasti kaupan edistämisestä, mutta on silti mielenkiintoista lukea myös Mäkelän ajatuksia palkinnon ympäriltä – eikä vähiten siksi, että hän sen vuonna 1995 itsekin Mestarillaan voitti:

Tuona jouluna moni saa myös lahjapaketin, jonka sisällä on kirjani. Ei siksi että se on kiinnostava, vaan siksi että se on voittaja.

Niin, hienoisesta inhorealismistaan huolimatta tuossakin ajatuksessa on varmastikin totuuden siemen. Voittaja on helppo lahjapakettiin valita, ja vaikka osa ostajista varmasti valitsee kirjan aidosti sen kiinnostavuuden vuoksi, osa valitsee sen juuri siksi, että se sattuu olemaan se voittaja (mikä ei tietenkään merkitse, etteikö kirja voisi olla myös kiinnostava, mutta silti). Mikäpä siinä, on aina hyvä että kirjallisuus myy edes jollakin tavalla, mutta eihän se tietysti kirjallisuudelle noin niin kuin yleisesti ottaen ihan reilua ole, että humu ja myynti keskittyvät vain muutamiin esille nostettuihin teoksiin. (Ja ettei nyt tule väärinkäsityksiä, niin suon kyllä sen palkinnon kulloisellekin voittajalle. On periaatteessa hienoa, että kirjallisuutta palkitaan ja juhlitaan, mutta ilmeisesti jotenkin myötäsyntyisen kerettiläisenä en voi olla näkemättä myös palkintohumun epäkohtia.)

Finlandia-palkinnon ohella Mäkelä kritisoi muun muassa maamme kirjallisuuskritiikin tilaa – sitä, miten Helsingin Sanomien kriitikot kirjoittavat mitä kirjoittavat ja miten muut sitten näitä kirjoituksia myötäilevät. Itse en Helsingin Sanomia juuri lue, joten nimenomaisesti sen kritiikkejä vaikutuksineen en nyt tässä itse kommentoi, mutta yleisesti ottaen lienee kyllä juuri niin, että parempiakin aikoja on kirjallisuuskritiikkimme nähnyt. Kriitikkoja en tästä kuitenkaan yksinomaan syyttäisi, vaan ylipäätään maailmamme yleistä mentaliteettia. Kriitikot – samoin kuin esim. kustantajat – toimivat yhteisessä maailmassamme, jota kovasti ohjailee yksi taikasana: raha. Kriitikolla voi olla – ja varmasti usein on – myös aitoa paloa, mutta minkäs teet jos kukaan ei kritiikkejä osta tai jos kriitikki on ahdettava muutamaan sanaan tai jos sama kritiikki on annettava kertakorvauksella useampaan lehteen. Sitäkin kyllä tietysti näkee, että kritiikki on suunnilleen yhtä kuin juonireferaatti. Ja sitähän se tietysti ei ole. No niin, tämä tästä.

Mäkelä pohtii teoksessaan myös kirjailijan oikeutta kirjoittaa toisista ihmisistä – aihetta, johon jokainen omaelämäkerturi tai omaa elämäänsä muuten kirjoittamisensa materiaalina käyttävä kirjailija tavalla tai toisella törmännee. Esim. Karl Ove Knausgårdin taistelot lähipiirinsä kanssa ovat tainneet aika lailla siellä Norjan puolella myös kuohautella. Mäkelä on ainakin tässä teoksessaan toisia kohtaan nähdäkseni hyvin diskreetti, eikä juuri tuo esiin esim. avioliittojensa mahdollisia ongelmakohtia. Vähän vaikeitakin kysymyksiä nämä aina ovat, mutta kyllähän se niin on, että toisten, tunnistettavien ihmisten yksityisasioilla repostelu ei varsinaisesti kuulu kirjailijan (eikä sitä myöten lukijankaan) oikeuksiin. Kuten Mäkelä sanoo, [i]tsensä saanee ristiinnaulita, muita ei.

Suosittelen Mäkelän teosta lämpimästi lukijoille, jotka ovat kiinnostuneita kirjailijaelämästä, kirjoittamisesta, kirjallisuusmaailman kiemuroista ja – tietenkin – oman elämän kertomisesta sanoiksi. Mäkelän kerronta on soljuvaa ja helposti lähestyttävää ja Vapaus monella tavalla kiehtova kurkistus vapaaseen kirjailijaelämään kaikessa sen hyvässä ja pahassa. Itse taidan lukea Mäkelän muistelmista seuraavaksi nelosen, Otavan ajan, niin nurinkurisuuteni pysyy hyvässä järjestyksessä (ei vaan, oikeasti en malta odottaa mitä Mäkelä kustantamoajoistaan kertoo).

Lopuksi siteeraan teoksesta vielä yhden mielimietteeni:

Kirjailijalla on vain kaksi tehtävää: kirjoittaa kirjoja ja pysyä hengissä. Pitää vain jatkaa kulkuaan eteenpäin sinne, minne nenä eli oma vaisto näyttää.

*****

Hannu Mäkelä: Muistan – Vapaus. 447 s. Tammi, 2016.

Eino Leinon kirjeitä Ainolle ja Onervalle

Onervalle 7.1.1915:

Sinä korkea, korkea pohjantähti! Ei ole ihmisten tytärten seassa koskaan ollut Sinun vertaistasi. Olen ylpeä siitä, että olen joskus tuntenut, että minulla on ollut metafyysillinen onni elää samassa aikakaudessa kuin Sinä ja että olet minua joskus huomiollasi kunnioittanut.

Voi Eino. Olen lukenut kirjeitäsi Aino Kallakselle ja L.Onervalle. En tiedä, onko se ihan oikein, mutta ehkä jälkipolvien uteliaisuus ei sinua voi enää vahingoittaa. Aina aika ajoin mietin, mikä oikeus meillä oikeastaan on edesmenneiden ihmisten sielunelämään, enkä oikeaa vastausta oikein tiedä. Ehkä on niin, että meillä sekä on oikeus että ei ole. Ehkä niinkin, että tietty hyväntahtoisuus ja pyrkimys ymmärtää teitä ja maailmaanne jotenkin pyhittää uteliaisuuden, tekee siitä jotakin muuta kuin tirkistelynhalua. Aikanne kiteytyminä te kasvatte myös itseänne suuremmiksi. Ja sitten, niin, onhan niinkin että eiväthän esimerkiksi kirjeet sittenkään kaikkea kerro...

Ainolle 26.2.1917:

On kenties hyvä, että tunnen niin vähän Teitä ja tiedän niin vähän yleensä siitä Aino Kallaksesta, miksi elämä Teidät on muodostanut. Näen Teidät suurena elämänsynteesinä, joka pakottaa minut etsimään esille jotakin samantapaista – ja kuitenkin niin toisentapaista omasta syvimmästä olemuksestani. Siis sanalla sanoen: tilintekoon. Että se myöskin on pakottava minut minut sisäiseen suursiivoukseen, jonka rinnalla tämä nykyinen on pelkkää lastenleikkiä, siitä olen jo nyt varmasti vakuutettu.

Kun kohtasit Ainon, elämäsi ei tainnut olla turhan helppoa. Taiteilijaelämä oli vaatinut veronsa, ehkäpä elämänpettymyksetkin. Onerva oli mennyt naimisiin Leevi Madetojan kanssa, pohjantähtesi antanut itsensä toiselle, ja olihan niitä eroon päättyneitä avioliittoja takana sinullakin. Voi sinua, lasta heleän heinäkuun.

Onervalle 7.9.1908:

Minä rakastan sinua, Onerva. Ja minä tarvitsen sinua. Sinä olet välttämätön minulle ja välttämätön juuri nyt. Et missään muualla ole sinä tällä hetkellä niin välttämätön. Etkä sinä saa koskaan jättää minua etkä koskaan suuttua tahi loukkaantua minulle jostakin olentoni erikoisuudesta.

Onervaan sinulla oli aivan erityinen side, eikö niin, elämänmittainen. Hänelle kirjoittamiasi kirjeitä lukiessani minusta joskus tuntuu että sinä todella ajattelit niinkin, että hän oli sinun luomuksesi... Että sinulla oli häneen erityisoikeus... Että hän oli sinun, sinun, sinun... Muistatko, kirjoitit näinkin: Minun tehtäväni on ollut uneksia esille sinut. Oma tehtäväsi on tehdä unelmasta todellisuus. Ehkä sinussa oli myös sydänsurua... kyllä, sinussa oli...

Ainolle 27.5.1917:

Te olette mitä Teistä kuvittelen. En uskonut itselleni enää koskaan tällaista ihmettä tapahtuvan. Olin mielestäni jo elänyt elämäni ja päättänyt levätä rauhassa, s.o. mädätä miellyttävällä tavalla, tietysti tehtyäni sitä ennen tilini ja heitettyäni leiviskäni Herrani Jumalan eteen. Silloin tulitte Te. Ja tapahtui suurin ihme minun elämässäni: tunsin kohdanneeni jotakin itseäni korkeampaa. Vertaiseni olen kerran tavannut, ja sekin oli silloin jo ihme mielestäni. Te olisitte voinut tulla vain hiukan ennen. Mutta arvattavasti minä en silloin olisi ollut vielä kyllin kypsä Teitä ymmärtämään ja arvostamaan.

Tiedätkö, meillä on jotakin yhteistä: olemme molemmat näiden naisten, Ainon ja Onervan lumoissa. (Ja eikö niin, että ”vertaisesi”, jonka kerrot aiemmin kohdanneesi, oli juuri Onerva?) On jotenkin kummaa ja kiehtovaa, että olet rakastanut juuri näitä naisia, jotka molemmat ovat minullekin niin tärkeitä...

Onervalle 2.7.1908:

Onerva, minä rakastan sinua jokaisella hermonpäälläni ja verisolullani. Sinä vaikutat juuri tällä hetkellä minuun hyvin aistillisesti. Kuuma henkäys käy ylitseni. Minä tahtoisin suudella sinua yli koko ruumiin, niskaan, kaulaan ja kaikkiin jäseniin. Juuri nyt tahtoisin minä sinut, Syväsalmen tyttö. Enkä minä suinkaan rakastaisi sinua nyt puhtaasti ja viattomasti ja vienosti ja viileästi, mutta tuiki paheellisesti, sillä kaikki pahat voimat ovat liikkeellä tänä yönä, etkö tunne sitä?

Niin, tietenkin rakkautemme heihin on erilaista. Mutta rakkautta se on silti, minullakin. Olen joskus kuullut jonkun sanovan, että rakkauden käsitettä käytetään liian kepeästi. Varmasti niinkin. Silti minä rohkenen sanoa, että minäkin rakastan. Minun rakkauteni on sielujen kohtaamista sanoissa. Ajattomuuden astumista ajan rinnalle. Ja niin, kun luen sinun kirjeitäsi heille, luen tietenkin myös heitä, ajattelen heitä lukemassa sinun sanojasi, sitä miten heidän kätensä ovat pidelleet kirjeitäsi ja mitä he ovat niiden äärellä ajatelleet...

Ainolle 22.10.1917:

Sillä tiedä, Aino Krohn, että minä rakastan Sinua! Lienen sanonut sen Sinulle monta kertaa ennenkin, mutta en koskaan näin syvästi, hellästi ja vakavasti. Myöskin tiedä, etten missään suhteessa ole arvoisesi. Mutta jos voin olla Sinulle jotakin, niin koetan. Seison joka tapauksessa sillä kallioluolan kohdalla, josta kuulen äänesi, olen aina kuuleva. Siis puhu!

Voiko elämänsä aikana rakastaa näin vahvasti kahta? (Ja niin, olihan myös ainakin Freya, nuoruudenrakkaus ja ensimmäinen vaimosi.) Rakkauden ikuisuuskysymys, eikö niin. Kirjallisuuden henkilöhistoria kirjoittaa sinut ja Onervan toistenne rinnalle, samoin sinut ja Ainon. Sekä Onervan että Ainon kohdalla viitataan myös sinun merkitykseesi heidän kirjalliselle luomistyölleen. Tietenkin sinulla on ollut merkitystä. Samoin kuin heillä sinulle, eikö niin. Sinä kirjoitit heille molemmille. Siinäkin, mitä julkaistiin. Se vain on harvemmin kirjallisuushistoriassa muistettu, se kuinka rakastetut ovat aina inspiroineet myös miehiä ja jättäneet jälkensä heidän työhönsä. Naisten teoksia on niin paljon innokkaamin luettu omalämäkerrallisina. No niin, en mene tähän nyt enempää, en kirjallisuushistorian epäkohtiin enkä eletyn elämän ja sepitteen sekoittumiseen. (Huomaatko muuten, käytät hänestä nimeä Aino Krohn, pyyhit pois avioliiton siteen... Huomaat, tietenkin.)

Onervalle 19.2.1912:

Monta kertaa olen kipeästi kaivannut Sinua. Meidän välillämme on siteitä, jotka eivät katoa milloinkaan. Elämä on unelma. Mutta meidän unelmamme luovat elämää.

Älä pelkää: minä en kysy, kumpaa rakastit enemmän ja todemmin. Siihen on ehkä vastaus, ehkä ei, mutta minä en sitä tarvitse. Luulen, että se on ollut ennen kaikkea erilaista rakkautta, kohteidensa ja sinun elämäsi hetkien näköistä. Niin, kukin elämänhetki ja kukin rakastettu tekevät rakkaudesta omanlaisensa. Ja minä uskon, että sinä rakastit heitä molempia. Ja niin, tiedäthän, en minäkään voi heitä, näitä sinun rakastettujasi, mielessäni järjestää, valita toista tärkeämmäksi ja rakkaammaksi, vaan rakastan heitä molempia. Hengitän heitä heidän sanoistaan, siitä mitä he ovat maailmalle ja juuri minulle maailman osana jättäneet...

Onervalle 1.9.1908:

Ja sinä! Ole aina minun! Älä milloinkaan hylkää minua! Pyhä, pyhä, vierelläni! Muista kuka olet ja kuka minä olen. Ei ole toista niin vertaista paria tämän taivaankannen alla. Ja meillä on kummallakin elämäntehtävämme, suuri elämäntehtävämme, jonka me vain yhdessä voimme täyttää. Me emme enää eroa milloinkaan. 


Kumpaakaan sinä et lopulta saanut. Mutta teidän kohtalonne kietoutuivat toisiinsa ja jäivät elämään kertomuksina jotka eivät koskaan kuole. Näethän sen, eikö niin. Sano terveisiä heille kummallekin, sanothan. Näkisinpä, miten sielut siellä jossakin tanssivat toistensa vierellä. Miten jalat koskettavat pilviä ja kädet toisiaan, miten katseet askelten tahdissa kohtaavat...

*****

Eino Leino: Kirjeet L. Onervalle. Otava 1960.

Eino Leino: Kirjeet Aino Kallakselle, ystäville ja yhteisöille. Otava 1962.

Toimittanut Aarre M. Peltonen.

*****

Teille, hyvät lukijat, toivotan kaunista Einon Leinon ja runon ja suven päivää!

Mieli ja maisema – kirjailijoiden työhuoneita (2015)

”Olen kova pakottamaan itseäni. Kaikkein hirveintä on uuden kirjan aloittaminen. Joka kerta minut valtaa hirveä epäusko ja pelko siitä, etten sittenkään osaa kirjoittaa. Työskentely on niin tappavan hidasta ja päämäärä tuntuu olevan äärettömän kaukana.” 

(Anna-Leena Härkönen)

Mieli ja maisema (2015), syysiltojeni teehetkiä sulostuttanut ihana ja inspiroiva luku- ja katseluteos, tarjoaa alaotsikkonsa lupauksen mukaisesti näkymiä kirjailijoiden työhuoneisiin. Anne Helttunen, Annamari Saure ja Jari Suominen, joilta on jo aiemmin ilmestynyt kertakaikkisen hurmaava, aiempien kirjailijasukupolvien koteja esittelevä Haltiakuusen alla – suomalaisia kirjailijakoteja (2013), ovat tässä uudessa teoksessaan nyt kurkistelleet vuorostaan nykykirjailijoiden (mielen)maisemiin. Teoksessa on mukana kaikkiaan parisenkymmentä kirjailijaa työtiloineen ja ajatuksineen, muun muassa Aino Havukainen ja Sami Toivonen, Virpi Hämeen-Anttila, Anna-Leena Härkönen, Tuija Lehtinen ja Johanna Sinisalo. Ja kyllä, myös tämä teos on edeltäjänsä tapaan koko lailla kiehtova kurkistus kirjallisiin mieliin ja maisemiin.

”Kirjoittaminen on aina ollut työni. Joskus olen tehnyt projektitöitä kyllä. Vapaana kirjoittajana ja kirjailijana minulla on enemmän omaa aikaa. En tarvitse paljon rahaa. Oma aika ja merkityksellinen työ ovat 
minulle tärkeämpiä.” 

(Risto Isomäki)

Niin, millainen se siis on? Nykykirjailijan työtila? Voi, monenlainen: on omakotitaloja ja kerrostalokoteja ja kahviloitakin, on kaupunkeja ja maaseutua, meren rantaa ja Lapin lumoa, on omenapuita ja ikkunoita, on kokonaisia huoneita ja pieniä työpisteitä, on puusohvia ja keksimistuoleja, tiloja jotka ovat järjestyksessä ja toisia joissa kaikki on hieman hujan hajan ja kas kummaa, joka paikassa on aika paljon kirjoja.

”Kirjailijan työ on dialogia kaiken se kanssa mitä aikaisemmin on kirjoitettu.” 

(Leena Lehtolainen)

(Eikö vain Leena – juuri siksi pitää lukea ja lukea ja lukea. Ja kirjoittaa.)

Iloitsen, tietenkin, että kauniiden kuvien ohella kirjassa kuuluu myös kirjailijoiden ääni, se että he kertovat kirjoittamisestaan, omista tavoistaan tehdä työtään. Siksi myös suosittelen teosta kaikille, joita kiinnostaa kirjoittaminen kirjojen takana. Ja niin – jos satut itsekin kirjoittamaan, kirjailijoiden kuvaukset kirjoittamisestaan saattavat parhaimmillaan olla hyvin helliviä.

”Jos haave on tarpeeksi vahva, sillä on taipumus toteutua. Ei siinä sen kummempaa mystiikkaa ole. Ihminen tekee tiedostamattaankin ratkaisuja 
kohti haavettaan.” 

(Seppo Saraspää)

Kirjan loppupuolelle ehdittyäni myös suren, sillä toisinaan tarinankertojat lähtevät pois liian aikaisin ja loput tarinat jäävät kertomatta. Mutta kuten hän, Seita Vuorela, Karikossaan kirjoitti: ”Täysin en lähde pois koskaan. Olenhan minä tarinankertoja.”

”Kirja ei siis saisi olla jotain helposti ja ammattitaidolla syntynyttä, vaan sen täytyisi olla taiteilemista onnistumisen ja epäonnistumisen nuoralla. Sen tulisi olla yritystä astella lähellä pudotusta. ----- Kirjoittaminen voi tehdä mahdolliseksi jonkin valinnan, kohtalon käänteen, jota ei olisi tapahtunut ennen kirjan aloittamista. Kirjoittamalla luo elämää.” 

(Seita Vuorela)

Minulle Mieli ja maisema on ollut parhaimmillaan vähän kerrallaan katseltuna ja luettuna, vain yhden tai kahden kirjailijan maisemat ja ajatukset yhden iltateen hetkellä. Sillä tavalla jokaisen kirjailijan ajatukset ovat saaneet tarpeeksi tilaa ja sitä ne juuri ansaitsevat, tilaa.

”Taiteen tehtävänä on ihmisen inhimillistäminen, sen hyvän löytäminen mihin ihminen on kykenevä. Taide kantaa vastuuta luomalla kauneutta [ja] etsimällä hyvän ja kauniin lainalaisuutta maailmassa.” 

(Raija Oranen)

 

Minä, kirjoittaja vaikka en kirjailija, nostan katseeni ja katselen keveitä verhoja ikkunani edessä. Niiden takana on marraskuun ilta, jossa vielä hetken viipyilee ihana valkeus. Työpöytäni ikkunan äärellä on täysi, mutta hiljattain siivottuna myös melko siisti. Näen kirjoja ja vihkoja ja kauniita kortteja, erivärisiä muistilappuja, ajatuksia.

”Niin vaarallinen laji on kirjallisuus, että jos kymmenvuotiaana lukee jotakin, joka jysäyttää tosissaan, se voi määrätä koko loppuelämän.” 

(Seppo Saraspää)

Niin... Mutta onneksi kuitenkin luin ne, Annat <3

**********

Anne Helttunen, Annamari Saure ja Jari Suominen:

Mieli ja maisema – kirjailijoiden työhuoneita. 264 s.

Avain 2015. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Tuusulanjärven taiteilijaelämää (2005)

On kesä, tämä ja toinen. Sininen, kirkas taivas ja pehmeitä aaltoja tekevä tuuli. Minä katselen kimaltelevaa Tuusulanjärveä ja kiireettömyys kutittaa poskipäitä – kiireettömyys, tai se, kuinka ajan kerrokset kiertyvät kehäksi ja aika lakkaa ehkä olemasta sellaista kuin se on. Kulta-aika on tässä, nyt, tuulessa joka puhaltaa hiuksia kasvoiltani pois ja vedessä joka välkkyy, kielojen ja pihlajien ihanissa valkeissa kukissa ja talon hiljaisessa kamarissa, jossa hengetär ehkä aivan hetki sitten on nukkunut...

Kiitos kirjastolle!

Menen Aholaan. Ehkä suren, että Jussi ja Venny lapsineen ovat lähteneet kesäksi pois, olisi ollut kiehtovaa tavata heidät. Kentis ihmettelenkin, miksi kukaan jättää tällaisen paikan kesäksi, mutta niin – ehkä se toinen paikka on vielä ihanampi. Tiedän, että Brofeldtit asuvat täällä vuokralla: he eivät maallisesta omaisuudesta piittaa, heille riittää se että saa tehdä sitä mikä on tärkeää (taidetta!). Sieluni vapaudenhaluinen siipi tuntee suloista sisaruutta, iloa ja yhteenkuuluvuutta sen hellivän ajatuksen äärellä, että omaisuus ei ole maailmassa tärkeintä. Ja kyllä, ihailen Jussia, mutta ehkä sittenkin vielä enemmän minua sykähdyttää nyt Venny – ajatus perheensä keskellä työskentelevästä taiteilijattaresta, joka valitsi ja sai molemmat, sekä luovan työn että perheen. Ajattelen taas, että se on mahdollista: olla kokonainen. Että se oli sitä jo silloin – niille, jotka uskalsivat.

Kuusikon läpi kulkiessani kuulen kuinka ne puhuvat, puut. Kun saavun Ainolaan, äänet jäävät taakse ja vastassa on valtava, mykistävä hiljaisuus ennen kuin äkkiä kuulen säveliä – Janneko soittaa, etsii sointujen sopusointua. Katselen puutarhaa ja näen häivähdyksen helmaa, oi, sen täytyy olla itse ihana Aino... Ja nyt, kuljeskellessani, huomaan taas myös ne toisen, omistamishaluisen minäni hurmaantuneet huudahdukset, jotka lakkaamatta riitelevät boheemiminäni vapaudenkaipuun kanssa: Oi, olisipa tämä puutarha minun! Tämä keittiö! Tämä kamari! Kellarin ovella myös hengetärminäni herää, tietenkin, se joka tahtoisi laittaa pitsihattupurnukoita vieri viereen talvea vastaan mutta taipuu yleensä tyytymään haaveiluun, suloisiin tahtoihin joista ei aina tarvitse tulla totta. Ja kyllä, minä ajattelen Ainoa, ihanaa kaunista Ainoa, ja hänen kukkiaan, hänen hennon vartensa kantamaa vahvuutta, ihmisen unelmia ja uskoa itseensä ja siihen mitä tekee, aikoja jotka ovat erilaisia ja ihmisiä niissä.

Suvirannan huvilassa pysähdyn taas ajattelemaan myös ylempien säätyjen kansaan nähden erilaista asemaa. Kai tämä on väistämätönkin, tämä ajatus: eivät nämä ihmiset olleet köyhien torppien lapsia. Ei säätyläistenkään elämä kai toisaalta ole aina ollut taloudellisesti helppoa, on saattanut olla velkaa ja vähävaraisuuttakin, mutta silti: se, että ihmisten mahdollisuudet perustuvat syntyperän sanelemaan eriarvoisuuteen, on väärin. En kuitenkaan voi tuntea kuin riemua siitä, että nämä taiteilijat ovat eläneet, jättäneet meille muistonsa. Muistelen myös Elisabethin lapsilleen kirjoittamia kirjeitä, niitä joita olen hiljakseen lukenut, ja sitä kuinka paljon niissäkin lasketaan rahoja, koetetaan saada ne riittämään. Toisinaan säätyläisillä on ollut myös unelmia paremmasta maailmasta: Eeron veljestä Arvidista tuli tolstoilainen, joka ajatteli ettei kukaan saa elää toisen työllä, ja hänen rinnallaan myös Elisabeth-äiti laittoi kätensä multaan. Eero ei tolstoilaisuutta tosin tainnut hyväksyä. Minä mietin miksi ei ja ajattelen, että tahdon tietää siitä(kin) enemmän.

Päätän taas kääntää kasvoni tuuleen, jatkaa matkaa. Astun kohti Halosenniemeä ja pysähdyn hyväksi aikaa katsomaan taloa etäältä ennen kuin menen lähemmäksi ja kosketan seinien hirsiä, hitaasti kasvanutta puuta jollaista ”ei tämän päivän lannoitusmetsistä enää saa”. Tunnustelen ajatuksia vastakulttuurista ja vaihtoehtoisuudesta ja tartun taas kiinni toiveikkaiseen optimismiin, siihen kuinka ihmisessä yhä on mahdollisuus ymmärtää ja nähdä. Ajattelen sitäkin, kuinka ilmiö yleensäkin herättää tarpeen vastailmiölle ja toivon, että se todella pätee juuri siellä missä vastailmiöitä kaivataan – että ihmiset ymmärtävät useita tärkeitä asioita ennen kuin on liian myöhäistä. Myös Suvirannassa heränneet ajatukset palaavat taas, ne jotka ovat niin totta: että oli aika, jolloin syntyperä todella saneli ihmisen mahdollisuudet valita. Pekka Halonen oli kulta-ajan poikkeus, talonsa menettäneen maalaissuvun poika. Hänellä ei ollut varoja, oli vain lahjoja. Järnefeltit olivat aatelissukua, Aho papin poika, Sibelius lääkärin. Tällaisia ajatellessani tulen väistämättä miettineeksi sitäkin, mitkä olisivat olleet omat mahdollisuuteni sata vuotta sitten. Tai mitkä yksilön mahdollisuudet tulevat olemaan joskus tulevaisuudessa, jos maailman suunta ei muutu.

Huomaan, että matkani kesäisen järven kauniissa maisemissa saa ajatukseni karkailemaan. Lepuutan silmiäni maisemien ja talojen kauneudessa, mutta tunnen myös monenlaista hämmennystä. Etsin kai myös itseäni, koetan tavoittaa sitä jostakin piian esiliinan ja isäntäväen lukunurkkausten välimaastosta. Eksyn, jälleen kerran, ajattelemaan monenlaisia kysymyksiä maailmasta ja koen etsivää levottomuutta. Tiedän, missä olen, mutta en sittenkään. Ehkä päätän, että kirjoitan näistä kaikista karkailevista ajatuksista joskus myöhemmin jotakin kokonaista, lähden tutkimusmatkalle kohti loputtomia kysymyksiä. Nyt silitän vielä hirsiä, kerään sormenpäihini niiden tunnun. Palaan hetkeksi myös talon asukkaisiin ja pysähdyn ajattelemaan Maijaa, sitä kuinka tahtoisin tietää enemmän myös hänestä: naisesta, jolla hänelläkin oli perhe ja kukoistava puutarha mutta myös oma ura – hän teki käännöstöitä ja opetti pianonsoittoa. Sitäkin kyllä ajattelen, että myös hänellä oli palvelusväkeä, joka antoi arkielämään väljyyttä, vapautti aikaa.

Matkan jatkuessa alan olla hieman hajamielinen, ehkä siksi että ajatuksia on jo niin paljon. Piipahdan kuitenkin myös Syvärannassa, Erkkolassa, Onnelassa, Iloniemessä, Villa Kokkosessa, huviloissa, kirkossakin. Tunnustelen hetken aikaa Uuno Kailaan, Eino Leinon ja Maria Jotunin henkeä – hekin ovat olleet täällä. Samoin täällä ovat kuljeskelleet myös E. N. Setälä ja Lauri Kettunen, kielimiehet joiden nimet muistan vuosien takaa. Entä Martta Wendelin! Oi, ne ihanat pieniruutuiset mökinikkunat ja tähtisilmälapset kerta toisensa jälkeen ikuistanut taiteilijatar! Niin, sitä hän minulle hän on, taiteilijatar, vaikka hän ehkä tekikin ennen kaikkea ”kuvituksia”: minulle hänen kuvansa ovat sielua hellivää taidetta, ikkunoita kauneuteen. Täällä hänkin asui.

Aleksis Kiven kuolinmökissä, tai siinä fiktiossa joksi se on rakennettu, minä olen jo aivan hiljaa. Minun ajatukseni ovat äänettömiä, sumuisia kuin katoava aika. Ajattelen sitä kuinka mennyt katoaa sumujen verhoon eikä kuitenkaan, sillä jotakin siitä sittenkin aina jää: utuisia kuvia, jotka ehkä ovat totta, ehkä tulevien aikojen tarinoita. Ehkä myös kulta-aika on tarina, jossa on jotakin totta ja loput myöhempien aikojen kertomuksia ja merkityksiä.

Matkani Tuusulanjärvellä johtaa lopulta kulta-ajasta modernismiin ja edelleen nykyaikaan. Minusta tuntuu, että minä en kuitenkaan heti ehdi mukaan, minä jään sinne vielä, kulta-ajan tarinaan. Ja kyllä: toivon, että jonakin päivänä alkaa uusi kulta-aika, sellainen joka vielä entistä vahvemmin yhdistää kaiken, mikä ihmisessä on hyvää ja kaunista. Ehkä ajattelen niinkin, että jos pysähdyn ja hengitän  tätä vienoa kesäistä tuulta, kulta-aika saattaa todella olla myös juuri nyt.

**********

Niin: Jos kaipaat kulta-ajan kauneutta, hetkiä joissa taide, luonto ja koti kietoutuvat syleilemään toisiaan, sanoja jotka kenties saavat miettimään myös erilaisten aikojen yhteyksiä toisiinsa ja ajattelemaan ajatuksia jotka ehkä myös itsepintaisesti karkailevat, tavoittelevat mieleen tilaa jossa hyvä ja kaunis on mahdollista siitäkin huolimatta että myös idylleissä on ehkä aina säröjä – niin, jos tahdot matkata sinne missä vaihtoehtoista elämäntapaa kaipaavat taiteilijat pakenivat kiivasta nykymaailmaa jo yli sata vuotta sitten, niin tässä: avaa Tuusulanjärven taiteilijaelämää ja mene. Minä palaan sieltä hiljaa mutta niin kuin aina tällaisilla matkoilla, myös tällä kertaa jotakin minusta ehkä myös jää. Ja ei, en sittenkään vaihtaisi omaa aikaani pois, mutta niin mielelläni lainaisin menneestä kaiken kauniin.

Kiitos Tuusulanjärvi ja Juhanit Salokannel ja Seppovaara!

 

**********

Juhani Salokannel & Juhani Seppovaara: Tuusulanjärven taiteilijaelämää.

159 s. Otava 2005.

**********

Tällä piirtyy ruksi kirjankansibingon ruutuun maisema.

Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth (2014)

Minna Canth (1844-1897) on aina ollut minulle läheinen. Ehkä se johtuu siitä kuin kujeilevasta yksityiskohdasta, että meillä on kaksi yhteistä kotikaupunkia: Kuopio ja Tampere. Olemme siis kulkeneet osin samoja polkuja, vaikkakin eri ajassa ja erilaisina elämän hetkinä: Canth muutti lapsena Tampereelta Kuopioon (ja myöhemmin Jyväskylään ja taas Kuopioon), minä puolestani nuorena aikuisena Kuopiosta Tampereelle (ja myöhemmin sen reunamille). Minulta Kuopio on siis sittemmin jäänyt taakse, mutta Canth puolestaan palasi sinne Jyväskylän vuosiensa jälkeen jäätyään jo varhain leskeksi ja eli siellä kuolemaansa asti. Pitkälti juuri Canthin ansiota onkin, että pieni Kuopio oli hänen aikanaan niin merkittävä kulttuurikaupunki.

Lapsena ihailin Minna Canthin komeaa patsasta hänen mukaansa nimetyssä kuopiolaisessa puistossa: kylläpä Canth olikin mahtava, voimakas, vaikuttava. Kuopion korttelimuseossa ihailin hänen kaunista salonkiaan: henkevää, ihanaa huonetta, joka oli – vaikkakin sinne rakenneltu – aito tuulahdus jotakin mennyttä, kadonnutta, ja sittenkin jotenkin pysyvää. Kävin kuusi vuotta Minna Canthin nimeä kantavaa koulua, ensin kolme vuotta yläastetta ja sitten saman verran lukiota. Lukioaikoina esitin myös Rouva Penttisen roolia Canthin näytelmässä Kotoa pois, ja samalla tulivat tutuiksi myös näytelmät Työmiehen vaimo ja Kovan onnen lapsia: koulumme teatteripiiri teki Canthin juhlavuoden kunniaksi sikermän muutamista hänen teoksistaan.

Tartuinkin ilolla ja innostuksella uuteen Minna Canthin elämäkertaan, kirjallisuudentutkija Minna Maijalan teokseen Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth. Elämäkerta ilmestyi mitä oivallisimpana hetkenä, sillä onhan taas juhlavuosi: Minna Canthin syntymästä tuli 19.3. kuluneeksi komeat 170 vuotta.

 

Kirja on ehdottomasti hankintalistallani,
mutta lainasin sen ensihätään kirjastosta.

Canthista on aikaisemmin kirjoitettu kolme elämäkertaa: Lucina Hagmanin kaksiosainen Minna Canthin elämäkerta julkaistiin vuosina 1906 ja 1911, Greta von Frenckell-Thesleffin Minna Canth vuonna 1942 (suom. 1944) ja Reetta Niemisen Minna Canth, kirjailija ja kauppias vuonna 1990. Ensimmäisenä Canthista kirjoitti siis Lucina Hagman, ja juuri Hagmanin luomaan tarinaan Canth-kuvamme on Maijalan mukaan pitkälti perustunut. Maijala osoittaa, kuinka aiempi elämäkertakirjoitus on kuvannut Canthin ennen kaikkea vahvaksi naisasianaiseksi, ja kuinka koko hänen elämäntarinansa on muokattu juuri tähän kehykseen sopivaksi. Käsityksemme Canthin elämästä onkin perustunut lähinnä tietoisesti rakenneltuun tarinaan, liki fiktioon. Eräs Maijalan hienoja ansioita onkin juuri se, kuinka hän kykenee osoittamaan rakennetun elämäkerran fiktiomaisuuden: me luemme elämäkertoja helposti tosina, vaikka myös ne rakentuvat usein tiettyjen tarinakaavojen mukaisiksi sepitteiksi. Mutta - kuten Maijala toteaa - Canthin aikaisempia elämäkertoja voidaan kuitenkin lukea kriittisesti, historiallisina kerrostumina.

Maijala itse kirjoittaa Canthin aikaisempia elämäkertoja huomattavasti syvemmäksi, monivihahteisemmaksi ihmiseksi: Canthin teosten syväluenta ja lukuisat aikalaislähteet osoittavat, että hän oli myös paljon muuta kuin toimelias naisasianainen ja yhteiskunnallisten epäkohtien esille nostaja. Ensinnäkään Canth ei ollut vain räväkkä ja rohkea toiminnan nainen, vaan myös hyvin herkkä ja haavoittuvainen taiteilijasielu, jota mm. ärhäkät aikalaisarvostelut ja ivailut satuttivat. Canth ei myöskään erityisesti viihtynyt huomion keskipisteessä eikä jalustoilla, vaikka olikin aktiivinen ja aikaansaava - hän sanoikin, että juhliin antavat aihetta aatteet, ei ihminen. Parhaimmillaan Canth oli kotonaan Kanttilassa, jossa hän sydän ja mieli avoinna otti vastaan vieraita ja antautui innokkaisiin, syvällisiin keskusteluihin.

Canth oli kiistatta maamme merkittävimpiä realisteja, ehkä jopa merkittävin, mutta Maijala tähdentää, että Canthin realismi ei ollut ainoastaan yhteiskunnallista vaan myös - ja ennen kaikkea - psykologista. Yksipuolisen yhteiskunnallinen lukutapa on jättänyt huomiotta Canthin kirjalijantyön monitasoisuuden ja mm. sen yhteydet ajan eurooppalaiseen kirjallisuuteen ja uuteen luonnontieteelliseen maailmankuvaan: Canth nosti kyllä teoksissaan esille yhteiskunnallisia ongelmia, mutta hän asetti ne ennen kaikkea taustaksi ja kehyksiksi henkilöidensä psykologiselle kuvaukselle. Canthin teokset ovatkin usein juuri psykologisia tutkielmia ihmisen mielestä yhteiskunnallisesti vaikeiden olosuhteiden armoilla (esim. Työmiehen vaimo, Kovan onnen lapsia). Canth olikin sekä yhteiskunnallisen että psykologisen kirjallisuuden pioneeri: hänen työnsä osoitti, kuinka vaikuttavaa kirjallisuus voi olla ja kuinka paljon se voikaan kertoa.

Maijala toteaa, että Canth itsekin korosti juuri henkilöhahmojensa psykologian merkitystä: kerronnan psykologinen taso oli Canthille henkilökohtaisesti merkittävä, mutta se myös liitti hänet aikansa eurooppalaisiin pyrkimyksiin, joiden mukaisesti kaunokirjallisuuden tuli tuottaa ennen kaikkea sielutieteellisiä tutkielmia ihmisen käyttäytymisen, toiminnan ja tunteiden ymmärtämiseksi. Maijala osoittaa, kuinka Canth kirjoittikin teoksensa myös vuoropuheluun aikansa eurooppalaisten realistien kanssa: mm. Ibsenin, Zolan, Tolstoin ja Dostojevskin teokset ovat asettuneet Canthin teosten interteksteiksi. Canth siis seurasi ja tunsi aikansa kirjallisuutta laajasti, ja myös tämä tekee hänestä kirjailijantyöhönsä sitoutuneesti suhtautuneen ammattilaisen. Canth oli myös sitä mieltä, että juuri psykologinen, realistinen romaani tulee olemaan tulevan kirjallisuuden perusta. Taisipa hän olla oikeassa - rakentuuhan moni romaani juuri ihmisen toiminnan ja tunteiden tutkiskelusta.

Canth oli – kuten merkittävimmät kirjailijat usein ovat – aikaansa edellä: aikalaisten oli välillä vaikea ottaa vastaan hänen vahvoja teoksiaan eikä niiden armotonta realismia haluttu ymmärtää. Canthin teosten aiheet olivatkin usein rankkoja. Maijala lainaa Canthin kirjettä pastori Bergrothille, joka ei hyväksynyt hänen realistista kirjoitustapaansa:

”---- Onko minun syyni, että elämässä on ei ainoastaan kaunista, mutta myöskin rumaa. Kirjailijan tulee olla rehellinen ja tuoda esiin kaikki juuri semmoisena kuin se on, ei kaunistaa mitään. Kaunokirjallisuuden tulee olla kuvastimena, joka ihmisille näyttää, minkälaisia he ovat.”

Kirjallisuuden oli Canthin mukaan mahdollista myös muuttaa maailmaa näyttämällä sen epäoikeudenmukaisuus. Maijala esittää kuitenkin myös, ettei yhteiskunnallinen kritiikki sittenkään ole Canthin teoksissa niin yksioikoista kuin yleensä on ajateltu: yhteiskunnalliset olosuhteet ovat henkilöhahmojen elämässä vain yksi voimakkaasti vaikuttava taso, ja myös hahmojen luonteella, kasvatuksella ja ajan hengellä on oma merkityksensä. Ihminen murtuu siis lopulta omien heikkouksiensa vuoksi: yhteiskunnallisia olosuhteita tuli parantaa, mutta yksilöitä tuli kannustaa myös itsensä kehittämiseen. Mielestäni on kuitenkin hyvä muistaa, että Canthin teokset olivat – ja ovat yhä – myös yhteiskunnallisesti merkittäviä ja kantaaottavia: vaikka jokainen onkin loppujen lopuksi vastuussa omista teoistaan, on ihmisen mieli kurjissa oloissa kuitenkin haavoittuvuudelle altis.

Maijala rakentaa elämäkertansa kolmeen osaan: elämään, kirjoittamiseen ja aatoksiin. Elämäkerta on lukukokemuksena raikas ja eletyn elämän tuntuinen. Kirjallinen työ nousee elämäkerran keskiöön, ja näin pitää kirjailijan kohdalla ollakin: onhan kirjoittajuus kirjailijan minäkokemuksessa ja elämässä hyvin kokonaisvaltaisesti vaikuttava tekijä. Canthin elämäntarinan ja –työn rinnalle elämäkerta rakentaa myös kuvaa ajasta jona Canth eli – olihan Canthin toimien kehyksenä ja taustana luonnollisesti hänen oma aikansa, 1800-luvun jälkipuolisko. On hyvä muistaa, että maailma muuttui voimakkaasti myös silloin: modernisaatio oli jo alkanut ja kiihdytti elämäntahtia rakentaen samalla elämälle aiempaa kiivaampia kehyksiä. Uusi vuosisata alkoi lopulta ilman liian varhain kuollutta Minna Canthia, mutta se kantoi mukanaan hänen merkittävän muistonsa. 

Tietyllä tavalla Canthin elämäntarina on yhä eräänlainen sankaritarina: Canth oli vaatimattomista oloista vanhempiensa mukana ponnistanut nuori nainen ja edelleen vahva aikuinen, joka selvisi aviomiehen varhaisesta kuolemasta ja seitsemän lapsen yksinhuoltajuudesta ja loi omalla työllään itselleen aseman, joka on ansaitusti kuolematon. Mutta tarina ei ole – kuten ennen on ehkä haluttu nähdä – kova, vaan pikemminkin herkkä, hellä, hehkuvainen. J. H. Erkolta lainattu säe onkin uudelle elämäkerralle mitä onnistunein nimi. 

Teoksensa viimeisillä sivuilla Maijala sinkoaa vielä pisteliään piikin Kuopion kaupungille, jolla ei ole ollut tahtoa säilyttää Kanttilaa arvonsa mukaisessa kunnossa ja käytössä. Minna Canthin vanha kotitalo on nykyisin rapistunut, surullinen näky. Maijalan vierellä minäkin kysyn: haloo Kuopio, missä on Canthin elämäntyön ansaitsema arvostus? Eikö hänen merkittävää muistoaan olisi syytä hieman enemmän vaalia?

Kiitän Minna Maijalaa tästä hienosta, tärkeästä työstä, joka toivoakseni johtaa yhä uusia lukijoita myös Canthin teosten äärelle. Ainakin itse aion taas palata minulle jo tuttuihin teoksiin ja paikata myös niitä liian monia aukkoja, joita minulla hänen tuotantonsa omakohtaisessa lukemisessa yhä on. Lisään vielä, että Canth on ehdottomasti yksi eniten arvostamiani kirjailijoita, ja hän on todellakin uuden elämäkertansa ansainnut.

ks. myös Maijalan ehdotuksesta avattu minnansalonki.fi

******************************

Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth. 431 s. Otava, 2014.