Topeliuksen joulu – satuja ja runoja (2015)

Tervehtii jo meitä

joulu ihanin!

Tuli kylmän teitä

juhla kuitenkin.

Kaikki kauniit aatteet

tullessaan se toi,

yllään juhlavaatteet

lapset karkeloi.

Kynttilät ne hohtaa,

kirkkaan tuikkeen luo:

mielemme jo johtaa

Betlehemin luo.

Zacharias Topelius:

Joulun juhla, ensimmäinen säkeistö.

**********

Ihanaa, ensimmäinen adventti. Ympärillä kynttilöiden tuike ja joulun kukkien hehku, sydämessä hymy ja joulun rakas odotus...

Me, satusetä Topelius ja minä, olemme molemmat jouluihmisiä. Hiljattain ilmestynyt Topeliuksen joulu – satuja ja runoja (2015) kertoo, että ”Sakari Topelius rakasti joulua pienestä pojasta vanhuuteen”, ja niin, myös minä olen rakastanut joulua koko tähänastisen elämäni enkä oikein osaa muuta itsestäni kuvitellakaan. Niinpä satusetä on satuillut ja runoillut myös jouluisia runoja ja tarinoita, ja minä puolestani niitä joulu- ja kirjallisuudenhistoriaihastuksissani mielelläni luen.

Kuten monet varmasti tietävätkin, Zacharias Topelius (1818–1898) oli yksi 1800-luvun tärkeimmistä kulttuurisista ja yhteiskunnallisista vaikuttajistamme, ja se, joka halusi kirjoittaa myös lapsille. Tässä uudessa, kauniskantisessa kirjassa armas satusetämme puhuu meille nyt kouluneuvos Kirsti Mäkisen uudelleenkerrontojen kautta. Satujen ohella teoksessa on myös Topeliuksen rakkaita runoja ja lauluja sekä Rudolf Koivun lumoava kuvitus. Lisäksi mukana on kurkistuksia 1800-luvun joulunviettoon maalla, kaupungissa ja Topeliuksen omassa kodissa, ja kurkistelenkin myös näihin näkymiin koko lailla ihastuneena, vaikka olen jo ennestään kerännyt itseeni aimo annoksen joulun historiaa... Joulu ja sen perinteet ja historia taitavat olla niitä aiheita, joihin en (toivottavasti!) koskaan kyllästy. Tässäkin nämä kurkistukset kertovat mukavasti siitä, mikä joulussa on pysynyt samana ja samalla siitäkin, mitä menneestä on jo jäänyt taakse, historian hämyisiin kätköihin. Topeliaaniseen henkeen sopien joulun historiasta kertova osuus myös muistuttaa, että joulu oli entisinäkin aikoina eri kodeissa hyvin erilainen: toisissa kodeissa vallitsi yltäkylläisyys, mutta toisissa oli joulunakin puute ja nälkä.

Ja entäpäs ne tarinat? Tähtisilmä, armelias torppari, yksinäinen Vanha herra ja Pyhän yön lapsi. Joulukuusen hakumatka ja Tuulitukka ja Pilviparta. Sampo Lappalainen, joka päätyy vuoren kuninkaan luo ja Valtteri, joka laskee kelkallaan hieman liian lujaa ja joutuu lumikuninkaan hoviin. Veljekset, joista toinen rakastaa raikasta ilmaa ja toinen tarinoiden sepittelyä ja sekin pieni ja raisu rosvopäällikkö Rasavillius. Entäs Peikkojen joulu, se jonka keskelle Fredrik ja Lotta joululahja-ahneuttaan oikuteltuaan äkkiä joutuvat... Ja niin, satujen lomassa myös niitä aina yhtä kauniita lauluja ja runoja: Varpunen jouluaamuna ja Sylvian joululaulu, sekin Joululaulu jossa joulu oveen kolkuttaa...

Kyllä, Topeliuksen sadut ja runot ovat samaan aikaan sekä viehättävän vanhanaikaisia että ihmeen ajattomia. Ne välittävät Topeliuksen hienoja arvoja ja hyveitä, niitä joita soisi yhä edelleen kunnioitettavan: sosiaalista oikeudentuntoa, luonnonsuojelua, sovinnollisuutta, avarakatseisuutta, rakkautta.

Kuunnellaanpa vaikka Tähtisilmää:

Ja minä muistin, miten Jumala on siunannut meitä siitä lähtien, kun otimme vieraan lapsen kotiimme. Ennen olimme sairaita ja köyhiä, halla turmeli sadon, karhu ja sudet tuhosivat karjaamme. Mutta armeliasta Jumalakin armahtaa, ja Hänen enkelinsä ovat viattomien lasten turvana.

Ja Tuulitukkaa ja Pilvipartaa:

Sydämeni suli ilosta, niin kuin aina kun tapaa viattoman, hyväsydämisen ihmisen. Silloin sulaa jää ikkunaruuduista ja lumi nietoksista ja hallan huurre ihmisten kylmästä sydämestä, keskelle talvea tulee kevät, kuiva aita alkaa kukkia ja leivoset laulaa korkealla taivaalla. Niin suuri on ilon ja hyvyyden valta maailmassa.

Kuitenkin minusta satuja lukiessani tuntuu, että toiset niistä ovat uudelleenkertomisesta huolimatta nykylapselle kummallisia. Että ne kiehtovat ehkä enemmän hieman isompaa lukijaa – sellaista, joka on kenties kiinnostunut myös kirjallisuuden historiasta ja siitä, millaisia sadut joskus ovat olleet ja miksi. Näissä saduissa on omanlaisensa tunnelma ja maailma, jotka toisenlaisiin tarinoihin tottuneelle nykylapselle saattavat välillä tuntua vierailta – siitäkin huolimatta, että satujen takana vaikuttavat myös ne monet ajattomiksi toivomani arvot. Joulupukin kuvaaminen oikeaksi pukiksi, joka itsekkyytensä vuoksi on tuomittu kiertelemään vuodesta toiseen lahjoja jakaen, saattaa hymysuiseen lastenystävään tottunutta nykylasta hämmentää. Myös Tähtisilmän avoin loppu, epätietoisuus siitä kuinka pienelle viattomalle lapselle lopulta kävi, on pienelle kuulijalle tai lukijalle ehkä kummallinen ja huolestuttavakin ainakin jos asiasta ei sadun jälkeen yhdessä keskustella.  Monet saduista ovat myös avoimen kristillisiä, mikä tietenkin kuuluu Topeliuksen satuhenkeen, mutta saattaa korosteisuudessaan joitakin nykylukijoita ihmetyttää. Toisaalta monet saduista ovat hyvällä, perinteisellä tavalla lempeän opettavaisia ja muistuttavat muun muassa armeliaisuuden, hyväntahtoisuuden ja toisten huomioonottamisen tärkeydestä. Sellaisina ne sopivatkin erittäin hyvin luettaviksi myös omina aikoinamme.

Luulen, että ainakin meillä minä, kirjallisuuden aikamatkaaja, olen se, jota nämä sadut toistaiseksi kiinnostavat eniten. Silti haluan näiden satujen kautta sopivina hetkinä ja annoksina tarjoilla myös lapsille pieniä piipahduksia kirjallisuuden historiaan ja samalla myös jutustelua ja tuumiskeluja, yhteisiä pohdintoja siitä miksi nämä sadut ovat toisenlaisia kuin uudemmat tarinat. Monet saduista ja tarinoista kaipaavat yleensäkin lukemisen oheen myös keskustelua, ja Topeliuksenkin sadut ovat juuri sellaisia. Jos luet näitä satuja lapselle, varaa siis hetki myös lapsen ajatuksille ja kysymyksille ja sille, että haluat ehkä itsekin sanoa jotakin.

Tuo nyt mieleen rauha,

joulu armahin!

Talven juhla lauha,

vieras herttaisin!

Keijut ilakoivat

kuusta kiertäen,

ympärillä soivat

laulut enkelten.

Lapset lauluun innoin

ääntään kohottaa,

kaikki riemurinnoin

kiittää Jumalaa.

Zacharias Topelius:

Joulun juhla, kolmas säkeistö.

**********

Topeliuksen joulu – satuja ja runoja. Kertoja Kirsti Mäkinen, kuvat Rudolf Koivu. 140 s. WSOY 2015. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

**********

PS. Toivotan näin ensimmäisenä adventtina

myös kaunista ja tunnelmallista alkavan joulun aikaa ♥

Zacharias Topelius: Adalmiinan helmi (1856)

 

Oli kerran kuningas ja kuningatar, joilla oli pieni tyttö, Adalmiina nimeltään. Prinsessa Adalmiinan ristiäisiin oli kutsuttu kummeiksi kaksi hyvää haltiatarta, punainen ja sininen. Punainen haltiatar antoi kumminlahjanaan pikku prinsessalle suuren loistavan helmen, joka oli niin kaunis, ettei sen vertaista ollut ikinä nähty. Ja punainen haltiatar sanoi: ”Niin kauan kuin Adalmiinalla on tämä helmi, tulee hän päivä päivältä yhä kauniimmaksi, rikkaammaksi ja viisaammaksi. Mutta hän ei saa hukata helmeä. Jos hän joskus sen kadottaa, menettää hän samalla kaikki nämä kolme lahjaansa, kauneuden, rikkauden ja viisauden. Ja niitä hän ei saa takaisin ennen kuin on jälleen löytänyt helmen.”

Silloin sininen haltiatar sanoi: ”Jos Adalmiina kadottaa helmen, saa hän minulta korvaukseksi nöyrän sydämen.”

Minulla on kesken monta matkaa, mutta kaikkien muiden rinnalle mahtuu kyllä myös tämä – matka satuihin. Kävi niin onnellisesti, että pian H. C. Andersenin Lumikuningattaren lukemisen jälkeen löysin Rudolf Koivun Satuja ja tarinoita antikvariaatista, vieläpä suloisen sopuisaan hintaan. Nyt tämä ihana teos on siis omani ja niin, ehkä juuri sen kunniaksi tämä matka saa alkaa. Lapset kulkevat kenties mukanani, luemme satuja ehkä myös yhdessä ja yhteiseen tahtiin, mutta kirjoituksissani liihottelen itsekseni ja omaa aikaansa elävin lennähdyksin, satusanojen siivin...

En aio lukea satuja järjestyksessä. Enkä välttämättä kirjoita jokaisesta. Niin, tuskin kirjoitan. Mutta tuulien tuiverruksessa tartun satuun silloin, toiseen tällöin. Hiljakseen ja tunnelmiani kuunnellen. Luen ja kirjoitan. Ja nyt, tänään, on helmikuinen satuhetki (oi, kyllä helmikuun nimi on kuukausien nimistä kaunein!) ja mikäpä sopisikaan helmikuun hetkeen paremmin satu helmestä... Ah, Adalmiinan helmi, yksi ikisuosikeistani!

Niin, Adalmiinalle teetettiin sitten kruunu, johon punaisen haltiattaren antama ihmeellinen kivi kiinnitettiin. Se oli sellainen satujen kruunu, kasvoi kantajansa mukana. Vuodet kuluivat ja Adalmiinasta tuli kuin tulikin hyvin kaunis, hyvin rikas ja hyvin viisas. Mutta voi, hänestä tuli myös hyvin, hyvin ylpeä.

Kaikki me sadun lukeneet tiedämme, kuinka eräänä päivänä sitten kävi: Adalmiina oli kopea ja kiukkuinen viisitoistavuotias, joka karkasi puistoon ja pudotti kruununsa lähteeseen ihaillessaan itseään veden pinnasta. Ehkä tunnistamme tässä viittauksen erääseen toiseen tarinaan, lieneekö se sitten tarkoituksellinen tai sattumaa. Adalmiinalle ei kuitenkaan käynyt niin hullusti kuin Narkissokselle, vaan hänelle tuo itseihailun hetki avasi oven parempaan tulevaan: Adalmiina menetti helmensä, mutta sai samalla sinisen haltiattaren lahjan – nöyrän sydämen.

Ja silloin tapahtui, että hän muuttui rumaksi ja köyhäksi kerjäläistytöksi. Poissa oli kullalla kirjailtu hame, poissa jalokivet hiuksista. Samalla katosi myös hänen viisautensa. Sitäkään hän ei enää muistanut kuka hän oli ollut ja mistä hän tuli. Hän tunsi vain, että suuri muutos oli tapahtunut. Säikähtyneenä hän juoksi pois lähteeltä yhä kauemmas metsään.

Adalmiina ei enää muistanut kuka oli,
ja hän jäi asumaan köyhän eukon köyhään mökkiin,
jonne lähteeltä juoksi. Mutta tärkeintä oli, että

Adalmiina oli saanut nöyrän sydämen, joka oli paljon parempi kuin kauneus, viisaus ja rikkaus. Nyt hän oli onnellinen ja tyytyväinen.

Niin kului kolme vuotta, joina Adalmiinaa etsittiin turhaan. Prinssi toisensa jälkeen epäonnistui etsinnöissään ja prinsessa ja puoli valtakuntaa jäivät aina saamatta. Mutta oi, niin, eihän ihana satu prinsessasta olisi oikea satu ilman oikeaa prinssiä, joka on kyllin hyvä, viisas ja etevä saadakseen ihanan prinsessan. Prinssi Sigismund löytää Adalmiinan kruunun ja on valmis ottamaan vaimokseen sen köyhän paimentytön, jolle tuo kruunu sopii.

Mutta kaikkien kynttilöiden loiston voitti Adalmiinan ihmeellinen kauneus, kun hän seisoi siellä kultainen puku yllään. Sillä saadessaan nyt takaisin helmen hän sai myös kaikki punaisen haltiattaren lahjat. Mutta kaikkein paras oli, että hän sai pitää myös sinisen haltiattaren lahjan, nöyrän sydämen.

Huomioni kiinnittyy sadun käsitteisiin, erityisesti kauneuteen ja viisauteen. Siihen, että se kauneus ja viisaus mitä Adalmiinalla alkuun on, ei oikeastaan kauneutta ja viisautta olekaan. Hänessä on pinnan suloa ja ehkä järkeä, mutta ei kauneutta eikä viisautta. Ne hän saa vasta nöyrän sydämensä myötä.

Ja niin, toki tunnistan, että nöyrä sydän on yksi topeliaanisista hyveistä – niistä, joille on aikojen saatossa ehkä naurahdeltukin. Tässäkin Topeliuksen sadussa on satusedän somaa opettavaisuutta, sellaista vanhanajan puhdasta uskoa hyvään. Niin kuin sadun lopussa riemuitaan:

Kaunis, kaunis on Adalmiinan helmi,

mutta paljon kauniimpi on nöyrä sydän!

Ja niin, enpä tiedä – ei tuo viisaus ehkä niin vanhanaikainen olekaan. 

Sopisi sen olla mielessä myös näinä ahneina aikoina.

PS. Eräällä kirpputorireissulla olin niin onnekas, että löysin muutamalla kolikolla myös vanhan valikoiman Topeliuksen  satuja. Valikoimassa on myös tämä satu, Raul Roineen kääntämänä. Tähän kirjaan, Rudolf Koivun Satuihin ja tarinoihin, on valittu Kirsi Kunnaksen käännös, joka ainakin tässä on hieman lyhyempi ja karsitumpi: opettavaiselle äänelle, tähdennyksille ja alleviivauksille on annettu vähemmän tilaa. Toki Topeliuksen opettavaisen sävyn kuulee yhä ja niin on hyvä kuullakin, onhan se keskeinen osa tätäkin satua. Ja niin, erityisenä ihanuutena tässä ovat tietysti nuo Koivun lumoavat kuvat. Vaan oi ja voi, ehkäpä arvata saattaa, että tahdon kyllä lukea myös kaikki Topeliuksen sadut, tutkiskella 1800-luvun sanoja ja topeliaanisia hyveitä... Eräänä päivänä lähdenkin syvemmälle satumatkalle myös tuohon Topeliuksen kirjaan.