Hanna-Reetta Schreck: Säkenöivät ja oikukkaat – Suomen kultakauden naisia (2021)

 

”Te kaikki kuusi naista havittelitte maailmaa, jossa uudenlainen itsenäisyys ja riippumattomuus yhdistyisi rakkauteen, työhön ja joskus myös perhe-elämään. Te etsitte uutta olemisen tapaa kukin omalla laillanne, vaikka se 1800-luvun lopulla oli vaikeaa.”

*

Joskus saa lukea kirjan, joka tuntuu täydelliseltä täsmäosumalta juuri itselle. Sellainen oli minulle tämä, Hanna-Reetta Schreckin Säkenöivät ja oikukkaat – Suomen kultakauden naisia, joka vie lukijansa runsaspolkuiselle aikamatkalle kuuden suomalaisen vuosisadanvaihteen naisen elämään ja elämäntarinaan. Harvassa ovat asiat, jotka innoittavat minua yhtä paljon kuin 1800- ja 1900-lukujen taitteen vuosikymmenet ja erityisesti tuon ajan naiseus, kaikki ne uudet mahdollisuudet ja silti niiden rinnalla itsepintaisina viipyilleet perinteiset normit, kaikki se muutoksen tuulien mukanaan tuoma ristiveto.

Aika paljon olen tästä kauniista ja kipeästä ajasta ja tämän ajan naiseudesta jo lukenutkin, ja niin faktaa kuin fiktiota, mutta teos onnistui silti tarjoamaan myös paljon uutta. Tutuin teoksen naisista oli minulle entuudestaan Elisabeth ja Alexander Järnefeltin tytär ja Jean Sibeliuksen vaimo Aino, ja Ellan de la Chapellen tiesin Albert Edelfeltin vaimoksi, Thyra Thesleffin taas Ellen-sisarensa pikkusiskoksi, joka hehkuu mm. sisarensa ihanassa maalauksessa Thyra Elisabeth (1892). Alma Söderhjelmin, Siri von Essenin ja Sigrid af Forsellesin elämästä en sijaan tiennyt juuri mitään. Osa naisista sai avioliiton tai -liittojensa myötä myös uusia sukunimiä, joten he elivät ja vaikuttivat useammalla nimellä: esimerkiksi Aino muistetaan niin Aino Järnefeltinä kuin Aino Sibeliuksena, Ellan myös Ellan Edelfeltinä, ja Siristä tuli myös mm. Siri Strindberg, August Strindbergin vaimo, Thyrasta taas mm. Thyra Söderhjelm, Alma Söderhjelmin veljen Torsten Söderhjelmin vaimo.

Teoksen naisten elämäntarinoissa on taiteellisia ja tieteellisiä kutsumuksia, on rakastumisia ja enemmän tai vähemmän vaikeita avioliittoja, on äitiyttä ja rahahuolia, on rimpuilua normien keskellä ja niitä vastaan. On juuri se tuntu, että omanlaisen elämänpolun kulkeminen ei ollut näille naisille helppoa, ei aina mahdollistakaan, mutta he olivat juuri niitä, jotka avasivat tietä uudenlaiselle, omaehtoisemmalle naiseudelle – tietä, jonka kulkemista myös me tämän ajan naiset yhä jatkamme ja koetamme jatkaa, kukin omalla tavallamme, oman sydämemme mukaan.

Jos aihe ja aikakausi kiinnostaa, tähän kannattaa ehdottomasti tarttua. Säkenöivät ja oikukkaat on kaikin puolin kiehtova ja antoisa teos, joka ansaitsee kiitokset myös kauneudestaan – viimeistelty ulkoasu valokuvineen ja kukkakuvineen hellittelee lukijaa ♥

 *

Hanna-Reetta Schreck: Säkenöivät ja oikukkaat – Suomen kultakauden naisia. Like, 2021.

 

Anna-Maria Isola & Esa Suominen: Suomalainen köyhyys (2016)

Kun työtön tekee päivän töitä, työmarkkinatuen maksaminen viivästyy ja hän miettii, millä rahalla maksaa lääkärimaksun. Itsensätyöllistäjistä liki kolmannes on köyhiä, koska työtä ei ole riittävästi mutta työtön työnhakijakaan ei voi ”yrittäjänä” olla eikä toimeentulotuella ole tarkoitus maksaa ”kannattamatonta yritystoimintaa”. Yhteiskunnan kelkasta pudonneella nuorella ei ole muuta tarttumapintaa kuin pelien virtuaalitodellisuus: ihmisten välisessä maailmassa hän ei ole merkityksellinen, siinä toisessa on. Terveysaseman lääkäri toteaa pitkäaikaissairaalle: Taidat olla vain työhaluton. Ja nainen, joka kuiskaa ystävälleen olevansa niin raukka etten uskalla edes tappaa itseäni, jätetään päivystyksessä oman onnensa nojaan. Kyllä, Suomalaisen köyhyyden (2016) kertomia ihmiskohtaloita tämän päivän Suomesta.

Yhteiskuntamme kovenee kaiken aikaa. Tuloerot kasvavat, kansa jaetaan menestyjiin ja syrjäytettyihin. Niillä, jotka pitävät käsissään vallan avaimia, ei juuri tunnu olevan aitoa poliittista tahtoa vähempiosaisten hyvinvoinnin lisäämiseksi. Päinvastoin, köyhältä halutaan viedä yhä enemmän. Tämä on maailma, jossa ratkaisevat ”kilpailukyky”, pääoma ja – jälleen – yhä enemmän myös se, millaiseen perheeseen on sattunut syntymään. Luokkaretkeily on jonkin aikaa ollut yhteiskunnassamme jossain määrin mahdollista, mutta nyt näyttää jälleen siltä, että se on taas entistä hankalampaa ja että köyhien lapset tulevat olemaan myös köyhiä aikuisia. Sosiaalinen tausta sanelee taas entistä herkemmin yksilön tulevaisuuden.

Taantuuko yhteiskunta, joka oli eräs niistä harvoista, joissa näkyvä köyhyys jo kerran pystyttiin miltei hävittämään, takaisin luokkayhteiskunnaksi?

Solidaarisuus- ja empatiavaje ovat päivän ilmiöitä. Mitäpä sitä köyhistä ja heikoista välittämään, ne ansaitsevat kohtalonsa koska ovat itse sen aiheuttaneet. Niin, työtön on työtön omasta syystään ja sairaskin varmaan sairastui tahallaan. Masentunutkin on ihan varmasti vain laiska. Luusereita ne ainakin ovat kaikki eikä minun verorahoillani loisia elätetä. Minä ansaitsen itse tämän kaiken, jonka olen omaa etevyyttäni itselleni saanut.

Kyllä: Suuren köyhyyskyselyn mukaan köyhyyttä pidetään ihmisen omana syynä.

Jo lapset jakavat toisensa sisä- ja ulkopiiriin. Sosiaalinen stigma on suurta ja painavaa, ja köyhien lapset suurimmassa vaarassa tulla kiusatuiksi. Merkkitavaroilla ja -vaatteilla ostetaan tehokkaasti statusta. Ihan itsestäänkö lapset tämän oppivat?

Pitkäaikaistyöttömiä ”aktivoidaan” kuntouttavalla työtoiminnalla, mikä valitettavan usein on täysin työkykyisten ihmisten nöyryyttämistä. Läheskään aina ihmiseltä ei puutu työkykyä työhalusta puhumattakaan, vaan häneltä puuttuu ainoastaan palkkatyö. Mutta [s]iitä ei juurikaan puhuta, että työmarkkinat tai vallitsevat talousjärjestelmät vaatisivat korjaamista. Eipä tietenkään.

Suomalainen köyhyys puhuu paljon nimenomaan työttömistä. Haastavassa työmarkkinatilanteessamme erityisesti pitkittyvä työttömyys onkin merkittävä köyhyyden syy. Kirjassa kuitenkin muistetaan, että köyhiä ovat myös monet pienipalkkaiset ja muut pienituloiset, muun muassa pitkäaikaissairaat. Marginaaliin on sysätty monenlaisia ihmisiä, joiden toimijuus, osallistuminen ja omanarvontunne on kutistettu olemattomiin. Siellähän vikisevät! Tai parempi kun olisivat hiljaa, mitäs eivät ole osanneet pelata korttejaan oikein ja mitäs eivät ole niin pystyviä ja kykeneviä kuin me.

Ei, suomalaisessa yhteiskunnassa ei juurikaan ole absoluuttista köyhyyttä, vaikka kyllä sitäkin valitettavasti tuntuu välillä vastaan tulevan. Harva kai sitä uskoo, mutta taitaa tässäkin maassa ihan oikeasti olla ihmisiä, jotka miettivät ostavatko välttämättömät lääkkeensä vai ruokaa, ja jokainen sellainen elämäntilanne on yksiselitteisesti liikaa. Absoluuttista köyhyyttä enemmän yhteiskuntamme kärsii kuitenkin suhteellisesta köyhyydestä ja vaikka kukaan suhteellisesti köyhä ei kuole nälkään, myös tällainen köyhyys merkitsee usein vakavaa menetystä sekä yksilölle että yhteiskunnalle, ennen kaikkea siksi että se romuttaa ihmisen kyvyn olla se joka hän oikeasti on ja voisi olla. Suhteellinen köyhyys johtaa kykyjen alikäyttöön ja stressiin, jolloin ihminen ei kykene hyödyntämään omaa potentiaaliaan täysimääräisesti. Ennen pitkää se koituu niin yksilön kuin koko yhteiskunnan tappioksi.

Niin. Suomalainen köyhyys kysyy tärkeitä kysymyksiä: Mitä köyhyys maksaa yhteiskunnalle? Mikä on köyhyyden takia käyttämättä jätettyjen kykyjen ja taitojen hinta? Miten köyhät ihmiset reagoivat, jos heidät eristetään yhteiskunnasta? Kuinka paljon yhteiseksikin hyväksi kanavoituvaa lahjakkuutta jää hyödyntämättä?

On sanomattoman surullista, että yhteiskunnastamme puuttuu aito halu pyrkiä takaamaan jokaiselle yksilölle aidosti tasavertaiset osallistumisen mahdollisuudet, jokaisen yksilöllisten kykyjen mukaan. Ja kyllä, normaalin empatiakyvyn omaava ihminen tuohtuu tällaisesta eriarvoistamisesta ja siitä, että yhä kasvavampi osa kansasta ajetaan yhä ahtaammalle. Onko todella ihmisen oma syy, että hän sairastuu, fyysisesti tai psyykkisesti? Ja rakenteellinen työttömyys, onko sekin ihmisen oma vika? Entä se, että talousjärjestelmäämme ei oikeastaan taida edes kuulua täystyöllisyys, koska se tekisi työn teettämisestä liian kallista? Entä onko ihan oikeasti lapsen syytä, että hän syntyy köyhään perheeseen, jolla ei ole tarjota taloudellista pääomaa eikä niitä tänä päivänä niin tärkeitä verkostoja?

Toiminta kertoo ihmisen olemuksesta ja siihen kätketyistä merkityksistä. Todeksi tulemiseen tarvitaan tila, jossa ihmiset kohtaavat ja liittyvät yhteen, ja jos se riistetään ihmiseltä, häneltä viedään myös todellisuus.

Kyllä: ihminen on toiminnanhaluinen olento, joka haluaa tehdä työtä. Työtä, josta hänelle maksetaan palkkaa tai – jos (ja kun) palkkatyötä ei ole – jota hän voi tehdä vapaaehtoisesti omista mielekkyydenkokemuksistaan käsin ja tilanteessa, jossa hänen päivittäinen toimeentulonsa on muulla tavoin ja syrjäytetyksi leimaamatta turvattu. Ihminen tarvitsee kokemuksen merkityksellisestä tekemisestä ja siitä, että saa seistä omilla jaloillaan. Nykyisellään köyhän kohtalona on kovin usein se, että häneltä anastetaan omaa elämäänsä koskeva määräysvalta ja että hänet leimataan omaa huonouttaan ja laiskuuttaan syrjäytyneeksi. Unohdetaan, että syrjäytyminen ei ole ihmisen henkilökohtainen ominaisuus, kuten teoksessa siteerattu Yrjö Kallinen muistuttaa, vaan että yhteiskunnan sosiaaliset, kulttuuriset ja taloudelliset prosessit eriarvoistavat ihmisiä. Niin: ei muisteta, että ihminen ei olekaan ihan vain oman onnensa seppä vaan että kunkin yksilön elämänkulkuun vaikuttavat myös kovin monet muut asiat kuin ihmisen oma tahto ja takomisen kyvyt.

Kuten kirjoittajat huomauttavat, ihmisen tulotaso ja onnellisuus eivät tietenkään ole yksioikoisessa suhteessa keskenään, ja pienilläkin tuloilla voi tulla toimeen jos kulut mitoittaa niiden mukaan ja elämässä on hyviä ihmissuhteita ja muita onnellisuuteen liittyviä tärkeitä asioita. Köyhyys ja osattomuus ovatkin enemmän kuin vain kysymyksiä tulotasosta, vaikka köyhyys jo sinänsä haavoittaa ja heikentää koettua hyvinvointia. Köyhyyteen liittyy hyvin vahvasti nimenomaan osattomuutta, tunnetta siitä että ei kuulu tarpeellisten ja sananvaltaisten joukkoon. Ei, ihmistä ei saa kutistaa syrjäytetyksi, vaan hänelle tulee taata mahdollisuus osallistumiseen ja toimijuuteen.

Olennaista on tehdä ihmisten maailmasta sellainen, jossa kukin omilla synnynnäisillä ominaisuuksillaan pystyy liittymään sellaisiin suhteisiin, jossa monin tavoin tuotetaan hyvinvointia ja neuvotellaan sen jakamisesta. Meidän on voitava elää yhteiskunnassa, jossa voi tulla arvostetuksi, ja jokaisen on saatava mahdollisimman suuri osa synnynnäisiä ominaisuuksia, olivatpa ne millaisia tahansa, omaan ja yhteiseen käyttöön.

Kirjoittajat ja kustantajat, jotka antavat köyhille ihmisille äänen, tekevät arvokasta työtä. Kuten tämän teoksen kirjoittajat sanovat, [l]iian usein köyhien elämästä käyttävät puheenvuoroja vain tutkijat, virkamiehet tai poliittiset toimijat seminaareissaan. Hedelmällisempää saattaa kuitenkin olla kuulla – ja kuunnella – heitä itseään. Todella toivon, että tämän teoksen lukisivat muutkin kuin ne, joilla jo valmiiksi on halua ja kykyä ymmärtää mitä on olla köyhä ja osaton. Että tämä avaisi edes yhdet silmät ja korvat. Että hiljalleen aito ymmärrys, hyvä tahto ja empatia tässä maailmassa kasvaisivat.

Niin. En voi olla kysymättä, minkälaisessa maailmassa me haluamme elää. Sellaisessako, jossa toiset kukoistavat ja toiset kärsivät vai sellaisessa, jossa jokaisella yksilöllä on mahdollisuus kokea elävänsä juuri sitä omaa elämäänsä, omana täysivaltaisena itsenään. Onko todella niin, että haluamme vain vahvojen ihmisten kylmän maailman? Niin, että haluamme kannattaa paluuta siihen kansan kahtiajakamiseen, josta joskus olemme pyrkineet irti? Niin, että tietoisesti lytistämme allemme kaiken sen potentiaalin, mikä rahavirtojen hallitseman kukoistuksen ulkopuolelle potkituissa ihmisissä piilee? Sillä ei, kaikki potentiaali ei ole siellä missä se näyttää olevan. Osa siitä makaa katuojassa. Epätoivossa, ahdistuksessa, arvottomuuden tunteessa.

*****

Anna-Maria Isola ja Esa Suominen: Suomalainen köyhyys. 235 s.

Into Kustannus 2016. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

*****

Huom. Köyhällä tarkoitetaan tässä teoksessa ja kirjoituksessa yksilöä, jonka rahat eivät riitä välttämättömien ja kohtuullisten tarpeiden tyydyttämiseen aineellisella ja aineettomalla tasolla. Esimerkiksi vapaaehtoinen vaatimattomuus ja kohtuullisuus on eri asia, joka pakotetusta köyhyydestä poiketen on monin tavoin suotavaa ja kannatettavaa. Köyhyys ahdistaa ihmisen liian usein näköalattomuuteen ja arvottomuuden tunteeseen, ja kysymys on nimenomaan pakosta ja syrjäyttämisestä, joka runtelee yksilön mahdollisuutta itsenäiseen toimijuuteen. Vapaaehtoisesti vaatimattoman elämäntavan valinnut on sen sijaan oman elämänsä herra tai herratar aineellisesta niukkuudesta huolimatta.

12 tietokirjaa riippukeinuun

 Thomas Kennington:  
Lady reading by a window, noin 1900.

Sain Katveita -blogia kirjoittavalta kaimaltani haasteen listata kesän kunniaksi 12 tietokirjaa riippukeinuun. Kiitos kaimani hienosta haasteesta, joka on hetken joutunut odottamaan vuoroaan. Nyt on tämän aika! Siispä, pitemmittä puheitta, tässä kamarin suosituksia riippukeinutietokirjoiksi:

Markku Valkonen: Kultakausi (1989)

Kyllä, olen taiteemme kultakauden lumoissa. Tunnustan auliisti, että en ole mikään kuvataiteen asiantuntija, mutta sitäkin suuremmin nautin taideteosten estetiikasta ja tarinoista juuri siten kuin ne minun sieluani koskettavat. Ja kas vain, eniten minua koskettaa juuri tämä 1800- ja 1900-lukujen taitteen kuvataide. Kultakauden ihanat teoskuvat vievät kiehtovalle taidematkalle siihen hurmaavan riipaisevaan aikaan, jona muun muassa Helene Schjerfbeck, Albert Edelfelt, Elin Danielson-Gambogi, Maria Wiik, Magnus Enckell, Akseli Gallen-Kallela, Ellen Thesleff ja Hugo Simberg taideteoksiaan loihtivat.

Riitta Konttinen: Taiteilijatoveruutta (2014)

Kyllä, lisää vuosisadanvaihteen kuvataidetta, nyt erityisesti naistaiteilijoiden elämää ja teoksia: Riitta Konttisen Taiteilijatoveruutta kertoo neljän taiteilijattaren – Helene Schjerfbeckin, Ada Thilénin, Helena Westermarckin ja Maria Wiikin – elämästä, työstä ja ystävyydestä. Harmittelen edelleen, että samanniminen näyttely pari vuotta takaperin jäi minulta vierailematta (tyypillistä, kotikissa mikä kotikissa), mutta onneksi myös tämä ihana kirja tarjoaa antoisan riippukeinu- tai nojatuolimatkan näiden kiehtovien ja inspiroivien naistaiteilijoiden elämään.

Juhani Salokannel ja Juhani Seppovaara: Tuusulanjärven taiteilijaelämää (2005)

Aikamatka Tuusulanjärven taiteilijamaisemiin kuului viime kesän ihaniin lukuhetkiini, ja suosittelen vastaavaa reissua lämpimästi kaikille, joita kiinnostaa 1800- ja 1900-luvun taitteen (öhm, en kai nyt ole jotenkin yksipuolinen...) taiteilijaelämä luonnon helmassa. Teos muistuttaa osaltaan, että pyrkimys vaihtoehtoiseen elämäntapaan ei ole vain meidän aikamme marginaalinen ilmiö, vaan että aina on ollut ihmisiä, joissa on elänyt kaipuu luonnon ja rauhan äärelle... Viivähtäminen Aholassa, Ainolassa, Suvirannassa, Halosenniemellä ja muissa Tuusulanjärven taloissa tekee siksikin hyvää. Ja kyllä, tämä jos mikä sopii täydellisesti juuri riippukeinumatkailuun! Tuusulanjärven taiteilijaelämästä voit lukea lisää täältä.

Pirjo Lyytikäinen: Narkissos ja sfinksi – Minä ja toinen vuosisadanvaihteen kirjallisuudessa (1997)

No niin, tässä tämä ajanjakso lukeekin sitten jo teoksen nimessä... Mutta niin: vuosisadanvaihde, symbolismi ja dekadenssi ja kirjallisuuden paradoksaaliset Narkissokset... Eino Leinon, L. Onervan, Volter Kilven, Johannes Linnankosken, Joel Lehtosen ja muutamien muidenkin kiehtovat teokset... Se kuinka ”dekadenssi on symbolistin uskonpuutetta ja symbolismi dekadentin paratiisiunelma” mutta kuinka jossakin kuiskailee myös se romanttisempi juonne ja unelma viattomuudesta... Monen monta lisäpistettä annan teosta elävöittävästä ja ajan kirjallisuuden ja kuvataiteen toisiinsa kytkevästä taidekuvituksesta.

 

Anne Helttunen, Annamari Saure ja Jari Suominen: Haltiakuusen alla – suomalaisia kirjailijakoteja (2013)

Riippukeinumatkailun aatelia tämäkin! Haltiakuusen alla on ihana, kaunis, hurmaava teos, jossa nimensä mukaisesti matkataan suomalaisissa kirjailijakodeissa... Juhani Ahon lapsuudenkoti Iisalmessa ja Ahola siellä Tuusulanjärvellä, Minna Canthin salonki Kuopion korttelimuseossa, Aino Kallaksen kesäpaikka Hiidenmaan Kassarissa, Eino Leino -talo Kajaanin Paltaniemellä, Runebergien kotitalo Porvoossa ja niin edelleen ja niin edelleen... Ei taida tarvita juuri arvailla, miksi ainakin Kamarin rouva tälläkin matkalla niin viihtyy...

 Niels Frederik Schiøttz-Jensen:  
A lady reading in the garden, noin 1894.

Anna Kortelainen: Eri kivaa! Onerva – Kaupungin naiset 1910 (2010)

Ja kun on palaillut Haltiakuusen alta, voi pienen hengähdyshetken jälkeen matkata vaikka L. Onervan mukana 1800- ja 1900-lukujen taitteen Helsinkiin... Anna Kortelaisen Eri kivaa! tarjoilee ihanan elämyksellisen aikamatkan modernin helsingittären maailmaan... Kerrassaan kiehtova kirja, joka kertoo millaista oli elää Onervana Onervan aikaan: opiskella, tehdä työtä, istua kahvilossa ja kirmata kulttuuririennoissa, kärsiä jatkuvasta rahapulasta ja elää salavuoteudessa... Tämänkin teoksen ansioita on myös runsas ja monipuolinen kuvitus. Täällä lörpöttelen kirjasta (ja sen vierestä) enemmänkin.

Anna Kortelainen: Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina (2002)

Anna Kortelainen taas, kyllä... Mutta voi miten voikin jokin (tieto)kirja tehdä pesänsä sieluun ja sydämeen, avata ovia ja ikkunoita, sykähdyttää ja syleillä. Kortelaisen matka Albert Edelfeltin rakastajattaren jalanjäljille on kertakaikkisen kiehtova sekoitus elämää, taidetta ja tutkimusta ja tärkeä puheenvuoro historian unohtamien elämänkohtaloiden puolesta. Tässä teoksessaan Kortelainen matkustaa taiteen kertomien tarinoiden, menneisyyden hämärän todellisuuden ja nykyisyyden tulkintapyrkimysten välillä, eikä lukija voi muuta kuin lumoutua siitä miten hän matkaansa tekee ja miten hän sen kirjoittaa. Virginiestä voit lukea enemmän täältä.

 

Minna Maijala: Herkkä, hellä hehkuvainen – Minna Canth (2014)

Jos Minna Maijalan pari vuotta sitten ilmestynyt Canth-elämäkerta on vielä lukematta, siihenkin voisi tarttua vaikka näinä kesäisinä päivinä... Elämäkerta näyttää paitsi yhteiskunnallisesti ja psykologisesti tarkkanäköisen myös herkän, hellän ja hehkuvaisen taiteilijattaren ja laajentaa sitä kuvaa, jota aikaisemmat elämäkerrat ovat Minnasta tarjoilleet. Minna oli vääryyksien näyttäjä, mutta myös paljon muuta. Ihana, inspiroiva Minna! Kirjoitukseni tästä hienosta teoksesta oli Kamarini ensimmäisiä.

Agneta Rahikainen: Edith – runoilijan elämä ja myytti (2014)

Tämä teos oli ja on itselleni sekä kiehtova että vaikea, koska minulla (kuten varmasti kaikilla muillakin Edithin runoihin syvästi ihastuneilla) on oma Edithini, jonka näen ja ymmärrän omalla tavallani. Suosittelen teosta kuitenkin lämpimästi, sillä samanaikaisesti kiehtova ja vaikea teos voi olla hyvinkin antoisa kokemus... Teos sopii oikein hyvin paitsi Edithin ihailijoille ja ihailijattarille, myös kaikille yleisemmin kirjailija/runoilija/taiteilijaelämäkerroista kiinnostuneille – ja myös sinne riippukeinuun. Tämä (kuten Maijalan Canth-teos tuossa yllä) saattaa herättää hyvinkin monia ajatuksia ja antoisaa mielensisäistä keskustelua siitä, miten ihmisen elämä voidaan tulkita ja kertoa. Edith-fanin vuodatus löytyy täältä.

Virginia Woolf: Oma huone (1929)

Ja oi kyllä, tämä Virginia Woolfin klassikkoteos sopii jokaiselle, joka on kiinnostunut siitä mitä kirjoittamisen mahdollisuus edellyttää: voidakseen kirjoittaa jokaisella naisella (ja yksilöllä ylipäätään) on oltava omaa rahaa ja omaa tilaa ja vapautta olla oma itsensä. Woolfin ”oma huone” on sekä todellinen että metaforinen tila, jonka jokainen kirjoittaja sukupuolestaan riippumatta tarvitsee. Woolf puhuu myös sen puolesta, että kirjoittajan on oltava rehellinen itselleen, kirjoitettava juuri siten kuin haluaa kirjoittaa, ketään kumartelematta, ja muistuttaa, että [n]iin kauan kuin kirjoitat sitä mitä haluat kirjoittaa, vain se merkitsee jotain; eikä kukaan voi sanoa, merkitseekö se vuosien ajan vai vain muutaman tunnin. Tästä tärkeästä teoksesta voit lukea lisää täältä.

 Albert Edelfelt: Kesä, 1883.

Sara Kokkonen: Kapina ja kaipuu – Kultaiset tyttökirjaklassikot (2015)

Louisa May Alcottin ihanat Pikku naiset, Lucy Maud Montgomeryn hurmaavat ja rakkaat Annat ja Runotytöt, Laura Ingalls Wilderin ihastuttava Pieni talo preerialla, Merri Vikin hupaisan hauskat Lotat... Jos olet kasvanut tyttökirjojen ihanissa maailmoissa astellen, tämä teos sopii riippukeinuusi kerrassaan täydellisesti! Kapina ja kaipuu tarjoaa sekä kiehtovaa elämäkertatietoa näistä ihanista kirjailijattarista että lukijoiden kokemuksia heidän rakkaista luomuksistaan. Eniten pidän siitä, että teos näyttää miten nämä sielunsisaret voivat olla meille kaikille ikiomia ja silti meidän kaikkien yhteisiä. Lisää teoksesta täällä.

 

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (2013)

Mia Kankimäen matkasta tuhat vuotta sitten eläneen japanilaisen hovinaisen maailmaan muotoutuu kerta kaikkiaan valloittava kirja, joka vähät välittää genrekaavoista ja rakentuu omalla tavallaan tietoa, omakohtaisuutta ja aina niin innoittavaa uskallusta juuri sopivasti yhdistellen. Tämä teos tarjoaa varmasti antoisan matkan monenlaisille lukijoille, ja niinpä suosittelen teosta sydämellisesti kaikille niille, jotka innostuvat Japanista, historiasta, kirjallisuudentutkimuksesta, ylipäätään tutkimuksesta, tarinoista, omakohtaisuudesta ja/tai uskalluksesta tehdä toisin ja itselle oikein. Varaa matkaevääksi myös runsaasti hyvää teetä :) Täällä on teoksesta muutama sanaa lisää.

Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi – muistiinpanoja masennuksesta (2016)

Keväällä ilmestynyt Keskivaikea vuosi oli ensimmäinen teos, jonka Pauliina Vanhatalolta luin, mutta ei todellakaan viimeinen: masennusmuistiinpanot käynnistivät minussa Vanhatalo-vyöryn, jonka myötä luin häneltä kevään mittaan myös useamman kaunokirjallisen teoksen. Keskivaikea vuosi on hieno ja tärkeä puheenvuoro masennuksesta, mutta myös introversiosta ja ihan vain omana itsenä olemisesta, sellaisena kuin on. Aiheestaan huolimatta teos ei ole ollenkaan masentava vaan ennen kaikkea ihastuttava – rohkea, rehellinen, ihmisyydentäyteinen ja -tuntuinen – ja siksi suosittelen sitä lämpimästi myös sinne riippukeinuun. Tästä hienosta teoksesta voit lukea myös täältä.   

Kirsi Vainio-Korhonen ja Anu Lahtinen: Lemmen ilot ja sydämen salat – suomalaisen rakkauden historiaa (2015)

Ja vielä sokerina pohjalla: Oletko kenties kiinnostunut rakkaudesta ja rakkauden historiasta? Menneiden vuosisatojen rakkaustarinoista? Siitä, perustuiko avioliitto entisinäkin aikoina myös johon muuhun kuin vain sukujen keskinäisiin sopimuksiin? Siitäkin, mitä mieltä 1700-luvun tiedemiehet olivat haluttomista naisista ja saman ajan säädylliset naiset alushousuista? Jos, niin Lemmen ilot ja sydämen salat sopii riippukeinuusi kuin mansikka makeanraikkaaseen kesäkakkuun. Kirsi Vainio-Korhosen ja Anu Lahtisen teos suomalaisen rakkauden historiasta on kerrassaan mainio ja mukavalukuinen aikamatka lemmen iloihin ja sydämen saloihin. Lisää teoksesta voit lukea täältä.

(Ja jos nyt jotenkin näyttää siltä, että tässä oli enemmän kuin kaksitoista kirjaa, niin se johtuu joko siitä, että kirjat laskeneella oli vain lyhyt matikka tai sitten siitä, että valitseminen ja etenkin poisvalitseminen on hänelle toisinaan kovin vaikeaa :))

Tähän haasteeseen voivat kaikki halukkaat tarttua Katveita -blogissa, mutta esittäisin myös oman vienon pyyntöni, että Omppu, Kaisa Reetta, Paula ja Jaana listaisivat omia riippukeinutietokirjojaan, jos sopiva hetki sattuu kohdalle osumaan... Lämpimästi kannustan myös kaikkia muita haasteen nappaamaan :)

*********

Kuvat Wikimedia Commons.

Anna Kortelainen: Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina (2002)

Virginie katsoo minua kasvot käsivarsiaan vasten. Huulilla on nuoren naisen pehmeän kujeileva hymy, silmissä surumielisyys jossa kimmeltää elämänkokoinen tarina. En kai koskaan väsy häntä katselemaan. Häntä ja hänen tarinaansa, jonka melkein voin hänen silmistään lukea, mutta en sittenkään.

Mitä jää jäljelle ihmisestä, josta tiedämme hädin tuskin etunimen ja joitakin kasvonpiirteitä? Täytyyhän jotain jäädä.

Anna Kortelaisen Virginie! (2002) on oikeastaan niitä kirjoja, joista en melkein tahtoisi kirjoittaa mitään tai joista tahtoisin kirjoittaa vain itselleni. Mutta niin, taas keskustelen itseni kanssa, hieman kiukuttelenkin, sellainen olen, ja kysyn kumpi on oikein, sekö että pitää kirjan itsellään vai että nostaa sen esiin sillä pienellä areenalla, jossa sen sentään voi tehdä.

Miksi joidenkin ihmisten tarinat tallentuvat takuuvarmasti tuleville polville ja joidenkin tarinoita ei enää koskaan pysty lopullisesti selvittämään?

Milloin se oli, kun sain tietää että ihanasta, kauniista Virginiestä on kirjoitettu kirja? Joitakin vuosia sitten ehkä. En muista enää. En varmaankaan vielä silloin, kun kirja julkaistiin, sillä minulla oli silloin muuta ajateltavaa ja tieto kirjan julkaisemisesta on luultavasti mennyt minulta ohi. Muistan vain, että joskus pari vuotta sitten kohtasin kirjan sattumalta antikvariaatissa ja keräsin sen lumoutuneena mukaani. Tiesin, että tämä olisi niitä kirjoja, joista voisin sydän pakahtuneena sanoa että minun. Ja niin voinkin.

Virginie on esimerkki juuri sellaisesta naisesta, joka huolestutti 1800-luvun lopun naiskeskusteluun osallistuneita: hän pakenee määrittely-yrityksiä.

Voin, koska kirja kertoo naisesta vuosisadanvaihteen Pariisissa. Koska se kertoo suomalaisen taiteen kultakaudesta. Koska se kertoo rakkaudesta, sen monista kasvoista. Koska se sekoittaa toisiinsa elämän, taiteen ja tutkimuksen, matkustaa taiteen kertomien tarinoiden, menneisyyden hämärän todellisuuden ja nykyisyyden tulkintapyrkimysten välillä.

Mikrohistorian täytyy uskaltaa käyttää sanoja, jotka ilmaisevat tiedon ja elämän epävarmuutta:  ”ehkä”, ”sanotaan”, ”luulen”.

Kyllä, juuri niin! Ja eikö se oikeastaan olekin kaikkein rohkeinta, se että rohkenee ilmaista kaiken epävarmuuden? Niin, Virginie! on mikrohistoriaa. Sitä historiaa, joka antaa äänen tavallisten ihmisten elämälle. Eikä nyt takerruta tavallisuuden problematiikkaan, vaan otetaan käsite määritelmänä kaikille niille ihmisille, jotka jäävät historiankirjojen ikuistamien suurmiesten (ja joskus harvoin -naistenkin) varjoon. Mikrohistoria on myös sitä historiaa, jota kirjoittaessaan [h]istorioitsija ei ole se joka tietää, vaan se joka kysyy. Ja jo se yksin saa minut sitä rakastamaan, sillä kysyminen on aina vastaamista tärkeämpää ja syvempää: kysyminen kertoo, että ihminen on kylliksi nöyrä ymmärtääkseen ettei tiedä. Mikrohistoriaa kirjoittaessaan tutkija voi tuoda esiin juuri sen, että myös hän itse on oman aikansa ja inhimillisen rajoittuneisuutensa vanki. Että hänellä on polku, jota hän voi kulkea, mutta jonka taivaltaminen ei välttämättä takaa mitään muuta kuin hyviä arveluita, mahdollisuuksia. Lopullista totuutta ei ole eikä voi olla, ja juuri se tekee yhä uusista kysymyksistä niin tärkeitä. 

 

Anna Kortelainen kertoo Virginielle yhden mahdollisen tarinan, jossa mahdollisuuksia on monta. Minä luen mitä hän kertoo ja katselen Virginietäni, mietin mikä Kortelaisen kertomassa tarinassa on totta ja miten paljon voimme todesta tietää, sitäkin mitä totuus ylipäätään on. Ajattelen myös rakkautta, tietenkin. Juuri sitä, miten rakkaudellakin on aina useammat kasvot. Sitäkin, pitäisikö minun olla vihainen Edelfeltille, jonka teoksia olen vähäisellä kuvataiteen ymmärrykselläni ja palavalla sydämelläni aina ihaillut. Ei kai, ei sittenkään. Ja kyllä, kuitenkin. Mutta jos hän ei olisi maalannut rakastajatartaan, Virginien tarinaa ei olisi senkään vertaa kuin se nyt on. Hän ikuisti sinut Virginie, vaikka – niin, vaikka.

Kun lopetan kirjan, olen huumaantunut ja hurmaantunut, molempia yhtä paljon. Siksi, että jälleen yksi vuosisadanvaihteen naiskohtalo hengittää minussa. Siksi, että minusta tuntuu että minulle avautuu hiljalleen kokonainen uusi maailma ja että juuri tämä kirja on osaltaan raottanut ovea. Siksi, että minusta tuntuu, että minussa kasvaa jotakin. Että jokin, joka on jo jonkin aikaa ollut versolla, on juuri kasvattanut itselleen uuden nupun. Siksi, että kirjat jotka ovat itselle oikeita ja tärkeitä ja tarpeellisia, tulevat kyllä lopulta vastaan, etsittyinä tai sattumalta. Siksi, että haluan tietää enemmän, ymmärtää enemmän. Kysyä enemmän.

 **********

Anna Kortelainen: Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina.

316 s. Tammi 2002.

PS. Ja mitä tutkimuksen tekemiseen tai ylipäätään luovan työn innoittavuuteen tulee, niin tiedämmehän, että [o]lotila muistuttaa kovasti rakastuneisuutta.

Tietokirjahaaste

Lukumato haastoi minut jo aikaa sitten esittelemään kiinnostavaa tietokirjallisuutta ja internetin tietosivustoja, ja nyt – lopultakin – vastaan tähän tärkeään ja hienoon haasteeseen. Kiitos Lukumadolle haasteesta ja pahoittelut vastaamisen venymisestä.

Lukumadon ohjeita lainaten tietokirjahaaste kuuluu näin:

Tässä haasteessa tuodaan esille tietokirjallisuutta ja tietoa.

Ohjeet:

- Valitse viisi tietokirjaa (joita et ole vielä esitellyt blogissasi) ja viisi nettisivua, joiden tiedon laatu on ansiokasta ja esittele ne lyhyesti blogissasi.

- Kielen tulee sekä kirjoissa että nettisivuissa olla jokin pohjoismaisista kielistä - siis tanskaksi, norjaksi, islanniksi, suomeksi, ruotsiksi, fääriksi, grönlanniksi, saameiksi, kveeniksi, meänkielellä jne

- Tietokirjat ovat niitä, joiden perässä mitä todennäköisimmin on laaja lähdeluettelo.

- Aikaisempi kirjoitukseni tietokirjoista. Siitä voi katsoa mitä ei ainakaan lasketa tietokirjaksi.

- Haasta mukaan vähintään kolme blogia jakamaan tietoa eteenpäin.

Päätin heti haasteen saatuani, että vastaan tähän omalla kohdallani vain kirjallisuuden osalta, sillä vaikka nettiäkin toki käytän, olen kuitenkin enemmän kirjaihminen. Niinpä esittelen vain viisi tietokirjaa, joita mielelläni suosittelen muillekin aiheista kiinnostuneille.

Niin kuin kaikki tiedämme, tietokirjallisuutta on tietenkin hyvin monenlaista ja monelta alalta. Omaankin lukurepertuaariini mahtuu hyvinkin erilaisia tietokirjoja, mutta aikani asiaa pyöriteltyäni päätin tässä omassa viisikossani pitäytyä kirjallisuutta käsittelevissä kirjoissa – ihan jo siksi, että rajaus helpottaa kirjojen valintaa. Tässäpä siis viisi minua inspiroivaa tietokirjaa:

Yrjö Varpio (toim.): Suomen kirjallisuushistoria 1-3. SKS, 1999. Tämä on oikeastaan kolmen kirjan sarja, mutta sopii kokonaisuutena myös niputettavaksi yhteen. Hehkutan kuitenkin eniten osaa kaksi, Järkiuskosta vaistojen kapinaan, jota itse olen eniten lukenut ja töhrinyt koristellut alleviivauksilla ym. merkinnöillä (kiitos taannoinen SKS:n kesäale, josta nämä sai omaksi sopuisaan hintaan). Osa sisältää vuodet 1800-luvun lopun realismista 1930-luvulle ja sisältää siis laajalla skaalalla oman suosikkiajanjaksoni, 1800- ja 1900-lukujen taitteen. Tietenkään en ole lukenut teosta kokonaan, koko sarjasta puhumattakaan, mutta eihän sellainen ole tarkoituskaan: tällaista opusta (ja opussarjaa) luetaan sieltä mistä milloinkin tahdotaan tai on tarpeen.

Maarit Leskelä-Kärki, Kukku Melkas ja Ritva Hapuli (toim.): Aino Kallas. Tulkintoja elämästä ja tuotannosta. BTJ, 2009. Tämä on useiden asiantuntevien Kallas-tutkijoiden yhteistyönä syntynyt teos, jossa käsitellään Aino Kallaksen monipuolista ja -lajista tuotantoa ja kerrotaan myös hänen elämästään. Teos on paitsi sisällöltään antoisa myös hyvin mukavalukuinen. Lisäplussaa annan valokuvista.

Kukku Melkas: Historia, halu ja tiedon käärme Aino Kallaksen tuotannossa. SKS, 2006. Melkaksen väitöskirja osoittaa ihanasti ja inspiroivasti, että Kallaksen tuotantoa ei ole tutkittu tyhjiin ja esittää hänen teoksistaan, erityisesti 1920-luvun Surmaava Eros -trilogiasta, monia uusia oivalluksia ja tulkintoja. Teosta lukiessa tulee yleisemminkin hyvä ja onnellinen olo siitä, että aikojen takainen kirjallisuus on edelleen myös tutkijoita innoittavaa.

Kati Launis: Kerrotut naiset. Suomen ensimmäiset naisten kirjoittamat romaanit naiseuden määrittelijöinä. SKS, 2005. Launiksen väitöskirja nostaa puolestaan esille varhaisia naiskirjailijoitamme 1800-luvun puolivälin tienoilta, ennen Minna Canthia. Mukana ovat Charlotta Falkman, Wendla Randelin, Fredrika Runeberg, Marie Linder ja Fredrika Wilhelmina Carstens. Tämä kannattaa lukea, jos on kiinnostunut kirjallisuushistorian varjoon jääneistä naisista ja siitä, miten 1800-luvun naiset naisen teoksissaan esittivät. Samalla saattaa löytää uutta kiinnostavaa luettavaa. Nämä naiset kirjoittivat teoksensa ruotsiksi, mutta viime aikoina jokunen heidän teoksistaan on onneksi suomennettukin. Fredrika Runeberg taisi olla pitkään ainoa, jonka tuotantoa oli saatavilla suomeksi.

Saija Isomaa ja Riikka Rossi (toim.): Kirjallisuuden naiset. Naisten esityksiä 1840-luvulta 2000-luvulle. SKS, 2013. Hieno ja monipuolinen artikkelikokoelma, josta olen itse toistaiseksi lukenut lähinnä 1800-luvun ja vuosisadanvaihteen kirjallisuutta käsitteleviä artikkeleita, mutta jossa matkataan aina oman aikamme kirjallisuuteen asti. Artikkeleissa käsitellään muun muassa 1800-luvun avionrikkojanaisia, Maria Jotunin naiskuvia, L. Onervan Mirdjaa ja Aino Kallaksen Sudenmorsianta. Suosittelen lämpimästi, jos olet kiinnostunut kirjallisuuden naiskuvista.

Bonuksena ja nettisivujen puuttumista kompensoidakseni mainitsen vielä

Yrjö Hosiaisluoman Kirjallisuuden sanakirjan. WSOY, 2003. 1734 hakusanaa sisältävä opus tarjoaa kurkistuksen moniin kirjallisuuskäsitteisiin ja myös lähteistöä jatkoaskeleita varten. Ainakin minulla horjuu toisinaan käsite jos toinenkin, mutta olisi kiva edes muutamia kuitenkin hallita. Yrjö tarjoilee asiaan mukavasti ensiapua. Ja juu, en ikinä tule hallitsemaan teoksen koko sisältöä, tuskin edes murto-osaa, mutta eihän sentään tarvitsekaan :)

(Oho, jopas sattui, listaani voi näköjään lukea myös jonkinlaisena SKS:n mainoksena, vain kaksi teosta oli muilta kustantajilta. Mainittakoon, että kyseessä on sattuma, joka toisaalta kertonee omien intressieni ja SKS:n valikoimien yhteensopivuudesta ;))

Ketkähän kaikki tämän haasteen ovat jo saaneet? Luultavasti olen tästäkin ihan pihalla. Taidankin tehdä nyt niin, että ojennan haasteen vapaasti niille, jotka siihen tahtovat tarttua ja osallistua tietokirjallisuuden ansaittuun esiinnostelemiseen.

Mieli ja maisema – kirjailijoiden työhuoneita (2015)

”Olen kova pakottamaan itseäni. Kaikkein hirveintä on uuden kirjan aloittaminen. Joka kerta minut valtaa hirveä epäusko ja pelko siitä, etten sittenkään osaa kirjoittaa. Työskentely on niin tappavan hidasta ja päämäärä tuntuu olevan äärettömän kaukana.” 

(Anna-Leena Härkönen)

Mieli ja maisema (2015), syysiltojeni teehetkiä sulostuttanut ihana ja inspiroiva luku- ja katseluteos, tarjoaa alaotsikkonsa lupauksen mukaisesti näkymiä kirjailijoiden työhuoneisiin. Anne Helttunen, Annamari Saure ja Jari Suominen, joilta on jo aiemmin ilmestynyt kertakaikkisen hurmaava, aiempien kirjailijasukupolvien koteja esittelevä Haltiakuusen alla – suomalaisia kirjailijakoteja (2013), ovat tässä uudessa teoksessaan nyt kurkistelleet vuorostaan nykykirjailijoiden (mielen)maisemiin. Teoksessa on mukana kaikkiaan parisenkymmentä kirjailijaa työtiloineen ja ajatuksineen, muun muassa Aino Havukainen ja Sami Toivonen, Virpi Hämeen-Anttila, Anna-Leena Härkönen, Tuija Lehtinen ja Johanna Sinisalo. Ja kyllä, myös tämä teos on edeltäjänsä tapaan koko lailla kiehtova kurkistus kirjallisiin mieliin ja maisemiin.

”Kirjoittaminen on aina ollut työni. Joskus olen tehnyt projektitöitä kyllä. Vapaana kirjoittajana ja kirjailijana minulla on enemmän omaa aikaa. En tarvitse paljon rahaa. Oma aika ja merkityksellinen työ ovat 
minulle tärkeämpiä.” 

(Risto Isomäki)

Niin, millainen se siis on? Nykykirjailijan työtila? Voi, monenlainen: on omakotitaloja ja kerrostalokoteja ja kahviloitakin, on kaupunkeja ja maaseutua, meren rantaa ja Lapin lumoa, on omenapuita ja ikkunoita, on kokonaisia huoneita ja pieniä työpisteitä, on puusohvia ja keksimistuoleja, tiloja jotka ovat järjestyksessä ja toisia joissa kaikki on hieman hujan hajan ja kas kummaa, joka paikassa on aika paljon kirjoja.

”Kirjailijan työ on dialogia kaiken se kanssa mitä aikaisemmin on kirjoitettu.” 

(Leena Lehtolainen)

(Eikö vain Leena – juuri siksi pitää lukea ja lukea ja lukea. Ja kirjoittaa.)

Iloitsen, tietenkin, että kauniiden kuvien ohella kirjassa kuuluu myös kirjailijoiden ääni, se että he kertovat kirjoittamisestaan, omista tavoistaan tehdä työtään. Siksi myös suosittelen teosta kaikille, joita kiinnostaa kirjoittaminen kirjojen takana. Ja niin – jos satut itsekin kirjoittamaan, kirjailijoiden kuvaukset kirjoittamisestaan saattavat parhaimmillaan olla hyvin helliviä.

”Jos haave on tarpeeksi vahva, sillä on taipumus toteutua. Ei siinä sen kummempaa mystiikkaa ole. Ihminen tekee tiedostamattaankin ratkaisuja 
kohti haavettaan.” 

(Seppo Saraspää)

Kirjan loppupuolelle ehdittyäni myös suren, sillä toisinaan tarinankertojat lähtevät pois liian aikaisin ja loput tarinat jäävät kertomatta. Mutta kuten hän, Seita Vuorela, Karikossaan kirjoitti: ”Täysin en lähde pois koskaan. Olenhan minä tarinankertoja.”

”Kirja ei siis saisi olla jotain helposti ja ammattitaidolla syntynyttä, vaan sen täytyisi olla taiteilemista onnistumisen ja epäonnistumisen nuoralla. Sen tulisi olla yritystä astella lähellä pudotusta. ----- Kirjoittaminen voi tehdä mahdolliseksi jonkin valinnan, kohtalon käänteen, jota ei olisi tapahtunut ennen kirjan aloittamista. Kirjoittamalla luo elämää.” 

(Seita Vuorela)

Minulle Mieli ja maisema on ollut parhaimmillaan vähän kerrallaan katseltuna ja luettuna, vain yhden tai kahden kirjailijan maisemat ja ajatukset yhden iltateen hetkellä. Sillä tavalla jokaisen kirjailijan ajatukset ovat saaneet tarpeeksi tilaa ja sitä ne juuri ansaitsevat, tilaa.

”Taiteen tehtävänä on ihmisen inhimillistäminen, sen hyvän löytäminen mihin ihminen on kykenevä. Taide kantaa vastuuta luomalla kauneutta [ja] etsimällä hyvän ja kauniin lainalaisuutta maailmassa.” 

(Raija Oranen)

 

Minä, kirjoittaja vaikka en kirjailija, nostan katseeni ja katselen keveitä verhoja ikkunani edessä. Niiden takana on marraskuun ilta, jossa vielä hetken viipyilee ihana valkeus. Työpöytäni ikkunan äärellä on täysi, mutta hiljattain siivottuna myös melko siisti. Näen kirjoja ja vihkoja ja kauniita kortteja, erivärisiä muistilappuja, ajatuksia.

”Niin vaarallinen laji on kirjallisuus, että jos kymmenvuotiaana lukee jotakin, joka jysäyttää tosissaan, se voi määrätä koko loppuelämän.” 

(Seppo Saraspää)

Niin... Mutta onneksi kuitenkin luin ne, Annat <3

**********

Anne Helttunen, Annamari Saure ja Jari Suominen:

Mieli ja maisema – kirjailijoiden työhuoneita. 264 s.

Avain 2015. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Sara Kokkonen: Kapina ja kaipuu – Kultaiset tyttökirjaklassikot (2015)

Aina joskus mietin, millainen olisin, jos en olisi koskaan lukenut tyttökirjoja. Jos en kantaisi mukanani Annaa, Emiliaa, pikku naisia ja pikku prinsessaa, preerioiden Lauraa, Lottaakin. On jotenkin mahdotonta ajatella se kaikki itsestään pois, kuvitella minuus jossa näiden sankarittarien vaikutusta ei olisi.

Uskon, että kirjallisuus vaikuttaa hyvin paljon siihen, millaisiksi ihmisiksi tulemme – etenkin lapsuudessa ja nuoruudessa, jolloin minuus on vasta nupullaan ja monella tavalla puhdas, vapaa ottamaan vastaan. Ja toisaalta: lapsikin valitsee kyllä luettavakseen mieluiten juuri sellaisia kirjoja joista pitää. Niinpä myös pieni Katja, jolla taisi jo olla jonkinlainen myötäsyntyinen mieltymys menneeseen, piti erityisen paljon juuri vanhanaikaisista tyttökirjoista, vaikkei niitä kaikkia varmaan tullutkaan kirjaston hyllyistä löytäneeksi. Ja niin, tietysti, voihan sitäkin miettiä, mikä milloinkin onkaan syy ja mikä seuraus... Ja tietenkin minuuden rakentuminen on kirjallisuuden vaikutuksia monimutkaisempi prosessi, mutta silti ajattelen, että luettu vaikuttaa merkittävästi identiteettimme ja minuuskäsitystemme hahmottumiseen.

Tällainen kirja kuin Sara Kokkosen vasta ilmestynyt Kapina ja kaipuu – Kultaiset tyttökirjaklassikot (2015) on tyttökirjojen uskolliselle ystävälle tietenkin mitä ihanin opus. Luin heti ilmestymisen jälkeen (ennen blogiaikaani) myös Kokkosen suomalaisia tyttökirjoja käsitelleen Rasavillejä ja romantikkoja – Rakkaat suomalaiset tyttökirjat (2013), josta siitäkin pidin todella paljon. Harmittelen, etten toistaiseksi vieläkään omista tuota kirjaa, sillä se, niin kuin tämä, on juuri sellainen jonka pitäisi olla hyllyssä, valmiina tartuttavaksi milloin vain.

Tämä teos, Kapina ja kaipuu, esittelee nyt kymmenen ulkomaista tyttökirjailijaa: mukana ovat Louisa May Alcott, Susan Coolidge, Frances Hodgson Burnett, Jean Webster, Lucy Maud Montgomery, Laura Ingalls Wilder, Helen Dore Boylston, Carolyn Keene, Martha Sandwall-Bergström ja Merri Vik. Teoksessa esitellään siis myös kaikki omat ulkomaiset tyttökirjailijasuosikkini: Montgomery, Alcott, Burnett, Ingalls Wilder, Vik. Kaikki esitellyt tyttökirjailijat ja -kirjat eivät toisaalta ole minulle erityisen läheisiä, eivät kovin tuttujakaan. En koskaan lukenut esim. Neiti Etsiviä, ainakaan mahdollista koekappaletta enempää. Viisikot riittivät kai ruokkimaan arvoituskirjatarpeitani, muuten luin mieluiten toisenlaisia kirjoja. Sellaisiakin tyttökirjoja joukossa on, joiden lukemisesta en ole aivan varma: saattaa olla, että olen lukenut esim. Boylstonin Helena-sarjaa, mutta muistikuvani siitä ovat hyvin hatarat, käytännössä olemattomat. Ehkä on niinkin, että toiset kirjat vain jättävät toisia suuremmat jäljet.

Pidän siitä, että Kapinassa ja kaipuussa on kunkin kirjailijan kohdalla sekä elämäkerrallista esittelyä että lukijoiden kokemuksia heidän kirjoistaan – ja niin, tietysti siitäkin, että oma erityissuosikkini Lucy Maud Montgomery saa siinä ruhtinaallisesti sivutilaa. Esittelyjen kautta teos tarjoaa paljon mielenkiintoista tietoa kirjailijattarien elämästä ja mukana on myös listat suomennetusta tuotannosta. Enpä ainakaan itse tiennyt esim. sitä, että Alcottin lapsuudenperhe eli jonkin aikaa omavaraisessa utopiayhteiskunnassa (niin, jotkut ehkä arvaavatkin, että sympatiapisteeni perheelle ovat näin ollen suuret – etenkin kun lopulta osoittautui, että tuon ”yhteiskunnan” miesväki mieluummin filosofeerasi kuin puuhasi pellolla, nimim. eräs filosofeeraava utopisti ;)). Teoksessa tulee hienosti esiin myös se, kuinka tyttökirjailijat sekä teoksissaan että omassa elämässään näyttivät mm. kouluttautuvan naisen mallia: vaikka tyttökirjojen arvomaailma on tyypillisesti hyvin perinteinen, nämä kirjailijattaret näyttivät lukijoilleen myös toisenlaisia mahdollisuuksia, ja kirjoittavina naisina he olivat jo sinänsä tervetullut roolimalli.

Kirjasta välittyy myös se ihana ajatus, kuinka jokainen lukija omalla tavallaan ottaa rakkaimmat kirjansa omikseen – se, että Anna ja Emilia ja Laura ja muut kirjasisaremme ovat meidän kaikkien ikiomia samaan aikaan. Ja siinähän se juuri onkin, kirjallisuuden ihmeellinen voima: kyvyssä koskettaa niin monia sydämiä. Ihanaa on sekin, että vanhoilla rakkailla tyttökirjoilla on yhä uusia lukijoita: niin ne jatkavat elämäänsä yhä uusille sukupolville, nämä rakkaat kirjat.

Niin. Minä(kään) en olisi minä ilman näitä rakkaita tyttökirjasiskojani. Minulle rakkain sukulaissielu on ehdottomasti Vihervaaran ihana Anna. Harvoin kykenen nimeämään vain yhtä kirja(sarja)a, mutta tyttökirjojen kohdalla se rakkain taitaa olla selvä. Meissä, minussa ja Annassa, on sopivasti samanlaisuutta ja erilaisuutta – niin kuin läheisissä sisaruksissa tai hyvissä ystävissä ainakin. Annan ohella tärkeitä kirjallisia sisariani ovat myös Uuden Kuun Emilia, Laura, pikku naiset ja pikku prinsessa, se aina niin hassunkurisiin kommelluksiin joutuva Lottakin. Suomalaisten tyttökirjojen puolella minulle on erityisen rakas ihana Iris-rukka. Tiinaakin luin koko sarjan, mutta hänestä ei tullut ihan samanlaista sisarta.

Mikä on sinun suosikkityttökirjasi?

Ketä tyttökirjasankaritarta ilman et ehkä olisi juuri sinä?

Ja niin: teos jättää muuten jälkeensä myös ihanan kaipuun lukea taas näitä armaita kirjoja... Siispä silittelen tyttökirjahyllyäni ja mietin, keneen siskoistani ensimmäiseksi tarttuisin... Annaanko, vai sittenkin johonkin toiseen... Voisi olla hyvä hetki hellitellä itseään jollakin näistä rakkaista.

 

Suosittelen Kapinaa ja kaipuuta lämpimästi kaikille tyttökirjojen ystäville! Teos on juuri niin helposti lähestyttävä ja lämmin kuin Kokkosen aikaisempikin teos, ihanasti tyttökirjakirjallisuuden näköinen ja oloinen. Lisäpisteet minulta saa vielä kaunis Wendelin-kansi ♥

**********

Sara Kokkonen: Kapina ja kaipuu – Kultaiset tyttökirjaklassikot.

279 s. Avain 2015.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Rikas elämä – Parempaa arkea hidastamalla (2015)

 Mikä on sinun unelmasi? Mitä tekisit mieluiten, jos sinulla olisi enemmän aikaa? Mikä estää sinua tekemästä sitä juuri nyt? Olisi hyvä pysähtyä pohtimaan, mikä on sinulle itsellesi tärkeää ja mieluista.

Aikoinaan, kun opiskelin avoimessa yliopistossa informaatiotutkimusta, perusopintojen tiedonhankintakurssilla kerrottiin, että eräs keskeinen syy etsiä tietoa on entisten käsitysten vahvistaminen. Tunnistan tämän ominaisuuden itsessänikin oikein hyvin: luen mielelläni sellaista, jonka äärellä saan nyökytellä ja hymistä hyväksyvästi. Näin toimi tiedonhankintaprosessini myös Leila Saarivirran ja Martta Kaukosen juuri ilmestyneen teoksen Rikas elämä – Parempaa arkea hidastamalla (2015) kohdalla.

- kiitos kirjastolle -

Olen teokselle siinä mielessä ehkä vähän huonokin lukija, että olen pyöritellyt sen välittämiä ajatuksia päässäni jo vuosikaudet ja myös elänyt melko hidasta elämää, johon on kuulunut myös pitkä kotiäitiys. Tästä johtuen teoksen sisältö on minulle monesta kohtaa jo moneen kertaan läpikäytyä, mutta toisaalta sain sitä lukiessani vahvistaa juuri niitä entisiä käsityksiäni ja samalla riemuita siitä, että maailmassa on samoin ajattelevia ihmisiä. Minulle, kuten Maijalle, tämä olikin ennen kaikkea mukava muistutus siitä, että hidas elämä on oikeasti hyvää, ja samalla myös tervetullutta vertaisajattelua toisilta hidastelijoilta.

Sellainen, jolle asia on uudempi, saa teoksesta kuitenkin varmasti vielä enemmän. Luonnehtisin teosta oikein hyväksi ja kattavaksi johdatukseksi hitaampaan elämään ja uskoisin, että se tarjoaa hidastamista kaipaavalle runsaasti ajattelupohjaa mahdollista muutosta varten. Kirjassa puhuu kokemus, sillä sekä Leila että Martta ovat itsekin valinneet hitaamman elämän: Leila, joka pitää myös monipuolista Pihin naisen elämää -blogia, on kahden lapsen kotiäiti ja Martta vakituisesta työpaikastaan luopunut freelancertoimittaja. Juuri kirjoittajien omat kokemukset tuovat teokseen tervetullutta omakohtaisuutta, josta ainakin itse aina kovasti pidän. Teoksessa on myös viiden muun hidastajan kertomukset valinnoistaan, mikä tuo siihen vielä lisää konkreettisuutta.

Kuten kirjassakin todetaan, on hyvä muistaa, että hitaus voi olla sekä valinta että esim. työttömyydestä tai eläköitymisestä aiheutuva pakko. Sanoisin kuitenkin, että myös pakon voi pyrkiä kääntämään hyvillä merkityksillä täytetyksi myönteiseksi olosuhteeksi, vaikka tiettyä sisäistä vahvuutta se esim. työttömyyden kohdalla vaatii. Yhteiskuntamme on edelleen itsepintaisen työ- ja kiireorientoitunut, vaikka sekä työ että kiire jakautuvat hyvin epätasaisesti, ja normista poikkeaminen voi siksi olla raskasta ja vaikeaa.

Hidastaja nähdään usein myös yhteiskunnan varoilla elävänä loisena (kuten Leila kertoo omalla kohdallaan tapahtuneen), mutta halu elää hitaasti ei useinkaan merkitse laiskuutta ja haluttomuutta tehdä työtä. Myöskään Leila ja Martta eivät tällaisia laiskimuksia ole, päinvastoin. Uskoisin, että useimmat hidastajat kaipaavatkin ennen kaikkea elämää, jossa heillä olisi omalla työllä hankittu kohtuullinen toimeentulo, sen mahdollistama riippumaton asema ja runsaasti aikaa elää omannäköistään elämää. Hullunkurista on, että hidastajaa saatetaan kuitenkin pitää myös jonkinlaisena elitistinä: hänen saatetaan ajatella haluavan omalla hyvinvoinnillaan ja epämaterialistisilla elämänarvoillaan asettua muiden ihmisten yläpuolelle. Kyllä maailma on aika hullu tai ainakin ihmiset (oho, olikohan tuokin ajatus nyt sellaista itsensä ylentämistä).

 

Paljon puhutaan siitäkin, että hidastaminen on hyvin luokkasidonnainen ilmiö, johon kaikilla ei ihan oikeasti ole mahdollisuutta. Totta on, että esim. moni naistenlehtitarina kertoo yksilöstä tai perheestä, joka väsyttyään vaihtaa kiireen idylliseen hitauteen ostamalla esim. maalaistorpan, ja että tämä elämänmuutos rahoitetaan usein aikaisemman (hektisen) elämän tuotoilla. Vaihtoehtoisesti kyseessä voi olla esim. perintötila, jollaisia kaikilla ei tietenkään ole kuten ei suuremmin rahaakaan. Uskon kuitenkin – Leilan ja Martan tapaan – että jokaisella on jollakin tavalla mahdollisuus tehdä valintoja hitaamman elämänrytmin puolesta. Omaksi ostettu maalaistorppa ei ole ainoa vaihtoehto.

Hidastaminen on matka kohti kohtuutta ja omia arvojaan vastaavaa elämää, sanovat kirjoittajat ja minä olen erittäin samaa mieltä. Keskeisiä sanoja ovat nimenomaan nämä: kohtuus, omat arvot ja matka. Siitäkin olen yhtä mieltä, että muutos onnistuu hyvin, jollei jopa paremmin, ilman äkkijarrutusta. Jos elää keskellä kiirettä ja härdelliä, tärkeintä on aluksi pysähtyminen ja omien ajatusten tutkiminen (ja kyllä, kupillinen teetäkin voi olla hyväksi). Sitten voikin vaikka siivota kalenterista jotakin pois, antaa itselleen hetken aikaa, ihmetellä vaahteran värejä ja tähtitaivasta. Ja jos se kiire on jo valmiiksi jossakin kaukana, voi vaikka vetää syvään henkeä ja ajatella miten hyvää elämä on. Joskus hidastelija saattaa kaivatakin pientä kiirettä, mutta on hyvä osata nauttia juuri siitä mitä on. Itse ajattelen, että parasta on juuri tekemisen ja tekemättömyyden tasapaino, se että elämässä on riittävästi sekä mielekästä tekemistä että tyhjää aikaa. Ja niin, ehkä usein on hyvä muistaa myös se, että elämään mahtuu erilaisia hetkiä, kiireisempiä ja hitaampia, mutta etsiä ja tavoitella silti juuri sitä itselle sopivaa tasapainoa. 

Leila ja Martta sanovat: Parhaimmillaan elämän hidastaminen on kokonaisvaltainen muutos, joka vaikuttaa positiivisesti sekä minäkuvaamme että elämäämme. Ja minä sanon kyllä. Lisäksi sanoisin vielä sen, että hitaudelle pitäisi olla tilaa paitsi yksilöllisellä myös yhteiskunnallisella tasolla. Oma humanistinen matematiikkani laskee, että esim. työn jakaminen hieman toisin ja perustulo mahdollistaisivat maailmassa paljon. Tylsä pessimisti minussa jurputtaa, että maailma ei koskaan muutu kuin entistä hullumpaan suuntaan, mutta se optimistipuoleni tahtoo sittenkin sitkeästi uskoa suunnan muuttumiseen. Näiden kahden keskusteluista seuraa kyllä toisinaan (usein) myös melkoista mesontaa, mutta vilahteleepa siellä aika hyviäkin ajatuksia siitä, millainen maailman pitäisi olla.

Niin: jos minulta kysytään, niin maailmassa pitäisi olla paljon enemmän hitautta ja mahdollisuuksia elää kiirettömämpää ja pehmeämpää elämää. Maapallo ei kestä kiireisen kulutuskulttuurin ympärille rakentunutta elämisen tapaa. Eikä ehkä edes ihmisen mieli.

 

Palataanpa siis vielä alkuun:

Mikä on sinun unelmasi? Mitä tekisit mieluiten, jos sinulla olisi enemmän aikaa? Mikä estää sinua tekemästä sitä juuri nyt? Olisi hyvä pysähtyä pohtimaan, mikä on sinulle itsellesi tärkeää ja mieluista.

Kiitos Leilalle ja Martalle hyvästä ja varmasti tervetulleesta kirjasta,

toivon sanoillenne paljon hidastamisen mahdollisuuksiin tarttuvia lukijoita!

**********

Leila Saarivirta ja Martta Kaukonen:

Rikas elämä – Parempaa arkea hidastamalla. 203 s.

readme.fi 2015