Pitkästä aikaa

William Kay Blacklock: Summertime, 1914.

Hei. On kauan siitä, kun kirjoitin viimeksi. Kovin kauan. Kokonainen vuosi ja vähän ylikin. Ihanaa, jos siitä huolimatta olet vielä kuulolla.

Arvaat ehkä, että on vaikeaa kirjoittaa näin pitkän ajan jälkeen. En oikein tiedä, mitä sanoisin. Tuntuu, että välillemme kasvanut vuoden kokoinen aukko on valtava. On vaikeaa tarttua mihinkään, aloittaa mistään. Ja silti nyt haluan, tuntuu että on oikein koettaa sanoa jotakin, pysäyttää hiljaisuus.

En missään vaiheessa ole oikeastaan päättänyt olla enää kirjoittamatta. Päivät ovat vain kadonneet toistensa lomaan ja jatkoksi, kesä muuttunut syksyksi ja edelleen talveksi ja kevääksi ja taas uudeksi kesäksi. Viimeksi olen näköjään kirjoittanut jotakin juhannusruusuista ja niin voisin kirjoittaa nytkin, ne kukkivat taas ja ovat kohta jo lumena nurmella. Haluaisin, että aika hidastuisi, edes vähän.

Vuoden aikana on tapahtunut paljon. Elämä on ollut täyteläistä ja kiireistäkin, on ollut hyviä asioita ja välillä raskaitakin, sellaisia joita elämässä tapaa olla. Kamarille ei ehkä vain ole ollut aikaa eikä tilaa.

Välillä olen miettinyt, annanko kamarin vain olla, annanko ajan sataa sen ylle. Välillä taas sitä, että en haluaisi kadota noin vain ja että ei se jotenkin ole oikeinkaan, kaikkien näiden vuosien jälkeen – että vaikka emme oikeastaan tunne toisiamme, olemme kuitenkin jollakin tavalla toisillemme olemassa, sinä ja minä. Ja sitten olen miettinyt, kirjoitanko ehkä jonkinlaisen jäähyväisviestin, päätänkö siis lopettaa kokonaan. Mutta sitten, toisaalta, olen miettinyt sitäkin, että tekisi sentään mieli kirjoittaa tänne vielä edes jotakin, edes joskus. Että en sittenkään haluaisi, että kamarini hiljenee kokonaan, nukahtaa menneisyydeksi. En, vaikka joskus asioille vain käy niin, väistämättäkin.

Ehkä on mahdollista aloittaa hiljalleen taas? Sana sanalta, tunnustellen.

Väkisinkin sitä kyllä tässäkin kohtaa taas ajattelee, miten äkkiä kokonainen vuosi katoaa. Miten totta se on, että vuosi vuodelta vuodet muistuttavat yhä enemmän silmänräpäystä.

Haluaisin osata sanoa jotakin enemmän, mutta en osaa. Ehkä en siis yritäkään kirjoittaa mitään kummempaa, ehkä yritän vain sanoa, että täällä olen, taas, ja että saattaa olla, että alan taas kirjoittaa tänne jotakin. Ja että olen iloinen, jos sinäkin olet, siellä.

Huhtikuun ensimmäisenä

Eugène Grasset: Avril, 1896.

Ensimmäisen pääsiäispäivän aamuvalossa on levollista, kirkasta hiljaisuutta. Talo heräilee hiljaa kiireettömiin aamumietteisiin. Minä avaan kohta käsikirjoitustiedoston.

Lehteä ei tänään tullut ja huomasin, että aamumielelle tekee hyvää olla sitä lukematta, sen huonoja uutisia. Olen miettinyt tätä usein aiemminkin, mutta en osaa olla lehteä lukemattakaan. Enkä kai haluakaan. Jotenkin tuntuu, että maailman menossa pitää silti pysyä kiinni. Ikuinen dilemma.

Mennyt maaliskuu oli merkillistä kirjoittamisen lentoa. Millainen lienee tämä alkava huhtikuu? Ainakin maaninen kirjoittaminen on ehkä palautumassa mietiskelevämmäksi taas, mikä on hyvä asia. Kirjoittaminen tarvitsee molempia vaiheita sopivassa suhteessa.

Tämä meneillään oleva kirjoittamisen matka on jännä taas. Tämä valtaa kaiken tilan ja on toistaiseksi syrjäyttänyt kaikki muut – ne kaikki toiset, erikokoiset alut saavat nyt odottaa. Välillä ajattelen sitäkin miten kirjoitan, tietenkin, sekä itselleni että lukijalle. En tiedä, tietenkään, tuleeko lukijaa, mutta lukija on silti läsnä; ajatus lukijasta antaa kirjoittamiselle yhden tärkeän tarkoituksen. Tai niin, tokihan lukija tulee, joku läheinen ainakin, mutta tuleeko muita. Ei sitä voi kirjoittaessaan varmaksi tietää, sitä kirjoittaa vaan ja lukijalle myös.

Ennen kaikkea sitä kai kuitenkin kirjoittaa siksi että kirjoituttaa. Siksi että kirjoittaminen on vähän niin kuin tämä kevätaamun valo.

Eugène Grassetin huhtikuu kukkii. Ihan kuvanmukainen huhtikuu ei meillä ole. On aamupakkanen taas ja nämä viipyvät, valkeat hanget. Tämä hetki on minulle kaunis juuri näin, talven ja kevään rajana, mutta jotenkin on sydämessä jo tuollainen kukkivien puiden tuntu. Siksi tämä kuva tänään.

Hyvää pääsiäistä ja kevään kaunista valoa sinulle, joka piipahdit ♥

Kauniita asioita tänään

 

Sebastiano Mazzolino, An Allegory of Spring, 1800-luku.

 ***

Valo. Ihana sininen taivas valkeiden pilvien lomassa ja takana.

102-vuotias taiteilijatar, Aamulehden juttu. 

Kirjoittaminen, joka kulkee. Kirjoittaminen, joka antaa.

Hymy, joka herää, kun katson taaksepäin.

Hymy, joka herää, kun katson eteenpäin. 

Oivallukset, toisiinsa solmiutuvat langat, 

kyky ymmärtää tämän matkallaolon merkitys

tai ainakin jotakin siitä.

 ***

Kaunista pääsiäisviikkoa!

 

Helmivalon alla

Ihana valo. En tiedä mikä tämä juttu on, mutta tuntuu, että vuosi vuodelta rakastan valon paluuta yhä enemmän. Edelleen rakastan myös syksyä ja valon vähenemistä, sitä lempeää käpertymistä hämärään, mutta ehkä tämä on jonkinlaista kasvamista tämäkin, lisääntyvää ymmärrystä meneillään olevien hetkien kauneudesta. Tai sitten sitä, ihan vaan, että ihminen tarvitsee valoa, sen syliä.

On ollut hieno viikko. Talventuntua ja tätä syleilevää, säteilevää valokylpyä. Pakkasen läpi kotiin kestäneitä tulppaaneita. Askeleita, joissa on ollut hymyä, ehkä myös hieman lentoa.

On ollut myös naurua. Innostuksesta ja pakkasesta punertuneita poskia ja rönsyileviä, riemastuneita muistiinpanoja.

On ollut oivalluksia. Tunteita siitä, että on ymmärtänyt jotakin uutta. Tai että on ainakin ymmärtämäisillään. Jotakin, mikä on tärkeää.

On ollut sanoja, jotka ovat tehneet hyvää. Kirjoitettuja, kuultuja, toivottavasti myös itse sanottuja.

Tuntuu, yhä enemmän, että kaikki mihin ihminen ryhtyy, opettaa. Joskus enemmän, joskus vähemmän, mutta aina jotakin. Hieno ajatus tässä puolivälissä elämää, suunnilleen. Tuntuu jännältä tämä matka, elämä.

On myös aloitettu pitkä, hieno romaani. Syvä ja kauniskielinen. Ja haettu kirjastosta Eeva Kilven kootut runot. Oltu, vähän, kateellisia ihmiselle, jolla on ne omassa hyllyssään.

Hiihtolomaa vietetään meillä päin ensi viikolla, loman kynnykselläkin siis ollaan. Meillä ei tehdä suuria, mutta tehdään pieniä. Semmoista meidän näköistä ja kokoista.

Kaunista, talvivaloista viikonloppua juuri sinulle ♥

Ajatuksia, ihan vain

Claude Monet: La Pie, 1868–1869.

Hyvät asiat ovat pitäneet minua toisaalla ja kamarini taas hieman hiljaisena. On elämässä toki huonojakin – tai niin, niitä joita ei aina jaksaisi – mutta eniten on juuri nyt (tai nytkin) hyvää. Ei mitään mullistavaa, tätä elämää vain. Tai ehkäpä mullistavaa onkin juuri se: tämä oma, rakas, joskus niin vaikea ja joskus niin ihanan keveä elämä.

Olen iloinen siitä, että on oikea talvi. Lumi. Pakkanen. Talvi ei ole talvi ilman lunta ja pakkasta. Eihän?

Tässä ihanassa valkeudessa on jäljittelemätöntä puhtautta, levollisuutta. Lumen alla maa lepää, kerää voimiaan uuteen elämään. Mikä ihana kiertokulku. Koskaan en väsy vuodenaikoihin, vuodenkiertoon. Jos joku vuodenaika puuttuu, vuosi ei ole kokonainen, eheä. Jos talvi ei ole talvi, sitä tuntee itsekin jäävänsä jotenkin välitilaan.

Valoakin riittää jo pidempään. Olen hämäräinen, mutta pidän siitä silti, lisääntyvästä valosta. En kaipaa vielä kevättä, mutta minulla on hyvä juuri tässä hetkessä, nyt. Talvessa, lumessa, pitenevässä päivässä, iltojen yhä viipyilevässä hämyssä.

Tänään ostin kaupasta tulppaaneita. Nuput ovat vielä unisia, muutaman päivän päästä ne avautuvat. Siinäkin asia, johon en väsy koskaan ja jonka symbolisuus ei koskaan lakkaa minua koskettamasta: Nuput, niiden avautuminen. Yhä uudet, puhkeavat kukat.

Olen ajatellut viime päivinä onnea. Sitä, että joskus onnea on ehkä ihan vain se, että huomaa ettei juuri nyt kaipaa mitään eikä minnekään. Että tässä hetkessä on kaikki. Ihan kaikki.

Samalla sitä ymmärtää, tietenkin, että tulee taas niitäkin hetkiä, joina kaipaa taas. Ihminen on kai rakennettu kaipaamaan. Odottamaan. Tahtomaan. Joskus siitä seuraa hyvää, joskus ei.

Voisi olla hyvä, monella tavalla, jos ihminen osaisi pysähtyä enemmän. Jos ihminen osaisi olla kaipaamatta, odottamatta, tahtomatta. Toisaalta: on myös hyvää kaipausta, hyvää odottamista, hyvää tahtomista. Ehkä on hyvä ymmärtää myös se.

Huomaan, taas, että ajatukseni onnistuvat harvoin olemaan täysin yksimielisiä itsensä kanssa. Toisinaan, kun ajattelen ajatuksen, tai etenkin kun kirjoitan sen, huomaan etten ehkä olekaan ihan sitä mieltä. Ehkä sekin on hyvä, sittenkin. Ei niin herkästi erehdy uskomaan yhteen totuuteen. Ehkä on hyvä ymmärtää, että ajatukset harvoin ovat erehtymättömiä.

Mutta niin: juuri nyt on hyvä näin, tässä. Alkava viikonloppu kuiskaa jo ihanaa, hellivää hiljaisuutta, lepoa ja rauhoittumista, laskiaispullia. Hengitän rauhaa, lumen ja kynttilöiden valoa. Ehkä luen myös eteenpäin Eeva Kilven Naisen päiväkirjaa ja pysähtelen kirjan ajatuksiin, sellaisiin kuin tämä: Mitään ei kannata sanoa, mikä ei tule sydämestä.

Tällaisia tänään, ajatuksia, ihan vain. 

Talvivaloa, sinulle ♥

Vuoden vaihtuessa

Axel Ender: Nuori tyttö jäisellä järvellä

Vuoden viimeisenä päivänä maa peittyy hentoon valkeaan, ja aavistus pakkasta tekee ilmasta raikkaan. Hieman kaipaan vielä todempaa talvea, mutta muistan sitten, että on hyvä olla tyytyväinen siihen hyvään mitä on.

Vuosi 2017 on ollut monenkirjava. On ollut hyviä hetkiä ja hyviä kohtaamisia. Ja raskaita hetkiä ja raskaita kohtaamisia. On ollut asioita, jotka ovat onnistuneet, ja asioita, jotka ovat menneet mönkään. Välillä on tuntunut hyvältä, välillä vaikealta. Elämäntäyteinen vuosi siis, jälleen.

Kamarissakin vuosi 2017 on ollut ailahteleva. Välillä on ollut vilkkaampaa, välillä hiljaisempaa. Loppuvuosi on ollut taas hiljaisuuden aikaa. Se on sitä elämää, elämän tuulia. Tulevasta vuodesta en vielä tiedä, eikä tietysti tarvitsekaan tietää. On lupa edetä hetki kerrallaan, kaikessa. Kamariin ja ylipäätään blogikirjoitteluun liittyviä ajatuksia silti on. Osa ajatuksista on kenties hieman uskaliaita. Osa taas varovaisia, joskin samalla innostuneita pikku pohdiskeluja. Mukana kulkee myös orastava ajatus (jälleen) uudesta alusta, jonka aika ei ehkä kuitenkaan ole ainakaan ihan vielä. Mutta katsotaan. Mennään se hetki kerrallaan. Ja annetaan hetkien kypsyttää hedelmiään. Mietitään mitä halutaan ja tarvitaan ja milloin on minkäkin aika. Ja annetaan mennä sitten, jos siltä tuntuu. Jos taas ei tunnu, niin pysytään toistaiseksi paikallaan.

Osasyynä loppuvuoden hiljaisuuteeni on ollut myös levoton lukijuuteni. Olen koko kuluneen syksyn ollut melko huono lukija. Tällaista välillä on, ja ne elämän tuulet ne kai tässäkin puhaltelevat. Kirjoja on pitkin syksyä ja alkanutta talvea jäänyt lähinnä kesken. Sellaisia, joihin joskus vielä varmasti palaan, ja sellaisia, jotka todennäköisesti unohdan (ja osan olen tainnut unohtaa jo). Ainakin yksi todella hieno ja loppuunluettu teos tähänkin levottomaan loppuvuoteen on kuitenkin kuulunut: Charlotte Brontën Syrjästäkatsojan tarina. (Ja edelleen ihmettelen, toistuvasti, miten paljon minulla onkaan lukemattomia kirjoja – sellaisia, jotka minun olisi oikeastaan pitänyt lukea aikoja sitten. Toisaalta juuri tämä keskeneräisyys, matkanteko, tekee tästäkin rakkaasta harrastuksesta niin ehtymättömän. Onneksi ihmisen ei tarvitse olla valmis, tässäkään.)

Joulukuusen kimmeltävässä katveessa olen myös jatkanut kesällä aloittamaani Pieni talo preerialla -sarjan uudelleenlukua. Sarjan myöhemmät osat silittelevät somasti romanttisuuteen ja nostalgisuuteen taipuvaista mieltäni (kohta ollaan Lauran häiden kynnyksellä!), vaikka myönnettäköön että – no, hmm, että myös tyttökirjojen lukeminen edellyttää kyllä juuri sitä oikeaa lukutuulta, juuri oikeanlaisia lukulaseja.

Vuosi 2017 on ollut minulle myös kahden maailmalle lähetetyn käsikirjoituksen vuosi. Kummallekaan ei ole löytynyt kustantajaa. Ehkä niin on tarkoitus. Tai sitten ei. Olen antanut niiden ja niitä koskevien ajatusteni levätä, keskittynyt sillä aikaa uusiin kirjoituksiin. Mitä näistä uusista syntyy vai syntyykö, sen(kin) näkee aikanaan.

Uuteen, alkavaan vuoteen siirryn toiveikkaana. Ehkä se johtuu lumesta, vaikkakin hennosta, ja aamun tulenkajoisesta auringonnoususta? Tai ihan vain siitä, että elämä on – tässä ja nyt ja juuri näin, juuri tässä kohtaa? En tiedä, mutta arvelen, että vuodesta 2018 tulee hyvä vuosi, mielenkiintoinen. Varmasti myös tulevaan vuoteen mahtuu ärtymystä ja väsymystä, sitä elämän koko kirjoa, mutta mörköjen sijaan maalailen uuteen tauluuni mieluummin mahdollisuuksia. Vähän ehkä sellaisia utuviivaisia, ei vielä kovin tarkkoja, mutta utuisuudessaankin silti vahvoja, todellisia, ihan oikeita piirroksia. 

Ja ei, en harrasta uudenvuodenlupauksia, mutta on askeleita, joita aion astua. Omaan tahtiini, pikkuhiljaa. Nähtäväksi jää, minkälaisia polkuja askeleista syntyy. Sen tiedän, että uutta ja vanhaa on hyvä olla juuri sopivassa suhteessa. Ja että ne uudet askeleet astutaan aina vanhojen jatkoksi.

Toivotan vuoteen 2018 valoa, iloa ja hyviä tuulia! Ja niitä omannäköisiä askeleita, itse kullekin ♥ Samalla kiitän lämpimästi teitä kaikkia, jotka olette pysyneet mukana tämänkin ailahtelevaisen kamarivuoteni, piipahdelleet ja kommentoineet ja myös lähteneet mukaani taannoisille etsiskelypoluilleni niiltä taas tänne kamariini kanssani palaillen. Kovin tyhjää olisi täällä kamarissani ilman teitä.

Lokakuu

 

Lokakuu on alkanut utuisena ja pehmeärajaisena. Pieninä ja suurina pisaroina ja tuulena, jossa on jo eri tuntu. Kynttilähämyisinä aamuina ja iltoina ja hissuttelevina villasukkavarpaina. Hymyinä, joissa on iloa syvenevästä syksystä, hiljalleen lähestyvästä joulusta ja kaikista pehmeistä ajatuksista, joilla on pitkät pumpuliset helmat.

Välillä tekee mieli mennä vähän eteenpäin, kai sitä ajattelee että hetken verran tuonnempana on jotakin vielä oikeampaa, mutta ehkä sitä sittenkin on mieluiten juuri tässä ja tietää, että kaikki tapahtuu kyllä aikanaan. Kyllä, niin se on: elämä samoin kuin muutkin rakenteilla olevat kertomukset kutoutuvat kyllä omaan tahtiinsa, hetki kerrallaan.

Tekee mieli myös leipoa piparkakkuja, mutta ei ehkä sittenkään ihan vielä. Ja ehkä jo pian löydän kaupasta glögiä... On hassu olo tai ehkä sittenkin vain sellainen tavanomaisen lokakuinen, sellainen että jouluttaa ja syksyttää samaan aikaan. Että tekee jo mieli joulun tuoksuja ja makuja ja silti nimenomaan niin, että on vasta lokakuu, tämä hetki.

Niin, vuodesta on jäljellä viimeinen neljännes. Ihanaa, rakasta aikaa: villasukkaista askellusta pehmeässä syyshyssyssä, koko ajan hiljalleen joulua kohti.

Toivotan lempeää lokakuuta kaikille kamarissa piipahtelijoille, pehmeitä hetkiä ja mielialoja ♥ Lokakuu, eikö vain, on kynttilöiden, höyryävien kuppien ja hellivien syysunien suloista aikaa... Aikaa, jona voi käpertyä viltin alle hyvien kirjojen tai ihan vaan omien mielenliikahdustensa kanssa ja niin, pysähtyä hetkeen tai rientää haaveiden mukaan, ihan sen mukaan miten milloinkin oikealta tuntuu.

Syyskuisia hajamietteitä

 Grigoriy Myasoyedov: Syysaamu.

Syyskuu askeltaa eteenpäin. Välillä paistaa kuulas aurinko, välillä taivas peittyy harmaankirjavaan pilvivaippaan. Aina joskus ropisee sade. Syksyn monet kasvot ovat kauniita jokainen.

Illat hämärtyvät yhä varhemmin. Sytytän kynttilöitä iltaan ja aamuun. Omenapiirakka maistuu juuri siltä miltä aina, syksyltä. Ja ulkona on jo viileää, saa laittaa huivin kaulaan.

Neulon villasukkia, saan ne valmiiksi, aloitan toiset. Taikalanka tekee sukista kirjavia ihan itsestään ja luumunpunaisen, vaaleanpunaisen ja kanervanpunaisen liitto silittää sormenpäitä. Näistä ei vielä tule joululahjoja, mutta niitäkin huomaan jo salavihkaa ajattelevani. Niin siinä aina käy. Syksy on aina myös matkaa jouluun.

Kirjapinot huojuvat, on paljon mitä aion ja halua lukea, mutta juuri nyt käsiini tuntuu taas päätyvän erityisesti tyttökirjoja. Ehkä on taas hetki, jona tarvitsen niiden pehmeyttä, sitä tiettyä hellivää yksinkertaisuutta ja mutkattomuutta, vaikka eihän elämä yksinkertaista ja mutkatonta tyttökirjoissakaan tietenkään aina ole. Mutta on niissä se ajattelutapa, tämankaltainen:

Kaarina hymähti. Jos hän oli ollut hyvä, oli se Päivättären silmälasien ansio. Miten isä olikaan sanonut? Näe hyvää ja kaunista siinäkin, missä ihmissilmä huomaa vain vikoja ja moitittavaa.

Ehkä se olikin elämän salaisuus.

(Anni Swan: Kaarinan kesäloma, 1918.)

Ehkäpä on niinkin, että juuri tyttökirjat ovat osaltaan niitä Päivättären silmälaseja? Ovat ne, niin luulen. Tyttökirjat ottavat syliin ja halaavat. Muistuttavat, että hyvää ja kaunista on maailma täynnä, jos ei sitä muuten satu muistamaan. Ja vaikka muistaisikin, tekee aika ajoin hyvää vielä kertaalleen muistuttaa itselleen, mistä elämässä ehkä on kysymys. Niin: on hyvä ymmärtää, taas, että se elämän salaisuus on ehkä juuri siinä, että osaa nähdä maailman kauniina, vaikka se ei aina siltä tunnu.

Kirjoitan myös. Meneillään on useampia erilaisia prosesseja. Välillä mietin, pitäisikö niitä olla kerrallaan vain yksi. Ehkä myös pelkään, että olen yhtäkkiä kyvytön pitkäjänteiseen keskittymiseen? En kai sentään. Ja toisaalta ajattelen kyllä niinkin, että on hyvä, että prosesseja on useita. Jos yksi ei kulje, kulkee toinen. Ja luultavasti eri prosessit lopulta tukevat toisiaan, tavalla tai toisella, sen sijaan että tulisivat toistensa tielle. Hmm, huomaan, että puhun prosesseista mieluummin kuin käsikirjoituksista. Siksi kai, etteivät ne oikeastaan vielä olekaan käsikirjoituksia vaan vasta matkantekoa.

En tiedä, mikä minkäkin prosessin, matkan, lopputulema lopulta on. Onneksi ei tarvitsekaan tietää. Riittää, että kirjoitan.

Syyskuuta on jäljellä enää pari viikkoa. Tai vielä. Taidan olla vähän sanaantakertumistuulella. Korjasin jo, että saa laittaa huivin kaulaan. Ensin kirjoitin että pitää, mutta eihän se mene ollenkaan niin. On ihan eri asia kummin sanoo.

Joka tapauksessa syyskuu on hyväkuu. Ja sen jälkeen tulee monta hyväkuuta lisää.

Uudessa kodissa

Uudessa kodissa on ikkunalaudat, joille voi mennä istumaan. 

Katselemaan maailmaa, ulkoista tai sisäistä. 
On ajan tuntua ja tarinoiden. Hyvä tuntu. 

On myös huone, joka on minun.
Siellä on kirjoituspöytä ja kirjoja, lukulamppu ja -tuoli. 

Virginia hymyilee ja minä.

On ikkunoita, jotka odottavat verhoja. Lattioita, jotka mattoja.
Ja nurkka, joka odottaa sopivaa kaappia. 

On elämää, joka on etsiytynyt paikalleen ja seassa sopivasti keskeneräisyyttä. 

Ja on se tärkein: oma, rakas perhe, jota ilman mikään koti ei ole koti.

 On rakkaiden ihmisten askeleet ja äänet. 

Ja hiljalleen, hetki hetkeltä, tästäkin kodista alkaa kirjoittua katkelma kertomusta, kappale yhteistä matkallaoloa. Ensimmäiset sanat katkelmasta on jo kirjoitettu, seuraavat odottavat hetkissä joita ei vielä näe. Minkälaisia hetkiä täällä elämme, minkälaisia sanoja niistä kudomme? Aika näyttää, mitä se antaa. Minkälaisia kukkia nupuista näissä huoneissa puhkeaa.

 

***

Kamarissa on muuttomyllerryksen vuoksi ollut hiljaista. Lämmittelen sormenpäitä pikkuhiljaa. Ehkä vielä joskus osaan taas kirjoittaa myös kirjajutun? Maltan?

Kaunista kevättä kaikille. En ole teitä unohtanut, vaikka hiljainen olen ollutkin. 

Ja vielä: kevättuulen lempeä tuulahdus ihanalle, valoisalle Kristalle ja lämmin osanottoni hänen läheisilleen – sanoja ei tällaisien hetkien kohdalla koskaan ole, on vain hiljaisuus ja suru. 

Hetki hetkeltä

Eilen oli kaunis päivä. Paistoi aurinko. Kävelin ja ajattelin ihmisen taipumusta olla ahne, haluta kaikki mulle heti nyt. Sitä, miten sitä niin mielellään tahtoisi kaiken olevan kerralla kohdallaan. Ja sitä, että ei kaikki tietenkään ole, eihän elämä niin mene.

Sitäkin ajattelin, miten sitä sitten välillä (tai ehkä usein) lohduttautuu sillä että sitten kun. Että sitten kun tämä asia on näin ja tuo asia noin, niin sitten on elämä paremmin, valmiimmin, vähemmän kesken. Mutta eihän elämä mene niinkään. Aina on jotakin kesken, enemmän tai vähemmän, ja myös sitten kun. Vaikka tämä asia onkin sitten ehkä näin ja tuo noin, niin varmasti on taas jotakin muuta joka on vuorostaan kesken ja levällään. On, koska niin ihminenkin on, kesken ja levällään, ja koska ihmisen elämässä on aina tuulisuutta, milloin hänestä itsestään ja milloin kaikesta muusta johtuen. Välillä tuulee kevyemmin ja välillä painavammin, ja jos tyyntä joskus onkin, sen taitaa huomata vasta jälkeenpäin.

Ajattelin myös sitä, että kaikkea ei voi saada. Että on pakko tehdä valintoja. Pakko ja mahdollisuus. Sitä, että jos haluan valita tämän, niin hyväksyn sen, että en voi valita tuota. Ja sitäkin, tietenkin, että kaikkea ei ihminen tietenkään voi itse valita. Että myös omasta tahdostamme riippumattomat olosuhteet sanelevat elämässämme osansa, mutta silloinkin voi ehkä valita ainakin sen, miten niihin olosuhteisiin suhtautuu. Ja kyllä, on tietenkin olosuhteita ja olosuhteita, mutta ajattelin nyt lähinnä niitä, jotka eivät ole ihan niin raskaita kuin jotkut toiset. 

Niin, aina on asioita, jotka ovat kesken. Niitä oli eilen ja niitä on myös tänään, varmasti huomennakin. Mutta joskus tulee silti hetkiä, joina vähäksi aikaa kirkastuu se, että sitähän elämä juuri on, askellusta hetkestä hetkeen, ja että juuri sitä sen pitää ollakin. Ja että oikeastaan juuri siinä, itse matkallaolossa, on myös tiettyä lohdullisuutta, jotakin joka vapauttaa sekä tahtomasta kaiken nyt heti että uskottelemasta itselleen että elämä on sitten kun. Niin, nythän se on, juuri nyt, kaikessa kiehtovassa ja joskus kipeässäkin keskeneräisyydessään. Tai ehkä on jopa niin, että myös keskeneräinen voi olla omalla tavallaan valmista.

Tällaisia vain tällä kertaa, eilisessä auringonpaisteessa virinneitä keskeneräisiä ajatuksia, jotka vielä tänäänkin, kertyvien lumisadepilvien alla, halusivat hetken verran aikaa ja tilaa. Huomaan kyllä, että epäröin hieman ennen kuin painan julkaise-nappia, ehkä mietin mikä tällaistenkin itseään etsiskelevien ajatusten arvo on. Lopulta päätän, että niiden merkitys on askeleiden kaltainen, että nekin vievät osaltaan matkalla eteenpäin. Minne, sitä ei kai tarvitse tietää. Ehkä riittää kun näkee, että kaunista on myös tänään (oi on, on luvattu melkein pyryä) ja askeleita joita astua.

Loppiaisaattona

Alkanut vuosi on tuonut mukanaan lumen ja pakkasen. Vuoden ensimmäisenä päivänä satoi hennon valkean, toisena lunta tuli lisää, kolmantenakin. Hyvä enne, niin uskon. Nyt päivien pakkasaurinko on kirkas, melkein sokaiseva, mutta illaksi maailma piiloutuu lumen pehmentämään pimeään...

Talvinen maailma tuntuu hyvältä, oikealta, omalta. Ja miten merkillinen ihmisen mieli onkaan: usein, nytkin, se melkein unohtaa että joulu oli musta, jos lumen sataa pian joulun jälkeen. Ehkä on hyväkin niin – muisti saa kehystyä uuden, puhtaan lumen taikavaipalla.

Pian on taas aika viedä kuusi pois. Kerätä koristeet laatikkoon. Aina siihen liittyy surua. Mutta myös luottamusta uudesta joulusta. Ehkä sekin on yksi elämän kuva, menneen ja tulevan samanaikaisuus, tässä hetkessä, nyt.

Ja amaryllis kukkii, ihana valkea kuningatar. Maa valkea ja kukka, eikö ole valkea silloin koko maailma, mieli puhdas ottamaan vastaan tulevan. On hyvä mennä hiljalleen arkea kohti.

Hyvää loppiaisviikonloppua ja kauniita tammikuun päiviä toivotellen,

Kamarin Katja

PS. Tänään sopisi mitä mainioimmin lukea vaikka Shakespearea, mutta minä taidan tänä loppiaisaattona jatkaa kuitenkin Hannu Mäkelän muistelmia :)

Vuodenvaihteen tunnelmia ja lämmin kiitos teille lukijoilleni

Tavoittele rohkeasti mahdottomia.

Sinussa on enemmän voimaa kuin aavistat.

Vuosi 2016 lähenee loppuaan. Vuoteen on mahtunut monenlaista, naurua ja kyyneleitäkin niin kuin elämän vuosiin aina. On mahtunut etsimistä ja ehkä vähän löytämistäkin. Niin, vuosi on ollut elämää täynnä ja hyvä vuosi siis.

Vuoden vaihtumisen hetki merkitsee minulle usein myös kaihoa ja haikeutta – siksikin, että aika on niin nopeaa ja kiivasta, mutta ehkä kuitenkin ennen kaikkea siksi, että sen myötä on aina vähitellen luovuttava myös joulusta. Nyt tuntuu kuitenkin jotenkin kirkkaalta. Vaikka joulusta luopuminen on surullista niin kuin se aina on, tuntuu hyvältä astua uutta kohti. Siksiköhän, että minulla on uusi päiväkirjakalenteri, uusia kirjoitusvihkoja, uusia kirjoitusajatuksia? Ehkä siksikin. Varmasti syitä on silti muitakin, on ehkä ylipäätään valon ja eteenpäin menemisen hetki. Ja joulu, niin, senhän jo tiedämme, että ”ensi vuonna hän, saapuu lailla ystävän”, ja kulkee siihenkin asti aina uskollisesti sydämessä mukana, ei joulu oikeasti minnekään mene.

Kun teet sitä mitä rakastat,

jokainen päivä on siunaus.

Joulupesä on ollut pehmeä joulunalushetkien tuulisuudesta huolimatta. Maailman murheet ovat unohtuneet jouluhämyn tuolle puolen ja hyvä niin. Pienen ihmisen on vaikea pysäyttää maailman pahuutta, mutta ehkä omalta osaltaan voi silti koettaa ajatella ja tehdä maailmaa hieman kauniimmaksi. Ajattelemista ja tekemistä tässä keskeneräisessä maailmassa riittää, mutta jospa pieninkin askel vie hiljalleen kohti suurempaa muutosta. Toivotaan.

Kaikki hyvyys maailmassa

alkaa hyvistä ajatuksista.

Vielä joulupesäilykin sentään vähän aikaa jatkuu, loppiaiseen on matkaa ja nuutinpäivään, mutta niin kuin aina, joulupesän sylissä otetaan vastaan myös se uusi vuosi. Mietitään taas hieman sekä mennyttä vuotta että uutta. Nostetaan malja hetkelle, joka sekä jättää taakse että tuo mukanaan. Ja niin, ehkä jo vuoden ensimmäisenä päivänä kirjoitan uuden vuoden ensimmäiset sanat. Päiväkirjaan, muistivihkoon. Ihana, puhdas, kirkas ajatus.

Kaikki minkä teet, tee rakkaudesta

itseäsi ja maailmaa kohtaan.

Näin vuoden vaihtuessa on myös hyvä hetki kiittää teitä lukijoitani siitä, että olette täällä kamarissani tänäkin vuonna piipahdelleet ja ilahduttaneet minua kommenteillanne. Kamarissani on elämän ja mielen tuulista johtuen ollut kuluneen vuoden mittaan välillä vilkkaampaa, välillä hiljaisempaa – kiitos, että olette pysyneet mukana hiljaisista hetkistä huolimatta. Muutama uusikin lukija on vuoden mittaan tänne löytänyt, mikä on myös ollut ilo – lämpimästi tervetuloa teille kaikille. Niin kuin me kaikki tiedämme, blogikirjoittamiseen sisältyy jo lähtökohtaisesti ajatus jakamisesta ja lukijasta, ja vaikka en edelleenkään esim. mainosta kamariani mitenkään, uskon yhä vähemmän siihen, että kirjoittaisin täällä(kään) vain itseäni varten. Myös itseäni varten kirjoitan kyllä. Ehkä jopa ennen kaikkea. Mutta en vain. Kiitos siis teille, että olette ja luette ja kommentoitte. Juuri te teette kamaristani minulle mielekkään paikan kirjoittaa. Sen, mitä en halua kenellekään jakaa, kirjoitan muualle,
pöytälaatikoiden hämäriin.

Kun olet rehellinen itseäsi kohtaan,

löydät aina oikean tien.

Uuden vuoden myötä elämä täällä kamarissa ja tuolla toisaalla jatkuu taas hetki kerrallaan, hengitys hengitykseltä, sana sanalta. Olen oppinut, että minusta ei ole kovin tunnolliseksi kirjabloggaajaksi, sillä haluan antaa aikaani myös muulle elämälle ja kirjoittamiselle. Enää en edes ajattele esim. kirjoittavani kaikesta mitä luen, sillä vaikka lukukokemuksen sanallistaminen on aina monella tavalla antoisaa, se vaatii ainakin kaltaiseltani, tekemisissään hieman hitaalta ihmiseltä oman aikansa. Mieluiten myös tietysti kirjoittaisin ajateltuja, esseemäisiä ja ylipäätään hienoja kirjajuttuja, mutta samaisista ajankäytön syistä opettelen sitkeästi tyytymään vähemmän ajateltuihin, vähemmän esseemäisiin ja vähemmän hienoihin juttuihin. Bloggaaminen aiheuttaa minussa jatkuvasti myös ristiriitaa, joka juontuu pitkälti juuri ajankäytön kysymyksistä mutta myös näiden kirjoitusteni merkityksellisyydestä ylipäänsä. Niin, aina en ole ihan varma, mihin näitä kirjoituksiani lopulta tarvitaan, mutta kirjoittamisen ilo (tai sietämättömyys! ovatkohan ne lopulta sama asia?) olkoon nyt sitten se juttu. Tai sitten kaikki se etsiminen, mitä kirjoittaminen niin monella tavalla on. Ja niin, kyllä, kirjajuttujen sijaan taidan myös kirjoittaa aika paljon mitä sattuu. Olen siis kykenemätön paitsi tunnollisuuteen myös asiassa pysymiseen. Ajoittain mietinkin (edelleen) myös sitä, sopisiko blogikonseptikseni paremmin joku muu kuin kirjablogi. Ehkä. Mutta kamarini on minulle kuitenkin yhä yksi tärkeä kirjoittamisen paikka. Pidän näistä seinistä. Ja teistä. Niin että ehkäpä jatkan täällä kaikista kykenemättömyyksistäni ja ristiriitaisuuksistani huolimatta.

Silloin kun elämässä mikään ei ole varmaa,

kaikki on mahdollista.

Hyvää, kaunista, onnellista uutta vuotta teille kaikille!

Valoa, iloa ja kirkkautta!

Mahdollisuuksia ja maailmoiden avaruuksia!

Ja kun  ”kirjablogissa” kerran ollaan, niin tietenkin myös lukuisasti lumoavia lukuelämyksiä ♥

*****

Kursivoidut mietelauseet ovat siteerauksia Gummeruksen julkaisemasta teoksesta Elämänvoimaa (2016, kuvassa), jonka sain syntymäpäivälahjaksi täyttäessäni pyöreitä eräänä marraskuisena päivänä. Ihana kirja, jota pidän työpöydälläni, valmiina avattavaksi niin kirkkaampina kuin pimeämpinä hetkinä.

Joulukuu ja hieman ajatusharhailua

Ensimmäinen päivä joulukuuta. Pieni pakkanen ja maassa jälleen hento valkea. Sääennuste näyttää sinisiä lukemia melkein kaikille tuleville päiville niin pitkälle kuin se yltää, on siis toiveikas mahdollisuus että joulussakin tuoksuu pakkanen, ehkä myös lumi. Se, joka toivoo, saa toivomisen ilon, eikö niin.

Aamuhämärissä avasin joulukalenterin, lumiseen Halosenniemeen tuli ensimmäinen joulunodotusrepeämä. Muistelin helteistä kesäpäivää, jona ostin postikorttikokoisen kalenterini Halosenniemen museokaupasta, sitä miten naurahtelinkin ostostani ja miten silti tiesin että sen aika olisi taas kovin pian. Nyt se on. Ja minussa on sekä se kesäpäivä että tämä joulukuun ensimmäinen. Jotenkin mukavaa, tuntuu ajalta, hyvällä tavalla.

Luen, mutta kirjoituksia luetusta syntyy hitaasti tai ei ollenkaan. Se ei haittaa, tietenkään. Kirjoitan muuta. Ja neulon. Pääasia, että sormenpäät pysyvät sopivasti liikkeessä, kutovat sanoja ja villasukkia.

Lukupinossa on paljon keskeneräistä ja odottavaa, tietenkin. Lueskelen muun muassa Riitta Konttisen hienoa teosta Onnellista asua maalla – Tuusulanjärven taiteilijayhteisö, Halosenniemeltä sekin. Kirjastosta hain Haahtelaa, tuli taas äkillinen Haahtela-tuuli. Mukaan tarttui paljon muutakin, niin aina.

Luin vahingossa myös kokoelman novelleja. Miten en ollenkaan ajatellut, että Knausgårdin Talvi-mietelmät olisivat novelleja? Ovatko ne? Kirjastoluokituksen mukaan kyllä. Jotenkin silti ajattelin että mietelmiä ja niin ajattelen kyllä vähän vieläkin. Novellin hankala määriteltävyys hämmentää ja kiehtoo. Saisinkohan aikaiseksi kirjoittaa niistä, saisin täytettä novellihaasteeseen. Ehkä.

Niin tai näin, nyt on joulukuu, joulun oma kuukausi. Kalenterivuosi keriytyy kohti loppuaan ja tekee hyvää kääriytyä yhä syvemmälle jouluhämyyn. Vihreässä jouluteessä maistuu mansikka ja ripaus kanelia ja kardemummaa, pihan jouluvalot ovat juuri sammuneet talvipäivän lyhyeksi valoisaksi ajaksi. Arvelen, että edessä on hyvä päivä.

Syyshyssystä jouluhyssyyn

Marraskuu on hiljalleen vaihtanut syyshyssyn jouluhyssyyn. On ollut ja on ”lupa” tehdä jouluisia asioita: leikata ikkunaan lumitähtiä, askarrella joulukortteja, näperrellä kalenterikaramelleja kääröihinsä, kietaista paperiin ensimmäisiä paketteja, välillä myös rikkoa hyssyn hiljaisuus kuuntelemalla joululauluja. Jouluun ja joulun omaan kuukauteen on vielä vähän matkaa, mutta kaiken aikaa joulu tulla tepsuttaa, askelissaan kulkusia ja tähtiä ja enkelien hymyjä. Se hiipii kohti, eikö vain, pehmeästi hyssyyn jo houkutellen. Ja niin, jospa se lähestyessään toisi taas mukanaan luntakin...

Jouluhyssy on puuhastelua ja tunnelmointia, eikö olekin. Se on kynttilöitä, valon ja hämyn lempeitä suudelmia, lauluja ja makuja ja tuoksuja. Se on rakkaiden joulukoristeiden esille etsimistä (ei ihan vielä, mutta pian), se on pöydille ilmestyviä joulun kukkia ja sitä, että viimeistään nyt on taas kurkistettava ainakin Astrid Lindgrenin Joulukertomuksiin... Se on pieni iloinen kirje joulupukille, se on salaisuuksia ja kuiskutuksia, hiljalleen jo piipahtelevia joulunalusvieraita. Se on onnea siitä että lapset ovat vielä vähän pieniä ja samalla siitäkin että he kaiken aikaa kasvavat, keräävät vuosi vuodelta itseensä tämänkin ihanan ajan.

Se on toistuvuutta ja aina yhtä uutta, se on muistoja, pysähtymistä meneillään olevaan hetkeen ja ehkä myös aavistus tulevaa. Se on kerroksia, se on toiveita ja odotuksia ja todellisuutta, se on yksityistä ja yhteistä. Se on pieni hetki tai suuri, katkelma aikaa jonka saa antaa kasvaa. Se on joulun kauneutta katsella ja hengittää ja elää, se on tunnelma ja syli, lämpö ja rakkaus, lasten kirkkaat silmät ja sydämessä viivähtävä rauha, toivo ja luottamus. Se on lämpimiä ajatuksia, toivoa ja halua saada maailmasta hyvä ja kaunis, uskoa siihen että maailma voi sellainen olla, sellaiseksi tulla, ja ajatus siitä että sellaisena se saisi olla aina, tämä ihana hyssy. 

Suloista jouluhyssyä toivotellen, eikä yhtään liian aikaisin, eihän,  

Kamarin Katja

Talviaikaa, etsimistä ja kääriytymistä

Ensimmäinen päivä talviajassa. Ilta pimenee tänään varhain, uuniomenateessä maistuu joulu ja ikkunassa kimmeltävät valoa säteilevät tähdet. Aikaisemmin viikolla taivas antoi hennon lumisateen, joka ei vielä kasvanut ensilumeksi asti mutta merkitsi silti talven hyvien haltiattarien lämmintä tervehdystä – sitä, että tuolla jossakin he jo pudistelevat helmojaan. Ehkä jo ensi viikolla helmat heilahtelevat taas.

Takana on hyvä viikko. Niin ehkä edessäkin.

Olen ajatellut sellaisia ajatuksia, että kirjoittaminen on ennen kaikkea etsimistä, monella tavalla ja tasolla. Että joskus sen kautta saattaa myös löytää jotakin ja että joskus kirjoitukset löytävät myös toisensa. Niin: että kirjoittaminen on juuri löytämisen mahdollisuuksia täynnä ja niin tietenkin myös lukeminen. Että kirjoituksilla on ehkä ihan oikeasti oma elämänsä ja maailmansa ja kirjoittaja (ja lukija) on niissä kulkeva etsijä, on, vaikka sellaisessa ajatuksessa olisikin ripaus jonkinlaista mystifiointia. Ei, en tarkoita sitä, että kirjoittaja olisi tahdoton tai että kirjoitus syntyisi kirjoittajasta tai muusta maailmasta riippumatta, en ollenkaan, etsijänä kirjoittaja on aina myös aktiivinen, monella tasolla, ja niin, ajattelen ehkä pikemminkin jonkinlaista tahtojen vuoropuhelua, kirjoittajan ja maailman ja sanojen, ja sitä miten monin merkillisin tavoin kaikki kietoutuu toisiinsa ja mitä kaikkea kirjoittaminen (yleensä ja eri muodoissaan) oikeastaan mahdollistaa, juuri sen etsimisen ja mahdollisen löytämisen kautta. Varmaan olen vähän hämärä, mutta ehkä näinä päättyvän lokakuun hämyisinä päivinä sopii sellainen ollakin. Sitä paitsi luulen, että on ehkä oltavakin vähän hämärä voidakseen aikanaan myös kirkastua, etsimistä sekin, eikö niin.

Vuoteeni on taas mahtunut monenlaista kirjoittamista: pieniä ja isoja opintokirjoituksia (niin, kirjallisuuden täydennysopinnot ovat valmistuneet ja merkinneet nekin myös yhtä kirjoittamisen ja samalla etsimisen tapaa), jo hyvän aikaa mukana kulkeneen käsikirjoituksen uudelleenkirjoittamista (enkä tiedä, onko se enää ollenkaan sama kertomus kuin se joskus oli, ehkä se sekä on että ei ole), uusien fragmenttien rakentelemista ja varovaista yhdistelemistä (ja välillä myös ajatuksia siitä, etten ole ihan varma mikä fragmentti kuuluu minnekin ja että se on oikeastaan aika jännittävää) ja niin, jokunen sellainenkin pieni kertomus joiden tarkoitus on ehkä ollut vain antaa sormenpäille liikettä ja tunnustelemisen mahdollisuuksia (eikä sekään ole vähän, ei) ja tietenkin, niin, näitä kamarikirjoituksiakin (jotka nämäkin ovat ehkä ajan mittaan jonkin verran muuttuneet, en tiedä, tuntuu vaan tässäkin kohtaa juuri siltä että kirjoittaminen on jatkuvaa etsimistä ja tarvittaessa avointa muuttumiselle). 

Kaikki tämä kirjoittaminen on ollut ja on osa matkaa, josta en tiedä minne se vie. Eikä minun ehkä tarvitsekaan tietää. Riittää, että jatkan. Kirjoitan. Etsin. Ehkä kirkastun. Tai sitten en. En tiedä muuta kuin ehkä sen, että myös se oma kirjoittamisen tapa (tai tavat, luulen että niitä on aina monta), löytyy vain kirjoittamalla, etsimällä.

Niin, talviaika... Siihen siirtyminen merkitsee myös lupaa kääriytyä ihan oikeaan joulun odotukseen. Oikeasti taidan kyllä odottaa joulua aina, mutta talviajan alkaminen on silti tietty rajapyykki, jonka tällä puolen kynttilähämy ja syyshyssy syvenevät entisestään ja alkavat tuoksua yhä enemmän neilikalta ja pomeranssilta ja kanelilta ja inkivääriltä ja kardemummalta ja voitaikinatähtien keskelle sipaissulta omenahillolta. Ennen jouluakin tuoksujen keskeltä löytyy vielä monta hyvää ja kaunista päivää, arkipäiviä ja vähän juhlaviakin. Marraskuu on jo nurkan takana, hymyilee, lupaa lisää pehmeitä hämärähetkiä. Minä menen hiljaisin villasukka-askelin sitä vastaan, avaan käsivarteni halaukseen.

Toivotan pehmeitä talviajan hetkiä ja kiehtovia, avartavia etsintäretkiä <3

Lokakuun hetkissä

Tunnelmallisia asioita lokakuun pehmeinä päivinä: hiljalleen nukahtavalla nurmella lepäävät kellastuneet lehdet, joita ei millään raaskisi haravoida pois ennen kuin tietää että on luvassa lunta; tienpientareelle kertynyt vaahteranlehtikasa, jonka läpi voi mennä niin kuin lapsena ja vähät välittää siitä miten isojen ihmisten pitää tiellä kävellä; auringon kultaama värihehku ja sen jälkeen pehmeänä laskeutuva pimeä tai yhtä hyvin harmaan sävyissä viipyilevä päivä joka illaksi yhä vain tummenee; kevyen yöpakkasen valkeaksi kuuraama maa ja hengityksen huuru, joissa on jo melkein talven ja joulun tuntu; se, kun ulkona yhtäkkiä sataakin jo ensimmäisen aavistuksen keveää valkeaa höytyvää niin että on jälleen kerran pakko hymyillä; vastaleivottujen sämpylöiden ja puhtaan kodin lämpöiset ja kodikkaat tuoksut; hämärään päivään ensi kerran sytytetyt kyntteliköt ja se, että aivan pian on myös ikkunatähtien aika; sormien läpi soljuva täyteläisenpunainen lanka, josta hiljalleen kutoutuu pitkä sukka itselle tai lahjaksi; lähestyvä syysloma ja ajatus hitaista aamuista ja päivistä joita ei liiaksi täytetä millään sekä ensimmäisistä konvehdeista ja joulutortuista ja ehkä myös glögistä, jotka eivät merkitse varaslähtöä vaan ajan kasvamista; ja tietenkin: hämärä huone ja nojatuoli, villasukat ja kynttilähämy, kirjat ja hyvä tee.