Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi – muistiinpanoja masennuksesta (2016)

Maaliskuun yhdestoista päivä vuonna 2014 sairastun masennukseen. Menen psykiatrin vastaanotolle itsenäni ja kävelen ulos mielenterveyspotilaana.

Näin alkaa Pauliina Vanhatalon teos Keskivaikea vuosi – muistiinpanoja masennuksesta (2016), jonka keskiössä nimensä mukaisesti on kirjoittajansa masennus, "keskivaikeaksi" diagnosoitu rimpuilu mielen alakuloisessa myllerryksessä. Ja sanon heti: pidän erittäin tärkeänä, että masennuksesta mielenterveyden kiputilana keskustellaan avoimesti ja ymmärrykseen pyrkien – juuri siten kuin Vanhatalo tässä hienossa ja rohkeassa teoksessaan tekee. Lisäksi sanon tämän: en ole itse koskaan ollut sen masentuneempi kuin tietynlaisen temperamentin omaava ihmisolento (tai ihmisolento ylipäätään) ehkä väkisinkin toisinaan on. Välillä synkistyttää, ja sehän on myös ihan vain elämää, varmaan enemmän tai vähemmän meillä kaikilla, vaikka kuinka katselisimme maailmaa valoisin silmin. Se, että onnistuu kiertämään ilottomuuden syöverit, ei kuitenkaan merkitse mitenkään suurempaa sisäistä vahvuutta kuin se, että tunnistaa ja tunnustaa mielensä väsymyksen ja tarpeensa saada ammattitaitoista apua. Ajattelen myös niin, ettei tässä maailman tuulten tuiverruksessa koskaan tiedä, kenen mieli ei enää jaksa, vaikka varmasti onkin asioita, jotka auttavat laittamaan masennukselle hanttiin.

- kiitos kirjastolle -

Niin. Miksi toiset masentuvat ja toiset eivät? Kenellä on riski masentua ja kenellä ei? Onko esimerkiksi introvertti väistämättä ekstroverttiä alttiimpi masentumaan? Niin tai näin, ainakin introverteillä on tiettyjä ominaisuuksia, jotka juuri heidän kohdallaan vahvistavat masentumisen mahdollisuutta. Lainaan tähän yhteenvetoa, jonka Vanhatalo on näistä ominaisuuksista kirjallisuuden pohjalta tehnyt ja joka varmaan osaltaan osuu oikeaan, vaikkei koko totuutta kerrokaan: 1) yritys olla toisenlainen kuin on, 2) jatkuva päänsisäinen ajatusvirta ja 3) liiallinen eristäytyminen.

Introverttiys on paketti, johon sisältyy paljon ja jota saajansa täytyy kantaa mukanaan kaikkine hyvineen (ja huonoineen).  Viime aikoina myös introversiosta (ja erityisherkkyydestä, joka siihen osittain vaikkei saumattomasti liittyy) on kirjoitettu ja puhuttu aika paljon, mikä sekin on erittäin hyvä, sillä keskustelu avaa introversion olemusta ja auttaa varmasti monia ymmärtämään itseään entistä paremmin. Introverteillä (samoin kuin ekstroverteillä) on omat kipupisteensä, mutta uskon, että oman ominaislaatunsa tunnistaminen, tunnustaminen ja arvostaminen auttaa ihmistä elämään itselleen hyvää elämää ja pitää siten maailmankin valoisampana. Ja eikö vain, että juuri ihmisten erilaisuus mahdollistaa sen, että maailma pysyy tasapainossa.

No niin. Koetan olla harhailematta liikaa (se jatkuva päänsisäinen ajatusvirta, pahoittelen) ja palaan Vanhataloon, vaikka tokihan tämä hienoinen harhailukin hänen kirjaansa liittyy. Vanhatalo on siis introvertti, kyllä. Lisäksi hän on nainen. Nainen, joka haluaa sekä menestyä työssään että olla hyvä äiti. Masennuksen taustalla lienee siis ainakin osaltaan sekä synnynnäisen temperamentin että aina vain yhtä ajankohtaisen naisen moninaisuuden aiheuttama kipuilu. Ja koska se ajatusvirtani ei vaan lakkaa, sanon vielä sen, että kyllä myös meissä tämän päivän naisissa vaikuttavat hyvin monet historiallisesti ja kulttuurisesti rakentuneet käsitykset naisena olemisesta ja niiden ohella kaikki se, mitä luonto on meille naisina antanut. Niin: olemme henkilökohtaisten halujemme ja toiveidemme, luonnollisten viettiemme ja vaistojemme ja monenlaisten sosiaalisesti määrittyneiden odotusten tiivistymiä. Ja samalla yksilöitä, tietenkin, omanlaisiamme kaikki. Toisinaan sitten kolahtelee, tai ehkäpä useinkin. Mutta kas, se siitä(kin). Palataan asiaan, Keskivaikean vuoden kertomuksiin.

Tarina viettelee. Se houkuttelee kirjoittamaan koko elämästä sairauskertomusta, vaikka todellisuus ei onneksi ole juoniromaani. Elämä on sallivampaa, jokainen aamu on sille uusi eikä osa armottomasti etenevää syyseuraussuhdetta.

Teos on siis kertomus masennuksesta, kyllä. Mutta se on myös kertomus paljosta muusta. Introverttiydestä ja herkkyydestä, perfektionismista ja syyllisyydentunteesta. Kykenemättömyydestä kohdata loputonta hälyä ja ihmisten virtaa. Syvästä haluttomuudesta soittaa puhelimella ventovieraille. Valtavasta, pakottavasta hiljaisuuden ja yksinolemisen tarpeesta. Rakkaudesta. Lapsista. Äitinä olemisesta ja riittämättömyydestä. Introverttikirjoista. Kirjoittamisesta.

Ja vielä: Vanhasta talosta. Tuiskahduksista ja kiitollisuuksista. Kustantajan järjestämästä mediakoulutuksesta (niin: [m]äärittele itsesi ja media-arvosi). Päänsisäisestä moitteesta itsestä itselle. Huikeasta opintomenestyksestä ja -tahdista. Toinen toistaan seuraavista ei-kiitos-kirjeistä ja lopulta siitäkin, joka on toisenlainen. Oman polun etsimisestä, tavoittelusta ja epäuskosta.

Ja juuri siksi, kaiken mainitsemani ansiosta, tämä on kerta kaikkiaan ihana kirja. Niin rohkea ja rehellinen. Tarpeellinen ja tervetullut. Ja myös niin hersyttelevän lämmin, sellainen oikeasti ihmisen ja elämän tuntuinen. Sellainen, että vaikka lukee masennuksesta, ei masennu vaan nauttii lahjakkaan kirjoittajan taidokkaasta kerronnasta ja huikeasta uskalluksesta. Sitä paitsi minusta on kovasti kiehtovaa lukea ihmisten kertomuksia itsestään. Sitä, miten ihminen itseään sanoittaa. Tarkkailee ja tutkiskelee. Kokee ja kertoo. Kyllä: jos antaisin pisteitä, antaisin monta.

Suosittelen teosta lämpimästi kaikille masentuneille ja introverteille ja kaikille niille jotka (oikeasti) haluavat ymmärtää masentuneita ja introverttejä vaikka eivät itse sellaisia olisi, ja kaikille äideille, isille, vaimoille, miehille, kirjoittajille ja kirjoittamisesta muuten kiinnostuneille ja ylipäätään kaikille, joissa on lämpöä lukea elämästä sellaisena kuin se on.

Ja lopuksi vielä lempisitaattini:

Suurin valta ihmisellä on oman elämänsä kertojana ja tulkitsijana, ja sen aion pitää itselläni, mitä tahansa sitten tapahtuukin.

Juuri näin!


**********


Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi – muistiinpanoja masennuksesta. 236 s. S&S, 2016.

**********

PS. Senhän me kaikki tiedämme, että aina on ihmisiä, jotka elävät toisten elämän paremmin kuin nämä itse. Ihmisiä, jotka ihastuksekseen kokevat itsensä onnistuneemmiksi ja paremmiksi, kun huomaavat toisessa jotakin omasta mielestään epäkelpoa ja moitittavaa. Varmasti on siis ihmisiä, jotka mesovat ja puhisevat tästäkin teoksesta ja sen kirjoittajasta. Mutta uskon – ja toivon – että enemmän on niitä, jotka pitävät teosta tärkeänä puheenvuorona, jossa yksi rohkea kirjoittaja uskaltaa antaa nimen ja kasvot monille sellaisille asioille, joista ei aina rohjeta puhua. Kyllä vain, introverteissä on toisinaan merkillistä rohkeutta.

Arvid Järnefelt: Heräämiseni (1894)

Jälleen kerran se tapahtuu: luen kirjavanhusta yli sadan vuoden takaa ja, vaikka jo tiedän, tunnen pysähdyttävää hämmennystä siitä miten vähän ihminen aikojen kuluessa muuttuu tai niin – oppii. Vai kuinka:

Se ei ole mikään logiikka, ei mikään järjen välttämättömyys, eikä mikään jumalallinen maailmanjärjestys, että meidän keskellämme täytyy vallita eriarvoisuus. Se on yksinkertaisesti vaan meille edullista, että niin on. Meille on edullista, että me olemme ylempänä niitä, jotka ovat meitä alempana.

- kirjaston aarteita -

Kun katselen mielessäni katunäkymää sata vuotta sitten ja nyt, näen toki kuinka moni asia on toisin: jugendpuvut ovat vaihtuneet toisenlaisiin hepeniin, hevoskärryt autoihin ja busseihin, päivänvarjot ja kävelykepit mobiililaitteisiin ja muihin nykypäivän välttämättömyyksiin tai ainakin symboleihin joilla kuulutaan joukkoon tai ollaan ehkä hieman parempia tai sitten toisenlaisia, toisia tai kenties vaihtoehtoisia. Ehkä me, tämän päivän ihmiset, olemme myös monella tapaa vapaampia tekemään yksilöllisiä valintoja kuin ihmiset olivat silloin (vai olemmeko ja jos, niin missä määrin, niin, siinäpä kysymys). Ihminen itsessään, kaiken ulkonaisensa alla, on kuitenkin aina vain niin ihmeen sama: yhtä halukas luomaan itsestään toisille edullista kuvaa ja – niin, parempiosaiseksi osuttuaan – myös ylläpitämään niitä mekanismeja, jotka mahdollistavat hänen oman yltäkylläisen mukavuutensa. Voi niin, mikä onkaan tämä olento nimeltä ihminen.

Sillä salaten sisäisen itseni, joka ei kelvannut kenenkään rakastettavaksi, minä koetan luoda semmoisen tekokuvan itsestäni, jonka luulen kelpaavan. Ja niin minulla jo on kaksi miellettä itsestäni: se teeskentelemätön, mitä minä olen itseni ja Jumalan edessä, ja se valheellinen, mitä luulen olevani ihmisten edessä.

Kuva, niin. Se on tämän teoksen ydin. Se, miten ihminen läpi elämänsä luo ja pyrkii ylläpitämään itsestään tietynlaista, ihailemisen arvoiseksi kokemaansa kuvaa ja miten ihminen lopulta on tämän kuvansa orja. Samalla se, kuva, on myös syy siihen miksi minä, uuden vuosituhannen myöhäinen lukija, tätä teosta luen. Kyllä, tietenkin: tämä on myös mielenkiintoinen kulttuurihistoriallinen matka sinne henkiseen kotiini, vuosisadanvaihteeseen (ajatella, se on sellainenkin maailma jossa itsesaastutuksestaan ahdistunut nuorimies lukee opuksia joissa asiaa käsitellään: kristillinen opus pitää sitä pahana, lääketieteellinen luonnollisena, ja kas, jälkimmäisessä sanotaan niinkin, että jos ihmiset saisivat vapaasti toteuttaa luonnollisia tarpeitaan, ei tarvittaisi prostituution kaltaisia ongelmallisia järjestelmiä, hmmm) ja niin, tämä on myös askel kohti tolstoilaisuutta, johon minua jo hyvän aikaa on ajatushistoriallisena ilmiönä kiinnostanut paremmin perehtyä. Mutta se kuva, niin, olen lukenut että Heräämiseni käsittelee nimenomaan ihmisen halua luoda itsestään todellisesta minästään erillinen, mahdollisimman edustava kuva ja kätkeä hauras pelkkyytensä tämän kuvan alle. Ja se, juuri se, on minut tämän teoksen äärelle tuonut, sillä se, ihmisen ja hänen kuvansa suhde, on niitä kiperiä kysymyksiä, jotka minua aina toisinaan niin pohdituttavat.

Huomattava on, että minä tähän aikaan, samalla kun kaksinaisuuteni näin kasvoi, tulin yhä tietoisemmaksi siitä, että minä ja minun kuvani olivat eri asioita.

ja

--- minä olen pelkkä mitättömyys, jos minä en ole sitä, mitä kuvani on! Elämä on petos; kaikki on sulaa tyhjyyttä; minä lytistyn olemattomaksi omien silmieni edessä!

Niin että kyllä: Järnefeltin teos on kaikkinensa hyvin mielenkiintoinen ja ajatuksia herättelevä – eikä vähiten siksi, että se on kirjoitettu vuonna 1894, yli satakaksikymmentä vuotta sitten. Kysymys kuvasta ei kuitenkaan ole lopulta yksinkertainen, eipä tietenkään: minun ajatukseni kiemurtelevat, kinastelevat ja menevät solmuun. Kyselevät itseltään, mihin kohtaan lopulta voidaan vetää ihmisen todellisen itsen ja hänen itsestään rakentamansa kuvan raja? Sitäkin, että mitä jos ei muuta oikeastaan olekaan kuin kuvia, ihmisen haparoivia yrityksiä tavoittaa se ihmeellinen ”itse”, jonka ainutlaatuisuutta hän toivoo mukanaan kantavan ja jonka hän koettaa sekä itselleen että toisille juuri kuvana välittää? Mitä muuta meillä lopulta edes on kuin kuvia? Mikä, voi mikä, on se aito, todellinen itse, joka ei enää ole ensinkään kuvaa vaan puhdasta, paljasta pelkkyyttä? Niin, tietenkin: Järnefeltille se on ihminen Jumalan lapsena. Entä minulle, voi niin, entä minulle! Ehkä, niin, ehkä se on vain ihminen ihmisenä, tuntevana ja kipuilevana ja keskeneräisenä olentona, elämänä ja arvona, kenties myös jonkin jumalallisen kämmenellä hämmentyneenä itseään ja kaltaisiaan etsivänä harhailijana. (Anteeksi Arvid, olen melko varma että sekoitan ajatuksiasi omiin eksyileviin mietelmiini ihmisen minuudesta ja sosiaalisesti rakentuvasta identiteetistä. Mutta eikö juuri se lopulta olekin kirjallisuuden tarkoitus, ajatusten lento, karkailukin.)

Järnefeltin ajattelussa heijastuu tolstoilaisuus ja samalla kristinuskon rakkaudenoppi – se, jonka mukaan ihmisen on rakastettava lähimmäistään niin kuin veljeään ja Jumalaa yli kaiken. Yhteiskuntamme rakenteet perustuvat kuitenkin rakkauden sijasta kilpailuun ja keinotekoiseen eriarvoisuuteen, mikä juuri herättää myös ihmisen tarpeen luoda itsestään kuvia ja asettaa itsensä niin usein muita ylemmäs. Murheellista tässä on – sekä Järnefeltistä että minusta – että yhteiskunta, jossa korkeat asemat perustuvat ulkonaiseen menestymiseen ja valtaan, erottaa ihmiset aidosta lähimmäisenrakkaudesta ja samalla myös tästä elämäntäyteisestä nykyhetkestä. Menestyksen ja vallan sokaisema ihminen elää vain kuvanaan, ylentää itsensä suhteessa toisiin ja asettelee elämänsä punaisen langan kaukaiseen tulevaisuuteen, sillä [s]iellä minä kerran tulen rakastetuksi, sitä minä rakennan, sitä varten elän. Ja siellä, tulevaisuudessa, on ehkä myös paljon rahaa, jolla ostaa tavaraa ja samalla onni... Ja kuitenkin: Ihmiselämä ei ole muuta kuin alituista nykyisyyttä. Entisyys on jo eletty, tulevaisuus on vielä elämättä. Ainoastaan nykyisyydessä on itse elämä. Nykyisyydessä, ja siinä pelkkyydessä jonka kuva kätkee.

Tietenkin: tolstoilaisuus oli yläluokkainen ilmiö. Järnefelt, parempiosainen joka halusi kuvastaan irrottautuakseen oppia suutarintyötä, tiedosti kyllä oman asemansa ja sen hyvän, mitä oli ilman omaa ansiotaan osakseen saanut:

Minä tiedän kumminkin, ettei tämä suurempi tieto ja taito suinkaan perustu siihen, että olisin ollut heitä henkisesti etevämpi, vaan yksistään siihen, että vanhemmillani on ollut varoja minua kouluttaa, jota vastoin heillä ei ole ollut mitään varoja siihen tarkoitukseen käytettävänä. Minulla itselläni ei siis ole ollut mitään osaa tässä näyteltävänä.

Sopiipa näitä ajatella myös tänään – aikana, jona yhä on ihmisiä, joiden mielestä muun muassa köyhyys ja syrjäytyminen ovat yksilön omaa syytä. Jona niin paljon puhutaan siitä, että kaikilla on tasavertaiset mahdollisuudet eikä huomata, millaista sanahelinää se liian usein on. Miten murheellista onkaan että ne, jotka pitävät käsissään valtaa, eivät useinkaan aidosti halua nähdä, mitä heidän ajattelunsa maailmallemme tekee.

Toisin sanoen: minä tiesin niin selvästi kuin omin silmin näin, että pyrin yhteiskunnalliseen asemaan rahan ja personallisen [sic] hyvinvoinnin vuoksi; mutta minä tahdoin kuvailla ja kuvailinkin, että pyrin sinne jalomielisyydestä.

Niin, Järnefeltin tolstoilainen ajattelu nojautuu kristinuskon opetuksiin rakkaudesta. Minulle tämän ajan yksilönä ja omien ajatusrakennelmieni mielivaltaisena kokoajana viittaukset kristillisiin opinkappaleisiin ovat lähinnä tämän sadan vuoden takana eläneen pohdiskelijan ajatusten kehys. Ajattelen monesta asiasta samoin kuin hän, mutta sanoitan ajatukseni hieman toisin. En sano, että Te ette voi palvella yhtaikaa Jumalata ja mammonata, mutta sanon, että rahan valta ei voi koskaan merkitä hyvää ihmisen ja luonnon hyvinvoinnille ja henkisille arvoille. En sano ihan sitäkään, että Isä meidän, lähestyköön sinun valtakuntasi, mutta voi kyllä, sanon että tulkoon jo pian se aika, jona rakkaus voittaa vihan ja ihmisen halun hallita toista.

Ja se kuva taas, niin – ken onkaan sen kahleista vapaa? En tiedä. Ymmärrän, tai ainakin luulen ymmärtäväni, mitä Järnefelt kuvallaan tarkoittaa: se on valhe, keinotekoinen rakennelma, ihmisen todellisen minän, Jumalan lapsen, ympärillä. Minulle kuvan käsite merkitsee kuitenkin myös jotakin muuta, ihmisen etsiskeleviä pyrkimyksiä tavoittaa se jokin jonka hän voisi kokea omaksi itsekseen. Onko se jokin sitten totta vai pelkkää toiveajattelua omasta yksilöllisyydestämme jolla koetamme paljautemme peittää... Ei, en pääse solmusta. Ehkä on niinkin, että ihminen on väistämättä kahlehdittu identiteettinsä sosiaaliseen määräytyvyyteen ja siihen, että vasta toisten katseet vahvistavat sen millainen hän on. Voiko itseä edes olla ilman toista, jos ei ole ketään keneen verrata, ei ketään keneen samaistua tai ketään kenestä erottua, ei ketään joka kertoo että niin, sellainen sinä olet? Ja niin, entä se, että ihminen saattaa kyllä luoda kuvaa itsestään myös itselleen ja hyvin usein tekeekin juuri niin.

En tiedä, en mitään. Mutta voi miten paljon ihminen pelkkyyttään pelkää. Ajasta aikaan, aina. Muistetaan silti, että [i]hminen sisältää aina enemmän ja syvempiä elämän arvoituksia, kuin mitä toiset voivat hänessä nähdä. Kiitos Arvid, olen saanut ajatuksilleni tuulta.