Fredrika Runeberg: Piirroksia ja unelmia (1861)

»Mitä minä olen rikkonut, älä rankaise minua noin. Älä tuomitse minua pimeyteen, tuomitse minut mihin tahansa muuhun, kun et vain ota pois sielun ja sydämen sanoja.» (Kolme Ruotsiin muuttanutta)

Rakas Fredrika. Tänään vietetään sinun miehesi, kansallisrunoilija Johan Ludvig Runebergin päivää. Mutta tiedätkö, minä olen päättänyt että tämä päivä saa olla sinunkin päiväsi. Sinun, joka olit muun muassa ensimmäisen suomalaisen historiallisen romaanin kirjoittaja, ja myös juuri se, joka teillä hoiti niin huushollin, lapset kuin miehensä vieraat ja kärsi päälle myös miehensä juoksut. Mitä olisi herra Runeberg mahtanut ollakaan ilman sinua? Ja mitä kaikkea olitkaan sinä itse, Fredrika! Sinusta jos kenestä on malliksi ja esimerkiksi myös meille kaikille täällä ajan takana – meille, jotka haluamme kirjoittaa tai ylipäätään tehdä sitä mitä omanamme ja juuri meille itsellemme tärkeänä pidämme. Sinä näytät, että sillä, jolla on tahtoa, on kyllä myös aikaa ja mahdollisuuksia.

Mies sanoo: ’Minun olet, minä olen kuninkaasi ja herrasi, valosi, elämäsi. Katso kuinka hyvä olen, kun en halveksi vähäpätöistä. Minä olen voimasi ja väkevyytesi. Mitä voisit ilman minua? Et tarvitse mitään maailmassa muuten kuin minun kauttani. Tottele, se on velvollisuutesi, kumarru tomuun jalkani edessä, olet orjattareni, se on kunniasi.’ (Elan kysymykset)

Tänä vuonna halusin tässä merkkipäivänne alla lukea kertomuskokoelmasi Piirroksia ja unelmia. Olet jo aiemmin ihastuttanut minua juuri sillä historiallisella romaanillasi Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä – niin, sillä Suomen ensimmäisellä! – sekä viime vuonna näihin aikoihin lukemallani Kynäni tarinalla. On huikeaa ajatella sinua siellä ajassasi, sitä miten ja mitä olet kaikkien askareidesi keskellä myös kirjoittanut, usein silloin kun et enää jaksanut edes ommella niin kuin kynäsi tarinassa kerrot. Mikä tahto sinulla onkaan ollut! Mikä kirjallinen tietämys ja osaaminen! Ja mikä tallenne onkaan esimerkiksi juuri tuo kynäsi tarina – siinä olet jättänyt jälkipolville omakohtaisen kokemuksesi siitä, millaisia olivat 1800-luvun naista kehystävät kirjoittamisen ehdot ja mahdollisuudet.

Vapaa on Wainahée, vapaa kuin merimetso taivaalla, kuin meren aalto, kuin tuuli lehvästössä. Vapaa on Wainahée, häntä ei ole valeltu vedellä, hänen sielunsa ei ole sidottu, hänen saarensa jumala ei sano: sinun tulee olla miehelle alamainen. Wainahéen ei tarvitse olla tottelevainen kuin orja. (Tongatabun nainen)

Nämä, piirrokset ja unelmat, ovat lyhyitä kertomuksia, ”satuparaabeleja” kuten suomentajasi Tyyni Tuulio niitä teoksen esipuheessa kutsuu. Tuulio kertoo, että sinä ja Johan Ludvig valitsitte teoksen kertomukset aikaisemmin julkaistuista ja julkaisemattomistakin kertomuksista, yhdessä. Senkin Tuulio kertoo, että myös Johan Ludvig oli valintaa tehdessänne sitä mieltä, että nämä sinun kertomuksesi piti julkaista kaikki – oli, vaikka mukaan tuli näin sellaistakin, missä näkyi juuri hänen itsensä sinulle aiheuttamat surut ja murheet. Kunnia hänelle siitä, toteamme sekä Tuulio että minä.

Alhejdi, miehen sydän on ruusutarha, siinä on tilaa monelle kukalle. Kuinka voisit pyytää että minä aina rakastaisin vain yhtä. Rakkauskin on kukka, älä pyydä kukkaa olemaan yhtä katoamaton kuin kivi, eihän se silloin olisi kaunis. Mutta myös Alhejdi on Salikille rakas. (Salik Sardar Khanin puoliso)

Ja miten nerokas sinä näissäkin kertomuksissasi olet: teoksessa Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä etäännytät oman aikasi kipeät kysymykset historiaan, nyt siirrät ne ja samalla myös oman elämäsi surut ja murheet usein kaukaisiin maihin, käsittelet niitä esimerkiksi itämaisten ja intiaaninaisten kautta. Omassa yhteisössäsikin silti viivähtelet ja näytät esimerkiksi sen, miten kirjoittaviin tai muuta omaa ansiotyötä tavoitteleviin naisiin siellä suhtaudutaan. Rohkea sinä olet, monin tavoin!

’Mitä minä kuulen, vai hankkimaan leipääsi? Sen sinä, hitto vieköön, myös jätät tekemättä. Sinun pitää mennä naimisiin ja tulla kunnon vaimoksi ja hoitaa taloutesi ja lapsesi eikä ansaita leipää.’ (Särmäkuvia naisen elämästä)

Kyllä, pohdit kertomuksissasi paljon juuri naiseutta ja naisen asemaa. Kertomustesi naisia kohdellaan usein väärin, miesten asettamalla pakolla ja mielivallalla, mutta aina näissä naisissa on sydämen rohkeutta, lujuutta valita vaikka kuolema ennemmin kuin se mielivalta jolla heidät koetetaan toisten tahtoon pakottaa. Sydämeltään rohkeina naisesi ovat aina uskollisia itselleen ja niille joita rakastavat. Ja kas vain, osaatpa sinä veikistelynkin, pilke silmäkulmassa kirjoittelun:

»Me puhumme eräästä hullutuksesta, jota yksi ja toinen meillä on ruvennut ajamaan, nimittäin että miehellä olisi sama oikeus kuin naisella ammentaa tiedon lähteistä ja pyrkiä sivistykseen.» (Maailma ylösalaisin)

Aina nämä sinun piirroksesi ja unelmasi eivät ehkä ole kaunokirjallisesti ”eheitä” ja ”valmiita” kertomuksia – niissä on luultavasti juuri ajanpuutteesta johtuvaa keskeneräisyyttä, joka sellaisena kertoo kuitenkin sekin omaa tarinaansa ja on omalla tavallaan oikeastaan myös viehättävää, yksi kuva siitä mitä kirjoittaminen on. Kertomuksesi ovat kuitenkin taidokkaita ja mukana on aitoja helmiä, sellaisia kuin ”Salik Sardar Khanin puoliso”. Kukkasymboliikkaa, eksotiikkaa... Kyllä sinun kynäsi lentää ja huomaa!

Ja köynnös kasvoi ja sysäsi hienoja lankojaan ja kiinnitti itsensä niillä puuhun ja kietoutui sen ympärille ja kehittyi yhä rikkaammaksi ja hiipi yhä lähemmäksi. Ja tämäkin puu oli rosoinen ja pahkainen siellä täällä, mutta köynnökseni hiipi vapaina, pehmeinä aaltoina kasvuun ja kiinnitti lankansa juuri näihin epätasaisuuksiin ja puhkesi juuri siinä kauneimpiin kukkiinsa. (Köynnöskasvi)

Fredrika, sinä olet klassikko ja teoksesi klassikkoteoksia. Niin kuin tiedät, klassikosta tekee klassikon juuri se, että se se sekä kantaa että kestää aikaa, kertoo jotakin omasta ajastaan ja kykenee samalla puhuttelemaan yhä uusia lukijoita. Nämäkin kertomuksesi ovat juuri sellaisia: ne kantavat mukanaan sinun omaa aikaasi, sen kysymyksiä ja kipuja, mutta niin kuin aikaa kestävissä kertomuksissa aina, näissäkin on myös ajattomuutta ja kykyä koskettaa lukijaa myös täällä kaukana 2000-luvulla.

Nainen, hoida taloutesi, keitä ruokasi, ei emännällä ole aikaa runollisiin pyrkimyksiin. (Särmäkuvia naisen elämästä)

Niin, näinkin sinä kirjoitat, Fredrika. Ja samalla näytät, omassa elämässäsi, että emännällä on kuin onkin aikaa, jos sitä ottaa. Toki maailma on muuttunut monin tavoin, eikä esimerkiksi kirjoittavaan naiseen täällä suhtauduta samoin kuin sinun aikanasi, mutta yksi on samaa – se, että ihminen voi etsiä hetkiä ja mahdollisuuksia sille, mikä on itselle tärkeää. Kiitos sinulle Fredrika ja lämmin tervehdys sinne ajan tuolle puolen ♥

*****

Tässä Fredrikalle kirjoittamani kirjeen lomassa toivotan myös oikein hyvää Runebergin päivää kaikille teille, jotka kamariini satutte piipahtamaan – ja niin, sekä Johan Ludvigin että Fredrikan! Minä menen pian juhlistamaan juhlapäivää tuolla kuvan herkullisella tortulla, jonka näppäränä keittiöhengettärenä nappasin suoraan lähikaupan leivoskaapista :)

*****

Fredrika Runebergin Piirroksia ja unelmia ilmestyi alun perin vuonna 1861 nimellä  Teckningar och Drömmar. Painos, jonka itse luin, on Tyyni Tuulion suomennos vuodelta 1982.

 

Ja jopas sattui, nämä Fredrikan satuparaabelithan sopivat oikein mukavasti myös
Ompun novellihaasteeseen. Saan neljäkymmentä novellia lisää!

Tässä vielä kamarin novellihaastenovellit tähän asti:

Aino Kallas: ”Lasnamäen valkea laiva” ja ”Gerdruta Carponai”, 2 kpl.

Karl Ove Knausgård: Talvi. 63 kpl.

Fredrika Runeberg: Piirroksia ja unelmia, 40 kpl

Tähän mennessä yhteensä 105 kpl.

Karl Ove Knausgård: Talvi (2016) (ja ehkä vähän novellista yleensäkin) (novellihaaste)

Ajatella, että olet olemassa, mutta et tiedä lainkaan, miltä maailma näyttää. Ajatella, että jokainen näkee joskus ensimmäistä kertaa taivaan, näkee ensimmäistä kertaa auringon, tuntee ensimmäistä kertaa ilman iholla. Ajatella, että jokainen näkee joskus ensimmäistä kertaa kasvot, puun, lampun, pyjaman, kengän. Minun elämässäni ensimmäisiä kertoja ei juuri enää tule. Mutta kohta tulee. Muutaman kuukauden päästä näen ensimmäistä kertaa sinut. (”Kirje syntymättömälle tyttärelle”)

Kävi niin, että luin novellikokoelman vähän niin kuin vahingossa. Karl Ove Knausgårdin Talven (2016) hypähtäessä syliini kirjaston uutuushyllystä en nimittäin ollenkaan ajatellut lainaavani ”novelleja” vaan – no, Knausgårdia, Knausgårdin ajatuksia, mietelmiä, pohdintoja, jotakin sellaista hieman määrittelemätöntä, en nyt ainakaan novelleja, jotenkin vaan en.

Syksy on siirtymävaihe, jolloin kaikki tyhjenee: valo häviää taivaalta, lämpö ilmasta, lehdet puista ja kasveista. Syksyä seuraava talvi taas on staattinen tila, jossa liike lakkaa. Maa kovettuu, vesi jäätyy, lumi peittää maan. (”Talvi”)

Vasta hyvän matkaa näitä ajatuksia, mietelmiä, pohdintoja luettuani huomasin, että teos on kirjastossa luokiteltu novelleiksi. Että sen tunnistetarrassa lukee tosiaan novellit. Hämmensi. Tuli sellainen omituinen olo, että enkö minä tiedä mikä on novelli. (Enkö, vaikka olen sentään käynyt novellikurssinkin!) Että olenko minä (taas) jotenkin yksinkertainen. (Olen, mutta silti.)

Olit pimeys, olit vesi, olit töyssähtely kun äitisi kulki portaissa. Olit lämpö, olit uni, olit pienen pieni muutos, joka tapahtui kun heräsit. (”Kirje syntymättömälle tyttärelle”)

Niin. Ei ollut ihme, että Talvi tarttui mukaani, kun sen talven kynnyksellä kirjastossa kohtasin. Talvea edeltävää Syksyä en tosin ole vielä lukenut, enkä ehkä ennen ensi syksyä luekaan. Tekee mieli edetä vuodenaikojen mukaan. Mutta niin: myös Knausgårdin Taisteluni-nimeä kantava mittava autofiktiivinen projekti on minusta erittäin kiinnostava, vaikka en toistaiseksi olekaan hänen taisteluaan lukenut kuin yhden teoksen verran. Knausgård taisteluineen taitaa kyllä jakaa mielipiteitä aika vahvastikin, mutta itse olen niitä, joita tällaiset omaelämäkerrallisuudella leikittelevät ja sitä tutkiskelevat projektit kovasti kiinnostavat. Ja juuri mielipiteiden jakautuminenhan on usein merkki siitä, että kyseessä on jotakin kiinnostavaa.

Sanonnan mukaan koti on paikka, johon pääsee aina sisään. Se on myös paikka, jossa ei tarvitse esittää mitään vaan voi olla oma itsensä. Jos joutuu esittämään, siis teeskentelemään, on vieras omassa kodissaan. (”Vieraat”)

No mutta, takaisin Talveen. Talvi sisältää kolme kuukautta, joulu-, tammi- ja helmikuun, ja jokaiseen kuukauteen sisältyy kaksikymmentä kirjoitusta. Joulu- ja tammikuuta edeltää myös ”kirje syntymättömälle tyttärelle” ja helmikuuta ”kirje vastasyntyneelle tyttärelle”. Kirjeet tyttärelle ovat hyvin kauniita, isän puhetta tyttärelle joka aikanaan kasvaa niin isoksi että voi näitä isänsä kirjoituksia lukea, ja niin, tietenkin ne ovat samalla myös kirjailijan puhetta lukijalle.

Tämä on sinun vuotesi, vuosi jona synnyt, niin kuin 1968 on minun. Muista tänä vuonna syntyneistä tulee sinun ikäluokkasi, tapaat heidät koulussa, lukiossa, yliopistossa, ja sinulla on enemmän yhteistä heidän kanssaan kuin minun kanssani, sillä jos persoonallisuutesi ja ominaisuutesi määräytyvät geneettisesti ja ovat jo valmiita, aika jossa ne joutuvat koetukselle vaikuttaa hyvin merkittävästi ajatuksiisi ja tekoihisi, enemmän kuin ehkä yleisesti kuvitellaan – tai niin ainakin minä luulen. (”Kirje syntymättömälle tyttärelle”)

Kirjoitusten aiheet ovat enimmäkseen hyvin arkisia ja yksinkertaisia, ne kertovat vedestä, ensilumesta, joululahjoista, pehmoeläimistä, sokerista ja talvisaappaista, mutta knausgårdilaisittain myös näihin pieniin, arkisiin kirjoituksiin sisältyy yksityiskohtien ja ajatuspolkujen kiehtova runsaus.

Kuvitteellisista tarinoista elantonsa saavasta kirjailijasta on hämmentävää nähdä kolikkoja milloin missäkin, kodeissa ja kämmenillä, kauppojen tiskeillä ja kassalippaissa, koska niihin kätkeytyy niin hirvittävä voima, nehän vaihtavat vähän väliä symbolisen arvonsa todelliseen arvoon ja liikkuvat siis yhtä mittaa fantasiamaailman ja todellisuuden välillä, vaikka näyttävätkin ihan pieniltä ja vaatimattomilta. Siitä näkökulmasta me kaikki olemme kirjailijoita: sepitämme rahalla kokonaisen yhteiskunnan. (”Kolikot”)

Lukiessani kirjoitan jo hieman muistiinpanoja kategoriahämmennyksestäni, siitä ovatko nämä kirjoitukset minusta novelleja ja jos eivät niin miksi, mutta myöhemmin kadotan paperin. Niin, olisi varmaan pitänyt kirjoittaa muistikirjaan eikä erilliselle paperille, joka oli kai sillä hetkellä lähimpänä. Ehkä katoaminen ei kuitenkaan haittaa, tuskin menetän mitään kovin merkittävää. Muistan kyllä, että kirjoitin jotakin myös rajankäynnin tietystä tarpeettomuudesta ja että päädyin jonkinlaiseen ajatukseen siitä että onneksi novelli on juuri sellainen kuin on, vaikeasti määriteltävä, ja että novellin rikkaus ja elinvoima on juuri sen moneudessa. Silti olen edelleen hämmentynyt siitä, että minun pitäisi kutsua näitä mietelmiä novelleiksi. En ehkä kutsu.

Ymmärrän nyt, että nykypäivän virtuaalimaailma, johon lapset kasvavat, on niin koukuttava juuri siksi, että se tyydyttää vastauksen ja palautteen tarpeen ja vieläpä välittömästi. Virtuaalitodellisuus tavoittaa siis sosiaalisuuden ytimen ja palkitsee sosiaalisen kanssakäymisen tavoin vaatimatta sosiaalisen kanssakäymisen hintaa, ja niinpä jokainen voi kyyhöttää ypöyksin saarellaan pelkän mekaanisen vuorovaikutuksen varassa ilman, että seurankaipuu kertaakaan herää poukkoilemaan sisimmässä kuin juuri vangittu eläin häkissä. (”Sosiaalisuus”)

Niin. Talvi sisältää niin monta ja monenlaista kirjoitusta, että lajimääritys on ehkä siksikin hämmentävää. Onneksi lukemisessa ei kuitenkaan viime kädessä ole kysymys siitä, mihin kategoriaan teksti pitää sijoittaa. Ja oikeastaan minua tietysti vain kiinnostaa ja kutkuttaa – juuri se, mitä kaikkea novelli on ja mitä se voi olla. Kyllä: Knausgård antaa minulle myös näillä talvimietteillään paljonkin ajatuksia ja mietiskeltävää.

Me tunnemme aina jotain ja olemme aina jollain tuulella. Mutta vaikka tunteet ja mieliala vaikuttavat elämäämme olennaisesti, kukaan ei tarkkaan tiedä, mitä tunteet ja mielialat ovat, missä ne syntyvät, miten ne muodostuvat, miksi ne ovat olemassa. [-----] Mutta jos minuus on tosiaan erillään tunteista ja mielialasta, voisi ajatella, että minuus voi olla myös tuntematta mitään ja olematta millään tuulella. Sellainen neutraali minuus ei ole mahdollinen. Jokainen tuntee aina jotain, ja jokainen on aina jollain tuulella.  (”Elämäntunne”)

Luulen, että Talvi jää mieleeni ennen kaikkea kirjoituskokoelmana, joka saa minut pohtimaan novellin olemusta ja ylipäätään kategorisointia ja sen tarpeellisuutta ja ongelmallisuutta. Mutta kyllä, tulen muistamaan sen myös Knausgårdin ajatuksista, joissa pinta ja syvyys kohtaavat. Knausgårdin tavasta kirjoittaa. Siitä, että Knausgård lahjoittaa minulle myös muutaman erityisen hienon ajatuskiteytymän. Sellaisen kuin tämä:

Jos runouden perimmäinen tehtävä on paljastaminen, sen tulisi paljastaa todellisuus sellaisena kuin se on. (”Pöllöt”)

Novelleja tai ei, mitä sitten. Kirjoituksia, kyllä. Ajatelmia, niin kuin kirjoitukset aina. Kirjaan joka tapauksessa itselleni komeat 63 novellia Ompun novellihaasteeseen. Lasken mukaan sekä kutakin kuukautta edeltävät kirjeet syntymättömälle/vastasyntyneelle tyttärelle että kuhunkin kuukauteen sisältyvät kaksikymmentä mietelmää (ei kun siis novellia). Ja:

Tätä nykyä tiedän, että kaikki kirjailijat ovat amatöörejä ja heitä yhdistänee vain se, etteivät he tiedä, miten romaani, novelli tai runo kirjoitetaan. (”Tavat”)

Yhtä amatöörejä ovat ehkä myös muutamat kirjoittamisen harrastajat. Ainakin minä. Siispä vetäydyn taas kirjoittamaan omia mietelmiäni ja kyhäelmiäni ja pohtimaan mitä ne mahtavat olla. Tai sitten kirjoittamaan vaan. Sillä niin: kategorisointi ei (onneksi!) ole oikeastaan ollenkaan kirjoittajan ongelma. Eikä oikeastaan lukijankaan. Kirjoittajan tehtävänä on kirjoittaa, lukijan lukea :)

*****

Karl Ove Knausgård: Talvi. 238 s. Like 2016. Alkuteos Om vinteren, 2015.
Suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry.

*****

Kamarin novellihaastenovellit:

Aino Kallas: ”Lasnamäen valkea laiva” ja ”Gerdruta Carponai”, 2 kpl.

Karl Ove Knausgård: Talvi. 63 kpl.

Tähän mennessä yhteensä 65 kpl.

Aino Kallas: Lasnamäen valkea laiva (1913) ja Gerdruta Carponai (1921) (novellihaaste)

Ei ollut muita kuin he kaksi.

Aurinko oli laskenut, kun he palasivat Laesin savupirtin kohdalle. Laes, kalastaja, avasi oven, ja vapaasukuinen Gerdruta Carponai astui sisään. Ja heidän rajussa syleilyssään olkivuoteella, kalastajapirtin nokisessa hämärässä, hehkui heidän kuolemanpelkonsa ja tulevien sukupolvien elämänhalu. Maailma oli autio, heidän oli kansoitettava se, ja he olivat kahden kuten ensimmäiset ihmiset.

(Gerdruta Carponai)

Kuten kamarissani vähänkin pidempään vierailleet tietänevät, Aino Kallas on yksi tärkeimmistä suosikkikirjailijoistani ja hänen tuotantonsa tarjoaa minulle loputtomasti innoitetta ja ihastuksen aihetta. Niinpä aloitan myös Ompun novellihaasteeseen osallistumiseni nostamalla esille kaksi hänen hienoa novelliaan, kokoelmaan Lähtevien laivojen kaupunki (1913) sisältyvän novellin ”Lasnamäen valkea laiva” sekä kokoelmaan Vieras veri (1921) sisältyvän novellin ”Gerdruta Carponai”. Näitä novelleja pidetään Kallas-tutkijoidenkin keskuudessa monin tavoin merkityksellisinä, ja myös minulle nämä näyttäytyvät sekä erityisen hienoina henkilökohtaisina lukukokemuksina että Kallaksen tuotannon kannalta keskeisinä ja tärkeinä askeleina.

Mutta vaimo, joka oli juossut pois miehensä ja lastensa luota, ja jota ei kukaan tuntenut, oli huuhtonut käsivartensa valkeiksi merivedessä ja istui toisten joukossa, hiusten kätkiessä hänen kasvonsa muilta, eikä hän muistanut rahtuakaan siitä, mikä oli ollut, eikä kuka hän oli, sillä hän oli uudestaan syntynyt tänä päivänä.

(Lasnamäen valkea laiva)

Aino Kallas oli, kuten monet varmasti tietävätkin, ennen kaikkea juuri lyhyen muodon taituri, ja merkittävä osa hänen tuotannostaan onkin novelleja ja pienoisromaaneja. Novellien ja pienoisromaanien tiiviys tarjosikin Kallaksen kertojanäänelle ehkä parhaat puitteet päästä oikeuksiinsa: hänen ilmaisunsa on rönsyilemätöntä, kirkasta, kaunista ja tarkkaa ja samalla monikerroksisuuden kiehtovasti kyllästämää. Surmaava Eros -trilogian pienoisromaanit Barbara von Tisenhusen (1923), Reigin Pappi (1926) ja Sudenmorsian (1928) lienevätkin – ehkä Päiväkirjojen (1952–1956) ohella – yleisesti ottaen Kallaksen tuotannon tunnetuimpia teoksia, kun taas novellit ovat hänenkin kohdallaan tainneet jäädä vähän varjoon. (Niin että hyvä Omppu kun lanseerasit tämän haasteen, tässäkin taas näkee että novelli on aina vähän siellä paitsiossa.) Erityisesti ”Lasnamäen valkea laiva” lienee kuitenkin Kallaksen novelleista tiedetyimpiä.

»Kas sa süüa tahad?»

 Gerdruta vain nyökäytti päätään. Mies ojensi hänelle kampelan, ja hän söi. Kala oli tuore, rasvainen, mutta ilman suolaa.

 »Kaikki kuolleet?» kysyi mies.

 »Kuolleet, – kaikki», Gerdruta vastasi, samoin maarahvaan kielellä.

 »Niin täälläkin.»

(Gerdruta Carponai)

Kallas oli kirjailijana ylipäätään hyvin tuottelias ja monilajinen. Lajien kirjo näkyy jo kirjailijanuran alkutaipaleella, sillä Kallas aloitti runokokoelmalla, jatkoi novellikokoelmalla ja sitten myös esikoisromaanilla. Romaania seurasivat jälleen novellit, ja vuosien mittaan Kallas kirjoitti sitten tosiaan monenlaista. Novellikokoelmia Kallas kirjoitti kaikkiaan kymmenkunta, eli aikamoisen määrän.

Silloin hän tunsi, kuinka kaikkien näitten satojen ihmisten ikävä ikäänkuin valui häneen, kunnes hänen sielunsa kävi ahtaaksi. Hän itse hävisi, kuoli pois, ikäänkuin hänen ruumiinsa ja sielunsa rajat olisivat murtuneet, hänen elämänsä haihtui olemattomaksi, ja hän itse sen keralla, mutta yhtäkkiä elivät hänessä kaikki, jotka hänen ympärillään riutuivat kipeästä ja ylensuuresta odotuksesta. Heidän odotuksensa ja kyyneleensä kerääntyivät häneen kuten säiliöön, ja hän näki ja odotti yhtäkkiä kaikkien puolesta.

(Lasnamäen valkea laiva)

Juuri novelleissaan Kallas myös etsi ja tutki ominta ääntään ja tapaansa kirjoittaa. Esimerkiksi juuri kokoelmaan Lähtevien laivojen kaupunki onkin tallentunut mielenkiintoisella tavalla hänen 1910-luvun taitteeseen osunut etsikkoaikansa ja se, miten aiemmin etupäässä realismin hengessä kirjoittaneen kirjailijan kynää siivittivät nyt myös symbolismin ja impressionismin tuulet ja miten myös hänen tunnusmerkikseen myöhemmin kehittynyt arkaainen ilmaisutapa otti jo sekin ensimmäisiä askeleitaan. Kokoelma sisältää kaiken kaikkiaan hyvin monenlaisia ja -tyylisiä novelleja, mikä juuri mahdollistaakin sen lukemisen ja tutkiskelemisen myös kiinnostavana kirjallisena etsintänä ja ajan kirjallisten virtausten peilipintana. Vuonna 1921 ilmestynyt Vieras veri näyttäytyy Kallaksen tuotannossa puolestaan sekä paluuna että suuntautumisena eteenpäin: tässä kokoelmassaan Kallas palaa taas varhaistuotantonsa aikaisiin kysymyksiin naisen rakkaudesta, mutta käsittelee niitä esimerkiksi Kuloa ja kevättä -kokoelman realistisiin ja kevyehköihin tunne-elämänovelleihin verrattuna huomattavasti monitasoisemmin. Rakkauden teemat ja kysymykset naisen subjektiudesta ja eroottisesta vapaudesta asettuvat Vieraan veren novelleissa myös symbolistisen ja allegorisen kerronnan kehyksiin, ja kokoelma enteilee selvästi myös Surmaava Eros -trilogian kysymyksiä naisen mahdollisuudesta rakastaa ja olla myös seksuaalinen subjekti.

Kuten pitäjän Suuren Pohjansodan aikuisista kirkonkirjoista näkyy, kastettiin seitsemän vuotta jälkeenpäin Kadariku-Laesin viisi poikaa juhannuksen aikaan, kaikki yht’aikaa. Heidän äitinsä, Gerdruta Carponai, pitäjän entisen kirkkoherran, kunnianarvoisen Magnus Carponain ja tämän vapaasukuisen puolison Beata von Krämerin tytär, sai sensijaan sovittaa hairahduksensa istumalla kolmena suvisena sunnuntaina perätysten isänsä kirkossa huoranrahilla, kaiken kansan katseltavana.

(Gerdruta Carponai)

Molemmat kokoelmat, sekä Lähtevien laivojen kaupunki että Vieras veri, sisältävät tietenkin myös monia muita hienoja novelleja kuin nämä, ”Lasnamäen valkean laivan” ja ”Gerdruta Carponain”, mutta juuri näissä kahdessa kiteytyy minusta erityisen kiehtovasti se, miten Kallaksen kirjailijuus kaiken aikaa kypsyi ja kehittyi. Novelleissa tiivistyy Kallaksen kehittyvien ja kirkastuvien kertojanlahjojen hienous ja se, miten hänen kirjailijuutensa askel askeleelta kypsyy kohti 1920-luvun taidonnäytteitä. Novellit eivät tietenkään silti ole vain askeleita kohti jotakin ”parempaa”, vaan myös itsessään hienoja, monitasoisia kertomuksia naiseudesta ja naisena olemisen ehdoista. Molemmissa novelleissaan Kallas tutkii ennen kaikkea modernin naisidentiteetin mahdollisuutta ja niitä ehtoja ja rajoja, joihin naisen subjektius asetetaan. Molemmissa on keskeistä myös se, että Kallas rakentaa niihin juuri historiaan etäännytetyn naishahmon, joka kuitenkin samalla kertoo myös hänen omasta ajastaan – samaan tapaan kuin myöhemmin Surmaava Eros -trilogiassa. Kysymykseen yhden naisen yksilöllisistä mahdollisuuksista kietoutuu molemmissa novelleissa kokonainen historiallinen ja kulttuurinen tilanne naiseutta kehystävine rajoineen: ”Lasnamäen valkean laivan” Maiessa kiteytyy naisen moneus äitinä, vaimona ja omalle äänelleen paikkaa etsivänä luovana subjektina ja edelleen tämän moneuden aiheuttama ristiriita, Gerdrutassa taas ennen kaikkea kysymys naisen oikeudesta luonnolliseen, elämää ylläpitävään seksuaalisuuteensa ja samalla ihmisten keinotekoisesti asettamasta yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta.

Mutta hän oli saanut elää sen, mikä paratiisin ajoista on ollut ihmisiltä salassa: maailman ilman arvoeroa, säätyjä ja luokkia, ilman ihmisten kaikkinaista rihkamaa, ainoina asujaminaan rakastava ihmispari.

(Gerdruta Carponai)

Molemmissa novelleissa näkyy myös se, miten keskeisesti Kallas käyttää ilmaisemisen tapaa osana kertomuksensa maailmaa ja sen monitasoisia merkityksiä. Molemmissa on jo nähtävissä sitä omaleimaista, arkaaista ilmaisutapaa, jonka Kallas itselleen kehitteli. Minua tämä Kallaksen arkaainen muoto ihastuttaa suuresti, sillä se on osoitus siitä, miten hienosti muoto ja sisältö voivat toisiinsa kietoutua ja toisiaan tukea, ja miten kirjailija voi hyvin päämäärätietoisestikin etsiä itselleen omaa ja omaleimaista kertomisen tapaa.

Samalla joku sanoi, joku jota hän ei nähnyt, aivan hänen korvansa juuressa: 
»Mitä sinä täällä teet? Mitä sinä odotat?»

Ja heti hän hervahti heikoksi, lyyhistyen kokoon, ja hänen muistinsa palasi.

Hän näki molemmat poikansa, jotka leikkivät pihalla kaivon luona, ja vanhemman hiha oli kyynäspäästä rikki. Puodin ovi oli auki, 
ja elttaantuneen sillin haju nousi avoimesta nelikosta.

Hän muisti miestään, poikiaan, arkipäiväistä askarettaan, puodintauskamaria ja uunissa paistuvia leipiä, ja hänen kätensä palmikoitsivat vaistomaisesti vanunutta tukkaa, samalla kun hänen sydämensä oli sairas ikävästä.

(Lasnamäen valkea laiva)

Tämän enempää en nyt näiden novellien tapahtumia ja tulkinnan mahdollisuuksia tässä avaa, vaikka sormenpäitä tietysti ihan hirveästi kutitteleekin. Sen sijaan toivon, että novellit (tai ehkä jopa koko kokoelmat!) saavat monta uutta(kin) lukijaa :) Lähtevien laivojen kaupunkia sai ainakin vielä muutama vuosi sitten ihan uutenakin SKS:n klassikkopokkarina ja varmaan sitä on siten kirjastoistakin hyvin saatavilla. Vieras veri sen sijaan taitaa lymyillä lähinnä kirjastojen varastoissa, hyvällä tuurilla ehkä myös jossakin hyvin varustellussa antikvariaatissa tai yksityisessä perintökirjastossa... Molemmat novellit, ”Lasnamäen valkea laiva” ja ”Gerdruta Carponai”, sisältyvät myös Kallaksen Valittuihin teoksiin, ainakin vuoden 1954 versioon, ja näitä löytynee ihan mukavasti sekä kirjastoista että antikoista.

*****

Kamarin novellihaastenovellit:

1. Aino Kallas: Lasnamäen valkea laiva (Kokoelmassa Lähtevien laivojen kaupunki, 1913)

2. Aino Kallas: Gerdruta Carponai (Kokoelmassa Vieras veri, 1921)

Tähän mennessä yhteensä 2 novellia.

*****

(Huom. Haaste on mainio, koska siihen voi osallistua vaikka vain yhdellä novellilla. Omasta puolestani luulen, että näitä novellikirjoituksia tulee kuin tuleekin vielä lisää, vaikka ihan hirmuinen haastenahjus yleensä olenkin :))

Minna Canth: Laulaja ja muita novelleja

Sikseen hän sitten jättikin omat huolensa, ja katseli ylös siintävään korkeuteen, jossa taivaan kynttilät kirkkaasti paloivat. Ketkä onnelliset siellä mahtoivat olla niiden luona? Ja ketkä nykyisistä ihmisistä sinne pääsisivät? Tokkohan piioista yksikään? Mutta herrasväki varmaan kaikki. Tiettyähän se, ne kun olivat niin verrattoman paljon parempia täälläkin. (Novellista Lapsenpiika, 1887.)

Niin – miltähän olisi tuntunut, jos olisi sattunut olemaan 1800-luvun loppupuolen herrasväkeä, niitä verrattoman paljon parempia ihmisiä, ja lukemaan piikaansa taas läksytettyään Keski-Suomea, jossa Minna Canth (1844–1897) kirjoitti näitä viiltäviä ajatuksiaan. Millaista olisi ollut herätä vastentahtoisesti huomaamaan, että omassa yltäkylläisyydessä ja ylemmyydessä on ehkä sittenkin jotakin vikaa. Että oli tullut ehkä hyvinkin perusteettomasti asettaneeksi itsensä alempiaan paremmaksi, luulotellut että yhteiskunnallinen asema ja varakkuus kohottavat ihmisen toisten yli. Tiedä häntä, mutta toivoisin toki, että minua olisi vähintään hävettänyt – että olisin ymmärtänyt lukemani merkityksen. Huomautettakoon kuitenkin, että yhtä lailla – tai paljon todennäköisemmin – olisin itse saattanut olla juuri se parjattu pikkupiika, jolla ei ehkä olisi ollut edes lukutaitoa rauhallisesta lukuhetkestä puhumattakaan.

WSOY 1998, antikvariaattilöytö.

Kannen kuva: Maria Wiik, Ullakkokamarissa. 1889.

Canth-matkani, jonka viime vuonna lukemani uusi elämäkerta Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth (2014) ihanasti innoitti taas aloittamaan, on luonnollisesti erittäin kesken: kaikki nämä matkani poukkoilevat ja harhailevat, mutta juuri siinä on toisaalta myös niiden viehätys. Nyt tahdoin lähestyvän merkkipäivän kunniaksi kuitenkin lukea pitkästä aikaa jotakin tältä suurelta realistiltamme, ja tämä kauniskantinen novellikokoelma Laulaja ja muita novelleja tuntui sopivan tähän hetkeen mitä parhaimmin. Kokoelma on koottu vuonna 1998 Anne Helttusen ja Tuula Uus-Halilan toimittamana, ja sen takakansi muistuttaa, että Canth kirjoitti näytelmiensä ohella myös lukuisia novelleja, joita ilmestyi sanoma- ja aikakauslehdissä koko hänen kirjailijanuransa ajan. Kokoelman novellit ovat vuosilta 1887–1895 ja ne ovat ilmestyneet mm. Uudessa Kuvalehdessä, Keski-Suomessa ja Valvojassa. Ja kyllä, niin kuin mielelleni taipuvaista on, se kurkottelee jälleen kohti kiehtovia kysymyksiä siitä, miltä aikalaislukijoista mahtoi näiden novellien äärellä tuntua. (Oi niin, toivoisinkin aikamatkailun mahdollisuutta ihan jo siitä (suuresta!) syystä, että pääsisin menneiden aikojen lukijoiden mieleen... Ajatella, jos olisi sellainen vempain joka aidosti mahdollistaisi maailman tarkastelemisen esim. 1800-luvun lopun ihmisen ajatuksista käsin – päästäisi mieleen! Vaan onhan sentään mielikuvitus. No niin, taas harhapolku. Pahoittelen.)

Koskettavin kokoelman kaikista hienoista novelleista on jo kirjoitukseni alkuun siteeraamani Lapsenpiika, joka kertoo kolmetoistavuotiaasta Emmi-piiasta. Emmin jalkoja kolottaa, ja hän miettii olisiko hän milloinkaan maailmassa niin onnellinen että saisi yhtenäkään aamuna nukkua tarpeeksi asti? Pienen Lilli-vauvan äiti toruu ja moittii ja kääntää kylkeään, sillä pienet piiat ovat koneita vaikka rouvat eivät. Kun yliväsyneelle piikapololle sattuu vahinko, jossa ei onneksi käy hullummin, tuohtunut mamma päättää heti hankkia lapselleen paremman hoitajan. Kun Emmi sitten joutuu lähtemään ja saa seuraavan pestinsä huonoon paikkaan, hän toteaa vain:

Mistä niitä parhaita paikkoja kaikille riittää. Muutamat saavat tyytyä huonompiin ja kiittää onneaan, etteivät mieron tielle joutuneet.

Sellainen on kolmetoistavuotiaan lapsenpiian, Emmin, elämänkäsitys.

Toinen erityisen hieno novelli on Ompelija (1894), joka on monikerroksinen kertomus rakkauden oikullisuudesta ja petollisuudesta, naisen sinisilmäisyydestä ja vaihtoehdottomuudesta, ihmisten sydämettömästä itsekkyydestä ja yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta. Rakkaus on hurjaa, kyllä: Koko maailma ikäänkuin hävisi kauvas pois, syvällä sielunpohjassa oli vaan tunne siitä, että Ossi häntä [Ailia] rakasti, ja että hän parastaikaa istui siinä hänen rinnallaan ja pyysi häntä omakseen. Ja sitten – sitten! Niin – sitten kun Ossin huulet koskettivat hänen huuliaan – taivaan herra! Veri syöksi semmoisella vauhdilla hänelle päähän, että ihan hän luuli pyörtyvänsä siihen paikkaan! Mutta entäs kun se taas toisena hetkenä kääntääkin katseensa pois: Martha, mikä onneton sattuma sinut toi tänne? Ajattelin vähitellen sinua valmistaa, ja nyt se tuli näin äkkiarvaamatta. Niin, Martha sopii kyllä uuden rakkauden tieltä hylätä, vaikka tämä sanookin että sinä tulet pian isäksi. Mies, Ossi, on rauhassa saanut käyttää hyväkseen köyhän ompelijattaren rakkautta ennen astumistaan avioon, mutta ompelijatar, Martha, joutuu yksin kantamaan paitsi menetyn rakkauden tuskan myös kaiken häpeän: Häpeä häntä odotti ja ihmisten tuomio, puute ja avuttomuus. Eikä yhtään ainoata ystävää, joka olisi säälinyt ja lohduttanut! Kyllä: novellissa kaikuu painava varoituksen sana siveyden vaalimisen puolesta, mutta myös kiivas kritiikki ajan yhteiskunnallisia epäkohtia ja kaksinaismoralismia vastaan. On totta, että Martha oli hetkellisen onnen tähden uhrannut tulevaisuutensa, koko elämänsä, mutta hänen erheensä ei suinkaan tee tyhjäksi sitä surullista vääryyttä, että hän lopulta laskeutuu Vedenemon pohjattomaan valtakuntaan, kun taas Ossi viettää pian kihlajaisia suloinen Aili-morsian rinnallaan, eikä Marthaa enää muisteta kuin salaperäisenä, kiehtovana tarinana naisesta jonka Vedenemo otti.

Näiden kahden taidonnäytteen rinnalla kokoelmassa on myös viisi muuta naiseutta ja naisen elämää hienosti tutkivaa novellia. Niminovellissa Laulaja (1895) kerrotaan Kirstistä, jonka elämä on jäänyt kodin seinien ja maailmalla menestyvän kasvattiveljen varjoon, ja novellissa ”Vanha piika” (1891) äänen saa Saara, joka ei kelpuuttanut ketään ja jäi siksi ilman ja yksin. Novellin Epäluulo (1891) Elli on puolestaan esimerkki hysteriaan taipuvaisesta naisesta, jonka mieli ei järkytyksen äärellä pysy kasassa – niin: realismille ominaiseen tapaan Canth tutki mielenkiinnolla naisen psyykettä ja antoi henkilöidensä välillä ajautua äärimmäisiinkin tekoihin. Elli epäilee aviomiestään rikoksesta (syystäkö vai syyttä, sen saa lukija ratkaista) ja ajautuu tuskissaan epätoivoon, joka ajaa hänetkin kuolemaan. Kuolemat ovat dramaattisia ratkaisuja, ehkä liiallisiakin, mutta ne kuvaavat osuvasti järkyttyneiden naisten henkistä epätasapainoa ja kipeästi koettua vaihtoehdottomuutta.

Novelli Eräs Puijolla käynti (1891) ei ole samalla tavalla lohduton kuin moni muu kokoelman novelleista, vaikka siinäkin tunteet vyöryilevät ja kyyneleet virtaavat. Tämän novellin keskiössä on kysymyksiä siitä, miten tärkeää on mukautua yleiseen mielipiteeseen ja edelleen siitä, mikä siinä lienee ollutkaan, että heitä tyttöjä niin kovalla pidettiin? On pöyristyttävää, että kaksi nuorta tyttöä menee yksinään Puijolle, joka on julkinen paikka, melkein kuin ravintola. (Kerrottakoon varmuuden vuoksi, että Puijo on jotakin niin kamalaa kuin Kuopion näköalapaikka: sinne nämä kuohuttavat seitsemäntoistavuotiaat tytöt rohkenivat siis metsien läpi kulkea...) Tämä poikkeama "yleisestä mielipiteestä" aiheuttaa ilon ja innostuksen sijasta lopulta suunnatonta surua ja häpeää, vaikka tytöt on vain nähty (ehkä jopa ilman kenkiä mutta silti: vain nähty).

Erityisen onnellisia eivät nämä(kään) Canthin naiskohtalot siis juuri ole. Kaksi kokoelman novelleista päättyy siihen, että päähenkilö hukuttautuu, ja voineeko pitää kovin onnellisena myöskään morsianta, jonka sulhanen on juuri ajanut entisen rakastajattarensa epätoivoiseen tekoonsa? Morsian ei tätä toki tiedä, mutta ehkäpä juuri se tekeekin tilanteesta niin traagisen. On kuolemaa, yksinäisyyttä, osattomuutta. Häpeää, hyväksikäyttöä, lohduttomuutta. Niin: Canthin sanoja ansaitsevat ennen kaikkea onnettomat naiset ja ihmisten itsekäs kovasydämisyys. Ja kyllä, kuten kokoelman esipuheen kirjoittanut Leena Kirstinä sanoo: Canthia kiinnostaa tyttöys ja naiseus. Hän tutkii naisena olemisen muotoja, mahdollisuuksia ja rajoituksia. Nykylukija voi kysyä itseltään, mitä muutoksia on tapahtunut sadassa vuodessa. Omasta puolestani en voi kuin suositella lukemaan Canthia, ensimmäisen kerran tai yhä uudestaan, ja kysymään kaiken muun ohella myös, tai erityisesti, juuri tuota: mikä onkaan muuttunut ja mikä ei – ja miksi?

 

Kokoelman päättää – lohdullisesti – muita toiveikkaampi novelli Kodista pois (1893), josta Canth kirjoitti myöhemmin myös näytelmäversion (Kotoa pois, 1895). Novellin nuori Fanny on oikeastaan ainoa kokoelman nainen, jonka edessä tulevaisuus aukeaa avarana ja toiveikkaana. Fannyssa on ihailtavaa rohkeutta olla täyttämättä ympäristön odotuksia: hän ei tahdo vaimoksi vaan opettajaksi ja seuraa valitsemaansa tietä vanhempiensa vastustuksesta huolimatta. Fanny on eräänlainen nykynaiseuden airut – neito, joka valitsee itse. Novelli – ja kokoelma – päättyy Fannyn toiveikkaaseen suuntautumiseen kohti tulevaa:

Matka alkoi, huolet haihtuivat, jäivät taaksepäin, sillä perältä kaukaa 

kangasti eteen uusi, toivorikas tulevaisuus.

 

Ja ah, hyvä niin: olkoon tulevaisuus ollut Fannylle suotuisa ja myötätuulinen. Minun on näistä suloisen lempeistä tunnelmista huolimatta kuitenkin palattava vielä hetkeksi Lapsenpiian armottomaan tarkkanäköisyyteen. Samaa tarkkanäköisyyttä on toki myös muissa kokoelman novelleissa, kuten myös novellissa Kodista pois, jossa Canth ilkikurisesti piikittelee mm. ihmisten ulkokultaisuutta ja pintapuolisuutta. Mutta tässä vielä pienen Emmin mietteitä ja kysymyksiä: 

– Kuule Silja, puhui Emmi riisuessaan, minkähäntähden me olemme niin pahoja, me piiat?

– Etkö sinä tiedä? 

– En.

– Sentähden, että meidän täytyy valvoa niin paljon. Ennätämme tehdä puolta enemmän syntiä. Katsos herrasväki kun nukkuu pitkään aamulla tuonne yhdeksään ja kymmeneen, niin jää vainen moni paha työ tekemättä.

 

Niin: Miltä olisikaan tuntunut olla se herrasväen rouva, joka olisi tämän novellin vuonna 1887 lukenut. Mitä olisi tullut sanottua niille naapuruston hienoille rouville, jotka olisivat tulleet aamupäiväkahville. Miltä olisi tuntunut kuulua niihin yleviin rouviin, jotka itse eivät milloinkaan erehtyneet. Ja niin, kuinka se – erehtyminen – olisi ollut mahdollistakaan, he kun olivat niin ylen viisaita ja niin paljon korkeammalla muita tavallisia ihmisiä. Olisiko tullut yhteisvoimin suutahdettua tähän tympeään Canthiin, joka jälleen kerran oli järkyttänyt kunnon kansalaisen mielenrauhaa, ja unohdettua sen jälkeen koko kirjoitus, keskityttyä pikkurillin oikeaan asentoon ja notkuvan kahvipöydän antimiin.

Entä miltä tuntuu olla alkaneen 2000-luvun lukija, joka huomaa että vaikka moni asia on nykymaailmassa paremmin kuin toistasataa vuotta sitten, ovat ne tietyiltä osin yhä tuskallisen samankaltaisia. Eriarvoisuus ei ole kadonnut maailmasta minnekään. Globaalissa mittakaavassa ihmisten eriarvoisuus on hirvittävää ja nykyään näyttää valitettavan todennäköiseltä, että myös omassa ”hyvinvointiyhteiskunnassamme” tapahtuu surullisia käänteitä, jotka johtavat yhteiskunnan yhä voimakkaampaan eriarvoistumiseen. Ehkä on niinkin, että olemme oman onnemme seppiä, mutta vain hyvinvoivassa yhteiskunnassa asuu hyvinvoivia ihmisiä, joilla on voimia takoa myös sitä onnea.

Tämä päivä, Minna Canthin päivä, ei suotta ole myös tasa-arvon päivä. Canth teki hienon ja tärkeän elämäntyön ohjatessaan aikansa ihmisiä huomaamaan yhteiskunnan kipeitä epäkohtia. Samalla, kun hänen teoksensa kantavat vahvasti omaa aikaansa, ne ovat monella tavalla myös murheellisen ajattomia: maailma ei ole tasa-arvoinen vieläkään, yli sata vuotta Canthin jälkeen. Minna Canthin kaltaisten rohkeiden kirjailijoiden tarve ei siis valitettavasti ole historiaa. Lepatelkoon hänen kunniakseen tänään kohotettu lippu ymmärrystä myös oman aikamme ihmisten mieliin ja innoittakoon hänen tuotantonsa yhä uusia kirjoittajia katsomaan elämää silmiin sielläkin, missä se ei näytä kauniilta. Maailma tarvitsee niitä, jotka uskaltavat kertoa.

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää!

Aino Suonio (Kallas): Kuloa ja Kevättä (1899)

”Ylhäällä neitikammiossani, jonka seinät hohtavat häikäisevän valkoisina ja puhtaina, minä istun ja kirjoittelen. ---

Minulla on edessäni kirje, koteloon suljettu, avaamaton. Se on ollut siinä jo tunnin aikaa, minä olen sitä katsellut ja katsellut, kunnes tunnen joka koukeron, joka epätasaisuuden suuripiirteisessä käsialassa.

Minä en avaa sitä vielä, en. Minulle on kyllin, että se on käsissäni, minä nautin siitä, että voin kuvitella, mitä se sisältää, minä ajatuksissani luen siitä joka rivin.”

Novellista Hänen päiväkirjastaan

Ah, kiehtova matkani Aino Kallaksen (1878-1956) askelissa jatkuu... Kuljeskelen varhaistuotannossa, olen hiipinyt Lauluista ja ballaadeista (1897) Kirstiin (1902) ja nyt tähän, novellikokoelmaan Kuloa ja Kevättä (1899), joka – kuten Kallaksen ensimmäinen runokokoelma Lauluja ja ballaadeja – on julkaistu ennen naimisiinmenoa, isältä lainatulla taiteilijanimellä Suonio.

Oi kirjaston aarteita,
menneiden vuosisatojen ihania kirjasia...

Tämä teos on – niin kuin muutkin Kallaksen varhaisteokset – toki vielä hivenen haparoivaa, mutta samalla myös selkeästi kunnianhimoista ja päämäärätietoista pyrkimystä asetella tärkeitä teemoja kirjallisesti taidokkaiksi tarinoiksi. Niin, tärkeät aihelmat kuplivat riveillä jo: rakkauden mysteerit ja kaikki sen luova ja tuhoava voima. Ja oi, minä viihdyn!

On jo komeaan ikään ehtinyt mies, maailmat matkannut ja nyt sisarensa kanssa asumaan asettunut, joka eräänä päivänä huomaa itsessään jotakin uutta:

”Se, mikä hänessä kehittyi, oli jotain ihan uutta ja outoa, ennen aavistamatonta, jotain, jonka mahdollisuus kenties kauvankin oli asustanut hänen sielussaan, ilman että hän sen olemassa olosta tiesi. --- Hän tunsi itsensä noreaksi ja elämän haluiseksi kuin nuori poika, ja hänet valtasi halu toisinaan tehdä jotakin oikein hurjaa ja vallatonta, vääntää kiviä ja kantoja ja katkoa rautakankeja, että tyttö olisi saanut nähdä kuinka voimakas hän oli.”

Novellista Sisar

Niin – mies, jonka rakkaus saa ehkä tuntemaan itsensä melkein nuoreksi. Mies, jonka sisarta tämä rakkaus järkyttää, koska ”heidän suhteensa ei tämän jälkeen enään ollut sama kuin ennen, ja he tunsivat sen kumpikin.” Rakkaus sekä luo että rikkoo: aina, aina, se muuttaa jotakin, järisyttää ja repii.

Ja oi, entä onneton Agnes:

”Häneen oli moni rakastunut, –  hän oli juuri yksi niitä, jotka saavat rakkautta joka taholta, koskaan sitä pyytämättä. Vaan se oli kenties juuri hänen onnettomuutensa, – uskokaa minua, sekin voi olla sitä.

Hänen ei tarvinnut kuin kulkea tanssisalin poikki, ja kaikkien katseet seurasivat häntä. Ei kukaan tuntenut hänen ajatuksiaan eikä tiennyt hänen luonteestaan, mutta jokainen saattoi nähdä, että hän oli kaunis. Ja kenties suurimpana syynä siihen, että kaikki häneen rakastuivat, oli juuri se, että jokainen taisi häneen ajatella oman maailmansa ja omat ihanteensa. Todellisuudessa hän kenties ei vastannut yhdenkään ajatuksia, – hänellä oli oma, erityinen maailmansa, jos kellään...”

Novellista Agnes

Agnes, joka ei usko onneen ja tekee ehkä onnettomaksi myös toiset – ne jotka häneen rakastuvat. Miten tuhoava tunne se onkaan, rakkaus: tuhoava, vaikka se voisi myös rakentaa.

Ja voi ihmissielun salaisuuksia, kätkettyjä muistoja ja niiden kipua... Onko kenenkään sielu koskaan, koskaan, ”kuin pyhäkkö, jonka salaisia polkuja ei kukaan ollut kulkenut, kuin puhdas lehti, jolle ei nimeä vielä ollut painallettu”? Ja voiko yksi suudelma todella olla rikoksen kokoinen?

”Antaako anteeksi, – miten kummallinen kysymys! Oikeastaan mitä hänellä oli anteeksi annettavaa? Sekö, että Elmi oli rakastanut toista ennen häntä? Rakkausko siis olisi rikos...?”

Novellista Tunnustus

Niin, tässä se jo on, tuo keskeinen kysymys: rakkausko siis olisi rikos...? Tästä se siis alkoi, tämä tärkeä pohdinta, 21-vuotiaan neidon sanoista.

Entä se, ettei kaikkea voi saada? Että rakkaus ja taide sulkevat pois toinen toisensa? Olisiko ollut mahdotonta saada molemmat? Tai onko mahdollista valita oikein, jos on valittava vain toinen? Tätä pohditaan dialogissa Tien vaihteessa.

”Teitkö sinä oikein siinä, äiti? Saako sitä, – onko edes oikeutta niin tehdä? Tukehuttaa toinen itsensä? ”

Irman äiti on aikanaan valinnut rakkauden ja perheen. Hän sanoo, ettei ole katunut, mutta ei kuitenkaan soisi tyttärelleen omaa kohtaloaan. Ei, hän sanoo tälle näin:

”Irma, sinusta pitää tulla suuri taiteilija, sinulle on annettu siivet, sinun pitää lentää niillä, ilman siteitä ja kahleita, vapaana... Sinun pitää valloittaa maailma!”

Mutta voi, onko sekään oikein? Onko, jos siksi ei koskaan saa tietää mitään ”siitä rakkaudesta, joka on yli joukkojen ihailun?”

Entä kuinka syvää voi hetkeen rakentunut rakkaus olla? Rakkaus, joka on ollut yksi

”noista tavallisista kesäisistä jutuista, jotka itsestään ovat niin vähän ja joitten vaikutus kuitenkin monesti jää pysyväiseksi. Se oli sama, aina uudistuva leikki, jota niin monet nuoret tytöt olivat leikkineet ennen häntä ja tulisivat niin tekemään hänen jälkeensä, – sanattomia lupauksia, äänettömiä valoja, joita ei sitten koskaan täytetty.”

Novellista Lomalla

Niinkö syvää, että on yhä valmis antamaan omansa rakastetun tähden, yhä, vuosien ja taas vuosien jälkeen... Ja niinkö syvää, että se antaa anteeksi toisen loputtomat ailahtelut, senkin että toinen sanoo:

”Minä tahdon olla suora, Alice, en voi pettää sinua, en teeskennellä rakkautta, jota tällä hetkellä en tunne. Mutta jos se tulee takaisin, niin tulen minäkin.”

Novellista Hänen päiväkirjastaan

Tähänkö rakkaus todella tyytyy: jos se tulee takaisin, niin tulen minäkin. Tähänkö, että ”Minun onneni on oleva lyhyt, mutta kokonainen, – suuri ja ehjä kuten se tunne, joka vallitsee sieluni. Parempi kerran kokonaan, kuin aina muruja!”

**********

Kuloa ja Kevättä on nuoren, kirjallisia ensiaskeleitaan ottavan neidon kertomuskokoelma. Siinä ei vielä ole tulevaa syvyyttä, mutta siinä on jo sen väreilyä. Nuori Kallas kokeilee tässä jo erilaisia kirjoittajapositioita: kirjoittaa novellia sekä kolmannessa että ensimmäisessä kertojapersoonassa ja kokeilee dialogia, päiväkirjamuotoa ja satuakin. Ja kas, nainenhan näissäkin on: nainen ja naisen tunteet, nainen ja rakkaus. Ja voi, harvoinpa rakkaus on mutkatonta, seesteinen taival läpi heleän valon.

Ja on jo psykologisia otteita, ehkä hieman hapuilevia, mutta otteita kuitenkin. Kallas puhaltelee psyyken tuulia riviensä väleihin, pyrkii jo tarkkailemaan naisen mieltä. Muutamaa vuotta myöhempään Kirstiin mennessä hän on jo kehittynyt huimasti ja voi – tiedämmehän toki mitä joskus vielä tulikaan.

”Minä tunnen vain oman rakkauteni, ja se on ollut kuin uhrituli, häikäisevä, levoton liekki, jonka omaksi olen saanut heittää kaikki, mitä minulla on ollut pyhää ja kallista, kerta toisensa jälestä. Taistelua on se ollut alusta loppuun saakka, taistelua, johon olen kuluttanut joka atoomin itsestäni. Se on ollut virta täynnä koskia, siellä täällä päivänpaisteisia suvantoja.”

Novellista Hänen päiväkirjastaan

Oi rakkaus, oi! Näidenkin Kallaksen tarinoiden äärellä minä viihdyin. Viihdyin niin kuin jossakin, jossa on samaan aikaan sekä aamun lempeä kajo että illan painava punerrus – jokin uusi ja jokin jo mennyt. Niin, minä luen näitä kirjoja viihtyäkseni. Mutta luen niitä myös tutkiskellakseni, oppiakseni, keräilläkseni itseeni jotakin jota tarvitsen. Tukea, ryhtiä, ajatuksia. Sitäkin, että tärkeintä on että matka alkaa. Ja että siihen uskoo, askeliin joita ottaa.

 

Ja kyllä, toisinaan, tai aika usein, ajattelen näitä jo hapertuvia kirjavanhuksia pidellessäni myös sitä, miltä olisi tuntunut lukea näitä silloin kun ne ilmestyivät. Millainen olisikaan ollut se kamari, jonka talvihämärässä olisin ehkä lehteillyt tämänkin teoksen sivuja – vain hetkeä ennen uutta vuosisataa... Ja millainen olisin ollut minä, miten olisin tämän kokenut, miten ehkä kokemani kirjoittanut. Niin kiehtovia, kiehtovia kysymyksiä. Niin kiehtovia, kiehtovia vanhoja kirjoja.