Helmi Kekkonen: Vieraat (2016)

 

- kiitos kirjastolle -

Mitä hän oli ajatellut? Miksi hän oli kuvitellut olevansa tähän valmis? Illallisia järjestivät onnelliset ihmiset, sellaiset jotka eivät itke ja pudottele laseja, joiden ajatukset ja muistot eivät räjähtele aamusta iltaan. Sellaiset jotka kulkevat keveästi ja katsovat ihmisiä suoraan silmiin. Joiden mies on jumalauta paikalla silloin kun vieraat saapuvat.

Miten paljon voi mahtua yhteen kesäiseen päivään? Päivään, jonka illassa on tarkoitus pitää pienet juhlat, ihan vain ystävien kesken ja muutamien läheisten? Ehkä kokonainen elämä ja monta elämää, se miten elämät risteävät toisiaan, huomaten ja huomaamattaan, ja miten jokaisen pinnan alle kätkeytyy tarinoita joista toiset eivät tiedä ehkä mitään, eivät ehkä tahdokaan tietää. Se, miten huomenna kaikki voi olla jo toisin ja miten äkkiä ehkä onkin niin, ettei tämä ilta ole alku vaan loppu, mutta sitä kukaan olohuoneessa olevista vieraista ei vielä tiedä.

Senjan juhlat, kukkia ostamaan lähtenyt Lauri. Pirahteleva ovikello, vähitellen saapuvat vieraat ja ne jotka ovat mukana vaikka eivät paikalla: Alva. Daniel. Anna. Toivo. Iiris. Ulla. Sakari. Karen ja Nelli. Ja niin monta tarinaa kuin elämää. Tarinaa, jotka saavat kasvaa lukijan mielessä, sillä Kekkonen ei kerro lukijalleen kaikkea ja hyvä niin, hän antaa lukijan täyttää aukot itse ja kertoa tarinat valmiiksi. Tai ainakin niin ”valmiiksi” kuin toisen ihmisen tarinat ylipäätään voidaan kertoa, eiväthän ihmiset oikeastaan toisiaan näe, tiedä.

Kerta toisensa jälkeen tarinoiden keskiössä toistuvat vanhemmuus ja lapsuus. Se, miten aikuisten maailman rosot reunustavat aina lastenkin elämää, tunkevat haavansa myös pieniin ihmisiin, jotka sitten läpi elämänsä kantavat niitä mukanaan, elämänsä ensirepaleita. Aikuisiksi kasvettuaan nämä repaleiset lapset haluavat myös omia lapsia tai sitten eivät. Näkevät (ehkä jälleen), miten omalla tahdolla ei välttämättä ole elämässä sananvaltaa. Tai sen, miten vaikeaa sitä on sanoa, omaa tahtoa. Ehkä edes tietää se, ymmärtää se.

Mutta kun asiat alkavat muuttua, olivat ne sitten mitä asioita tahansa, sen huomaa liian usein liian myöhään, vasta silloin kun paljon on jo tapahtunut tai kun mitään ei enää tapahdu, kun elämä on vain pysähtynyt paikoilleen, kohtaan jossa kukaan ei haluaisi olla.

Kekkosen kerronta on hioutunutta, turhista täytteistä vapaata. Varmaa ja kaunista, vaikka elämä aina ei. Ja Vieraat kantaa mukanaan, niin kuin tahtookin, myös Mrs. Dallowaytä ja  muita vimmaisia, älykkäitä tarinoita surullisista naisista ja onnettomista perheistä. Se on taitavan kirjoittajan käsissä rakentunut surumielinen kertomus hetkistä ja elämästä, siitä miten sekä yksi päivä että kokonainen elämä jättävät jäljen. Siitä, miten elämässä on säröjä, koska sitä elävät ihmiset. Miten ehjää ihmistä ei ehkä ole, mutta silti:

Ole varovainen ja rajaton yhtä aikaa, ole läsnä silloin kun olet paikalla, se on kaikista tärkeintä, ei, kaikista tärkeintä on rakkaus ja teot, ole reilu ja avarakatseinen, on olemassa kokonainen maailma sinua varten.

*****

Helmi Kekkonen: Vieraat. Romaani, 195 s. Siltala 2016.

Helmi Kekkonen: Suojaton (2014)

”--- ehkä näin minä hengähdän, ehkä näin minusta tulee näkyvä.

Ehkä tänä iltana se menee juuri niin.”

Helmi Kekkosen Suojaton (2014) on niitä syksyn uutuuksia, joita odotin. Olen aiemmin lukenut myös Kekkosen teoksen Valinta (2011), josta muistan erityisesti kielen: tarinastakin utuilee mielessäni jotakin, mutta vahvempana muistan teoksen kauniin kerronnan. Juuri kiehtovan kielen vuoksi tahdoin pian saada luettavakseni myös hänen uutuutensa – tahdoin, vaikka tarinassa tuntuikin kuiskaavan kipeys, jota en ehkä jaksaisi, tahtoisi.

Niin, olen niitä lukijoita, jotka viipyilevät mielellään kauniissa kielessä, sanoissa jotka soljuvat toistensa lomaan kuin helmet. Helmi Kekkosen sanat ovatkin juuri kuin helmiä: ihania ja kuin itseään täydempiä. (Ja mikä nimikin hänellä on! Helmi!) Ehkäpä tämän teoksen tarinakin on kuin helmi, eri tavalla vain: sanat löytävät toisensa ja kietoutuvat yhteen, saavat toisensa, mutta tarinan helmi on arka, kallisarvoinen elämä, ihminen joka kimmeltää yksinäisyydessään, yhä pimeässä, odottaa että joku tulisi ja katsoisi, näkisi. Antaisi hyväilevän katseen.

Ja niin, olen myös niitä, jotka toisinaan surevat tarinoiden loputonta surullisuutta, kipeyttä. Myös Suojattoman tarina on kipeä, ehkä liiankin. Mutta kaunis kieli käärii sen sentään syliinsä, pitelee hellästi. Siksi sen saattaa sittenkin lukea.

Ihminen tarvitsee itselleen tarinan, toisten tarinoiden jatkumossa. Äiti synnyttää tyttären, tämä taas tyttären ja tämä... Niin elämä jatkaa kulkuaan, kerää itselleen yhä uusia tarinoita. Ja kaikki aiemmin kertynyt kulkee aina mukana. Suojaton kantaa sivuillaan kahta tarinaa ja kuiskauksia useammastakin: Isa on erilaisuuttaan ja kehittyvää naiseuttaan kipuileva tytär, Hannele itseään ja vanhemmuuttaan kipuileva äiti, Seela mummi joka kuoli, Isabel isoäiti jota karhu on kauan sitten kavahtanut.

Tyttären ja äidin elämät kytkeytyvät tietenkin toisiinsa – ne ovat erillisiä, mutta vaikuttavat toinen toiseensa. Ja taustalla ovat myös äidit ennen Hannelea, jo kuolleet Seela ja vahva, melkein taianhohtoinen Isabel. Se, mitä äiti tekee tai jättää tekemättä, näkyy myös tyttäressä. Sekä elämä että kuolema, kaikki. Ja tyttäressäänkö äiti näkee kaiken kivun, jota itsekin kantaa: Oman epätäydellisyytensä, riittämättömyytensä. Sen, ettei voi suojella kaikelta, vaikka kuinka tahtoisi.

”Toisinaan, öisin, Hannele tunsi väsymystä jonka lävitse hän ei voinut nukkua. Hän makasi huolen alla ja havahtui siihen että puristi peiton reunaa molemmin käsin. Hän halusi olla painostamatta, halusi antaa Isalle tilaa, lakata kyselemästä. Hän halusi suhtautua tyttöön yhtä rauhallisesti kuin Tomas, ottaa päivän kerrallaan. Mutta hän halusi myös ymmärtää. Ravistella Isaa hartioista ja pyytää puhumaan, käskeä. Hän halusi halata ja sanoa että minä teen mitä tahansa jos vain kerrot mitä ajattelet, juuri nyt.”

Jos vain kerrot mitä ajattelet, juuri nyt. Jos olisi sanoja, joilla kertoa. Jos olisi tahtoa, jolla sanoa. Jos olisi keinoja. Voiko ihminen itsensä toiselle kertoa, vaikka sanoja olisikin? Jos ei olisikaan vain hiljaisuutta?

Pienenä Isa puhuu liian hyvin, liian selkeitä lauseita ja vahvoja sanoja, mutta sitten sanat katoavat. Hän on erilainen, kummallinen, mykkä. Mutta ”--- Isan sisällä on maailma, kokonainen, hänen omansa. Sanoista ja lauseista vapaa.” Ihmisen ymmärrys itsestään, oman olemassaolon tuntu, on kuitenkin loputtoman riippuvainen toisesta. Mutta onko helmi toisen kämmenelle sittenkin aina liian hauras? Onko itseään mahdollista antaa ilman että myös sattuu, ilman vääriä tahtoja, vääriä kosketuksia? Ilman turhia toiveita?

Ja onko niin, että ”---olemme onnellisia jos vain haluamme olla”? Onko parempi odottaa vai olla odottamatta? Lähteä vai jättää lähtemättä? Ehkä nämäkin ovat kysymyksiä, jotka ovat ikuisesti vastausta vailla. 

Kekkonen on taitava kirjoittaja. Viekoittelee lukijaansa, yllättääkin. Antaa kysymyksiä. Eikä kerro kaikkea.

Suojattomasta ovat kirjoittaneet myös Suketus sekä Lumiomenan Katja: saavuin myös itse lukemaan kirjoituksenne juuri nyt  – tämän teoksen halusin lukea ja ajatella vailla ennakkoajatuksia.

********************

Helmi Kekkonen: Suojaton. Romaani, 160 s. Siltala 2014.