Yksinäisillä kävelyretkillä tapahtuu, että
jostakin putoilee särkyviä säkeitä tajuntaan. Illalla sitten lampun kajossa
yritän niitä tavoittaa paperille. Niissä on minun toivoni ja toivottomuuteni.
Kummallista, saman tunteen kaksi kääntöpuolta.
Vain kirjoittaessani tämä huojunta täyttää
minut.
Satu Koskimiehen
Hurmion tyttäret hurmaa. Pidän
valtavasti Koskimiehen tavasta kirjoittaa Katri ja Elina, 1920-luvun uudet
runottaret. Siitä, miten teos tarjoaa heidän elämänsä lukijalle
päiväkirjamaisen fragmentaarisesti, vuorotellen etenevänä ajatuspuheena joka on kuin ikiomaa vaikka
sen saakin myös lukija. Siitäkin pidän, että teos tarjoaa nimenomaan mahdollisen totuuden ja että saan siten
itsekin leikitellä ajatuksilla siitä, mikä olisi voinut olla totta myös
oikeasti vaikka ei välttämättä ollut. Jotakin tietysti totta olikin. Ehkä
paljonkin. Toden ympärille kiertyy silti myös kuviteltua, syntyy romaani.
Kun maa hekumoi helteessä, minäkin juovun
auringonsauhusta ja avautuvien kukanteriöiden lupauksista. Olen maannut
alastomana auringossa, olen kuin malja johon taivaantuli vuotaa.
Yöllä punainen kuu lietsoo sellaista
kaipausta, että palan. Aamulla puutarhassa on avautunut uusia hehkuvia
unikoita. Onnellisuuteni on jostain järjen tuolta puolen. Tartun runoon. Maa
kukkii, kuolemaa ei ole.
Kirjoitan, kirjoitan.
Ja siinä he ovat,
uuden runon sukupolvi, nuoret runoilijat täynnä tulenkantajien hehkua ja
nuoruutta: Katrin ja Elinan ohella myös Lauri, Olavi, Mika, Yrjö, muitakin. On
ystävyyttä, sisaruudentunnetta, rakkautta, kateuttakin ja mustasukkaisuutta,
ystävyys ei ole särötöntä eikä rakkauskaan, eivätkä hurmanhetket koskaan kestä
ikuisesti.
Kati saa runoihinsa kuunvalon ja kuoleman,
siniset illat, valkoisen hellyyden, punaisen temppelin kukitetun alttarin... –
ja paisteen rinnalle mustan laivan, auringon temppelin rinnalle pakenevan
purjeen!
Onko Kati nyt ystäväpiirin lahjakkain ja
huomatuin runoilija?
Tietenkin
ajattelen lukiessani myös omaa nuoruuttani. (Enkä tiedä, uskonko ollenkaan
sellaiseen lukemiseen, jossa teksti ei availisi myös lukijaa.) 1920-luvun
maailma on tietenkin toinen kuin tämä jota elämme nyt tai jota elimme vaikkapa
kaksi vuosikymmentä sitten, mutta nuoruus kokemuksena on ehkä ajaton. Ja niin, yhtä
ajatonta on sekin, miten se väistämättä myös väistyy, miten siitä väkisinkin
tulee menneisyyttä, muistoja.
Minusta tulee opettajatar, mutta runo seuraa
minua, sen verran olen kiihkeä, että sitä en jätä, en.
Ja:
Vakituinen tulo, taloudellinen turva –
minussa taitaa olla järkevä puoli ja sitten tuo hulluus, joka taas puskee
esiin. Runo.
Ja runon ja
rahan vaikea suhde, aina vain yhtä ikuinen tuntuu olevan sekin. Voiko runoista ikinä leipä lähteä? Onneksi
runo on silti usein saanut myös voittaa, syntynyt vaikka elämä on ehkä ollut
aineellisesti vaatimatonta ja rahahuolet jatkuvia. Onneksi, niin, sillä mitä
olisikaan kirjallisuutemme ilman Katrin kukkamerinä kuohuvaa runoutta, syreenien sinipunaisia terttuja, pihlajain
valkeata kukkahärmää, tervakkojen punaisia tähtisikermiä. Sitä, että onhan kukittu kerta!
Niin, minulle
tämä on ennen kaikkea Katrin kirja, sillä juuri Katri on ollut minulle
nuoruudestani asti tärkeä. Elinan
runoutta tunnen huonommin, mutta teos
herättää minussa kyllä halua tutustua enemmän ja paremmin hänenkin runoihinsa. Nyt saan ennen kaikkea illuusion siitä, että kirjassa puhuu juuri Katri, että kuuntelen hänen omaa ääntään, helteessä hekumoivaa maata ja punaista kuuta. Elina puhuu hänen rinnallaan, mutta Katri tulee minua lähemmäksi. Ja kun suljen kirjan, etsin hyllystä Katrin kootut,
selailen niitä, silittelen. Ajattelen, miten runot ovat syntyneet. Sitä, miten runojen takana on kokonainen maailma, johon voi kurkistella koko totuutta silti tietämättä.
Hurmion tyttäret viipyy mielessäni
kauan. Niin tahdonkin sen viipyvän, tahdon antaa sille aikaani ja kirjoittaakin
siitä, vaikka viime aikoina näitä kirjoituksia on syntynyt harvakseltaan. Nyt lokakuun
harmaa iltapäivä kehystää hetkeä, jona siitä kirjoitan. Tuntuu jotenkin
oikealta, vaikka Katrin runoissa on niin paljon myös auringon ja värien hehkua.
Siltä, että sekä elämä että runot ovat sekä valoa että hämärää. Ja kyllä, tässä
kirjoittamisen hetkessä ajattelen, jälleen, että Pauliina Vanhatalon Pitkän valotusajan ohella Hurmion tyttäret kuuluu kuluvan vuoden
hienoimpiin lukukokemuksiini. Mietin, kärsiikö sana ”sielukirja” inflaation,
jos käytän sitä taas, ja päätän että ei. Joskus näitä kaikkein erityisimpiä
kirjoja tulee vastaan tiuhemmin, joskus vuosien välimatkoin. Melkein luulen,
että olen tahallani antanut tämänkin kirjan odottaa, viivytellyt astumista elämykseen
jonka en tahtoisi olevan ohi.
Ja ei, teos ei kerro elämää
loppuun, eikä sen pidäkään. Sen pitääkin kertoa vain nuoruus, 1920-luvun
kiihkeys ja se kuinka hurmion vuosikymmen hiljalleen väistyi uuden vuosikymmenen
ja toisenlaisten aikojen tieltä.
