Tyttökirjoista ja kerroksellisuudesta

Minussa on tässä viime aikoina puhallellut sellainen pehmeävireinen nostalgiatuuli, joka on saanut taas kaipaamaan vanhojen rakkaiden tyttökirjojen helliviin maailmoihin. Jotenkin ne vaan ovat sellaista silittelevää sieluhoitoa ja asettuvat pehmeäksi syliksi, johon voi aina tarvittaessa itsensä upottaa. Niinpä olen tässä viimeksi kuluneina kuukausina taas piipahdellut sekä muutamien rakkaiden sielunsisarten että hieman kepeämmiksikin tuttavuuksiksi jääneiden lapsuuden ja nuoruuden kohtaamisten kanssa ja tullut myös tutustuneeksi jokuseen uuteenkin tyttökirjasankarittareen. Juurikaan nämä lukukokemukset eivät ole tainneet täällä kamarissani näkyä, sillä olen viime aikoina ollut ylipäätäänkin vähän huono kirjoittamaan tänne (”oikeita”) teoskohtaisia kirjajuttuja. Nytkään en oikein ole sillä tuulella, että ryhtyisin kirjoittamaan vaikkapa otsakkeen ”Louisa May Alcott: Pikku naisia ja Viimevuotiset ystävämme” alle, vaan enemmän sormenpäitäni kutittaa kirjailla jonkinlainen hajamietekokoelma tyttökirjojen lukemisen kerroksellisuudesta. Niin että hajamietteitä sitten. (Ja juu, voi olla että toistan paljonkin jo joskus aiemmin sanomaani, mutta toisteisuus sallittakoon, koska toisteistahan on myös tyttökirjallisuuden lumo :))

Niin. Tyttökirjojen (loputon) uudelleenlukeminen merkitsee minulle – ja varmaan monille muillekin kaltaisilleni ikuisille tyttökirjatytöille – ennen kaikkea matkaamista ajassa, sekä omassa että maailman. Kun niitä lukee tällä tavalla isona, niiden kautta saa matkan paitsi entisaikojen viehkeisiin miljöisiin (niin, kyllä, tietenkin kaikissa ajoissa on myös omat ongelmansa, mutta monille nostalgisille romantikoille entisaikojen maailma näyttäytyy kipukohdistaan huolimatta esteettisenä ja hyväilevänä) myös itseensä, omiin kerroksiinsa lukijana ja ylipäätään ajassa kertyvänä yksilönä.

Lapsuudessa ja varhaisessa nuoruudessa luettuihin tyttökirjoihin liittyy usein paljon muistoja, ja ne kertovat meille siksi myös omaa tarinaamme: esimerkiksi sitä, millaista oli olla se noin kymmenvuotias pieni tyttö ja löytää sielunsisar nimeltä Anna ja toinen nimeltä Iris ja oi niin, Emiliakin, ja haaveilla siitä että saisi elää ennen vanhaan niin kuin he, millaista oli kohdata ensi kerran pikku prinsessa Saara ja ottaa hänen maailmansa leikin kautta omakseen, millaista peilata itseään myös kommelluksiin jatkuvasti joutuvaan Lottaan tai (liian) tomeraan Tiinaan ja huomata, että kaikkia kohtaan ei tunne eikä voi tuntea samanlaista yhteenkuuluvuutta vaikka heidän seurassaan viihtyykin. Sitäkin ne kertovat, millaista oli olla myös se romanttinen neitonen, joka haaveili ikiomasta Gilbertistä, ja millaista se kasvukipuinen teinityttö, joka ehkä ensimmäisiä kertoja koki jotakin nostalgian kaltaista ja tunsi äkillistä tarvetta lukea taas nimenomaan niitä lapsuuden rakkaita tyttökirjoja. Ja niin, sitä, millaista oli olla se nuori aikuinen, joka eräänä aamuna luki lehdestä että nyt on käännetty myös ne aiemmin suomentamattomat Anna-kirjat ja hakea ne kirjastosta, lukea niitä ennenkokemattomina ja löytää samalla uusia yhteyksiä kirjojen ja sen ihanan tv-sarjan välille. Sitäkin, millaista oli olla se, joka lopultakin vähitellen keräsi ja sai ne tärkeimmät kirjat ihan ikiomiksi, ja voi, niin, millaista onkaan nyt olla äiti ja iloita siitä että saa jakaa tyttökirjojen lumoa myös eteenpäin, siitä että hyllyssä on näitä ihania kirjoja joihin lapsikin voi aina halutessaan tarttua.

Ihan varmasti me tyttökirjojen lukijat olemme kerta toisensa jälkeen peilanneet niihin ja niiden sankarittariin myös itseämme ja identiteettiämme, rakentaneet ja jäsentäneet niiden kautta sitä ihmistä joka koemme olevamme ja haluamme olla. Toiset kokevat itsensä Annaksi, toiset Emiliaksi, toiset joksikin Marchin sisaruksista ja niin edelleen. Ja tietenkin peili toimii myös toisin, erottautumisen kautta: emme ehkä, kuten minä, ole kokeneet itseämme vaikkapa Tiinaksi. Ehkä juuri tyttökirjallisuuden kohdalla uudelleenlukemisen kerroksellisuutta syventääkin myös se, että niiden riveillä on niin vahvasti mukana myös se itseksi kerros kerrokselta kasvava minä. Ja niin, tietenkin tämäkin kaikki kertoo myös siitä, että kirjat eivät ole vain kirjoja, vaan monella tavalla tärkeitä kanssakulkijoita, joita mukanamme kuljettaen kasvamme myös juuri niiksi yksilöiksi joita olemme. Itseni on hyvin vaikeaa kuvitella sellaista minua, joka ei olisi lukenut tyttökirjoja: en usko, että ilman niitä olisin ihan samanlainen kuin nyt olen, vaikka luultavasti tietyt luonteen ja temperamentin piirteet ja mieltymykset olisivat olemassa niitä ilmankin. Tietenkään kirjat eivät yksin tee meistä meitä, mutta rohkenisin silti väittää, että kirjat ovat yksi tärkeä peili, joista itseämme (ja toisiamme) etsimme ja katselemme. Ja lapsuudessa ja nuoruudessa, kun minuus on vasta nupullaan, peilien merkitys on ehkä erityisen keskeinen. Ovathan lapsuuden ja nuoruuden kokemukset ylipäätäänkin usein erityisen voimakkaita, koska mieli on vielä puhdas kaikesta siitä hälystä, jota siihen myöhemmin niin paljon kertyy.

Omalla kohdallani sellaiset tyttökirjat, jotka olen lukenut ensi kerran vasta aikuisena, eivät yleensä ole muotoutuneet samalla tavalla rakkaiksi kuin lapsuudessa luetut. Luulisin, että monella muullakin on useimmiten  juuri näin. Luen edelleen myös uusia, ennenlukemattomia tyttökirjoja satunnaisella mielenkiinnolla, mutta koska niistä puuttuu se henkilökohtainen kerroksellisuus, niiden lukeminen on erilaista. Toki uusistakin tyttökirjatuttavuuksista voi etsiä ja löytää myös niitä omia kerroksia (ainahan se pieni kasvava tyttö tuolla jossakin kuiskuttaa), mutta ehkä niitä lukiessa painottuu enemmän myös sellainen kevyt tutkiskelu ja halu laajentaa ymmärrystään tyttökirjallisuuden historiasta.

Esimerkiksi joskus alkusyksystä lukemani Rauha S. Virtasen Ruusunen (1968) oli minulle monella tavalla antoisa kokemus, ja se tavoitti minussa omalla tavallaan sekä nuoren että vanhemman minän, vaikka en sitä kerrostunutta itseäni kirjan sivuilta tietenkään löytänyt samalla tavalla kuin esimerkiksi (ja myös erityisesti) Annoista, joita olen lukenut pitkin elämääni. Ennen kaikkea se näyttäytyi minulle juuri mielenkiintoisena ja tärkeänä osana suomalaisen tyttökirjallisuuden historiaa: Ruusunen olikin aikanaan varmasti hyvin rohkea kirja, sillä lukioikäisen runotytön ihastuminen aikuiseen, naimisissa olevaan kirjailijamieheen ja molempien moninaiset kipuilut rikkovat kyllä sopivaisuussääntöjä monella tavalla.  Myös virolainen, vasta hiljattain suomeksi käännetty Silvia Rannamaan Kadrin päiväkirja (alkuteos 1959, suomennos 2014) oli hyvä kokemus, ja olin ja olen ilahtunut siitä kulttuuriteosta, jota sen kääntäminen ja samalla esiinnostaminen merkitsee. Ehkäpä Kadrista tulee nyt myös jollekin suomalaistytölle yksi tärkeä sisko, jollainen hän on varmasti kotimaassaan jo monelle ollutkin.

Mielenkiintoista on myös se, miten kirjan lukeminen ajan ja kerrosten mukana muuttuu. On monia tyttökirjoja, jotka muistan jokseenkin ulkoa, mutta silti ne saattavat sillä jälleen yhdellä uudella lukukerralla antaa jotakin uutta. Näin kävi minulle muun muassa niitä Louisa May Alcottin teoksia viime viikkoina lukiessani. Totta kai olen aina löytänyt niistä myös muun muassa vaatimattoman elämäntavan puolustuspuhetta, mutta nyt tuo puolustuspuhe asettui myös laajemmaksi peilipinnaksi 1800-luvun varhaiselle kulutuskriittisyydelle. Lukiessani mietin sitäkin, oliko tässä nyt mukana silkkaa sattumaa vai toimiko alitajuntani jotenkin tarkoituksella – metka sattumus joka tapauksessa on, että olen lukenut tässä syksyn mittaan myös Henry David Thoreuan hitaamman ja yksinkertaisemman elämäntavan klassikkona pidettyä teosta Walden – Elämää metsässä (1852) ja että juuri tämä Thoreau oli myös Alcottin lapsuudenperheen läheisiä ystäviä. Kuten Sara Kokkosen teos Kapina ja kaipuu minulle kertoo, Alcottin isäkin oli oman aikansa toisinajattelija ja perhe kokeili myös elämää omavaraisessa ”utopiayhteiskunnassa”. Isä taisi olla vähän sellainen epäkäytännöllinen idealisti, mutta kasvatti tyttäriään samantapaisella otteella kuin Marchin tyttäriäkin kasvatetaan: työteliäisyyttä ja velvollisuudentunnetta mutta myös henkisiä ja taiteellisia arvoja korostamalla ja vaalimalla. Alcottin teoksista välittyvä maailmankuva perustuukin vahvasti velvollisuuksien täyttämiselle ja epäitsekkyydelle, mutta samalla myös henkisen rikkauden vaalimiselle ja tyhjän, pinnallisen krumeluurielämän välttämiselle. Omalla tavallaan Alcottin somat tyttökirjat ovatkin myös omanlaistaan maailmanparannuskirjallisuutta, monellakin tavalla. Lempparisitaatikseni nousikin tällä lukukerralla tämä Jo’n lausahdus: Mutta minä haluan olla maailmanparantaja. Vaikka heille nauretaan, ei mikään mene eteenpäin ilman heitä. Ihana Jo!

Tällaisia mietteitä tänään. Taitaa olla niin, että tyttökirjallisuuden äärellä sydän läpättää ja ajatus raksuttaa, mutta nyt määrään itseni lopettamaan ennen kuin rajaamiskyvyttömyyttäni tukin jälleen kerran koko nettiavaruuden. Sen kyllä tiedän, tänäänkin, että tulen lukemaan tyttökirjoja aina. Luulen – ei, olen varma – että aina niillä riittää minulle annettavaa, kaikille kertyville kerroksilleni. Entä sinä, mitä tyttökirjat sinulle merkitsevät, eilen ja tänään?

Maria Turtschaninoff: Maresi – Punaisen luostarin kronikoita (2014)

 

Olen Maresi Enrentytär ja kirjoitan tätä muistiin Luostarimme kolmannenkymmenennentoisen Äidin yhdeksäntenätoista virkavuonna. Neljä vuotta olen viettänyt Punaisessa luostarissa, ja näitten vuosien kuluessa olen lukenut kaikki vanhat kirjoitukset Luostarin historiasta. Sisar O sanoo, että kertomukseni liitetään muiden kirjoitusten joukkoon. Se tuntuu kummalliselta. Minähän olen vain noviisi, en luostariäiti, en taidoistaan tunnettu sisar. Mutta Sisar O pitää tärkeänä, että juuri minä kirjoitan muistiin mitä tapahtui. Minä olin paikalla. Toisen käden tietoihin ei ole luottamista.

- kiitos kirjastolle -

Luen ensimmäisen sivun, kaksi. Se tapahtuu heti: aika napsahtaa. Olen matkalla Avaloniin. Näen usvan ja purren, sumuisena näkyvän saaren. Räpytän silmiäni, kulmissa on ryppyjä. Muistan: tämä on sittenkin Punaisen luostarin saari, ei Avalon. Enkä minä ole Avalon-neito, olen keski-ikäinen nainen joka lukee nuorille kirjoitettua fantasiaa.

Nuorille? Niin. Ja ei. Maria Turtschaninoffin Maresi (2014) on Finlandia Junior -voittaja, ja olen lainannut sen kirjaston nuortenosastolta. Silti tämä ei minusta ole yksin nuortenkirja eikä ainakaan kovin nuorten. Muistan taas ajatella, että nuortenkirja on joskus juuri sellainen, että lukijan ikä on lopulta melko triviaali – että kirja on jotenkin iätön. Mutta tämä kirja on myös melko rankka, en olisi halunnut lukea tätä liian pienenä. Olisin nähnyt pahoja unia.

Kerron, jotta Luostari ei unohtaisi. Kerron myös siksi, että ymmärtäisin mitä tapahtui. Lukeminen on aina auttanut minua ymmärtämään paremmin. Toivottavasti sama koskee myös kirjoittamista.

Entä nyt? Nyt kykenen käsittelemään tämän, kyllä. En näe pahoja unia, ainakaan kovin. Lukeminen ei silti ole kivutonta, sillä näen jotakin muuta. Ajattelen, mitä tämä kertoo maailmasta ja millaisena tämä sen nuorelle lukijalle näyttää. Kirjallisuuskäsitykseni riitelevät, mietin miten maailma pitää kirjoihin kirjoittaa. Entä nuortenkirjoihin. Onko oikein tehdä toisesta sukupuolesta hyvä ja toisesta paha. Onko, vaikka tarkoitus olisikin hyvä: kuvata naisten voimaa miesten hallitsemassa maailmassa ja kertoa, että naisten mahdollisuus on sisaruudessa ja tiedossa, siinä että naiset suojelevat ja opettavat toisiaan.

On kuvitteellinen todellisuus, fantasiamaailma jossakin aikojen takana. Luostarisaari, jonne pääsevät vain naiset ja jossa palvotaan Jumalatarta, Alkuäitiä joka on Neito, Äiti ja Akka, ne kaikki kolme. Jossa kerrotaan, että kaikilla naisilla on Alkuäiti sisällään. (Tietenkin on, tunnethan sen.)

Joskus kauan sitten [a]lkusisaret lähtivät pakoon maasta, jossa paha mies oli ottanut käsiinsä kaiken vallan ja voiman ja kohteli kansaansa erittäin huonosti. Nyt tytöt tulevat Luostariin eri syistä: Joskus perheellä ei ole rahaa ruokaan. Joskus huomataan, että tyttö on tiedonjanoinen. Joskus tyttö on sairas ja tarvitsee hoitoa. Ja joskus tulee pakolaistyttöjä, etupäässä Urundiasta, sen vasallivaltioista tai muualta lännestä. Heitä tulee siksi, että tieto on kiinnostanut heitä maassa, jossa naiset eivät saa tietää mitään eivätkä sanoa mitään. Ja tieto – niin, tieto on voimaa. Joku tulee ehkä myös siksi että on pakko, jos haluaa pysyä hengissä miesten maailmassa.

Paha mies, niin. Fantasiakertomus tarvitsee usein pahansa, ja Maresin paha on mies. Mies, joka on raaka ja julma, verenjanoinen. Miesten joukossa on toki myös hyviä mutta silti: miesten pahuus on valtavaa. On, vaikka yksi sisarista muistaakin sanoa, että miehet eivät ole vihollisiamme. Juuri tämä, miehen pohjaton pahuus, tekee teoksesta minulle myös hieman vaikean. Sukupuolten välinen vastakkainasettelu on liian suurta. Tiedän, että maailma on ollut ja on epäkohtia täynnä, mutta en silti tahtoisi purkaa niitä näin, uudella vastakkainasettelulla, vaan mieluummin pyrkimyksellä tasapainoon ja yhteisyyteen, ymmärrykseen siitä että sukupuolet täydentävät ja tarvitsevat toisiaan. (Mietin kyllä, taas, missä määrin subjektiiviset (kirjanulkoiset) mielipiteet kuuluvat kirjan esittelyyn. Minulla ne kai kuuluvat.)

Niin: en osaa ihastua teokseen varauksetta. Maresi on kuitenkin myös hieno kertomus ystävyydestä, rohkeudesta, tyttöjen ja naisten voimasta, tiedonhalusta ja siitä, miten kirjasto on kuin Aarrekammio ja miten oppiminen ja tieto avaavat uusia ovia ja mahdollisuuksia. Siitä, miten tulkinta ei ole sama kuin jos ottaa itse selvää! Ja niin, tietenkin – onhan kyse nuoresta tytöstä – myös siitä, miten jokaisesta kasvaa ajan mittaan juuri se oma, erityinen itse. Minulle teoksen parasta antia onkin juuri kirjallisuuden, sisaruuden ja oman tien löytämisen lämmin korostaminen. Teos puhuu paljon myös omasta oikeasta maailmastamme, siitä miten toista (tässä naista) mielivaltaisesti sorretaan ja miten kansat tuntevat toisiaan kohtaan ennakkoluulojen aiheuttamaa epäluuloa.

Kun lopetan lukemisen, muistelen jälleen Avalonia (kansiliepeessä puhutaan Tolkienista, mutta minulle tulee kyllä mieleen nimenomaan Avalon). Luen fantasiaa hyvin vähän, ja Maresi olikin ensimmäinen fantasiateos jonka pitkään aikaan luin. Tiedän että laji on monien muiden lukijoiden suosiossa, ja minäkin näen siinä kyllä monia kiehtovia mahdollisuuksia. Fantasian lukeminen tuntuu vain omalla kohdallani vahvasti edellyttävän tiettyä tuulta ja toisaalta sitäkin, että kohdalle sattuu oikeaan aikaan riittävän vaativasti kuiskutteleva teos. Nyt tuuli ja teos taisivat kohdata oikealla hetkellä, mikä johti mielenkiintoiseen hypähdykseen tämän kirjallisuudenlajin maailmaan. Ehkäpä jonkinlainen hyppy seuraa taas joskus. Palaisinkohan myös Avaloniin? En tiedä. Siitä kun kävin siellä viimeksi, on kauan. Joskus yritin avata usvia, mutta en enää osannut. Osaisinkohan nyt, Punaisen luostarin saarella käytyäni...

 

Muistutan vielä: kovin nuorille lukijoille en tätä kirjaa antaisi, en ainakaan alakoululaisille. Naisten (ja tyttöjen) ja miesten kohtaamiset ovat pahimmillaan hyvin väkivaltaisia, kamalia. Liian pienen ei ole hyvä kokea kirjassaan liikaa.

**********

Maria Turtschaninoff: Maresi. Punaisen luostarin kronikoita. 212 s. Ruotsinkielinen alkuteos Maresi. Krönikor från Röda klostret. Käsikirjoituksesta suomentanut Marja Kyrö. Tammi 2014.

Jenni Pääskysaari: Tyttö sinä olet... (2015)

 RAKASTETTAVA! RAKASTAVA! ROHKEA!

VAHVA! VAPAA! IHANA!

Ja niin valtavan paljon muuta!

 - Kiitos kirjastolle -

Tyttö sinä olet... on kirja, joka sanoo että

Jos päätät olla rohkea, pidät silmäsi auki, katseen suorassa, mielesi avoimena ja haastat itsesi kohtaamaan nämä asiat, huomaat, että sinusta tulee oman elämäsi päähenkilö. Jos vetäydyt, pakenet, välttelet ja annat pelkojesi ohjata elämääsi, voit seurata sivusta, kuinka se valuu ohitsesi.

Kirja, joka lupaa että

jos valitset elää rohkean, pelottoman ja ennakkoluulottoman elämän, tulet onnelliseksi. Saat elämältä kaiken sen, mitä uskallat siltä pyytää. Ja paljon enemmän.

Kirja, joka kehottaa että

Anna itsellesi lupa olla hyvä asioissa, joissa olet hyvä, loistava asioissa, joissa olet loistava, poikkeuksellinen asioissa, joissa olet poikkeuksellinen. Ole valmis tavoittelemaan aina parasta ja tekemään todella paljon töitä sen eteen.

Kirja, joka kysyy että

Tiedätkö, mikä on kaunista?

ja vastaa että

Yksilöllisyys. Erilaisuus. Persoonallisuus. Itsevarmuus. Positiivisuus. Ilo. Nauru. Äly. Rohkeus. Luonnollisuus. Aitous. Sinä.

Kysyy,

minkälainen paikka maailma olisi, jos kaikki yrittäisivät olla samankaltaisia? 

Jos kukaan ei uskaltaisi olla oma itsensä, rohkeasti erilainen?

ja jatkaa että

Sitä paitsi ne, jotka eivät koskaan uskalla olla oma itsensä,

haluavat sitä salaa ja ihailevat niitä jotka uskaltavat.

Se on myös kirja, joka muistuttaa,
että vaikka maailmassa onkin myös paljon surua ja rumaa ja pahaa,

On myös kyse kyvystä valita valossa tai varjossa kulkeminen. Kumpaa haluat mieluummin ympärilläsi nähdä, hyvää vai pahaa? 
Mihin keskityt, sitä myös kutsut.

Niin – se on kirja, joka puhuu itse omasta puolestaan.

**********

En silti malta olla sanomatta jotakin. Sitä, että saa iloita siitä että on ja osaa. Että saa unelmoida ja tehdä työtä, kulkea kohti elämää, sitä ihan omaa. Saa olla sisko, puhua toisista hyvää ja kiittää ja kehua. (Ja voi, minä niin toivon samaa kuin Pääskysaari: että eläisimme pian maailmassa, missä voisimme kuulla tyttöjen olevan rehtejä ja reiluja toisiaan kohtaan, ja missä ketään ei jätetä yksin.) Saa olla omanarvontuntoinen ja juuri sellainen kuin on, oma ihana itsensä. Saa rakastaa ja olla rakastettu. Saa olla kilttikin, mutta ei oman hyvinvoinnin kustannuksella, sillä kiltteys ei ole vaikenemista, hiljenemistä, nielemistä, itsensä pienentämistä, loputonta venymistä, oman tahdon vaientamista ja ainaista sopeutumista. Ei – kiltteys on vallankumous ja elämänasenne.

Pääskysaari on ajatellut kirjansa lukijoiksi noin 10-17-vuotiaita tyttöjä. Lukiessani hetkittäin mietin, että kirja saattaa olla kymmenvuotiaille paikoin liian vaikea ja/tai muutamat käsiteltävät asiat hieman liian suuria niin pienen lapsen mieleen. Sitten kuitenkin taas ajattelin, että myös kymmenvuotiaat elävät tässä epätäydellisessä maailmassa ja näkevät ja kuulevat kaikenlaista mitä heidän ei soisi vielä tai koskaan kohtaavan. Pääskysaari myös käsittelee kaikkea kirjassaan niin, ettei maailman kovuus tule liian liki, vaikka se hetkittäin sivuilla välähteleekin. Ja niin – pääosassa on kuitenkin kaikki kaunis ja hyvä, tyttöyden ihana voima. Myös niitä satunnaisia vaikeita sanoja selittämään löytyy toivottavasti aikuinen, jolla on aikaa ja halua vastata tytön mahdollisiin kysymyksiin (ja voi, eikö kysyminen oikeastaan olekin aika ihanaa, osoitus halusta kuunnella mitä aikuinen sanoo?).

Yläikärajaa kirjassa ei minusta olekaan. Myös jokaisessa naisessa ikään katsomatta on (toivottavasti!) yhä jäljellä sitä pientä urheaa tyttöä, joka joskus lähti rohkeasti kulkemaan kohti elämää. Tyttöys on naiseuden pohjalla ja rinnalla pulppuavaa voimaa, olemassalon ihanaa riemua.

Kaikki kyynikot olkoot siis hiljaa silloin kun tyttöys, rohkeus ja unelmat puhuvat.

Rohkeasti unelmoivista tytöistä kasvaa rohkeasti unelmoivia naisia –

sellaisia, jotka myös tekevät.

En oikeastaan tiedä mitään ihanampaa kuin pieni, urhea tyttö, jolla on koko elämä edessään. Vaikka kukaan ei muistaisi sanoa sinulle, että olet ihana, sinä olet. Sinussa on kaikki maailman voima,  taidot, valo, ilo, äly, viisaus ja lämpö, 
kunhan jaksat etsiä ne sisältäsi.

Ei, mitään ihanampaa ei ole, ja yhtä ihanaakin on vain yksi:

se pieni, yhtä urhea poika.

**********

 

Sanoisin, että tämä on kirja, jonka lukeminen tekee hyvää
kaikenikäisille tytöille <3

Kiitos siis Jenni Pääskysaarelle hienosta kirjasta!

Nana Sjöblomin kuvitus on piste iin päälle,

ihanaa tyttöyttä tulvillaan.

Toivon, että joku kelpo mies kirjoittaa myös pojille yhtä hienon kirjan kuin tämä on tytöille! Ehkä sellaisen joku kelpo nainenkin osaisi kirjoittaa, mutta saattaa olla, että olisi hyvä jos puuhaan ryhtyisi joku, joka on itsekin joskus ollut pieni poika... Kyllä maailma tyttöineen ja poikineen on sentään toivoa täynnä <3 Lapsissa ja nuorissa kasvaa kaunis tulevaisuus, jos vain aikuisista on antamaan kasvulle tukea – kirjoittamaan tällaisia kirjoja, mutta ennen kaikkea rakastamaan, kuuntelemaan ja keskustelemaan, olemaan lähellä.

Ilman Omppua tämä ihana kirja olisi saattanut mennä minulta ohi.
Kiitos siis Ompulle!

**********

Jenni Pääskysaari: Tyttö sinä olet... 140 s. Otava 2015.

**********

Tämän kannessa on niin kaunis keltainen tähti ja niin monta värikästä pilkkua,
että rohkenen ruksia kirjankansibingosta ruudun värikäs :)

Leena Laulajainen: Maria ja taikalyhty (2011)

Toisinaan huomaa tarvitsevansa jotakin pehmeää, lempeää. Sellaista mikä hellii, mutta antaa suloisen lämmön lisäksi myös rikkaita ajatuksia. Ja jos silloin ei satu olemaan aivan Anna- tai Runotyttö- tai Iris-tuulella, on hyvä, että on jollakin taannoisella kirjastoreissulla tullut kaukaaviisaasti hamstranneeksi mukaansa Leena Laulajaisen kauniskantisen teoksen Maria ja taikalyhty – Romaani nuoresta Maria Jotunista (2011). Olen lukenut tämän (nuorten)romaanin aiemminkin ja siksi tiesin, että se sopisi erinomaisesti johonkin hämäränpesäiseen hyssyhetkeeni: teos, joka kertoo hienon kirjailijan nuoruudesta, sijoittuu sekä entisaikoihin että Kuopioon ja on vieläpä taitavissa käsissä kirjoitettu, on hellimishoidokseni jotakuinkin varma valinta.

Maria Jotuni (1880-1943) varttuu Mariassa ja taikalyhdyssä neljävuotiaasta lapsosesta nuoreksi aikuiseksi. Romaani koostuu lapsuuden ja nuoruuden merkittävistä hetkistä ja teemoista kuten koulunkäynnistä ja ystävyydestä, sisaruudesta ja muista perhesuhteista, heräilevistä romanttisista tunteista ja toiveista. Ja koska se kertoo kirjailijasta, kulkee mukana luonnollisesti myös kirjoittajaksi kasvamista.

Keskeinen hahmo Marian elämässä on mummi, isänäiti Maria Sofia, jonka mukaan hän on saanut myös nimensä. Mummi on se, joka vie Marian katsomaan ihmeellistä taikalyhtyä ja myöhemmin myös toimittaa hänet kouluun, ja mummin toimesta perheen lapsia opetetaan puhumaan kotoisan savon ohella myös ”sivistynyttä suomea”. Lisäksi mummi tuntee Minna Canthin, ja niin Mariakin pääsee tapaamaan tätä hienoa kirjailijatarta.

Kirjoittajaksi ja kirjailijaksi kasvaminen kuvataan romaanissa hyvin kauniisti. Pienenä koululaisena Maria ”maistelee” sanoja toistellen niitä mielessään ja ”Uudet sanat avaavat hänelle uusia maailmoita. Maria kasvaa sanojen myötä.” Ajan mittaan suhde sanoihin syvenee entisestään: ”Sanat kertovat kaiken mitä on olemassa” ja sen ”millaisia ihmiset ovat”. Maria kirjoittaa näytelmiä ja kiihkeitä kouluaineita ja saa niistä osakseen niin kiitosta kuin moitettakin. Lopulta Mariaa alkavat ”yhä enemmän kiinnostaa ihmiset, jotka jäävät vaille rakkautta, lankeavat, joutuvat tuuliajolle.”

Kasvaessaan lapsesta nuoreksi neidoksi Maria alkaa luonnollisesti pohtia myös rakkautta: ”Mitä rakkaus on? Onko se tulta, niin kuin laulussa sanotaan? Ja jos se on – millaista on rakkauden tuli?” Maria ihastuu, tunnustelee rakkauden tunnetta, ja lopulta hän tapaa nuorukaisen, josta uskoo löytäneensä ”tuen, syvällisen ymmärtäjän.” Tässä nuorukaisessa on kuitenkin myös ”jotain kätkettyä, jotain synkkää.” Romaani ei kerro eteenpäin eikä enempää ja hyvä niin. Se päättyy juuri oikeanlaiseen hetkeen.

Teoksen ajankuva on hyvin rikasta. Tarinan taustalle piirtyy Kuopion rikasta kulttuurielämää Minnan salonkeineen ja myöhemmin myös Helsingin yliopistoelämää ja vuosisadanvaihteen levottomiakin tunnelmia. Mukana on myös mm. ensimmäisen junan saapuminen Kuopioon. Ja voi: kylläpä pikkuveljen kummilahjaksi saamat lastenvaunut ovatkin herttainen yksityiskohta – ehkäpä siksi, että juuri hiljattain luin lastenvaunujen historiasta kertovan teoksen. Nuori Maria myös – tietenkin! – lukee monia kirjoja, esimerkiksi Runebergin Hannaa, Topeliuksen ja Minna Canthin näytelmiä, de Maupassantin ja Tšehovin novelleja sekä Juhani Ahon romaania Yksin.

Maria ja taikalyhty on ehkä ensisijaisesti juuri nuortenkirja, mutta siinä on kuitenkin jotakin sellaista mikä tekee siitä kohdeyleisöltään jotenkin ”iättömän”. Ehkäpä parhaat nuortenkirjat ovatkin juuri tällaisia – kirjoja, joilla on kyky puhutella hyvinkin eri-ikäisiä lukijoita. Tässä teoksessa sisältöä on hyvin paljon: on kiehtovaa ajankuvaa ja tyttönä/nuorena naisena olemisen ajattomuutta, kirjailijuutta kohti kasvamista ja kirjoittamisen paloa ja kipua, lempeää pehmeyttä mutta myös syvyyttä. Laulajainen kirjoittaa kauniisti, mutta ei arkaile myöskään kipeitä ja rosoisia aiheita – hän kirjoittaa kaikesta tasapainoisesti, retostelematta, ja saa ehkä juuri siksi aikaan harmonisen, lempeän kokonaisuuden. Erityiskiitokset annan myös savon murteella kirjoitetuista repliikeistä, jotka tekevät henkilöistä eläviä ja ainakin minulle myös läheisiä.

Tositapahtumiin perustuvaa (kirjailija)tarinaa on aina mielenkiintoista lukea. Lukiessaan ehkä mielellään antautuisi toden syleilyyn, ottaisi kaiken totena. Mutta tietenkään kaikki ei sitä ole, totta. Elämäkerta tai sen osa – niin kuin tämäkin – perustuu toki lähteisiin ja tiettyihin tosiasioihin, mutta lopulta kyseessä on kuitenkin aina valintoihin perustuva kokonaisuus ja yksi tulkinta, ajatus siitä kuinka kaikki ehkä tapahtui. Nuoresta Maria Jotunista piirtyy Laulajaisen käsissä kuitenkin hyvin todentuntuinen ja lähelle tuleva hahmo, ja uskon että teos on asiantuntevasti kirjoitettu. Aivan kaikki ei ehkä (eikä varmasti) ole aivan totta, mutta ei tarvitsekaan olla. Tarina on silti elämys. Ja eikö kiehtovaa toisaalta olekin juuri ajatus siitä, kuinka olisi voinut olla. Minua tämä ainakin kiehtoo, toden kirjoittaminen mahdollisiksi tarinoiksi – faktan ja fiktion limittäminen toisiinsa. Fakta tarjoaa toden, fiktio sen mitä faktalta puuttuu: fiktio jatkaa siitä missä faktan voimat loppuvat. Ja totta on ainakin se, että Mariasta kasvoi merkittävä kirjailijatar, joka sanoillaan avasi maailmalle omia taikalyhtymaisemiaan: kuvia jostakin joka on.

Minulle tämä kirja teki juuri niin hyvää kuin arvelinkin sen tekevän. Oli ihanaa viivähtää menneiden aikojen Kuopiossa ja nuoren Marian elämäntäyteisessä tarinassa. Kirjoittajalle kaikki kirjoittamiseen liittyvä kasvu ja kipuilu on aina myös hellivää sielunhoitoa – tässäkin eräänlaista kirjallista vertaistukea.

Ajattelin tätä lukiessani paljon myös kieltä, ihmisen identiteettiä kielessä kiinni. Sitä kuinka eri tilanteissa puhumme ehkä eri tavoin ja kuinka lapsuuden kotimurre ehkä väistyy puheesta pois, kun muuttaa muualle. Niin käy Mariallekin: kun hän tulee Helsingistä kotiin, hän puhuu eri tavalla kuin äiti. Minullakin sitä kotoisaa kaenuun sekasta savvoo on (liian) paljon karissut puheesta pois. Mutta voi, kyllä se oma kotimurre, äetin ihana kieli, on kuitenkin aina sydämessä kiinni, kuin musiikkia korville. Eikä mikkään oo ihanampoo kun välillä oekeen veännellä.

PS. Mariasta ja taikalyhdystä ovat kirjoittaneet myös Maria, joka hienosti esittelee mm. teoksen rakennetta ja pohtii aikaan kuuluneita, myös Jotunin tuotantoon vaikuttaneita ilmiöitä, sekä Jonna, joka myös nostaa esille sitä kuinka pieni Maria tunnustelee sanoja ja pitää tätä aikuisellekin sopivana luettavana.

********************

Leena Laulajainen: Maria ja taikalyhty – Romaani nuoresta Maria Jotunista. 243 s. Tammi 2011.