Astrid Lindgren: Joulukertomuksia (2002)

”Joulu on hauskaa aikaa, varsinkin Melukylässä. Silloin on varpusillakin mukavaa, sillä me panemme niille joululyhteitä. Ja tietysti myös punatulkuille ja kaikille muillekin nälkäisille pikkulinnuille.

Jouluna Melukylän lapsillakin on mukavaa, vielä mukavampaa kuin varpusilla. Ja nyt minä kerron, minkälaista täällä Melukylässä on jouluna.”

Tarinasta Melukylän joulu

Saanko sanoa sen taas: ah, Astrid! Voi, kyllä saan, sillä kaikkihan me rakastamme ihanaa Astridia! Ja se, joka rakastaa, ymmärtää kyllä tämän loputtoman huokailun loputtoman tarpeen... Tässä se siis on, rakkaista rakkain joulukirjani: ihanan Astrid Lindgrenin (1907–2002) ihana joulukokoelma Joulukertomuksia (2002). (Niin niin, oikeastaan tämä on lasteni, mutta rakastan minä tätä yhtä kaikki...) Juuri tämä kokoelma tuo aina mukanaan suloisen tuulahduksen sitä aitoa ja oikeaa jouluntuntua – sitä, joka saa sekä mieleni että sydämeni joulun ihanaa lämpöä tulvilleen. Joulu sädehtii kirjassa Astridin aina niin ihanista sanoista, mutta yhtä lailla myös Ilon Wiklandin ikihurmaavista kuvista: se, joka on kokenut tämän suloisen sanojen ja kuvien liiton, on ehkä väistämättä kerännyt itseensä jotakin lähtemätöntä... Kuvitusta tässä on tosin valitettavan vähän: kokoelmateokset kai väistämättä vaativat kuvien karsimista. Mutta oi, onhan niitä sentään!  

Melukylän jouluriemua

Joulukertomuksia kokoaa yksiin kansiin monta Lindgrenin tarinoiden ihanaa jouluhetkeä Pukarikadulta Kesäkumpuun ja Melukylään. Mukana ovat myös aina niin punaposkinen Taina Tomera, hassu ja salaperäinen herra Kulkuri ja iki-ihana Tallin joulu. On lunta ja taikateiksi muuttuneita jäätyneitä jokia, on joulun salaisia ja suloisia puuhia, piparkakkujen, hyasinttien ja joulukuusen ihanaa tuoksua – kaikkea sitä, mikä tekee joulusta joulun.

Oi ihanaa lunta!

Näin hän sanoi:

-          Anna hyvä Jumala oikein pian lunta. Ajattele kukkia, ne pitäisi peittää lämpimästi, kun ne nukkuvat vasten maata ja kun nyt on niin kylmää.

Sitten hän kurkisti sängyn reunan yli ja sanoi minulle:

-          Olinpa minä etevä, en sanonut ollenkaan, että tarkoitin lumen kelkkaani varten.

Ja ajatella, kun me aamulla heräsimme, olikin alkanut sataa lunta.

Tarinasta On hauskaa, kun on joulu

Saattaapa hyvinkin olla, että hyvä Jumala kuulee pienten lapsosten herttaiset toiveet ja toisinaan ne toteuttaakin. Niin kävi ainakin Lotalle tällä kertaa, sillä lunta tuli kuin tulikin. Ja mikä riemu se onkaan: ihana, valkea lumi! Joskin toisinaan siitä saattaa kyllä saada myös tarpeekseen, ainakin jos joutuu tarpomaan ihan yksin läpi lumipyryisen metsätien niin kuin Liisa tarinassa Marikki, katso, lunta sataa. Silloin saattaa puuskahtaa kertakaikkiaan näin: ”Minä en mene ulos enää ennen joulua. Minä en taida mennä ulos enää koskaan.” Mutta onneksi voi sentään olla melko varma siitä, että pienen ihmisen ajatus ennättää vielä hyvinkin muuttua. Että se ”kaikki koko maailman lumi” on taas eräänä päivänä sittenkin aivan ihanaa...

Ja voi, entä kaikki ne ihanat, rakkaat joulupuuhat:

”Äiti laittaa makkaroita ja suolaa kinkkua, valmistaa katajanmarjajuomaa ja valaa kynttilöitä. Marikki ja Liisa saavat myös auttaa. He leipovat piparkakkuja ja keittävät nekkuja, he tekevät marsipaanista pieniä ihania porsaita ja leikkaavat silkkipaperia keittiön hellatankoa vasten. Joka päivä tapahtuu jotakin erikoista, ja tuntuu yhä enemmän ja enemmän joululta. Mitä ihanin piparkakkujen, nekkujen ja muiden herkkujen tuoksu leijuu koko Kesäkummun yllä.”

Tarinasta Nyt tuuli ja myrsky taas riehumaan käy

 

Kesäkummun piparintuoksua

Juuri sitä se on, ihana joulunodotus: sitä, että joka päivä tapahtuu jotakin erikoista. Jokaisessa kodissa joulu hiipii lähemmäs ja lähemmäs omalla tavallaan – kaikilla on ehkä jotakin samaa mutta myös jotakin aivan omanlaista. Ja niin joulu leijailee ympärillä, tuoksuina ja tunnelmina, hellivänä lupauksena hetkestä joka on vuoden suloisin...

Mutta voi, jonakin vuonna saattaa käydä niinkin, että torilla ei enää olekaan joulukuusia, ei ollenkaan. Että joulun ihaninta ihanuutta ei ehkä saadakaan. Ei, vaikka kuinka itkisi ja sanoisi että ”meillä täytyy olla kuusi”. Mutta ehkäpä ihmeitä tapahtuu? Sellaisia, että joulun hyvä haltiatar aivan vaivihkaa tuuppaa kiukkuisen sedän kuormasta mitä ihanimman kuusen – niin, juuri sillä hetkellä kun pikkuinen Lotta istuu lumihangessa murehtimassa. Ja niinpä vain

”Aatonaattoiltana koristeltiin joulukuusi Pukarikadun keltaisessa talossa. Sitä koristeli koko perhe: äiti ja isä ja Janne ja Minna ja Lotta. Ja Lotta sai ainakin kymmenennen kerran kertoa kuorma-autosta ja kuljettajasta ja kaikesta.”

Tarinasta Lotta osaa mitä vain

Lotta osaa mitä vain!

Ja niin, eihän siinä siitä haltiattaresta taidettu oikeastaan kertoa, mutta ainahan lukija saa laittaa sekaan vähän omiaan... Ja totta on ainakin se, että Lotta osaa mitä vain – osaa, vaikka onkin kaikista pienin.

Ja entäpä Taina, tomera pikkuinen Taina, joka asuu mummin kanssa pienessä somassa tuvassa, joka on kuin satumökki. Kun mummi satuttaa jalkansa vain viikkoa ennen joulua ja joutuu vuodepotilaaksi, Taina on se joka tuo joulun taloon: siivoaa ja häärää keittiössä, menee torille myymään piparminttutangot ja puuhaa lahjasalaisuudetkin.

”Etkö usko, että Taina Tomeralla ja mummilla oli oikea joulu sinä vuonna? Olisitpa kurkistanut pikku ikkunasta sisään jouluaattoiltana. Olisit nähnyt puhtaat ikkunaverhot ja riepumatot lattialla ja hienon joulukuusen, joka oli ihan mummin sängyn vieressä.

Olisit nähnyt myös joululahjat mummin vihreällä peitolla. Ja miten Taina istui sängyn laidalla mummin vieressä ja miten hänen silmänsä tuikkivat, kun hän avasi paketin ja näki nuken. Mutta ehkä ne tuikkivat vielä kirkkaammin silloin, kun mummi avasi oman pakettinsa.”

Tarinasta Taina Tomera auttaa mummia

Mummin ja Tainan oikea, ihana joulu! 

Lindgrenin joulutarinoihin kuuluu myös kirkko, tunnelmallinen rekiretki varhaisessa jouluaamussa. Lotan perhe ei ehkä aja kirkkoon reellä, mutta ihanaa matkanteko on yhtä kaikki:

Kerran Janne sanoi minulle:

-          Mistä sinä pidät eniten, auringosta, kuusta vai tähdistä?

Sanoin että pidin niistä kaikista yhtä paljon. Mutta ehkä sittenkin, sittenkin vähän enemmän tähdistä, sillä ne valaisevat niin kauniisti, kun mennään jouluaamuna kirkkoon.

Tarinasta On hauskaa, kun on joulu

Joulun sanoma ja ajatus eivät unohdu kirjassa muutenkaan, vaan Tallin joulu tuo joulun kertomuksen kauniisti pienelle ja isollekin kuulijalle, sellaisena että sen saa ottaa vastaan siten kuin tahtoo. Nainen ja mies vaeltavat tietä pitkin pimeässä ja haluavat jo levätä, mutta kaikissa taloissa nukutaan jo. Vain tallin ovi on auki. Ehkä eläimet ihmettelevät saapujia, mutta ymmärtävät sittenkin, että hekin tarvitsevat lämpöä ja suojaa.

”Mutta kun yö oli pimeimmillään, kuului hiljaisuudessa vastasyntyneen lapsen ensimmäinen kirkaisu. Ja samalla hetkellä yön kaikki tähdet syttyivät taivaalle.”

Tarinasta Tallin joulu

Tämäkin kokoelma on tulvillaan Lindgrenin ihanaa, lämmintä viisautta, huumoria ja ymmärrystä – ja sitä aitoa, oikeaa elämäntuntua jota lapsen ympärillä leijuu. Näistä toinen toistaan ihanimmista tarinoista on melkeinpä mahdotonta valita suosikkia, mutta onneksi ei tarvitsekaan. Marikki, katso lunta sataa on kyllä aina vain yhtä koskettava (ja tästä ihanuudesta olen kirjoittanut myös täällä). Mutta aina yhtä ihania ovat myös Melukylän jouluhetket ja pikkuisten, tarmokkaiden tyttösten, Lotan ja Tainan suloinen tomeruus. Kyllä lapset osaavat, monenlaista! Niin kuin vaikka sen, että juuri he tekevät joulun.

Ja aivan pian se jo onkin, ihana joulu. Silloin voi sen lempeään säteilyyn kääriytyvä ihminen, iso tai pieni, sanoa vaikka niin kuin Melukylän Anna:

- On niin kaunista ja jouluista, että ihan vatsaan koskee.

Mutta onneksi se on vain ihanaa nipistelyä, sellaista hyvää ja onnellista, joulun kipristelyä vatsassa asti. Kipristelyä, jota saa sentään tuntea jo nyt, joulua odotellessa. Ja ehkä, jos päivän taas hämärtyessä katsoo taivaalle, näkee jo tähdet jotka siellä loistavat, tuikkivat valoaan kaikkien maailman lasten kunniaksi. Sillä joulu on kaikkien, mutta ennen kaikkea lasten, elämän ihanien ihmeiden.

********************

Astrid Lindgren: Joulukertomuksia. 108 s. WSOY 2002.

 

Astrid Lindgren: Satuja, seikkailuja ja kepposia (2011)

Astrid Lindgrenin (1907–2002) ikihurmaavista tarinoista koottua kokoelmaa Satuja, seikkailuja ja kepposia (2011) on luettu meillä jo niin monta kertaa, että sen sivut alkavat olla suloisella rutturalla. Hyvä niin: jäljet ovat aina merkkejä siitä, että teos on antoisa ja ahkerasti luettu.

Tähän runsaaseen kokoelmaan mahtuu niin Peppi Pitkätossun ihanaa anarkiaa, Eemelin metkuja kuin aina niin suloista Melukylää ja Kesäkummun Marikkia ja Liisaa. Lisäksi mukana on Poju-paran uhmaikää, pienet peukaloiset Mikko ja Minna sekä monta muuta ihanaa tarinaa, kuten Kultasiskoni, Punasilmäinen lohikäärme ja Hämäränmaassa.

Niin kuin kaikki Astrid Lindgrenin uskolliset ihailijat varmasti tietävät, hänen kielensä ja kerrontansa ovat yksinkertaisimmillaankin jotakin hyvin suurta ja paljon puhuvaa. Esimerkiksi tarinassa Tunnetko Peppi Pitkätossun? jo alku ja loppu muodostavat oivaltavat kehykset lapsen luontaiselle tavalle olla. Miten paljon kertookaan tämä sinänsä hyvin yksinkertainen tarinan aloitus: ”Tässä ovat Tommi ja Annikka. He ovat herttaisia ja kilttejä lapsia. He pelaavat krokettia puutarhassa. Se on oikein hauska peli.” Tommi ja Annikka ovat tässä hyvin ”kauniisti” ja ”siististi” ja vaikuttavat ehkä varsin tyytyväisiltäkin, vaikka vähän kaipaavatkin leikkitoveria. Kun naapurin Huvikumpuun sitten muuttaa kukas muu kuin Peppi Pitkätossu ja he pääsevät katsomaan kuinka Peppi kantaa hevosta, kaulitsee piparkakkuja lattialla ja luistelee pesuvedessä sekä leikkimään hänen kanssaan nuuskijaa ja metkaa leikkiä ”lattiaan ei saa koskea”, heillä on niin määrättömän hauskaa että ”he haluavat leikkiä hänen kanssaan joka ikinen päivä.” Sievä ja siisti krokettipeli on hauskaa sekin, mutta ei ehkä yksinään vastaa lapsen kaikkia tarpeita. Myönnän kyllä, että omat lapseni ovat joutuneet leipomaan piparkakkunsa yksitoikkoisesti pöydällä ja että en ole kannustanut heitä pesuvesissä luisteluun saati kiipeilemään pitkin huonekaluja, mutta tarjoilen heille tätä tervehenkistä anarkiaa oikein mielelläni turvallisesti tarinan muodossa.

Voi mahtavan vahva Peppi!

Punasilmäinen lohikäärme, Kultasiskoni ja Hämäränmaassa puolestaan ovat taianomaisia ja herkkiä tarinoita, joiden merkitys ei välttämättä täysin sanallistu lapselle eikä aikuisellekaan, mutta satujen tunnelma ja tunne välittyvät kuitenkin koskettavina ja puhuttelevina ja jättävät sekä pieneen että isoon mieleen kumpaisellekin sopivankokoisia kysymyksiä ja ajatuksia. Mikä oikein onkaan tuo merkillinen, kovin tuittupäinen mutta niin haavoittuvainen lohikäärme? Entä tuo ihana Ylva-Lii, jonka kanssa Liisa saa kylpeä Kultaisessa Salissa ja ratsastaa Hirmuisen Metsän halki Maailman Kauneimpaan Laaksoon? Entä miten pääseekään tuohon ihmeelliseen Hämäränmaahan, jonne herra Liljanoksa hakee Jyrkin jokaisena hämäränhetkenä ja jossa mikään tavallinen hankaluus ei merkitse mitään?

Liisa ja Ylva-Lii

Oma suosikkini tässä hurmaavien tarinoiden runsaassa kokoelmassa on Marikki, katso, lunta sataa. Ilon Wiklandin ihanasti piirtämä talvinen Kesäkumpu on jo yksinään yksi keskeisistä mielenmaisemistani, kuin mielentila jossa tunnen oloni kotoisaksi: kaunis punainen talo ja loputon valkea lumi – mikä ihana, ihana yhdistelmä. Ja niin kuin Marikille, myös minulle ensilumi on ”ihanampaa kuin kaikki vanha lumi yhteensä”, vaikka toisaalta olenkin samaa mieltä kuin Liisa, joka sanoo että ”minusta kaikki koko maailman lumi on ihanaa”. Sitä paitsi tarinassa on tulossa joulu: on piparkakun tuoksua ja suloisia lahjasalaisuuksia. Ja voi, niin, on myös lapsen liian kekseliäänrohkea mieli.

Ihana talvinen Kesäkumpu!

Minä liikutun tätä lukiessani kerta toisensa jälkeen, sillä niin kuin tarinan lopussa sanotaan ”oli siinä iso ero, että lapsia oli kaksi yhden sijasta”. Tämä tarina on yksi niistä lukuisista erinomaisista esimerkeistä, joita Lindgrenin tuotannossa riittää osoittamaan lapsille kirjoitettujen tarinoiden syvyyttä ja monitasoisuutta. Äitinä koen tämän(kin) tarinan ehkä eri tavalla kuin lapsi, nimenomaan äidin näkökulmasta: niin kuin tiedämme, äidin sydämessä asuu aina se oma pieni lapsi, jonka toivoo jokaisena iltana löytyvän omasta vuoteestaan nukkumasta, kodin turvallisesta lämmöstä.

Lindgrenillä on hämmästyttävä kyky mahduttaa tarinoihinsa aina niin paljon. Niinpä myös Marikki, katso, lunta sataa on tarina hyvin monesta: se on tarina lapsuudesta, vanhemmuudesta ja sisaruudesta sekä aikuisten arvaamattomuudesta, siitä kuinka maailmassa on sekä kilttejä että tuhmia aikuisia. Eikä hän totisesti kaihda ronskiakaan kieltä, vaan kyllä ”täällä pirulauta viinaa juodaan”. Hivenen nämä tällaiset aina tahtovat hämmentää, mutta toisaalta: maailman ronskius onnellisesti päättyviin tarinoihin upotettuna opastaa lasta turvallisesti maailman arvaamattomuudessa.

Saattaa olla, että alan jo ikävästi toistaa itseäni, mutta en voi olla hehkuttamatta tätä Astrid Lindgrenin huikeaa taituruutta. Hän jos kuka näyttää kerta toisensa jälkeen, kuinka suurta ja syvää lastenkirjallisuus voi olla. Koetan jättää sen ”ah, Astrid” kuitenkin tällä kertaa sanomatta, koska minun täytyy varmasti toistaa se taas hieman tuonnempana... Ainakin yksi Astrid-kirja on nimittäin vielä ennen vuoden päättymistä luettava, ja tiedän jo että sen kohdalla en voi ihastuneelta huokailulta välttyä. Täytynee jälleen kerran todeta myös se, että toisinaan toisto on hyvinkin tarpeellista myös äidille – sekä loputon uusintaluku että tämä jatkuva hurmioitunut huokailu.

********************

Astrid Lindgren: Satuja, seikkailuja ja kepposia. 189 s. WSOY 2011.

Astrid Lindgren : Saariston lapset (1965)

-          Nikkarila, sanoi Malin. – Millaisen puusepän luulet täällä asuneen?

-          Nuoren, iloisen puusepän, joka meni naimisiin tuhat yhdeksänsataa kahdeksan ja muutti tänne nuoren, suloisen vaimonsa kanssa ja nikkaroi hänelle juuri sellaiset kaapit, tuolit, pöydät ja sohvatkin kuin toinen toivoi, ja suuteli häntä niin että läjähti ja sanoi, että tämän talon nimi on Nikkarila ja tämä on meidän kotimme maan päällä...

Malin katsoi isään.

-          Tiedätkö tuon kaiken vai keksitkö sen omasta päästäsi?

Melker hymyili hieman ujona.

-          Hm... niin... minä keksin sen. Mutta olisi ollut mukavampaa, jos olisit kysynyt, runoilinko sen.

Kesä ei tunnu tänä vuonna tahtovan väistyä. Aurinko paistaa yhä merkillisen lämpimästi, on melkein kuin kesä vieläkin. Minun mieleni on kuitenkin jo hyvän aikaa tunnelmoinut syksyn kirpeänkuulaita ja hämärtyviä hetkiä – niin se aina tekee, kallistuu kohti syksyä heti elokuulta, etsii syksyn avartavaa tuoksua. Syksyn hiljalleen hiipivässä hämärässä on kuitenkin hyvä muistella myös kesää ja kaikkia sen lämpimiä muistoja – myös niitä ihania tarinoita, joiden maailmoissa kesä osaltaan kulki. Yksi yhteisistä kesäkirjoistamme oli Astrid Lindgrenin (1907-2002) ikihurmaava Saariston lapset (1965).

Astrid Lindgrenin kirjat ovat juuri sellaista erinomaista lastenkirjallisuutta, jolla on sanottavaa sekä lapselle että aikuiselle. Lindgren on lapsilukijaansa kunnioittava ja arvostava kirjoittaja, joka ei pidä lasta liian pienenä, vaan juuri oikeankokoisena: hän kirjoittaa ihmiselle, joka on pienempi kuin suuri, mutta sittenkin hyvin viisas, ajattelevainen ja tarkkaavainen. Ja lapsilukijan rinnalla saa aikuinenkin nauttia syvällisistä, taidokkaasti rakennetuista tarinoista, joilla on aina jotakin tärkeää kerrottavaa myös hänelle itselleen.

Lindgrenin tuotannosta tekee hämmästyttävän ennen kaikkea se, että se on niin runsas ja monipuolinen ja että kaikessa hänen kirjoittamassaan on erilaisuudestaan huolimatta aina – poikkeuksetta! – tietty ansioitunut taso; näin ainakin kaikissa niissä teoksissa, joita itse olen tähän mennessä tullut häneltä lukeneeksi. Lindgren kirjoittaa yhtä hienosti niin lapsen arjesta kuin fantasiamaailmoista ja lennättää tarinoita tavalla, jonka edessä ei kerta kaikkiaan voi olla ihastumatta kerta toisensa jälkeen.

Saariston lapset edustaa Lindgrenin tuotannon nauravampaa puolta: siinä eletään kesää saaristossa, lapsiperheen sattuma- ja tunnerikasta elämää. Kaupunkilaiskirjailija Melker Melkersson tuo perheensä – ihanan isosisko Malinin sekä veljekset Johanin, Niklaksen ja pikku Pellen Saltkråkanin Nikkarilaan kesää viettämään. Vanhan talon katto vuotaa, eikä uunikaan oikein vedä (ainakaan jos ei peltiä avaa!) ja niin, kaikenlaista sattumusta sitä kaupunkilaisille sattuu ja tapahtuu. Mutta elämä on yhtä kaikki kesää ja ihanuutta – elämänmakuista. Omaa väriään tarinaan tuovat myös Saltkråkanin ympärivuotiset asukkaat ja muut saaristossa vierailevat kesävieraat. Ovat Pampula ja Laivuri ja Stina ja tietysti Teddy ja Freddy ja lisäksi kaikki ne mokomat turjakkeet, jotka rohkenevat liehitellä perheen ikiomaa Malinia. Ja ehkä jopa yksi ihan oikea sammakkoprinssi!

Ja ei, ei elämä sentään aina ole vain ja ainoastaan ihanaa – Lindgren on liian rehellinen ja hyvä kirjailija kirjoittaakseen elämän täysin säröttömäksi. Elämään mahtuu aina myös surua, ja Lindgren osaa niin huikean hienosti kertoa myös sen. Enimmäkseen Saltkråkanissa on kuitenkin juuri sitä ihanaa kesän valoa ja hyvä niin.

Samaistuin lukiessani melko lailla isä Melkeriin, ja Melker on teoksen henkilöistä myös ehdoton suosikkini. Lapsena pidin varmasti enemmän ihanasta Malinista, mutta nyt Melker vei kyllä voiton. Hän on hurmaavan epäkäytännöllinen, kirjallisissa maailmoissaan liihotteleva syvien tunteiden mies. Iloitsee kun on iloitsemisen aika ja suree kun on suremisen aika ja kyllä vain, tympääntyy kun kirjoittamista häiritään. Ja voi, saa todellakin hermokohtauksen kun pelkää lastensa puolesta – ylivireä mielikuvitus ei totisesti aina ole hyväksi. Niinpä niin – Lindgrenillä on aivan erinomainen kyky kiteyttää jotakin hyvin keskeistä paitsi lapsista myös meistä aikuisista. (Ja taisipa joku eräänä lukuhetkenä sanoakin kerrassaan näin: ihan kuin äiti! Kyllä lapset aina totuuden tunnistavat!)

Tämä on hieno kirja! Ja todellakin erinomainen kirja kesälukemiseksi, koska tässäkin on suloinen suvi. Mutta sopii tottakai myös syksyyn, talveen, kevääseen – juuri siihen hetkeen jona kaipaa kesäaaltojen lauluja ja auringon lempeitä säteitä. 

Ja niin, tosiaan, ehkäpä vielä selviää myös se, kuinka ihmeellinen on runoilemisen voima. Kenpä siis asuikaan Nikkarilassa joskus muinoin –  asuiko kenties iloinen puuseppä, joka meni naimisiin tuhat yhdeksänsataa kahdeksan ja muutti sinne nuoren, suloisen vaimonsa kanssa...