Aikamatkailuajatuksia Minna Canthin päivänä

 

Jos aikamatkailu olisi mahdollista (eikä olisi tätä viheliäistä koronaa mahdollisena mukanaviemisenä), piipahtaisin tänään 1890-luvun Kuopiossa ja kävisin tervehtimässä päivänsankari Minna Canthia.

Voisi olla vaikka vuosi 1896. Canthin viisikymppiset olisi vietetty kaksi vuotta aiemmin, hänen teoksensa olisi julkaistu Anna Liisaa myöten ja vielä olisi Canth elossa. Olisi siis maaliskuinen päivä 125 vuotta sitten.

Voisin viedä Canthille lahjaksi vaikka hänen omalla reseptillään leipomaani kakkua ja sanoa, että katsopas, tämän resepti se elää edelleen, ihan niin kuin sinun teoksesikin. Ja veisin kyllä myös kukkia – ne ovat katoavaisia, mutta katoavaisuudessaan kauniita, elämänvaloisia.

Ehkäpä Canth ei luonnostaan uteliaana ihmisenä edes hämmästyisi kaltaistani aikamatkailijaa, arvelisi vain että jaahas, tämä on sitten tällainen vieras. Järjestihän hän niitä spiritistisiä istuntojakin, ja vähän epätyypillisiä piipahtelijoita ne hengetkin kai ovat. Ehkäpä hän siis tarjoaisi minulle kupillisen kahvia siinä missä muillekin vierailleen (ja vaikka en tavallisesti kahvia juo, niin Canthin vieraana kyllä joisin) ja juttelisimme sitten hieman kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta ja ehkäpä vähän naiseudestakin, naisena olemisesta. 

Voisin kertoa hänelle, miten merkittävänä hänen elämäntyönsä jälkipolville näyttäytyy, ja että kiitos hänen ja muiden hänen kaltaistensa rohkeiden suunnannäyttäjien, nykynainen on monella tavalla 1800-luvun lopun naista vapaampi. Voisin kertoa myös sen, miten monipuolinen ja syvälle luotaava kirjailija hän minusta on ja miten paljon hänen teoksistaan pidän, miten paljon niitä arvostan ja miten paljon niistä saan. Voisin kertoa, miten hän on minulle sekä pelkäämätön muutoksen hengetär että herkkävaistoinen taiteilijasielu.

Mieleni tekisi tietysti jutella myös kaikesta siitä, mikä maailmassa on pielessä – Canthin kanssa kun saisi varmasti hyvät maailmanparannuskeskustelut aikaiseksi. Mutta en tiedä, ei taitaisi olla oikein kertoa hänelle siitä, miten monessa kohtaa maailma on edelleen vinkkurallaan ja miten surullisenkin ajankohtaista hänen teostensa tematiikka vielä 2000-luvullakin on. Hänen kuuluu saada toivoa parempaa maailmaa, niin kuin meidän kaikkien vuorollamme.

Mutta kyllähän meillä tosiaan riittäisi puhuttavaa ihan jo kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta. Voisimme vaihtaa ajatuksia vaikkapa siitä, miten voimaannuttavaa ja tuskastuttavaa kirjoittaminen on, kumpaakin vuoron perään. Ja siitä, miten monitasoista kirjallisuus parhaimmillaan on ja miten se näyttää – niin kuin juuri hänen teoksissaan – esimerkiksi sen, miten yksilön mahdollisuudet ovat aina kiinni häntä ympäröivästä yhteiskunnasta.

No, toistaiseksi se aikakone puuttuu ja ehkä on hyväkin niin, vaikka sellainen toisinaan (usein) tuntuisi kovasti houkuttelevalta vempeleeltä. Keskeneräisten ihmisten käsissä aikakoneella saataisiin kuitenkin varmasti paljon sotkua aikaiseksi. Sitä helposti ajattelee, että käyttäisi aikakonetta hyvään, mutta tahtomattaan voisi silti sotkea yhtä sun toista. Mitäpä jos Canth kysyisi vaikkapa sitä, miten kauan hän vielä elää? Enhän minä siihen haluaisi – enkä saisi – vastata.

Täällä siis ollaan, 2020-luvulla, ja 1890-luku on siellä missä se on, historiassa. Onneksi myös tässä päivässä on kuitenkin Canthin teosten ääni, joka yltää puhuttelemaan yli ajan aina tänne asti. Usein tuntuu, että juuri kirjallisuus – niin kuin taide ylipäätään – toimiikin myös aikakoneen tavoin, ikkunana menneisyyteen. Emme pääse paikan päälle, mutta pääsemme ajatuksiin, kokemuksiin, siihen mitä on ollut olla ihminen (myös) menneinä vuosisatoina. 

Minna Canthilla oli toivoa paremmasta maailmasta ja rohkeutta toimia sen puolesta. Hänellä oli myös rohkeutta kirjoittaa itselleen rehellisenä, kulkea omaa polkuaan. Sitä on hyvä muistella tänään, sillä toivoa, rohkeutta ja uskoa askeleisiimme me ihmiset tarvitsemme ajasta aikaan.

Toivotan kaikille toiveikasta Minna Canthin päivää ♥

 

Vierailulla Minnan salongissa – ja juhlavuoden tunnelmia muutenkin

Kaarlo Vuori: Minna Canth. 

Siinäpä Minna, salongissaan, istuu keinutuolissaan ja kirjoittaa, mietteliäänä. Kohta joku ehkä tulee, tervehtimään ja puhumaan kirjallisuudesta tai ajankohtaisista aatteista, ja Minna hymyilee, sipaisee paperinsa piiloon, pyytää keittiöstä kahvit...

Tänä vuonna on juhlittu ja juhlitaan Minna Canthin 175-vuotissyntymäpäivää. Päivänsankari on vuoden mittaan ollut esillä monin tavoin, ja hänen kunniakseen on järjestetty erilaisia tapahtumia ja tempauksia ympäri Suomen. Suurinta juhlahumu oli varmastikin Minnan maaliskuisen syntymäpäivän tienoilla, mutta vain ja ainoastaan oikein ja paikallaan on, että näin merkittävää syntymäpäiväsankaria juhlitaan pitkin vuotta.

Merkkivuoden kunniaksi ja osin jo vähän ennakkoonkin viime vuoden puolella on myös julkaistu mukavasti uutta Minnasta kertovaa kirjallisuutta. Suosittelen lämpimästi esimerkiksi Suvi Aholan teosta Mitä Minna Canth todella sanoi?, johon on koottu Minnan ajatuksia mm. naiseudesta, rakkaudesta, kirjoittamisesta ja köyhyydestä. Mukana on niin lehtiartikkeleita kuin kirje- ja proosakatkelmiakin, joten teoksen kautta pääsee kurkistelemaan varsin monimuotoiseen valikoimaan Minnan kirjoituksia, ja Ahola myös taustoittaa kutakin esille nostamaansa teemaa. Toinen yhtä lämpimästi suosittelemani teos on Minna Maijalan esseekokoelma Punaiset kengät – Minna Canthista, rakkaudesta ja vallasta, jossa Maijala keskusteluttaa Minnan teoksia ja ajatuksia tämän päivän ajatusten ja näkemysten kanssa. Aiheina ovat esimerkiksi luovuus ja kirjoittaminen, rakkaus ja ihmisarvo.  Edelleen suosituslistallani on Maijalan toimittama uusi novellikokoelma Ihmisen kuvia, joka on oikein oivallinen valikoima monipuolisen Minnan novelleja: mukana on niin yhteiskunnallisen eriervoisuuden kuvausta ja omaneduntavoittelua kuin naisen ja ylipäätään ihmisen psyykkeeseen liittyviä kysymyksiä ja yhteisön ahtaita normeja. Ihana ja tervetullut teos on myös lapsilukijoille suunnattu mutta aikuistenkin ihasteltavaksi oikein hyvin sopiva Leena Virtasen ja Sanna Pelliccionin kaunis tieto- ja kuvakirja Minna! – Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot. Täältä löydät lisää tuoreita Minna-kirjoja; tässä on nyt vain sellaisia, joihin olen itse jo ehtinyt tutustua.

Täällä kamarissa Minnan merkkipäivä jäi maaliskuussa juhlistamatta, koska täällä oli muutenkin hiljaista, mutta olin kyllä muistamassa päivänsankaria toisaalla: puhuin kotikirjastossani Minnan sekä muutamien häntä ennen ja hänen jälkeensä kirjoittaneiden naiskirjailijoiden teoksista. Kiitos Minnan hengelle, joka varmasti oli lämpimänä myötätuulena läsnä! 

Ja sitä Minnan ihanaa kahvikakkuakin tuli siinä merkkipäivän tienoilla leivottua ja syötyä. Nam! Tästä kakusta taidankin nyt tehdä makoisan Minnan päivän perinteen, sillä kyllä vaan Minna jokavuotisen synttärikakkunsa ansaitsee. Mutta niinpä niin, mikähän ihme siinä onkin, että Runebergin tortuilla olen kyllä herkutellut vuodesta toiseen, mutta tähän Minnan kakkuun heräsin vasta nyt, kun näin sen reseptin tuossa Virtasen ja Pelliccionin kirjassa... (Kirjan lisäksi resepti löytyy esim. Savon Sanomien ja Maa- ja kotitalousnaisten sivuilta, ja jos et sitä sattunut jo maaliskuussa tekemään, niin kyllä Minnalle varmasti sopii sen nauttiminen ihan minä päivänä vaan.)

Alkuvuodesta tulikin sitten ihan jo tuota Minnan päivän tilaisuutta valmistellessani luettua ja uudelleenluettua roima annos päivänsankarin tuotantoa, samoin tuota hänestä kirjoitettua uutta kirjallisuutta, ja tämä syväsukellus Minnan tuotantoon teki kyllä oikein hyvää. Kyllä vaan Minnan teokset nimittäin elävät ajasta aikaan, ja kyllä vaan hänen samaan aikaan vahva ja herkkä kirjailijanäänensä puhuttelee aina vain. Ei taida ihminen tosiaan juuri muuttua, vaikka ajat muuttuvatkin. Surullistakin tämä tietysti on, sillä soisihan esimerkiksi sellaisten Minnan tuotannossaan käsittelemien kysymysten kuin sosiaalisen eriarvoisuuden olevan jo murheellista menneisyyttä.

Yhteiskunnallisten kysymysten ohella Minnan teoksista tekee usein ajattomia myös hänen kykynsä nähdä syvälle ihmisen mieleen – ja edelleen se, miten yhtäältä ihmisen mieltä ja toisaalta yhteiskunnallisia kipukohtia käsittelevät kysymykset kietoutuvat hänen teoksissaan monella tavalla yhteen. Minnan tuotantoa taas lueskellessani tulin jälleen kerran pohtineeksi myös sitä omaa lempiteostani hänen tuotannossaan ja huomanneeksi, miten vaikeaa sellaisen nimeäminen hänen monien ajattomasti hienojen ja puhuttelevien teostensa joukosta on. Minuun kolahtavat yhtä lailla niin Minnan yhteiskunnallista eriarvoisuutta rohkeasti esiinnostavat teokset kuten Työmiehen vaimo ja Kovan onnen lapsia kuin naisen elämään ja mieleen pureutuvat teokset kuten Hanna, Salakari, Sylvi ja Anna-Liisa. Mutta tosiaan, myös näissä teoksissa näkyy se Minnan teosten monikerroksisuus: esimerkiksi Työmiehen vaimon Johannan ja Salakarin Alman mielet järkkyvät juuri siksi, että ympäröivä yhteiskunta ja sen asettamat ehdot ovat sellaisia kuin ovat, eikä nuori Anna-Liisakaan toimisi niin kuin toimii, jos näkisi itsellään vaihtoehtoja.

Oma Minna-vuoteni on nyt jatkunut myös tässä kesän mittaan. Luen parhaillaan hiljakseen Helle Kannilan toimittamaa ihanaa järkälettä Minna Canthin kirjeet ja viime viikolla vietin Kuopiossa myös aivan ihanan Minna-keskiviikon, jonka aikana kävin pitkästä aikaa Kuopion korttelimuseon Minnan salongissa ja lisäksi pääsin piipahtamaan siinä ihan oikeassa, alkuperäisessä Minnan salongissa Kanttilassa.

Niin, tuo korttelimuseon salonkihan ei tietenkään ole se ihan oikea, sillä Minna asusti oikeasti Kanttilassaan siinä vähän matkan päässä. Korttelimuseon salongin sisustus on kuitenkin enimmäkseen Minnalle kuulunutta alkuperäisesineistöä, ja on se kyllä niin hyvin laiteltu, että siellä hyvinkin Minnan ja hänen aikansa läsnäolon aistii. Kahvi, kakku ja kirjoittaminenkin tuoksuvat ihan selvästi nurkissa, kun vähän malttaa hengittää itseensä ajan virtaa. Ja kuulkaas, ihan varmasti Minnan henki istui siellä keinutuolissaan ja hymyili minulle tervetulontoivotuksiaan.

(Amatöörikuvaajan onnistuneimpia (!) otoksia salonkivierailulla... Mutta ei, tuo heijastus ei ole mitään salamavalohuttua, vaan Minnan hengen valoa :))

Korttelimuseon näyttelysalissa on parhaillaan myös näyttely Minnan Canthin Kuopio, joka kertoo Minnan elämästä Kuopiossa. Näyttelyn lähteenä on käytetty juuri noita Minnan kirjeitä, joita itsekin parhaillaan luen ja joiden katkelmiin olen omalla Minna-matkallani tullut toisaallakin törmäilleeksi, joten sitaateissa tuli vastaan myös mukavasti tuttua. Nähtävillä oli myös esimerkiksi Minnan perhevalokuvia ja ihanaa, vanhaa Kuopiota. Pysäyttävin oli ehkä Minnan kirjoitus Puijon tornin vieraskirjassa heinäkuulta 1889: ”Kaunis on Suomen luonto, mutta mihin kelpaa sen kansa?” (Ja menin, muuten, samalla Kuopion-reissulla pitkästä aikaa vielä sinne Puijon torniinkin. Ja kyllä todellakin on kaunis tämä Suomen luonto, vihreä ja vedestä välkkyvä. Minnan ajoista ovat näkymät kuitenkin paljon muuttuneet, Tuomiokirkon torni näkyy edelleen mutta niin näkyy myös kiivaasti kasvanut kaupunki. Ja eihän se tornikaan tietenkään ole enää sama kuin Minnan aikana. Toivotaan, että kansamme kelpaa sittenkin vielä paljoon hyvään, rakentamaan paitsi näitä yhä kasvavia kaupunkeja myös kaikille hyvää elämää.)

Mutta niin, tosiaan, tänä kesänä myös siinä ihan oikeassa Kanttilassa järjestetään opastuksia aina keskiviikkoiltaisin, ja kävikin nyt niin valtavan hyvä tuuri, että satuin juuri sopivasti olemaan Kuopiossa ja myös huomaamaan tuon loistavan tilaisuuden päästä sisälle Kanttilaan (perehtyneempi kotiseutumatkailija olisi tietenkin tiennyt tämän jo etukäteen, mutta ehkäpä minulla nyt oli tässäkin mukana se suotuisa Minnan henki...), ja niinpä ihanan korttelimuseo-iltapäivän jälkeen luvassa oli vielä antoisa Kanttila-ilta. Opastuksen aikana pääsi kuulemaan ennen kaikkea Kanttilan korjaussuunnitelmia – niin, se korjataan! – mutta myös vähän kurkkimaan Kanttilan huoneisiin, myös – ja ennen kaikkea! – siihen alkuperäiseen salonkiin. 

Kanttila on tällä hetkellä ikävä kyllä surullisen huonossa kunnossa, ja se on ollut sitä kauan. Siksi oli haikeaakin kävellä sen huoneissa, siellä salongissakin, katsella miten tämän tärkeän ja arvokkaan talon on annettu rapistua ja kuunnella miten sen henki nyt huokailee hiutuneissa nurkissa. Valtavan hienoa kuitenkin on, että nyt sitä pyritään ihan tosissaan kunnostamaan. Rakennukseen on tarkoitus tulla mm. Minnan kahvila ja kauppa (siihen, missä se lankakauppa sijaitsi!) sekä taiteilijoiden työtiloja. Toivotaan, että tällä kertaa hienot suunnitelmat myös toteutuvat! Työtä ja kulunkeja Kanttilan kunnostamisessa varmasti riittää, mutta totisesti se on kulttuurihistoriallisesti arvokas rakennus, jota olisi pitänyt ymmärtää vaalia jo paljon aiemmin. Mutta parempi tietenkin myöhään kuin ei milloinkaan. Lisää Kanttilan kunnostusprojektista samoin kuin projektin tukemisesta ja näistä kesäisistä opastuskierroksistakin voit lukea Kanttilan sivuilta.

Ja nyt, eikös vaan, jatketaan yhdessä Minna-vuotta edelleen? Minä jatkan alkajaisiksi ainakin niiden kirjeiden lukemista ja, hmm, kas vain, miten nyt tuntuukin, että voisihan sitä vielä yhden kakunkin pyöräyttää... Jos ei nyt ihan tässä mansikkakakkuaikaan, niin vähän syksymmällä ainakin :)

PS. Ja pakko nyt sanoa vielä tämä: Mars mars Kuopioon, Minnan kunniaksi ja muutenkin! Vanha rakas kotikaupunkini on upea (kesä)kaupunki ja täynnä kulttuuri- ja kirjallisuushistorian huminaa – ajatella, että tuo pikkuinen savolaiskaupunki olikin 1800-luvulla niin merkittävä kulttuurinen kehto ja keidas <3

Minnalle

Hei Minna, ja lämmin syntymäpäivätervehdys sinulle! Pahoittelen, taas, että tulee niin kovin harvoin pidettyä yhteyttä – usein olet mielessäni, mutta aina vaan tämä kirjoittaminen sitten jää. Viime vuonna taisi syntymäpäiväkorttikin jäädä lähettämättä, oli niin paljon kaikkea muuta juuri sillä kohtaa kevättä. Anteeksi!

Tiedän kuitenkin, että olet niitä, joiden kanssa voi pitkänkin ajan päästä jatkaa siitä, mihin viimeksi jäätiin. Tosiystäviä, siis. Ja sinä kun jo olet myös siellä ajan tuolla puolen, niin luulen, ettei ajalla ylipäätään ole sinulle niin väliä. Sinähän olet jo ikuisuutta – sinä ja teoksesi. Yksi vuosi sinne tai tänne taitaa olla vain pieni pisara ikuisuuden meressä.

Ja todellakin, niin, ikuisuutta – teostesi suhteen olet ikuisuutta ikävä kyllä myös siinä surullisemmassa mielessä. Viime viikolla luin lähestyvän merkkipäiväsi kunniaksi uudelleen yhden keskeisimmistä klassikkonäytelmistäsi, Työmiehen vaimon, ja mietin, taas, miten surullista on, että sen käsittelemät kysymykset yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta ja yhteiskunnassa kaikuvista, ihmisyksilöä alaspainavista äänialoista ovat edelleen ajankohtaisia. Toki moni asia on muuttunut sinun ajoistasi, mutta ihmismielen itsekkyys ja kyvyttömyys empatiaan, toisen aitoon kohtaamiseen, ovat surullista kyllä edelleen myös tätä päivää. Milloin, voi milloin, tämä ihmiskunta oppii! Milloin on ihmiskunta kykenevä ymmärtämään sen, mitä historia kertoo, ja näkemään, mitä silmien alla kaiken aikaa tapahtuu! Milloin on ihmiskunta kykenevä vaihtamaan suuntaa!

Toisaalta ei saa luopua toivosta, eihän. Sinä et luopunut, ja juuri toivon vuoksi sinä myös kirjoitit, eikö niin: näyttääksesi, mikä on väärin, ja mikä pitää muuttaa. On myös lohdullista, että Työmiehen vaimoonkin sisältyy kaikessa sen murheellisuudessakin myös toivoa: kirjoittaessasi Johannan pienen pojan juuri Vapun kasvatettavaksi kirjoitat näytelmään myös mahdollisuuden toisenlaisesta tulevaisuudesta.

Teoksissasi, kuten Työmiehen vaimossakin, on usein hienoa myös se, että ne ovat monella asialla samaan aikaan. Työmiehen vaimo esimerkiksi on vahvasti naisasian asialla, mutta samalla se puhuu voimakkaasti yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta yleisemminkin. Ja siitä, niin, miten kovin pieni on pieni ihminen maailman ja toisten ihmisten puristuksissa. Viinanperkelettäkin sinä näkyvästi kritisoit: siinähän juuri on, osaltaan, koko tämänkin murhenäytelmän alku ja juuri. Ja varmasti olisi, Ristolla esimerkiksi, ollut mahdollisuus valita monessakin kohtaa toisin. Maailma on monella tavalla vaikea paikka, mutta joskus olisi myös yksilöllä paremman valinnan mahdollisuus. Toisella mahdollisuus valita on tosin toista paljon suurempi. Ristoa ja Johannaa tässä nyt ajattelen esimerkiksi, sitä miten erilaiset valinnan mahdollisuudet heillä olivat. Vaikea oli Johannan valita pois sitä mikä oli.

Minna, minä ihailen sinua niin. Ihailen rohkeuttasi ja kirkkaita näkijän- ja sanojanlahjojasi – sitä, miten osasit ja uskalsit nähdä yhteiskunnalliset vääryydet ja myös nostaa ne esille. Sinussa yhdistyivät pelkäämätön yhteiskunnallinen vaikuttaja ja herkkä taiteilija. Olit palava sydän ja terävä järki. Niitä kirjailijattaria, joiden jälkiä kirjallisuutemme historiassa ei voi kuin ihailla – ihailla ja kunnioittaa.

Tuli nyt vähän pikainen kirje tästäkin, päivä odottaa. Mutta oikein rakkaita ja lämpöisiä terveisiä sinulle täältä ajan tältä puolen, ja palataan taas, eikö niin?

Katja

Taiteilijatar Minna Canth: Agnes (1892)

Minna Canth 19.3.1844 - 12.5.1897.

Kuva Wikimedia Commons,

alkuperäisotos todennäköisesti Victor Barsokevitschin ateljee.

*****

Aloitan päivänsankaritarkirjoitukseni siteeraamalla hieman Helle Kannilaa:

 

Minna Canth kuuluu Suomen kulttuurihistorian merkittävimpiin, monipuolisimmin ja voimakkaimmin vaikuttaneisiin persoonallisuuksiin. Monia on jälkeenpäin häneen verrattu, mutta aina vain joltakin puolelta. Ei ole toista, joka hänen laillaan yhtaikaa olisi ollut uusia uria uria aukova kaunokirjailija, ulkomaisten kulttuurivirtausten välittäjä ja huomattava yhteiskunnallinen reformaattori, hoitipa hän sen ohella suurta kauppaliikettä ja seitsemän lapsen perhettä. Aika ajoin tämä monipuolisuus on ollut Minna Canthin jälkimaineelle suorastaan haitaksi, varsinkin on kirjailija ja taiteilija pyrkinyt jäämään sosiaalisen uudistajan varjoon. Mutta mitä pitemmästä perspektiivistä hänen elämäntyötään kokonaisuutena tarkastelee, sitä selvemmäksi käy, että hän kuitenkin ennen muuta oli kirjailija ja että hänen merkitystään Suomen kansalliskirjallisuuden eräässä kehitysvaiheessa tuskin voi yliarvioida. Minna Canthin parhailla teoksilla on myös muu kuin historiallinen arvo, niillä on edelleen jokaiselle lukijalle paljon annettavaa ja näyttämöllä esitettyinä hänen draamansa tenhoavat jatkuvasti.

Siteeraus on peräisin Minna Canthin vuonna 1957 ilmestyneiden Valittujen teosten esipuheesta. Ja enpä voi näiden Kannilan sanojen äärellä muuta kuin nyökytellä: Minna Canth on kirjailijatar, jonka muisto ja luomisvoima kantaa aina tähän päivään asti, ehkäpä myös pitkälle tulevaan. Ja kyllä, lämmittää ihanasti ajatella, että kirjastohengetär Kannila ajatteli näin jo tuolloin taannoin!

Kuten myös Minna Maijalan pari vuotta sitten ilmestyneestä uudesta elämäkerrasta Herkkä, hellä,  hehkuvainen (2014) muistamme, Canthia on perinteisesti haluttu ahtaa vain naisasianaisen ja yhteiskunnallisen kannanottajan muottiin, vaikka hän oli todellisuudessa myös paljon muuta: muun muassa ihmismielen tarkkanäköinen havainnoija ja – kyllä vain – ihan oikea herkkäsieluinen taiteilijatar. Hän oli nainen, jossa taide, tarkkanäköisyys ja rohkeus kohtasivat.

*****

Tänä vuonna päätin juhlistaa Canthin lähestyvää merkkipäivää avaamalla Valitut teokset sivulta 309, josta alkaa kertomus nimeltä Agnes (1892). Niin annoin itseni matkata aikaan, jossa Canth istui salonkinsa nurkkauksessa ja kirjoitti 1800-luvun naistaiteilijan palolla (oi, kyllä vain, minä olin siellä, näin hetkittäin miettiväisiksi kurtistuvat kulmat ja taas lentävän kynän, senkin miten joku sitten tuli ja kirjoittaminen taas hetkeksi taukosi). Ja jo ensimmäisiä rivejä lukiessani ajattelin, taas, mikä sanataiteilija Canth olikaan – sekä omana aikanaan että yhä vielä. Agnesin kerronta on hyvin kaunista ja sisältö ihmismielen kokoista.

***** 

Minä sanon sinulle, mitä meillä on yhteistä. Näes, – me kävelemme molemmat yön vanhalla jäällä, ja molemmat tulemme ennen pitkää vajoomaan alas syvyyteen. Eroitus on vain siinä, että minä sen tiedän, sinä et.

Mitä Agnesissa siis tapahtuu? Kerronko? Hieman vain? Vaikka vain sen, että on nuoruudenaikaiset koulutoverit, kaksi tyttöä, ja myöhempi aikuisuus. Sen, että on kovin erilaiset elämät: toinen maailmaa nähnyt kaunotar, toinen kotoinen pumpulimekkoinen äiti. Ja tiedättehän:

Ei kukaan voi olla salonki-nainen ja lasten hoitaja samalla.

Joko toinen, taikka toinen.

Sen, että toisella on maailmannaisen viileys, toisella (lapsekas?) kyky tuntea. 

Senkin, että kohtaaminen tuo mukanaan ehkä väistämättömiä
mielialoja ja juonenkäänteitä.

Usko minua: ei järki, eikä tahto, eikä periaatteet merkitse mitään, niin pian kuin intohimot heräävät. Intohimo – kas, se on herrana, ja nämä muut ovat kauniisti sen palvelijoita vaan, jos se niille ylipäätään suo mitään sijaa.

Entä kerronta? Niin, sanojen soljuvuutta ja ajatonta ihmisenä olemista.
Taidokkaasti aseteltu minäkertoja, jonka läpi kaikki välittyy, myös kaikki se minkä toinen sanoi. Taiteilijattaren sanoja ja niin tarkkoja havaintoja
ihmismielen kuohuista.

Agnes ja Liisi. Liisi ja Agnes. Kaksi naista: niin erilaista, niin ajatonta.

(Ja niin, ehkä myös hieman ennalta-arvattavuutta. Mutta vain siksi, että uuden vuosituhannen lukija on lukenut jo liian monta kertomusta ollakseen helppo yllätettävä. Ja sitä paitsi, ehkä hänkin yllättyy silti...)

*****

Rakas Minna!

Tervehdys sinulle sinne pilvien päälle. Toivottavasti sinulla on siellä kupillinen hyvää kahvia ja reilu palanen makeaa kakkua. Näet kai, että täällä alhaalla liehuu sinun kunniaksesi lippu. Ajattele miten kiehtovaa on, että maailma muistaa sinut yhä. On ihmisiä, joiden henki elää läpi vaihtuvan ajan, ja sinä olet yksi niistä.

Ja tiedätkö, minä luulen että sinä olet – edelleen – aika monelle myös tärkeä esikuva: olit kirjoittava nainen jo silloin, kun sellaisia ei vielä juuri ollut (tai kun heistä ei ainakaan vielä juuri tiedetty, ehkä pöytälaatikoita sentään silloinkin oli,
ainakin toisilla...).

Ja kuule, minä täällä en taidakaan laittaa Valittuja teoksiasi vielä takaisin hyllyyn,
vaan viipyilen vielä niiden sivuilla. Saattaa olla, että päivän mittaan minäkin vielä myös kirjoitan. Siksi, että tahdon, ja siksi, että on sinun päiväsi.

Kiitos sinulle, tienraivaajatar ♥

Minna Canth: Laulaja ja muita novelleja

Sikseen hän sitten jättikin omat huolensa, ja katseli ylös siintävään korkeuteen, jossa taivaan kynttilät kirkkaasti paloivat. Ketkä onnelliset siellä mahtoivat olla niiden luona? Ja ketkä nykyisistä ihmisistä sinne pääsisivät? Tokkohan piioista yksikään? Mutta herrasväki varmaan kaikki. Tiettyähän se, ne kun olivat niin verrattoman paljon parempia täälläkin. (Novellista Lapsenpiika, 1887.)

Niin – miltähän olisi tuntunut, jos olisi sattunut olemaan 1800-luvun loppupuolen herrasväkeä, niitä verrattoman paljon parempia ihmisiä, ja lukemaan piikaansa taas läksytettyään Keski-Suomea, jossa Minna Canth (1844–1897) kirjoitti näitä viiltäviä ajatuksiaan. Millaista olisi ollut herätä vastentahtoisesti huomaamaan, että omassa yltäkylläisyydessä ja ylemmyydessä on ehkä sittenkin jotakin vikaa. Että oli tullut ehkä hyvinkin perusteettomasti asettaneeksi itsensä alempiaan paremmaksi, luulotellut että yhteiskunnallinen asema ja varakkuus kohottavat ihmisen toisten yli. Tiedä häntä, mutta toivoisin toki, että minua olisi vähintään hävettänyt – että olisin ymmärtänyt lukemani merkityksen. Huomautettakoon kuitenkin, että yhtä lailla – tai paljon todennäköisemmin – olisin itse saattanut olla juuri se parjattu pikkupiika, jolla ei ehkä olisi ollut edes lukutaitoa rauhallisesta lukuhetkestä puhumattakaan.

WSOY 1998, antikvariaattilöytö.

Kannen kuva: Maria Wiik, Ullakkokamarissa. 1889.

Canth-matkani, jonka viime vuonna lukemani uusi elämäkerta Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth (2014) ihanasti innoitti taas aloittamaan, on luonnollisesti erittäin kesken: kaikki nämä matkani poukkoilevat ja harhailevat, mutta juuri siinä on toisaalta myös niiden viehätys. Nyt tahdoin lähestyvän merkkipäivän kunniaksi kuitenkin lukea pitkästä aikaa jotakin tältä suurelta realistiltamme, ja tämä kauniskantinen novellikokoelma Laulaja ja muita novelleja tuntui sopivan tähän hetkeen mitä parhaimmin. Kokoelma on koottu vuonna 1998 Anne Helttusen ja Tuula Uus-Halilan toimittamana, ja sen takakansi muistuttaa, että Canth kirjoitti näytelmiensä ohella myös lukuisia novelleja, joita ilmestyi sanoma- ja aikakauslehdissä koko hänen kirjailijanuransa ajan. Kokoelman novellit ovat vuosilta 1887–1895 ja ne ovat ilmestyneet mm. Uudessa Kuvalehdessä, Keski-Suomessa ja Valvojassa. Ja kyllä, niin kuin mielelleni taipuvaista on, se kurkottelee jälleen kohti kiehtovia kysymyksiä siitä, miltä aikalaislukijoista mahtoi näiden novellien äärellä tuntua. (Oi niin, toivoisinkin aikamatkailun mahdollisuutta ihan jo siitä (suuresta!) syystä, että pääsisin menneiden aikojen lukijoiden mieleen... Ajatella, jos olisi sellainen vempain joka aidosti mahdollistaisi maailman tarkastelemisen esim. 1800-luvun lopun ihmisen ajatuksista käsin – päästäisi mieleen! Vaan onhan sentään mielikuvitus. No niin, taas harhapolku. Pahoittelen.)

Koskettavin kokoelman kaikista hienoista novelleista on jo kirjoitukseni alkuun siteeraamani Lapsenpiika, joka kertoo kolmetoistavuotiaasta Emmi-piiasta. Emmin jalkoja kolottaa, ja hän miettii olisiko hän milloinkaan maailmassa niin onnellinen että saisi yhtenäkään aamuna nukkua tarpeeksi asti? Pienen Lilli-vauvan äiti toruu ja moittii ja kääntää kylkeään, sillä pienet piiat ovat koneita vaikka rouvat eivät. Kun yliväsyneelle piikapololle sattuu vahinko, jossa ei onneksi käy hullummin, tuohtunut mamma päättää heti hankkia lapselleen paremman hoitajan. Kun Emmi sitten joutuu lähtemään ja saa seuraavan pestinsä huonoon paikkaan, hän toteaa vain:

Mistä niitä parhaita paikkoja kaikille riittää. Muutamat saavat tyytyä huonompiin ja kiittää onneaan, etteivät mieron tielle joutuneet.

Sellainen on kolmetoistavuotiaan lapsenpiian, Emmin, elämänkäsitys.

Toinen erityisen hieno novelli on Ompelija (1894), joka on monikerroksinen kertomus rakkauden oikullisuudesta ja petollisuudesta, naisen sinisilmäisyydestä ja vaihtoehdottomuudesta, ihmisten sydämettömästä itsekkyydestä ja yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta. Rakkaus on hurjaa, kyllä: Koko maailma ikäänkuin hävisi kauvas pois, syvällä sielunpohjassa oli vaan tunne siitä, että Ossi häntä [Ailia] rakasti, ja että hän parastaikaa istui siinä hänen rinnallaan ja pyysi häntä omakseen. Ja sitten – sitten! Niin – sitten kun Ossin huulet koskettivat hänen huuliaan – taivaan herra! Veri syöksi semmoisella vauhdilla hänelle päähän, että ihan hän luuli pyörtyvänsä siihen paikkaan! Mutta entäs kun se taas toisena hetkenä kääntääkin katseensa pois: Martha, mikä onneton sattuma sinut toi tänne? Ajattelin vähitellen sinua valmistaa, ja nyt se tuli näin äkkiarvaamatta. Niin, Martha sopii kyllä uuden rakkauden tieltä hylätä, vaikka tämä sanookin että sinä tulet pian isäksi. Mies, Ossi, on rauhassa saanut käyttää hyväkseen köyhän ompelijattaren rakkautta ennen astumistaan avioon, mutta ompelijatar, Martha, joutuu yksin kantamaan paitsi menetyn rakkauden tuskan myös kaiken häpeän: Häpeä häntä odotti ja ihmisten tuomio, puute ja avuttomuus. Eikä yhtään ainoata ystävää, joka olisi säälinyt ja lohduttanut! Kyllä: novellissa kaikuu painava varoituksen sana siveyden vaalimisen puolesta, mutta myös kiivas kritiikki ajan yhteiskunnallisia epäkohtia ja kaksinaismoralismia vastaan. On totta, että Martha oli hetkellisen onnen tähden uhrannut tulevaisuutensa, koko elämänsä, mutta hänen erheensä ei suinkaan tee tyhjäksi sitä surullista vääryyttä, että hän lopulta laskeutuu Vedenemon pohjattomaan valtakuntaan, kun taas Ossi viettää pian kihlajaisia suloinen Aili-morsian rinnallaan, eikä Marthaa enää muisteta kuin salaperäisenä, kiehtovana tarinana naisesta jonka Vedenemo otti.

Näiden kahden taidonnäytteen rinnalla kokoelmassa on myös viisi muuta naiseutta ja naisen elämää hienosti tutkivaa novellia. Niminovellissa Laulaja (1895) kerrotaan Kirstistä, jonka elämä on jäänyt kodin seinien ja maailmalla menestyvän kasvattiveljen varjoon, ja novellissa ”Vanha piika” (1891) äänen saa Saara, joka ei kelpuuttanut ketään ja jäi siksi ilman ja yksin. Novellin Epäluulo (1891) Elli on puolestaan esimerkki hysteriaan taipuvaisesta naisesta, jonka mieli ei järkytyksen äärellä pysy kasassa – niin: realismille ominaiseen tapaan Canth tutki mielenkiinnolla naisen psyykettä ja antoi henkilöidensä välillä ajautua äärimmäisiinkin tekoihin. Elli epäilee aviomiestään rikoksesta (syystäkö vai syyttä, sen saa lukija ratkaista) ja ajautuu tuskissaan epätoivoon, joka ajaa hänetkin kuolemaan. Kuolemat ovat dramaattisia ratkaisuja, ehkä liiallisiakin, mutta ne kuvaavat osuvasti järkyttyneiden naisten henkistä epätasapainoa ja kipeästi koettua vaihtoehdottomuutta.

Novelli Eräs Puijolla käynti (1891) ei ole samalla tavalla lohduton kuin moni muu kokoelman novelleista, vaikka siinäkin tunteet vyöryilevät ja kyyneleet virtaavat. Tämän novellin keskiössä on kysymyksiä siitä, miten tärkeää on mukautua yleiseen mielipiteeseen ja edelleen siitä, mikä siinä lienee ollutkaan, että heitä tyttöjä niin kovalla pidettiin? On pöyristyttävää, että kaksi nuorta tyttöä menee yksinään Puijolle, joka on julkinen paikka, melkein kuin ravintola. (Kerrottakoon varmuuden vuoksi, että Puijo on jotakin niin kamalaa kuin Kuopion näköalapaikka: sinne nämä kuohuttavat seitsemäntoistavuotiaat tytöt rohkenivat siis metsien läpi kulkea...) Tämä poikkeama "yleisestä mielipiteestä" aiheuttaa ilon ja innostuksen sijasta lopulta suunnatonta surua ja häpeää, vaikka tytöt on vain nähty (ehkä jopa ilman kenkiä mutta silti: vain nähty).

Erityisen onnellisia eivät nämä(kään) Canthin naiskohtalot siis juuri ole. Kaksi kokoelman novelleista päättyy siihen, että päähenkilö hukuttautuu, ja voineeko pitää kovin onnellisena myöskään morsianta, jonka sulhanen on juuri ajanut entisen rakastajattarensa epätoivoiseen tekoonsa? Morsian ei tätä toki tiedä, mutta ehkäpä juuri se tekeekin tilanteesta niin traagisen. On kuolemaa, yksinäisyyttä, osattomuutta. Häpeää, hyväksikäyttöä, lohduttomuutta. Niin: Canthin sanoja ansaitsevat ennen kaikkea onnettomat naiset ja ihmisten itsekäs kovasydämisyys. Ja kyllä, kuten kokoelman esipuheen kirjoittanut Leena Kirstinä sanoo: Canthia kiinnostaa tyttöys ja naiseus. Hän tutkii naisena olemisen muotoja, mahdollisuuksia ja rajoituksia. Nykylukija voi kysyä itseltään, mitä muutoksia on tapahtunut sadassa vuodessa. Omasta puolestani en voi kuin suositella lukemaan Canthia, ensimmäisen kerran tai yhä uudestaan, ja kysymään kaiken muun ohella myös, tai erityisesti, juuri tuota: mikä onkaan muuttunut ja mikä ei – ja miksi?

 

Kokoelman päättää – lohdullisesti – muita toiveikkaampi novelli Kodista pois (1893), josta Canth kirjoitti myöhemmin myös näytelmäversion (Kotoa pois, 1895). Novellin nuori Fanny on oikeastaan ainoa kokoelman nainen, jonka edessä tulevaisuus aukeaa avarana ja toiveikkaana. Fannyssa on ihailtavaa rohkeutta olla täyttämättä ympäristön odotuksia: hän ei tahdo vaimoksi vaan opettajaksi ja seuraa valitsemaansa tietä vanhempiensa vastustuksesta huolimatta. Fanny on eräänlainen nykynaiseuden airut – neito, joka valitsee itse. Novelli – ja kokoelma – päättyy Fannyn toiveikkaaseen suuntautumiseen kohti tulevaa:

Matka alkoi, huolet haihtuivat, jäivät taaksepäin, sillä perältä kaukaa 

kangasti eteen uusi, toivorikas tulevaisuus.

 

Ja ah, hyvä niin: olkoon tulevaisuus ollut Fannylle suotuisa ja myötätuulinen. Minun on näistä suloisen lempeistä tunnelmista huolimatta kuitenkin palattava vielä hetkeksi Lapsenpiian armottomaan tarkkanäköisyyteen. Samaa tarkkanäköisyyttä on toki myös muissa kokoelman novelleissa, kuten myös novellissa Kodista pois, jossa Canth ilkikurisesti piikittelee mm. ihmisten ulkokultaisuutta ja pintapuolisuutta. Mutta tässä vielä pienen Emmin mietteitä ja kysymyksiä: 

– Kuule Silja, puhui Emmi riisuessaan, minkähäntähden me olemme niin pahoja, me piiat?

– Etkö sinä tiedä? 

– En.

– Sentähden, että meidän täytyy valvoa niin paljon. Ennätämme tehdä puolta enemmän syntiä. Katsos herrasväki kun nukkuu pitkään aamulla tuonne yhdeksään ja kymmeneen, niin jää vainen moni paha työ tekemättä.

 

Niin: Miltä olisikaan tuntunut olla se herrasväen rouva, joka olisi tämän novellin vuonna 1887 lukenut. Mitä olisi tullut sanottua niille naapuruston hienoille rouville, jotka olisivat tulleet aamupäiväkahville. Miltä olisi tuntunut kuulua niihin yleviin rouviin, jotka itse eivät milloinkaan erehtyneet. Ja niin, kuinka se – erehtyminen – olisi ollut mahdollistakaan, he kun olivat niin ylen viisaita ja niin paljon korkeammalla muita tavallisia ihmisiä. Olisiko tullut yhteisvoimin suutahdettua tähän tympeään Canthiin, joka jälleen kerran oli järkyttänyt kunnon kansalaisen mielenrauhaa, ja unohdettua sen jälkeen koko kirjoitus, keskityttyä pikkurillin oikeaan asentoon ja notkuvan kahvipöydän antimiin.

Entä miltä tuntuu olla alkaneen 2000-luvun lukija, joka huomaa että vaikka moni asia on nykymaailmassa paremmin kuin toistasataa vuotta sitten, ovat ne tietyiltä osin yhä tuskallisen samankaltaisia. Eriarvoisuus ei ole kadonnut maailmasta minnekään. Globaalissa mittakaavassa ihmisten eriarvoisuus on hirvittävää ja nykyään näyttää valitettavan todennäköiseltä, että myös omassa ”hyvinvointiyhteiskunnassamme” tapahtuu surullisia käänteitä, jotka johtavat yhteiskunnan yhä voimakkaampaan eriarvoistumiseen. Ehkä on niinkin, että olemme oman onnemme seppiä, mutta vain hyvinvoivassa yhteiskunnassa asuu hyvinvoivia ihmisiä, joilla on voimia takoa myös sitä onnea.

Tämä päivä, Minna Canthin päivä, ei suotta ole myös tasa-arvon päivä. Canth teki hienon ja tärkeän elämäntyön ohjatessaan aikansa ihmisiä huomaamaan yhteiskunnan kipeitä epäkohtia. Samalla, kun hänen teoksensa kantavat vahvasti omaa aikaansa, ne ovat monella tavalla myös murheellisen ajattomia: maailma ei ole tasa-arvoinen vieläkään, yli sata vuotta Canthin jälkeen. Minna Canthin kaltaisten rohkeiden kirjailijoiden tarve ei siis valitettavasti ole historiaa. Lepatelkoon hänen kunniakseen tänään kohotettu lippu ymmärrystä myös oman aikamme ihmisten mieliin ja innoittakoon hänen tuotantonsa yhä uusia kirjoittajia katsomaan elämää silmiin sielläkin, missä se ei näytä kauniilta. Maailma tarvitsee niitä, jotka uskaltavat kertoa.

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää!

Minna Canth: Salakari (1887)

”Rakkaudessa on nainen orja, mies herra vaikka pitäisi olla juuri päinvastoin.”

Tällaisin sanoin sekoittelee maisteri Nymark Alma Karellia, rehtorinrouvaa ja neljän lapsen äitiä. Nymark on galanteeri, kaunopuheinen liehittelijä, joka uskoo uuden ajan vapaisiin aatteisiin ja tahtoo niihin mukaan myös kauniin rehtorinrouvan. Nymark jatkaa:

”Nainen joutuu tappiolle rakkaudessaan vaan sentähden, että hän antaa miehen päästä voitolle.”

Nymark tarkoittaa, että naisen pitää olla vapaa, kieltäytyä antamasta itseään miehelle kokonaan, olla koskaan sanomatta ”minä olen sinun”. Naisen viehätysvoima miehen silmissä perustuu juuri saavuttamattomuuteen, siihen että nainen pysyy vapaana miehen vallasta.

Alma, elämäänsä jokseenkin tyytyväisenä elellyt nuori rouva, menee Nymarkin puheista vähitellen pyörryksiin, alkaa ajatella niitä kuin suuria totuuksia ja ajautua kohti liehittelijänsä käsivarsia. Alma hurmaantuu ihailusta, mutta kenties kaipaa enemmän huomiota myös (tai ennen kaikkea) omalta mieheltään. 

Alma ja John Karellin avioliitto tuntuu alkuun olevan melko onnellinen: Alma rakastaa miestään ja mies Almaa. Mutta Johnin elämä on kodin ulkopuolista toimintaa täynnä, kun taas Alman elämä on vaimona ja äitinä olemista lukuunottamatta toimetonta ja tyhjää. Siksi Alma tarvitsisi enemmän huomiota kuin Johnista on antamaan. John on lempeä, vakaa ja rakastava mies, mutta kuitenkin kykenemätön vastaamaan Alman tarpeisiin tämän tarvitsemalla tavalla - Alma kaipaa rakkautta, romantiikkaa ja nähdyksi tulemista, mutta ei kuitenkaan osaa sitä Johnille sanoa. Sinänsä onnellisen liiton ongelmakohtana onkin juuri puolisoiden keskinäinen kohtaamattomuus ja kyvyttömyys tunnistaa ja tunnustaa omia ja toisen tarpeita:

”Oli hän [Alma] koettanut katkeria tunteitaan hallita. Hoiti lapsia ja ompeli. Mutta ajatukset menivät väkistenkin aina siihen. Hän laski, kuinka monta sanaa John oli hänelle puhunut, kuinka kauvan hän oleskeli kamarissaan ja kuinka kiireesti hän aina vetäytyi pois perheen ja hänen luota. Ja kun John sitten sattui tulemaan, hänen juuri näitä ajatellessaan, ei hän parhaalla tahdollakaan voinut olla iloinen ja ystävällinen.”

Syy Alman ja Johnin kohtaamattomuuteen ei siis ole yksin Johnin – Alma ei itsekään osaa puhua Johnille oikein, kertoa tunteitaan ja toiveitaan sellaisina kuin ne ovat, vaan peittää pahan mielensä äksyilyyn. Maatessaan eräänä riidan jälkeisenä iltana hiljaa miehensä vierellä, nukkuvaa teeskennellen, Alma ajattelee: ”Siinä hän [John] nyt oli, niin likellä ja kumminkin samalla niin kaukana.” Kenties juuri tässä tiivistyy yksi tarinan tärkeimmistä ajatuksista: Alma on miehensä vierellä kovin yksin.  

Kun John ei omilta kiireiltään ennätä kulkea vaimonsa seurana sosiaalisissa riennoissa, hän antaa tämän kulkea niissä Nymarkin kanssa – ajattelee, että mustasukkaisuus olisi vain alentavaa sekä Almaa että häntä itseään kohtaan. John sanoo Almalle: ”Tee aivan kuin tahdot.” Ja Alma tekee, kulkee yhä kiihtyvämpänä Nymarkin rinnalla, sillä Nymark vastaa Alman kasvavaan tarpeeseen tulla nähdyksi:

”Mielihyvällä hän sen ohessa muisteli Nymarkin hienoja kasvon piirteitä, hänen sorjaa vartaloaan ja hänen hehkuvia silmäyksiään – silmäyksiä, jommoisia ei John hänelle enää pitkään aikaan...”

Mutta lopulta, kun Alma lankeaa, on syyllisyys hirvittävää: mieli ei kestä tehtyä rikosta vaan huutaa houreita. Nymarkia suhde ei tunnu lopulta koskettavan juuri lainkaan – hän on rakkauden poluilla huolettomasti kuljeskeleva liehittelijä, jolle kehojen kohtaaminen on luonnollista riemunpitoa, mutta Almalle se on – avioliittonsa ulkopuolella – synneistä suurin. Alma ei sittenkään kykene olemaan sellainen uuden ajan rajoista vapaa nainen, jollaiseksi Nymark häntä koettaa lietsoa.

 

Painokseni on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran
klassikkopokkari vuodelta 1996.

Tartuin tähän kirjaan tarkoitushakuisesti, kahden kimmokkeen houkuttelemana: toisaalta siihen innoitti hiljattain lukemani Anna Karenina ja toisaalta Minna Maijalan uusi Canth-elämäkerta, jossa sivuttiin Annan ja minulle ennestään tuntemattoman Alman yhteyttä. Kuten Maijala toteaa, jo Alman nimi – Alma Karell –  rinnastaakin hänet kirjalliseen sisareensa Annaan (Maijala 2014, s. 220). Yhtäläisyyksiä on muitakin, ja Salakari asettuu siten selkeästi keskustelemaan myös Anna Kareninan kanssa. Alma Karell on kuitenkin ennen kaikkea itsenäinen kirjallinen hahmo, joka ansaitsee arvonsa yhtenä Canthin merkittävistä henkilökuvista.

Maijala totesi elämäkerrassaan, että Salakari edustaa Canthin tuotannossa niitä teoksia, jotka kytkeytyivät ajan realistien ja naturalistien halukkuuteen tutkia naisen psyykettä ja eroottisuutta: nainen nähtiin merkillisenä mysteerinä ja poikkeamana normista eli miehestä (2014, s. 219). Eräs psykologisen realismin riemuvoitto oli juuri Leo Tolstoin Anna Karenina, ja samalle psykologisen realismin saralle asteli myös Canth teoksellaan Salakari.

Liisi Huhtala toteaa painokseni esipuheessa, että Salakari asettuu Canthin tuotannossa kahden kauden rajamaille: se on ”enimmäkseen ohjelmarealistinen mutta osin uutta enteilevä”. Ja niin se onkin: Ohjelmarealismi näkyy teoksessa selkeinä viittauksina ajan yhteiskunnallisiin kysymyksiin kuten kielikysymykseen ja vähäosaisten asemaan. Uuden enteily puolestaan ilmenee voimistuvana psykologisena kuvauksena Canthin tutkiessa naisen rakkaudentarvetta ja sitä raskasta syyllisyydentunnetta, jota tämän tarpeen (narsistinen) tyydyttäminen naisen mielessä herättää.

Alman tarina on epäilemättä yksi kirjallisuushistoriamme traagisimmista naiskohtaloista. Hänen tragediansa takana on ennen kaikkea toimettomuus ja yksinäisyys – Alma kaipaa miehensä huomiota liian tyhjien päiviensä täytteeksi, mutta koska ei sitä saa, on altis ajautumaan toisen miehen ihailtavaksi. Se, että Alma tulee joutuneeksi Nymarkin pauloihin, selittyy toisaalta Nymarkin kaunopuheisuudella ja liehittelyllä, toisaalta Alman jo olemassaolevalla tarpeella saada osakseen huomiota. Kuten Huhtala sanoo, Nymark edustaa ns. uutta miestä, joka on toisaalta ”dekadentti esteetti”, mutta toisaalta myös ymmärtää naista ja osaa puhua ja liehakoida naisen kaipaamalla tavalla.

Sovitus, joka Almalta aviorikoksestaan vaaditaan, on raskas, mikä kenties ilmentää kertojan näkemystä Alman lankeamisesta. Toisaalta kertojan ääni kuitenkin myös ymmärtää Almaa – sitä, että Alman elämän kehykset ovat omiaan ajamaan tämän hermoiltaan heikon naisen liehittelijän syliin. Maijalan mukaan Canth itse korostikin ennen kaikkea Alman hysteerisyyttä ja heikkohermoisuutta – Alma siis ajautuu tekemään sen minkä tekee siksi, että on mieleltään epävakaa ja johdateltavissa. Toisaalta Alma on kuitenkin myös kuva aikansa naisesta, jota ei ole opetettu ajattelemaan itse. (Maijala 2014: 221-223.) Tällaisena Alma asettuukin myös kritiikiksi ajan naiskasvatukselle: Almalla ei ollut kykyä täyttää elämäänsä mielekkäällä tekemisellä, joka olisi antanut hänen elämäänsä muutakin merkitystä kuin naisena olemisen.

John on se, joka teoksessa näyttää ”oikeamieliseltä”, so. siltä, joka kannattaa oikeita aatteita eli erityisesti suomen kielen ja vähäosaisten aseman parantamista – juuri näitä aatteitahan Canth itsekin halusi edistää. Se, mihin John ei sitten kykene, on vaimonsa riittävä huomioiminen. Salakarissa keskustellaan paljon myös kirjallisuudesta, mm. Balzacista, Zolasta ja Ibsenistä – ja liehittelijä Nymark kehuu näiden kirjailijoiden tuotoksia, kun taas John sanoo niiden olevan hyviä jos niitä osaa lukea oikein, siten että ”näkee pahan seuraukset” – ehkä Salakarikin on siis osattava lukea oikein, nähtävä mitä sillä tahdotaan sanoa?

Aikalaiskritiikeissä (painokseni liitteenä on kolme arvostelua vuosilta 1887–1888) epäiltiin Alman ”psykoloogillista” uskottavuutta ja nähtiin rehtorinrouvan aviorikos pöyristyttäväna ja mahdottomana. Ehkäpä Canth oli tässäkin aikaansa edellä – näki jo sen mitä muut eivät nähneet tai olleet näkevinään.

 

Vanhoja teoksia lukiessa onkin aina kiehtovaa ajatella myös sitä, mitä aikalaiset ovat mahtaneet niitä lukiessaan miettiä. Aikalaisille tämä(kin) teos on varmasti ollut järkyttävä ja rankka – en voi kuin kunnioittaa ja ihailla Canthia, jolla on ollut rohkeutta ja uskallusta kirjoittaa tämäkin aikanaan – ja yhä – tärkeä teos. Nykylukijalle Alman syyllisyydentunteen suunnattomuus on ehkä järkyttävää – on kenties jo vaikea käsittää, miksi teko, joka on sittenkin ymmärrettävä, johtaa äärimmäisyyksiin. Tässä kuitenkin näkee, että moni asia – yhteiskunta, sosiaalinen ympäristö, ajan henki – on ennen ollut eri tavalla. Ihmisen tarpeet ovat ajasta aikaan jokseenkin samat, mutta hänet on sidottu toimimaan siinä ajassa, jossa hän elää.

Nykylukijallekin Salakari antaa silti ajattelemisen aihetta – Alman teot johtavat seuraamuksiin, jotka nykypäivän mittakaavassa ovat äärimmäiset, mutta rakkaudenkaipuu samoin kuin syyllisyydentunto ovat yhä yhtä lailla olemassa. Ihminen ei muutu, vaikka maailma muuttuu ja teot ja tunteet toteutuvat erilaisissa kehyksissä: kaikkina aikoina ihmiset tarvitsevat rakkautta, hyväksyntää ja nähdyksi tulemista.

 

Tämä lukukokemus sai minut taas kerran pohtimaan sitä, kuinka tämän päivän lukijana luen myös tätä teosta väistämättä eri tavalla ja eri lähtökohdista kuin 1800-luvun loppupuolen lukija. Alman teko saa minut pohtimaan rakkauden olemusta, mutta ei pöyristymään: ymmärrän Almaa ja sitä, miksi hän ajautuu Nymarkin käsivarsille. Järkytyn lähinnä siitä, mihin Alma aviorikoksensa myötä ajautuu. Oma tulkintakehykseni vaikuttaa väistämättä myös siihen, millaisia ajatuksia teoksesta löydän: minulle se avaa näkymän paitsi omaan aikaansa myös ikiaikaiseen rakkauden tematiikkaan ja kysymykseen siitä, missä menee rakkauden "oikean" ja "väärän" raja. Ennen kaikkea Alma antaa minulle ajateltavaa – erinomainen kirjallinen henkilö siis!

PS. Anna Kareninan ja Salakarin jälkeen tekee mieleni lukea uudestaan myös kauan sitten lukemani Gustave Flaubertin Rouva Bovary. Kuten Anna Karenina, myös Emma Bovary on nähty Alman kirjallisena sisarena – tämä ilmenee niin Maijalan teoksesta kuin Huhtalan esipuheestakin. Ja entäpä muut Canthin teokset, en malta odottaa! Matka jatkuu aina vaan – onneksi.

 
******************************

KIRJALLISUUSLÄHTEET, Salakarin lisäksi:


Minna Maijala 2014: Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth. Otava.
Lisäksi klassikkopokkariini sisältyvä Liisi Huhtalan esipuhe "Alma Karellin tarina".

Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth (2014)

Minna Canth (1844-1897) on aina ollut minulle läheinen. Ehkä se johtuu siitä kuin kujeilevasta yksityiskohdasta, että meillä on kaksi yhteistä kotikaupunkia: Kuopio ja Tampere. Olemme siis kulkeneet osin samoja polkuja, vaikkakin eri ajassa ja erilaisina elämän hetkinä: Canth muutti lapsena Tampereelta Kuopioon (ja myöhemmin Jyväskylään ja taas Kuopioon), minä puolestani nuorena aikuisena Kuopiosta Tampereelle (ja myöhemmin sen reunamille). Minulta Kuopio on siis sittemmin jäänyt taakse, mutta Canth puolestaan palasi sinne Jyväskylän vuosiensa jälkeen jäätyään jo varhain leskeksi ja eli siellä kuolemaansa asti. Pitkälti juuri Canthin ansiota onkin, että pieni Kuopio oli hänen aikanaan niin merkittävä kulttuurikaupunki.

Lapsena ihailin Minna Canthin komeaa patsasta hänen mukaansa nimetyssä kuopiolaisessa puistossa: kylläpä Canth olikin mahtava, voimakas, vaikuttava. Kuopion korttelimuseossa ihailin hänen kaunista salonkiaan: henkevää, ihanaa huonetta, joka oli – vaikkakin sinne rakenneltu – aito tuulahdus jotakin mennyttä, kadonnutta, ja sittenkin jotenkin pysyvää. Kävin kuusi vuotta Minna Canthin nimeä kantavaa koulua, ensin kolme vuotta yläastetta ja sitten saman verran lukiota. Lukioaikoina esitin myös Rouva Penttisen roolia Canthin näytelmässä Kotoa pois, ja samalla tulivat tutuiksi myös näytelmät Työmiehen vaimo ja Kovan onnen lapsia: koulumme teatteripiiri teki Canthin juhlavuoden kunniaksi sikermän muutamista hänen teoksistaan.

Tartuinkin ilolla ja innostuksella uuteen Minna Canthin elämäkertaan, kirjallisuudentutkija Minna Maijalan teokseen Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth. Elämäkerta ilmestyi mitä oivallisimpana hetkenä, sillä onhan taas juhlavuosi: Minna Canthin syntymästä tuli 19.3. kuluneeksi komeat 170 vuotta.

 

Kirja on ehdottomasti hankintalistallani,
mutta lainasin sen ensihätään kirjastosta.

Canthista on aikaisemmin kirjoitettu kolme elämäkertaa: Lucina Hagmanin kaksiosainen Minna Canthin elämäkerta julkaistiin vuosina 1906 ja 1911, Greta von Frenckell-Thesleffin Minna Canth vuonna 1942 (suom. 1944) ja Reetta Niemisen Minna Canth, kirjailija ja kauppias vuonna 1990. Ensimmäisenä Canthista kirjoitti siis Lucina Hagman, ja juuri Hagmanin luomaan tarinaan Canth-kuvamme on Maijalan mukaan pitkälti perustunut. Maijala osoittaa, kuinka aiempi elämäkertakirjoitus on kuvannut Canthin ennen kaikkea vahvaksi naisasianaiseksi, ja kuinka koko hänen elämäntarinansa on muokattu juuri tähän kehykseen sopivaksi. Käsityksemme Canthin elämästä onkin perustunut lähinnä tietoisesti rakenneltuun tarinaan, liki fiktioon. Eräs Maijalan hienoja ansioita onkin juuri se, kuinka hän kykenee osoittamaan rakennetun elämäkerran fiktiomaisuuden: me luemme elämäkertoja helposti tosina, vaikka myös ne rakentuvat usein tiettyjen tarinakaavojen mukaisiksi sepitteiksi. Mutta - kuten Maijala toteaa - Canthin aikaisempia elämäkertoja voidaan kuitenkin lukea kriittisesti, historiallisina kerrostumina.

Maijala itse kirjoittaa Canthin aikaisempia elämäkertoja huomattavasti syvemmäksi, monivihahteisemmaksi ihmiseksi: Canthin teosten syväluenta ja lukuisat aikalaislähteet osoittavat, että hän oli myös paljon muuta kuin toimelias naisasianainen ja yhteiskunnallisten epäkohtien esille nostaja. Ensinnäkään Canth ei ollut vain räväkkä ja rohkea toiminnan nainen, vaan myös hyvin herkkä ja haavoittuvainen taiteilijasielu, jota mm. ärhäkät aikalaisarvostelut ja ivailut satuttivat. Canth ei myöskään erityisesti viihtynyt huomion keskipisteessä eikä jalustoilla, vaikka olikin aktiivinen ja aikaansaava - hän sanoikin, että juhliin antavat aihetta aatteet, ei ihminen. Parhaimmillaan Canth oli kotonaan Kanttilassa, jossa hän sydän ja mieli avoinna otti vastaan vieraita ja antautui innokkaisiin, syvällisiin keskusteluihin.

Canth oli kiistatta maamme merkittävimpiä realisteja, ehkä jopa merkittävin, mutta Maijala tähdentää, että Canthin realismi ei ollut ainoastaan yhteiskunnallista vaan myös - ja ennen kaikkea - psykologista. Yksipuolisen yhteiskunnallinen lukutapa on jättänyt huomiotta Canthin kirjalijantyön monitasoisuuden ja mm. sen yhteydet ajan eurooppalaiseen kirjallisuuteen ja uuteen luonnontieteelliseen maailmankuvaan: Canth nosti kyllä teoksissaan esille yhteiskunnallisia ongelmia, mutta hän asetti ne ennen kaikkea taustaksi ja kehyksiksi henkilöidensä psykologiselle kuvaukselle. Canthin teokset ovatkin usein juuri psykologisia tutkielmia ihmisen mielestä yhteiskunnallisesti vaikeiden olosuhteiden armoilla (esim. Työmiehen vaimo, Kovan onnen lapsia). Canth olikin sekä yhteiskunnallisen että psykologisen kirjallisuuden pioneeri: hänen työnsä osoitti, kuinka vaikuttavaa kirjallisuus voi olla ja kuinka paljon se voikaan kertoa.

Maijala toteaa, että Canth itsekin korosti juuri henkilöhahmojensa psykologian merkitystä: kerronnan psykologinen taso oli Canthille henkilökohtaisesti merkittävä, mutta se myös liitti hänet aikansa eurooppalaisiin pyrkimyksiin, joiden mukaisesti kaunokirjallisuuden tuli tuottaa ennen kaikkea sielutieteellisiä tutkielmia ihmisen käyttäytymisen, toiminnan ja tunteiden ymmärtämiseksi. Maijala osoittaa, kuinka Canth kirjoittikin teoksensa myös vuoropuheluun aikansa eurooppalaisten realistien kanssa: mm. Ibsenin, Zolan, Tolstoin ja Dostojevskin teokset ovat asettuneet Canthin teosten interteksteiksi. Canth siis seurasi ja tunsi aikansa kirjallisuutta laajasti, ja myös tämä tekee hänestä kirjailijantyöhönsä sitoutuneesti suhtautuneen ammattilaisen. Canth oli myös sitä mieltä, että juuri psykologinen, realistinen romaani tulee olemaan tulevan kirjallisuuden perusta. Taisipa hän olla oikeassa - rakentuuhan moni romaani juuri ihmisen toiminnan ja tunteiden tutkiskelusta.

Canth oli – kuten merkittävimmät kirjailijat usein ovat – aikaansa edellä: aikalaisten oli välillä vaikea ottaa vastaan hänen vahvoja teoksiaan eikä niiden armotonta realismia haluttu ymmärtää. Canthin teosten aiheet olivatkin usein rankkoja. Maijala lainaa Canthin kirjettä pastori Bergrothille, joka ei hyväksynyt hänen realistista kirjoitustapaansa:

”---- Onko minun syyni, että elämässä on ei ainoastaan kaunista, mutta myöskin rumaa. Kirjailijan tulee olla rehellinen ja tuoda esiin kaikki juuri semmoisena kuin se on, ei kaunistaa mitään. Kaunokirjallisuuden tulee olla kuvastimena, joka ihmisille näyttää, minkälaisia he ovat.”

Kirjallisuuden oli Canthin mukaan mahdollista myös muuttaa maailmaa näyttämällä sen epäoikeudenmukaisuus. Maijala esittää kuitenkin myös, ettei yhteiskunnallinen kritiikki sittenkään ole Canthin teoksissa niin yksioikoista kuin yleensä on ajateltu: yhteiskunnalliset olosuhteet ovat henkilöhahmojen elämässä vain yksi voimakkaasti vaikuttava taso, ja myös hahmojen luonteella, kasvatuksella ja ajan hengellä on oma merkityksensä. Ihminen murtuu siis lopulta omien heikkouksiensa vuoksi: yhteiskunnallisia olosuhteita tuli parantaa, mutta yksilöitä tuli kannustaa myös itsensä kehittämiseen. Mielestäni on kuitenkin hyvä muistaa, että Canthin teokset olivat – ja ovat yhä – myös yhteiskunnallisesti merkittäviä ja kantaaottavia: vaikka jokainen onkin loppujen lopuksi vastuussa omista teoistaan, on ihmisen mieli kurjissa oloissa kuitenkin haavoittuvuudelle altis.

Maijala rakentaa elämäkertansa kolmeen osaan: elämään, kirjoittamiseen ja aatoksiin. Elämäkerta on lukukokemuksena raikas ja eletyn elämän tuntuinen. Kirjallinen työ nousee elämäkerran keskiöön, ja näin pitää kirjailijan kohdalla ollakin: onhan kirjoittajuus kirjailijan minäkokemuksessa ja elämässä hyvin kokonaisvaltaisesti vaikuttava tekijä. Canthin elämäntarinan ja –työn rinnalle elämäkerta rakentaa myös kuvaa ajasta jona Canth eli – olihan Canthin toimien kehyksenä ja taustana luonnollisesti hänen oma aikansa, 1800-luvun jälkipuolisko. On hyvä muistaa, että maailma muuttui voimakkaasti myös silloin: modernisaatio oli jo alkanut ja kiihdytti elämäntahtia rakentaen samalla elämälle aiempaa kiivaampia kehyksiä. Uusi vuosisata alkoi lopulta ilman liian varhain kuollutta Minna Canthia, mutta se kantoi mukanaan hänen merkittävän muistonsa. 

Tietyllä tavalla Canthin elämäntarina on yhä eräänlainen sankaritarina: Canth oli vaatimattomista oloista vanhempiensa mukana ponnistanut nuori nainen ja edelleen vahva aikuinen, joka selvisi aviomiehen varhaisesta kuolemasta ja seitsemän lapsen yksinhuoltajuudesta ja loi omalla työllään itselleen aseman, joka on ansaitusti kuolematon. Mutta tarina ei ole – kuten ennen on ehkä haluttu nähdä – kova, vaan pikemminkin herkkä, hellä, hehkuvainen. J. H. Erkolta lainattu säe onkin uudelle elämäkerralle mitä onnistunein nimi. 

Teoksensa viimeisillä sivuilla Maijala sinkoaa vielä pisteliään piikin Kuopion kaupungille, jolla ei ole ollut tahtoa säilyttää Kanttilaa arvonsa mukaisessa kunnossa ja käytössä. Minna Canthin vanha kotitalo on nykyisin rapistunut, surullinen näky. Maijalan vierellä minäkin kysyn: haloo Kuopio, missä on Canthin elämäntyön ansaitsema arvostus? Eikö hänen merkittävää muistoaan olisi syytä hieman enemmän vaalia?

Kiitän Minna Maijalaa tästä hienosta, tärkeästä työstä, joka toivoakseni johtaa yhä uusia lukijoita myös Canthin teosten äärelle. Ainakin itse aion taas palata minulle jo tuttuihin teoksiin ja paikata myös niitä liian monia aukkoja, joita minulla hänen tuotantonsa omakohtaisessa lukemisessa yhä on. Lisään vielä, että Canth on ehdottomasti yksi eniten arvostamiani kirjailijoita, ja hän on todellakin uuden elämäkertansa ansainnut.

ks. myös Maijalan ehdotuksesta avattu minnansalonki.fi

******************************

Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth. 431 s. Otava, 2014.