Pitkästä aikaa

William Kay Blacklock: Summertime, 1914.

Hei. On kauan siitä, kun kirjoitin viimeksi. Kovin kauan. Kokonainen vuosi ja vähän ylikin. Ihanaa, jos siitä huolimatta olet vielä kuulolla.

Arvaat ehkä, että on vaikeaa kirjoittaa näin pitkän ajan jälkeen. En oikein tiedä, mitä sanoisin. Tuntuu, että välillemme kasvanut vuoden kokoinen aukko on valtava. On vaikeaa tarttua mihinkään, aloittaa mistään. Ja silti nyt haluan, tuntuu että on oikein koettaa sanoa jotakin, pysäyttää hiljaisuus.

En missään vaiheessa ole oikeastaan päättänyt olla enää kirjoittamatta. Päivät ovat vain kadonneet toistensa lomaan ja jatkoksi, kesä muuttunut syksyksi ja edelleen talveksi ja kevääksi ja taas uudeksi kesäksi. Viimeksi olen näköjään kirjoittanut jotakin juhannusruusuista ja niin voisin kirjoittaa nytkin, ne kukkivat taas ja ovat kohta jo lumena nurmella. Haluaisin, että aika hidastuisi, edes vähän.

Vuoden aikana on tapahtunut paljon. Elämä on ollut täyteläistä ja kiireistäkin, on ollut hyviä asioita ja välillä raskaitakin, sellaisia joita elämässä tapaa olla. Kamarille ei ehkä vain ole ollut aikaa eikä tilaa.

Välillä olen miettinyt, annanko kamarin vain olla, annanko ajan sataa sen ylle. Välillä taas sitä, että en haluaisi kadota noin vain ja että ei se jotenkin ole oikeinkaan, kaikkien näiden vuosien jälkeen – että vaikka emme oikeastaan tunne toisiamme, olemme kuitenkin jollakin tavalla toisillemme olemassa, sinä ja minä. Ja sitten olen miettinyt, kirjoitanko ehkä jonkinlaisen jäähyväisviestin, päätänkö siis lopettaa kokonaan. Mutta sitten, toisaalta, olen miettinyt sitäkin, että tekisi sentään mieli kirjoittaa tänne vielä edes jotakin, edes joskus. Että en sittenkään haluaisi, että kamarini hiljenee kokonaan, nukahtaa menneisyydeksi. En, vaikka joskus asioille vain käy niin, väistämättäkin.

Ehkä on mahdollista aloittaa hiljalleen taas? Sana sanalta, tunnustellen.

Väkisinkin sitä kyllä tässäkin kohtaa taas ajattelee, miten äkkiä kokonainen vuosi katoaa. Miten totta se on, että vuosi vuodelta vuodet muistuttavat yhä enemmän silmänräpäystä.

Haluaisin osata sanoa jotakin enemmän, mutta en osaa. Ehkä en siis yritäkään kirjoittaa mitään kummempaa, ehkä yritän vain sanoa, että täällä olen, taas, ja että saattaa olla, että alan taas kirjoittaa tänne jotakin. Ja että olen iloinen, jos sinäkin olet, siellä.

Kauniita asioita tänään

 

Sebastiano Mazzolino, An Allegory of Spring, 1800-luku.

 ***

Valo. Ihana sininen taivas valkeiden pilvien lomassa ja takana.

102-vuotias taiteilijatar, Aamulehden juttu. 

Kirjoittaminen, joka kulkee. Kirjoittaminen, joka antaa.

Hymy, joka herää, kun katson taaksepäin.

Hymy, joka herää, kun katson eteenpäin. 

Oivallukset, toisiinsa solmiutuvat langat, 

kyky ymmärtää tämän matkallaolon merkitys

tai ainakin jotakin siitä.

 ***

Kaunista pääsiäisviikkoa!

 

Helmivalon alla

Ihana valo. En tiedä mikä tämä juttu on, mutta tuntuu, että vuosi vuodelta rakastan valon paluuta yhä enemmän. Edelleen rakastan myös syksyä ja valon vähenemistä, sitä lempeää käpertymistä hämärään, mutta ehkä tämä on jonkinlaista kasvamista tämäkin, lisääntyvää ymmärrystä meneillään olevien hetkien kauneudesta. Tai sitten sitä, ihan vaan, että ihminen tarvitsee valoa, sen syliä.

On ollut hieno viikko. Talventuntua ja tätä syleilevää, säteilevää valokylpyä. Pakkasen läpi kotiin kestäneitä tulppaaneita. Askeleita, joissa on ollut hymyä, ehkä myös hieman lentoa.

On ollut myös naurua. Innostuksesta ja pakkasesta punertuneita poskia ja rönsyileviä, riemastuneita muistiinpanoja.

On ollut oivalluksia. Tunteita siitä, että on ymmärtänyt jotakin uutta. Tai että on ainakin ymmärtämäisillään. Jotakin, mikä on tärkeää.

On ollut sanoja, jotka ovat tehneet hyvää. Kirjoitettuja, kuultuja, toivottavasti myös itse sanottuja.

Tuntuu, yhä enemmän, että kaikki mihin ihminen ryhtyy, opettaa. Joskus enemmän, joskus vähemmän, mutta aina jotakin. Hieno ajatus tässä puolivälissä elämää, suunnilleen. Tuntuu jännältä tämä matka, elämä.

On myös aloitettu pitkä, hieno romaani. Syvä ja kauniskielinen. Ja haettu kirjastosta Eeva Kilven kootut runot. Oltu, vähän, kateellisia ihmiselle, jolla on ne omassa hyllyssään.

Hiihtolomaa vietetään meillä päin ensi viikolla, loman kynnykselläkin siis ollaan. Meillä ei tehdä suuria, mutta tehdään pieniä. Semmoista meidän näköistä ja kokoista.

Kaunista, talvivaloista viikonloppua juuri sinulle ♥

Ajatuksia, ihan vain

Claude Monet: La Pie, 1868–1869.

Hyvät asiat ovat pitäneet minua toisaalla ja kamarini taas hieman hiljaisena. On elämässä toki huonojakin – tai niin, niitä joita ei aina jaksaisi – mutta eniten on juuri nyt (tai nytkin) hyvää. Ei mitään mullistavaa, tätä elämää vain. Tai ehkäpä mullistavaa onkin juuri se: tämä oma, rakas, joskus niin vaikea ja joskus niin ihanan keveä elämä.

Olen iloinen siitä, että on oikea talvi. Lumi. Pakkanen. Talvi ei ole talvi ilman lunta ja pakkasta. Eihän?

Tässä ihanassa valkeudessa on jäljittelemätöntä puhtautta, levollisuutta. Lumen alla maa lepää, kerää voimiaan uuteen elämään. Mikä ihana kiertokulku. Koskaan en väsy vuodenaikoihin, vuodenkiertoon. Jos joku vuodenaika puuttuu, vuosi ei ole kokonainen, eheä. Jos talvi ei ole talvi, sitä tuntee itsekin jäävänsä jotenkin välitilaan.

Valoakin riittää jo pidempään. Olen hämäräinen, mutta pidän siitä silti, lisääntyvästä valosta. En kaipaa vielä kevättä, mutta minulla on hyvä juuri tässä hetkessä, nyt. Talvessa, lumessa, pitenevässä päivässä, iltojen yhä viipyilevässä hämyssä.

Tänään ostin kaupasta tulppaaneita. Nuput ovat vielä unisia, muutaman päivän päästä ne avautuvat. Siinäkin asia, johon en väsy koskaan ja jonka symbolisuus ei koskaan lakkaa minua koskettamasta: Nuput, niiden avautuminen. Yhä uudet, puhkeavat kukat.

Olen ajatellut viime päivinä onnea. Sitä, että joskus onnea on ehkä ihan vain se, että huomaa ettei juuri nyt kaipaa mitään eikä minnekään. Että tässä hetkessä on kaikki. Ihan kaikki.

Samalla sitä ymmärtää, tietenkin, että tulee taas niitäkin hetkiä, joina kaipaa taas. Ihminen on kai rakennettu kaipaamaan. Odottamaan. Tahtomaan. Joskus siitä seuraa hyvää, joskus ei.

Voisi olla hyvä, monella tavalla, jos ihminen osaisi pysähtyä enemmän. Jos ihminen osaisi olla kaipaamatta, odottamatta, tahtomatta. Toisaalta: on myös hyvää kaipausta, hyvää odottamista, hyvää tahtomista. Ehkä on hyvä ymmärtää myös se.

Huomaan, taas, että ajatukseni onnistuvat harvoin olemaan täysin yksimielisiä itsensä kanssa. Toisinaan, kun ajattelen ajatuksen, tai etenkin kun kirjoitan sen, huomaan etten ehkä olekaan ihan sitä mieltä. Ehkä sekin on hyvä, sittenkin. Ei niin herkästi erehdy uskomaan yhteen totuuteen. Ehkä on hyvä ymmärtää, että ajatukset harvoin ovat erehtymättömiä.

Mutta niin: juuri nyt on hyvä näin, tässä. Alkava viikonloppu kuiskaa jo ihanaa, hellivää hiljaisuutta, lepoa ja rauhoittumista, laskiaispullia. Hengitän rauhaa, lumen ja kynttilöiden valoa. Ehkä luen myös eteenpäin Eeva Kilven Naisen päiväkirjaa ja pysähtelen kirjan ajatuksiin, sellaisiin kuin tämä: Mitään ei kannata sanoa, mikä ei tule sydämestä.

Tällaisia tänään, ajatuksia, ihan vain. 

Talvivaloa, sinulle ♥

Vuoden vaihtuessa

Axel Ender: Nuori tyttö jäisellä järvellä

Vuoden viimeisenä päivänä maa peittyy hentoon valkeaan, ja aavistus pakkasta tekee ilmasta raikkaan. Hieman kaipaan vielä todempaa talvea, mutta muistan sitten, että on hyvä olla tyytyväinen siihen hyvään mitä on.

Vuosi 2017 on ollut monenkirjava. On ollut hyviä hetkiä ja hyviä kohtaamisia. Ja raskaita hetkiä ja raskaita kohtaamisia. On ollut asioita, jotka ovat onnistuneet, ja asioita, jotka ovat menneet mönkään. Välillä on tuntunut hyvältä, välillä vaikealta. Elämäntäyteinen vuosi siis, jälleen.

Kamarissakin vuosi 2017 on ollut ailahteleva. Välillä on ollut vilkkaampaa, välillä hiljaisempaa. Loppuvuosi on ollut taas hiljaisuuden aikaa. Se on sitä elämää, elämän tuulia. Tulevasta vuodesta en vielä tiedä, eikä tietysti tarvitsekaan tietää. On lupa edetä hetki kerrallaan, kaikessa. Kamariin ja ylipäätään blogikirjoitteluun liittyviä ajatuksia silti on. Osa ajatuksista on kenties hieman uskaliaita. Osa taas varovaisia, joskin samalla innostuneita pikku pohdiskeluja. Mukana kulkee myös orastava ajatus (jälleen) uudesta alusta, jonka aika ei ehkä kuitenkaan ole ainakaan ihan vielä. Mutta katsotaan. Mennään se hetki kerrallaan. Ja annetaan hetkien kypsyttää hedelmiään. Mietitään mitä halutaan ja tarvitaan ja milloin on minkäkin aika. Ja annetaan mennä sitten, jos siltä tuntuu. Jos taas ei tunnu, niin pysytään toistaiseksi paikallaan.

Osasyynä loppuvuoden hiljaisuuteeni on ollut myös levoton lukijuuteni. Olen koko kuluneen syksyn ollut melko huono lukija. Tällaista välillä on, ja ne elämän tuulet ne kai tässäkin puhaltelevat. Kirjoja on pitkin syksyä ja alkanutta talvea jäänyt lähinnä kesken. Sellaisia, joihin joskus vielä varmasti palaan, ja sellaisia, jotka todennäköisesti unohdan (ja osan olen tainnut unohtaa jo). Ainakin yksi todella hieno ja loppuunluettu teos tähänkin levottomaan loppuvuoteen on kuitenkin kuulunut: Charlotte Brontën Syrjästäkatsojan tarina. (Ja edelleen ihmettelen, toistuvasti, miten paljon minulla onkaan lukemattomia kirjoja – sellaisia, jotka minun olisi oikeastaan pitänyt lukea aikoja sitten. Toisaalta juuri tämä keskeneräisyys, matkanteko, tekee tästäkin rakkaasta harrastuksesta niin ehtymättömän. Onneksi ihmisen ei tarvitse olla valmis, tässäkään.)

Joulukuusen kimmeltävässä katveessa olen myös jatkanut kesällä aloittamaani Pieni talo preerialla -sarjan uudelleenlukua. Sarjan myöhemmät osat silittelevät somasti romanttisuuteen ja nostalgisuuteen taipuvaista mieltäni (kohta ollaan Lauran häiden kynnyksellä!), vaikka myönnettäköön että – no, hmm, että myös tyttökirjojen lukeminen edellyttää kyllä juuri sitä oikeaa lukutuulta, juuri oikeanlaisia lukulaseja.

Vuosi 2017 on ollut minulle myös kahden maailmalle lähetetyn käsikirjoituksen vuosi. Kummallekaan ei ole löytynyt kustantajaa. Ehkä niin on tarkoitus. Tai sitten ei. Olen antanut niiden ja niitä koskevien ajatusteni levätä, keskittynyt sillä aikaa uusiin kirjoituksiin. Mitä näistä uusista syntyy vai syntyykö, sen(kin) näkee aikanaan.

Uuteen, alkavaan vuoteen siirryn toiveikkaana. Ehkä se johtuu lumesta, vaikkakin hennosta, ja aamun tulenkajoisesta auringonnoususta? Tai ihan vain siitä, että elämä on – tässä ja nyt ja juuri näin, juuri tässä kohtaa? En tiedä, mutta arvelen, että vuodesta 2018 tulee hyvä vuosi, mielenkiintoinen. Varmasti myös tulevaan vuoteen mahtuu ärtymystä ja väsymystä, sitä elämän koko kirjoa, mutta mörköjen sijaan maalailen uuteen tauluuni mieluummin mahdollisuuksia. Vähän ehkä sellaisia utuviivaisia, ei vielä kovin tarkkoja, mutta utuisuudessaankin silti vahvoja, todellisia, ihan oikeita piirroksia. 

Ja ei, en harrasta uudenvuodenlupauksia, mutta on askeleita, joita aion astua. Omaan tahtiini, pikkuhiljaa. Nähtäväksi jää, minkälaisia polkuja askeleista syntyy. Sen tiedän, että uutta ja vanhaa on hyvä olla juuri sopivassa suhteessa. Ja että ne uudet askeleet astutaan aina vanhojen jatkoksi.

Toivotan vuoteen 2018 valoa, iloa ja hyviä tuulia! Ja niitä omannäköisiä askeleita, itse kullekin ♥ Samalla kiitän lämpimästi teitä kaikkia, jotka olette pysyneet mukana tämänkin ailahtelevaisen kamarivuoteni, piipahdelleet ja kommentoineet ja myös lähteneet mukaani taannoisille etsiskelypoluilleni niiltä taas tänne kamariini kanssani palaillen. Kovin tyhjää olisi täällä kamarissani ilman teitä.

Uudessa kodissa

Uudessa kodissa on ikkunalaudat, joille voi mennä istumaan. 

Katselemaan maailmaa, ulkoista tai sisäistä. 
On ajan tuntua ja tarinoiden. Hyvä tuntu. 

On myös huone, joka on minun.
Siellä on kirjoituspöytä ja kirjoja, lukulamppu ja -tuoli. 

Virginia hymyilee ja minä.

On ikkunoita, jotka odottavat verhoja. Lattioita, jotka mattoja.
Ja nurkka, joka odottaa sopivaa kaappia. 

On elämää, joka on etsiytynyt paikalleen ja seassa sopivasti keskeneräisyyttä. 

Ja on se tärkein: oma, rakas perhe, jota ilman mikään koti ei ole koti.

 On rakkaiden ihmisten askeleet ja äänet. 

Ja hiljalleen, hetki hetkeltä, tästäkin kodista alkaa kirjoittua katkelma kertomusta, kappale yhteistä matkallaoloa. Ensimmäiset sanat katkelmasta on jo kirjoitettu, seuraavat odottavat hetkissä joita ei vielä näe. Minkälaisia hetkiä täällä elämme, minkälaisia sanoja niistä kudomme? Aika näyttää, mitä se antaa. Minkälaisia kukkia nupuista näissä huoneissa puhkeaa.

 

***

Kamarissa on muuttomyllerryksen vuoksi ollut hiljaista. Lämmittelen sormenpäitä pikkuhiljaa. Ehkä vielä joskus osaan taas kirjoittaa myös kirjajutun? Maltan?

Kaunista kevättä kaikille. En ole teitä unohtanut, vaikka hiljainen olen ollutkin. 

Ja vielä: kevättuulen lempeä tuulahdus ihanalle, valoisalle Kristalle ja lämmin osanottoni hänen läheisilleen – sanoja ei tällaisien hetkien kohdalla koskaan ole, on vain hiljaisuus ja suru. 

Lokakuun hetkissä

Tunnelmallisia asioita lokakuun pehmeinä päivinä: hiljalleen nukahtavalla nurmella lepäävät kellastuneet lehdet, joita ei millään raaskisi haravoida pois ennen kuin tietää että on luvassa lunta; tienpientareelle kertynyt vaahteranlehtikasa, jonka läpi voi mennä niin kuin lapsena ja vähät välittää siitä miten isojen ihmisten pitää tiellä kävellä; auringon kultaama värihehku ja sen jälkeen pehmeänä laskeutuva pimeä tai yhtä hyvin harmaan sävyissä viipyilevä päivä joka illaksi yhä vain tummenee; kevyen yöpakkasen valkeaksi kuuraama maa ja hengityksen huuru, joissa on jo melkein talven ja joulun tuntu; se, kun ulkona yhtäkkiä sataakin jo ensimmäisen aavistuksen keveää valkeaa höytyvää niin että on jälleen kerran pakko hymyillä; vastaleivottujen sämpylöiden ja puhtaan kodin lämpöiset ja kodikkaat tuoksut; hämärään päivään ensi kerran sytytetyt kyntteliköt ja se, että aivan pian on myös ikkunatähtien aika; sormien läpi soljuva täyteläisenpunainen lanka, josta hiljalleen kutoutuu pitkä sukka itselle tai lahjaksi; lähestyvä syysloma ja ajatus hitaista aamuista ja päivistä joita ei liiaksi täytetä millään sekä ensimmäisistä konvehdeista ja joulutortuista ja ehkä myös glögistä, jotka eivät merkitse varaslähtöä vaan ajan kasvamista; ja tietenkin: hämärä huone ja nojatuoli, villasukat ja kynttilähämy, kirjat ja hyvä tee.

Kertomus joulukuusista ja kiitoksen voimasta

Minä olin työharjoittelussa City Sokoksen somistamossa ja pahaksi – tai hyväksi – onnekseni törmäsin keskelle pahinta joulukaaosta. Kaksi viikkoa hurahti varsin nopeasti minun oikoessani ja koristaessani joulukuusia.

Ensimmäisenä maanantaiaamuna puhkuin pelon sekaista jännitystä tietämättä minne minun pitäisi mennä, mitä minun pitäisi sanoa tai miten minun pitäisi olla. Mutta toisaalta tuntui vallan hauskalta vaihteeksi suunnistaa kaupunkiin päin sen sijaan, että olisi taas täytynyt tallata ainaista Ruotsinkatua.

Jotakinhan minun oli tietenkin tehtävä päästäkseni työpaikalleni, jossa minua varmastikin jo odotettiin. Niinpä minä reippaana tyttönä astelin pyytämään apua neuvonnasta. Siellä minulle neuvottiin reitti somistamoon ja hetkisen kuluttua löysin itseni istumasta neljän muun nuoren ihmisolennon seasta.

Lähikaupan tettiläiset herättivät lämpimän muiston: vuonna 1991 olin yhdeksäsluokkalainen ja vietin marraskuisen kaksiviikkoisen kotikaupunkini Sokoksen somistamossa. Tuntuu jotenkin hassultakin, että päädyin juuri somistamoon enkä esimerkiksi kirjastoon, mutta hyvä niin, kyseinen kaksiviikkoinen on yksi mieluisimpia yläastemuistojani. Niitä, joille yhä hymyilen, sekä lämpimästi että hersyvästi.

Lopultakin pääsimme aloittamaan TYÖT. Ja niitä kyllä riitti. Vaikka hyvähän se tietenkin oli, aika ei käynyt pitkäksi, kun koko ajan oli jotakin tekemistä.

Ohjelmassa seurasi JOULUKUUSIA. Muutamia sellaisia meidän piti oikoa. Se homma olisi saattanut muuten olla ihan kohtalaisen mukiinmenevääkin, mutta kun minä olen hieno nainen, enkä siitä syystä voi oikein sulattaa naarmuja, jotka rumentavat kauniita käsiäni!

Kuusia täytyi toki myös koristella. Siitä minä pidin. Se oli mukavaa ja sopivan yksinkertaista työtä, muuta ei juurikaan tarvittu kuin hitunen sommittelutaitoa, jota minulta ainakin somistamopäällikön, J:n, puheiden mukaan löytyy.

Kultarusetteja, punaisia paperirusetteja, valkoisia tähtösiä, helminauhaa sekä koko joukko muita koristuksia! Niitä minä sitten asettelin joulukuusiin varsin sievästi. Tottahan toki, minähän olen luonnonlahjakkuus somistelussa.

Minulla on työharjoitteluajastani ainoastaan hyviä muistoja: muistan juuri nuo loputtomat joulukuuset ja sen, miten somistamopäällikkö kiitteli somistussilmääni niin että luultavasti vähän punastuin, senkin miten huikealta tuntui päästä koristelemaan näyteikkunoita ihan itse, ensin sitä joka oli vähän sivummalla ja sitten sitä kaikkein näkyvintä ja tärkeintä. Yhdeksäsluokkalainen kyllä hieman rutisikin (ei toki työpaikallaan vaan vasta aineessaan), koska joutui mielestään liian usein ramppaamaan edestakaisin ylä- ja alakerran väliä ja siivoamaan kaiken maailman sotkuja ja – apua! – ahertamaan myös siellä asiakkaiden seassa, jossa saattoi sattua näkemään ties kenet (= jonkun söpön pojan) niin että varmasti nolostutti. (Vaikka niin, lieneekö tuo silti ollut niinkään todellista ärtymystä kuin kertomukseen etsittyä "dramatiikkaa"? No joo, tuo viimeisimpänä mainittu oli kyllä varmasti aivan kamala koettelemus.) Aika jännää on, että nelikymppisen mielessä ovat kuitenkin lähinnä kiitokset ja osaamista kohtaan osoitettu luottamus. Oikeasti: ajatella miten kauas kiitos, kauniit sanat ja luottamus kantavat.

Työtovereistani minun suosikkini oli T. Hän oli ystävällinen ja jutteli minulle kuin ihminen ihmiselle. Erityisesti häntä minun on kiitettävä siitä, että työharjoitteluni sujui mukavasti.

Niin siis jätän jälleen kaksi viikkoa elämästäni taakse ja puherran taas koulun penkillä. Palasin tänne toisaalta kohtuullisen mielelläni, vaikka joinakin hetkinä tuleekin ikävä kuusien keskelle. Tulen varmastikin ikuisesti muistamaan J:n ja T:n viimeiset sanat: ”Tulethan joskus katsomaan meitä...?”

Harmittaa, etten tainnut koskaan mennä. Toivon, että molemmat, J ja T, saavat tuulesta kiinni tämän lämpimän ajatuksen, jonka heille nyt lähetän. Ja samalla toivon sitäkin, että kaikki nuo nuoret tuolla erilaisilla työpaikoillaan saavat nytkin oikeasti tärkeää tekemistä ja etenkin kiitosta aina, kun siihen on vähänkin syytä. Ja eipä se kiitos taida pahasti pilata isompiakaan ihmisiä.

Niin. Työharjoittelusta kirjoitettiin sitten äidinkielen tunneilla aine. Kokemuksesta tehtiin kertomus, toisille jaettavaksi. Muistelen, että tämän aineen yhteydessä kokeiltiin ensimmäisiä kertoja myös prosessikirjoittamista, joka silloin varmasti tuntui jotenkin ihmeelliseltä ja oudolta. Käytännössä kirjoittaminen eteni siis niin, että toiset välillä kommentoivat tekstiä ja sitten sitä sen pohjalta muokattiin. Ihan arkipäiväistä ei ollut sekään, että aine kirjoitettiin puhtaaksi koneella. Tuskin osasin arvella, että kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin kirjoittaisin aineeni katkelmia nettiin, rakentaisin sen ympärille uutta pientä kertomusta.

No mutta, kiitänpä taas itseäni siitä, että olen tällainen nostalginen hamsteriluonne. Pieni mapillinen vanhoja aineita ja koulupapereita ei vie juuri yhtään tilaa, mutta tarjoaa kyllä aika söpöjä kurkistuksia ajassa kerrostuvaan itseen. Aineissa on kivaa sekin, että ne kertovat juuri omasta kirjoittamisesta ja siitä miten se on kouluvuosien myötä myös muuttunut. Siitä, miten sanoja on elämänsä erilaisina hetkinä käyttänyt ja miten niillä on kokemaansa ja keksimäänsä jäsentänyt. Olihan tuo yhdeksäsluokkalainenkin sentään aika metka.

 

Sunnuntaihämyssä

Viikonloppu: lokakuun valoa ja hämärää, päivien kuulasta kauneutta ja iltojen hellivää pehmeyttä, vaahteranlehtihehkua, kynttilöitä ja takkatulta, pyörälenkkejä ja sukkapuikkoja, keskusteluja ja kotipuuhia, hieman Li Anderssonin ja Susanna Kosken keskustelukirjeitä sekä pienen romaanin verran Tšehovia, muutama muistiinkirjoitettu lause, ja jälleen kerran ajatus siitä että pessimistisyydellä ja kyynisyydellä ei voiteta mitään vaan ainoastaan toivolla ja uskolla hyvään. Huomenna maanantai, yöllä menee melkein pakkaselle ja saa herätä kirpeään aamuun, päivän aurinko on ehkä taas kirkas, maailma kaunis.

Kesämaanantai

Jasmiinipensaassa ensimmäiset nuput ovat avautuneet kukkaan, ne ovat tänä vuonna aikaisessa, ihastuttavat ja hämmästyttävät. Euroopan poliittisella taivaalla tuulee: EU ei ole ongelmaton, mutta onko ongelmatonta myöskään se, että se alkaa repeillä. Aamun lehti on täynnä alennusmyyntimainoksia, minua väsyttää ajatuskin mutta onneksi meillä ei tarvita mitään minkä perään pitäisi rientää. Räpsyttelen unihiekkaa silmistäni, otan lisää teetä ja herättelen itseäni juhannusviikonlopun jälkeiseen kesäarkeen, koetan lämmitellä ajatuksia suuntautumaan niihin askareisiin joihin niiden olisi taas keskityttävä.

Mietiskelen, että olisi kirjoja joista kirjoittaa ja että myöhemmin tällä viikolla niistä jostakin ehkä kirjoitankin. Pauliina Vanhatalon esikoisromaani toi kesäpäiviini pilviä jotka vangitsivat alleen, muistutti taas miten kipeää on olla nuori ja siitäkin miten ihminen aina vain on yhtäältä niin rakkaudentarpeinen ja toisaalta niin vallanhaluinen. Myös Volter Kilven rakastunut David huudahtelee minussa yksinpuhelujaan, asettelee itseään paikalleen vuosisadanvaihteen kirjallisessa maailmassa. Ja Eevaakin haluan siteerata vielä ja taas.

Tälle päivälle on luvattu sateista. Olo on kummallinen, samaan aikaan levollinen ja levoton, uninen ja toiminnanhaluinen. Pian on heinäkuu ja tuntuu siltä että aika kiirehtii mutta etenee kuitenkin juuri siihen tahtiin kuin sen pitääkin, kuljettaa elämää mukanaan.

Sieluni hymyt -haaste

Kulunut viikko on ollut huonojen uutisten viikko. Samalla se on kuitenkin ollut – ja on – myös pääsiäisen ja kevään ja ilon ja toivon viikko. Onneksi niin.

Ilo ja toivo ovat asioita, joista minusta on tärkeää pitää kiinni. Vaikka maailma ympärillämme on niin usein arvaamaton ja paha, siinä on myös paljon hyvää ja kaunista ja vaalimisen arvoista. Ajattelen, että kyky iloita ylläpitää maailman hyvää ja että toivo kantaa mukanaan myös lupausta paremmasta. 

Ihanasti sattui niin, että sain juuri tähän pääsiäisen aikaan pohdiskeltavakseni myös ihastuttavan, onnenhehkuisen haasteen: Pearl Clover blogista Iltatähden syttyessä haastoi minut listaamaan niitä pieniä ja suuria asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi. Idean tähän listaamiseen hän oli saanut yhdessä ystävänsä kanssa, ja lopulta siitä oli syntynyt haaste nimeltä Sieluni hymyt. Haaste kuuluu näin:

Listaa ne pienet ja miksei suuretkin asiat, jotka tekevät juuri sinut onnelliseksi, jaa blogissasi tai muualla somessa ja lähde jakamaan hyvää mieltä eteenpäin haastamalla muutkin miettimään syitä olla onnellinen.

Kirjoita siis niin viisi kuin sataviisi asiaa – ainahan näitä voi lisäillä jälkikäteen – ja laita vaikka huoneesi seinälle. :)

Pearl Clover oli juuri pari päivää sitten kommentoinut myös edellistä kirjoitustani sanoen: ”Minäkin toivon, että hyvä kestäisi ja voittaisi lopulta pahan <3 Ehkä se jonakin päivänä onnistuu. Mutta ainakin voi itse vaikuttaa siihen omilla teoillaan ja tuoda maailmaan lisää hyvyyttä, ehkä saada hiukan pahuutta katoamaan.” Ajattelin tätä kommenttia lukiessani, että juuri tällaisissa ihanissa, viisaissa nuorissa on toivo maailmamme paremmasta tulevaisuudesta. Ja jotenkin tämä ihana haastekin lämmitti aika lailla juuri tämän viikon huonojen uutisten jälkeen: vaikka maailmassa tapahtuu niin paljon pahaa, siinä on myös valtavan paljon pientä ja suurta onnea ja myös ihmisiä, jotka sen huomaavat.

On aika ihanaa huomata sekin, että kun istahtaa hetkeksi ja antaa ajatusten virrata vapaasti onnen suuntaan, 105 onnellista asiaa tulee mieleen hyvin nopeasti ja vaivattomasti. Taitaa kyllä olla niinkin, että myös onni on asia, johon toiset uskovat ja toiset eivät. Toisille se taitaa myös olla lähinnä jotakin, joka odottaa jossakin toisaalla. Tai jotakin, joka on vain toiveikas harha, joka saa ihmisen juoksemaan turhien unikuvien perässä. No, minä taidan olla niitä jotka uskovat myös onneen. Sellaiseen, joka on sekä tässä ja nyt että myös menneessä ja tulevassa. Sellaiseen, joka on sekä pientä että suurta. Joka on sekä todellisuutta että unelmia. Joka on sekä ihmisessä itsessään että maailmassa hänen ympärillään, sittenkin. Sellaiseen, jota ei voi ostaa mutta joka tulee omaksemme hyvin auliisti, jos vain huomaamme siihen tarttua.

Tänään, lankalauantaina, minut tekevät onnelliseksi muun muassa seuraavat 105 asiaa:

1. Se, että saan olla äiti.

2. Se, että saan olla vaimo.

3. Se, että saan olla tytär.

4. Se, että minulla on tytär.

5. Se, että minulla on poika.

6. Se, että minulla on ihana mies.

7. Se, että ihana mieheni on myös ihana isi.

8. Se, että saan olla minä.

9. Se, että minussa elää sukupolvien perintö.

10. Se, että minussa elää ehkä myös ripaus tulevaa.

11. Se, että saan kirjoittaa.

12. Se, että aina on mahdollista oppia uutta.

13. Se, että tulevaisuus on monia hyviä mahdollisuuksia täynnä.

14. Se, että kaikesta kipuilustani ja maailmantuskasta huolimatta kykenen olemaan myös idealistinen optimisti.

15. Se, että oma nykyisyyteni on hyvä juuri tällaisena kuin se on.

16. Se, että oma menneisyyteni on hyvä juuri sellaisena kuin se on.

17. Se, että hyllyssäni on kirjoja, joihin haluan palata aina uudelleen.

18. Se, että hyllyssäni on kirjoja, joita en ole lukenut vielä koskaan.

19. Se, että minulla on sanoja.

20. Se, että minulla on vanhempani.

21. Se, että minulla on kaikki sisarukseni.

22. Se, että minulla on rakkaat ystäväni.

23. Se, että rakkaat läheiseni ovat juuri sellaisia kuin ovat – ja että he ovat.

24. Se, että maailmassa on ihan oikeita hyviä haltiattaria.

25. Se, että minulla on muistoni.

26. Se, että minulla on päiväkirja.

27. Se, että minulla on tyhjiä vihkoja ja muistikirjoja.

28. Se, että minulla on vihkoja ja muistikirjoja, joihin on kirjoitettu.

29. Se, että toisinaan saan kaunista palautetta.

30. Se, että toisinaan saan myös rakentavaa palautetta, joka auttaa sekä kehittymään että huomaamaan omia vahvuuksia.

31. Kirjat, jotka avartavat maailmaa.

32. Kirjat, jotka omalla olemassaolollaan osoittavat, että monenlainen kirjoittaminen on hyvää ja mahdollista.

33. Lääkärit, jotka kykenevät parantamaan.

34. Ihmiset, jotka ovat oikealla alalla.

35. Unelmat.

36. Pöydillä kukkivat tulppaanit ja helmililjat.

37. Lasteni viisaat sanat, jotka osoittavat että he osaavat arvostaa hyvää ja ajatella itsenäisesti.

38. Se, että minulla on ollut aikaa.

39. Se, että ystävien kanssa maailma parantuu, ainakin hetkeksi.

40. Se, että meillä on vuodenajat.

41. Se, että minussa tuulee kesä mummun laiturilla ja varpaissani liplattaa järven sininen vesi.

42. Se, että minussa keinuu mummon keinutuoli ja kirjat joita siinä luen.

43. Se, että olen juuri lukenut Pauliina Vanhatalon rohkean teoksen Keskivaikea vuosi.

44. Se, että minulla on kauniita postikortteja.

45. Se, että sain tämän ihanan haasteen, joka niin hyvin sopii pääsiäisenaikaiseen mietiskelyyn.

46. Se, että on olemassa ihmisiä, jotka kykenevät näkemään myös muita totuuksia kuin omansa.

47. Se, että on olemassa ihmisiä, joilla on rohkeutta puolustaa hyvää ja vastustaa pahaa.

48. Nuoret, jotka näkevät maailmassa kauneutta ja uskovat hyvän voimaan.

49. Se, että työpöytäni on juuri nyt melko siisti.

50. Se, että minulla on suklaakätkö, josta pääsiäispupu löytää piilotettavaa.

51. Se, että peiliin katsominen on loppujen lopuksi aika mukavaa.

52. Se, että saan rakastaa ja että minua rakastetaan.

53. Se, että elämä opettaa, ihan oikeasti, eikä aina vain kyyniseksi.

54. Se, että on yhä enemmän ihmisiä joilla on halua elää kohtuullisemmin ja kyseenalaistaa kulutuskeskeinen elämäntapa.

55. Se, että minulla on monta alkua ja aihelmaa, joista saattaa kasvaa kirja, ainakin minulle.

56. Se, että toisinaan uskallan.

57. Se, että tiedän etten tiedä ja että osaan sen toisinaan myös sanoa.

58. Se, että lähelläni on ihmisiä, jotka tietävät ja osaavat sen myös.

59. Se, että olen onnellinen keväästä.

60. Se, että saimme kummitytön askarteleman hienon pääsiäiskortin.

61. Se, että minulla on hyvä valikoima hyvää teetä.

62. Se, että minulla on koti.

63. Se, että minulla on rakkautta.

64. Se, että minulla lämmintä.

65. Se, että minulla on ruokaa joka päivä.

66. Se, että on ihmisiä, joille olen tärkeä.

67. Se, että minussa on kerroksia.

68. Se, että saan suukkoja ja halauksia joka päivä.

69. Se, että minua rakastetaan sellaisena kuin olen.

70. Se, että saan kävellä.

71. Se, että minun ei tarvitse olla valmis.

72. Se, että osaan neuloa villasukkia ja että ne, jotka niitä saavat, ilahtuvat.

73. Se, että minussa on hymyä.

74. Se, että toisinaan kaduilla tulee vastaan ihmisiä, jotka hymyilevät omille ajatuksilleen, vastaantulijalle tai maailmalle.

75. Se, että on olemassa ihmisiä, jotka eivät teeskentele olevansa jotakin muuta kuin ovat.

76. Se, että on ihmisiä joissa on lämpöä.

77. Se, että puheessani kuuluu vielä entisten kotiseutujen paino.

78. Se, että siskoni kävi kylässä.

79. Se, että lapseni osaavat kysyä ja keskustella.

80. Se, että lapseni osaavat ottaa huomioon myös toisten ihmisten tunteet ja ajatukset.

81. Se, että maailmassa on toimeliaita ihmisiä, jotka saavat asioita aikaiseksi.

82. Se, että lapsillani on ystäviä, pieniä ja isoja.

83. Se, että kun katselen ympärilleni, näen kauneutta.

84. Se, että lähelläni on ihmisiä, joissa on valoa vaikeuksista huolimatta.

85. Se, että maailmassa on pyyteettömiä ja hyväsydämisiä ihmisiä.

86. Se, että on ihmisiä jotka kykenevät kohtaamaan toisensa tasavertaisina.

87. Se, että on ihmisiä jotka ovat valmiita antamaan omastaan niille joilla on vähemmän.

88. Se, että on ihmisiä jotka ymmärtävät että herkkyys ei ole vika vaan voimavara.

89. Se, että parempi tulevaisuus ei ole mahdoton vaan mahdollinen.

90. Se, että on ihmisiä, joissa pyrkimys hyvään voittaa omaneduntavoittelun.

91. Se, että on ihmisiä, jotka osaavat kiittää toisia.

92. Se, että on ihmisiä jotka tavoittelevat hyvää niin hyvin kuin voivat ja antavat itselleen anteeksi, etteivät voi pelastaa koko maailmaa.

93. Se, että pääsiäisenä saa olla aamuhidas eikä kenelläkään ole kiire.

94. Se, että maailmassa on ihmisiä, joiden kanssa tuntee yhteenkuuluvuutta.

95. Se, että myös tänään minulla on aikaa tärkeille asioille.

96. Se, että ihminen saa kertoa oman kertomuksensa sellaisena kuin se hänelle on.

97. Se, että ympärilläni on valokuvia rakkaista ihmisistä.

98. Se, että minulla on mummun pihalta vuosia sitten löytynyt neliapila ja näen sen myös nyt.

99. Se, että minua odottaa ihan ikioma Mignon-muna.

100. Se, että minulla on hiljaisuutta.

101. Se, että minulla on naurua.

102. Se, että maailmassa on erilaisia ihmisiä jotka osaavat erilaisia asioita ja mahdollistavat sen, että maailma toimii ja että siitä voi vielä joskus tulla myös paljon parempi.

103. Se, että saan jatkaa tätä matkaa joka on oma elämäni.

104. Se, että riitän juuri niin epätäydellisenä kuin olen.

105. Se, että ymmärrykseni siitä, että olen aika onnellinen ihminen, on taas ihanasti vahvistunut.

Tässä sitä on, minun elämäni onnea, sadanviiden ihanan onnen verran, eikä tässä ole edes kaikki. Päätin lopettaa sataanviiteen. Sellaistakin onnea on, minkä pidän itselläni, tietenkin. Aika monet niistä tärkeimmistä isoista ja pienistä onnenaiheista tässä kuitenkin on, muutamat varmaan vähän toisin sanoin useampaankin kertaan. Ihana onni, pieni ja suuri!

Tämä on niin ihana ja onnentunnetta hehkuva haaste, että toivoisin mahdollisimman monen tähän tarttuvan. Toivoisin, että saisin lukea ainakin Kaisa Reetan, Ompun, Saran, Main, Lumiomenan Katjan ja Leena Lumin listoja onnellisista asioista. Haaste on vapaasti napattavissa myös kaikille muille, ilahdun jokaisesta joka siihen tarttuu. Ja kuten Pearl Clover sanoi, onnenasioiden lukumäärä saa olla viisi tai sataviisi tai ihan mitä vaan :)

Kiitos vielä Pearl Cloverille ihanasta haasteesta!

Olette onnenlähettiläitä, sinä ja ystäväsi ♥

Toivotan tämän haastevastaukseni myötä myös
onnellista lankalauantaita ja toivorikkaita pääsiäispäiviä kaikille!

Maailma ei ole valmis, mutta vaalitaan kaikkea sitä onnea joka meillä on.

Sunnuntaina

Viikonloppu: Maaliskuun utuista valoa ja herkänvaaleita tulppaaneita. Kaoottinen työpöytä, toivottuja välttämättömyyksiä joille nyt on annettava aikaa ja niiden rinnalla orastavia hahmotelmia joiden hajanaisuudessa kuultaa päivä jona ne ovat valmiita kirjoituksia. Tietoisuutta ajan kulumisesta ja samalla siitä, että se minkä verran sitä on, riittää. Kaduilla ihmisiä jotka hymyilevät ja toisia jotka eivät, tuulahduksia onnesta ja kiitollisuudesta ja riemua siitä että saan olla juuri minä, tässä elämässä joka minulla on. Illalla hetki kynttilähämyä ja lasillinen kirsikkaviiniä, avaria ajatuksia ja mahdollisuuksien kutittelevaa tuntua. Kirja joka kertoo ihmisen kaipuusta, niin pienestä ja suuresta, ja saa taas ajattelemaan sitä mitä kirjoittaminen oikeastaan aina on. Ehkä myös jonkinlaisia kiteytyviä oivalluksia ja oppimiskokemuksia, yhä kasvavaa ymmärrystä siitä että elämä on askellusta, hetkestä toiseen, ja että toisinaan askeleiden merkitys kirkastuu toisenlaisena kuin alun perin luuli. Kaiken keskellä lasten aaltoilevaa vatsatautia, viriteltyjä nukkumisjärjestelyjä ja silmäluomissa painavaa univelkaväsymystä. Jälleen kerran myös hämmästystä siitä, että vaikka nämä päivät kiirehtivät eteenpäin, niihin mahtuu sittenkin niin ihmeen paljon, tämä kokonainen elämä, myös tänään.

Talvihetkiä ja pieniä mietteitä

Talvi. Paukkupakkanen vaihtunut lauhaan. Kylmään tottunut keho lämpenee kävellessä liikaa. Takana nuhaköhäviikko eikä kaikki aivan ohi vieläkään, pöpöpahalainen on kiusannut koko perheen. Ehkä siksikin mielessä hälyä ja pientä hermostumistakin, on niin paljon mitä pitäisi ja mitä tahtoisi tehdä eikä hidas ehdi määrättömästi. Haittaako se, ettei ehdi? Niin, ikuisuuskysymys, johon on aina sama lohdullinen vastaus, se joka ei kuitenkaan aina vakuuta: ei. Mutta toisaalta, eikö vain välillä teekin aika hyvää vetäytyä muutamaksi päiväksi parantelupesään, kääriä ympärille peitto ja perhe ja pehmeitä ajatuksia siitä ettei tarvitse tehdä yhtään mitään.

Hälystä ja pöpörönteistä huolimatta talvi on kaunis. Näen lunta ja tunnen sittenkin levollisuutta. Ja se, että pakkanen on paukkunut, on tehnyt talvesta oikean. Ensi viikolla onkin jo helmikuu. Se tietää jo kevättä. Ja runebergintorttuja. Laskiaispullia. Jotenkin minusta tuntuu, että minussakin on sittenkin pikkuisen kevätihmistä. Tekee mieli kukkia. Siivoamista. Auringonpisaroita. Lintujen laulua. Mutta ei lumi silti saa sulaa ennen maaliskuuta. Vielä on talven ja valkean ja pakkasen aika.

Päivien hetkiin mahtuu paljon, niin aina. Monenlaisia ajatuksia, tunnelmia, ailahteluja. Mielen vuoristoratojen vastapainoksi on onneksi myös arjen hyväätekevää käsinkosketeltavuutta. Pilkottavia porkkanoita ja tiskattavia lautasia. Pyykkejä. Tulitikun raapaisuja, valoa ja lämpöä. Ja niitä lukuisia rikkinäisiä villasukkia, joiden tilalle tarvitaan uusia. Saan olla sukkamummu. Sellaisenakin olen tosin vähän hitaanpuoleinen.
 
Illan hämyhetkissä voin ehkä kirjoittaa vielä vähän tai ainakin ajatella mitä kirjoittaisin. Tai lukea kirjaa joka on kesken. Tai jatkaa Downton Abbey -maratonia ja neuloa samalla sitä sukkaa. Kunhan vaan muistan mennä ajoissa nukkumaan, mitä sitten teenkin. Aamulla nukuttaa, aina, vaikka kuinka koen olevani aamuihminen. Mutta kun olen iltaihminen myös. Vuorokausi tarvitsee eri hetkensä niin kuin vuosi. Ja ihminen.

On se aika jännää. Että ei näitä hetkiä silti tästä läheltä oikein näe. Ne näkee aina paremmin sitten kaukaa. Kuulee paremmin kaikki ne erikokoiset kuulumiset, jotka tekevät näistä päivistä juuri näitä.

Päättyvän toukokuun tunnelmia ja uusia askeleita

Toukokuu on kesän kynnys. Se tekee maailmalle ihmeitä, muuttaa kaiken vihreäksi hämmentävällä kiihkeydellä. On jo melkein se hetki kun maa kuohuu, mutta ei sittenkään, ei aivan vielä. Tuomi kukkii jo, mutta ilmassa on yhä myös ripaus kevättä ja kukkaan puhkemisen riemukasta, arkaa odotusta... Oi, minä niin odotan omenankukkia! Ihania, valkoisia omenankukkia, jotka ovat kuin huntu, kuin kevään koko suloinen hurma!

Kevät on nuppuja...

Maailma on keväällä oikeastaan aika ihana. Olen tänä keväänä ihmeekseni huomannut, että saatan sittenkin olla myös kevätihminen. Huhtikuu oli minusta tänä vuonna hyvin kaunis. Nyt on tämäkin kuu jo pitkällä, melkein lopullaan, ja minusta on kaiken aikaa tuntunut niin ihmeen oikealta, hetkeltä joka on hyvä.

Olenkohan jotenkin erilainen kuin ennen? Ainakin olen ajatellut, että oikeasti kevät on antanut minulle vuosien varrella paljon ihanaa ja kaunista. Että oikeastaan minun sopisi kevättä rakastaa. Ehkä tämä liittyy myös ikään, kertyviin vuosiin joiden mukana kevät kerää itseensä uudenlaisia merkityksiä.

Luulen, että kevään vaateliaisuus on liittynyt mielessäni ennen kaikkea siihen, että pitäisi olla jotenkin tarmokas enkä aina jaksaisi. Että pitäisi kiireesti pestä ikkunat ja juosta näihin nopeasti ohikiitäviin hetkiin, tarttua niihin ennen kuin ne jo karkaavat... Mutta ehkä onkin niin, että niihin tarttuu parhaiten juoksematta, niin että pysähtyy – istahtaa portaalle ja antaa auringon helliä kasvoja, kuuntelee heräilevää maailmaa.

Ja tarmokkuus ja tekeminen, niin, kumpaakin on loppujen lopuksi aika monenlaista. Ajatteleminenkin on tarmokasta tekemistä, onpa hyvinkin. Se, että vain istuu ja ihmettelee, pohtii maailmaa ja sen merkillistä menoa. Parhaimmillaan saattaa syntyä oivalluksia, ja vähintään on tullut eläneeksi hyvän hetken.

...ja kukkia!

 

Kamarissa on viime aikoina riemuittu kevään ohella mm. siitä, kuinka kirjassakin lukee että kirjallisuuden kautta ihmiset tutkivat omaa identiteettiään ja että juuri siksi myös tutkijan puolueettomuus on mahdotonta* – niin, iloittu siitä, että tutkijakin on ja saa olla ennen kaikkea ihminen, joka ei itsestään pääse. Jostakin syystä tämä on minusta äärettömän riemastuttavaa. Itse olen tietenkin vain tutkiva lukija, mutta oma ajatus saa tässä silti olemassaolonsa oikeuttavaa vahvistusta. Ja niin kuin tiedämme, ihminen on metka otus, joka ilahtuu milloin mistäkin, vaikkapa sitten kirjojen oivaltavista toteamuksista. Hyvä niin, maailmaan pitääkin mahtua monenlaista iloa.

On luettu enemmänkin ihanaa, kiehtovaa teoriakirjallisuutta: viipyilty mm. sadan vuoden takaisen vuosisadanvaihteen kirjallisuudessa ja ajateltu jälleen kerran miten merkillistä on, että vanha kirjallisuus ja siitä kirjoitettu voi olla kuin koti. Ja kyllä, samalla on jälleen koettu myös stonermaista hämmennystä siitä kuinka paljon kirjallisuudessa olisi opittavaa ja kuinka mahdotonta on koskaan oppia kaikkea. Siksi on toisaalta myös lohduttauduttu sillä että tietty kohdentaminen saattaa hyvinkin olla tarkoituksenmukaista ja kyllä, niin, ilakoitu myös niistä omista kohdentamisen mahdollisuuksista ja siitä kuinka se riittää, sittenkin, se minkä ehtii, tänään ja huomenna ja huomisen jälkeen tulevina päivinä.

Niin, uusia askeleita. Vielä keskeneräisten kirjoittamisen opintojen rinnalle ovat kevään mittaan hiipineet myös eräät toiset: on ollut selvittelyjä, hakemuksia, myönteisiä päätöksiä. Aloittelen näitäkin opintoja hieman jo kesällä, luen ja kirjoitan, mutta syksyllä alkaa varsinainen taival, erään pitkäaikaisen haaveeni toteuttaminen: kirjallisuuden syventävät opinnot, lopultakin! Niin, täydennysopiskelen. Jännittää ja hykerryttää!

 

Puuhaa tulee olemaan paljon, mutta niin mielenkiintoista! Tämä puuhakkuus saattaa tosin merkitä myös väistämätöntä hidastumista kamarissa. Tai ainakin jonkinlaista muutosta, ehkä hieman toisenlaisia kirjoituksia. Tai sitten ei. En tiedä vielä. Uskoisin kuitenkin, että oikea tasapaino löytyy omaan tunnustelevaan tahtiinsa. Tasapaino, joka kannattelee tätä kiehtovan rönsyilevää elämää. Ja oi, onhan onni, että elämä on täynnä loputtomia mahdollisuuksia lukea ja kirjoittaa! 

Niin, kamarin ikkunat ovat auki. Kesävalo kuultaa läpi kevyesti heilahtelevan pitsin ja aina toisinaan se osuu myös sanoihin, jotka seinälle kirjoittuvat...

Toivotan valoisia päättyvän toukokuun päiviä  ♥

**********

*Kuisma Korhonen teoksessa Alanko-Kahiluoto & Käkelä-Puumala (toim.):
Kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä. SKS 2008.