Karl Ove Knausgård: Taisteluni – Viides kirja (2010/2015)

 

Kas niin, Karl Ove. Minä hyppään sinun taisteluusi kesken matkan. Tiedätkö: kaikki se humu näiden sotiesi ympärillä on tavoittanut minut viiveellä, taidan olla vähän sellainen että kiertelen asioita joista kasvaa ilmiöitä, ummistan silmäni tai olen muuten vain näkemättä, en tiedä, jotenkin kai pakenen keskiöstä marginaaliin. Tunnustan kyllä tämänkin: osittain olen ohittanut teoksesi myös siksi, että niillä on niin sotaisa nimi – niin, niistä tulee mieleen se, tiedäthän, tiedät, olet luultavasti nimennyt kirjasi näin tietoisesti ja tarkoituksella.

 

- kiitos kirjastolle - 

Sinä sanot:

”Mikä tunne se oli?

En tiennyt. Sitä ei voinut tarkastella, sitä ei voinut selittää eikä perustella, siinä ei ylipäätään ollut mitään rationaalista, mutta toisaalta se oli päivänselvä, kaikenkattava: kaikki muu kuin kirjoittaminen oli turhaa. Mikään muu ei riittäisi eikä voisi tyydyttää sitä janoa.”

Tämä kaikki, kokemukseni sinun kirjasi äärellä, saa minut miettimään kaikenlaista. Ajan hermolla olemista ja nimiä jotka kätkevät ja ihmisen merkillistä mieltä joka valitsee ja jättää valitsematta ja niin, kaikenlaisia merkillisiä sattumanvaraisuuksia ja kirjallisia ilmiöitä ja temperamenttejakin (lukijan tai kirjoittajan tai ylipäätään ihmisen tai niiden kaikkien) ja niin, ehkä myös suuria sanoja.

Varmaan tiedätkin, että sinusta puhutaan paljon hyvää: sinua kutsutaan Pohjolan suurimmaksi kirjallisuustapaukseksi ja sanotaan, että tulet muuttamaan kirjallisuutta. Ehkä muutatkin ja jos minulta kysytään, niin minä sanon että se on hyvä, sekin että omasta elämästä kirjoittaminen on ehkä lopultakin yhtä suurta ja tärkeää ja oikeaa kuin ’fiktion’ kirjoittaminen (ja niin, kuka sitä paitsi sanoo, että silloin kuvittelisi yhtään vähemmän?). Eikä nyt takerruta käsitteisiin, ei omaelämäkerrallisiin sopimuksiin eikä autofiktioihin, puhutaan niistä sitten, tuonnempana, lasillisella tai kahdella. Sanotaan nyt vain tämä: kysymys totuudesta on ehkä aina jonkinlainen leikki.

Olen lukiessani miettinyt mikä mies sinä oikein olet tai lähinnä sitä osaatko sinä oikeastaan kirjoittaa ja mitä se sitten tarkoittaa, kirjoittamisen taito, ja tiedätkö, minä luulen että tämän kummallisen lukukokemuksen anti on juuri se, kaikki nämä kiehtovat ja itsensä kanssa kisailevat ajatukset, mietelmät siitä mitä kirjoittaminen ylipäätään on ja mistä ja miten voi tehdä sitä mitä kutsumme kirjallisuudeksi. Sinä sanot: ”Minulla ei oikeastaan ollut lainkaan mielikuvitusta, vaan kaikki kirjoittamani liittyi todellisuuteen ja omiin kokemuksiini” ja minua jotenkin naurattaa, naurattaa tämä kaikki, mielikuvitus ja todellisuus ja kokemukset ja koko maailma, se mitä sinä sanot ja miten ja se mitä kirjallisuus on, mitä.

Ja kuitenkin: sinä vain asettelet sanoja peräkkäin, ihan tavallisia arkisia sanoja, joissa ei ole mitään suurta eikä ihmeellistä, ne vain ovat, asettuvat toistensa jatkoksi ja tekevät pienistä asioista vähän isompia, sellaisia elämän hetkiä, todellisia tai todenkaltaisia. Muistat milloin söit kananmunia ja milloin kalamurekepihvejä ja hetken aikaa minä hymähtelen kunnes taas äkkiä muistan että niinhän se juuri on, niin juuri, sitä muistaa kaikkea merkillisen triviaalia tai sitten ei, ei se ehkä olekaan ollenkaan triviaalia, minäkin muistan hetkiä joina olen syönyt paahtoleipää tai jäätelöä tai juonut vihreää minttuteetä ja oikeastaan, niin, nyt me aivan pian eksymme jo ihmisen mieleen mutta sehän on juuri oikein, eikö niin, sillä sieltä se kaikki kumpuaa, se, tämä. Muisti ja kaikki ne sadut joilla sen aukkoja täytämme. (Söitkö sinä oikeasti silloin juuri kananmunia? Kalamurekepihvejä?)

Ja Skrivekunstakademiet ja kirjallisuustieteen opinnot – niin, pohdintoja kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta. Miten minä voisin olla viihtymättä? Kirjoittajan kärsimystä, hetkiä joina kukaan ei ymmärrä ja joina osaksi tulee vain kritiikkiä joka pitäisi kyetä ottamaan vastaan kuin opetus tai lahja. Sinä sanot: ”Skrivekunstakademietiin en kaivannut, ei mennyt päivääkään ilman että minusta sanottiin jotakin alentavaa, toisin sanoen minun teksteistäni sanottiin jotakin alentavaa. Kukaan ei tarkoittanut mitään, sitä kutsuttiin kritiikiksi, ja sen tarkoitus oli auttaa, mutta minun tapauksessani se oli toivotonta, sillä teksteissä ei ollut mitään muuta kritiikin vastapainoksi.” Ja minä ajattelen sitä, kirjoittamisen opettamista ja oppimista, ja sitä miten erilaista se kaikki voi olla, niin monesta asiasta riippuen. Sitäkin, kuinka kirjoittaminen kaikesta palosta huolimatta oli myös ”tappiota, se oli nöyryytystä, siinä joutui kohtaamaan itsensä ja toteamaan ettei ollut tarpeeksi hyvä.” Hyvä, hyvä, hyvä.

Ja sellaista se joskus on ollut tai on, sellaista että ”vaikka en tajunnutkaan taiteesta, olin vain tajuavinani”, juuri sellaista, sillä mitä, mitä se oikeastaan edes on, taiteen tajuaminen, ja kun sinä sanot että ”tärkeintä esseen kirjoittamisessa oli salata oma osaamattomuutensa” minä naurahtelen taas, voi kyllä, se on lämmintä ihanaa vapauttavaa kuplivaa naurua. Niin Karl Ove, kaikkein eniten minä pidän ehkä juuri siitä: kyvystäsi nähdä kaikki se keskeneräisyys ja katsella itseäsi lämpimällä itseironialla. Niin, olet riemastuttava: ”En osannut mitään, mutta osasin entistä paremmin teeskennellä että osasin.” (Kuule, minä en ole vieläkään lukenut sitä James Joycen Odysseusta, en sitäkään, en vieläkään, ja olen kai kuitenkin olevinani jonkinlainen kirjallisuusihminen. Nauretaanko?)

Kyllä: sinä ihastutat minua, sinä tai se pieni, nuori poikaparka joka sinä tässä olet, ei, ei, sinä olet kaksi, ainakin, ja ehkä siksikin sinä ihastutat ja lämmität, tai ei, et ehkä niinkään sinä vaan se sinussa joka sinua tulkitsee ja kyllä, kirjallisuus muuttuu, se kertyy, sellaista se on, sinä tiedät ja minä, mutta entä etiikka, niin, etiikka, se mikä on oikein ja mikä ei, mutta kuule, nyt minun täytyy mennä (minulla on kirjoitettavaa, kirjoitan kirjallisuutta tai niin, kirjallisuudesta, tiedäthän) mutta jatketaan tästä, eikö vain, mennään sinne lasilliselle, minulle sopii tee tai viini, miten vain.

Niin. Osaatko sinä kirjoittaa? Nyt minä tiedän. Ehkä. Ja entä se sota, taistelu? Niin, jatketaan siitäkin.

”Niin, mitä janoa?

Miten siitä oli tullut niin voimakasta? Sanojen kirjoittamisesta? Eiväthän ne edes olleet tiedettä, tutkimusta, selontekoa tai mitään muutakaan kirjoittamisen alempaa lajia vaan kaunokirjallisuutta?

Se oli hulluutta, koska nimenomaan sitä en osannut. Kirjoitin hyviä aineita, kirjoitin hyviä artikkeleita, arvosteluja ja haastatteluja. Mutta heti kun istahdin kirjoittamaan kaunokirjallisuutta joka oli ainoa asia mitä halusin elämässäni tehdä, ainoa asia minkä koin mielekkääksi, vedin vesiperän.”

Tai sitten et. Sillä: 

”Minusta tulee esikoiskirjailija. Romaanini julkaistaan. Olen kirjailija.”

  

Kiitos. Takk.

***********

Karl Ove Knausgård: Taisteluni – Viides kirja. Romaani, 683 s.
Norjankielinen alkuteos Min kamp. Femte bok. 2010.
Suomennos Katriina Huttunen. Like 2015.

Helmi Krohn: Eeva-Liisa – entisen koulutytön päiväkirja (1943)

Helmi Krohn (1871-1967) oli Aino Kallaksen vanhempi sisarpuoli – Julius Krohnin tytär tämän ensimmäisestä, vaimon kuolemaan päättyneestä avioliitosta. Kuten monet varmasti tietävätkin, Krohnien koti oli kirjallisille harrastuksille erittäin myötämielinen kasvuympäristö, ja kaikki kolme tytärtä – Helmi, Aino ja Aune – päätyivät työskentelemään kirjallisella alalla. Kulttuurin parissa toimivat myös tytärten vanhemmat veljet: Kaarlesta tuli kansanrunoudentutkimuksen professori ja Ilmarista musiikkitieteen professori ja säveltäjä (ks. esim SKS:n kansallisbiografian artikkeli Julius Krohnista).

Tunnetuin Krohnien sisaruksista on Aino Kallas, joka on jäänyt kirjallisuushistoriaamme vahvana ja voimakasäänisenä sanataiteilijana – Kallaksen taidonnäyte on erityisesti hänen 1920-luvulla kirjoittamansa Surmaava eros –trilogia, johon lukeutuu myös ikilumoava Sudenmorsian. Ainakin omalla kohdallani nämä kaksi sisarta ovat jääneet aivan Kallaksen kiehtovuuden varjoon, vaikka olenkin varmasti lukenut Helmi Krohnin työn tuloksia jo käännöksinä: onhan mm. F. H. Burnettin Pikku Lordi tämän kääntämä. Kallaksesta lukiessani olen kuitenkin kohdannut myös nämä kirjoittaneet sisaret, ja minua on alkanut kiinnostaa myös tämä kirjallisesti suuntautuneiden sisarten kiehtova kolmio. Sekä Helmi että Aune työskentelivät ennen kaikkea kääntäjinä, mutta he molemmat kirjoittivat myös itse, ja ainakin Helmi oli toimissaan myös hyvin monipuolinen: hän oli kääntäjä, kirjailija, toimittaja, kriitikko, lastenkirjallisuuden edistäjä ja elämäkertojen kirjoittaja (Leskelä-Kärki 2009).

Ensikosketukseni sisarten omaan kirjoittamiseen oli antikvariaatin tyttökirjahyllyssä sattumalta kohtaamani Helmi Krohnin Eeva-Liisa – entisen koulutytön päiväkirja (1943). Kirja oli pieni ja soma, ja juuri tämän kirjailijan nimeä kantaessaan se oli ehdottomasti otettava mukaan. Hetkisen kirja ennätti hyllyssä odotella, mutta nyt kaipasin juuri tällaista pientä ja suloista kirjaa – oli siis Eeva-Liisan vuoro. 

Otava, 1943.

 

Lukukokemus oli kerta kaikkiaan mielenkiintoinen. Alanimekkeensä mukaisesti kyseessä on (entisen) koulutytön päiväkirja: Eeva-Liisa käy koulun viimeistä luokkaa 1880-luvulla ja kertoo kirjassaan paitsi nykyisyydestään myös aikaisemmista muistoistaan. Kirja alkaa ”kotona, lokakuun 30 p. 188-”:

”Tänään täytän 16 vuotta. Isä sanoi toivottaessaan minulle onnea, että olen vasta hiirenkorvalla, mutta omasta mielestäni olen jo melkein täysikasvuinen. Onhan minulla jo pitkät hameet, ja hiuksetkin ovat nutturalla.”

Olen jo useammassakin kohtaa todennut, että haluan pitää kirjoittajien ”todellisuuden” erillään heidän kirjoittamistaan ”todellisuuksista”, vaikka elämällä ja fiktiolla olisikin jotakin yhteistä – esimerkiksi juuri Kallaksen Sudenmorsiamesta kirjoittaessani sanon, ettei sanataideteoksia pidä lukea tekijänsä elämän peileinä. Mutta omaelämäkerrallinen fiktio on tietysti asia erikseen. Eeva-Liisaa lukiessani huomasinkin väistämättä lukevani sitä juuri niin kuin totta: on ilmeistä, että Helmi Krohn kirjoittaa itsestään nuorena tyttönä, ja vieläpä niin, ettei oikeastaan tahdokaan tehdä eroa itsensä ja henkilönsä välille. Eeva-Liisa on siis selvästi omaelämäkerrallista fiktiota – ja fiktiota lähinnä vain siksi, että kertojan nimi on Eeva-Liisa eikä Helmi. Helmi Krohn antaa Eeva-Liisalleen itsensä ja perheensä, jopa syntymäpäivänsäkin yhden päivän heitolla.

Yhtäläisyydet Eeva-Liisan ja Helmin välillä ovat yksityiskohtiaan myöten selvät: Eeva-Liisa kasvaa suomenmielisessä kodissa, jossa isä kannustaa perhettään suomen kielen taitojen ahkeraan harjaannuttamiseen. Isä on myös ”viisaustieteen tohtori” ja erittäin kirjallisuusmyönteinen. Hän ostaa kotiin kaikki joulun uutuuskirjat ja lukee niitä sitten perheelleen ääneen – kotona luetaan siten mm. Juhani Ahoa ja Minna Canthia. Eeva-Liisan oma äiti on kuollut, ja nyt hänellä on ”toinen äiti” ja kahden isoveljen lisäksi myös kaksi nuorempaa sisarta, Maija ja Mallu. Kesää vietetään koko suvun voimin isovanhempien kartanossa Kiiskinhovissa. Eeva-Liisa myös kirjoittaa ja haaveilee kirjailijan urasta: ”Niin, se on suuri salaisuus, mutta minäkin kirjoitan.” Englanninopettaja ehdottaa, että Eeva-Liisa ryhtyisi tekemään käännöstöitä ja kääntäisi ensimmäiseksi Pikku Lordin.

Tietysti on mahdollista, ettei tätä hyvin kokonaisvaltaista omaelämäkerrallisuutta huomaa, ellei jo entuudestaan tiedä jotakin Krohnien perheestä. Lukiessani ajattelin esimerkiksi 1940-luvun nuorta tyttöä ja mietin, tiesikö hän. Tai tietääkö sellainen nykypäivän lukija, joka ei ole tullut tutustuneeksi Krohnien perheeseen? Omaelämäkerrallisuuden ja fiktiivisyyden suhde saattaa eri lukijoille olla hyvinkin erilainen, ja teoksen "tosi" saattaa myös hämärtyä fiktioksi, jollei lukija tunnista tätä "totta". Varmasti omakin lukukokemukseni olisi ollut erilainen, jos olisin lukenut tämän kirjoittajasta ja hänen perheestään mitään tietämättä. Nyt minua kummastutti hieman se, miksi tämä kirja oikeastaan on kirjoitettu ikään kuin fiktioksi kun se ei sitä ole? Miksi Helmi Krohn kirjoitti itsensä Eeva-Liisaksi eikä julkaissut tarinaansa Helmin päiväkirjana? Usein etäännytys on ymmärrettävää ja perusteltua, mutta tässä kaikki on niin samanlaista kuin kirjoittajan omassa elämässä, että etäännystystä ei ehkä ole tehty kuin nimen kohdalla – oman elämän fiktiointi on siis hyvin kevyttä, ja ”tosi” selvästi luettavissa.

Osansa päiväkirjan sivuilla saa myös kipeä sisarkateus: ”Kun kaikki kotona kehuvat Maijaa, joka on seitsemän vuotta minua nuorempi, ja sanovat, että hän on kaunis ja etevä, niin tuntuu se kovin ikävältä.” Maija on selvästi Aino, jonka varjoon Helmi koki usein jäävänsä. Eeva-Liisa (ja Helmi) kipuilee hieman myös äidittömyyttään: ”Onhan meidän toinen äitimme oikein hyvä, ja minä rakastan häntä, mutta sittenkään hän ei voi korvata minun omaa äitiäni.”

Olisi mielenkiintoista tietää, kirjoittiko 16-vuotias Helmi Krohn samantapaista päiväkirjaa kuin Eeva-Liisa. Eeva-Liisan isä, joka kirjan antaa, opastaa tytärtään: ”Päiväkirjan tulee olla --- autobiografia” – ”Sinun pitäisi kertoa omia kokemuksiasi, todellisia tapahtumia --- siitä sinulla voisi olla myöhemminkin iloa.” Kirjoittiko siis myös 16-vuotias Helmi Krohn tällaista kertovaa omaelämäkertaa, jonka pohjalta Eeva-Liisa on kirjoitettu vai rakentuuko tämä Entisen koulutytön päiväkirja vain kirjoittajansa mieleen tallentuneista muistoista? Eeva-Liisa miettii ajoittain myös sitä, että ehkäpä hänen lapsensa ja lapsenlapsensa aikanaan lukevat hänen kirjaansa. Hän kirjoittaakin selvästi paitsi itselleen myös lukijalle, mikä tekee päiväkirjasta nimenomaan kertovan: keskiössä on juuri ”omaelämäkerta”, eivät niinkään esimerkiksi henkilökohtaiset tunteet ja tunnelmat.

Päiväkirjakirjoittaminen on minusta äärettömän kiehtova kirjoittamisen muoto, enkä tätäkään pientä kirjasta lukiessani voinut olla pohtimatta päiväkirjan kirjoittamisen ulottuvuuksia yleisemminkin. Kenelle kirjoitamme, kun kirjoitamme päiväkirjaa? Itsellemmekö? Nyt ja/tai tulevaisuudessa? Ulkopuoliselle lukijalle? Lapselle, lapsenlapselle, kenelle tahansa joka kirjan löytää? Aito, toimittamaton päiväkirja on tietenkin eri asia kuin julkaistu saati fiktiivinen, mutta nämä kysymykset ovat kiehtovia yhtä kaikki.

Eeva-Liisa on suloinen pieni kirja, joka välittää 1800-luvun lopun ajankuvaa merkittävine nimineen (sivuilla esiintyvät mm. Europaeus, Lönnrot, Snellman, Topelius ja Ida Aalberg) ja mm. aikaan kuuluneine kotitanssiaisineen. Keskeisessä osassa on myös ajan kartanoelämä Eeva-Liisan kuvaillessa oleiluaan isovanhempiensa Kiiskinhovissa. Tyttöjen elämä sinänsä tuntuu aina olevan hyvin samankaltaista: on ystävyyttä, koulutyötä ja oman tien etsintää, ehkäpä pientä ihastumistakin.

Eeva-Liisaan rakentuvat menneisyyden kuvaukset ovat siinä mielessä aitoja, että kirjoittaja on itse kokenut kuvaamansa ajan, mutta silti lukiessa herää myös kysymyksiä siitä, onko viiden-kuudenkymmenen vuoden etäisyys kuitenkin jo ohjannut valikoimaan kirjoitettua ja ottamaan esille mm. nuo tietyt nimet tai esim. Venäjä-suhteet: 1880-luvulla murehdittiin Aleksanteri toisen murhaa ja siitä seuranneita vastoinkäymisiä, ja teoksen kirjoittamisajankohta 1940-luvun alussa oli taas enemmän kuin omiaan vahvistamaan näitä hankalia naapurisuhteita.

Itselleni kirjan suurinta tenhoa oli paitsi tämä 1800-luvun lopun ajankuva, myös ilmeinen yhtäläisyys Eeva-Liisan ja Helmin välillä. Entisen tytön päiväkirja tarjoaakin lukijalleen myös mielenkiintoisia matkoja omaelämäkerrallisen fiktion kiehtovaan maailmaan. Jos kaikki kirjassa ei olekaan aivan totta, on ilmeistä, että niin olisi ainakin voinut olla.

Kirja päättyy ”laivalla, 28 p. elokuuta 188-”:

”Elämä on kuin suuri seikkailu, siinä voi tapahtua vaikka mitä. Ei tarvitse muuta kuin odottaa.

Miten ihanaa on olla nuori!”

Ei tarvitse muuta kuin odottaa. Mikä ihana ajatus!

********************

KIRJALLISUUSLÄHDE:

Maarit Leskelä-Kärki 2009:  Sisaruuden kudelma. Teoksessa Maarit Leskelä-Kärki, Kukku Melkas & Ritva Hapuli (toim.): Aino Kallas. Tulkintoja elämästä ja tuotannosta.