Fredrika Runeberg: Piirroksia ja unelmia (1861)

»Mitä minä olen rikkonut, älä rankaise minua noin. Älä tuomitse minua pimeyteen, tuomitse minut mihin tahansa muuhun, kun et vain ota pois sielun ja sydämen sanoja.» (Kolme Ruotsiin muuttanutta)

Rakas Fredrika. Tänään vietetään sinun miehesi, kansallisrunoilija Johan Ludvig Runebergin päivää. Mutta tiedätkö, minä olen päättänyt että tämä päivä saa olla sinunkin päiväsi. Sinun, joka olit muun muassa ensimmäisen suomalaisen historiallisen romaanin kirjoittaja, ja myös juuri se, joka teillä hoiti niin huushollin, lapset kuin miehensä vieraat ja kärsi päälle myös miehensä juoksut. Mitä olisi herra Runeberg mahtanut ollakaan ilman sinua? Ja mitä kaikkea olitkaan sinä itse, Fredrika! Sinusta jos kenestä on malliksi ja esimerkiksi myös meille kaikille täällä ajan takana – meille, jotka haluamme kirjoittaa tai ylipäätään tehdä sitä mitä omanamme ja juuri meille itsellemme tärkeänä pidämme. Sinä näytät, että sillä, jolla on tahtoa, on kyllä myös aikaa ja mahdollisuuksia.

Mies sanoo: ’Minun olet, minä olen kuninkaasi ja herrasi, valosi, elämäsi. Katso kuinka hyvä olen, kun en halveksi vähäpätöistä. Minä olen voimasi ja väkevyytesi. Mitä voisit ilman minua? Et tarvitse mitään maailmassa muuten kuin minun kauttani. Tottele, se on velvollisuutesi, kumarru tomuun jalkani edessä, olet orjattareni, se on kunniasi.’ (Elan kysymykset)

Tänä vuonna halusin tässä merkkipäivänne alla lukea kertomuskokoelmasi Piirroksia ja unelmia. Olet jo aiemmin ihastuttanut minua juuri sillä historiallisella romaanillasi Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä – niin, sillä Suomen ensimmäisellä! – sekä viime vuonna näihin aikoihin lukemallani Kynäni tarinalla. On huikeaa ajatella sinua siellä ajassasi, sitä miten ja mitä olet kaikkien askareidesi keskellä myös kirjoittanut, usein silloin kun et enää jaksanut edes ommella niin kuin kynäsi tarinassa kerrot. Mikä tahto sinulla onkaan ollut! Mikä kirjallinen tietämys ja osaaminen! Ja mikä tallenne onkaan esimerkiksi juuri tuo kynäsi tarina – siinä olet jättänyt jälkipolville omakohtaisen kokemuksesi siitä, millaisia olivat 1800-luvun naista kehystävät kirjoittamisen ehdot ja mahdollisuudet.

Vapaa on Wainahée, vapaa kuin merimetso taivaalla, kuin meren aalto, kuin tuuli lehvästössä. Vapaa on Wainahée, häntä ei ole valeltu vedellä, hänen sielunsa ei ole sidottu, hänen saarensa jumala ei sano: sinun tulee olla miehelle alamainen. Wainahéen ei tarvitse olla tottelevainen kuin orja. (Tongatabun nainen)

Nämä, piirrokset ja unelmat, ovat lyhyitä kertomuksia, ”satuparaabeleja” kuten suomentajasi Tyyni Tuulio niitä teoksen esipuheessa kutsuu. Tuulio kertoo, että sinä ja Johan Ludvig valitsitte teoksen kertomukset aikaisemmin julkaistuista ja julkaisemattomistakin kertomuksista, yhdessä. Senkin Tuulio kertoo, että myös Johan Ludvig oli valintaa tehdessänne sitä mieltä, että nämä sinun kertomuksesi piti julkaista kaikki – oli, vaikka mukaan tuli näin sellaistakin, missä näkyi juuri hänen itsensä sinulle aiheuttamat surut ja murheet. Kunnia hänelle siitä, toteamme sekä Tuulio että minä.

Alhejdi, miehen sydän on ruusutarha, siinä on tilaa monelle kukalle. Kuinka voisit pyytää että minä aina rakastaisin vain yhtä. Rakkauskin on kukka, älä pyydä kukkaa olemaan yhtä katoamaton kuin kivi, eihän se silloin olisi kaunis. Mutta myös Alhejdi on Salikille rakas. (Salik Sardar Khanin puoliso)

Ja miten nerokas sinä näissäkin kertomuksissasi olet: teoksessa Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä etäännytät oman aikasi kipeät kysymykset historiaan, nyt siirrät ne ja samalla myös oman elämäsi surut ja murheet usein kaukaisiin maihin, käsittelet niitä esimerkiksi itämaisten ja intiaaninaisten kautta. Omassa yhteisössäsikin silti viivähtelet ja näytät esimerkiksi sen, miten kirjoittaviin tai muuta omaa ansiotyötä tavoitteleviin naisiin siellä suhtaudutaan. Rohkea sinä olet, monin tavoin!

’Mitä minä kuulen, vai hankkimaan leipääsi? Sen sinä, hitto vieköön, myös jätät tekemättä. Sinun pitää mennä naimisiin ja tulla kunnon vaimoksi ja hoitaa taloutesi ja lapsesi eikä ansaita leipää.’ (Särmäkuvia naisen elämästä)

Kyllä, pohdit kertomuksissasi paljon juuri naiseutta ja naisen asemaa. Kertomustesi naisia kohdellaan usein väärin, miesten asettamalla pakolla ja mielivallalla, mutta aina näissä naisissa on sydämen rohkeutta, lujuutta valita vaikka kuolema ennemmin kuin se mielivalta jolla heidät koetetaan toisten tahtoon pakottaa. Sydämeltään rohkeina naisesi ovat aina uskollisia itselleen ja niille joita rakastavat. Ja kas vain, osaatpa sinä veikistelynkin, pilke silmäkulmassa kirjoittelun:

»Me puhumme eräästä hullutuksesta, jota yksi ja toinen meillä on ruvennut ajamaan, nimittäin että miehellä olisi sama oikeus kuin naisella ammentaa tiedon lähteistä ja pyrkiä sivistykseen.» (Maailma ylösalaisin)

Aina nämä sinun piirroksesi ja unelmasi eivät ehkä ole kaunokirjallisesti ”eheitä” ja ”valmiita” kertomuksia – niissä on luultavasti juuri ajanpuutteesta johtuvaa keskeneräisyyttä, joka sellaisena kertoo kuitenkin sekin omaa tarinaansa ja on omalla tavallaan oikeastaan myös viehättävää, yksi kuva siitä mitä kirjoittaminen on. Kertomuksesi ovat kuitenkin taidokkaita ja mukana on aitoja helmiä, sellaisia kuin ”Salik Sardar Khanin puoliso”. Kukkasymboliikkaa, eksotiikkaa... Kyllä sinun kynäsi lentää ja huomaa!

Ja köynnös kasvoi ja sysäsi hienoja lankojaan ja kiinnitti itsensä niillä puuhun ja kietoutui sen ympärille ja kehittyi yhä rikkaammaksi ja hiipi yhä lähemmäksi. Ja tämäkin puu oli rosoinen ja pahkainen siellä täällä, mutta köynnökseni hiipi vapaina, pehmeinä aaltoina kasvuun ja kiinnitti lankansa juuri näihin epätasaisuuksiin ja puhkesi juuri siinä kauneimpiin kukkiinsa. (Köynnöskasvi)

Fredrika, sinä olet klassikko ja teoksesi klassikkoteoksia. Niin kuin tiedät, klassikosta tekee klassikon juuri se, että se se sekä kantaa että kestää aikaa, kertoo jotakin omasta ajastaan ja kykenee samalla puhuttelemaan yhä uusia lukijoita. Nämäkin kertomuksesi ovat juuri sellaisia: ne kantavat mukanaan sinun omaa aikaasi, sen kysymyksiä ja kipuja, mutta niin kuin aikaa kestävissä kertomuksissa aina, näissäkin on myös ajattomuutta ja kykyä koskettaa lukijaa myös täällä kaukana 2000-luvulla.

Nainen, hoida taloutesi, keitä ruokasi, ei emännällä ole aikaa runollisiin pyrkimyksiin. (Särmäkuvia naisen elämästä)

Niin, näinkin sinä kirjoitat, Fredrika. Ja samalla näytät, omassa elämässäsi, että emännällä on kuin onkin aikaa, jos sitä ottaa. Toki maailma on muuttunut monin tavoin, eikä esimerkiksi kirjoittavaan naiseen täällä suhtauduta samoin kuin sinun aikanasi, mutta yksi on samaa – se, että ihminen voi etsiä hetkiä ja mahdollisuuksia sille, mikä on itselle tärkeää. Kiitos sinulle Fredrika ja lämmin tervehdys sinne ajan tuolle puolen ♥

*****

Tässä Fredrikalle kirjoittamani kirjeen lomassa toivotan myös oikein hyvää Runebergin päivää kaikille teille, jotka kamariini satutte piipahtamaan – ja niin, sekä Johan Ludvigin että Fredrikan! Minä menen pian juhlistamaan juhlapäivää tuolla kuvan herkullisella tortulla, jonka näppäränä keittiöhengettärenä nappasin suoraan lähikaupan leivoskaapista :)

*****

Fredrika Runebergin Piirroksia ja unelmia ilmestyi alun perin vuonna 1861 nimellä  Teckningar och Drömmar. Painos, jonka itse luin, on Tyyni Tuulion suomennos vuodelta 1982.

 

Ja jopas sattui, nämä Fredrikan satuparaabelithan sopivat oikein mukavasti myös
Ompun novellihaasteeseen. Saan neljäkymmentä novellia lisää!

Tässä vielä kamarin novellihaastenovellit tähän asti:

Aino Kallas: ”Lasnamäen valkea laiva” ja ”Gerdruta Carponai”, 2 kpl.

Karl Ove Knausgård: Talvi. 63 kpl.

Fredrika Runeberg: Piirroksia ja unelmia, 40 kpl

Tähän mennessä yhteensä 105 kpl.

Aino Kallas: Lasnamäen valkea laiva (1913) ja Gerdruta Carponai (1921) (novellihaaste)

Ei ollut muita kuin he kaksi.

Aurinko oli laskenut, kun he palasivat Laesin savupirtin kohdalle. Laes, kalastaja, avasi oven, ja vapaasukuinen Gerdruta Carponai astui sisään. Ja heidän rajussa syleilyssään olkivuoteella, kalastajapirtin nokisessa hämärässä, hehkui heidän kuolemanpelkonsa ja tulevien sukupolvien elämänhalu. Maailma oli autio, heidän oli kansoitettava se, ja he olivat kahden kuten ensimmäiset ihmiset.

(Gerdruta Carponai)

Kuten kamarissani vähänkin pidempään vierailleet tietänevät, Aino Kallas on yksi tärkeimmistä suosikkikirjailijoistani ja hänen tuotantonsa tarjoaa minulle loputtomasti innoitetta ja ihastuksen aihetta. Niinpä aloitan myös Ompun novellihaasteeseen osallistumiseni nostamalla esille kaksi hänen hienoa novelliaan, kokoelmaan Lähtevien laivojen kaupunki (1913) sisältyvän novellin ”Lasnamäen valkea laiva” sekä kokoelmaan Vieras veri (1921) sisältyvän novellin ”Gerdruta Carponai”. Näitä novelleja pidetään Kallas-tutkijoidenkin keskuudessa monin tavoin merkityksellisinä, ja myös minulle nämä näyttäytyvät sekä erityisen hienoina henkilökohtaisina lukukokemuksina että Kallaksen tuotannon kannalta keskeisinä ja tärkeinä askeleina.

Mutta vaimo, joka oli juossut pois miehensä ja lastensa luota, ja jota ei kukaan tuntenut, oli huuhtonut käsivartensa valkeiksi merivedessä ja istui toisten joukossa, hiusten kätkiessä hänen kasvonsa muilta, eikä hän muistanut rahtuakaan siitä, mikä oli ollut, eikä kuka hän oli, sillä hän oli uudestaan syntynyt tänä päivänä.

(Lasnamäen valkea laiva)

Aino Kallas oli, kuten monet varmasti tietävätkin, ennen kaikkea juuri lyhyen muodon taituri, ja merkittävä osa hänen tuotannostaan onkin novelleja ja pienoisromaaneja. Novellien ja pienoisromaanien tiiviys tarjosikin Kallaksen kertojanäänelle ehkä parhaat puitteet päästä oikeuksiinsa: hänen ilmaisunsa on rönsyilemätöntä, kirkasta, kaunista ja tarkkaa ja samalla monikerroksisuuden kiehtovasti kyllästämää. Surmaava Eros -trilogian pienoisromaanit Barbara von Tisenhusen (1923), Reigin Pappi (1926) ja Sudenmorsian (1928) lienevätkin – ehkä Päiväkirjojen (1952–1956) ohella – yleisesti ottaen Kallaksen tuotannon tunnetuimpia teoksia, kun taas novellit ovat hänenkin kohdallaan tainneet jäädä vähän varjoon. (Niin että hyvä Omppu kun lanseerasit tämän haasteen, tässäkin taas näkee että novelli on aina vähän siellä paitsiossa.) Erityisesti ”Lasnamäen valkea laiva” lienee kuitenkin Kallaksen novelleista tiedetyimpiä.

»Kas sa süüa tahad?»

 Gerdruta vain nyökäytti päätään. Mies ojensi hänelle kampelan, ja hän söi. Kala oli tuore, rasvainen, mutta ilman suolaa.

 »Kaikki kuolleet?» kysyi mies.

 »Kuolleet, – kaikki», Gerdruta vastasi, samoin maarahvaan kielellä.

 »Niin täälläkin.»

(Gerdruta Carponai)

Kallas oli kirjailijana ylipäätään hyvin tuottelias ja monilajinen. Lajien kirjo näkyy jo kirjailijanuran alkutaipaleella, sillä Kallas aloitti runokokoelmalla, jatkoi novellikokoelmalla ja sitten myös esikoisromaanilla. Romaania seurasivat jälleen novellit, ja vuosien mittaan Kallas kirjoitti sitten tosiaan monenlaista. Novellikokoelmia Kallas kirjoitti kaikkiaan kymmenkunta, eli aikamoisen määrän.

Silloin hän tunsi, kuinka kaikkien näitten satojen ihmisten ikävä ikäänkuin valui häneen, kunnes hänen sielunsa kävi ahtaaksi. Hän itse hävisi, kuoli pois, ikäänkuin hänen ruumiinsa ja sielunsa rajat olisivat murtuneet, hänen elämänsä haihtui olemattomaksi, ja hän itse sen keralla, mutta yhtäkkiä elivät hänessä kaikki, jotka hänen ympärillään riutuivat kipeästä ja ylensuuresta odotuksesta. Heidän odotuksensa ja kyyneleensä kerääntyivät häneen kuten säiliöön, ja hän näki ja odotti yhtäkkiä kaikkien puolesta.

(Lasnamäen valkea laiva)

Juuri novelleissaan Kallas myös etsi ja tutki ominta ääntään ja tapaansa kirjoittaa. Esimerkiksi juuri kokoelmaan Lähtevien laivojen kaupunki onkin tallentunut mielenkiintoisella tavalla hänen 1910-luvun taitteeseen osunut etsikkoaikansa ja se, miten aiemmin etupäässä realismin hengessä kirjoittaneen kirjailijan kynää siivittivät nyt myös symbolismin ja impressionismin tuulet ja miten myös hänen tunnusmerkikseen myöhemmin kehittynyt arkaainen ilmaisutapa otti jo sekin ensimmäisiä askeleitaan. Kokoelma sisältää kaiken kaikkiaan hyvin monenlaisia ja -tyylisiä novelleja, mikä juuri mahdollistaakin sen lukemisen ja tutkiskelemisen myös kiinnostavana kirjallisena etsintänä ja ajan kirjallisten virtausten peilipintana. Vuonna 1921 ilmestynyt Vieras veri näyttäytyy Kallaksen tuotannossa puolestaan sekä paluuna että suuntautumisena eteenpäin: tässä kokoelmassaan Kallas palaa taas varhaistuotantonsa aikaisiin kysymyksiin naisen rakkaudesta, mutta käsittelee niitä esimerkiksi Kuloa ja kevättä -kokoelman realistisiin ja kevyehköihin tunne-elämänovelleihin verrattuna huomattavasti monitasoisemmin. Rakkauden teemat ja kysymykset naisen subjektiudesta ja eroottisesta vapaudesta asettuvat Vieraan veren novelleissa myös symbolistisen ja allegorisen kerronnan kehyksiin, ja kokoelma enteilee selvästi myös Surmaava Eros -trilogian kysymyksiä naisen mahdollisuudesta rakastaa ja olla myös seksuaalinen subjekti.

Kuten pitäjän Suuren Pohjansodan aikuisista kirkonkirjoista näkyy, kastettiin seitsemän vuotta jälkeenpäin Kadariku-Laesin viisi poikaa juhannuksen aikaan, kaikki yht’aikaa. Heidän äitinsä, Gerdruta Carponai, pitäjän entisen kirkkoherran, kunnianarvoisen Magnus Carponain ja tämän vapaasukuisen puolison Beata von Krämerin tytär, sai sensijaan sovittaa hairahduksensa istumalla kolmena suvisena sunnuntaina perätysten isänsä kirkossa huoranrahilla, kaiken kansan katseltavana.

(Gerdruta Carponai)

Molemmat kokoelmat, sekä Lähtevien laivojen kaupunki että Vieras veri, sisältävät tietenkin myös monia muita hienoja novelleja kuin nämä, ”Lasnamäen valkean laivan” ja ”Gerdruta Carponain”, mutta juuri näissä kahdessa kiteytyy minusta erityisen kiehtovasti se, miten Kallaksen kirjailijuus kaiken aikaa kypsyi ja kehittyi. Novelleissa tiivistyy Kallaksen kehittyvien ja kirkastuvien kertojanlahjojen hienous ja se, miten hänen kirjailijuutensa askel askeleelta kypsyy kohti 1920-luvun taidonnäytteitä. Novellit eivät tietenkään silti ole vain askeleita kohti jotakin ”parempaa”, vaan myös itsessään hienoja, monitasoisia kertomuksia naiseudesta ja naisena olemisen ehdoista. Molemmissa novelleissaan Kallas tutkii ennen kaikkea modernin naisidentiteetin mahdollisuutta ja niitä ehtoja ja rajoja, joihin naisen subjektius asetetaan. Molemmissa on keskeistä myös se, että Kallas rakentaa niihin juuri historiaan etäännytetyn naishahmon, joka kuitenkin samalla kertoo myös hänen omasta ajastaan – samaan tapaan kuin myöhemmin Surmaava Eros -trilogiassa. Kysymykseen yhden naisen yksilöllisistä mahdollisuuksista kietoutuu molemmissa novelleissa kokonainen historiallinen ja kulttuurinen tilanne naiseutta kehystävine rajoineen: ”Lasnamäen valkean laivan” Maiessa kiteytyy naisen moneus äitinä, vaimona ja omalle äänelleen paikkaa etsivänä luovana subjektina ja edelleen tämän moneuden aiheuttama ristiriita, Gerdrutassa taas ennen kaikkea kysymys naisen oikeudesta luonnolliseen, elämää ylläpitävään seksuaalisuuteensa ja samalla ihmisten keinotekoisesti asettamasta yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta.

Mutta hän oli saanut elää sen, mikä paratiisin ajoista on ollut ihmisiltä salassa: maailman ilman arvoeroa, säätyjä ja luokkia, ilman ihmisten kaikkinaista rihkamaa, ainoina asujaminaan rakastava ihmispari.

(Gerdruta Carponai)

Molemmissa novelleissa näkyy myös se, miten keskeisesti Kallas käyttää ilmaisemisen tapaa osana kertomuksensa maailmaa ja sen monitasoisia merkityksiä. Molemmissa on jo nähtävissä sitä omaleimaista, arkaaista ilmaisutapaa, jonka Kallas itselleen kehitteli. Minua tämä Kallaksen arkaainen muoto ihastuttaa suuresti, sillä se on osoitus siitä, miten hienosti muoto ja sisältö voivat toisiinsa kietoutua ja toisiaan tukea, ja miten kirjailija voi hyvin päämäärätietoisestikin etsiä itselleen omaa ja omaleimaista kertomisen tapaa.

Samalla joku sanoi, joku jota hän ei nähnyt, aivan hänen korvansa juuressa: 
»Mitä sinä täällä teet? Mitä sinä odotat?»

Ja heti hän hervahti heikoksi, lyyhistyen kokoon, ja hänen muistinsa palasi.

Hän näki molemmat poikansa, jotka leikkivät pihalla kaivon luona, ja vanhemman hiha oli kyynäspäästä rikki. Puodin ovi oli auki, 
ja elttaantuneen sillin haju nousi avoimesta nelikosta.

Hän muisti miestään, poikiaan, arkipäiväistä askarettaan, puodintauskamaria ja uunissa paistuvia leipiä, ja hänen kätensä palmikoitsivat vaistomaisesti vanunutta tukkaa, samalla kun hänen sydämensä oli sairas ikävästä.

(Lasnamäen valkea laiva)

Tämän enempää en nyt näiden novellien tapahtumia ja tulkinnan mahdollisuuksia tässä avaa, vaikka sormenpäitä tietysti ihan hirveästi kutitteleekin. Sen sijaan toivon, että novellit (tai ehkä jopa koko kokoelmat!) saavat monta uutta(kin) lukijaa :) Lähtevien laivojen kaupunkia sai ainakin vielä muutama vuosi sitten ihan uutenakin SKS:n klassikkopokkarina ja varmaan sitä on siten kirjastoistakin hyvin saatavilla. Vieras veri sen sijaan taitaa lymyillä lähinnä kirjastojen varastoissa, hyvällä tuurilla ehkä myös jossakin hyvin varustellussa antikvariaatissa tai yksityisessä perintökirjastossa... Molemmat novellit, ”Lasnamäen valkea laiva” ja ”Gerdruta Carponai”, sisältyvät myös Kallaksen Valittuihin teoksiin, ainakin vuoden 1954 versioon, ja näitä löytynee ihan mukavasti sekä kirjastoista että antikoista.

*****

Kamarin novellihaastenovellit:

1. Aino Kallas: Lasnamäen valkea laiva (Kokoelmassa Lähtevien laivojen kaupunki, 1913)

2. Aino Kallas: Gerdruta Carponai (Kokoelmassa Vieras veri, 1921)

Tähän mennessä yhteensä 2 novellia.

*****

(Huom. Haaste on mainio, koska siihen voi osallistua vaikka vain yhdellä novellilla. Omasta puolestani luulen, että näitä novellikirjoituksia tulee kuin tuleekin vielä lisää, vaikka ihan hirmuinen haastenahjus yleensä olenkin :))