Onervalle
7.1.1915:
Sinä korkea, korkea pohjantähti! Ei ole
ihmisten tytärten seassa koskaan ollut Sinun vertaistasi. Olen ylpeä siitä,
että olen joskus tuntenut, että minulla on ollut metafyysillinen onni elää
samassa aikakaudessa kuin Sinä ja että olet minua joskus huomiollasi
kunnioittanut.
Voi Eino. Olen
lukenut kirjeitäsi Aino Kallakselle ja L.Onervalle. En tiedä, onko se ihan
oikein, mutta ehkä jälkipolvien uteliaisuus ei sinua voi enää vahingoittaa.
Aina aika ajoin mietin, mikä oikeus meillä oikeastaan on edesmenneiden ihmisten
sielunelämään, enkä oikeaa vastausta oikein tiedä. Ehkä on niin, että meillä
sekä on oikeus että ei ole. Ehkä niinkin, että tietty hyväntahtoisuus ja
pyrkimys ymmärtää teitä ja maailmaanne jotenkin pyhittää uteliaisuuden, tekee
siitä jotakin muuta kuin tirkistelynhalua. Aikanne kiteytyminä te kasvatte myös
itseänne suuremmiksi. Ja sitten, niin, onhan niinkin että eiväthän esimerkiksi
kirjeet sittenkään kaikkea kerro...
Ainolle
26.2.1917:
On kenties hyvä, että tunnen niin vähän
Teitä ja tiedän niin vähän yleensä siitä Aino Kallaksesta, miksi elämä Teidät
on muodostanut. Näen Teidät suurena elämänsynteesinä, joka pakottaa minut
etsimään esille jotakin samantapaista – ja kuitenkin niin toisentapaista omasta
syvimmästä olemuksestani. Siis sanalla sanoen: tilintekoon. Että se myöskin on pakottava
minut minut sisäiseen suursiivoukseen, jonka rinnalla tämä nykyinen on pelkkää
lastenleikkiä, siitä olen jo nyt varmasti vakuutettu.
Kun kohtasit Ainon, elämäsi ei tainnut olla turhan helppoa. Taiteilijaelämä oli vaatinut
veronsa, ehkäpä elämänpettymyksetkin. Onerva oli mennyt
naimisiin Leevi Madetojan kanssa, pohjantähtesi antanut itsensä toiselle, ja
olihan niitä eroon päättyneitä avioliittoja takana sinullakin. Voi sinua, lasta
heleän heinäkuun.
Onervalle
7.9.1908:
Minä rakastan sinua, Onerva. Ja minä
tarvitsen sinua. Sinä olet välttämätön minulle ja välttämätön juuri nyt. Et
missään muualla ole sinä tällä hetkellä niin välttämätön. Etkä sinä saa koskaan
jättää minua etkä koskaan suuttua tahi loukkaantua minulle jostakin olentoni
erikoisuudesta.
Onervaan sinulla
oli aivan erityinen side, eikö niin, elämänmittainen. Hänelle kirjoittamiasi
kirjeitä lukiessani minusta joskus tuntuu että sinä todella ajattelit niinkin,
että hän oli sinun luomuksesi... Että sinulla oli häneen erityisoikeus... Että
hän oli sinun, sinun, sinun... Muistatko, kirjoitit näinkin: Minun tehtäväni on ollut uneksia esille
sinut. Oma tehtäväsi on tehdä unelmasta todellisuus. Ehkä sinussa oli myös
sydänsurua... kyllä, sinussa oli...
Ainolle
27.5.1917:
Te olette mitä Teistä kuvittelen. En uskonut
itselleni enää koskaan tällaista ihmettä tapahtuvan. Olin mielestäni jo elänyt
elämäni ja päättänyt levätä rauhassa, s.o. mädätä miellyttävällä tavalla,
tietysti tehtyäni sitä ennen tilini ja heitettyäni leiviskäni Herrani Jumalan
eteen. Silloin tulitte Te. Ja tapahtui suurin ihme minun elämässäni: tunsin
kohdanneeni jotakin itseäni korkeampaa. Vertaiseni olen kerran tavannut, ja
sekin oli silloin jo ihme mielestäni. Te olisitte voinut tulla vain hiukan
ennen. Mutta arvattavasti minä en silloin olisi ollut vielä kyllin kypsä Teitä
ymmärtämään ja arvostamaan.
Tiedätkö, meillä
on jotakin yhteistä: olemme molemmat näiden naisten, Ainon ja Onervan lumoissa.
(Ja eikö niin, että ”vertaisesi”, jonka kerrot aiemmin kohdanneesi, oli juuri
Onerva?) On jotenkin kummaa ja kiehtovaa, että olet rakastanut juuri näitä
naisia, jotka molemmat ovat minullekin niin tärkeitä...
Onervalle
2.7.1908:
Onerva, minä rakastan sinua jokaisella
hermonpäälläni ja verisolullani. Sinä vaikutat juuri tällä hetkellä minuun
hyvin aistillisesti. Kuuma henkäys käy ylitseni. Minä tahtoisin suudella sinua
yli koko ruumiin, niskaan, kaulaan ja kaikkiin jäseniin. Juuri nyt tahtoisin
minä sinut, Syväsalmen tyttö. Enkä minä suinkaan rakastaisi sinua nyt puhtaasti
ja viattomasti ja vienosti ja viileästi, mutta tuiki paheellisesti, sillä
kaikki pahat voimat ovat liikkeellä tänä yönä, etkö tunne sitä?
Niin, tietenkin
rakkautemme heihin on erilaista. Mutta rakkautta se on silti, minullakin. Olen
joskus kuullut jonkun sanovan, että rakkauden käsitettä käytetään liian kepeästi.
Varmasti niinkin. Silti minä rohkenen sanoa, että minäkin rakastan. Minun
rakkauteni on sielujen kohtaamista sanoissa. Ajattomuuden astumista ajan
rinnalle. Ja niin, kun luen sinun kirjeitäsi heille, luen tietenkin myös heitä,
ajattelen heitä lukemassa sinun sanojasi, sitä miten heidän kätensä ovat pidelleet
kirjeitäsi ja mitä he ovat niiden äärellä ajatelleet...
Ainolle
22.10.1917:
Sillä tiedä, Aino Krohn, että minä rakastan
Sinua! Lienen sanonut sen Sinulle monta kertaa ennenkin, mutta en koskaan näin
syvästi, hellästi ja vakavasti. Myöskin tiedä, etten missään suhteessa ole
arvoisesi. Mutta jos voin olla Sinulle jotakin, niin koetan. Seison joka
tapauksessa sillä kallioluolan kohdalla, josta kuulen äänesi, olen aina
kuuleva. Siis puhu!
Voiko elämänsä aikana
rakastaa näin vahvasti kahta? (Ja niin, olihan myös ainakin Freya,
nuoruudenrakkaus ja ensimmäinen vaimosi.) Rakkauden ikuisuuskysymys, eikö niin. Kirjallisuuden henkilöhistoria kirjoittaa sinut ja Onervan toistenne rinnalle, samoin sinut ja
Ainon. Sekä Onervan että Ainon kohdalla viitataan myös sinun merkitykseesi
heidän kirjalliselle luomistyölleen. Tietenkin sinulla on ollut merkitystä.
Samoin kuin heillä sinulle, eikö niin. Sinä kirjoitit heille molemmille. Siinäkin,
mitä julkaistiin. Se vain on harvemmin kirjallisuushistoriassa muistettu, se
kuinka rakastetut ovat aina inspiroineet myös miehiä ja jättäneet jälkensä heidän työhönsä. Naisten teoksia on niin
paljon innokkaamin luettu omalämäkerrallisina. No niin, en mene tähän nyt
enempää, en kirjallisuushistorian epäkohtiin enkä eletyn elämän ja sepitteen sekoittumiseen. (Huomaatko muuten, käytät
hänestä nimeä Aino Krohn, pyyhit pois avioliiton siteen... Huomaat, tietenkin.)
Onervalle
19.2.1912:
Monta kertaa olen kipeästi kaivannut Sinua.
Meidän välillämme on siteitä, jotka eivät katoa milloinkaan. Elämä on unelma.
Mutta meidän unelmamme luovat elämää.
Älä pelkää: minä
en kysy, kumpaa rakastit enemmän ja todemmin. Siihen on ehkä vastaus, ehkä ei,
mutta minä en sitä tarvitse. Luulen, että se on ollut ennen kaikkea erilaista rakkautta, kohteidensa ja sinun elämäsi hetkien näköistä. Niin, kukin elämänhetki ja kukin rakastettu tekevät rakkaudesta omanlaisensa. Ja minä uskon, että sinä rakastit heitä molempia. Ja niin, tiedäthän, en minäkään voi heitä, näitä sinun rakastettujasi, mielessäni järjestää, valita toista
tärkeämmäksi ja rakkaammaksi, vaan rakastan heitä molempia. Hengitän heitä
heidän sanoistaan, siitä mitä he ovat maailmalle ja juuri minulle maailman osana jättäneet...
Onervalle
1.9.1908:
Ja sinä! Ole aina minun! Älä milloinkaan
hylkää minua! Pyhä, pyhä, vierelläni! Muista kuka olet ja kuka minä olen. Ei
ole toista niin vertaista paria tämän taivaankannen alla. Ja meillä on
kummallakin elämäntehtävämme, suuri elämäntehtävämme, jonka me vain yhdessä
voimme täyttää. Me emme enää eroa milloinkaan.
Kumpaakaan sinä
et lopulta saanut. Mutta teidän kohtalonne kietoutuivat toisiinsa ja jäivät
elämään kertomuksina jotka eivät koskaan kuole. Näethän sen, eikö niin. Sano
terveisiä heille kummallekin, sanothan. Näkisinpä,
miten sielut siellä jossakin tanssivat toistensa vierellä. Miten jalat
koskettavat pilviä ja kädet toisiaan, miten katseet askelten tahdissa kohtaavat...
Eino Leino: Kirjeet L. Onervalle. Otava 1960.
Eino Leino: Kirjeet Aino Kallakselle, ystäville ja yhteisöille. Otava 1962.
Toimittanut Aarre M. Peltonen.
*****
Teille,
hyvät lukijat, toivotan kaunista Einon Leinon ja runon ja suven päivää!
