Näytetään tekstit, joissa on tunniste Eino Leino. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Eino Leino. Näytä kaikki tekstit

lauantai 6. heinäkuuta 2019

Runollista Eino Leinon ja runon ja suven päivää

 
 
 
 
 
Mitä on nää tuoksut mun ympärilläin?
Mitä on tämä hiljaisuus?
Mitä tietävi rauha mun sydämessäin,
tää suuri ja outo ja uus?
 
Minä kuulen, kuink' kukkaset kasvavat
ja metsässä puhuvat puut.
Minä luulen, nyt kypsyvät unelmat
ja toivot ja tou'ot ja muut.
 
Kaikk' on niin hiljaa mun ympärilläin,
kaikk' on niin hellää ja hyvää.
Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin
ja tuoksuvat rauhaa syvää. 
 
 
Eino Leino: Rauha (1898)
 
 
*****
 
Toivotan kaikille kamarissani piipahteleville
ihanaa ja runollista 
Einon Leinon ja runon ja suven päivää ♥
 
 
 

keskiviikko 6. heinäkuuta 2016

Eino Leinon kirjeitä Ainolle ja Onervalle







Onervalle 7.1.1915:

Sinä korkea, korkea pohjantähti! Ei ole ihmisten tytärten seassa koskaan ollut Sinun vertaistasi. Olen ylpeä siitä, että olen joskus tuntenut, että minulla on ollut metafyysillinen onni elää samassa aikakaudessa kuin Sinä ja että olet minua joskus huomiollasi kunnioittanut.


Voi Eino. Olen lukenut kirjeitäsi Aino Kallakselle ja L.Onervalle. En tiedä, onko se ihan oikein, mutta ehkä jälkipolvien uteliaisuus ei sinua voi enää vahingoittaa. Aina aika ajoin mietin, mikä oikeus meillä oikeastaan on edesmenneiden ihmisten sielunelämään, enkä oikeaa vastausta oikein tiedä. Ehkä on niin, että meillä sekä on oikeus että ei ole. Ehkä niinkin, että tietty hyväntahtoisuus ja pyrkimys ymmärtää teitä ja maailmaanne jotenkin pyhittää uteliaisuuden, tekee siitä jotakin muuta kuin tirkistelynhalua. Aikanne kiteytyminä te kasvatte myös itseänne suuremmiksi. Ja sitten, niin, onhan niinkin että eiväthän esimerkiksi kirjeet sittenkään kaikkea kerro...


Ainolle 26.2.1917:

On kenties hyvä, että tunnen niin vähän Teitä ja tiedän niin vähän yleensä siitä Aino Kallaksesta, miksi elämä Teidät on muodostanut. Näen Teidät suurena elämänsynteesinä, joka pakottaa minut etsimään esille jotakin samantapaista – ja kuitenkin niin toisentapaista omasta syvimmästä olemuksestani. Siis sanalla sanoen: tilintekoon. Että se myöskin on pakottava minut minut sisäiseen suursiivoukseen, jonka rinnalla tämä nykyinen on pelkkää lastenleikkiä, siitä olen jo nyt varmasti vakuutettu.


Kun kohtasit Ainon, elämäsi ei tainnut olla turhan helppoa. Taiteilijaelämä oli vaatinut veronsa, ehkäpä elämänpettymyksetkin. Onerva oli mennyt naimisiin Leevi Madetojan kanssa, pohjantähtesi antanut itsensä toiselle, ja olihan niitä eroon päättyneitä avioliittoja takana sinullakin. Voi sinua, lasta heleän heinäkuun.


Onervalle 7.9.1908:

Minä rakastan sinua, Onerva. Ja minä tarvitsen sinua. Sinä olet välttämätön minulle ja välttämätön juuri nyt. Et missään muualla ole sinä tällä hetkellä niin välttämätön. Etkä sinä saa koskaan jättää minua etkä koskaan suuttua tahi loukkaantua minulle jostakin olentoni erikoisuudesta.


Onervaan sinulla oli aivan erityinen side, eikö niin, elämänmittainen. Hänelle kirjoittamiasi kirjeitä lukiessani minusta joskus tuntuu että sinä todella ajattelit niinkin, että hän oli sinun luomuksesi... Että sinulla oli häneen erityisoikeus... Että hän oli sinun, sinun, sinun... Muistatko, kirjoitit näinkin: Minun tehtäväni on ollut uneksia esille sinut. Oma tehtäväsi on tehdä unelmasta todellisuus. Ehkä sinussa oli myös sydänsurua... kyllä, sinussa oli...


Ainolle 27.5.1917:

Te olette mitä Teistä kuvittelen. En uskonut itselleni enää koskaan tällaista ihmettä tapahtuvan. Olin mielestäni jo elänyt elämäni ja päättänyt levätä rauhassa, s.o. mädätä miellyttävällä tavalla, tietysti tehtyäni sitä ennen tilini ja heitettyäni leiviskäni Herrani Jumalan eteen. Silloin tulitte Te. Ja tapahtui suurin ihme minun elämässäni: tunsin kohdanneeni jotakin itseäni korkeampaa. Vertaiseni olen kerran tavannut, ja sekin oli silloin jo ihme mielestäni. Te olisitte voinut tulla vain hiukan ennen. Mutta arvattavasti minä en silloin olisi ollut vielä kyllin kypsä Teitä ymmärtämään ja arvostamaan.


Tiedätkö, meillä on jotakin yhteistä: olemme molemmat näiden naisten, Ainon ja Onervan lumoissa. (Ja eikö niin, että ”vertaisesi”, jonka kerrot aiemmin kohdanneesi, oli juuri Onerva?) On jotenkin kummaa ja kiehtovaa, että olet rakastanut juuri näitä naisia, jotka molemmat ovat minullekin niin tärkeitä...


Onervalle 2.7.1908:

Onerva, minä rakastan sinua jokaisella hermonpäälläni ja verisolullani. Sinä vaikutat juuri tällä hetkellä minuun hyvin aistillisesti. Kuuma henkäys käy ylitseni. Minä tahtoisin suudella sinua yli koko ruumiin, niskaan, kaulaan ja kaikkiin jäseniin. Juuri nyt tahtoisin minä sinut, Syväsalmen tyttö. Enkä minä suinkaan rakastaisi sinua nyt puhtaasti ja viattomasti ja vienosti ja viileästi, mutta tuiki paheellisesti, sillä kaikki pahat voimat ovat liikkeellä tänä yönä, etkö tunne sitä?


Niin, tietenkin rakkautemme heihin on erilaista. Mutta rakkautta se on silti, minullakin. Olen joskus kuullut jonkun sanovan, että rakkauden käsitettä käytetään liian kepeästi. Varmasti niinkin. Silti minä rohkenen sanoa, että minäkin rakastan. Minun rakkauteni on sielujen kohtaamista sanoissa. Ajattomuuden astumista ajan rinnalle. Ja niin, kun luen sinun kirjeitäsi heille, luen tietenkin myös heitä, ajattelen heitä lukemassa sinun sanojasi, sitä miten heidän kätensä ovat pidelleet kirjeitäsi ja mitä he ovat niiden äärellä ajatelleet...


Ainolle 22.10.1917:

Sillä tiedä, Aino Krohn, että minä rakastan Sinua! Lienen sanonut sen Sinulle monta kertaa ennenkin, mutta en koskaan näin syvästi, hellästi ja vakavasti. Myöskin tiedä, etten missään suhteessa ole arvoisesi. Mutta jos voin olla Sinulle jotakin, niin koetan. Seison joka tapauksessa sillä kallioluolan kohdalla, josta kuulen äänesi, olen aina kuuleva. Siis puhu!


Voiko elämänsä aikana rakastaa näin vahvasti kahta? (Ja niin, olihan myös ainakin Freya, nuoruudenrakkaus ja ensimmäinen vaimosi.) Rakkauden ikuisuuskysymys, eikö niin. Kirjallisuuden henkilöhistoria kirjoittaa sinut ja Onervan toistenne rinnalle, samoin sinut ja Ainon. Sekä Onervan että Ainon kohdalla viitataan myös sinun merkitykseesi heidän kirjalliselle luomistyölleen. Tietenkin sinulla on ollut merkitystä. Samoin kuin heillä sinulle, eikö niin. Sinä kirjoitit heille molemmille. Siinäkin, mitä julkaistiin. Se vain on harvemmin kirjallisuushistoriassa muistettu, se kuinka rakastetut ovat aina inspiroineet myös miehiä ja jättäneet jälkensä heidän työhönsä. Naisten teoksia on niin paljon innokkaamin luettu omalämäkerrallisina. No niin, en mene tähän nyt enempää, en kirjallisuushistorian epäkohtiin enkä eletyn elämän ja sepitteen sekoittumiseen. (Huomaatko muuten, käytät hänestä nimeä Aino Krohn, pyyhit pois avioliiton siteen... Huomaat, tietenkin.)


Onervalle 19.2.1912:

Monta kertaa olen kipeästi kaivannut Sinua. Meidän välillämme on siteitä, jotka eivät katoa milloinkaan. Elämä on unelma. Mutta meidän unelmamme luovat elämää.


Älä pelkää: minä en kysy, kumpaa rakastit enemmän ja todemmin. Siihen on ehkä vastaus, ehkä ei, mutta minä en sitä tarvitse. Luulen, että se on ollut ennen kaikkea erilaista rakkautta, kohteidensa ja sinun elämäsi hetkien näköistä. Niin, kukin elämänhetki ja kukin rakastettu tekevät rakkaudesta omanlaisensa. Ja minä uskon, että sinä rakastit heitä molempia. Ja niin, tiedäthän, en minäkään voi heitä, näitä sinun rakastettujasi, mielessäni järjestää, valita toista tärkeämmäksi ja rakkaammaksi, vaan rakastan heitä molempia. Hengitän heitä heidän sanoistaan, siitä mitä he ovat maailmalle ja juuri minulle maailman osana jättäneet...


Onervalle 1.9.1908:

Ja sinä! Ole aina minun! Älä milloinkaan hylkää minua! Pyhä, pyhä, vierelläni! Muista kuka olet ja kuka minä olen. Ei ole toista niin vertaista paria tämän taivaankannen alla. Ja meillä on kummallakin elämäntehtävämme, suuri elämäntehtävämme, jonka me vain yhdessä voimme täyttää. Me emme enää eroa milloinkaan. 


Kumpaakaan sinä et lopulta saanut. Mutta teidän kohtalonne kietoutuivat toisiinsa ja jäivät elämään kertomuksina jotka eivät koskaan kuole. Näethän sen, eikö niin. Sano terveisiä heille kummallekin, sanothan. Näkisinpä, miten sielut siellä jossakin tanssivat toistensa vierellä. Miten jalat koskettavat pilviä ja kädet toisiaan, miten katseet askelten tahdissa kohtaavat...


*****


Eino Leino: Kirjeet L. Onervalle. Otava 1960.
Eino Leino: Kirjeet Aino Kallakselle, ystäville ja yhteisöille. Otava 1962.
Toimittanut Aarre M. Peltonen.


*****

Teille, hyvät lukijat, toivotan kaunista Einon Leinon ja runon ja suven päivää!



maanantai 6. heinäkuuta 2015

Eino Leinon päivä ja pieniä kesähetkiä






 
En ilman ma lempeä elää voi,
mun äitini oli niin hellä.
Minä halajan lempeä, lämpöä, oi,
ja lemmessä lämmitellä.

Minut vihurit vieraille rannoille toi.
Vilu täällä on värjötellä.
Vain virret kolkot mun korvaani soi,
suru kun oli sydämellä.

Olen lapsi ma heleän heinäkuun,
minä kaipaan kaunista säätä.
En kestä ma ivaa ilkkuvan suun,

en karsahan katseen jäätä.
Minä rakastan laulua laakson puun,
en tunturin tuulispäätä.


Eino Leino: Heinäkuun lapsi (1924)


Oi Leino! Voiko tällaisten runojen äärellä muuta tehdä kuin hengähdellä,
ajatella mikä ihana lahja maailmalle tämän heinäkuun lapsen runous onkaan...


**********


Kamarissa vietetään kesää:


Nautitaan siitä että maailma on vihreä muttei liian kuuma, 
heilutellaan paljaita varpaita ja
ihaillaan ihanasti hehkuvia kesäkukkia,
syödään suven ensimmäisiä mansikoita ja iltapäiväjäätelöitä, 
ja kyllä, ajatellaan - jälleen kerran -
että kesä koostuu asioista, jotka ovat pieniä mutta sittenkin suuria.


Luetaan myös opintokirjallisuutta ja hahmotellaan esseetä,
ehditään hetkittäin ikuisesti keskeneräisen käsikirjoituksen äärelle,
rakennellaan kiehtovia visioita tulevista kirjallisista puuhailuista,
ja niin, koetaan - tavalliseen tapaan  -
sekä euforiaa että epäuskoa, innostuneisuutta että turhautumista, 
hurmosta että pelkoa siitä, että kaikki onkin vain harhaa.


Kaiken keskellä silitellään keskeneräisten ja aloittamattomien kirjojen kertyviä pinoja
ja ajatellaan, etteivät ne onneksi minnekään katoa.


Ja niin, ehkä riemuitaan myös siitä kuinka lukemisen eri kerrokset, 
viihtyminen ja oppiminen, niin usein kietoutuvat kiehtovasti toisiinsa.


Ah kesä ja kirjallisuuden lukemattomat maailmat!


**********



Lämmin kesäinen ajatus ja 
kaunista Einon Leinon ja runon ja suven päivää!




torstai 28. toukokuuta 2015

Omenankukat






Mun onneni kukkii kuin omenapuu
kevät-öissä valoisissa,
kun kuusten latvat ne kumartuu
ja immet on unelmissa.

Ne yöt pari ympäri helluntain,
ne yöt on suuret ja syvät
ja silloin jos ei tule tuuli vain
niin kypsyvät heelmät hyvät.

Oi, antaos taivas tyyntä nyt,
jos sitten sa annatkin muuta!
Oi, varjele Luojani vakainen
nyt orvon omenapuuta!


Eino Leino: Omenankukat 1898


*****


On omenankukkien hetki!


Ja kyllä, omenankukissa on runoutta:
niiden valkea kauneus on herkkää ja haurasta onnea tulvillaan,
onnea joka on yhtä ihana kuin arka unelma,
se joka tietää itsensä alttiiksi tuulille mutta kukkii silti.


 *****


 Olkoon elämä ihania, kypsyviä omenankukkaunelmia tulvillaan
tulevana juhlien viikonloppuna ja aina ♥


 *****


PS. Jos rakastat omenankukkia ja surullisenkauniita tarinoita,
suosittelen lämpimästi John Galsworthyn Omenapuuta vuodelta 1926.
Mikä ihana, riipaiseva rakkaustarina!


sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

Rauhaa





Mitä on nää tuoksut mun ympärilläin?
Mitä on tämä hiljaisuus?
Mitä tietävi rauha mun sydämessäin,
tää suuri ja outo ja uus?

Minä kuulen, kuink' kukkaset kasvavat
ja metsässä puhuvat puut.
Minä luulen, nyt kypsyvät unelmat
ja toivot ja tou'ot ja muut.

Kaikk' on niin hiljaa mun ympärilläin,
kaikk' on niin hellää ja hyvää.
Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin
ja tuoksuvat rauhaa syvää. 


Eino Leino: Rauha (1898)


**********


Kuulkaamme mekin kuinka kukkaset kasvavat ja puut puhuvat 

- tuulta unelmien siipiin 

ja ihanaa Eino Leinon sekä runon ja suven päivää 

meille kaikille kirjallisuuden ystäville!