Mary Shelley: Frankenstein (1818)

 

 

”Minä olin lempeä ja hyvä; kurjuus teki minusta paholaisen. Tee minut onnelliseksi, niin minusta tulee jälleen hyveellinen.”

Mary Shelleyn Frankenstein (1818) on klassikko, jonka luin ensimmäisen kerran viime kesänä ja joka puhutteli minua todella vahvasti – niin vahvasti, että nyt teki jo mieli palata sen äärelle uudelleen, ja niinpä luin teoksen toistamiseen vain vuoden jälkeen. Vuosi sitten täällä kamarissa elettiin myös hiljaiselon aikoja, joten lukukokemusta ei silloin tullut tänne tallennettua, mutta korjaanpa nyt tämänkin tässä tällä kertaa.

Frankesteinin tarina on teoksen kauhugenrestä huolimatta ennen kaikkea surullinen ja varmasti monelle ainakin pääpiirteissään tuttu: lahjakas nuori tiedemies Victor Frankenstein ryhtyy leikkimään elämän ja kuoleman rajoilla, tavoitteenaan uusi ihmislaji ja kuolemattomuus, ja kokoaa kuolleiden ruumiiden kappaleista hahmon, jolle antaa elämän. Luomus on kuitenkin ulkoiselta olemukseltaan kammottava hirviö, jota sen luoja itsekin kavahtaa, muista ihmisistä puhumattakaan. Sydämen lämpöä, herkkyyttä ja kaipuuta kauneuteen ja rakkauteen kukaan ei hirviökuoren alta näe.

”Usko minua, Frankenstein; minä olin lempeä, sieluni hehkui rakkautta ja inhimillisyyttä, mutta minä olen niin yksinäinen. Sinä, minun luojani, kammoksut minua; mitä toivoa minulla on saada ystävällisyyttä muilta ihmisiltä, jotka eivät ole minulle mitään velkaa? He halveksivat ja vihaavat minua.”

On huikeaa, että Shelley on kirjoittanut teoksensa jo kaksisataa vuotta sitten, niin hyvin sen teemat ja kysymykset sopivat myös meidän aikaamme, ja melkoisen pysäyttävää on sekin, että kirjailijatar täytti teoksen ilmestymisvuonna 21 vuotta. Frankenstein näyttää hyvin koskettavasti ihmisen älykkyyden, tiedonhalun ja kunnianhimon kaksiteräisyyden ja sen, miten ihminen ajattelemattomuuksissaan toimii myös itseään vastaan. Ennen kaikkea se on kuitenkin kipeän surullinen kertomus rakkaudenkaipuusta, ennakkoluuloista ja hylätyksi tulemisesta, siitä miten juuri ympäristö luo hyljeksimästään yksilöstä hirviön: vasta hyljeksittynä ja ihmisiin pettyneenä hirviö ryhtyy hirmutekoihinsa, kostaakseen luojalleen olemassaolonsa ja yksinäisyytensä.

”Tunteeton, sydämetön luojani, sinä olit antanut minulle aistit ja tunteet ja sitten jättänyt minut yksin maailmaan, ihmisten halveksimana ja vihaamana!”

Lopulta hirviö pyytää Frankensteinia luomaan itselleen oman elämänkumppanin, naisen joka olisi hänen itsensä kaltainen ja jonka kanssa hän voisi elää syrjässä hyljeksivistä ja vihamielisistä ihmisistä. Ensin Frankenstein lupautuukin, hirviötään tavallaan ymmärtäen, mutta lopulta hän pettää lupauksensa, koska pelkää mitä toisen hirviön luomisesta seuraa. Ymmärrettyään jälleen kerran jäävänsä vaille rakkauden mahdollisuutta hirviö kostaa lisää.

” – Onko oikein, hän huudahti, –  että kaikki miehet löytävät rinnalleen vaimon ja metsän pedot puolison, ja minun on oltava yksin? Minussa oli helliä tunteita toisia kohtaan, mutta itse sain kokea inhoa ja halveksuntaa.”

Toisen lukukerran jälkeen olen entistä vahvemmin sitä mieltä, että tämä on valtavan hieno ja vaikuttava teos, ja tämä kannattaakin ehdottomasti poimia luettavien klassikoiden listalle, jos tämä ei ole vielä lukuun päässyt. Kauhugenreäkään ei kannata säikähtää, vaikka se vieraalta tuntuisikin: minäkään en ole varsinaisen kauhun ystävä, mutta tämä on tosiaan enemmänkin viisas, pohdiskeleva ja surullinen. Kauheaa on lähinnä se, miten herkkiä ovatkaan rajat hyvän ja pahan välillä.

”Saattoiko ihminen todella olla niin voimakas, niin hyveellinen ja suurenmoinen ja kuitenkin samalla niin katala, halpamainen ja alhainen?”

Frankenstein on ihmisyyden ajatonta kahtalaisuutta täynnä, ja se jättää jälkeensä tärkeän ja ajasta aikaan kantavan kysymyksen siitä, kuka onkaan toiselle hirviö ja miksi. Mitäpä muuta tuo hirmutekoja tekevä hirviö on kuin hylätty ja yksinäinen olento vailla rakkautta ja samalla ihmisen käsistäriistäytyneen kunnianhimon kuva?

*

Mary Shelley: Frankenstein, 1818. Englanninkielinen alkuteos Frankenstein, or the Modern Prometheus, suomennos Paavo Lehtonen. Lukemani painos Keskiyön kirjasto, Otava, 2008.

Oh, Miss Matty!

”On kerrassaan miellyttävää syödä päivällistä poikamiehen seurassa”, 
Matty-neiti sanoi, kun asetuimme istumaan konttorihuoneeseen. ”Toivottavasti tämä ei ole sopimatonta; niin monet miellyttävät asiat ovat sopimattomia!”

Ei, Matty-neiti, ei se varmastikaan ole ollenkaan sopimatonta...
Sovitaan niin, että se on ainoastaan miellyttävää.

Pienessä Cranfordin kaupungissa 1800-luvun alkupuolella eletään omalla hyväksikatsotulla tavalla, ehkä vähän hassusti ja vanhanaikaisesti mutta samalla myös somasti ja viehättävästi. Siellä asuu naisia, niin, kyllä vain, sanotaanpa niinkin että se on amatsonien valtakunta. Asukaskuntaan kuuluvat muun muassa neiti Deborah Jenkyns ja neiti Pole, rouvat Forrester ja Jamieson, ja voi niin, ihanista ihanin Matty: epäitsekäs ja mutkaton, vähän arka
mutta aina yhtä kultainen.

ja mitä astronomiaan tuli, hän oli yksityisessä, luottamuksellisessa keskustelussa kertonut minulle, ettei hän ikinä voinut oikein uskoa, että maa liikkui lakkaamatta, ja ettei hän halunnutkaan siihen uskoa, sillä sellaisen ajatteleminenkin teki hänet väsyneeksi ja pyöröpäiseksi.

Kuule Matty, tiedätkö että nykymaailmassakin on kaikenlaista joka saa ihmisen pään pyörälle... Joskus minusta tuntuu, että minun pääni on pyörällä kaiken aikaa. Ehkä juuri siksi hakeudunkin niin mielelläni ajassa taaksepäin... (Arvaa mikä minulla silti on? Tietokone! Uskotko että se siirtää tietoa ihan itsestään? Ne puhuvat kai jostain biteistä ja kilotavuista, en minä oikein tiedä...)

ja pieni määrä herkkäuskoisuutta on suureksi avuksi elämässä – se on parempaa kuin ainainen epäileminen ja vaikeuksien ja ikävyyksien 
hakeminen kaikkialta.

Voi niin, Matty-neiti. On varmasti parempi uskoa herkemmin hyvään ja olla luottavainen kuin aina vain epäillä. Ei niin, että antaa kävellä päältään, mutta niin että uskaltaa eikä aina ajattele toisista pahaa.

mutta minua rasittaa kovasti kuvitella, mitä tekisin, jos se tai tämä asia tapahtuisi; ja luulenkin, että mieluummin odotan ja katson, mitä tapahtuu; ja olen aivan varma, että saan silloin avun ja osaan päättää, kunhan en vain huolehdi ja hätäile liikaa etukäteen.

Kyllä sinä olet sitten viisas. Voi kun minäkin olisin. Päätän että olen. Opettelen. Yritän. Kerään mieleeni nämäkin sanasi ja muistutan niillä itseäni aina
kun taas turhaan hermoilen.

– en tarkoita, että minun elämäni on ollut murheellinen,

se on vain ollut niin erilainen kuin odotin.

Ja miten sinä tuonkin sanot niin hienosti. Kyllä vaan tämä elämä on jännää. Mutta mukavaa myös, eikö vain. Ei sitä aina tiedä, mitä se tullessaan tuo, mutta kyllä on sentään hienoa että saa elää. Olen muuten tässä hiljattain lukenut taas Eeva Kilpeä – niin, et tunne häntä, hän on runoilija täältä ajan takaa – ja hän sanoo niin hienosti, että elämä on erikoinen kokemus. Kyllä vain. Luulen, että sinä olisit ymmärtänyt mitä hän tarkoittaa.

Mary, joka sinusta – ja niin, teistä muistakin – minulle kertoi, sanoo lopuksi että

Me kaikki rakastamme Matty-neitiä, ja jotenkin minusta tuntuu, että olemme parempia ihmisiä, kun Matty-neiti on lähellä.

Ja sellainen sinä kyllä ihan oikeasti olet. Ihana ja herttainen, valat uskoa siihen että maailmassa on ihmisiä joissa sykkii lämmin ja hyväntahtoinen sydän.

PS. Tiedätkö, kun luen sinusta, saat kaiken aikaa Judi Denchin kasvot... Ei, et tunne häntäkään, hän on näyttelijätär ja täältä minun ajastani hänkin. En tiedä, mitä itse ajattelisit, mutta minusta hänen kasvonsa ovat sinulle koko lailla oikeat...

**********

Niin: Elizabeth Gaskellin Cranfordin naiset (1851–1853) on ihan oikea hyvänmielen kirja. Ei voi olla tulematta hyvä mieli, kun näistä naisista lukee. Juu, he ovat kovin tarkkoja siitä miten sopii käyttäytyä ja ehkä he ovat meistä vähän hassujakin, mutta samalla he ovat kerta kaikkiaan valloittavia, Matty-neiti etenkin. Suosittelen teosta lämpimästi vaikka kesäisen lempeään päivään. Somasti hellivä on myös teoksen (ja Gaskellin muun tuotannon) pohjalta tehty tv-sarja.

Virginia Woolf: Oma huone (1929)

Siksi pyydän teitä kirjoittamaan kaikenlaisia kirjoja, olemaan epäröimättä minkään aiheen kohdalla, miten tahansa vähäpätöisen tai laajan. Rehdisti tai kepulikonstein, te toivottavasti hankitte tarpeeksi rahaa matkustaaksenne ja ollaksenne joutilaana, pohtiaksenne maailman tulevaisuutta tai menneisyyttä, uneksiaksenne kirjojen päällä tai maleksiaksenne kadun kulmissa ja antaaksenne ajatustenne vanan kastua syvään virtaan.

Niin: Virginia Woolf, Oma huone. Ilmestynyt alun perin vuonna 1929 (englanninkielinen alkuteos A Room of One's Own) ja merkinnyt samalla tärkeää askelta feministiselle kirjallisuudentutkimukselle, vaikkei Woolf itse akateemisesti oppinut tutkija ollutkaan. Kirjailijattarena ja tarkkanäköisenä havainnoitsijana hänellä oli kuitenkin kykyä nostaa esille monia keskeisiä kysymyksiä kirjoittamisen ulkoisista reunaehdoista – siitä, että voidakseen kirjoittaa naisella (ja yksilöllä yleensä) on oltava ennen kaikkea omaa rahaa ja omaa tilaa.

- kiitos kirjastolle -

Suomeksi Oma huone ilmestyi melkoisella viiveellä, vasta vuonna 1980, Kirsti Simonsuuren suomentamana. Kuten Simonsuuri alkusanoissaan sanoo, teoksen ajankohtaisuus ei silloin ollut kuitenkaan vielä haihtunut, eikä se ole sitä vieläkään, sillä – Simonsuuren sanoja lainaten – sen ideat ja viisaus ylittävät tietyn kulttuurin ja ajankohdan rajat.

Woolf kirjoittaa:

Miksi toinen sukupuoli oli niin vauras ja toinen niin köyhä? Mitä vaikutuksia köyhyydellä on kirjallisuuteen? Minkälaiset olosuhteet ovat välttämättömiä taideteosten luomiseen? 

Niin: miksi, mitä, minkälaiset. Teosta lukiessani huomaan, kuinka minut läpäisee monitasoinen, useisiin ajallisiin kehyksiin kontekstoituva problematiikka. Pohdin aikoja, jolloin naisen oli vielä mahdotonta tai ainakin hyvin vaikeaa kirjoittaa. Aikoja, joita kehystivät ne konventionaaliset käsitykset, joiden mukaisesti naisen tuli olla vain ja ainoastaan äiti. Joina naisella ei juuri nähty olevan kykyjä taiteilijuuteen. Joina naisen elämänkokemus rajoittui lähinnä siihen, mitä kodilla oli tarjota. Joina mahdollisuudet jakautuivat epätasaisesti yksinkertaisesti siksi, että toinen oli mies ja toinen nainen. Tai siksi, että kahdesta ihmisestä toisella oli enemmän rahaa. 

Ja kyllä, pohdin myös aikoja, joina monikaan kirjallista uraa tavoitteleva tuskin on niin hattarainen, että luulottelee mahdollisilla tuotoksillaan rikastuvansa. Aikoja, joina kovin moni kirjailija ja taiteilija yleensäkin koettanee elää jota kuinkin pyhällä hengellä. Aikoja, joina on ihmisiä jotka sanovat, että ei yhteiskunnan kuulu taiteen tekemistä kustantaa. Aikoja, joihin silti jo toivoisi enemmän ymmärrystä. Sillä kyllä: teoksessa puhutaan sukupuolesta, mutta samalla myös taiteen tekemisen ehdoista laajemminkin – kysymyksestä, joka tuntuu olevan ikuisesti niin surullisen ajankohtainen.

Teoksen ydin, "oma huone", näyttäytyy Woolfin tekstissä sekä mahdollisuuksien monitasoisena vertauskuvana että konkreettisina kirjoittamisen ehtoina. Se merkitsee vapautta ja riippumattomuutta, mahdollisuutta olla oma itsensä ja vastata tekemisistään itselleen. Ja kyllä, se merkitsee myös hyvin kirjaimellisesti sitä, että naisella on oltava rahaa ja oma huone jos hän aikoo kirjoittaa. 

Mitä jos Shakespearella olisi ollut sisar? 

Jospa kuvittelisin kun kerran tosiasioita on niin vaikea löytää, mitä olisi tapahtunut, jos Shakespearella olisi ollut ihmeellisen lahjakas sisar, Judith esimerkiksi. --- Sisar oli yhtä seikkailunhaluinen, mielikuvitukseltaan yhtä rikas, yhtä innokas näkemään maailmaa kuin hänkin. Mutta sisarta ei lähetetty kouluun. 

Eikä 

Shakespearen kaltainen nero --- synny työtätekevien, kouluakäymättömien, orjuutettujen ihmisten joukossa. ----- Silti jonkinlaista neroutta on täytynyt olla olemassa naisten keskuudessa niin kuin sitä on täytynyt olla olemassa työläisten keskuudessa. Niin: kysymys on aina ollut ennen kaikkea erilaisista mahdollisuuksista. Siitä, kenen lahjat ovat saaneet säkenöidä.

On kuitenkin hyvä muistaa se, että on 

järjetöntä syyttää jotain luokkaa tai sukupuolta sellaisenaan. Suuret ihmisjoukot eivät koskaan ole vastuussa tekemisistään. Niitä ohjaavat vaistot, jotka eivät ole heidän hallinnassaan. 

Ja todellakin – myös se, että 

Olisi tuhatkertaisesti vahinko, jos naiset kirjoittaisivat samalla tavoin kuin miehet tai eläisivät niin kuin miehet tai näyttäisivät samalta kuin miehet, sillä jos kaksi sukupuolta on liian vähän kun ajatellaan maailman laajuutta ja moninaisuutta, kuinka tulisimme toimeen vain yhdellä? Eikö kasvatuksen tulisi tuoda esiin ja vahvistaa pikemminkin eroavaisuuksia kuin yhtäläisyyksiä? 

ja että 

Täytyy tapahtua jotakin mielensisäistä yhteistoimintaa miehen ja naisen välillä ennen kuin taiteellinen luominen voi toteutua. Jonkinlaisen vastakohtien avioliiton on saatava täyttymyksensä. Mielen on oltava kokonaisuudessaan aivan avoin jotta aistisimme täydellisen ehjänä kokemustaan välittävän kirjailijan. 

Vastakohtien avioliitto, niin. Tasapaino. Maailmassa ja ihmisen mielessä. Rohkeus olla oma monitasoinen itsensä ja ymmärrys erilaisuuden rikkaudesta. Kirjoittakaa naiset. Ja miehet.

Ja: 

Niin kauan kuin kirjoitat sitä mitä haluat kirjoittaa, vain se merkitsee jotain; eikä kukaan voi sanoa, merkitseekö se vuosien ajan vai vain muutaman tunnin. Mutta hiuskarvankaan uhraaminen näkökentästäsi, vivahteenkaan sen väristä, nöyristelläksesi jotakin Rehtoria hopeamaljakko kädessään tai jotakin professoria mittakeppi hihassaan, on kaikkein halpamaisinta petturuutta, ja rikkauden ja siveyden uhraaminen, joiden sanottiin olevan suurimpia inhimillisiä onnettomuuksia, on sen rinnalla pelkkä kirpunpurema.

William Shakespeare: Kesäyön unelma (1605)

 

Katja, yhdeksän vuotta, sipsuttaa kohti musiikkikeskuksen katsomoa (onko se musiikkikeskus, en minä muista mutta niin luulen). Hänellä on helmat ja käsipussukka ja pussukassa kolikko väliajan  kahvilahetkeä varten. Tuntuu tärkeältä, ehkä vähän isoltakin ja taiteelliselta, sellaiselta hienolta  neidiltä joita kirjoissa on: onhan hän päässyt katsomaan ihan oikeaa balettia nimeltä Kesäyön unelma. Joskus myöhemmin hän ei ehkä muista esityksestä juuri muuta kuin sen, että pussukka unohtui kahvilaan mutta löytyi. Shakespeare innoittaa kyllä: jo seuraavalla kesälomalla hän lukee mummolassa tämän näytelmistä soviteltuja tarinoita.

Hei Shakespeare – minä täällä, pitkästä aikaa. Talvi on vaihtunut kesään, loppiaisaatto kesäyön unelmiin. Ja huomaatko: kirjoitin sinulle muiston. Kai sinä ilahdut sellaisesta, hetkestä pienen tytön elämässä. Niin, tämä näytelmäsi, Kesäyön unelma, oli ensikosketukseni tuotantoosi, ja vaikka onkin niin, etten itse esitystä juuri muista, niin muistan kuitenkin kuinka hienoa sinne oli päästä (oi kyllä, pienten tyttöjen maailmat ovat joskus niin suuria!). Kuvat näyttämöltä ovat utuisia ja luultavasti omien unieni sävyttämiä: näen keijuja, mutta en tiedä ovatko ne esityksestä vai jostakin oman mieleni takaa. Ja toisaalta, onko sillä niin väliä? Mieli sekoittuu, aina.

Ja kyllä, minä rakastan tämän näytelmäsi sadunhohdetta. Siinä on myös ilkikurisuutta ja silmäkulmien pilkettä, monenlaista pohdintaa ja tarkkanäköisyyttä, mutta kaikkein tärkeintä minulle on sen satu: uni, unelma, se jokin joka ripottelee siihen somasti välkehtivää taikapölyä. Kesäyön metsä ja keijut, pieni veijaritonttu Puck. Niin, on monta toisiinsa kietoutuvaa kertomusta: Ateenan herttua Theseuksen ja amatsonien kuningatar Hippolytan häät ja niihin valmisteltava huvinäytelmä, neitojen ja nuorukaisten risteilevät sydämet ja – niin, keijukaisten kuninkaan ja kuningattaren, Oberonin ja Titanian, eripura. Olet sinä kyllä aika nerokas. Vieläkin, kaikkien näiden vuosisatojen jälkeen.

On kaksi neitoa, Helena ja Hermia, ja kaksi nuorukaista, Demetrius ja Lysander. Hermian isä on määrännyt tyttärensä Demetriukselle, mutta Hermia rakastaa Lysanderia ja Lysanderkin Hermiaa. Helena puolestaan rakastaa Demetriusta, mutta Demetrius tavoittelee hänelle luvattua Hermiaa, vaikka onkin ensin liehakoinut Helenaa. Sinä taidat pitää mutkikkaista rakkauskuvioista vai kuinka? Ainakin ne ovat aina yhtä kelpoa ainesta kirjallisuudelle. Niin nytkin. (Kuule, ihan näin meidän kesken: miten kirjoitetaan kiinnostava rakkauskertomus ilman mutkia?)

Helena:

Voi, kuinka oikukas on onnen tie!

Mua kaunihimpi ei Hermia lie;

Mut Demetrion mielen ken sen tiesi,

Ei näe hän min näkee joka miesi.

Hän pettyy, Hermiata liehakoiden,

Samaten minä, häntä jumaloiden.

Mik’ arvotonta, turhaa, halpaa on,

Voi rakkaus oloon nostaa, arvohon.

Ei silmillään se näe, vaan tunnollaan,

Sokoksi senvuoks Lempi kuvataan.

Ja älyn rahtuistakin on se vailla,

Hapuilee umpimähkään sokon lailla ---

Sellaistahan se usein lienee, lempi – umpimähkäistä ja sokkoa, jo ilmankin keijujen taikatemppuja. Mutta Ateenan laki on yhtä kaikki julma eikä lemmen mieltä kysy: se tuomitsee isänsä tahtoa vastustavan tyttären joko kuolemaan tai nunnanpukuun, ikuiseen impeyteen. Ellei Hermia taivu isänsä päätökseen ja suostu Demetriukselle, hänen kohtalokseen koituu siis väistämätön pimeys: kuolema tai luostari. Mutta rakastuneet, Hermia ja Lysander, keksivät karata metsään, ja perässä kipittävät myös Demetrius ja Helena. Vaan kesäyön metsä, niin, se on täynnä keijujen tarkkoja korvia ja taikaa...

Oberon:

---

Tuoss’ yrtti sulle; urki lehto tää:

Ihana impi miestä röyhkeää

Rakastaa turhaan. Tämän luomet rasvot,

Ja sitten laitat niin, ett’ immen kasvot

Hän ensin näkee. Miehen löydät kyllä:

Ateenalaisen puku häll’ on yllä.

Tee tarkkaan työs, ett’ yltää hänet lempi

Tuon immen tulta vielä tulisempi.

Siinäpä se, keijukaisten kuninkaan tehtävä Puckille –

Demetriuksen on määrä saada silmiinsä samoja taikatippoja

kuin kurittoman kuningattaren (se Pulma ja aasinpää, niin!).

Vaan kuinkas käy, kun niitä ateenalaisia onkin kaksi...

Puck:

Yksi kahden lemmiss’ on:

Sepä kuje verraton!

Nyt vast’ olen mielissäin,

Kun käy kaikki nurinpäin.

Sellainen se on, sinun tonttusi Puck.

Mokoma veikeä velmu.

Entä mitä kaikkea sinä itse oikein ajattelet?

Sanotaanko nyt siitä naisen ja miehen suhteesta vaikka?

Esimerkiksi Oberon on kyllä Helenan puolella,

mutta toisaalta hän tekee kiusaa omalle kuningattarelleen...

Olen kanssasi edelleen hieman ymmälläni

ja jotenkin luulen, että niin sinä haluatkin minun olevan.


**********

Katja, lukiolainen, esittää Helenaa. Ystävätär on Hermia. Ilmaisutaidon tunnilla tehdään pareittain Shakespeare-harjoituksia, katkelmia eri näytelmistä. Katjalla ja ystävättärellä on se kohtaus, jossa sekä Demetrius että Lysander ovat keijutaikojen myötä yhtä äkkiä Helenan perään ja molemmat neidot ovat asiasta syystäkin hämillään: Hermia luulee Helenan viekoitelleen sulhasensa ja Helena uskoo kaiken toisten pilkaksi ja juoneksi. Harjoitus jää mieleen ehkä ikuisiksi ajoiksi, kenties sekä itsensä että ystävyyden tähden. Jonakin vuonna Katja myös lukee näytelmän lopultakin kokonaan, ehkä jo pian. Kerran, ja ehkä toisenkin.

Toinen muisto, kyllä. Ja ehkä arvaatkin: keijujen ohella pidän näytelmäsi onnellisesta lopusta, siitä kuinka kaikki käy lopulta hyvin ja kauniisti – Oberonin käskystä Puck taikoo Lysanderin silmät takaisin oikeaan asentoon, mutta Demetriuksen katse pysyy taiottuna. Vaikka niin, toisaalta, onko se onnellista jos toinen rakastaa vain taiotuin silmin? Vai onko niin, että rakkaus onkin ehkä aina taikaa? Että rakastuneen silmissä on aina ripaus keijujen taikatippoja...

Ja mitä sanookaan Puck, kun näytelmä loppuu:

----

Luulkaa, että nukahtain

Näkyjä nyt näitte vain,

Että tämä heikko ilvi

On vaan tyhjä unipilvi.

----

Niin: näytelmä, runous ja rakkaus – hulluutta ja untako vain?

Vaiko sittenkin jotakin, josta

--- kasvaa suurta, pysyväistä,

Mut ihmeellistä sittenkin ja kummaa.

Siinäpä sitä, miettimistä kesäöihin...

**********

Kirjallisuuden riemuja on sen kerroksisuus, itsessään ja itselle. Minulle Kesäyön unelma on näytelmistäsi rakkain juuri siksi, että se kantaa minulle niin monia tarinoita. Tämäkin lukukerta toi siihen yhden tarinan lisää: kertomuksen pitkälle aikuisikään ehtineestä naisesta, joka luki sen paitsi sinun jälleen innoittavina sanoinasi myös omia aikaisempia tarinoitaan vasten. Ne elävät minussa kaikki, ne eri-ikäiset ja erilaiset Katjat, ja kyllä, myös sinun sanasi tässä näytelmässä kantavat niitä omalla tavallaan. Eikö se ole aika riemastuttavaakin, sellainen sanojen elinvoima?

Tietenkin myös näytelmässäsi itsessään on monta kerrosta. Riemuitsen mm. siitä, kuinka se kantaa ajatusta näytelmän tekemisestä (ah niin, nämä aina niin kiehtovat metatasot!). Tärkeintä minulle kuitenkin on – edelleen – juuri ajatus kesäyön taiasta, keijuista ja – niin, näistä rakkaista muistoista. Saatan olla hieman sumeakatseinen romantikko, mutta jos näin, niin olkoon... Ehkä minullakin on keijujen taikomat silmät.

Lämpimin terveisin Katja

(Niin ja kuule, minulla on nyt hieman hyvää kiirettä. Saattaa olla, että kestää taas ennen kuin ehdin seuraavan näytelmäsi äärelle, mutta aikanaan on taas myös sinun sanojesi vuoro. Kyllä minä oikeastaan luulenkin, että sinä jaksat odottaa. Eihän hengillä ole mihinkään kiire. Eihän? Niin, lukisinkohan seuraavaksi Romeon ja Julian... Katsotaan.)

**********

Toivotan näiden kesäöisten unelmien myötä kaunista pian koittavaa keskikesän juhlaa – sellaista, jossa on myös ripaus 
tenhoavaa taikaa. 

Saattaa olla, että sataa, mutta ehkä myös juhannus on ennen kaikkea mielentila, 
korvalehdellä kuiskutteleva kesäyön keiju...

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta (2014/2015)

On kirjoja, joihin heti rakastuu. Jotka tulevat lähelle ja kiinni ja ihoon ja sieluun ja joiden kohdalla tuon tunteen syvyyden syyt saattaa jopa pystyä epämääräisesti selittämään. Sitten on kirjoja, joita katselee hieman etäältä, ihmettelee niiden viekoittelevia silmäyksiä ja hymyjä, tuntee vatsanpohjaan hiljalleen kertyvää perhosvärinää ja päätyy lopulta tilaan jossa rakkaus on ehkä. Jossa se selvästi tekee itseään tykö, mutta jossa jollakin merkillisellä tavalla kokee itsensä sen edessä epävarmaksi, ei oikein tiedä mitä sydän kaiken hälinän takana sanoo.

Ja kyllä, sellaiset kirjat ovat usein erityisen kiehtovia. Ne saavat ajattelemaan, pohtimaan kirjallisuuden olemusta ja hyvän ajatusta – kenties sekä kirjassa että ihmisessä. Sellaiset kirjat jättävät ehkä myös aivan omanlaisensa jäljen. Niitä miettii ja ihmettelee ehkä kauan, pohtii mikä niissä oikein pitää otteessaan. Mikä on se tenho ja taika, joka niissä kiehtoo. Mikä, kun samalla kuitenkin tietää lukeneensa vain ”melko tavanomaisen” kirjan (typerä määre, mutta parempaa ei nyt ole). Sellaisen, jossa kerrotaan ihmisistä ja ihmisten välisistä suhteista ja siitä kuinka ne eivät ole helppoja. Niin – sellaisiahan kirjat ovat: rakkautta, intohimoa, pettymystä, keskeneräisyyttä, kohtaamista ja kohtaamattomuutta, ajautumisia ja valintoja, väistämättömiä risteyksiä. Ehkä onkin niin, että ne ovat suuria juuri siksi: ne kertovat ihmisestä, ihmiselle. 

 Kiitos kirjastolle!

Tämä teos, Sadie Jonesin (s. 1967) juuri suomennettu Ehkä rakkaus oli totta (2015), on juuri sellainen viekoitteleva, värisyttelevään välitilaan jättävä kirja. Minulle. Tunnen halua rakastua, mutta jostakin syystä epäröin. En siksi, etteikö teos ansaitsisi rakkauttani, vaan pikemminkin siksi, että se hämmentää minua. Luke hämmentää. Leigh. Nina. Paul. Jones, joka heidät kaikki kertoo, jotenkin vaivattomasti ja pakottomasti ja – niin – ehkä kepeästikin mutta samalla silti niin ihanan painavasti. Rakastan heitä kaikkia mutta en sittenkään. En tiedä. Olen ymmälläni. Sydän on. Katson Lukea. Niin, toki muitakin mutta eniten Lukea. Ehkä siksi että hän on niin kaoottinen, niin kirkas, niin suora, niin vilpitön, niin rehellinen, niin vastustamaton. Ehkä haluaisin silittää poskea, mutta en tiedä antaisiko hän minun niin tehdä. Ehkä ei. Eikö? Suosikkihenkilöni on silti ehkä joku toinen. Ehkä.

Niin. On Englanti ja 1960- ja 1970-luku. Teatteri, jonka piireissä tehdään taidetta ja sitä toista samalla kun näyttelijöiden kohdalla työllisyysnäkymät olivat ikuisesti epävarmoja. On Luke, joka kirjoittaa. Nina, joka näyttelee. Paul, joka tuottaa. Ja Leigh, näyttämömestari. On nuoruutta ja aikuistumista ja hetkiä, joina astutaan elämän tärkeitä askeleita – niitä joita myöhemmin voi suhtautumistavasta riippuen kutsua joko sattumanvaraisiksi tai kohtalon johdattelemiksi. Kohtaamisia, oivalluksia, irtiottoja. Unelmia. Silmien sulkemisia. Suudelmia, intohimoja. Turvallisuudenkaipuuta ja halua pitäytyä totutussa. Valintoja ja ajautumisia.

Tiesin koko ajan, että tapaisin sinut vielä.

*****

Ja siinä, aivan lyhyessä hetkessä, oli rakkautta.

Ja niin – sitäkin kuinka heistä molemmista tuntui, että siihen pisteeseen asti he olivat vain odottaneet (mutta se on ehkä toinen tarina kuin se jota kaksi edeltävää sitaattia kantavat). Sitä, kuinka Nina ajattelee että Minä jätän sinut. Minä lähden. Mutta hän ei sanonut sitä. Sitä, kuinka Leigh veti henkeä ja sanoi sen mitä ei voi sanoa. Sitä, kuinka Paul ei esittänyt itselleen kysymyksiä, joihin tiesi jo vastaukset. Ja sitä, kuinka on ikään kuin he olisivat suudelleet, vaikka mitään ei ole tapahtunut. Niin: rakkauksia, ehkä.

Ja kyllä, minä tahtoisin sanoa henkilöille kaikenlaista mutta en sittenkään. Ei pidä puuttua tarinaan jonka kuuluu mennä niin kuin kuuluu. Ihmisten virheille on syynsä. Ovatko ne edes virheitä? Mikä on virhe? Milloin ihminen oikeastaan tekee oikein ja milloin väärin? Milloin hän lakkaa olemasta kesken? Pitäisikö heti ymmärtää tehdä toisin? Entä jos sekin olisi väärin?

ja yrityksistään huolimatta, kaikesta päättäväisyydestään huolimatta hän ei tuntenut mitään muuta kuin menetystä: miten jokin arvokas hänen sydämessään särkyi, jokin mitä hän ei ollut osannut suojata.

Ja kirjoittaminen, oi niin – se kuinka hän kirjoitti runoja ja näytelmiä ja kätki niitä sänkynsä alle, piiloon omalta kriittiseltä katseeltaan (ja joissa aina riitti korjattavaa, muutettavaa, viimeisteltävää) ja kuinka haluaisin ainoastaan kirjoittaa, mutten tiedä miten päin kaikki kääntyy.

Voi Luke. Mitä on rakkaus, joka tukahduttaa juuri sen minkä vuoksi on se joka on? Joka vie kyvyn ja halun kirjoittaa? Joka saa uhraamaan liikaa? Joka lopulta kysyy oman epätoivotun kysymyksensä:

Mitä sinä olet, jos et kirjoita?

Onko se rakkautta ensinkään? Entä Mary, niin. Miksi hän kirjoittui sellaiseksi kuin kirjoittui? Etkö tiedä, etkö. (Kirjoittaminen on yhteys, Luke. Ikkuna.) Ja niin ero oli alkanut ennen kuin he olivat edes erkaantuneet toisistaan.

Ja Luke, muistatko: Jos hän pitäisi kiinni rehellisyydestä ja rohkeudesta, hän ei menettäisi kumpaakaan. Hän, sinä, niin. Et menettäisi elämän henkäystä, et työtä. Mutta mitä tapahtuu? Käykö niin, että päästät sittenkin irti juuri niistä? Rehellisyydestä ja rohkeudesta? Oletko varoitus? Valo? Enkeli? Ja lopulta, niin, saatko lopulta sittenkin kiinni siitä mikä sinulta pakeni?

Eikä tässä ole kaikki, rakkauksissa ja intohimoissa, teatteritaiteen karunkiehtovassa maailmassa. On paljon muutakin. Niin kuin vanhempia lastensa vierellä ja takana. Äitejä, jotka kertovat lapselleen mitä tyttö oli, mitä tämä ei ollut ja mitä tästä saattaisi tulla. Että sinä olet sitä mitä minä olisin voinut olla. Äitejä, joilla ei ollut ketään muuta kuin lapsensa. Äitejä, jotka katsovat kuinka mies on uskoton. Sen sellaista.

 

Niin. Kirjoittaminen on ajatusten etsimistä, joskus senkin mitä sydän sanoo. Ja kyllä, minun rakkauteni kypsyy kun minä kirjoitan, sillä nyt, kirjoittaessani, minun sydämeni avautuu, asettuu valmiiksi ottamaan tämän teoksen vastaan. Hämmennys hellittää. Oi kyllä: minä pidän Jonesin tavasta kirjoittaa. Pidän siitä, miten inhimillisiä ja ristiriitaisia hänen henkilönsä ovat, miten hyviä ja pahoja. Tekevät oikein ja väärin vai tekevätkö. Katson heitä, vielä ja vielä ja vielä. Ninaa, joka on kai kyvytön vapautumaan omasta vankilastaan. Leighiä ja Paulia, jotka luottavat siihen mikä on tuttua, turvallista. Lukea, joka ensin ehkä särkee sydämiä ja kohtaa sitten itse koko rakkauden raskaan haurauden. Kenelle voisi olla vihainen?

Ja pidän siitä, miten hän kirjoittaa samaan aikaan vaivattomasti ja taidokkaasti. Ei, hän ei juuri riko romaanikirjallisuuden konventioita, rymistele läpi raja-aitojen. Hän ei riehakoitse rakenteilla eikä leikittele kielellä – eikö, voi sanojen kömpelöä epätarkkuutta, eikö tarinan luominen ole aina leikki! Tarkoitan kai, ettei hän leiki kielellä siten että leikki itsessään kohoaisi keskiöön, ja ymmärrän itseäni suunnilleen. Jonesin teoksen keskiössä on tarina ja tarinan takana on ihmisyys. Hän näyttää henkilönsä lukijalle kaikessa näiden inhimillisessä keskeneräisyydessä, antaa lukijan tulkita heidän haparoivia, pyrähteleviä, jähmettyneitä mielenliikkeitään, osoittaa että ihminen on samaan aikaan sekä selitettävissä että selittämätön. Ja pitää lukijansa otteessaan ehkä juuri siksi. Eikä hän hukuta lukijaansa itsestäänselvyyksiin tai liikoihin selityksiin. Toisinaan hän myös hypähtää, jättää vähän sanomatta.  Niin, hänen teoksessaan on tiettyä vaatimatonta raikkautta, viisasta konstailemattomuutta joka usein päihittää tarkoituksellisen mahtipontisuuden. Thank you Jones!

Kyllä, minulle tämä teos oli merkillisellä tavalla hieno. Se avasi minussa uuden oven kohti jotakin jonne olen vasta matkalla. Sellaista lukeminen parhaimmillaan on, kirja kirjalta kirkastuvaa ajattelua. Joskus aikanaan tulen sen ehkä vielä tavoittamaan – oivalluksen, joka liittyy kirjallisuuden kiehtovaan olemukseen. Siihen, mitä oikeastaan merkitsee hyvä. Tai parempi. Tai sanotaanko: korkea. Ja jos antaisin teoksille tähtiä, niin tämä saisi niitä monta. Ihan jo siksi. Ja nyt se on siinä, kiinni ja lähellä ja iholla ja sielussa. Rakkautta!

Ja vielä: teoksen loppulauseet ovat loistavat. Ne jäävät vaatimaan selityksiä ja ajatusten liikeratoja – sitä että niiden äärelle pysähtyy. Niissä viipyiltyään voikin taas palata teoksen (suomenkieliseen) nimeen, siihen että ehkä rakkaus oli totta. Ajatella modaalisanojen merkillisiä merkityksiä.

PS. Teoksen luettuani tunsin vastustamatonta halua kuunnella tämän. Take it!

**********

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta. Romaani,  419 s. Otava 2015.

Suomentanut Marianna Kurtto.

Englanninkielinen alkuteos Fallout 2014. 

**********

Tästä teoksesta on kirjoitettu jo monessa blogissa. Oman kiinnostukseni tätä teosta kohtaan herätti Omppu, joka luki tämän jo ennen kuin se ilmestyi suomennettuna. Muista kirjoituksista eksyin ennen omaa lukukokemustani ja sen purkamista lukemaan myös Lumiomenan Katjan ja Kaisa Reetan kirjoitukset. Muut kirjoitukset löytää ystävämme google.

D. H. Lawrence: Lady Chatterley (noin 1925–1926)

Kirjallisuuden maailma on aina yhtä kiehtova ja mielenkiintoinen. Sitä saattaa arvella niinkin, että lukee uudelleen jotakin aiemmin lukemaansa, mutta tulee sittenkin lukeneeksi jotakin muuta. Niin: tämä kaunisselkämyksinen antikvariaattilöytö, Lady Chatterley (kirjoitettu noin vuosina 1925–1926, julkaistu New Yorkissa 1944 ja suomennettu ja ilmeisesti myös hieman ”siistitty” 1950), joka on jo jonkin aikaa odotellut hyllyssäni, olikin eri teos kuin se Lady Chatterleyn rakastaja (1928, suomennettu 1961), jonka joskus vuosia, melkeinpä vuosikymmeniä sitten olen lukenut. Tuo aikaisemmin lukemani teos oli mielessäni enää henkilöiden pääpiirteinä ja rakkauden aisti-ilon häiveinä, ja nyt halusin hakeutua takaisin sen äärelle ennen kaikkea siksi, että saisin hellitellä sitä sisäistä kirjallisuudentutkijaani, jota suuresti kiinnostavat vanhemman kirjallisuuden tavat kuvata eroottisuutta ja intohimoisia naisia. Suurin syy tarttua tähän teokseen juuri nyt oli kuitenkin se, että tämä punainen selkämys puhalsi minulle ihanaa punaista sateenkaarituulta – niin, tämä teos saa siis aloittaa askellukseni kohti sateenkaaren päätä (kiitos Ompulle ihanan inspiroivasta haasteesta, joka ohjaa katselemaan kirjahyllyään riemastuttavan värikkäästä näkökulmasta!).

K. J. Gummerus Osakeyhtiö,
1950.

Tehdessäni taannoin tämän ihastuttavan löydön, huomasin kyllä heti ensilehdellä kirjoituksen ”Tekijän »Lady Chatterleyn rakastaja» -romaanin ensimmäinen laitos”. Pieniä tiukusia tuo kirjoitus ehkä mielessäni jo helisytteli, mutta tunnustan auliisti, etten suinkaan tiennyt Lady Chatterley -käsikirjoituksia julkaistun peräti kolmin kappalein. Nyt, lueskeltuani tämän laitoksen siihen liitettyine esipuheineen ja seikkailtuani Internetin ihmemaassa, olen kuitenkin jälleen hitusen viisaampi. Se teos, jonka aiemmin olin lukenut, lienee siis ollut versioista viimeisin ja samalla juuri se, joka Iso-Britanniassa julkaistiin sensuroimattomana vasta vuonna 1960 ja Suomessa vuonna 1961, kun taas tämä oli nyt se ensimmäinen. Aika kiehtovaakin tämä tietysti on: harvoinpa sitä saa tilaisuuden lukea samasta tarinasta useamman erilaisen version. Niin niin, aion toki lukea uudestaan sen viimeisimmänkin ja ehkäpä etsiä käsiini myös keskimmäisen, joka on julkaistu suomeksi nimellä John Thomas ja Lady Jane (1927, suomennos 1974).

Mielipiteet siitä, mikä versioista on ”paras”, varmasti vaihtelevat. Lawrencen vaimo, Frieda Lawrence, joka on kirjoittanut esipuheen tähän miehensä jo kuoltua julkaistuun ensimmäiseen laitokseen, pitää parhaana juuri tätä – hän sanoo, että »Ensimmäisen Lady Chatterleyn» Lawrence loi juuri sellaisena kuin se välittömimmin kumpusi hänen omasta sisimmästään. Romaanin kolmannessa toisinnossa hän osaltaan otti huomioon myös aikalaistensa käsityskannan. Myös Esther Forbes, jonka selostus erään käsikirjoituksen vaiheista seuraa rouva Lawrencen esipuhetta, pitää tätä versiota parhaimpana: ensin julkaistussa versiossa Lawrence on Forbesin mukaan pingoittunut ja teennäinen, mutta tässä hän on runoilija. Mm. Constance on Forbesin mukaan tässä todella elävä ihminen, kun taas toisissa laitoksissa hän ritisee liitoksissaan. Myös Cliffordia ja Parkinia (josta myöhemmin tulee Mellors) Lawrence on Forbesin mukaan kohdellut tulevissa toisinnoissa kaltoin, so. pilannut alun perin hyvin rakennetut henkilöt. Ylipäätään Lawrence on peukaloinnillaan tärvellyt erinomaisen romaanin ja noiden kahden myöhemmän luonnoksen ällöttävän, riettaan ilmapiirin sijasta ensi versiossa on raikas, luonnontuore sävy. Omasta puolestani en toisintojen paremmuuteen voi toistaiseksi ottaa kantaa, koska en muista viimeisintä versiota riittävän hyvin ja keskimmäistä en ole koskaan lukenut. Tyydyn toteamaan, että ainakin tässä versiossa on kyllä ansionsa ja tämä olisi ehkä hyvinkin kelvannut myös tällaisenaan.

Lady Chatterley on tunnetusti yksi eroottisen kirjallisuuden airueista – ja niin, omana aikanaan kirja (se Lady Chatterleyn rakastaja) oli niin siveetön, että Lawrencen täytyi julkaista se Firenzessä: kotimaassa sitä ei voitu kansiin saattaa. Nykylukijaa tämä ”siveettömyys” tietysti hörähdyttelee: meidän aikamme on jo kohdannut niin paljon kaikenlaista ronskia, että Lady Chatterleyn uskaliaimmatkin kohtaukset tuntuvat ehkä kesyiltä ja – niin – näitä uskaliaita kohtauksia on ainakin tässä versiossa varsin vähän (ehkä niitä siinä riettaassa versiossa onkin sitten enemmän ja hurjempia). Uskallusta näissäkin kuitenkin on – etenkin kun muistaa, että tämä on tosiaan 1920-luvulta. Tässä vuoden 1950 suomennoksessa on myös siveästi siistitty eräitä sanoja turvautumalla kirjaimia korvaaviin viivoihin: sana ei jää ymmärtämättä, mutta sitä ole voitu painaa. Ja niin, mistäpä tietää, mitä on ehkä jätetty kokonaan pois – tämän selvittämiseksi pitäisi luonnollisesti lukea englanninkielinen alkuperäisteos.

Tarinan lähtötilanne on, että Lady Chatterleyn eli Constancen aviomies, Clifford, on haavoittunut sodassa pian häiden jälkeen ja halvaantunut pyörätuolipotilaaksi. Ajatus kulkee, mutta alaruumis ei. Ja Clifford tiesi, että hänen vaimossaan piili voimakas fyysillinen pyyde. Siitä hän oli liiankin tietoinen. Niinpä hän päätyy sanomaan Constancelle – ehkä kuitenkin vain teoreettisena mahdollisuutena – että ota itsellesi rakastaja, jos sitä tarvitset! Kun Constance sitten näkee miehen ruumiin, joka oli jumalainen, kun se ilmestyksen lailla kohosi hänen eteensä piirtyen valkeana pimeyttä vasten, tapahtumat alkavat edetä kohti kiihkeää mutta haastavaa intohimosuhdetta: Constance antaa itsensä miehensä metsänvartijan, Parkinin, syliin, ja näiden erilaisia maailmoita edustavien rakastavaisten suhde riepotteloituu alusta alkaen myös kysymyksissä yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta. Tarina etenee niin, että Cliffordin alkujaan teoreettisesta ajatuksesta muovautuu Constancelle ”lupa” tulla raskaaksi, ja sopimukseen kuuluu, että Clifford tunnustaa lapsen omakseen. Sitä, kuka lapsen oikea isä on, Constancen ei tarvitse kertoa. Niin: Clifford haluaa itselleen perillisen, siinä hänen motiivinsa. Anna minulle poika, Connie! Muuta en sinulta pyydä! Sillä – niin Clifford sanoo – vastaisuudessa on kaikkein tärkeintä oleva taistelu omistusoikeudesta, oikeudesta omistaa jotakin polvesta polveen. Constance toteuttaa aviorikostaan siis miehensä suostumuksella, ja lopulta tämä Cliffordin tunteeton tapa suhtautua vaimonsa uskottomuuteen ja vieraan miehen lapseen näyttäytyy hänen mielessään kylmänä ja luonnottomana.

Constancen oma motiivi on kaiketi puhdas intohimo ja elämänhalu, se että hän tarvitsee kosketusta ja hullaantuu Parkinin vartaloon (vartaloon, ei kasvoihin tai olemukseen). Constance tarvitsee Parkinin kehon kiihkeää elämänvoimaa, mutta tietää, ettei voisi kuitenkaan elää tämän kanssa: työmiehen vaimoksi hänestä ei ollut. Intohimon yllä leijuukin alusta asti jo mainittu yhteiskunnallisten asemien erilaisuus – se, että toinen on lady ja toinen työläinen. Fyysinen vetovoima on vangitsevaa, mutta samalla suhdetta painostaa molemminpuolinen tietämys elämäntapojen erilaisuudesta. Constance halveksii rakastajaansa samalla kun janoaa tätä ja ajattelee että sivistyksellisesti ja henkisesti Parkin auttamattomasti kuului toiseen vieraaseen ihmisrotuun. Parkin on siis oikeassa sanoessaan, ettei Constance kunnioita häntä. Molemmat myös ymmärtävät, ettei toisesta ole elämään toisen elämää. Niin kuin Parkin sanoo: Sinä et ole mikään tavallinen nainen eikä sinusta semmoista ikinä tulekaan. Yhtä vähän kuin minusta gentlemannia.

Niin – Lady Chatterley on intohimoromaani, mutta samalla se on myös yhteiskunnallinen ja eettisesti pohdiskeleva romaani. Yläluokkaisen Ladyn ja metsänvartijan välillä vallitseva kiihkeä eroottinen vetovoima ja toisaalta yhteiskunnallinen eriarvoisuus rakentaa teokseen voimakasta ja hienoakin kysymyksenasettelua siitä, missä määrin yhteiskunnallinen status ihmistä itselleen ja toisille määrittää. Voisi oikeastaan ajatella niinkin, että Lady Chatterley on – ainakin tässä versiossaan – jopa enemmän yhteiskunnallinen kuin ”eroottinen” romaani. Myös Esther Forbes toteaa, että tämä on jyrkin vedoin hahmoteltu tutkielma luokkaeroavaisuuksien tuottamista ristiriidoista, kun taas se toinen, Lady Chatterleyn rakastaja, on ennen kaikkea tutkielma sukupuolivietistä.

Ainakin minulle myös tämä on kuitenkin molempia: teos, joka tutkii sekä yhteiskunnan (keinotekoisia) raja-asetelmia että ihmisen luonnollisia viettejä. Olennaista on, että Parkinille Constance on metsävaimo, luonnollisten viettiensä hengetär, ja Cliffordille taas ”sivistyksen” kuva. Constancen ristiriita onkin juuri se, että nuo kaksi miestä hänen elämässään – Clifford ja Parkin – olivat kuin kaksi puolikasta, jotka vasta yhteenliitettyinä muodostivat kokonaisuuden. Hän ei tahtonut jättää Cliffordia. Edustihan tämä yhteiskunnallisesti parasta, mitä ihmiskunta minkään maan rajoissa oli kyennyt luomaan. ----- Niin, mutta rakastajana Parkin taas oli yläpuolella kaikkia muita. Lopulta Constancen on kuitenkin valittava – joko hakeuduttava Parkinin luo tai jäätävä Cliffordin tukahduttavaan taloon. Viime kädessä kysymys on valinnasta elämän ja kuoleman välillä ja ehkä myös siitä, minne veri vetää. Symboliikka on vahvaa: talo, Wragby, edustaa pysähtyneisyyttä ja kuolemaa, metsä ja vapaus elämää. Se, mitä lopulta tapahtuu, jää aavistuksen verran auki, mutta Constancen mielenkuohussa tekemä päätös vaikuttaa vahvalta. Lukija saa lopulta ratkaista, pitääkö Constancen päätös ja mitä se mukanaan tuo.

Lady Chatterleyn rakastajaa on – näin muistelen – kritisoitu mm. siitä, miten se alistaa naisen miehen valtaan. Lawrencella on – kyllä! – jokseenkin yltiöpäinen ihastus miesvartaloon ja sen elementteihin, kun taas naisen ihanuus jää hänen sanoissaan huomattavasti vähemmälle. Selvää on sekin, että Lawrencen kertojanäänessä nainen täydentyy nimenomaan miehen sylissä, mikä – vaikka onkin myös totta – kaipaisi rinnalleen toista, vastavuoroista totuutta. Tässä kohtaa teoksen tässäkin versiossa on huomauttamista, mutta 346 sivuun mahtuu myös paljon ansiokasta ja puhuttelevaa. Parhaimmillaan teoksessa on syvää pohdintaa ja ripaus runollisuuttakin.

Niin. Oman aikansa kuohahtelevassa vastaanotossa tästä tuskin osattiin ennustaa kirjaa, joka kestäisi aikaa. Tänä päivänä on kuitenkin ilmeistä, että Lady Chatterley (ja/tai Lady Chatterleyn rakastaja, mutta tämän kirjoituksen puitteissa puhun ennen kaikkea nyt lukemastani Lady Chatterleystä) on paitsi aikansa sensaatio myös ajan virrassa elävä klassikko. Teoksen kysymyksenasettelussa on paljon sellaista, mikä on aina ajankohtaista. Yhteiskunnallinen eriarvoisuus vaatii huomiotamme yhä ja niin, luonnon ja sivistyksen ristiveto on sekin ihmisessä ehkä ikuista. Mihin me kuulummekaan: taloihinko vai metsiin vai jonnekin niiden välille?

PS. Pääkolmikon ohella teoksessa on myös useita mielenkiintoisia sivuhenkilöitä, jotka eivät tämän kirjoitelman rajoihin mahtuneet. Yksi näistä henkilöistä sanoo mm. näin: Todellisuudessa ei sitä eroa [yhteiskuntaluokkien välillä] ole! Todellisuudessa me ollaan samanarvoisia. Silleen, että ihan samat tunteet meillä on kaikilla. Niin: rakkaus ja viha ja kaikki niiden johdannaiset.

William Shakespeare: Loppiaisaatto (1600-1601)

 

Tukala tuska kosioida sille,

Jon kanssa mielis itse vihkisille!

Kas niin, herra Shakespeare. Siitä, kun olemme viimeksi kohdanneet, on jo aikaa. Kuinka kauan? Muistatko, minä ehkä en. Silti rohkenisin arvella noin viittätoista vuotta, sillä hämärästi muistelen lukeneeni Kesäyön unelmaasi ja kenties myös Romeota ja Juliaa joskus vuosituhannen vaihteessa. Kumpikaan tuskin oli lukuvuorossa ensimmäistä kertaa, vaan luin jo valmiiksi, ehkä lukiovuosina, hyväksi todettua. Väittäisin myös, että kyseessä oli vapaatahtoinen lukeminen, ei opintoihin liittyvä. Mutta varmaksi en vanno: muisti on – niin kuin varmasti tiedät – taipuvainen tarinointiin.

Vaan minne vuodet katoavat, osaatko sanoa? Entä vuosisadat?

Kaikki toisiaan seuraavat aikakaudet, yksityiset ja yleiset?

Kirjallisuuden periodit maailmassa ja ihmisen mielessä?

Ja mitä sanoisit, minne kirjallisuus nyt kulkee?
Mikä on sen suunta ja kohtalo?

Oletpa hiljainen. Ehkä henget aina ovat, henkivät vain ajatuksia. Niin, ajattelitko sen sinä vai minä: että eivät ne katoa vaan kertyvät ja kerrostuvat, kulkevat salavihkaa toistensa lomassa. Ja niin minä olen lukenut sinua nyt, tällä uudella vuosituhannella, jolla on mukanaan myös kaikki jo mennyt. Mutta entä tuo kirjallisuuden kohtalo... Mitä siitä hengit? Lupaatko kirjoille hyvää? Puhallatko niiden siiville myötätuulta? Kai sinä sen voisit tehdä, olla sellainen suojelusenkeli. Ehkäpä oletkin.

Mutta niin, hyvä Shakespeare, on minulla sinulle muutakin asiaa kuin nämä omavaltaisesti lennähtelevät ajatukseni. Sinä ilahdut asiastani, näin otaksun. Onhan se osoitus kuolemattomuudestasi, ja sitä me kaikki kai jollakin tavalla janoamme, kukin omallamme. Siis kuulehan: kotimme kirjahylly täydentyi joulun alla viisikymmentäluvulla painetuilla Kootuilla draamoillasi – yhdeksällä kauniilla kirjalla täynnä tuotoksiasi. Kansien värikin on hienoin mahdollinen (tummanpunainen!), mikä saattoi hieman vaikuttaa niiden päätymiseen hyllyymme. Mutta vain hieman. Niin niin: tunnustan kyllä, että minussa on myös ripaus turhamaista esteetikkoa, mutta tärkeintä on toki henki kauniiden kansien sisällä. Niin, hyvä Shakespeare, ehkäpä olen kaikkien jaarittelujeni jälkeen lopultakin pääsemässä itse asiaan: siihen, että olen ajatellut aloittaa matkan, hitaan mutta varman. Matkan tuotantoosi. Mitäs siihen sanot?

Etpä edelleenkään mitään. Olkoon siis, ole hiljainen. Minä avaan nämä kirjat, etsin sinun sanasi sieltä. Kyllä vain, siellä sinä puhut, kaikilla sivuilla. Sepä juuri on sitä kuolemattomuutta. Sinä et vaikene ikinä, halusit tai et. Ja nyt, hyvä herra, me keskustelemme hieman näytelmästäsi Loppiaisaatto (jonka kirjoitit vuosina 1600-1601 ja joka esitettiin ensimmäisen kerran 1602, näin kertoi Wikipedia). Ja väittäisin kyllä, että tämäkin tarina oli minulle ennestään jostakin tuttu, sillä kun lukemiseni eteni, koin kirkastuksia.

Niin Shakespeare, sinä annat siis herttua Orsinosi aloittaa näin:

Soitelkaa, jos on lemmen ruokaa soitto.

Sit’ antakaa niin täydest’, että halu

Kyllyyttään sairastuu ja siihen sammuu.

---

Oi, lemmetär, kun liehakoit ja liekut!

Kuin valtameri avara on helmas,

Mut joka siihen joutuu, olkoon vaikka

Kuink’ arvokas ja ylväs, tuokiossa

Se askee arvossa ja arviossa.

Niin mielihaaveita on lempi täynnä,

Ett’ on se itse suurin mielihaave.

Lempi ja lemmetär. Halu ja mielihaave. Siinäpä sitä, sanaravintoa romantikolle. Saanko siis rakkauskertomuksen? Oi, toki. Herkullisen keitoksen ristiin rastiin risteileviä lemmenkipinöitä ja metkuilevaan muotoon kujeilevasti kiedottuja kysymyksiä rakastumisen ja rakastamisen tunteista.

Voi niin, Orsino on rakastunut. Ihana Olivia on vienyt hänen sydämensä. Olivia, joka ei hänen rakkauteensa kuitenkaan vastaa. Ei, sillä Olivian rakkaus löytää aivan toisen kohteen: Cesariona, herttuan palvelijana, esiintyvän Violan – naisen miehen vaatteissa. Ja niin, Cesario-Viola rakastaa tietysti herttuaa. Rakkauksien sekasotku on siis valmis. Mutta onneksi näyttämölle astuu myös eräs kaksoisveli, jonka ihana olemassaolo suloisesti selvittää solmuja. Ken saakaan kenet?

Viola:

Kuin käynee vain? Oliviaa herttua lempii.

Ma, raukka, rakastan taas herttuaa,

Ja mua hellii pettynyt Olivia.

Kuin päättyy tämä? Miehenä ma itse

Orsinon lemmest’ epätoivoss’ olen;

ja naisena, – voi päiviäni, voi! –

Olivian saatan epätoivon tuskaan!

Sun, aika, täytyy tämä selvittää:

On liian tiukka mulle solmu tää.

Niin, sinä osaat kyllä asetella herkullisen asetelman, tutkiskella ja sekoitella sukupuolia, kiusoitellakin. Haastaa lukijasi ajattelemaan, mistä rakkaus syntyy. Kysytköhän ehkä myös sitä, mikä on sukupuoli?

Minusta näytelmäsi on ennen kaikkea hykerryttävä, vaikka mukana onkin myös rakastamisen tuskaa ja murhetta ja otettujen roolien vankeutta. Erään toisen näytelmäsi nimeä siteeraten tästäkin voisi todeta että loppu hyvä, kaikki hyvä: kun näytelmä päättyy, jokaisella on joku jota rakastaa. Mutta niin, kaikki keitoksen kuplinta ennen onnellista loppua on riemastuttavan mielenkiintoista havainnointia ihmisenä ja miehenä ja naisena olemisesta.

Koska rakkauden tematiikka on minusta loputtoman mielenkiintoista, tunnustelen tietysti mielelläni juuri ajatuksiasi siitä. Miten ihminen rakastuu ja rakastaa? Mikä saa ihmisen rakastumaan ja rakastamaan? Ja mitä rakkautta se sellainen on, joka ensin vainoaa kuin julmat villikoirat, mutta muuttaa sitten suuntaansa tuosta vain? Onko se rakkautta ensinkään vai onko rakkautta sittenkin juuri se, äkillinen kirkastus? Ja sitten, toisaalta, oliko se sittenkään ”tuosta vain”, vai kypsyikö se kuitenkin kuin huomaamatta, tuo oikukas ja tuulinen rakkaus? Niin, ehkäpä sinä tosiaan teet pientä ja hyväntahtoista kiusaa, tahdot että lukijasi ajattelee ja kysyy.

Vaan mitä minun pitäisi ajatella tästä, mitä herttua sanoo Cesario-Violalle, miehelle:

Siis itsellesi nuoremp’ ota lemmyt,

Ei lempes ole pysyväistä muuten;

Kuin ruusu nainen on: näet, kukkaan tuskin

Se ehtii, kun jo raukee kukoistuskin.

Mitä sinä tällä oikein tarkoitat? Sallinet, että väitän herttuallesi vastaan. Naiseuden ruusu ei kuihdu koskaan. Ei, sillä se on sielussa ja sielun ruusussa puna syvenee syvenemistään.

Rakkauttakin enemmän ajatukseni kiinnittyvät näytelmässäsi kuitenkin narriin. Narrisi on äärimmäisen mielenkiintoinen hahmo: sekä iloveikko että älykkö. Narrisi ei ole yksi, vaan monta, ja hänkin tuntuu kantavan mukanaan eräitä ihmisenä olemisen peruskysymyksiä. Mitä merkitseekään se, että on viisas? Mitä se, että on narri? Mitä se, että kulkee roolissaan toisten keskellä? Mitä on viisaus ja mitä narrius?

No niin; suokoon Jumala viisautta niille, joilla sitä on, 

ja antakoon niiden, jotka narreja ovat, käyttää leiviskäänsä!

Mutta kenelläpä sitä viisautta lopulta onkaan?

Narrisi sanoo näinkin:

Äly, jos se on tahtosi, niin auta minua keksimään kelpo kuje. Nuo älyniekat, jotka luulevat sinut omistavansa, huomataan sangen usein narreiksi; ja minä, joka varmaan tiedän sinua puuttuvani, voinen käydä viisaasta miehestä. Sillä mitä sanoo Quinapalus? Parempi viisas hullu kuin hullu viisas.

Ja näin:

Narrius, herraseni, kiertää maailmaa niinkuin aurinko;

se loistaa kaikkialla.

Hyvin mielenkiintoinen on myös se maailma, jota nämä säkeesi kantavat. Olen taas viime aikoina kuljeskellut paljonkin menneiden vuosisatojen sanoissa, mutta näin etäällä, juuri alkaneella 1600-luvulla, en ole aikoihin ollut. Ja voi, tämä on äärettömän kiehtovaa! Sinä hykerrytät minua, yllätätkin. Sinun säkeesi puhuvat astrologiasta, häränlihan syömisen ja älyn hämärtymisen yhtälöstä ja Pythagoraan opista, jonka mukaan isoäitimme sielu voi mahdollisesti asua linnussa. Ne kertovat siitä, kuinka ollaan hiivassa vaikka keskellä päivää ja iloittelevat, riemuitsevat omasta rehevyydestään, sukkeluudestaan ja aisti-ilosta, siitäkin että narri saa laulaa:

Tule, tule, armas hempi,

Hämyn tulless’ alkaa lempi,

Tyhmäkin sen älyää.

Joskus myöhemmin aika on ehkä toinen, eivätkä tällaiset säkeet kenties enää sovi laulettaviksi. Oliko sinun aikanasi luonnollinen vielä luonnollista? Ja toisaalta, ajat kiemurtelevat ja ihmisten ajatukset aikojen mukana. Niin, ylipäätään tuo ihmisen tapa hahmottaa maailmaa... missä määrin se muuttuu, missä määrin kiertää eräänlaista kehää?

Kyllä, sinä työstät näytelmässäsi useita ajatuksia ja annat niitä myös lukijallesi. Mieleni tekisi kovasti vedellä kaikenlaisia johtopäätöksiä. Tehdä tulkintojakin, sen sellaista. Mutta jostakin syystä en kuitenkaan tahdo nyt sanoa juuri mitään, en vielä. Matkani on liian aluillaan ja tunnen itseni hivenen epävarmaksi. En halua sanoa vielä mitään siitä, mitä ehkä oikeasti ajattelet – niin, vaikkapa naisesta ja miehestä ja rakkaudesta. En, sillä minä en tiedä. En vielä, en ehkä koskaan. Ja kuinkapa voisinkaan tietää, onhan minulla vain nämä säkeesi... Niinpä minä vain keräilen näitä, ajatuksia jotka olet antanut henkilöillesi. Sellaisia kuten nämä Orsinon sanat morsiamelleen:

Niin tässä käteni: täst’ alkaen

Te herranne olette herratar.

Herra ja herratar.

Tunnustelen ajatustani hiljakseen ja jatkan matkaani.

Ja tiedätkö, melkeinpä joka päivä huomaan, että iän karttumisesta on eräskin iloinen etu. Oman keskeneräisyyden tunnistaminen ja tunnustaminen ei ole ollenkaan niin sietämätöntä kuin joskus aiemmin. Niinpä tunnustan nytkin, etten tosiaan tiedä sinusta juuri mitään. Tunnen tuotantoasi hyvin heikosti enkä osaa puhua sinusta viisaita. Lienenkö viisas hullu vai hullu viisas, nyt tai tuonnempana, niin tai näin. Saattaa olla, että sinä osaisit sen sanoa, mutta etpä sinä sano, naurahdat ehkä vain niin hiljaa etten sitäkään kuule.

Lupaan kyllä lukea sinulta taas jotakin – jonakin päivänä, jona tuuli on suotuisa. Luulisin, että haluan seuraavaksi viivähtää minulle jo ennestään tutussa Kesäyön unelmassa tai Romeossa ja Juliassa (niin, rakkaus!), mutta tuulien tuiverruksessa on parasta olla sanomatta mitään varmaa. Ehkä se on sittenkin Miten haluatte, jossa kuuluu olevan samaa tematiikkaa kuin tässä? Tai jokin ihan muu? Ole kuulolla, kurkistele. Hymyile sille, että sinua yhä luetaan. Että olet niin suuri.

Täältä ajan puolelta lämpimästi tervehtien,

Katja, lukijasi 2000-luvulta

PS. Olen kuullut huhuja, että teoksiasi on hiljattain käännetty uudestaan. Se on hyvä, vaikka itse viihdynkin myös vanhan äärellä. Lisäähän se kuolemattomuutesi kirkkautta. Minun on oman painokseni käännöksistä kiittäminen Paavo Cajanderia. Kiitä siis sinäkin. Ehkä te tapaatte siellä jossakin.

PS2. Ja kuule, minua jäi kovasti hykerryttämään myös tämä Violan sanailu:

Aivan oikein: jotka kevyesti leikkivät sanoilla,

voivat tuota pikaa tulla kevytmielisiksi.

Siinäpä ajatus!