Juhani Aho: Rauhan erakko (1916)

Sota on alkujuuri kaikkeen kurjuuteen, kaikkeen sosiaaliseen hätään, joka ei koskaan katoa ja joka saa epätoivoon kaikki ihmisystävät ja maailmanparantajat. Jos on ollut jossain maassa joitain vuosikymmeniä kestänyt rauhan aika, on ihme nähdä, miten kaikki kasvaa ja versoo.

Juhani Ahon Rauhan erakko on teos, jonka olemassaolosta en ennen viime kesää tainnut tietää mitään (että sitä voikin olla tietämättömyyttä täynnä!). Onneksi kävi kuitenkin niin, että Tuusulanjärvellä vieraillessamme löysin Aholan myyntihyllystä tämän ntamon vuonna 2013 julkaiseman viehättävän näköispainoksen. Katselin hetken aikaa kannen Madonna-kuvaa, äitiä ja lasta, ja lukaisin takakansitekstin, joka kertoi että teos on ”fiktiivinen meditaatio ja essee maailmanrauhan mahdollisuudesta syttyvän maailmansodan varjossa”. Ahon, kauniin kannen, meditaation ja maailmanrauhan mahdollisuuden liitto ei juuri jättänyt epäilystä siitä, etteikö tämä kirja olisi minulle.

Koko maailmahan tuntee, iloitsee ja rakastaa samalla tavalla, paljoa enemmän kuin ajattelee ja toimii. Jos maailmanveljeyden ja tuhatvuotisen valtakunnan toteutumisen avainta on, niin ehkä se on juuri siinä. Siinä, miten tunnetaan yhteisesti, ja ehkä siinäkin, miten yhteisesti uskotaan. Tunneveljeys, uskonveljeys, maailmanveljeys.

Rauhan erakko on kertomus matkaavasta ikämiehestä, nuorista rauhankongressilaisista, erakosta, madonnasta. Se on mietelmä, tutkielma ja keskustelu rauhan mahdollisuudesta ja siitä, miten hauraita ihmisten puheet voivat ehkä hetkellisestä vilpittömyydestään ja hyväätarkoittavuudestaan huolimatta olla ja miten vaikeaa ihmisen usein on tehdä myös teoissaan se hyvä, mistä hän sanojensa tasolla ehkä kiihkeästikin puhuu. Se on myös surullinen esitys siitä, mitä sodan jaloissa tehdään sellaiselle yksilölle, joka eettisistä syistä kieltäytyy toisia tappamasta. Siitäkin, miten vaikeaa uskostaan hyvään, rauhaan, on joskus pitää kiinni, mutta miten sellainen usko silti on niin välttämätöntä. On, sillä

[s]e ei toteudu, jos ei siihen kukaan usko... sen toteutuminen alkaa heti, kun jokukaan siihen uskoo.

Rauhan erakko on myös essee, kyllä. Aho antaa tekstinsä ja samalla lukijansa etsiä ja miettiä, kysyä. Hänen henkilönsä pohtivat, keskustelevat, antavat etsinnän polveilla. Keskustelujen ja mietelmien edetessä nyökkään monessa kohtaa, esimerkiksi siinä miten paljon hyvää sotavarustuksiin käytetyillä rahoilla voitaisiin yhteiskunnassa tehdä. Joidenkin yksityiskohtien kohdalla myös hämmennyn – kuten siinä, miten Aho antaa yhden henkilöistään todeta, että ihmisen ainoa todellinen vihollinen on luonto. Väitän kiireesti vastaan, sanon että ihminen ei ole mitään ilman luontoa ja että ihmisten tulee rakastaa ja kunnioittaa paitsi toisiaan myös sitä, lakata sotimasta sekä toisiaan että luontoa vastaan. Niin, keskustelen tekstin ja sen keskustelijoiden mukana. Kysyn. Ja etsin. Rauhaa...

Mikä se lopulta järjestää ja hallitsee maailmaa? Valta ja voima, oma etu ja itsekkäisyys.

Niin. Aho kirjoitti Rauhan erakon sata vuotta sitten, vuonna 1916. Minä, joka luen sitä nyt, vuonna 2016, mietin miten ajattomia sen ajatukset ovatkaan. Surenkin sitä, tätä ajattomuutta. Mietin (taas) miksi ihmiskunta ei opi. Toivon, että silti oppii. Mietin, miksi ihmiset kaiken aikaa tuhlaavat varojaan ja voimiaan tuhoamiseen säilyttämisen ja hyvän edistämisen sijasta. Ja toivon, että jonakin päivänä on toisin.

 

Sillä eihän se semmoinen koskaan toteudu. Ei ihmiskunta ole koskaan todenteolla tahtonut rauhaa. Se ei ole päässyt siihen siksi, että se ei ole siihen pyrkinyt.

Silti me kysymme, rauhan erakko ja minä, että entä jos me kaikki, yksi kerrallaan, päätämme vakaasti uskoa? Onko rauhan maailma silloin mahdollinen? Ja niin, me sanomme, erakko ja minä, että

Ei mikään toteudu, jos siihen ei usko. Kaikki toteutuu, kun siihen uskoo.

Ja kovasti koetamme siihen uskoa, uskon voimaan.

*****

PS. Rauhan erakko joutui ilmestyessään sensuroitavaksi. Tämä näköispainos noudattaa ensipainoksessa julkaistua tekstiä, mutta sisältää erillisenä liitteenä ne katkelmat, jotka siitä sensuurin myötä poistettiin. Sensuuri pyyhki pois muun muassa seuraavaa: Ihmistä ei saa vie[d]ä väkisin teurastettavaksi ja teurastamaan minkään asian, minkään aatteen hyväksi, olivatpa ne kuinka suuria tahansa. Ja seuraavaa: Jos aluksi edes lakattaisiin rukoilemasta menestystä aseille, siunausta valtakuntien sotajoukoille mailla ja merillä. Eihän Kristus ole missään siunannut aseita, ei missään puhunut sodan puolesta. Ajatella, että sellaista ei saanut sanoa. Saahan nyt?

Juhani Aho: Yksin (1890)

Minä rakastun häneen heti kohta. Aikamiehen, kaikellaista kokeneen sitkeällä tunteella kiinnyn minä häneen. Hänessä näyttää olevan kaikki se, mitä ennen olen turhaan hakenut. ----- Hän on mennyt veriini ensi siemauksella, niinkuin voimakas viini, läpi joka solun ja suonen, nuorentaen ja antaen voimaa.

Aah. Sydän hengittää sanoja. Olen rakastunut, taas. Olen tunteellinen ja humaltuva, olen Anna ja olen se mies joka hänestä kertoo, olen pariisitar ja olen koko se kaupunki, olen kotimaa joka kyyristyy mereen, olen kaikki nämä sanat ja se joka ne saa.

SKS 2003.

Minä tunnen hänet pienuudesta pitäen. Ensi kerran sattuu hän silmääni, kun veljensä tuo minut perheeseen ja esittelee minut parhaana ystävänään. Äiti on hiljainen miellyttävä leski, hellän ja hyvän näköinen ihminen, hiukset jo harmaantuneet. Hän näyttää elävän vaan lapsiansa varten.

Olen se joka tahtoo aina sanoa että ei, ei saa lukea fiktiota liiaksi totena ja se joka nyt tekee juuri niin, jolle Annasta tulee Aino ja miehestä Jussi, jonka silmiin piirtyy Ainon profiili ja joka näkee Juhanin, miehen joka tuntee itsensä vanhaksi mutta ei ole, eihän, ja jolle äidillä on Elisabethin kasvot ja veli, niin, onko se Kasper? Vai Arvid? Mutta ei, eihän, eivät nämä henkilöt ole totta, nämä ovat luomuksia, sepitettä, taidetta. Älä eksy, älä. Eksy sittenkin, mene.

-          C’est fini, monsieur?

-          Oui, madame.

-          Pas de café, pas de cognac?

-          S’il vous plaît, madame.

-          Vous avez l’air bien triste, monsieur! Vous avez des chagrins?

-          Non, madame, au contraire.

Oi kyllä: impressioita, mielialoja, niiden taidokasta vuoropuhelua. Sydänvärinää, sekä minussa että hänessä. Pariisin häivähdyksiä, kahviloita ja peilejä ja annos keltasen viheriäistä absinttia, tramvain törähtävä torvi. Kapsäkillinen tuomisia tai kertomuksellinen.

Kuinka minä sinua äärettömästi rakastan! Minä kun tulen sieltä, niin laitan minä sinulle pienen hauskan kodin. Kuinka sinä tulet olemaan tyytyväinen ja onnellinen! Et sinäkään voi olla minua rakastamatta. Sinä et voi saada sen parempaa keneltäkään ja et missään. Minä lumoan sinut ympäristön lämpimyydellä, hyvän luontoni hellyydellä, mukavuudella ja hyvinvoinnilla.

Ajatuksia jotka vyöryvät, palaavat ja etenevät. Rakastuneen mieletön mieli, kaikki se toivo ja mielikuvituksen lento, kaikki ne unelmat ja harhat ja oikeinpäin asetellut ajatukset. Ja vielä: modernia kohti kurkotteleva proosa, joka ei vieläkään lakkaa olemasta tuoretta. Episodeja, jotka piirtävät silmiin kuvajaisia ajasta, ihmisestä, kaipaamisesta.

Minä rakastuin häneen, niinkuin olisi hän ollut ensimmäinen rakkauteni.

ja

Kaikki aika, mikä on näiden kahden hetken välillä, tuntuu kadonneen.

Olen sama nyt kuin silloin.

Ja sitten: jouluaatto, kaupunki joka ehkä onkin hellä kaunotar. Satunnainen tuttava, sanomalehti ja äkkiä kiire liikahtaa. Moulin Rouge, punaisempana kuin koskaan. Halu hypätä elämään ja nauttia, kerrankin. Veriin menevä ilta, tuoksut ja hekkuma ja etsivät, valitsevat silmät. Sade ja lika.

Noin olin minä kuvaillut hänetkin vierelleni, noin tahtonut harhailla sormineni hänen hiuksissaan, noin kohonnut kyynäspäilleni ja katsellut noin likeltä hänen kasvojaan, hänen pienimpiäkin piirteitään, otsaa, kulmakarvoja, nenän vartta, suuta ja kaulaa. Ja noin olisi lampun valo kimallellut hänen mustassa kosteassa silmäterässään.

Katse joka hetkittäin näkee maailman niin kuin tahtoo, antaa naiselle toisen kasvot. Hetken verran yhteisiä satuja, joihin leikisti uskotaan. Uni joka ei tule ja lopulta painajainen. Valo, joka aamulla paljastaa kaiken kalpeuden.

Minä rakastan häntä taas, Annaa, rakastan yhä hullummin, yhä epätoivoisemmin kuin koskaan ennen. Koko olentoni pohjasta huudan häntä juuri nyt, juuri tällä hetkellä, tähän vierelleni, huudan häntä tulemaan tuolta ovesta, heittäytymään rintaani vasten, puhdistamaan minua suudelmillaan, uudistamaan minua hyväilyillään. Minä kertoisin hänelle kaikesta tästä niinkuin pahasta, ilkeästä unesta. Hän antaisi minulle anteeksi ja minä alkaisin elämäni uudelleen.

Ja vielä se: haparointi vierelle, jossa häntä ei ole.

**********

Sibelius, joka istuu jouluillan 1890 Wienissä ja hautoo hetken aikaa ajatusta kaksintaistelusta. Kirjoittaa Ainolleen: Olen lukenut ”Yksin”. Tiedätkö, että minä melkein ahmin kirjan alun; tunnistin sinut aivan kaikessa. Hän on tavoittanut sinut hyvin herkästi. – Mies parka! Aino, joka sanoo, ettei hän ollut Ahon todellinen kaipauksenkohde vaan hänen äitinsä.* Minä, joka näen hänet, jolla on niin hieno, puhdas profiili ja kihara korvan juuressa.

Aikalaisarvostelijat, jotka sanovat, että teos on siveetön. Tietenkin. Olisi hyvä että jo nimiölehdellä ilmoitettaisiin että sisällys on pornografillista laatua. Minä, joka en sano. En tietenkään. Minä olen täällä, sadan vuoden takana. Tai edessä. Ajassa. Jossakin. Eikä missään ole raakuutta eikä rivoutta, on vain pohjaton, surullinen yksinäisyys.

Ja niin, kuitenkin – taide ja totuus. Ajatus siitä, että taiteen totuudet ovat yksilön totuuksia laajemmat. Että vaikka minä näen hänet, hänen profiilinsa ja helmojensa liikahduksen, hän on sittenkin joku muu: kuva, luomus, jokin joka kasvaa itseään suuremmaksi ja tekee niin suuren myös siitä toisesta joka hänet kertoo.

Ja lopulta: kirjoitus jonka päästän käsistäni. Impressioita, mielialoja. Kiitos Juhani. Tämä, juuri tämä, on parasta mitä sinä olet minulle kirjoittanut. Viiniä, josta minä juovun, niin kuin sinun henkilösi Annasta.

**********

*Sibeliuksen kirjekatkelma ja Ainon näkemys on lainattu Jenni Kirveen teoksesta Aino Sibelius – Ihmeellinen olento. Kirves puolestaan on lainannut kirjeen SuviSirkku Talaksen teoksesta Sydämen aamu: Aino Järnefeltin ja Jean Sibeliuksen kihlausajan kirjeitä (SKS 2001) ja Ainon näkemyksen Panu Rajalan teoksesta Naisten mies ja aatteiden: Juhani Ahon elämäntaide (WSOY 2011). (Ja minä, niin – minä olen onnellinen, sillä minulla riittää lukemista.)

Juhani Aho: Helsinkiin (1889)

Kirjatietoja on, mutta ei elämän kokemusta rahtuakaan.

Ei, Antti! Nuoruudestaan nauttia pitää ja elää maailmassa mukana.

Täällä voi olla helvetin hauskaa, kun vaan sattuu hyvään seuraan.

Voi Antti. Niin paljon olen jo kuullut sinusta, 1800-luvun lopun kauniskasvoisesta kuopiolaisnuorukaisesta, joka ylioppilaaksi kirjoitettuaan lähtee matkaamaan kohti Helsinkiä, sen suurta ja avaraa maailmaa. Muistan kyllä itsekin ne ajat, satakunta vuotta myöhemmin tosin – lähtemisen uutta lupaavat hetket ja sen miten ihmeellistä oli äkkiä olla maailmassa niin eri tavalla kuin ennen. Tiedäthän, on asioita jotka eivät muutu: lähtemisen hurma ja hämmennys pysyy. Ja onhan se käännekohta, ylioppilaaksi pääseminen, on. (Minä en kuitenkaan lähtenyt Helsinkiin. Enkä omalla matkallani juonut itseäni humalaan, en. Tai no, ehkä se riippuu siitä miten sen matkan ajattelee...)

SKS:n painos vuodelta 1997 sisältää myös Pirjo Lyytikäisen kirjoittaman esipuheen 
ja kaksi aikalaisarvostelua.

Mutta sinä, niin. Mitä minun pitäisi sinusta ajatella? En voi olla tuntematta sinua kohtaan tiettyä lämmintä hellyyttä, vaikka sinä oletkin niin – no, raivostuttava. Minä näen sinut, kyllä: sinä olet soma siloposkinen nuorukainen, joka turhaan tavoittelee olemukseensa varmaa, vapautunutta rentoutta ja saa ehkä aikaan vain kömpelöä töykeyttä. Voi sinua, nuorta ja nurinkurista.

Minä olen jo niin vanha, että voisin oikeastaan olla äitisi. Se hellä ja hieman hätäilevä, se joka huolehtii ja sanoo, että pane sinä palttoosi kiinni, ja antaa sinulle vaivihkaa vähistä rahoistaan. Ja ehkä minä ajattelenkin niin kuin äitisi, ajattelen että nyt hän menee, lähtee ulos suureen maailmaan, kukatiesi minkälaisia kohtaloita kokemaan! Ehkä juuri siksi minä katsonkin sinua niin lempeästi, kaikesta keskenkasvuisuudestasi ja erehtyväisyydestäsi huolimatta. Tai niin, ehkä sittenkin siksi, että muistan kyllä itsekin olleeni nuori, sen kuinka rinnassa kaikesta hämmentyneisyydestäkin huolimatta  hyppäsi riemun tunne päällepäin, riippumattomuus riipasi mukaansa ja tuntui siltä kuin elämä vasta nyt olisi oikein irtautunut luistamaan. Niin, ehkä katseeseeni vaikuttaa kumpikin, kaikki nämä kerrokset. Sellaisiahan lukijat ovat, kerroksisia.

Kyllä, lempeästi minä sinua katson, sillä vaikka sinä oletkin sitä hyväosaista etuoikeutettujen joukkoa, niitä hieman laiskoja ja huikentelevaisia jotka eivät puhtaasta oppimisen ilosta ehkä mitään tiedä, ja asetut siksi kantamaan myös jotakin joka tekee sinusta sittenkin jonkinlaisen antihurmurin, minä näen sinussa ennen kaikkea nuoruuden – niin, itseään maailmasta etsivän nuorukaisen mielen ja voi, minä tiedän ettei se aina ole helppoa: olla nuori ja oikeanlainen ja kuulua maailmaan. Sekö se juuri saakin sinut tekemään väärin, olemaan piittaamaton ja ylenkatseinen, sekö, kaikki se epävarmuus ja sittenkin halu olla kuin olisi varma?

Painokseni esipuheen kirjoittanut Pirjo Lyytikäinen sanoo, että sinut on kirjoitettu herättämään lukijassasi vastenmielisyyttä. Hän sanoo kuitenkin niinkin, että aikalaislukijoiden naturalistisen kylmäksi ja inhorealistiseksi kokema kerronta ei nykylukijan silmissä ole enää samanlaista, vaan nyt sinussa on oikeastaan jo jotakin huvittavaa ja koko tarinassa myös nautittavaa ajan patinaa. Minulle maailma ympärilläsi onkin ennen kaikkea tuulahdus mennyttä, sitä sadan vuoden takaista maailmaa jossa kaikkine sen puutteineenkin niin mielelläni viivähtelen ja sinä, niin, sinä olet kaikessa rappioylioppilaan erehtyväisyydessäsikin ennen kaikkea surullisensävyinen askeltaja aikuistumisen vaikealla kynnyksellä.

Niin, luulen että suhtaudun sinuun lempeämmin kuin kirjoittajasi aikoinaan: tunnistan kyllä virheesi enkä niitä sinulle soisi (vaikka toisaalta, ilman niitä koko kertomus sinusta olisi toisenlainen), ja jos nyt olisit tässä, saattaisin hyvinkin sanoa sinulle muutaman valitun sanan – sanan joissa ehkä sekoittuisivat toisiinsa kahdenkymmenen vuoden takainen ja tämänhetkinen minäni. Mutta niin, ehkä on niinkin, että tässä iässä jo väistämättä tuntee myös tiettyä hymähtelevää lämpöä, kun juuri ylioppilaaksi päässyt nuorukainen tahtoo näyttää, ett’ei hän ole nuori eikä kokematon. Hän on jo mies. (Sen sijaan se, että sinä rakkaudessa petyttyäsi tahdot olla Don Juan, herättää lämpöä huomattavasti vähemmän. Niin, mitähän olisinkaan ajatellut sinusta joskus kauan sitten, jos olisit sattunut Don Juanina kohdalle...)

Ja ei, et sinä ole puhtoinen. Kaikkea muuta. Sinussa on tympeää ylenkatsetta ja perusteetonta paremmuudentunnetta (jotka tosin luultavasti pyrkivät vain peittämään pohjatonta epävarmuutta niiden takana) ja kyllä, raivostuttavaa uskoa oman aseman myötäsyntyiseen oikeutukseen. Ympärillesi rakentuukin myös yhteiskunnallinen juonne, kun sinä edustat sitä varakkaampaa ja ns. ”parempaa” väkeä, jonka arvot ovat enemmän tai vähemmän keikallaan, kun taas esimerkiksi tuikikunnollinen toverisi Pekka on kunnollinen puurtaja. Myös muut näköpiirissäsi ohimennen vilahtelevat talonpoikaisylioppilaat ovat mallikelpoisia ahertajia: köyhemmät ja vaatimattomammat lähtökohdat ovat antaneet heille sinnikkyyttä ja kyvyn arvostaa saamiaan uusia mahdollisuuksia. Niin: ns. sivistyneistön ja rahvaan lapsien kautta Aho ottaa sinun tarinassasi kantaa niin kielikysymykseen kuin erilaisten lähtökohtien tarjoamiin erilaisiin mahdollisuuksiin. Sinun osasi on valitettavasti olla se, joka ei näissä asioissa juurikaan saa sympatioita.

 

Helsinkiin kertoo siis matkastasi Kuopiosta Helsinkiin – matkasta, joka on sekä kehon että mielen siirtymistä uuteen paikkaan ja maailmaan. Ensin on laiva ja laivalla sikareita ja ryyppyjä, sillä niilläpä sitä kasvetaan kohti aikuisuutta. Humala siivittää siirtymää, tekee siitä vuoroin pehmeän ja vuoroin krapulaisen kivistävän. Niin, sinä olet lähtenyt puhtaasta ja viattomasta pikkukaupungista kohti suurta ja turmeltunutta maailmaa, isoa ja kiivasta pääkaupunkia ja kyllä, sinä odotat sitä, uutta kaupunkia ja uutta elämää, odotat vaikka samalla sinä epäröit, epäröit ja pelkäät, ja hetkittäin ehkä myös melkein kaipaat kotiin. Mutta onhan sinulla Kalle, niin, esikuva jonka kaltaiseksi kai tahdot tulla: mieheksi joka on rento ja vapaa ja elää mielensä mukaan.

Ja Helsinki, oi niin, ihana ihmeellinen Helsinki, se kangastaa sinun edessäsi 

tummanpunaisena, samettisohvaisena huoneena, josta lähti hurmaava parfyymi, jossa oli salainen puolihämärä, jossa liikkui väljävaatteisia olennoita, mitkä ihan lähellä tunkivat, istuutuivat polvelle, kietoivat käden kaulaan ja toisella soittivat pianoa, johon lauloivat kevyttä, hehkuvata säveltä...  

Niin Antti, sellaisia sinä ajattelet ja minä ajattelen sinua ja erästä toista kirjaa jota myös olen juuri lueskellut ja aikaa jossa sinä elit ja kaikkea sitä mitä tuohon kuvajaiseesi liittyy. Ja sitä, että kotona Kuopiossa on Alma, puhdas ja ihana rakastettu, joka kuitenkin on särkenyt sinun sydämesi... Sillä kuusi vuotta vanhemmalle Almalle sinä olet vain kokematon nuorukainen, joka ei rakkaudesta tiedä. (Niin, tiedätkö? Käsi sydämellä Antti, tiedätkö?)

Laivan jälkeen sinä astut junaan ja niin, se kiitää ja kiitää ja kiitää sillä kiihkeä on se kaupunki johon se sinut vie... Välillä juna on kuin ohjaton, hurjistunut hevonen, ja silloin sinua jo hirvittää, tuntuu kuin veturillakin olisi tieto jostain vaarasta, koska se yhtämittaa vihelsi ja välistä niin valittavasti ja surkealla soinnulla kuin olisi ollut hätä ihan jalkain alla. Ehkä se tietääkin, Ahon kirjoittamat veturit saattavat olla arvaamattoman viisaita.

Ja siinä, siinä se lopulta on, tulinen, loimottava Helsinki, 

ja sinä aloitat uuden ihmeellisen elämäsi juopuneena, 

punaisia samettisohvahuoneita kohti matkaten... 

Sillä sen muun, niin, senhän ehtii kyllä.

O. Relander moittii aikalaisarvostelussaan (Valvoja 1890) Ahoa siitä, ettei hän kertonut elämästäsi enempää, vaan jätti kertomatta kaiken mitä tapahtui sen jälkeen, kun olit sanonut ajurille osoitteen. Minä en moiti, sillä juuri kertomatta jättäminen kertoo kaiken, sellaisena kuin lukija sen näkee ja ymmärtää.

Niin: sinne sinä menet, kaupungin hämärään.

Ja melkein huumaukseen saattoi hänet se, kun hän ajatteli 

ett’ei ole estämässä enää mikään, että kohta on ulottuva ottamaan ja saava syliinsä sulkea – niin pian kuin vaan kätensä ojentaa ja tarttuu kiinni.

Ja jos joskus taas satut tulemaan vastaan, saatan kysyä sinulta millaista se oli,

nuorukaisen elämä kaupungin tulissa.


 **********

PS. Tämä kaupungin kiihkeyttä loimutteleva teos piirtää 

ruksin kirjankansibingon kohtaan kaupunki.



 **********

PS2. Antti, minä olisin kyllä tahtonut nähdä sen, sinun nuoruutesi aikaisen Helsingin. Olisin tahtonut olla siellä, kulkea katukiveyksillä helmaani kannatellen.
Ehkä istahtaa kahvilaan, tilata teetä ja leivonnaisen ja hengittää sitä,
sinun aikaasi joka silloin oli vasta ohikiitävää nykyhetkeä...

Juhani Aho: Papin tytär (1885) & Papin rouva (1893)

Elli, Elli. Papin tytär, papin rouva. Kaksi tarinaa samoissa kansissa, kaksi mutta sittenkin yksi – Juhani Ahon (1861-1921) klassikkotutkielma naisen kasvusta, mielestä ja rakastamisesta.

Luin Ellistä ensimmäisen kerran kauan sitten – oli ensimmäisen opiskelukesän kesätentit ja istuin rannalla lempeässä auringonpaisteessa, tuulenvireitä ympärillä, en uinut mutta luin. Merkillistä, minkälaisia yksityiskohtia sitä muistaakaan. Samantapainen kaunis kesäpäivä oli nytkin, kun luin Papin rouvan loppuun. Ehkäpä tämä kirja tahtookin tulla luetuksi juuri kesällä – Papin tyttäressä vuodenajat vaihtuvat, mutta Papin rouvassa on siinäkin kesä. 

Kirjani on yhteisnide molemmista teoksista, 

WSOY:n painos vuodelta 1957.

 

Papin tytär (1885) ja Papin rouva (1893) ovat itsenäisiä, mutta sittenkin tiiviisti toisiinsa kytkeytyviä teoksia. Olen onnellinen, että minulla on nämä molemmat ja vieläpä samoissa kansissa, koska  teosten lukeminen yhtenä kokonaisuutensa tuntuu parhaiten avaavan niiden syvyyden. Aho suunnitteli Ellin tarinasta kaiketi yhtä teosta, mutta päätyi sittenkin julkaisemaan ensin sen alkuosan, ja jatkon vasta kahdeksan vuotta myöhemmin. Välissä Aho kirjoitti mm. teoksensa Helsinkiin (1899) ja Yksin (1890).

Tarinan ensimmäisessä osassa, Papin tyttäressä, Elli kasvaa pienestä tytöstä nuoreksi naiseksi. Pienestä pitäen Elli kaipaisi korkealle, kohti avaria näköaloja – tahtoisi kiivetä tikapuille ja katoille ja puihin, katsoa maailmaa niin pitkälle kuin se näkyy. Mutta äiti miettii ”mitä se merkitsee, että Elli ei maassa pysy” – pelkää, että lapsen tarve tavoitella korkeuksia tulee tälle vielä suureksi suruksi. Isä puolestaan ei ehkä pelkää, mutta pitää epäsopivana, hameetkin kiipeillessä repeävät. Ja niin isä nimittää Elliä lapselliseksi ja saa katseen tämän silmissä muuttumaan, eikä ”hän [Elli] enää kertaakaan pyytänyt päästä puuhun eikä katolle.” Mutta tarve nähdä ei sittenkään väisty.

Isä on ankara pappismies ja kasvatuksessaan karu, äiti ymmärtäväisempi mutta epävarmuudessaan heikko. Papin tytär näyttää, kuinka tytöt 1800-luvulla kasvatettiin naisiksi, joilla ei ollut omaa tahtoa eikä rohkeutta luottaa oman sydämensä ääneen. Äitikin onnistuu siirtämään tyttäreensä vain omat surunsa – jatkamaan samojen murheiden surullista kehää. Tyttärestä on kasvamassa kuin äitinsä kuva: heikko, tahdoton, omaa voimaansa tavoittamaton.

Elli pääsee kuitenkin kouluun. Mutta koulussakin on vaikeaa: Ellin luontainen tunteikkuus – erityisesti kyky iloita – vaihtuu häpeäntunteeksi, ystävyys ja ensi-ihastuminen kipeiksi suruiksi.

Myöhemmin, kun Elli on jo varttunut neidoksi, pappilaan saapuu vieraita: apulaiseksi tuleva maisteri Aarnio sekä tämän ystävä ylioppilas Kalm. Nämä kaksi miestä asettuvat heti toistensa vastakohdiksi: Kalm edustaa Ellille avaria näköaloja, Aarnio puolestaan arkista jokapäiväisyyttä. Kalm kiehtoo Elliä, herättää ihastusta, ehkäpä orastavaa rakkauttakin. Aarnio taas on tympeä, vastenmielinen. Mutta Kalm lähtee ja vain Aarnio jää.

Kun yhä tunteikas Elli rohkenee silti luottavaisesti uskoa, että avioliittoon mennään vain rakkaudesta, äiti opastaa tytärtään:

- Sinä, tyttö parka, et tiedä, että maailmassa hyvin harvoin tyttö saa sen, jota oikein rakastaa... usein hänen täytyy tyytyä siihen, jota voi sietää.

Ja niin Elli ajautuu vaimoksi Aarniolle, vaikka mielessä liikahtaa ”ajatus kalasta, jonka ympärille nuotta on niin kireälle kiertynyt, ettei juuri muuta ole jälellä kuin heittäytyä pohjukkaan ja antautua.” Siksikö Elli itsensä antaa, että ”hän”, Olavi, on matkustanut vuosiksi ulkomaille?

**********

Papin rouvassa Ellin tarina jatkuu: on kulunut puolenkymmentä vuotta, ja Elli on nyt papin rouva, pastori Aarnion puoliso. Elli asuu miehensä kanssa Tyynelässä, talossa jota ympäröivässä maisemassa ”oli jotain omituisen pehmoista ja vienoa, joka tuntui tuoksahtavan esiin jokaisesta sen pienimmästäkin poimusta.” Samalla siitä kuitenkin lähti ”kuin aavistus jostain selittämättömästä surumielisyydestä.”

Elli tuntee itsensä yksinäiseksi, surulliseksikin – kuin ”elävältä haudatuksi”. Kaihoten hän katselee järvellä seilaavia laivoja, odottaa muutosta. Ja eräänä päivänä kaivattu muutos tulee: Tyynelään saapuu vieras, Aarnion ystävä Olavi Kalm – sama ylioppilas, johon Elli jo aiemmin rakastui.

Ehkä Elli aina kaivannut Kalmia, kantanut sydämessään tämän muistoa ja haavetta onnesta, rakkaudesta – Ellille on onni, ”että oli olemassa joku, joka oli niin täydellinen ja jonka kanssa hän o l i s i  v o i n u t olla onnellinen”. Oma puoliso on yksitotinen ja kömpelö, Kalm taas hienostunut maailmanmies, joka osaa käyttäytyä ja puhua. Kalm tuntee kirjallisuutta, tekeepä väitöskirjaakin aiheesta ”nainen Ranskan nuoremmissa realisteissa”, ja osaa siksikin puhua naiselle kauniisti. Kalm  kuljeskelee maailmassa omilla ehdoillaan, kantaa mukanaan uusia aatteita ja puhuu vapaan rakkauden puolesta:

”Minä pidän sitä suurena onnettomuutena, että avioliitto on rikkomaton laitos, sillä eihän vihkiminen oikeuta avioelämään, vaan rakkaus.”

Pastorilla on kesälläkin kiireensä, on työasioita ja viikkoja kestäviä kinkereitäkin. Siksi Elli ja Olavi ovat talossa usein kahden – Olavi on kuin isäntänä, pitää hallussaan toisen omaa. Ja Ellin sydämessä myrskyää, mutta poukkoileva on myös Olavin sydän. Olavi kipuilee riippumattomuutensa, narsisminsa, liki aitojen rakkaudentunteidensa ja mustasukkaisuudestaan juontuvien tunnekuohujen ristiaallokossa. Olavin tunteet ovat äärettömän ristiriitaisia: yhtenä hetkenä hän tuntee Elliä kohtaan melkein puhdasta hellyyttä, toisena taas kokee olevansa kaikkien tällaisten tunteiden yläpuolella, syyttää hempeilevää itseään silkaksi narriksi. Aho tutkiikin teoksessaan paitsi naisen (Ellin), myös miehen (Olavin) mieltä.

Olavin tunteet ovat oikullisia, ailahtelevia: rakkaus on hänelle hetkellistä, totta sen aikaa kuin tuuli on myötäinen. Mutta Ellin rakkaus on pysyvää ja suurta, täyttymätöntä kaipuuta. Ellin rakkauden yllä on kuitenkin toiseen sitoutumisen varjo, ja heittäytyminen rakastetun syliin olisi siksi väärin. Mutta ehkäpä sielu saa sentään olla vapaa:

”Olkoon, että hän on kerran lupauksensa antanut – jonka lupauksensa hän tahtoo pitääkin – mutta sydäntään, sieluaan hän ei ole kenellekään luvannut. Se, jolle se olisi ollut tuleva, se ei sitä ole ymmärtänyt ottaa, ei sitä kaipaa eikä tule mitään kadottamaankaan. Miksei hän saisi siis rakastaa ja olla rakastettu?”

Lopulta Elli tahtookin antaa itsensä täydellisesti, itseään säästämättä – vain kehoaan hän ei saata antaa. Mutta Olavi kyllästyy pian pelkkään sieluun ja sydämeen, kiukuttelee kun ei saa sitä mikä ”on tunteittemme luonnollisin ilmaus”.

**********

Mitä Olavi siis lopulta tuntee? Onko hän kykenemätön rakastamaan? Pelkääkö oikeaa rakkautta? Onko rakkaus hänelle vain oman narsismin jatke, tapa saada osakseen ihailua? Entä Aarnio? Rakastaako tämä yksitotinen pastori vaimoaan? Vai onko vaimo on vain kuvaan kuuluva kaunistus, yhtä lailla pelkkä oman narsismin jatke?

Otapa näiden miesten tunteista selvää – ehkäpä he ovat lopulta kumpikin arvaamattomia, petollisia, omaa etuaan tavoittelevia. Mutta Elli, Elli-parka rakastaa kyllä. Rakastaa, ja siinä on hänen elämänsä suurin onni ja murhe.

Mutta mitä sitten on Ellin rakkaus? Hän tahtoo Olavilta puhdasta, ihanteellista rakkautta – tahtoo, koska ei voi tälle syliään avata. Vaatiiko Ellikin sittenkin liikaa? Rakastan kaikkia näitä kysymyksiä – rakkauden tematiikan pyörittelemistä kerta toisensa jälkeen.

Elli on ajautunut avioon Aarnion kanssa, vaikka ei tätä rakasta ja vaikka he eivät toisilleen sovi. Aarnio on kuitenkin sinänsä syytön vaimonsa pettymyksiin – hänen erheensä on ollut lähinnä se, että hän on osunut paikalle hetkenä, jona Elli on ollut altis ajautumaan avioliittoon ilman rakkautta ja sydämensä vakuutusta. Tämän kautta Papin rouva herättelee pohtimaan myös sitä, kenen ”syytä” rakkaudettomuus ja aviopuolisoiden harhapolut lopulta ovat. Senkö, joka on onneton? Senkö, jolla ei ole kykyä tai halua huomata toisen onnettomuutta, vaan joka pitää itsensä kuvitellussa onnen kuplassa – vai pitääkö? Tulijanko, joka (narsismissaan) tarttuu onnettoman puolison rakkaudennälkään?

Ellin tarina käsittelee samaa kolmiodraaman ja naisen rakkaudentarpeen tematiikkaa kuin Leo Tolstoin Anna Karenina (1875-77) ja Minna Canthin Salakari (1887). Ajan realistien tapaan kaikki nämä kolme teosta tutkivat naisen myllertävää mieltä ja edelleen sitä, mitä tapahtuu, kun nainut nainen kohtaa toisen miehen, joka ottaa hänet valtaansa. Anna Karenina on selvästi sekä Salakarin että Papin rouvan tärkeä interteksti, ja Papin rouvassa tähän teokseen viitataankin – Kalm on lukenut Anna Kareninaa ja tehnyt siihen lukuisia merkintöjä. Myös Salakariin Papin rouva vertautuu monessakin kohtaa. Onkin ilmeistä, että nämä teokset keskustelevat keskenään: molemmat teokset käsittelevät naisen rakkaudenkaipuuta, ja molemmissa avioliiton horjuttajaksi astuu kaunopuheinen kuljeskelija. Mutta toisin kuin Elli, Alma Karell oli miehensä kanssa aluksi ainakin jokseenkin onnellinen.

On äärettömän mielenkiintoista lukea näitä 1800-luvun keskenään keskustelevia teoksia pian toistensa jälkeen – pääsee ikään kuin piipahtamaan siinä kirjallisessa ilmapiirissä, joka tuolloin vallitsi. Kuten monet tietävätkin, Canth ja Aho olivat myös läheisiä ystäviä, joskin ystävyyttä repivät myös kipeät välirikot, kuten mm. Minna Maijalan (2014) uudessa Canth-elämäkerrassa kerrotaan. Osaltaan välirikkojen syynä olivat ystävysten erilaiset käsitykset sukupuolimoraalista: Canth oli absoluuttisen siveyden kannalla, kun taas Aho oli relativisti, so. nuorten miesten vapaat sukupuolikokemukset salliva kaksinaismoralisti (Liisi Huhtala 1996). Halutessaan Ahon näkemykset voi helposti lukea myös Papin rouvasta.

Ahon teosten kohdalla puhutaan realismin ohella tai sijasta myös naturalismista, joka oli realismia jyrkempi ja vielä totuudentahtoisempi suuntaus: kaikki tahdottiin näyttää kaunistelematta, ja naturalismin kohdalla puhuttiinkin myös inhorealismista. Ahon kauniiseen kerrontaan rakentuukin myös hyvin karua ja surullista naturalismia: Elli on elämänsä olosuhteiden vanki, joista hän ei saata vapautua.

Ajan kirjailijoilla on usein myös ollut tapana nimetä teoksiinsa niiden intertekstejä. Näin Ahokin tekee – esimerkkinä mm. aiemmin mainittu, Kalmin lukema Anna Karenina. Papin tyttäressä ja Papin rouvassa viitataan ylimalkaisemmin myös yleensä norjalaisiin, ruotsalaisiin, venäläisiin ja ranskalaisiin kirjailijoihin, lisäksi nimeltä mm. Ibseniin ja tämän teokseen Nora (myöhempi suomennos Nukkekoti). Aho viittaa teoksessaan myös Runebergin Hannaan (1836), jota hän siteeraa Papin rouvan kansilehdessä ja josta Elli ja Olavikin keskustelevat. Tämä kaikki on minusta hyvin kiehtovaa kuvastaessaan sitä pulppuilevaa lähdettä, josta kirjallisuus itseään ammentaa: kirjallisuus ei koskaan synny tyhjiössä eikä ”yksin”, vaan aina suhteessa aiemmin kirjoitettuun.

**********

Ellin tarina on taidokas kuvaus naiseksi kasvamisesta ja naisena olemisesta. En voi olla hämmästelemättä Ahon kykyä tutkia naisen mieltä – hänessä on samaa huikeaa taituruutta kuin Leo Tolstoissa. Ja Aho tavoittaa erinomaisesti paitsi naisen, myös tytön mielen: Papin tytär kuvaa hyvin tarkkanäköisesti tytön kasvua monine kipuineen, ja Papin rouva puolestaan tavoittaa onnistuneesti naisen mielessä liikahtelevien tunteiden laajan kirjon. Myös Ahon kieli on hyvin kaunista, ja mm. kerronnassa toistuvat kukat ja näköalapaikat tuovat tekstiin monitasoista estetiikkaa. Hieno kirjailija toden totta! Onneksi Aholla riittää tuotantoa, jota lukea.

PS. Papin tytär ja Papin rouva innoittavat minua hakeutumaan niissä siteeratun J.L. Runebergin Hannan äärelle. Tämäkin teos kuului aikanaan opintoihin, mutta sittemmin en ole siihen palannut. Nyt löysin sen ilokseni antikvariaatista, joten runoelma odottaa hyllyssäni sopivaa hetkeä. Lukulistalla odottavat vuoroaan myös Ibsenin Nukkekoti ja Gustave Flaubertin Rouva Bovary. Ja kyllä, hyllyssäni huutelevat myös Ahon muut sinne ennättäneet teokset, mm. Yksin ja Helsinkiin.

********************

KIRJALLISUUSLÄHTEET:

Minna Maijala 2014: Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth. Otava.

Liisi Huhtala 1996: Alma Karellin tarina. – Esipuhe Minna Canthin teoksessa Salakari. SKS.