Riittävän
hourupää kun on, saattaa hyvinkin viettää kauniin syysiltahetken höyryvän
teekupin ja E. N. Setälän alkeisopetusta
varten kirjoittaman Suomen kielen
oppikirjan äärellä. Ei kun oho, eihän tässä tietenkään hourupäisyydestä ole
kysymys, vaan armaan äidinkielemme hartaasta rakastamisesta ♥
No, niin tai
näin, minulla on nähtävästi taipumusta viihtyä tämän rakkaan äidinkielemme
vanhojen sanahurmureiden äärellä. Ja samalla sitten kyllä myös vähän surkutella
eräiden omaperäisten sanojemme ehkä väistämätöntäkin katoavaisuutta...
No niin, tietenkin, ymmärtäähän sen toki toisaalta, että on yksinkertaisempaa puhua esimerkiksi nominatiivista kuin nimennöstä, mutta toisaalta taas – niin, miten niin se oikeastaan on yksinkertaisempaa? Ovathan nämä kotoperäiset sanamme sentään aika ymmärrettäviä noihin vaikeisiin venkuroihin verrattuina. Omannonkin oivaltaa oikein komeasti, kun taas genetiiviä on ainakin silloin pikkuisena lettipäänä varmasti joutunut vähän suuhunsa asettelemaan ja sen merkitystä ihmettelemään. Entäpä sitten nämä, mikä mahtava logiikka: ulko-olento, ulkoeronto, ulkotulento? Tai nämä, eivätkö olekin kerrassaan mainioita: vajanto, seuranto, keinonto? Mutta niin vaan meidän pitää väännellä kieliparkojamme sanomaan adessiivi, ablatiivi, allatiivi ja abessiivi, komitatiivi, instruktiivi. Ihme, että nuo sanahirviöt on lapsena oppinutkin. Adessiivi ja abessiivikin ovat varmasti kerran jos toisenkin menneet sekaisin, kun taas ulko-olento ja vajanto olisivat mitä mutkattomimman erilaiset. Ja hei, oikeasti: vajanto, seuranto, keinonto, maistelkaa nyt, maistuu ihanasti suomelta!
No niin, tietenkin, ymmärtäähän sen toki toisaalta, että on yksinkertaisempaa puhua esimerkiksi nominatiivista kuin nimennöstä, mutta toisaalta taas – niin, miten niin se oikeastaan on yksinkertaisempaa? Ovathan nämä kotoperäiset sanamme sentään aika ymmärrettäviä noihin vaikeisiin venkuroihin verrattuina. Omannonkin oivaltaa oikein komeasti, kun taas genetiiviä on ainakin silloin pikkuisena lettipäänä varmasti joutunut vähän suuhunsa asettelemaan ja sen merkitystä ihmettelemään. Entäpä sitten nämä, mikä mahtava logiikka: ulko-olento, ulkoeronto, ulkotulento? Tai nämä, eivätkö olekin kerrassaan mainioita: vajanto, seuranto, keinonto? Mutta niin vaan meidän pitää väännellä kieliparkojamme sanomaan adessiivi, ablatiivi, allatiivi ja abessiivi, komitatiivi, instruktiivi. Ihme, että nuo sanahirviöt on lapsena oppinutkin. Adessiivi ja abessiivikin ovat varmasti kerran jos toisenkin menneet sekaisin, kun taas ulko-olento ja vajanto olisivat mitä mutkattomimman erilaiset. Ja hei, oikeasti: vajanto, seuranto, keinonto, maistelkaa nyt, maistuu ihanasti suomelta!
Ja minkähän
takia enää ei puhuta ääntiöistä ja kerakkeista? Kuka sen päätti, että vokaalit ja konsonantit sopivat tarkoitukseen paremmin? Entä sen, että on
parempi puhua osoittavien asemojen
sijaan demonstratiivipronomineista?
Oi voi! Mikä moninkertainen menetysten kauhistus!
Ja aah, entäpä
nämä: kestämä, kertoma, päättymä, entispäättymä?
Miten hienot, kotoperäiset nimet meillä aikamuodoillekin olisi, mutta niin me
vaan puhumme mielikuvituksettomasti preesensistä,
imperfektistä, perfektistä ja pluskvamperfektistä.
Niin – mielikuvituksettomasti ja kovin, kovin konstikkaasti. Kestämän, kertoman, päättymän ja entispäättymän vivahteet ymmärtää heti!
No niin,
sulkeisiinhan se tuo Setäläkin nämä kotoperäiset sanahurmurit kyllä sijoittaa.
Vierasperäiset hienoudet menevät siis jo hänellä edelle, mutta mainitseepa hän
nämäkin sentään. Mutta kuunnelkaas nyt vielä näitäkin, on näissä Setälän
aikaisissa koukerosanoissakin sentään sitä jotakin: konjunktsioni, interjektsioni, prepositsioni, potentsiaali,
konditsionaali. Oi niitä aikoja!
No juu, ajat
muuttuvat ja kielikin siinä samalla. Minkäpä sille mahtaa. Jotakin aina katoaa ja uutta tulee tilalle. Mutta ovat nämä
vanhat kirjaset kyllä kiehtovaa aikamatkailua myös tähän armaaseen suomen kieleen.
Ja muuten,
vielä: jotakin kovin söpöä on myös siinä, miten Setälä opastaa pikku
koululaisia kirjoittamaan kansanmurteiden sijaan yleiskieltä ja sanoo, että ”[p]araiten
sitä oppii lukemalla hyviä suomalaisia kirjoja sekä koettamalla kirjoittaa suomea
niin, kuin niissä kirjoitetaan”. Söpöä se on paitsi tuon herttaisen
lukemaan kannustamisen vuoksi myös siksi, että opastuksen takaa kuuluu juuri se
murteiden rikkaus, joka koululaisten puheissa on monivivahteisena soinut. Van
eipä mittään, on se hyvä, että vielähi osataan ees jollaen laella sitä ommoa
kieltä puhhuo, vaekka kyllä se tämä muuttoliike sitähi rikkaotta alas ajjaa. Nii ja parempihan se kyllä onnii sitä ylleiskieltä kirjotuksissaan käötteä kun sillä laella kumminnii paremmin ymmärrettään mitä kukahi meille millonnii tahtoo sannoa. Van sen minä silti sanon, että pittää sitä aenahi välillä myös oekeen rakkaovella veännellä, ettei juuret unohu. (Kyllä vaan, minulle ne rakkaimmat kielet ovat kaenuu, savo ja suomi ♥)
***
Setälän Suomen kielen oppikirjan
ensimmäinen painos on ilmeisesti vuodelta 1900. Oma kappaleeni, noin euron kirpputorilöytö, on kahdestoista painos, hämmästyttävän siisti
kirjanen vuodelta 1928.