Katri Valan Eikä minussa ollut pelkoa ja/tai kirjallisuuden lukemisen merkityksistä

Olen oppinut »toivottomaksi». Suuret luulot itsestäni olen vallan masentanut. Kirjoitan vain, siksi että minun täytyy kirjoittaa, että se tuo minulle täydellisesti onnellisia hetkiä. En tiedä, onko kirjoittamani hyvää tai huonoa, en osaa sitä kylmästi kritikoida.

Kerttu Saarenheimon Katri Valan erilaisista kirjoituksista toimittama ja koostama Eikä minussa ollut pelkoa – runoilijan omakuva kirjeiden, päiväkirjojen ja kirjoitusten valossa (1991) sai minut jälleen kerran miettimään kirjallisuuden lukemisen ydintä omalla kohdallani (ja niin, toki yleisemminkin, mutta tietenkin voin jokseenkin varmasti puhua vain omasta kokemuksestani, vaikka tietyltä osin uskonkin inhimillisten kokemusmaailmoiden samankaltaisuuteen).

Ymmärtää elämää ja sen tarkoitusta, – Se on maailman vaikein asia. Kerran joku kysyi sitä minulta ja silloin minä (sain välähdyksen?) ja sanoin: »Elämän tarkoitus on elämän jatkaminen.» Ja kysyjä oli hämmästynyt ja sanoi, että vastaukseni oli kaunis ja yksinkertainen ja suuri.

Niin. Kirjallisuus kiinnostaa minua historiassa rakentuvana jatkumona ja menneiden aikojen peilipintana. Se kiinnostaa minua sanoina, taiteena, jäsennyksinä ja mahdollisuuksien rakentajana, pyrkimyksenä representoida ja osaltaan myös luoda maailmaa, tallentaakin. Se kiinnostaa minua sekä elämyksenä ja tunteena että ajattelun mahdollistajana ja paikkana.

Kuinka meillä pääsisivätkään »uudet» esiin! Esim. kirjojen kustannus on tullut rahaatuottavaksi ammatiksi, ei miksikään taiteen kehittämiseksi. Uskon kumminkin varmasti, että »uusi innoitus» murtaa itsellensä väylän. En uneksikaan olevani itse siinä pinnalla. Minä saan joutua unhoon, kunhan vain joku, joka on suuri ja voimakas pääsee avaamaan uusia näköaloja.

Mutta mitä ilmeisimmin kirjallisuus merkitsee minulle paitsi halua ymmärtää maailmaa myös halua ymmärtää itseäni ja lopulta varmaankin myös halua ymmärtää maailman ja itseni välistä suhdetta ja vuorovaikutusta. En kai ikinä ole muuta luullutkaan, mutta nyt, Katri Valan sanojen äärellä, tämä ajatus taas jotenkin aktivoitui. Niin, janoan ymmärrystä maailmasta, koska elän siinä. Janoan ymmärrystä historiallisesti rakentuvasta naiseudesta, koska olen nainen. Janoan ymmärrystä kirjoittajuudesta, kirjoittajana olemisesta, koska kirjoitan. Ja varmaankin tämä kaikki näkyy myös siinä, mitä ja miten kirjallisuudesta kirjoitan.

Tiedätkö, olen menettänyt kokonaan kyvyn itse arvioida tuotteitani, minusta tuntuu vain, että kaikki, mitä kirjoitan, on vähäpätöistä.

Ja kyllä, niin, rakastan sitä tunnetta, kun kohtaan kirjallisuuden kautta sukulaissieluja ja/tai ajattelutapoja ja tunteita jotka koen myös omikseni. En usko, että kyse on vain narsistisesta halusta katsella itseään toisista ihmisistä, todellisista kirjailijoista tai todellisten kirjailijoiden luomista ihmisyyden representaatioista (vaikka varmasti kysymys on siitäkin, emmeköhän me kaikki ole siinä mielessä jossain määrin narsisteja, etsimme itseämme toisistamme ja samalla vahvistusta omille tavoillemme ajatella ja tuntea), vaan myös jonkinlaisesta laajemmasta toivosta, halusta löytää mahdollisuuksia sellaiselle maailmalle ja sellaiselle ihmisyydelle, joita kohti toivoisin maailman ja ihmisyyden kulkevan. Tietenkin tahtoisin esimerkiksi niin, että koko maailma yhdessä vastustaisi sotaa ja että kaikki ymmärtäisivät puolustaa heikompia ja vähäosaisempia. Niin, että ihmisyys saisi kukoistaa nimenomaan hyvässä, aidossa lähimmäisenrakkaudessa. Niinkin, että elämä saisi olla myös aitoa intohimoa, kiihkeää kukkahurmaa, puhdasta elämänhalua, halua hehkua elämän ja olemassaolon riemua. Menikö tämä nyt taas kauas? Kyllä ja ei. Sillä kuten Katri ihanassa, iättömässä Kukkivassa maassaan sanoo:  


Mitä siitä, että kuolema tulee! 
Mitä siitä, että monivärinen ihanuus 
varisee kuihtuneena maahan. 
Onhan kukittu kerta! 
On paistanut aurinko, 
taivaan suuri ja polttava rakkaus, 
suoraan kukkasydämiin, 
olemusten värisevään pohjaan asti!

Katri Vala, joka Saarenheimon toimittamassa teoksessa puhuu, on juuri elämän hurman ylistäjä, hän on kirjoittaja ja kirjallisuuden tarkastelija, jumaluuden ja luovuuden pohtija ja muun muassa ihmisen luonnollisen eroottisuuden, sodanvastaisuuden, lasten ja vähempiosaisten puolestajapuhuja. Mahtaako olla mitään tärkeää, mistä en olisi hänen kanssaan samaa mieltä. Minusta tässä nyt sinänsä viis, mutta silti.

Minulla ei ole persoonallista Jumalaa, en rukoile koskaan tietoisesti. Tunnen vain, että kaikki se, mikä täällä on pientä, säälimätöntä, kavalaa, omaa etua tavoittelevaa, on kaukana jumaluudesta.

Ja:

Juuri rikos viisasta animaalisuutta vastaan on aiheuttanut yhteiskunnan suuren mielipuolisuuden.

Tahtoisin, että minulla olisi parempia sanoja. Että osaisin kirjoittaa kohtaamisestani Katrin sanojen kanssa paljon enemmän, paremmin, syvemmin. Mutta ei, sanani ovat aina niin rajalliset. Ja niin kuin usein silloin, kun luen jotakin hyvin lähelle tulevaa, menen tälläkin kertaa lukemastani kirjoittaessani jotenkin lukkoon. Tai ei, en ehkä lukkoon, mutta alan höpöttää tai kirjoittaa jotenkin ohi tai ainakin vähän vierestä. Tuntuu, että oikeita sanoja ei ole. Mutta sitaatit, niin, ne kertovat siitä mitä en ehkä itse osaa sanoa.

Tämä on hyvin hämärä, miltei selittämätön asia, tämä elämä. Parhaiten kai elävät ne, jotka eivät sitä mieti, elävät vain.

Niin, Katri Vala on juuri niitä, joiden sanojen ja ajatusten äärellä kokemukseni kiteytyy yhteen sanaan: sielunsisar. Ja ei, tällä kiteytymällä en tahdo kohottaa itseäni tämän ihanan, suuren tulenkantajarunoilijattaren rinnalle. Tahdon vain ilmaista sen, miten suurta on kirjallisuus, mitä kaikkea se voi lukijalleen antaa. Voiko olla suurempaa kuin sielujen, ajatusten, tunteiden kohtaaminen?

Loppujen lopuksi: mikä onkaan ikuisempaa kuin rakkaus elämään, taistelu pimeyttä vastaan. Niin yksinkertaista ja – vaikeata se on.

Kiitos Katri kaikista sanoistasi ja ajatuksistasi. Olen varma, että kannat tulta myös siellä missä olet nyt.

Satu Koskimies: Hurmion tyttäret (2009)

Yksinäisillä kävelyretkillä tapahtuu, että jostakin putoilee särkyviä säkeitä tajuntaan. Illalla sitten lampun kajossa yritän niitä tavoittaa paperille. Niissä on minun toivoni ja toivottomuuteni. Kummallista, saman tunteen kaksi kääntöpuolta.

Vain kirjoittaessani tämä huojunta täyttää minut.

Satu Koskimiehen Hurmion tyttäret hurmaa. Pidän valtavasti Koskimiehen tavasta kirjoittaa Katri ja Elina, 1920-luvun uudet runottaret. Siitä, miten teos tarjoaa heidän elämänsä lukijalle päiväkirjamaisen fragmentaarisesti, vuorotellen etenevänä ajatuspuheena joka on kuin ikiomaa vaikka sen saakin myös lukija. Siitäkin pidän, että teos tarjoaa nimenomaan mahdollisen totuuden ja että saan siten itsekin leikitellä ajatuksilla siitä, mikä olisi voinut olla totta myös oikeasti vaikka ei välttämättä ollut. Jotakin tietysti totta olikin. Ehkä paljonkin. Toden ympärille kiertyy silti myös kuviteltua, syntyy romaani.

Kun maa hekumoi helteessä, minäkin juovun auringonsauhusta ja avautuvien kukanteriöiden lupauksista. Olen maannut alastomana auringossa, olen kuin malja johon taivaantuli vuotaa.

Yöllä punainen kuu lietsoo sellaista kaipausta, että palan. Aamulla puutarhassa on avautunut uusia hehkuvia unikoita. Onnellisuuteni on jostain järjen tuolta puolen. Tartun runoon. Maa kukkii, kuolemaa ei ole.

Kirjoitan, kirjoitan.

Ja siinä he ovat, uuden runon sukupolvi, nuoret runoilijat täynnä tulenkantajien hehkua ja nuoruutta: Katrin ja Elinan ohella myös Lauri, Olavi, Mika, Yrjö, muitakin. On ystävyyttä, sisaruudentunnetta, rakkautta, kateuttakin ja mustasukkaisuutta, ystävyys ei ole särötöntä eikä rakkauskaan, eivätkä hurmanhetket koskaan kestä ikuisesti.

Kati saa runoihinsa kuunvalon ja kuoleman, siniset illat, valkoisen hellyyden, punaisen temppelin kukitetun alttarin... – ja paisteen rinnalle mustan laivan, auringon temppelin rinnalle pakenevan purjeen!

Onko Kati nyt ystäväpiirin lahjakkain ja huomatuin runoilija?

Tietenkin ajattelen lukiessani myös omaa nuoruuttani. (Enkä tiedä, uskonko ollenkaan sellaiseen lukemiseen, jossa teksti ei availisi myös lukijaa.) 1920-luvun maailma on tietenkin toinen kuin tämä jota elämme nyt tai jota elimme vaikkapa kaksi vuosikymmentä sitten, mutta nuoruus kokemuksena on ehkä ajaton. Ja niin, yhtä ajatonta on sekin, miten se väistämättä myös väistyy, miten siitä väkisinkin tulee menneisyyttä, muistoja.

Minusta tulee opettajatar, mutta runo seuraa minua, sen verran olen kiihkeä, että sitä en jätä, en.

Ja:

Vakituinen tulo, taloudellinen turva – minussa taitaa olla järkevä puoli ja sitten tuo hulluus, joka taas puskee esiin. Runo.

Ja runon ja rahan vaikea suhde, aina vain yhtä ikuinen tuntuu olevan sekin. Voiko runoista ikinä leipä lähteä? Onneksi runo on silti usein saanut myös voittaa, syntynyt vaikka elämä on ehkä ollut aineellisesti vaatimatonta ja rahahuolet jatkuvia. Onneksi, niin, sillä mitä olisikaan kirjallisuutemme ilman Katrin kukkamerinä kuohuvaa runoutta, syreenien sinipunaisia terttuja, pihlajain valkeata kukkahärmää, tervakkojen punaisia tähtisikermiä. Sitä, että onhan kukittu kerta!

Niin, minulle tämä on ennen kaikkea Katrin kirja, sillä juuri Katri on ollut minulle nuoruudestani asti tärkeä. Elinan runoutta tunnen huonommin, mutta teos herättää minussa kyllä halua tutustua enemmän ja paremmin hänenkin runoihinsa. Nyt saan ennen kaikkea illuusion siitä, että kirjassa puhuu juuri Katri, että kuuntelen hänen omaa ääntään, helteessä hekumoivaa maata ja punaista kuuta. Elina puhuu hänen rinnallaan, mutta Katri tulee minua lähemmäksi. Ja kun suljen kirjan, etsin hyllystä Katrin kootut, selailen niitä, silittelen. Ajattelen, miten runot ovat syntyneet. Sitä, miten runojen takana on kokonainen maailma, johon voi kurkistella koko totuutta silti tietämättä.

Hurmion tyttäret viipyy mielessäni kauan. Niin tahdonkin sen viipyvän, tahdon antaa sille aikaani ja kirjoittaakin siitä, vaikka viime aikoina näitä kirjoituksia on syntynyt harvakseltaan. Nyt lokakuun harmaa iltapäivä kehystää hetkeä, jona siitä kirjoitan. Tuntuu jotenkin oikealta, vaikka Katrin runoissa on niin paljon myös auringon ja värien hehkua. Siltä, että sekä elämä että runot ovat sekä valoa että hämärää. Ja kyllä, tässä kirjoittamisen hetkessä ajattelen, jälleen, että Pauliina Vanhatalon Pitkän valotusajan ohella Hurmion tyttäret kuuluu kuluvan vuoden hienoimpiin lukukokemuksiini. Mietin, kärsiikö sana ”sielukirja” inflaation, jos käytän sitä taas, ja päätän että ei. Joskus näitä kaikkein erityisimpiä kirjoja tulee vastaan tiuhemmin, joskus vuosien välimatkoin. Melkein luulen, että olen tahallani antanut tämänkin kirjan odottaa, viivytellyt astumista elämykseen jonka en tahtoisi olevan ohi.

Ja ei, teos ei kerro elämää loppuun, eikä sen pidäkään. Sen pitääkin kertoa vain nuoruus, 1920-luvun kiihkeys ja se kuinka hurmion vuosikymmen hiljalleen väistyi uuden vuosikymmenen ja toisenlaisten aikojen tieltä. 

Edith Södergran: Ruusualttari (1919)

Missä jumalat asuvat? Minun sydämessäni,

riekaleiksi revityssä, tuskaisen autuaassa sydämessäni,

kun laulu kohoaa.

Oi jumalat, mihin pystyy ihminen vähinä tuokioinaan!

Minä olen tuntenut teidän koko voimanne...

(Runosta Missä jumalat asuvat...)

On jälleen ollut Edithin aika. Olen taas selaillut koottuja runoja, keskittynyt sitten lukemaan kokoelmaa Ruusualttari (1919). Sitä, joka alkaa:

Minä eroan teistä

sillä olen enemmän kuin te.

Olen hämärässä

temppelipapitar

vihitty vaalimaan

tulevaisuuden tulta.

(Runosta Ruusualttari)

En tiedä, jotenkin on alkanut ujostuttaa kirjoittaa Edithistä. Hänessä on sellaista paloa, että hän saa minut ehkä helposti hieman pateettiseksi. Toisaalta, haittaako se – en tiedä, sitäkään.

Ihmiset eivät tiedä itsestään paljon,

he luulevat olevansa köyhiä niin kuin he elämässä ovat,

eivätkä he tiedä jumalien asuvan povessaan

tuntemattomina.

(Runosta Jumalat tulevat)

Mietin, taas, miten ihmeellistä on, että Edithin runojen lukeminen saa oloni aina myös vahvaksi. Ehkä vahva runominä saa lukijankin tuntemaan itsensä voimakkaaksi, uskomaan siihen että sielulla on tilaa kasvaa. Niin, jotakin taianomaista niissä on, Edithin runoissa: ihmisessä asuva jumaluus ja toisenlainen tietoisuuden taso, runojen profetia ja minän hehkuva henki. Runot eivät ehkä aina ole ”onnellisia”, mutta niissä on sellaista sanojen voimaa joka luo hurmosta, vahvoja tunnetiloja. (Olenkohan siellä taas, myyteissä joihin ei ”saisi” uskoa. Jos, niin olkoon, en tule pois: täällä mieli ja sielu lepäävät ruususateessa, pehmeästi putoilevien terälehtien alla. Pehmeästi, vaikka kaikki on samalla niin vahvaa vahvaa vahvaa.)

Minä näin kauneuden.

Se oli kohtaloni! Siinä on kaikki.

Miten siitä kiittäisin?

Tuoreita ruusuja sirottelen päivät päästään,

kuumin käsin katkottuja,

sinun patsaasi eteen

jotta hymysi lepää niiden yllä.

Mistä saisin ruusuja

jotka eivät turmelisi minun unelmiani.

Siinä minun osani –

mennä joka päivä kuningattaren luo ruusuineni

ja maata nyyhkyttäen hänen jaloissaan...

Milloin saan nousta keveänä kuin höyhen

hakemaan ruusun, sen ainoan, sen joka ei koskaan kuole.

(Kauneuden patsas)

Ehkä on niinkin, että Edithin sanat avaavat minussa kerroksia: ajallisia, olemuksellisia, kokemuksellisia. Ehkä mahdollinen patetiakin johtuu juuri siitä: hän tavoittaa jotakin sydämessäni ja syvyyksissäni ja vanha kieli minussa herää, se jota iästään huolimatta vaivaa nuoruuden hurma ja paatos.

Nuoruus! Niin! Sitäkö tämä on, sitäkö myös! Kyllä, kerroksia. Se, joka on lukenut Edithiä niinä hetkinä kun kasvoi neidosta naiseksi, ymmärtää ehkä miksi. Minä muistan sen tytön... vuoteen jolla hän huoneessaan istui... käänteli kaunista kirjaansa ja luki... Ja nyt! Tässä hän huutaa. Tarvitsee Edithiään yhä. Mutta sittenkin: kerrokset hänen ympärillään ovat tehneet hänestä, minusta, myös toisen ja hyvä niin.

Maailma on minun.

Minne kuljenkin

heittelen ruusuja kaikille.

Taiteilija rakastaa jokaista marmorikorvaa joka

tajuaa hänen sanansa.

Mikä on minulle kärsimystä, kurjuutta?

Kaikki romahti kerralla kasaan:

minä laulan.

Näin kohoaa kärsimyksen suuri hymni

onnellisesta rinnasta.

(Ruusuja)

Sellainen on Edith. Tai ei. Hän istuu jossakin ja nauraa. Poskellani tuntuu kuinka hän puhaltaa päivänkakkaroiden valkeita lehtiä pilvien puutarhasta. Luulen, että hänen hymynsä on hyväntahtoinen. Hänen sielunsa huusi itsensä runojen minään ja sai kasvaa ennen kuin lähti. Eikö se ole onnea, sielun tila?

Joskus silti mietin, minkälaisia runoja hän olisi kirjoittanut 40-vuotiaana. 60-vuotiaana. 80-vuotiaana. Suren, etten koskaan saa tietää. Sitten ajattelen, että se oli hänen kohtalonsa:

Kaikkivaltias,

ota minun elämäni

yhdeksi uniesi silmänräpäykseksi...

Haluan nähdä mitä sinä haluat – ja tuhoutua...

(Runosta Himalajan portailla)

Niin: olla silmänräpäys, joka näki.

Voisin kai koettaa kirjoittaa Edithistä myös toisin. Pohtia ja purkaa runojen ruusuja, jumalia, siskoja. Ehkä pohdinkin, luen niistä merkityksiä taiteilijuudesta, naiseudesta, ihmissydämestä. On kuitenkin kirjoja ja kirjailijoita, runoja ja runoilijoita, jotka saavat subjektiiviseksi, ajattelemaan omaa kokemusta ja suhdetta kirjoittajaan, ja minulle Edith on juuri niitä. Mutta kyllä: ruusuja, jumalia, siskoja, niistä on hänen runonsa tehty. Ruusualttari on voittoja ja papittaria, surua ja pettymystä, elämää ja kuolemaa, satulinnoja ja merta, paloa ja voimaa. Ja niin – kauneutta, sitä kuinka lempeä jumala ojentaa teille kätensä: ilman kauneutta ihminen ei elä sekuntiakaan (runosta Soihdut).

Onnellinen satuprinsessa,

sydämesi myrskyää rajummin kuin valtameren.
Turhaanko kantaisi sellaista sydäntä rinnassaan?
Aika, kuuntele lauluani!

(Runosta Muodonmuutos)

Ehkä joku lukee Edithin runoista myös pöyhkeyttä. En tiedä. Minä luen niistä runominän ja sielun vahvuutta, uskallusta, tahtoa. Ja hengitän syvään. Toivon, että naisiksi kasvavat nuoret neidot ojentavat kätensä ja avaavat hänen runojensa kirjat. Sanon, että runoja ei välttämättä tarvitse tulkita, riittää että ne elää. Ehkä siellä on vaikeitakin, surullisia, kummallisia, hämmentäviä runoja, mutta myös niitä joista saa tuulta. Sanoille, sielulle, sydämelle. Ajatella: niin suurta voi olla runous.

Jumallapsi istui luonani.

Kultalyyra lauloi käsissäni.

Jumallapsi katsoo loputtomiin hämäriin.

Laulu kiertelee hänen päänsä yllä laajoin siivin.

Mitä näet laulussa?

Se on sinun oma tulevaisuutesi joka kohoaa

jäisistä hämäristä,

oma kehottava, kutsuva, odottava tulevaisuutesi.

(Jumallapsi)

Siis mene.

Eeva Kilpi: Runoja (1978)

Eeva Kilven runojen lukeminen on hiljalleen päättyvän elokuun hämäriä iltoja, ulkoa kantautuvien myöhäisten autojen ääniä, teekupin lämpöä ja kynttilän kaipuuta. (Mutta ei, en ole varma, johtuuko se runoista vai hetkistä joina niitä luen. Ehkä se on jonkinlaista vuoropuhelua?)

- kiitos kirjastolle -

Se on hymyilemistä, ilahtumista, naurahduksiakin. Nyökkäyksiä ja toisinaan pientä ihmettelyä, ehkä sellaista pikkuisen ilkikuristakin ilmettä: niin, juuri niin, niinkö, onko maailmankatsomus pelkkää rajoittuneisuutta. Ja kyllä, myös ajatusta siitä, miten väärältä maailma toisinaan tuntuu.

Se on muistoja teinivuosien kadonneista runovihkoista (eikö vain niihin kopioitukin juuri sitä runoa sinusta ja minusta ja oikeasta ja väärästä, luultavasti tietämättä kenen kirjoittama runo alunperin oli) ja niin suloisen lempeitä tuntemuksia siitä, että on mahdollista laittaa sanoja rinnakkain niin että niistä tulee runo tai ajatelma tai sekä että.

Niin kuin vaikka näin:

Kaikki on paljaana edessämme.

Meidän mieltämme vain kattaa selitysten kuori.

Tekisi mieli kuoria ne hämärtävät kerrokset, mutta osaako ihminen sellaista?

Se on pyrkimyksiä etsiä keinoja joilla kiertää siteeraamisen mahdottomuus ja halua istuttaa ruusu, ihan siksi, ja tanssia iltaisin ja juoda viiniä, huutaa kauneuden ja rakkauden ja ilon puolesta, ja ehkä myös ajatuksia siitä että toisinaan todellakin jaksaa lukea vain kirjailijaelämäkertoja tai tahtoisi siivota ne komerot.

Halua pysähtyä kysymykseen:

”Miten päätitte olla mauste?”

Niin, ihan totta: kysyä nyt kuminalta sellaista (tai runoilijalta jotakin muuta).

Se on myös sisäänpäin katsomista ja helliviä ajatuksia siitä, että jumalat rakastavat erehtyväisiä (oi niin, niin minäkin uskon!),
ja silkkaa onnea sellaisista riveistä kuin nämä:

On vain yksi periaate: epätäydellisyys.

Joka hyväksyy sen, jaksaa elää.

Sitä, että istuu tässä ja iloitsee kesän muuttumisesta syksyksi (pian se tuntuu, syksy, eikö niin). Iloitsee, vaikka runossa, jossa tulee syksy, on oikeastaan myös kaihoa ja ehkä ripaus pettymystä. Mutta eikö runon lukeminen olekin juuri sellaista, sisään- ja uloshengittämistä.

Ja todella:

miten toisin olisi kaikki,

jos he olisivat nostaneet totuuden kunniaan, 
sanoneet: 
- Ole siunattu, avioton äiti.

Ajatella, siinä olisi tullut toiseksi kokonainen maailmanhahmotus.

**********

Eeva Kilpi: Runoja. 216 s.

Sisältää kokoelmat Laulu rakkaudesta ja muita runoja (1972) ja Terveisin (1976).

WSOY 1978.

Onervan päivä

 

Elokuun päivät kiirehtivät eteenpäin, niillä on nopeat jalat ja auringonväriset hiukset. Seinälläni on Martta Wendelinin kalenteri, jossa tämän kuun kohdalla sinimekkoinen nainen istuu ikkunalla ja katsoo kohti kypsyvää kesää. Hänellä ei ole kiire, eikä oikeastaan minullakaan, on vain asioita joita tahtoisin ehtiä. Minä katselen naista ja päiviä ja huomaan että tänään on Onervan nimipäivä ja ajattelen heti häntä, ihanaa rakasta runoilijatarta, kirjailijatarta, hengetärtä. Ehkä mietin hetken sitäkin, mitä kaikkea rakkaus on – sitä, miten sitä voikaan rakastaa kirjailijattarien sanoja niin että sydän värisee kun niitä ajattelee, miten kantaa niitä itsessään ja janota aina vain enemmän, enemmän, enemmän. Mitä se on, ellei rakkautta? Ihailua myös, kyllä, mutta ennen kaikkea se on sittenkin sitä, rakkautta. Menen kauppaan ja ostan ruusuja, ihan siksi.

(Niin: tästä taitaa tulla merkkipäiväkuu mutta tulkoon. 

Merkkipäivät ovat hyviä päiviä, muistuttavat asioista jotka ovat tärkeitä.)

Päätän, että haluan lainata kamariini tänään tämän:

Muut’ ihanaista ei taivaan alla

kuin sinä vaan!

Muut’ olevaista ei onnea luoneet

uumenet maan

kuin sinut vaan!

ja tämän:

Minä olin luotu vain yhtä varten

ja yksinäisyyteen;

minusta on tehty symboli synnin

ja papitar pyyteen.

ja tämän:

Kuinka monta iltaa vielä

rinta riutumusta palaa,

lemmenkaiho mieltä polttaa,

käsi tyhjää yötä halaa?

ja niin, tämän:

Magdalena, Magdalena,

ihanainen lapsi!

Salamoista silmän-iskut,

idän yöstä hapsi,

joutsenkaula, aaltovarsi,

valkolilja käsi...

– Sulosi on synnillistä,

leiki synnilläsi! –

Tämän:

Auringon ruusun, päiväsen lapsen,

rakehet ruoskia tohti.

Väristen seisoo kultainen kukka

huutaen taivasta kohti:

kaikilla ei ole hartiat huolen,

annatko onnen taikka ma kuolen,

paista, elämän punainen päivä!

ja tämän:

 Metsänpeikon huutelema,

suutelema,

tahdon olla;

sill’ on uskoon, rikkauteen

valta vasta,

jok’ ei huoli ensimäisen

eksyväisen satamasta,

joka tohti

outoa ja aavaa kohti.

ja tämän:

En syntymä-yötäni määrännyt,

en kuolinhetkeä tiedä:

ma annan kohtalon kuljettaa

ja elämän-virran viedä.

ja tämän, vielä tämän:

Hetken sykin, liekkisydän,

aurinkona maailman oman:

tunsin kauneuden kaipuun,

rakkauden rajattoman.

Kiitos Onerva, sinä ihana liekkisydän, tästä ja kaikesta!

Toivotan Onervan päivän myötä myös kaunista elokuun viikonloppua!

**********

Runokatkelmat ovat  L. Onervan kokoelmista

Runoja (1908) ja Särjetyt jumalat (1910).

Aila Meriluoto: Miehen muotoinen aukko (2005)

 Minulla on perhonen kämmenen sisällä,

se räpyttelee.

Avaanko lämpöni, en tahtoisi.

Mene. Jää minuun.

Runo. Poissaolo. Kaipuu.

Minä istun kesäillassa ja luen runoista hetkiä,
joissa on muisto ja tyhjyys - sellaisia kuten tämä:

Tottakai sinä istut siinä

sohvalla kuten ennenkin.

Sinut vain näkee niin lyhyesti.

Pari sekuntia ja katoat.

ja tämä:

 

Ei puhuta enää.

Muutetaan pois.

Muutetaan ennen kuin hän muuttaa,

hänen jälkensä unohtuvat,

hänen kuoppansa täyttyy.

Hän itse kuluu pois.

ja tämä:

Ei kukaan sano enää: Olet kaunis.

Hän sanoi.

Kaikille minun uurteilleni, harmaalle tukalleni, unohtaville aivoilleni:

olet kaunis.

 

(ja niin, minä mietin, taas, onko se runojen rikkomista jos kerää niistä vain muutaman säkeen, mutta kokonaisiakaan ei kai aina saa, ja sitäpaitsi: ehkä katkelma tuoksuu juuri siltä kuin runo on)

ja tämä:

En tuntenut elämääsi,

keskinäisemme oli liian tiheä,

siihen ei mahtunut historiaa.

 

ja tämä:

Eniten vihloo se mitä ei ole.

Askelten puuttuminen.

Kuulumaton ääni.

Sammunut hymy.

ja tämä:

Itseänihän minä etsin.

 

Myöhemmin kirjoitan runoista nopeasti muutaman rivin,

menen takaisin päivän askareisiin ja hälyyn,

ajattelen: tässä tämä on, juuri nyt, elämä.

Emme me mitään tienneet. Elimme vain.

Ja minun karkailevat ajatukseni hälvenevät tähän kesäiseen päivään,

mutta jotakin niistä silti jää: elämän ja sen rajojen tuntu.

Äkkiä otat syliisi,

liki, täydesti.

On hyvä olla.

On henkeäsalpaavan hyvä olla.

Siinähän sinä olet.

Tässä.

***************

Aila Meriluoto: Miehen muotoinen aukko. Runoja, 74 s. WSOY 2005.

Eino Leinon päivä ja pieniä kesähetkiä

 
En ilman ma lempeä elää voi,

mun äitini oli niin hellä.

Minä halajan lempeä, lämpöä, oi,

ja lemmessä lämmitellä.

Minut vihurit vieraille rannoille toi.

Vilu täällä on värjötellä.

Vain virret kolkot mun korvaani soi,

suru kun oli sydämellä.

Olen lapsi ma heleän heinäkuun,

minä kaipaan kaunista säätä.

En kestä ma ivaa ilkkuvan suun,

en karsahan katseen jäätä.

Minä rakastan laulua laakson puun,

en tunturin tuulispäätä.

Eino Leino: Heinäkuun lapsi (1924)

Oi Leino! Voiko tällaisten runojen äärellä muuta tehdä kuin hengähdellä,

ajatella mikä ihana lahja maailmalle tämän heinäkuun lapsen runous onkaan...

**********

Kamarissa vietetään kesää:

Nautitaan siitä että maailma on vihreä muttei liian kuuma, 

heilutellaan paljaita varpaita ja

ihaillaan ihanasti hehkuvia kesäkukkia,

syödään suven ensimmäisiä mansikoita ja iltapäiväjäätelöitä, 

ja kyllä, ajatellaan - jälleen kerran -

että kesä koostuu asioista, jotka ovat pieniä mutta sittenkin suuria.

Luetaan myös opintokirjallisuutta ja hahmotellaan esseetä,

ehditään hetkittäin ikuisesti keskeneräisen käsikirjoituksen äärelle,

rakennellaan kiehtovia visioita tulevista kirjallisista puuhailuista,

ja niin, koetaan - tavalliseen tapaan  -

sekä euforiaa että epäuskoa, innostuneisuutta että turhautumista, 

hurmosta että pelkoa siitä, että kaikki onkin vain harhaa.

Kaiken keskellä silitellään keskeneräisten ja aloittamattomien kirjojen kertyviä pinoja

ja ajatellaan, etteivät ne onneksi minnekään katoa.

Ja niin, ehkä riemuitaan myös siitä kuinka lukemisen eri kerrokset, 

viihtyminen ja oppiminen, niin usein kietoutuvat kiehtovasti toisiinsa.


Ah kesä ja kirjallisuuden lukemattomat maailmat!

**********

Lämmin kesäinen ajatus ja 

kaunista Einon Leinon ja runon ja suven päivää!

Leena Kirstinä: Kirsi Kunnas – sateessa ja tuulessa (2014)

”Taiteen tekeminen on itsessään olevan ihmisen etsimistä, sen etsimistä, mitä ihminen todella on ja ajattelee. On tavallaan mystistä, miten ihmisen täytyy jonkin välineen avulla etsiä tapaa, jolla hän näkee maailman ja miten luo sitä. Ennen kuin tieto kiteytyy sanaksi, kuvaksi, runoksi, ihminen ei oikeastaan tiedä, miten hän näkee maailman.”

Näin on sanonut Kirsi Kunnas, runouden viisas hengetär. Ja voi, minä luen hänen viisauksiaan, yhden toisensa jälkeen, ja hengähtelen ihastuksesta, innostuksesta ja samanmielisyydestä – siitä kuinka huikean hienoa on lukea elämäkertaa, joka todella, todella, hehkuu kohteensa valoa.

Kunnaksen valoa välkkyy myös tämä taikakansi...

Ensin tunnustan: myös Kirsi Kunnas on niitä runoilijoita, joiden tuotantoon olen toistaiseksi ennättänyt tutustua aivan liian vähän. Erityisesti Tiitiäisen satupuu (1956) on kuitenkin minullekin merkityksellinen teos, sillä se on ensimmäisiä kirjoja, joita ostin kymmenkunta vuotta sitten syntyneelle esikoiselleni. Teoksen äärelle johdatti kuin lahjana saatu Tiitiäisen tuutulaulu, jota olen lausunut niin moneen iltahämärään, molemmille pikku tiitiäisilleni, että tuo laulu on minulle väistämättä rakas. Olen siis Kunnakselle mm. lasteni ihanan unirunon velkaa – ja kyllä, otaksun että tämä velka on maksettu parhaiten juuri lausumalla se kerta toisensa jälkeen...

Ja niin, vaikka Kunnaksen tuotanto onkin minulle pitkälti tuntematonta, hänen runoilijuutensa – ja voi, viisautensa! – kiehtoo minua kovin. Kun huomasin, että hänestä ilmestyisi syksyksi elämäkerta, lisäsinkin sen oitis lukulistalleni. Ja miten hienon teoksen sainkaan lukea! Kirjallisuuden emeritaprofessori ja Kunnaksen ystävä Leena Kirstinä on tehnyt kerta kaikkiaan upeaa työtä: kerännyt Kunnaksen viisauden ja valon kirjaansa niin, että lukijaa melkein häikäisee. Elämäkertatyö on tässä ollut osin toisenlainen prosessi kuin esimerkiksi tänä vuonna myös työnsä julkaisseilla Agneta Rahikaisella (Edith – runoilijan elämä ja myytti) tai Minna Maijalalla (Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth), sillä tämä elämäkerta on rakennettu paitsi lehtiartikkeleista ym. säilyneistä dokumenteista myös – tai ennen kaikkea – muisteluista: Kunnas on aktiivisesti osallistunut elämäkertansa kirjoittamiseen muistelemalla Kirstinälle mennyttään ja edelleen tarkastamalla kirjoitettua. ”Muisteleminen on raskasta,” on Kunnas kuitenkin sanonut, ja sen toki ymmärtää: onhan muisteltavana ollut kokonaiset yhdeksänkymmentä elämäntäyteistä vuotta.

Sateessa ja tuulessa on elämäkerta, joka vakuuttaa heti ensimmäiseltä sivultaan alkaen. Kirstinä kirjoittaa: ”Runoilijan [Kunnaksen] mielestä omaelämäkerta valehtelee, koska ihminen muistaa väärin. Se, minkä pitäisi todentaa jotakin menneisyydestä, on kerrottuna jo fiktiota, kuvitelmaa siitä mitä on tapahtunut.” En voisi olla enempää samaa mieltä. Todellisuus ei koskaan voi toistua sanoissa sellaisenaan, ei edes nykyisyys eikä etenkään mennyt. Mutta voi, ihminen janoaa totuuden hiveniä, ja juuri siksi hän kirjoittaa ja lukee, rakentelee maailmaansa sanoihin. Elämäkerran luettuaan lukija ei tiedä totuutta henkilöstä, josta se kertoo, eikä hänen pidäkään tietää. Mutta ehkä hän on sentään saanut ripauksen jotakin, jossa on myös totuuksia ihmisen elämästä maailmansa kehyksissä. Ja – kuten nyt, tämän teoksen myötä – runsaasti inhimillistä valovoimaa.

Kirsi Kunnaksen elämäkerta on taiteilijan elämäntarina, tietenkin. Se kantaa mukanaan yksilöllistä taiteilijuutta yleisissä kehyksissä: Kunnaksen runoilijuutta ja sen suhdetta sodanjälkeiseen modernismiin, kulttuurisiin ilmastoihin ja miljöihin. Tarina kertoo tytöstä ja neidosta, joka kasvoi taiteilijaperheessä ja – toisin kuin moni muu nuori runoilijatar – voitti keuhkotaudin. ”Muista, että et rupea miksikään uudeksi Saima Harmajaksi. Älä itke sairauttasi, älä antaudu sille. Itkemällä kuolet,” pauhasi äiti löydettyään sairastelevan tyttärensä runovihkon. Ja ei, Kunnas ei ruvennut. Hän loi itselleen sivupersoona Haitulan voittaakseen mielipahan ja surkeilun ja parani – ehkäpä sekä Haitulan voimasta että silkkaa elämänhaluaan. Ja niin, keuhkotaudin lisäksi nuoruusvuosia varjostivat myös sodat, mikä jätti tarpeen ”löytää uusi ihmisenä olemisen merkitys, uusi tajunta ja sille kieli ja mieli”.

Ja kyllä, tämä elämäkerta on myös unennäkijän, elämän tarkoituksen etsijän ja elämänmyönteisen eksistentialistin tarina. Ja kas, runous on kuin onkin vaarallista, joskus kerrassaan etiäisen kaltaista: runossaan Jaakko Vaakosta Kunnas ennusti arvaamattaan itselleen aviomiehen – hän todellakin joutui ”runonsa kanssa naimisiin”. Mutta ehkäpä rohkenemme arvella, että tuo joutuminen oli ilo ja onni.

Kirsi ja Jaakko ensimmäisessä kodissaan Tampereella:
oi kirjoja...

Sateessa ja tuulessa on elämää ja runoa – siten, että keskiössä ovat runot. Kirstinä piirtää kuvan Kunnaksen runoilijaelämästä ja tarjoaa samalla runsaan ja kattavan katsauksen Kunnaksen tuotantoon. Niinpä myös lukija, jolle tämä tuotanto on vielä vierasta, pääsee tutustumaan sen ääriviivoihin ja syvyyksiin. Runot polveilevat runsaina tekstin lomassa, sekä siteerattuina että viitattuina, ja samalla Kirstinä lukee ja tulkitsee niitä, avaa niiden rakenteita ja merkityksiä. Runoilijaelämäkertaan sopiikin, että sen keskiönä ovat juuri runot – ovathan ne keskeinen osa kirjoittajansa elämää, tietty ydin jonka ympärillä elämä sädehtii.

Elämäkerta tuo esiin myös Kunnaksen monipuolisuuden: hän on runoilija, joka on kirjoittanut sekä lapsille että aikuisille, mutta myös kääntäjä ja yhteiskunnallisesti aktiivinen toimija. Ihmisen elämä, etenkin näin pitkä, on väistämättä myös rönsyilevä, ja siksi sellaisen sopii olla myös elämäkerran. Taitavissa käsissä kirjoitettu elämäkerta välittää eletyn elämän runsautta ja moninaisuutta, ja juuri niin tekee myös tämä: Sateessa ja tuulessa tarjoaa lukijalleen kuvan ahkerasta ja toimeliaasta runoilijasta, joka on luonut kohtaloaan ”työtä tekemällä” ja puhunut läpi vuosikymmenten paitsi kirjallisuuden myös mm. rakennusperinnön puolesta. Ja niin, huomatkaamme, ettei ”kirjallisuutta” ja ”lastenkirjallisuutta” Kunnaksen kohdalla useinkaan ole mielekästä erottaa toisistaan. Silti se on paikallaan ennen kaikkea siinä kohtaa, jossa tähdennetään hänen merkitystään juuri lastenkirjallisuuden uudistajana ja lähettiläänä.

Saattaa toki olla, että Kunnaksen muu tuotanto on jäänyt lastenrunouden ”varjoon”. Mutta toisaalta: mikäpä on suurempaa kuin suuri lastenrunous? Sillä se, joka osaa kirjoittaa lapsille, osaa kaikkein eniten. Kunnas on lastenkirjallisuutta kirjoittaessaan osannut asettua lapsen kanssa samalle tasolle – ei niin, että hän olisi laskeutunut, vaan niin, että lapsi on kohotettu juuri niin korkealle kuin hän kuuluu. Tiitiäisen satupuuta kirjoittaessaan Kunnas ei ollut vielä äiti, vaan hän kirjoitti runojaan etsien lasta itsessään. Minä luulen, että paras lastenkirjallisuus syntyykin juuri niin, oma sisäinen lapsi tavoittaen.

Eikä Kunnaksen kohdalla totisesti voi puhua ”vain” lastenrunoilijasta – ei, koska hänen lastenrunoudessaan ei ensinnäkään ole mitään, mikä olisi vain ”vain”. Toisekseen hän on ollut uudistava voima paitsi lastenrunoudessa myös lyriikassa yleisemminkin – yksi niistä keskeisistä voimista, jotka johtivat toisen maailmansodan jälkeistä modernismia ja ansaitsevat nyt paikkansa klassikkorunoilijoina.

Hyvään elämäkertaan kuuluu myös se, että yksilöllistä elämää tarkastellaan eletyn ja koetun ajan kehyksissä – tällä tavoin elämäkerta antaa lukijalleen tietoa sekä yksityisestä että yleisestä, piirtää henkilönsä oman aikansa ja miljöönsä kehyksissä. Tämäkin teos tarjoaa lukijalleen paitsi katsauksen Kunnaksen elämään, myös vaihtuvien vuosikymmenten ajankuvaan ja kulttuuri-ilmastoon. Ja kyllä, on kiehtovaa lukea mm. nuoren kirjailijaparin elämästä: siitä kuinka kirjoittaminen on tärkeää, mutta elettäväkin on... Yksi teoksen parhaista piirteistä onkin sen aito elämäntuntu: mm. freelancer-senttarin epävarma arki ja ne tarmokkaat puuskapäivät, joina pakastin puuhattiin täyteen ruokaa – kaikki se, kuinka Kunnas tasapainoilee äidin ja kirjailijan roolien välillä. Ja kuitenkin, miten totta onkin juuri tämä mitä Kunnas on myös sanonut: ”Olen ajatellut, että se joka antaa myös saa, ja toivon, että sen, minkä olen naisena ja äitinä antanut, voin kirjailijana käyttää hyödykseni.” Niin: naiseus ja äitiys ovat ennen kaikkea voimavaroja, vahvuuksia, lähteitä.

Elämäkerrat ovat usein runsaita, ja niin tämäkin on. Yhdeksäänkymmeneen vuoteen mahtuu paljon elettyä ja koettua, ja niin kuin hyvissä kirjalilijaelämäkerroissa ainakin, myös tässä paneudutaan tuotantoon pintaa syvemmältä. Tämä täyteläisyys tekee tästäkin teoksesta hitautta tahtovan, mutta jälleen kerran tarve edetä hitaasti on ennen kaikkea antoisan teoksen merkki. Teos kertoo hyvin paljon: Kunnaksesta, Kunnaksen tuotannosta, modernista runoudesta ja maailmasta jossa tämä runous syntyi. Kirstinä kirjoittaa johdannossaan: ”Kirsi Kunnas – sateessa ja tuulessa on kertomus Kunnaksen kirjallisen uran eri vaiheista, elämän kulusta sekä kirjallisesta ja yhteiskunnallisesta toiminnasta --- Lisäksi se tulkitsee teoksia, sillä myös ne vaikuttavat ja muuttavat tekijäänsä.” Kyseessä on siis runsas ja aikaa ansaitseva kokonaisuus.

Teoksen tärkeintä antia on Kunnaksen syvä, suuri viisaus. En voi kuin ihailla tätä runoilijaa, joka on läpi vuosikymmenten jakanut lastenkirjallisuuden ilosanomaa ja sanariemun merkitystä. Tämä on myös niitä teoksia, joista tekisi mieleni siteerata viisaus toisensa jälkeen, mutta voi – en saa niitä kaikkia mahtumaan kirjoitelmaani, vaikka kuinka antaisin sen kasvaa... Mutta yhden viisauden tahdon vielä lainata. 1980-luvulla Kunnas sanoi televisiokulttuurista näin:

”Valistuksellinen tiedonihannointi ei ole auttanut meitä inhimillisessä tasossa, vaan informaatioräjähdys on alistanut meidät ihmisinä, kaavoittanut ajattelumme, passivoinut meidät ja erottanut meidät todellisista tiedoista. Todellinen tieto on tietoa itsestämme.”

Kirstinä kommentoi, että nämä sanat sopivat ”hämmästyttävän hyvin myös nykyiseen internet-kulttuuriin”, ja minä nyökyttelen. Todellinen tieto on tietoa itsestämme. Ja voi, juuri niin se on – se on tietoa ihmisyydestä, ihmisen mielestä, sydämestä ja mahdollisuuksista. Ja kyllä, todellisen tiedon tavoittaminen vaatii hiljentymistä ja pysähtymistä, tahtoa ja uskallusta. Sitä, että lukee, ehkä kirjoittaakin. Että ennen kaikkea kuuntelee itseään, ihmistä itsessään.

Kunnaksella on ollut elämäkerralleen erinomainen kirjoittaja: sekä kirjallisuuden asiantuntija että ystävä. Kirsi Kunnas – sateessa ja tuulessa onkin oivallinen esimerkki elämäkerrasta, joka on kirjoitettu sädehtimään kohteensa hehkuvaa ja kauaskantoista valoa. Lämpö väreilee teoksessa heti alusta alkaen, välittyy näiden osaavien ja hyväntahtoisten käsien kirjoittamista sanoista koko matkan kannesta kanteen ja jatkaa säteilyään myös sitten kun kirja on jo painettu kiinni. Teos on runsas ja keskusteleva kokonaisuus, jossa kuuluu paljon myös Kunnaksen oma ääni: kaikki ei ole ”vain” elämän ja runouden tulkintaa, vaan elämänsä kokija itse puhuu sivuilla omalla äänellään kertoen elämäänsä sellaisena kuin sen on muistelemisen hetkessä kokenut, ehkä jo hivenen fiktiona mutta – kuten tiedämme – myös totena, sillä fiktiossakin on aina mukana myös totuuksia. Ja niin, aiemmin sanotusta kerätyt viisaudet antavat nekin äänen juuri Kunnakselle. 

Minulle henkilökohtaisesti tämä avasi myös kiehtovia ovia menneen vuosisadan modernistiseen runouteen ja jätti yhä kasvavan halun tutustua laajemmin myös siihen. Luulen, että jonakin hetkenä on aika avata mieli Kunnaksen tuotannolle laajemminkin ja ehkäpä myös hänen aikalaisilleen. Totean – ehkä jälleen kerran – että kirjallisuus on ihanasti itseään ruokkiva ja loppumaton kehä.

Kunnaksen lyriikka piirtyy tässä teoksessa ”symbolismin, surrealismin, naivismin ja ekstistentialismin” kiehtovaksi kietoutumaksi ja loputtomaksi uuden etsimiseksi ja löytämiseksi. Sellaiseksi, ”ettei tulkintaa pidä kiinnittää konkreettiseen maisemaan vaan tutkia assosiaatioita”. Sellaiseksi, joka on tulvillaan kunnaslaista ”avoimuuden estetiikkaa, johon runoilija on pyrkinyt johdonmukaisesti” ja ”jopa varoittanut tulkitsemasta tuotantoaan liian yksityiskohtaisesti”. Mikä ihana ajatus: runo on vapaa luettavaksi, kerta toisensa jälkeen. Kuten Kirstinä kirjoittaa: ”Runon ymmärtäminen tarkoittaa niin lapselle kuin aikuisellekin keksimistä, löytämistä, uuden oivaltamista.”

Ja nyt sanon enää tämän, tärkeän: Kirsi Kunnas täyttää tänään, 14.12.2014, yhdeksänkymmentä vuotta. Mikä huikea, huikea elämä! Melkein vuosisata. Miten paljon sellaiseen aikaa mahtuu, niin ihmisen elämässä kuin maailmassa. Paljon onnea Kirsi Kunnas ja suuri kiitos kaikesta hienosta työstäsi! Sinun valosi hehkuu, loputtomasti!

********************

Leena Kirstinä: Kirsi Kunnas – sateessa ja tuulessa. 475 s. WSOY 2014. Kiitos kustantajalle vapaakappaleesta!