Leppoisaa joulunodotusta lapsille (tai sitten aikuisille)

 - Maikki Harjanne: Mintun joulukirja -

On asioita, joille en taida koskaan kasvaa liian isoksi, ja yksi sellainen ovat myös lasten joulukirjat (ja, kuten tiedämme, monet hyvät lastenkirjat puhuttelevatkin kyllä myös aikuista lukijaa). Niin, tiedättehän, kaikki ne ihanat, kauniit ja hauskat kuvakirjat täynnä rakasta joulua ja sen iloista, tunnelmientäyteistä odotusta... Voikohan joulu tullakaan, jos ei ollenkaan kurkkaa esimerkiksi Petterin ja Lotan jouluun tai Kesäkummun ja Melukylän lasten jouluvalmisteluihin tai varmista, että tonttu erinäisten kommellusten jälkeen saa taas tärkeän aattoillan ateriansa Sven Nordqvistin mainiossa Joulupuurossa? No niin, toki voi, mutta kyllä nämä kurkistukset silti joulunalusaikaan kuuluvat siinä missä piparkakkujen tuoksukin.

Niin. Onpa tuo tainnut täällä kamarissakin jo kerran jos toisenkin esille tulla, että lukeudun niihin niin kutsuttuihin jouluihmisiin, joissa joulu kulkee mukana läpi vuoden ja jotka mielellään antavat jouluajan myös kasvaa, alkaa hiljalleen jo syyshyssyn syleilyssä. Vähän niin kuin huomaamatta syyshyssy vaihtuukin myös jouluhyssyksi. Kaikenlainen pehmeä ja tunnelmallinen joulupuuhailu on minusta ihanaa, mutta siitä ajatuksesta, että joulu merkitsisi myös jonkinlaista suorittamista ja stressiä, en pidä yhtään. Joulu ja suorittaminen eivät minusta kerta kaikkiaan sovi yhteen. Jouluun liittyy tietysti meilläkin kaikenlaista puuhastelua korttiaskarteluista keittiöhyörinään ja pakettien käärimisiin, ja myös joulusiivous on meillä tärkeä siirtymäriitti, joka tuo joulun tullessaan. Tärkeää kuitenkin on, että kaikki puuhastelu on mukavaa ja että myös joulusiivous mitoitetaan voimien ja kulloistenkin tuulien mukaan. Joulu tulee tekemisen ja tunnelmoinnin sopivassa tasapainossa, ei pakkomielteiden ja ahdistuksen kurimuksessa.

Ehkä juuri tästä johtuen – yhtäältä joulupuuhaihastuksestani ja toisaalta joulustressikammostani – myös joulukirjamieltymykseni ovat juuri sellaiset kuin ovat. Ja niin, tietenkin suosittelen näitä kirjarakkauksiani mielelläni myös muille, yhä uudestaan ja uudestaan :) Rakkaimpia ja tärkeimpiä tunnelmointikirjojani ovat Astrid Lindgrenin iki-ihana Joulukertomuksia ja nämä muut vanhan ajan joulua ihanasti henkivät ihanuudet. Myös Pappilan Marja joulu on aina vain yhtä ihana. Ihanaa näissä kirjoissa on tietenkin se, että niissä havisee menneiden aikojen hellivä estetiikka, mutta myös se, että tekeminen ja tunnelmat kietoutuvat niissä usein tiiviisti yhteen ja kaikki on yhtä suloista piparkakuntuoksua ja somien joulusalaisuuksien sipitystä ja supatusta...  

Entisajan lumoa tarjoilevien kertomusten (ja kuvien, ah Ilon!) ohella pidän paljon myös sellaisista joulukirjoista, joissa joulu tulee ennen kaikkea ilman suurempaa vaivaa ja ahdistusta, sillä tavalla pehmeästi ja leppoisasti, tepsuttelee tupaan vaikka kaikki olisi vähän niin ja näin. Samalla korostuu usein sekin, että joulun ei tarvitse merkitä hillitöntä kulutusjuhlaa. Näissäkin kirjoissa jouluun toki valmistaudutaan, mutta ne välittävät silti juuri sitä ajatusta, että joulu tulee ilman stressiä ja ahdistusta ja suuria rahavuoria.

Esimerkiksi Maikki Harjanteen Mintun joulukirjassa (1989) nuuhkitaan lämminhenkisen boheemiin Minttu-henkeen juuri sopivasti, onko matoissa pölyä – jos ei ole, niin turha siivota. Ihanaa on myös se, miten yksinkertaisesti joulu ja joulun tunnelmat kirjassa syntyvät: laatikollisesta omenia, palasta kartonkia ja kerroksesta punaista maalia, itsekeitetyistä karamelleista ja keittiön kattoon ripustetuista piparkakkusydämistä. Ja äidin paras joululahja on tietysti se, että ehtii vähän loikoillakin, kun kaikki tekevät puuhista osansa.

 - Maikki Harjanne: Mintun joulukirja -

Ja Sven Nordqvistin aina yhtä mainiossa teoksessa Viiru ja Pesonen saavat jouluvieraita (1988) ukko Pesonen teloo jalkansa pahaksi onneksi juuri aatonaattona, kun kaikki on vielä tekemättä: kuusi hakematta ja kaupassa käymättä. Mutta kylläpä vain ukolle ja kissalle silti tulee kuin tuleekin joulu. Kissa siivoaa (juu, ainakin sinnepäin), ja muutama piparikin saadaan jäljelle jääneestä taikinapalasta loihdittua. Kissaa kyllä tietysti harmittaa, kun kotoa löytyy vain perunoita ja porkkanoita ja sardiineja ja kinkut ja lipeäkalat ja joulumakkarat uhkaavat jäädä kokonaan saamatta. Mutta kuinkas käy? Naapurinpoika osuu aattona paikalle, ja sana Pesosen kipeästä jalasta lähtee nopeasti kiertämään... Eikä aikaakaan, kun ukolla ja Pesosella on kuin onkin notkuva joulupöytä ja jouluilo ylimmillään. Kuusikin on tehty ihan itse pitkästä rimasta ja aiemmin metsästä haetuista havuista, ja kyllä sitä kelpaa ihastella vaikka se on ehkä koristeltukin vähän miten sattuu. Ja yhdet pienet lahjatkin ukolla ja kissalla on aattoiltana toisilleen antaa. Nordqvistin ihana kirja näyttää juuri sen, että joulu voi hyvinkin olla myös sellainen vähän mitenkuten rakennettu ja samalla senkin, että joulumieli on ihan oikeaa hyväntahtoisuutta ja että siellä, missä sitä oikeaa joulumieltä on, on kyllä aina myös ihan oikea joulu.

- Sven Nordqvist: Viiru ja Pesonen saavat jouluvieraita -

Ja vielä: Tove Janssonin kertomuskokoelmaan Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia (1962) sisältyy myös viisas kertomus Joulukuusi. Muumithan nukkuvat tunnetusti talviunta eivätkä siksikään tiedä joulusta mitään. Mutta kuinkas nyt käy: kiireinen ja kiukkuinen Hemuli herättää muumit makeilta uniltaan, koska joulu tulee aivan minä hetkenä hyvänsä. Ensimmäisenä Hemulin tiuskintaan herää Muumipeikko, joka tietysti pelästyy: mikä se sellainen kamala joulu on, jota varten pitää niin kovasti ja kiireesti valmistautua. Hemulilta, tämän tädiltä ja Kampsulta uniltaan kiskotut muumiparat keräilevät kaikenlaisia kummallisia tiedonmurusia ja saavat tietää, että joulua varten tarvitaan kuusi, joka täytyy myös pukea, ja tietysti ruokaa niin että äiti jo kysyy huolestuneena [m]ahtaakahon joulu olla hyvin nälkäinen ja lahjoja, niin, [j]oka vuosi aina vain yhä enemmän ja enemmän lahjoja! Muumeja mokoma vaatelias joulu ihan tosissaan hirvittää, mutta eipä se sitten niin kovin vihainen taida ollakaan... Ainakaan mitään kamalaa ei sittenkään tapahdu. Pikku Nyyti siellä vain sukulaisineen iloitsee muumien laittamasta joulusta, ja vaikka joulun merkitys ei ehkä muumeille ihan valkenekaan, ymmärtävät he kuitenkin jotakin aika olennaista, mitä muutamat muut ehkä eivät...

– Missään tapauksessa minä en enää pelkää joulua, sanoi Muumipeikko. – Hemuli ja Kampsu ja täti ovat varmaankin käsittäneet koko jutun jollakin tavoin väärin.

Siltä minustakin tuntuu – että Hemuli ja Kampsu ja täti tosiaan ovat käsittäneet koko jutun väärin. Ei joulun pidä olla läkähtynyttä ja kiukkuista paikasta toiseen juoksemista vaan iloista ja onnellista ja rauhallista odottamista, kullekin omimmalla tavalla. Yksi tekee enemmän, toinen vähemmän, mutta olennaisinta lienee se, että tekee juuri sitä mikä itselle sen joulun tuo ja että tekee tekemisensä ennen kaikkea ahdistumatta.

Siispä: ensimmäisen adventtiviikonlopun lähestyessä ja joulun hiljalleen yhä lähemmäksi hiipiessä toivotan teille kaikille lukijoilleni oikein leppoisaa ja tunnelmallista joulunodotusta!

*****

PS. Leppoisan joulunodotuksen bonusvinkit:

Jos et jaksa siivota, tee niinkuin Barbi Hannele Huovin ja Jukka Lemmetyn Urpon ja Turpon joulussa: kuljeskele huoneissa ja suihkuttele ilmaan pesuainetta. Kuten Barbi sanoo: Talvella on pimeää. Kukaan ei näe, onko täällä siivottu vai ei. --- Tärkeintä on puhdas ja raikas tuoksu.

Toisen vinkkikuningattaren tarjoavat Martat Martan joulukirjassa:

Siivoa komero, jos aiot viettää siellä joulun.

Kannattaa muistaa :)

Tove Jansson: Vaarallinen juhannus (1954)

Teatteri on tärkein asia maailmassa, sillä siellä näytetään kaikille millaisia he voisivat olla ja millaisia he tahtoisivat olla vaikka eivät uskalla, 
ja millaisia he ovat.

Aah, ihanaa taiteenfilosofiaa.


**********

Juhannus tuli ja meni ja niin kesäkin. Minä syksyihminen hengittelen alkavan syksyn ihania tuulia, muistelen lämmöllä sopivan viileäksi jäänyttä kesää ja lääkitsen nuhapahalaista lempeällä muumikirjalla, joka kantaa kesäistä nimeä mutta sopii silti oikein hyvin myös tähän oikeaa syksyä enteilevään hetkeen. Vielä villasukat, teetä ja pehmeä pesä, niin jopas on oloni nuhaisenakin melkein mukava.

- kiitos kirjastolle -

Vaarallisen juhannuksen lukeminen nostaa esiin muistoja, tietenkin: olen lukenut tämän ennenkin, kaiketi melko montakin kertaa. Se nostaa esiin myös tunteen siitä, että kyllä, myös tämä on muumisuosikkejani, tämäkin! Päätän, että tästä eteenpäin kaikki muumikirjat ovat minusta yhtä parhaita enkä yritäkään enää valita. Muumilaakson marraskuu ja Taikatalvi, ne ovat erityisiä, kyllä, mutta niin on tämäkin, kirja jossa on teatteri ja kaikki se muu! Kyllä Tove sitten osasi. Ne kuvatkin, oi kyllä! Enkä muistanutkaan, että myös yhden lempimukini kuva on täältä, teatterilavalta.

Tulta syöksevät vuoret ovat sitten harmillisia, sanoo Muumimamma. Ovathan ne, toisinaan ne aiheuttavat sellaisia merkillisiä tulviakin. Mutta kun keittiö sitten täyttyy vedellä ja muuttuu hämyisäksi akvaarioksi, Muumimamma nauraa, koska se on niin hullunkurista. Ja kun vesi yhä vain nousee, hän kiipeää tyynesti talon katolle sylissään käsilaukku, ompelukori, kahvipannu ja perhealbumi ja tuumaa, että odottelee siinä uutta kotia. No juu, kyllä hän sentään tahtoo mukaan myös niitä salongin hienoja huonekaluja: niistä tulee uudessakin kodissa kotoisampi olo. Ja sieltähän se sitten pian jo tuleekin, uusi koti, ja sinne sitä mennään, Muumimamma ja -pappa ja -peikko ja Niiskuneiti ja tietysti Pikku Myy ja Mymmeli ja vielä Miska ja Homssu. Kaikenlaista tapahtuu, mutta mitäpä siitä niin hermostumaan.

 

- Nyt minun talostani on jäljellä ainoastaan lipputanko, sanoi Muumipappa synkästi.

Muumipeikon äiti taputti häntä käpälälle.

- Se oli hieno talo, hän sanoi. - Paljon parempi kuin tämä. Mutta jonkin ajan kuluttua näet, että kaikki tuntuu aivan samanlaiselta kuin ennenkin.

(Rakas lukija, Muumimamma erehtyi täydellisesti. Mikään ei muuttunut entisenlaiseksi, sillä tämä talo ei suinkaan ollut tavallinen koti eikä siinä asunut perhe totisesti ollut mikään tavallinen perhe. Enempää en sano.)

Ei, tavallinen koti se ei ole. Yksi seinä puuttuu ja talossa on kummallisia ovia joiden taustapuolelle on maalattu kaakeliuuni ja portaita jotka loppuvat ilmaan. Kukat ovat paperia, viulut kielettömiä ja kirjoja ei saa auki. Homssun rehellistä sydäntä sellainen kovasti loukkaa, mutta Mymmelistä on hauskaa, ettei mikään oikeastaan merkitse mitään. Entä millainen mahtaa olla Rekvisiitta-setä? Ja se, joka nurkissa nauraa? Entä mitä tekeekään tahollaan puistoon suuntaava Nuuskamuikkunen, ei kai vain sellaista tarpeellista ilkivaltaa? Vai mitä sanot sellaisista kylteistä kuin ”Nauraminen ja viheltäminen kielletty”, ”Laulaminen kielletty”, ”Nurmella istuminen kielletty” ja ”Kukkien poimiminen kielletty”? Olisiko ne pitänyt jättää paikalleen?

Entä miten ensi-iltaan valmistaudutaan? Ja mitä lavalla lopulta esitetään? 

Niin, viivähdys vaarallisessa juhannuksessa saattaa kertoa kaikenlaista.
Senkin, että myös tulvat loppuvat aikanaan ja että siihen asti
voi aivan hyvin seilailla vaikka kelluvassa teatterissa.

Tove osasi, todella osasi. Muumikertomukset jaksavat ihastuttaa aina vain: muistelen pientä Katjaa joka joskus vietti vaarallista juhannusta ja sitten ehkä vähän isompaa ja nyt ajattelen tätä Katjaa joka olen nyt. Kaikki me olemme saaneet tältäkin kirjalta niin paljon. En voi kuin ihailla näiden kertomusten kerroksia.

Kirjan luettuani ajattelen, että oikeastaan ihmisen pitäisi aina aika ajoin lukea joku muumikirja. Ihan siksi, että muistaisi katsella itseään, toisia ja elämää riittävän lempeästi, sillä lailla silitellen. Olemmehan me kaikki vähän tämmöisiä, vähemmän valmiita, mutta ehkä niin ihmisiä juuri siksi. Ja on se hyvä, että meillä on taide! Kaikille, ihan kaikille, on maailmassa varmasti myös se oma, oikea, sopivankokoinen paikka ♥

**********

Ruotsinkielinen alkuteos Farlig Midsommar 1954, 

ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi 1957.

**********

Vaarallista juhannusta on taidettu lukea blogeissa paljon.
Nyt taakse jäävänä kesänä sen ovat lukeneet ainakin Sara ja Elina.

Tove Jansson: Taikatalvi (1957)

”Se oli ensimmäinen lumisade uudenvuoden jälkeen, ja Muumipeikko oli hyvin hämmästynyt.

Hiutale toisensa jälkeen laskeutui hänen lämpimälle kuonolleen ja suli. Hän pyydysti niitä käpäläänsä ihaillakseen niitä hetken, hän katseli ylöspäin ja näki niiden leijuvan kasvojaan kohti. Niitä tuli yhä enemmän ja enemmän, pehmeinä ja kevyinä kuin untuvat.

Näinkö se käykin? mietti Muumipeikko. Ja minä kun luulin, että lumi kasvaa alhaalta päin!

Ilma oli muuttunut leudommaksi. Lumihiutaleiden keskeltä ei voinut nähdä ympärilleen, ja Muumipeikon valtasi sama hurmio, jota hän tunsi aina kesällä kahlatessaan mereen. Hän heitti kylpyviitan yltään ja heittäytyi pitkin pituuttaan kinokseen.

Talvi! hän ajatteli. Siitähän voi pitää!”

Toisinaan, tai aina, tekee hyvää uskoa taikaan. Sellaiseen, että jos laittaa ikkunaan lumitähtiä, ne lupaavat lunta. Tai että jos lukee kirjan, joka on talven taikaa täynnä, se tulee kyllä – ihana, valkea talvi. Ja kyllä, taikaa se on. Sillä jälleen me leikkelimme lumitähtiä ja eräänä päivänä lunta tuli, olkoonkin että se suli pois. Ja aivan pian sen jälkeen, kun olin juuri kurkistellut tähän talvea tuikkivaan teokseen, Tove Janssonin Taikatalveen (1957), lunta tuli taas. Nyt se alkaa jälleen olla mennyttä, mutta olihan sitä, hento ja hauras kerros vain, mutta oli. Ei mikään saa minua luopumaan uskostani maailman lempeään taikaan.

WSOY 2010.

Ja niin, matkani Muumilaaksossa jatkuu. Toki olen lukenut tämänkin myös ennen, mutta kuten Muumilaakson marraskuusta, myös edellisestä Taikatalvestani oli jo liian kauan. Onneksi astuminen kirjojen maailmaan ei koskaan ole liian myöhäistä – ei ensiaskel eikä paluu.

Luettuani Muumilaakson marraskuun olin lumoutunut. Nyt olen ehkä – jos mahdollista – vielä lumoutuneempi. On kuin olisin kulkenut läpi talven taikavoiman, hohtavan lumen ja paukkuvan pakkasen, ympärillä ihanasti leijuvan hämärän, ja nyt – nyt ajattelen talvea, kaikkia sen runsaita merkityksiä: Valkeutta joka on kuin unta. Kylmyyttä ja pimeyttä ja pimeään hohtavia liekkejä. Hiljaisuutta joka antaa mahdollisuuden kohdata itsensä. Yksinäisyyttä ja kolosistaan toisiaan kohti kerääntyvien olentojen joukkoa. Ja niin, ajattelen sanojen suuruutta. Sitä, kuinka talvi on toki itseään enemmän. Kuinka pakkanen on. Sitä, kuinka sanat ovat suuria ja täysiä. Ja voi, tiedän: minäkin pelkäisin talvea jos se olisi minulle ennenkokematon, täynnä pimeää arvaamattomuutta, vuorilla vaanivaa mörköä.

Muumipeikolle herääminen yksinäiseen talvihämärään on kauhistus. Maailma ympärillä on muuttunut, kaikki on hiljaista ja kuollutta. Edes äiti ei herää lapsensa kutsuun, vaan jatkaa omien uniensa katselemista. Niin, Muumipeikolle talvi on uusi ja siksi myös pelottava. Kaikki liikkuva onkin äkkiä liikkumatonta, kaikki äänet kadonneet ja kaikki kulmikas muuttunut pyöreäksi. Myös joki on musta ja välinpitämätön. On kuin kaikki, koko maailma, olisi kuollut tai jonkun toisen.

Ja kyllä, talvessa on paljon olentoja, jotka eivät ”sovi kesään eikä kevääseen eikä syksyyn”. Sellaisia ovat ”kaikki hieman arat ja kummalliset” sekä ne ”joita ei huolita mihinkään ja joihin kukaan ei usko”. Nämä arat olennot tulevat esiin juuri ”sitten kun on rauhallista ja valkeaa ja yöt tulevat pitkiksi ja kaikki ovat nukahtaneet talviuneen”. Tämän kertoo Muumipeikolle Tuu-tikki, filosofi joka lepuuttaa mieltään kaiken epävarmuudessa.

Hereillä on myös Pikku Myy – ihana pippurinen ja omatahtoinen pakkaus tuttuutta. Eikä Myy pelkää vaan ottaa talven vastaan seikkailuna, hetkenä tässä ja nyt. Ja niin, onhan se toki vähän ”kummallista, miten kätevästi sitä aina selviää, jos on Myy”. Mutta ehkäpä se onkin sellaista Myy-taikaa, varjelusta pienen ja rohkean yllä.

Talvi tuo mukanaan myös suuren joukon vieraita, jotka syövät tyhjiksi hillopurkin toisensa jälkeen ja tarttuvat vaivihkaa Muumitalon kapineisiin niin että ne katoavat. Tulevat tarmokas Hemuli, hätääntynyt Vilijonkka, kaltaisiaan kaipaava Surku, pieni ötökkä Salome ja moni muu. Ja niin kuin elämässä aina, erilaisuus johtaa tälläkin kertaa myös törmäyksiin. Mutta ehkäpä se samalla myös opettaa.

Hemuli opettaa Pikku Myytä ja Muumipeikkoa myös hiihtämään. Myy tietenkin oppii ja päihittää pian jopa Hemulin itsensä, mutta Muumipeikkoparka on arka. Hän koettaa kerran ja kahdesti, mutta kolmatta kertaa ei tule. Hemuli neuvoo, ettei rohkeuttaan pidä menettää

”Mutta kolmatta kertaa ei enää tullut, sillä Muumipeikko menetti rohkeutensa. Niin hänelle kävi, mutta vielä pitkän ajan perästä hän uneksi usein siitä, millaista olisi ollut jos hän olisi laskenut kolmannen, voittoisan kerran. Silloin hän olisi pyörtänyt sillalle kauniissa kaaressa, kääntynyt toisten puoleen ja hymyillyt. Ja toiset olisivat huutaneet ihastuksesta. Mutta siitä ei tullut mitään.”

Siinäpä taas ajatus, johon sopii pysähtyä viipyilemään. Katsoa vaikka samalla kohti itseään, miettiä rohkeutta ja uskallusta. Sitä, tohtisiko sittenkin voittaa itsensä. Ehkäpä toisten ihailu olisi Muumipeikollekin ollut lopulta sivuseikka – tärkeintä olisi ollut uskaltaa ennen kaikkea itsensä tähden. Mutta talvi etenee. Ja

”Vasta silloin Muumipeikko huomasi, että tuuli oli lämmin. Se kuljetti häntä tuiskun keskellä, tuntui kuin hän olisi lentänyt.

Minä en ole muuta kuin ilmaa ja tuulta, hän ajatteli ja antoi mennä. Tämä on melkein kuin kesällä. Silloinkin sitä taistelee ensin laineita vastaan, mutta laskettaa sitten hyrskyjen mukana rantaa kohti, purjehtii kuin korkki kuohujen sateenkaarissa ja päätyy nauraen ja juuri sopivan pelästyneenä rantahiekalle.

Muumipeikko levitti käsivartensa ja lensi.

Pelottele niin paljon kuin haluat, hän ajatteli ihastuksissaan. Nyt minä olen päässyt sinusta perille. Sinä et ole sen pahempi kuin kukaan muukaan, kun vain tutustuu sinuun. Nyt et voi enää pettää minua.”

Nyt minä olen päässyt sinusta perille. Mikä kohtaamisen ja oppimisen riemu ja voitto. Ja kun kevät taas tulee, se seuraa ”luonnollisena jatkona sitä uutta elämystä, jonka hän oli voittanut omakseen”. Talvi, uusi kokemus, on opettanut Muumipeikolle jotakin tärkeää ja ehkäpä hänen kauttaan myös hänen äidilleen. Äitikin huomaa ainakin sen, että oikeastaan ”uimahuone on aika porvarillinen laitos” ja että ”talo tuntuu aivan kuin ilmavammalta ilman kaikkia noita mattoja ja pikkuesineitä. Nyt ei sitä paitsi tarvitse siivota niin usein.” Muumipeikolle itselleen koettu talvi kiteytyy kauniisti siihen, että varhaista kevätkukkaa on ehkä parempi olla peittämättä yötä varten: ”se selviää paremmin, jos sillä on vähän vaikeuksia”.

Niin, elämä on oppimista, koko matkan. Siksikin on hyvä osata tarttua hetkeen. Menneisyyttä on hyvä ymmärtää, mutta ehkäpä mielenkiintoisinta on sittenkin se, ”mitä tapahtuu juuri nyt”. Mäkeen vain, niin kuin peloton Pikku Myy. Tai ainakin kohti uusia oivalluksia, niin kuin Muumipeikko.

Taikatalvi on hieno, upea ja syvä kertomus itsensä kohtaamisesta maailman arvaamattomissa ääriviivoissa ja edelleen lohdullisesta selviämisestä – siitä, että tullakseen vahvaksi on kyettävä astumaan maailmaan silloinkin, kun se tuntuu vieraalta ja pelottavalta. Jansson on omistanut tämän teoksen äidilleen, eikä mikään teos voisikaan sopia äidille tätä paremmin. Jokaisen, niin ihmisen kuin muumin, on aikanaan oltava valmis katsomaan maailmaa silmästä silmään, ilman äidin tuttua ja hellää helmaa. Mutta juuri äiti on usein se, joka antaa lapselle valmiudet kasvaa omaksi itsekseen. Isän kanssa tottakai, mutta äidin helma on äidin. Ja esiliina, tassu, kotilieden äärellä keitetty hillo.

Ja kyllä, äidin ääni kuuluu sittenkin toisinaan myös läpi tämän sikeän unen – hän on läsnä silloinkin kun on poissa. Sellaisia äidit ovat. Ja aikanaan, kun äiti taas herää, on Muumipeikolla paljon kerrottavaa. Onhan hän kokenut jotakin sellaista, mistä äiti ei tiedä. Sillä Muumipeikolla on nyt kaikki: hän on ”ensimmäinen muumipeikko, joka on kokenut koko vuoden”. Niinpä niin, sellaisia ovat puolestaan lapset, kokevat aikanaan ehkä äitejään enemmän – tai ainakin toisenlaista. Voi, tätäkin ajatusta on hetki hengitettävä, kerättävä se talteen.

Uskoisin, että matkani Muumilaaksossa jatkuu, hiljakseen niin kuin matkaamiseni aina. Nämä kaksi loppuvuoden hämyssä lukemaani teosta ovat tuoneet muumien maailman taas ihanasti liki, ja nyt tahdon pitää sen tässä, vierelläni. Arvelen jo tietäväni, minkä teoksen tarvitsen seuraavaksi, mutta katsotaan, annetaan tuulien puhaltaa. Väliin luen taas jotakin muuta. En tahdo kiirehdellä, en, tahdon että matkani saa jatkua kauan, kauan...

Toivotan Taikatalven myötä lempeitä, lumenpehmeitä ajatuksia! Ehkä, jos me kaikki ajattelemme lunta, sitä tulee taas: ihania, valkeita hiutaleita... Mutta ellei, on ehkä hyvä muistaa, että mielellä on valta olla valkea silloinkin, kun maa on musta. Ja siinäpä sitä vasta onkin, taikaa.

Ja vielä: Rohkeutta! Kolmansia yrityksiä! 
Niitäkin, joita ei enää edes lasketa!

PS. Niin kuin tiedämme, hyvät kirjat antavat ajatusten lentää. Vaikkapa sellaiseenkin, että minulla taitaa kyllä olla vielä tekemistä tavaroista vapautumisessa. Inhoan turhuuksia ja raivostuttavaa roinaa, mutta voi, rakkaita tavaroitani rakastan. Etenkin kirjoja. Tahdon ympäröidä itseni niillä, omistaa niitä. Mutta kirjathan eivät oikeastaan ole tavaroita, eiväthän? Ne eivät ole mattoja eivätkä pikkuesineitä, vaan maailmoita, avaruutta ja henkeä... (Eipä silti, haluan kyllä mielelläni pitää myös ne matot ja muutamat pikkuesineet.)

PS2. [Hajamielisen kirjoittajan myöhempi lisäys.] Tämä ihana tarina olkoon toinen talvikirjani Ullan talvihaasteeseen.

Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu (1970)

”Syksyn verkkainen vaihtuminen talveen ei ole ensinkään hullumpaa aikaa. Se on turvaamisen ja huolehtimisen aikaa, se on aikaa jolloin itse kukin kerää talven varalta niin suuria varastoja kuin suinkin. Tuntuu hyvältä kerätä omaisuutensa aivan likelle itseään, koota ajatuksensa ja kääriytyä lämpöönsä ja kaivautua kaikkein perimmäiseen koloon, turvallisuuden keskipisteeseen, missä voi puolustaa kaikkea mikä on tärkeää ja arvokasta ja ikiomaa.”

On teoksia, joiden äärellä hiljentyy. Tuntuu, että sanoja joilla kertoa kokemuksesta ei ehkä ole. Että on jotenkin turhaa edes koettaa sanoittaa sitä syvää elämystä, jonka luettu teos on omilla sanoillaan antanut. Että kaikki mitä sanon, on itse teoksen rinnalla vain kovin vaitonaista ja tyhjää. Tämä teos, Tove Janssonin ihana, melankolinen Muumilaakson marraskuu (1970), on juuri sellainen kirja. Sen alakuloinen mutta samalla niin lohdullinen maailma jättää lukijansa surumieliseen mutta jotenkin myös ihmeen onnelliseen utuun, marraskuisiin mielialoihin joissa on kaipausta ja lähtöä mutta silti myös pysähtymistä, ja ennen kaikkea kuin lupausta jostakin uudesta, mahdollisuuksista kohdata maailma entistä valmiimpana ja vahvempana... Mutta niin, koska kuitenkin rakastan sanoja, pyrkimystä tavoitella tunnetilojen ja heränneiden ajatusten kirkastuksia, koetan saada sanotuksi jotakin myös nyt.

Ikioma, ihana kirjani.
WSOY 2010

Aloitan muistosta, sillä se on tärkeä, keskeinen. Kun ensimmäisen kerran vietin Muumilaakson marraskuuta, olin yhdeksänvuotias vesirokkopotilas. Oli syksy, ei ihan marraskuu vielä enkä minä ihan kymmentä. Rokko oli melko lievä, rellukoita oli vain vähän enkä edes kuumeillut. Kotona piti tietenkin silti pysyä, kokonainen viikko. Ja juuri tuohon viikkoon kuului tämä kirja, Muumilaakson marraskuu, jonka olin vähän aikaisemmin lainannut kirjastosta. Minä olin pieni ja pysyttelin pesässäni, syystuulien tuivertaessa ulkosalla, ja vaelsin hiljakseen maailmassa, joka oli täynnä kenties hieman käsittämätöntäkin kaihoa. Ehkä juuri tämän kokemuksen vuoksi tämä kirja kantaa minulle erityistä syksyn melankoliaa, sellaista mihin liittyy samaan aikaan sekä paikallaan pysymisen ihanuutta että ripaus kaipausta jonnekin, ehkä satuun tai vain syvemmälle omaan itseen, ja niin – ehkäpä mukana on myös iloa sopivankokoisesta muutoksesta, vaikkapa sellaisesta että täyttää aivan tuota pikaa kokonaiset kymmenen vuotta tai ymmärtää ehkä jotakin uutta itsestään ja maailmasta. Olen lukenut tätä teosta myöhemminkin mm. kirjallisuuden opinnoissa ja ylipäätään sellaisina hetkinä, joina olen tarvinnut tämän teoksen erityistä tunnelmaa, mutta vahvimpana säilyy kuitenkin aina juuri tuon ensimmäisen kohtaamisen muisto. Näin siitä huolimatta, että tämä on minusta(kin) niitä muumikirjoja, jotka Tove on kirjoittanut ennen kaikkea aikuisille. Vaikka toisaalta: tarvitseeko teos aina ensinkään tällaisia merkillisiä jaotteluita, onhan hyvä kirja usein juuri sellainen, että siinä on oma tasonsa kaikille, ikään katsomatta.

Muistan yhä, kuinka teoksen alakulo jäi lapsena ikään kuin leijumaan – se oli samaan aikaan sekä surullista että suloista alakukuloa. Ja sellaista se on minusta yhä: leijuvaa, surullista ja suloista. Varmasti teoksessa on paljon myös sellaista, jonka tavoittaa nyt eri tavalla kuin lapsena. On murheellinen menetys, että muisti ei tavoita kaikkea, lapsen ehkä hyvinkin syviä ajatuksia ja kokemuksia... Sen kuitenkin muistan, että kummastelin tätä ”muumi”kirjaa, jossa ei ollut muumeja ensinkään. Mutta muistan senkin, että pidin tästä kirjasta siitä huolimatta. Eikä sekään kaiketi haitannut, etten ehkä ymmärtänyt tästä aivan tai läheskään kaikkea: lapsi ajattelee ja ymmärtää tarinan omalla lapsen tavallaan.

Mitä sitten sanoisin? Lähtö, kaipaus, muutoksentarve... Toive huolettomuudesta ja pelkojen väistymisestä, jostakin mikä odottaa ehkä juuri tuolla, muumien ihanassa laaksossa... Oman itsensä ja elämänsä kohtaaminen, uskallus elää omaa elämäänsä omana itsenään, juuri sellaisena kuin on. Tässä ehkä ovat kiteytettyinä ne ajatukset ja teemat, joita tämä teos minulle kantaa. Vilijonka, Hemuli, vanha Ruttuvaari ja pikkuinen homssu Tuhto kaipaavat jokainen jotakin, omalla tavallaan, ja ehkäpä niin tekevät myös Nuuskamuikkunen ja Mymmelikin.

Kaikki tulevat etsimään Muumilaaksosta jotakin: ehkä lohtua ja turvaa, lämpöä ja mielekkyyttä, jotakin mitä omasta elämästä tuntuu puuttuvan. Muumilaakso onkin ehkä ennen kaikkea tavoiteltu mielentila, jotakin jossa ei olisi pelkoa eikä yksinäisyyttä vaan rohkeutta ja lämpöä. Mutta voi, Muumilaaksossa ei olekaan ketään, ei yhtään muumia eikä pikkuista Myytä. On vain tyhjyys ja kaikki nämä kummalliset, etsiskelevät kulkijat. Tyhjässä Muumilaaksossa, ilman muumien lämpöä ja pehmeyttä, on jokaisen kohdattava itsensä, omat kipupisteensä ja kaikki se mitä ehkä pakenee. Eikä edes Muumilaakso voi ketään muuttaa, vaan jokainen on myös siellä juuri sellainen on kuin: oma (epätäydellinen) itsensä.

Niin. Hemuli on aina pitänyt itsensä touhukkaana järjestelemällä tavaroita ja toisten asioita, eikä hänellä ole ikinä ollut ”aikaa lähteä merelle eikä hän sitä paitsi osannut purjehtiakaan” – ei, vaikka hänellä onkin vene, jonka hän uskollisesti tervaa joka ikinen kevät. Vilijonkka puolestaan rakastaa siivoamista, sen hyvää tekevää puhdistavuutta, mutta eräänä päivänä hän huomaa ettei enää pystykään siivoamaan. ”Tänään minä lakkaan olemasta Vilijonkka, minusta tulee jotakin muuta...”, hän ajattelee, ”toivottomana, sillä tietenkään Vilijonkasta ei koskaan voi tulla mitään muuta kuin Vilijonkka”. Pieni homssu kertoo iltaisin itselleen tarinaa, jossa puhutaan ”onnellisesta perheestä”, ja Ruttuvaari suivaantuu siihen, että aina pitäisi muistaa ties mitä ja olla muka huonokuuloinen (puhumattakaan siitä, että ne sietämättömät sukulaiset ovat ”koko ajan salaa pitäneet kemuja”). Ja Nuuskamuikkunen, joka on oikeastaan jo aikonut lähteä – niin kuin hän aina syksyisin tekee – kaipaa nyt sadelauluunsa tahteja, mutta huomaakin että ne ”olivat jääneet laaksoon ja ettei hän tavoittaisi niitä mistään muualta.”

Entä Mymmeli? Ihana, kepeäaskeleinen Mymmeli, jonka mielestä on niin ”mukavaa olla mymmeli” eikä ”maailmassa ole mitään mukavampaa kuin viihtyminen”. Mymmeli pesee hiuksensa sadevedellä ja vailla minkäänlaisia omantunnontuskia valitsee itselleen talon suloisimman kamarin ja sen haahkanuntuvaisen vuoteen. Toki Mymmeli on toisaalta itsekäskin, mutta hänessä on myös hellivää huolettomuutta ja merkillistä viisautta ja tarkkanäköisyyttä. Juuri hän sanoo esimerkiksi tämän: ”Ota ihan rauhallisesti vaan, ei koko laaksossa ole mitään pahempaa kuin me itse.” Ja tämän: ”Minä en usko että Muumimammaksi voi tulla vain sillä tavalla että siirtää keittiön pöydän pihamaalle.” Ja niin, myös tämän: ”Miksi asiat muuttuisivat?”

Ja kyllä, jos ihminen uskaltaa tunnustella itseään riittävän rehellisesti, hän saattaa löytää näistä Muumilaaksoon pakenevista kulkijoista paljonkin tuttua. Kaikissa hahmoissa on jotakin hyvin inhimillistä ja juuri siksi niin koskettavaa – on kipeää keskeneräisyyttä, yksinäisyyttä, itsekkyyttä, pelokkuutta, surullista pyrkimystä olla muuta kuin on. Mutta lopulta onkin ehkä hyvä olla juuri se rosoinen, oman itsensä tuntuinen olento. Ja joskus, tarpeen tullen, saattaa olla vain hyvä myös hieman suuttua.

Nyt, tämän tämän kaiken kirjoitettuani, tunnen edelleen tiettyä voimattomuutta. Tuntuu, etten kykene siirtämään tämän teoksen vahvuutta omiin hentoihin sanoihini. Mutta samalla olen itse kirjan ja sen hyvää tekevän tarinan hellässä hyväilyssä joka silittelee, valaa luottamusta siihen että on hyvä olla juuri sellainen kuin on. Ei tarvitse olla mitään muuta. Ei, koska ollaksemme onnellisia me kaikki tarvitsemme ennen kaikkea sitä, että hyväksymme ja arvostamme itseämme juuri sellaisina kuin olemme – kohtaamme itsemme, aidosti omana itsenämme. Ajattelen tätä:

”On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi.”

Ajatuksen voi lukea monella tavalla, itse kukin itselleen. Tämä kirja täytyy jokaisen itse kokea ja tuntea, ehkäpä yhä uudestaan. On avattava ovi Muumilaakson harmaanhaikeaan marraskuuhun, koleaankin, kaikkeen sen tyhjyyteen ja täyteyteen. On katsottava silmiin Vilijonkkaa, Hemulia, Ruttuvaaria, Tuhtoa ja Nuuskamuikkusta, Mymmeliäkin, nähtävä heidät kaikki sellaisina kuin he ovat. On, sillä heissä on jotakin hyvin tärkeää, jotakin jota kohti on tarpeellista katsoa.

Ja ei, syksyn verkkainen vaihtuminen talveen ei ole ensinkään hullumpaa aikaa. Se on hienojen hetkien ihanaa aikaa, hiljentymistä ja ajatusten tunnustelevaa tutkimista, hyvää tekevää katselemista sisäänpäin. Ymmärrykseni siitä, miksi muumikirjat ovat niin hienoja kuin ovat, on jälleen saanut vahvistusta: siksi, että ne ovat hyvin, hyvin viisaita. Kiitos Tove!

**********

Tänä vuonna on vietetty Tove Janssonin juhlaa: elokuun yhdeksäntenä tuli kuluneeksi sata vuotta tämän hienon taiteilijan syntymäpäivästä. Minä en juurikaan ole ennättänyt mukaan tähän juhlavuoden humuun, mutta ainakin yksi kirja tämän syväsanaisen tarinoijan kunniaksi oli ennen vuoden päättymistä sentään luettava. Syksyn surumielisessä kauneudessa ja oman kuukauteni kainalossa kirjaksi valikoitui kuin itsestään juuri tämä, Muumilaakson marraskuu. Kaipasin tätä kirjaa tosin jo silloin, kun oli vielä vehreää. Tälle oli siis varmasti aivan erityinen tarve.

Juhlavuosi päättyy niin kuin juhlavuodet aina. Mutta Toven tuotanto pysyy ja odottaa kyllä hitaampaakin tarttujaa – onneksi. Minäkin ennättelen (takaisin) hänen kirjojensa pariin omaan tahtiini. Arvelen tietäväni jo, minkä teoksen häneltä seuraavaksi luen: talvenhohtoisen Taikatalven. Mutta luulen, että tuon kirjan aika ei ole aivan vielä, minun täytyy jättää hetken verran tilaa sen ja nyt kokemani marraskuun väliin. Nämä ovat suuria kirjoja, joita en voi enkä halua lukea pikaisesti peräjälkeen. Tarvitsen ja tahdon niiden väliin jotakin muuta, toisenlaista, joka ikään kuin puhdistaa ajatukset uuteen tarinaan muumien kiehtovasta maailmasta, antaa ottaa sen kirkkaampana vastaan.