(Noin) kymmenvuotiaan mielenmaisemia ja vähän yleistäkin päiväkirjapohdintaa

 

Ei, ei minusta tule ainakaan kirjailijaa. Ei taatusti! Ja miksi tulisi? Siinäpä kysymys. Kirjoittaminen on silti hauskaa, mutta... kun ei keksi, mitä kirjoittaa. Siitä Arnika-kirjasta tulee varmasti yökkö. Jos se julkaistaan, ei kukaan sitä lue. Ei Ei Ei Ei Ei Ei Ei Ei En minä osaa kirjoittaa. En! En En En (18.1.1987)

Kas niin: Katja, eräs kymmenvuotias pikku kirjoittaja, on puhunut. Kaksi päivää aiemmin, 16.1.1987, hän on kertonut päiväkirjalleen alkaneensa kirjoittaa kirjaa nimeltä Arnika, mutta usko kirjaan ja omiin kirjoittajantaitoihin loppuu ainakin tällä kertaa näköjään lyhyeen. Keskeneräinen teos hautautuu aikanaan jäljittämättömiin, mikä ei liene kovinkaan suuri menetys miltään kannalta, mutta jospa tämän pienen kirjoittajan pitkäjänteisyys olisi sentään noista ajoista hieman kasvanut...

Olen aloittanut päiväkirjan kirjoittamisen säilyneiden dokumenttien mukaan vuonna 1984. Ensimmäisen ”oikean” päiväkirjamerkintäni olen kirjoittanut 23.12.1984 joulunodotustunnelmissa ja lisännyt päiväyksen oheen varmuuden vuoksi myös ikäni, 8 v. Päiväkirjassani on kuitenkin jo sitä ennen pari pientä kirjoitelmaa. Toisen otsikkona on ”Satu hiiristä” ja toisen ”Muisto”. Muistossa kerron siitä, miten sain mummun luona asuvan pikku kissani. Alun kirjoitelmien jälkeen päiväkirja toimii pääosin ”oikeana” päiväkirjana, päivämäärin varustettuina merkintöinä pikkutytön elämän tapahtumista ja tunnelmista.

Olen sitä nostalgista ihmistyyppiä, joka mielellään säilöö myös menneet mielenmaisemansa niihin aina joskus palatakseen. En muista, että olisin koskaan edes harkinnut päiväkirjojeni hävittämistä, vaikka totta vieköön on ajanjaksoja, joiden lukemista karttelen siinä missä joitakin toisia jonkinlaisella hellällä lempeydellä aina välillä lueskelen.

Nyt olen taas pitkästä aikaa lähtenyt päiväkirjamatkalle omaan lapsenmieleeni, ja kyllä vaan on matka tälläkin kertaa monella tavalla mielenkiintoinen, vaikka myös myötähäpeän määrä tahtookin etenkin teini-iän hiljalleen lähestyessä olla välillä liki sietämätön. Ihan varma en ole, pystynkö tälläkään kierroksella lukemaan yläasteajat vai onko taas kerran hypättävä niiden yli. Jospa sentään, minähän se vain olen, pieni...

On aika mielenkiintoista huomata, että jo lapsen päiväkirjassa näkyy niin selvästi päiväkirjakirjoittamisen tietty valikoivuus ja sattumanvaraisuus – se, että jostakin kirjoittaa ja jostakin ei ja että päiväkirjan kantama kertomus on aina väistämättä valikoitunut, aukkoinen ja fragmentaarinen ihan jo siksikin, että toisina päivinä on kirjoitustuulella ja toisina ei. Aukkoisenakin päiväkirja kertoo meille silti tarinaa meistä itsestämme. Tuollainen sitä oli. Tuolla tavalla ajatteli. Ja tuolla tavalla sitä kirjoitti, halusi kirjoittaa. Identiteettityötäkin päiväkirja selvästi jo varhain on, minän etsimistä ja rakentamista ja samalla (kipeääkin) kasvamista minäksi muiden joukkoon.

Kirjoitan yleensä paljon luen myös aika paljon. Pidän aikalailla siivoamisesta. (15.7.1985)

Ja niin – näin aikuisiällä vanhaan ja rakkaaseen kirjoittamisharrastukseeni taas palanneena en voi olla hymyilemättä tuolle pikkutytölle, joka alusta alkaen kuljettaa päiväkirjoissaan mukanaan myös kirjoittamistaan ja lukemistaan. Ehkä väkisinkin sitä myös lukee itseään ja tarinaansa niin, että se oma juttu on löytynyt jo varhain, vaikka matkan varrella on välillä vähän eksynytkin. (Ja pidän muuten edelleen myös siivoamisesta, ainakin jossain määrin. Ainakin pidän siivoamisen tuloksesta. Tuo yllä oleva sitaatti taitaakin nyt päästä motoksi kamarin sivupalkkiin.)

Lukemistaan kirjoista pieni minäni mainitsee nimeltä esim. Tiinat, Lotat ja Runotytöt: Luen Lotta-kirjoja. Nyt minulla on lainassa Kovaa touhua, Lotta ja Onneksi olkoon, Lotta. Kohta olen lukenut ensimmäisenä mainitun. (6.1.1987.) Hupaisaa on myös pienen lukijan tinkimätön, joskaan ei kovin perusteltu kritiikki: M lukee Tiina-kirjoja. Ne on ihan tyhmiä! Lotat on parempia. (10.1.1987.) No, kumma kyllä ahmin silti myös kaikki Tiinat. Muistan kyllä, että eivät ne ihan niitä suurimpia suosikkejani olleet, mutta että ”tyhmiä”, heh.

Ja vaikka se kirjoittajan itsekritiikkikin välillä vaivaa, pieni kirjoittaja asettaa jo vakaita tavoitteita:

Minä olen kirjoittanut kirjankin. Se kertoo 11-vuotiaasta Riiasta, joka on noita. Se on vähän kehno, tyhmä ja lapsellinen kirja, mutta se on hyvää harjoitusta.

Aikuisena minä aion ruveta kirjailijaksi ja kirjoittaa paljon hyviä, pitkiä kirjoja ja erittäin mukavia satuja.

Ehkä en saisi vaatia elämältä niin paljon, mutta minä tahdon, tahdon ja vielä kerran tahdon. (19.3.1988)

Tarina Riiasta muuten on, toisin kuin heti alkuunsa hylätty Arnika, myös tallessa. Pitäisikin lukea se joskus, katsoa miten ”kehno, tyhmä ja lapsellinen” kirja se nyt sitten onkaan :) Jotenkin söpö – ja samalla aika tosi – on muuten tuokin vähän pikkuvanha viisastelu hyvästä harjoituksesta. Sopinee muistaa tuo vielä tänäänkin, kun tekeleet väkisinkin aina välillä tuntuvat juurikin kehnoilta, tyhmiltä ja lapsellisilta: ”se on hyvää harjoitusta”, tietää Katja 11 v.

Ja onhan se pikkutytön elämä tietysti paljon muutakin kuin kirjoittamista ja lukemista. Se on arkea ja juhlaa, koulua ja joulua ja syntymäpäiviä. Ja välillä on kaikki tosi kivaa, välillä ei mikään ollenkaan. Aina joskus on sellainenkin ”sekä-että-päivä”, osittain kiva ja osittain ei.

Tämä ensimmäisten päiväkirjojeni tyttö, 8–12 v., tuskailee myös kokeita ja kertoo päiväkirjalleen niistä saamiaan numeroita ja todistuksen arvosanoja (hmm, mitähän tämä mahtaakaan kertoa tytön luonteenlaadusta). Tyttö on myös kavereiden kanssa, käy ulkona ja uimassa. Jää hiihtokilpailussa viimeiseksi ja lohduttautuu sillä, että päiväkirja ei sitä kenellekään kerro. Ja harjoittelee – tietenkin – ihastumisen tunteita: aivan ensimmäisiä vuosia lukuunottamatta päiväkirjassa vuorottelevat myös yhtäältä liki hurmokselliset, toisaalta raastavan tuskalliset ”rakastumiset” (miten mahtuukin pieneen ihmismieleen niin paljon dramatiikkaa?). Paljon tyttö on myös mummun luona, mummula on toinen koti.

Lukumatkani tytönmieleeni jatkuu parhaillaan pastellinvihreällä kirjalla, jossa olen juuri aloittelemassa yläastetta. Ja kyllä, nolot osuudet odotetusti kasvavat. Jos totta puhutaan, nolo on varmaan koko kirja. Kai sitä on sitten ollut pakko tuokin identiteetin etsimisen vaihe elää. (Mut hei, mix?!?) Voi olla, että tuolta aikakaudelta ei löydy samantapaisia söpöjä sitaatteja kuin näiltä varhaisemmilta vuosilta. Saa nähdä. Melko varmaa on, että tuo aikaisempien kirjojen pikkutyttö on hieman helpompi käsiteltävä kuin tämä – ööh, no, vähän murrosikäinen – teini. No, kasvaminen on kasvamista. Ja ehkä, ehkä, kestän tämän yläasteen tällä kertaa. Tai sitten en. Mutta muistanpa nyt taas ainakin sen, jo nyt, että ei siellä teini-ikäisen päässä aina helppoa ole.

No, niin tai näin, olen onnellinen siitä, että nämä dokumentit ovat. Päiväkirjat ovat arvokkaita tallenteita omasta menneestä mutta samalla myös säilyvästä minästä. Lukeminen on ehkä vuoroin hellivää, vuoroin hupaisaa ja vuoroin kamalaa, mutta kamalimmillaankin se on aika tärkeää. Niin: Tuollainen sitä oli. Ja tänne asti on nyt tultu. Ja eteenpäin mennään, päivä kerrallaan. Luetaan, kirjoitetaan, eletään. Myrskytään, myllerretään. Välillä on kivaa, välillä ei, ja välillä on se sekä-että-päivä.

Historian tuulahduksia, toden ja sepitteen rajoja ja ihmisen kaipuuta

Ajan rajallisuus ja kirjoitusten (välttämätön) priorisointi toistensa yli saattaa toisinaan aiheuttaa sen surullisen murheen, että moni esille pääsemisen ansaitseva kirja palautuu kirjastoon, siirtyy takaisin hyllyyn tai vähintään hautautuu muiden kirjojen alle ennen kuin niistä ehtii ryhtyä kirjoittamaan. Kirjoituksen tekemiseen ei aina riitä aikaa eikä energiaa vaikka niin toivoisikin, eikä aina kai kerta kaikkiaan voi kirjoittaa.

Päätin, että viivähtelen hetken muutamissa viime kuukausina lukemissani teoksissa, joista kyllä olisi kirjoitettavaa kokonaisenkin kirjoituksen verran mutta joista en nyt kaiken muun keskellä ole ehtinyt kirjoittaa niin keskittyneesti kuin ne toki ansaitsisivat. Haluan kuitenkin jättää näistäkin teoksista kamarini seinälle edes pienen muistijäljen. Siispä: pieniä viivähdyksiä talven ja kevättalven lukukokemuksiini.

Kuvasta puuttuvat Hertta ja Akvarelleja Engelin kaupungista,
joita joku onnellinen kirjaston asiakas lukee kenties juuri nyt.

Heidi Köngäs: Hertta (2015)

Hertta ja Hertan aate. Politiikkaa ja intohimoa ja jotakin tärkeää, josta täytyy luopua. Muistan, miten Hertta oli ensin kiinnostanut minua, sitten ei kuitenkaan, sitten taas kyllä. Olin lukenut siitä muutamia arvioita, jotka kehystivät hieman ristiriitaisia odotuksiani. Kuinka kävisi? Veisikö Hertta minulta jalat alta vai jäisinkö tylsästi pystyyn? Ainekset hurmaantumiselle periaatteessa olivat: historia, aate, naisen palo. Mutta ei, vaikka tarina puhutteli, kerronta ei yltänyt koskettamaan niin paljon kuin olisin toivonut. Olisin tahtonut, että Hertta olisi palanut, liekehtinyt, hehkunut, ollut jotenkin elävämpi. Ehkä tahdoin epäreilusti liikaa? En tiedä. Niin tai näin, Hertta ei saanut minua liekkeihin vaikka niin ehkä toivoin, mutta se ansaitsee kuitenkin kiitoksen siitä, että se sai minut ajattelemaan historian lehtiä ja aatteiden arvoa ja sitä, kuinka ihmisen keskeneräisyys tahtoo näkyä kaikessa mitä hän tekee ja kuinka vaikeaa on tehdä kaikin puolin oikein, edes itselleen. Eipä ihan vähän sekään. Minun kohdallani sisältö toimi siis paremmin kuin muoto ja teki kyllä kirjasta ehdottomasti lukemisen arvoisen. Niin ja tietysti: mikä on totta ja mikä ei? No tuota, historiallinen romaani ei ole historiankirjoitusta, se on tulkintaa ja mahdollisuuksia, tutkiskelevaa leikittelyä sillä miten olisi voinut olla. ”Tosi” saa antaa periksi romaanin omalle maailmalle, jos kirjailija niin tahtoo. Ja miten lienee, tietääköhän sitä "totta" kaikistellen kukaan?

Helena Sinervo: Runoilijan talossa (2004)

Eeva-Liisa Manner, vuosi 1971. Talo, jonka katto on romahtanut. Lyhyitä lukuja, joiden alussa kerrotaan mitä niissä tapahtuu. Elämä, rakkaus, taide. Minäkertoja joka venyttelee elämäkerran olemusta tai ehkä paremminkin kirjailija joka leikkii omaelämäkerrallista kerrontaa jota se ei tietenkään ole. Aikoinaan tästä taisi nousta jonkinlainen kohukin, mietittiin miten kirjailija saa todellisesta henkilöstä kirjoittaa. Niin, eihän kukaan tietenkään oikeasti toisen ihmisen mieleen pääse. Kukaan ei voi olla mikään muu minä kuin se joka on. Olemme siis jälleen toden ja sepitteen rajoilla ja riitamailla, jos niin halutaan. Mutta toisaalta, kysyn taas että eikös kirjallisuuden ydin ole juuri se tutkiskeleva leikki. Todellisten henkilöiden kohdalla on tietysti myös niitä eettisiä ongelmia, ja nehän ne taisivat sen kohunkin keskiössä olla. Hankalaa, kyllä. Minulle tämä teos oli joka tapauksessa hieno. Eeva-Liisan ja Helenan ajatukset ja sanat sekoittuvat minussa varmasti toisiinsa, mutta Eeva-Liisa joka Helenan kirjoittamana minulle puhuu, sanoo paljon sellaista mistä pidän. Hänellä on kaunis ääni ja viisaita, syviä ajatuksia. Kirja on omani, selailen sitä juuri nyt ja koetan valita sitaattia. Mutta kas, päätän etten valitse mitään. Siksi, että ne olisivat vähän liiankin hyviä.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista (2016)

Akvarelleja. Vuosi 1816. Nyt vasta huomaan, että siitä on tasan kaksisataa vuotta! Niin, Johan Carl Ludvig Engel Helsinkiä piirtämässä. Suunnitellut kuusi vuotta, jotka hiljalleen kasvavat elämänmittaiseksi viipymiseksi niin että lopulta on jo vuosi 1840. Elämäntehtävä ja elämä. Runolliset fragmentit. Niin: päiväkirja. Ei kun yöpäiväkirja. Historia, tässäkin, mutta myös se sepite. Voi niin. Ja koska pidän erityisen paljon juuri katkelmista, siitä miten elämäntarina kulkee hetkissä joiden välille usein jää paljonkin tyhjää, tämä teos ihastuttaa minua suuresti. Niinpä tämä on myös teos, johon varmasti palaan. Ja voi, tähän tahtoisin kyllä sitaatin, ehdottomasti, mutta sitä ei nyt ole, koska kirja on jo aikaa sitten palautunut kirjastoon. Niin ja se tosi, taas? Riemastuttavaa! Todellisuutta, varmastikin. Ja kirjailijan kekseliäisyyttä, tietenkin niin. Tahtoisin, että minulla olisi tämä myös nyt.

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (2013)

Toimittaja, joka eräänä päivänä jättää päivätyönsä ja lähtee Japaniin tuhat vuotta sitten eläneen hovinaisen jäljille. Teos, joka syntyy tutkimusretkistä hovinaisen elämään ja maailmaan ja samalla niihin omiinkin. Tulkintoja ja ajatusten kyseleväisiä liikeratoja, tietenkin. Ja kirsikankukkia, teetä, ajattomuutta. Ennen kaikkea ihana osoitus siitä, että myös näin voi kirjoittaa, lajeja sujuvasti sekoitellen, ja tehdä sen niin että se toimii. Ihanaa on sekin, että tällaiselle teokselle löytyy varmasti monenlaisia oikeita lukijoita: niitä, jotka innostuvat Japanista, historiasta, kirjallisuudentutkimuksesta, ylipäätään tutkimuksesta, tarinoista, omakohtaisuudesta ja/tai uskalluksesta tehdä toisin ja itselle oikein. Minua hymyilyttää ja hykerryttää ja ajattelenpa sitäkin, että toisinaan kirjat todellakin odottavat juuri sitä oikeaa lukuhetkeä. Siispä, asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin: Kirjat, jotka vievät mukanaan. Se, että voi tehdä toisin. Se, että voi tehdä niin kuin hyvältä tuntuu (niin, kyllä voi, vaikka vähän hävettäisikin ja arveluttaisi). Se, että juuri se saattaa myös olla se oikea vaihtoehto. (Ja Mia, arvaa mitä? Taidan liimailla vähän niitä post it -lappuja sinne tänne, eihän sitä koskaan tiedä millainen voima niissä on ;))

Johanna Venho: Kaukana jossain onnenmaa (2015)

Kaipuu. Ihmisen kurkottelu kohti jotakin, jossa kaikki on paremmin. Pyrkimys ymmärtää onnea ja yritys tavoitella sitä. Johanna Venhon kerronta on kaunista, viisasta ja vaivatonta, ja aion ehdottomasti lukea myös Syntysanat (2011), joka on minulla edelleen lukematta. Ihana kirja, joka jää mieleeni hetkinä, joina istuin kynttilähämärissä sinä viikonloppuna kun meillä riehui vatsatauti, työpöytäni oli kaaosta täynnä ja nukuimme katkonaisesti viritellyillä petipaikoilla. Siis: viikonloppu oli hieman raskas, kirja ei, se oli osa levollisempia hämäränhetkiä ja tarjosi lukuelämyksen, joka sai ajattelemaan myös kirjoittamista. Luulisin, että muistan ainakin jonkin aikaa myös Kaarinan ja Oton, äidin ja pojan, ja vuosikymmenen jona sekä Venho että minä että Otto olemme syntyneet ja joka siksi kulkee meissä mukana aivan erityisellä tavalla. Entä se onni, niin. Kaukana jossain onnenmaa. Siellä se onni on, jossakin, odottaa. Tai ehkä sen ymmärtää, jos siitä kirjoittaa.

Nuoren runoilijattaren ajatus runojen kirjoittamisesta

Minä olen huomannut, että runoihini voin panna semmoista, mitä en koskaan ole tuntenut, niihin voin panna semmoista, mitä en ole koskaan nähnyt, semmoista, mitä vain kuvittelen. Enkä minä voi niitä kirjoittaa milloin hyvänsä. Mutta toisinaan (tai varsin usein) minun täytyy kirjoittaa. Jotain sisässäni ikäänkuin tahtoo tulla esiin. Enkä minä voi sitä ilmituoda muuten kuin runoissani.

Saima Harmaja päiväkirjassaan 13.6.1925, 12-vuotiaana.

Miten varhain heräävätkään jotkut runoilijasielut!

Toivotan runollisia kevään päiviä ♥

Helmi Krohn: Eeva-Liisa – entisen koulutytön päiväkirja (1943)

Helmi Krohn (1871-1967) oli Aino Kallaksen vanhempi sisarpuoli – Julius Krohnin tytär tämän ensimmäisestä, vaimon kuolemaan päättyneestä avioliitosta. Kuten monet varmasti tietävätkin, Krohnien koti oli kirjallisille harrastuksille erittäin myötämielinen kasvuympäristö, ja kaikki kolme tytärtä – Helmi, Aino ja Aune – päätyivät työskentelemään kirjallisella alalla. Kulttuurin parissa toimivat myös tytärten vanhemmat veljet: Kaarlesta tuli kansanrunoudentutkimuksen professori ja Ilmarista musiikkitieteen professori ja säveltäjä (ks. esim SKS:n kansallisbiografian artikkeli Julius Krohnista).

Tunnetuin Krohnien sisaruksista on Aino Kallas, joka on jäänyt kirjallisuushistoriaamme vahvana ja voimakasäänisenä sanataiteilijana – Kallaksen taidonnäyte on erityisesti hänen 1920-luvulla kirjoittamansa Surmaava eros –trilogia, johon lukeutuu myös ikilumoava Sudenmorsian. Ainakin omalla kohdallani nämä kaksi sisarta ovat jääneet aivan Kallaksen kiehtovuuden varjoon, vaikka olenkin varmasti lukenut Helmi Krohnin työn tuloksia jo käännöksinä: onhan mm. F. H. Burnettin Pikku Lordi tämän kääntämä. Kallaksesta lukiessani olen kuitenkin kohdannut myös nämä kirjoittaneet sisaret, ja minua on alkanut kiinnostaa myös tämä kirjallisesti suuntautuneiden sisarten kiehtova kolmio. Sekä Helmi että Aune työskentelivät ennen kaikkea kääntäjinä, mutta he molemmat kirjoittivat myös itse, ja ainakin Helmi oli toimissaan myös hyvin monipuolinen: hän oli kääntäjä, kirjailija, toimittaja, kriitikko, lastenkirjallisuuden edistäjä ja elämäkertojen kirjoittaja (Leskelä-Kärki 2009).

Ensikosketukseni sisarten omaan kirjoittamiseen oli antikvariaatin tyttökirjahyllyssä sattumalta kohtaamani Helmi Krohnin Eeva-Liisa – entisen koulutytön päiväkirja (1943). Kirja oli pieni ja soma, ja juuri tämän kirjailijan nimeä kantaessaan se oli ehdottomasti otettava mukaan. Hetkisen kirja ennätti hyllyssä odotella, mutta nyt kaipasin juuri tällaista pientä ja suloista kirjaa – oli siis Eeva-Liisan vuoro. 

Otava, 1943.

 

Lukukokemus oli kerta kaikkiaan mielenkiintoinen. Alanimekkeensä mukaisesti kyseessä on (entisen) koulutytön päiväkirja: Eeva-Liisa käy koulun viimeistä luokkaa 1880-luvulla ja kertoo kirjassaan paitsi nykyisyydestään myös aikaisemmista muistoistaan. Kirja alkaa ”kotona, lokakuun 30 p. 188-”:

”Tänään täytän 16 vuotta. Isä sanoi toivottaessaan minulle onnea, että olen vasta hiirenkorvalla, mutta omasta mielestäni olen jo melkein täysikasvuinen. Onhan minulla jo pitkät hameet, ja hiuksetkin ovat nutturalla.”

Olen jo useammassakin kohtaa todennut, että haluan pitää kirjoittajien ”todellisuuden” erillään heidän kirjoittamistaan ”todellisuuksista”, vaikka elämällä ja fiktiolla olisikin jotakin yhteistä – esimerkiksi juuri Kallaksen Sudenmorsiamesta kirjoittaessani sanon, ettei sanataideteoksia pidä lukea tekijänsä elämän peileinä. Mutta omaelämäkerrallinen fiktio on tietysti asia erikseen. Eeva-Liisaa lukiessani huomasinkin väistämättä lukevani sitä juuri niin kuin totta: on ilmeistä, että Helmi Krohn kirjoittaa itsestään nuorena tyttönä, ja vieläpä niin, ettei oikeastaan tahdokaan tehdä eroa itsensä ja henkilönsä välille. Eeva-Liisa on siis selvästi omaelämäkerrallista fiktiota – ja fiktiota lähinnä vain siksi, että kertojan nimi on Eeva-Liisa eikä Helmi. Helmi Krohn antaa Eeva-Liisalleen itsensä ja perheensä, jopa syntymäpäivänsäkin yhden päivän heitolla.

Yhtäläisyydet Eeva-Liisan ja Helmin välillä ovat yksityiskohtiaan myöten selvät: Eeva-Liisa kasvaa suomenmielisessä kodissa, jossa isä kannustaa perhettään suomen kielen taitojen ahkeraan harjaannuttamiseen. Isä on myös ”viisaustieteen tohtori” ja erittäin kirjallisuusmyönteinen. Hän ostaa kotiin kaikki joulun uutuuskirjat ja lukee niitä sitten perheelleen ääneen – kotona luetaan siten mm. Juhani Ahoa ja Minna Canthia. Eeva-Liisan oma äiti on kuollut, ja nyt hänellä on ”toinen äiti” ja kahden isoveljen lisäksi myös kaksi nuorempaa sisarta, Maija ja Mallu. Kesää vietetään koko suvun voimin isovanhempien kartanossa Kiiskinhovissa. Eeva-Liisa myös kirjoittaa ja haaveilee kirjailijan urasta: ”Niin, se on suuri salaisuus, mutta minäkin kirjoitan.” Englanninopettaja ehdottaa, että Eeva-Liisa ryhtyisi tekemään käännöstöitä ja kääntäisi ensimmäiseksi Pikku Lordin.

Tietysti on mahdollista, ettei tätä hyvin kokonaisvaltaista omaelämäkerrallisuutta huomaa, ellei jo entuudestaan tiedä jotakin Krohnien perheestä. Lukiessani ajattelin esimerkiksi 1940-luvun nuorta tyttöä ja mietin, tiesikö hän. Tai tietääkö sellainen nykypäivän lukija, joka ei ole tullut tutustuneeksi Krohnien perheeseen? Omaelämäkerrallisuuden ja fiktiivisyyden suhde saattaa eri lukijoille olla hyvinkin erilainen, ja teoksen "tosi" saattaa myös hämärtyä fiktioksi, jollei lukija tunnista tätä "totta". Varmasti omakin lukukokemukseni olisi ollut erilainen, jos olisin lukenut tämän kirjoittajasta ja hänen perheestään mitään tietämättä. Nyt minua kummastutti hieman se, miksi tämä kirja oikeastaan on kirjoitettu ikään kuin fiktioksi kun se ei sitä ole? Miksi Helmi Krohn kirjoitti itsensä Eeva-Liisaksi eikä julkaissut tarinaansa Helmin päiväkirjana? Usein etäännytys on ymmärrettävää ja perusteltua, mutta tässä kaikki on niin samanlaista kuin kirjoittajan omassa elämässä, että etäännystystä ei ehkä ole tehty kuin nimen kohdalla – oman elämän fiktiointi on siis hyvin kevyttä, ja ”tosi” selvästi luettavissa.

Osansa päiväkirjan sivuilla saa myös kipeä sisarkateus: ”Kun kaikki kotona kehuvat Maijaa, joka on seitsemän vuotta minua nuorempi, ja sanovat, että hän on kaunis ja etevä, niin tuntuu se kovin ikävältä.” Maija on selvästi Aino, jonka varjoon Helmi koki usein jäävänsä. Eeva-Liisa (ja Helmi) kipuilee hieman myös äidittömyyttään: ”Onhan meidän toinen äitimme oikein hyvä, ja minä rakastan häntä, mutta sittenkään hän ei voi korvata minun omaa äitiäni.”

Olisi mielenkiintoista tietää, kirjoittiko 16-vuotias Helmi Krohn samantapaista päiväkirjaa kuin Eeva-Liisa. Eeva-Liisan isä, joka kirjan antaa, opastaa tytärtään: ”Päiväkirjan tulee olla --- autobiografia” – ”Sinun pitäisi kertoa omia kokemuksiasi, todellisia tapahtumia --- siitä sinulla voisi olla myöhemminkin iloa.” Kirjoittiko siis myös 16-vuotias Helmi Krohn tällaista kertovaa omaelämäkertaa, jonka pohjalta Eeva-Liisa on kirjoitettu vai rakentuuko tämä Entisen koulutytön päiväkirja vain kirjoittajansa mieleen tallentuneista muistoista? Eeva-Liisa miettii ajoittain myös sitä, että ehkäpä hänen lapsensa ja lapsenlapsensa aikanaan lukevat hänen kirjaansa. Hän kirjoittaakin selvästi paitsi itselleen myös lukijalle, mikä tekee päiväkirjasta nimenomaan kertovan: keskiössä on juuri ”omaelämäkerta”, eivät niinkään esimerkiksi henkilökohtaiset tunteet ja tunnelmat.

Päiväkirjakirjoittaminen on minusta äärettömän kiehtova kirjoittamisen muoto, enkä tätäkään pientä kirjasta lukiessani voinut olla pohtimatta päiväkirjan kirjoittamisen ulottuvuuksia yleisemminkin. Kenelle kirjoitamme, kun kirjoitamme päiväkirjaa? Itsellemmekö? Nyt ja/tai tulevaisuudessa? Ulkopuoliselle lukijalle? Lapselle, lapsenlapselle, kenelle tahansa joka kirjan löytää? Aito, toimittamaton päiväkirja on tietenkin eri asia kuin julkaistu saati fiktiivinen, mutta nämä kysymykset ovat kiehtovia yhtä kaikki.

Eeva-Liisa on suloinen pieni kirja, joka välittää 1800-luvun lopun ajankuvaa merkittävine nimineen (sivuilla esiintyvät mm. Europaeus, Lönnrot, Snellman, Topelius ja Ida Aalberg) ja mm. aikaan kuuluneine kotitanssiaisineen. Keskeisessä osassa on myös ajan kartanoelämä Eeva-Liisan kuvaillessa oleiluaan isovanhempiensa Kiiskinhovissa. Tyttöjen elämä sinänsä tuntuu aina olevan hyvin samankaltaista: on ystävyyttä, koulutyötä ja oman tien etsintää, ehkäpä pientä ihastumistakin.

Eeva-Liisaan rakentuvat menneisyyden kuvaukset ovat siinä mielessä aitoja, että kirjoittaja on itse kokenut kuvaamansa ajan, mutta silti lukiessa herää myös kysymyksiä siitä, onko viiden-kuudenkymmenen vuoden etäisyys kuitenkin jo ohjannut valikoimaan kirjoitettua ja ottamaan esille mm. nuo tietyt nimet tai esim. Venäjä-suhteet: 1880-luvulla murehdittiin Aleksanteri toisen murhaa ja siitä seuranneita vastoinkäymisiä, ja teoksen kirjoittamisajankohta 1940-luvun alussa oli taas enemmän kuin omiaan vahvistamaan näitä hankalia naapurisuhteita.

Itselleni kirjan suurinta tenhoa oli paitsi tämä 1800-luvun lopun ajankuva, myös ilmeinen yhtäläisyys Eeva-Liisan ja Helmin välillä. Entisen tytön päiväkirja tarjoaakin lukijalleen myös mielenkiintoisia matkoja omaelämäkerrallisen fiktion kiehtovaan maailmaan. Jos kaikki kirjassa ei olekaan aivan totta, on ilmeistä, että niin olisi ainakin voinut olla.

Kirja päättyy ”laivalla, 28 p. elokuuta 188-”:

”Elämä on kuin suuri seikkailu, siinä voi tapahtua vaikka mitä. Ei tarvitse muuta kuin odottaa.

Miten ihanaa on olla nuori!”

Ei tarvitse muuta kuin odottaa. Mikä ihana ajatus!

********************

KIRJALLISUUSLÄHDE:

Maarit Leskelä-Kärki 2009:  Sisaruuden kudelma. Teoksessa Maarit Leskelä-Kärki, Kukku Melkas & Ritva Hapuli (toim.): Aino Kallas. Tulkintoja elämästä ja tuotannosta.