Nostalgista Pieni talo preerialla -matkailua, osa 1

Elokuun lukuhetkiini on kuulunut mieltä hellittelevän, nostalgisen Pieni talo preerialla -sarjan uudelleenlukemisen aloittaminen. Tutustuin tähän somaan sarjaan aikoinaan ensin TV-versiona, jonka jaksoja joskus pikkuisena ekaluokkalaisena katselin yhdessä äitini kanssa, ja kirjat luin sitten hieman myöhemmin, ehkä noin kymmenen ikävuoden tietämillä. TV-sarjaa katselin uudestaan taas lukiolaisena, ja varmaan on jossain vaiheessa tullut luettua uudestaan ainakin osa noista kirjoistakin. Nyt on jo vuosia ollut mielessä palata sekä tuon TV-version että tämän kirjasarjan pariin, mutta niin vaan on tämäkin ajatus koko ajan jäänyt. Jotenkin nämä loppukesän lempeät lukutuulet puhaltelivat nyt sitten kuitenkin niin, että tuli näihin kirjoihin lopultakin tartuttua, ja hyvä niin.

Olen lukenut tähän mennessä sarjan neljä ensimmäistä Ingallsien perheestä kertovaa osaa, Pieni talo suuressa metsässä (1932), Pieni talo preerialla (1935), Luumujen poukama (1937) ja Hopeajärven rannalla (1939)*, ja luultavasti jatkan sarjan lukemista tässä syksyn mittaan edelleen, sillä kyllä vaan tuo pehmoinen tyttökirjamaailma silittelee taas niin suloisesti. Lapsuuden kirjamaailmoissa on lohdullisuutta ja lempeyttä, ja siksi ne toimivat aina myös hellänä sylinä arjen ja maailman murheita vastaan. Ja ihanan lämmin syli ne ovat silloinkin, kun ei oikeastaan mitään suurempia murheita olekaan.

Toki näitä lapsuuden rakkaita kirjoja lukee nyt aikuisena myös hieman toisin kuin silloin lapsena. Hyvin paljon näistä lukee tietenkin jo ihan itseään, sitä pientä minää joka joskus oli ja joksi nyt on sitten ajan mittaan kai kasvanut. Myös kerrontaa ja sisältöä tarkastelee tietysti vähän eri tavalla: vaikka jo lapsena olin kovasti kiinnostunut kaikesta entisaikaisesta, niin nyt luen esimerkiksi juuri näitä kirjoja selkeämmin paitsi viehättävinä ja hellivinä tarinoina myös otoksena tyttökirjallisuuden historiasta ja myös kulttuurihistoriallisesti ja kansatieteellisesti rikkaina kuvauksina 1800-luvun uudisraivaajaelämästä. Matkani preerialle siis on – tietenkin – samaan aikaan sekä nostalginen aikamatka omaan lapsuuteni että aikuisen lukijan kirjallisuus- ja kulttuurihistoriallista tutkiskelua.

Sarja kertoo siis Ingallsien perheestä: päähenkilö Laurasta sekä hänen vanhemmistaan ja sisaruksistaan. Teokset pohjautuvat – kuten niiden henkilögalleriastakin voi hetimiten päätellä – Ingalls Wilderin omiin lapsuuden ja nuoruuden vaiheisiin, joihin voi tutustua esimerkiksi Sara Kokkosen teoksessa Kapina ja kaipuu – Kultaiset tyttökirjaklassikot (Avain, 2015). ”Totta” kaikki ei (tietenkään) silti ole, vaan tosi ja sepite kietoutuvat tälläkin kertaa toisiinsa. Tarinankerronta vaatii aina omat kertomisen polkunsa.

Ingalls Wilder kirjoittaa teoksissaan lapsuus- ja nuoruusaikojensa arkielämästä monessa kohtaa hyvin yksityiskohtaisesti – mitä syötiin, miten ruoka hankittiin, miten talot rakennettiin ja miten niissä asuttiin jne. – ja juuri siksi teokset tarjoavat niin kiinnostavan ikkunan myös noiden aikojen arkeen. Kirjojen maailma on yksinkertaisuudessaan hyvin viehättävä ja kaunis, vaikka ei suinkaan aina helppo. Hyvin konkreettisesti luonnon keskellä elävä perhe on samaan aikaan sekä hyvin vapaa että vahvasti luonnon armoilla: maa antaa sadon, mutta jos heinäsirkat hyökkäävät, ei jäljelle jää mitään. Uudisraivaajaperheen elämä on myös aineellisesti hyvin vaatimatonta, ja monenlaiset koettelemuksetkin koettelevat työteliästä ja uutteraa perhettä, mutta samalla elämä on kaiken aikaa myös tulevaisuususkoista ja toiveikasta, parempaan huomiseen rohkeasti luottavaa. Perhe muuttaa näissä neljässä kirjassa kaiken aikaa, ja vankkurit pakataan yhä uudestaan ja uudestaan; jokaisessa teoksessa ollaan eri maisemissa aloittamassa alusta.

Vastoinkäymisistä huolimatta Pieni talo preerialla -kirjojen maailma on tietenkin tyttökirjamaisen suloinen, ja niissä korostuvat ahkeruuden, toimeliaisuuden ja epäitsekkyyden kaltaiset hyveet ja arvot. Teoksissa tähdentyy hyvin vahvasti myös perheen keskinäinen yhteys ja esimerkiksi yhteisten iltahetkien merkitys: Kun päivän työt ja velvollisuudet on tehty, isä ottaa viulunsa ja soittaa. Joskus myös lauletaan yhdessä, joskus tanssitaankin. Aikansa kuvana myös kristillinen arvomaailma ja ajattelutapa ovat teoksissa kaiken aikaa läsnä.

Kiinnostavaa on kuitenkin sekin, että suloisuuden – ja niin, tietyn hyveellisyyden – vastapainona teoksissa on näkyvillä myös tiettyjä oman aikansa ja/tai ajattomia rosoja sekä elämän ja kasvatuksen varjopuolia. Lapset esimerkiksi saavat tottelemattomuutensa seurauksena selkäänsä kuten ajan tapa aikanaan oli. Yksi Lauran sisaruksista myös sokeutuu tulirokon seurauksena, mikä tietenkin on koko perheelle suuri suru. Teoksessa Hopeajärven rannalla kerrotaan sivumennen myös 13-vuotiaasta tytöstä, Lauran ikätoverista, joka joutuu jo naimisiin. Vieraita miehiä pitää nuorten tyttöjen preeriallakin pelätä ja pysyä heistä etäällä, ja vaikka ihmiset ovat toisiaan kohtaan usein hyvin auttavaisia, näyttäytyvät näidenkin kirjojen sivuilla aika ajoin myös ihmisten ahneus ja omaneduntavoittelu. Intiaanien kohtaamisen kautta teoksissa käsitellään myös (alati ajankohtaista) toiseuden pelkoa.

Minua näissä Pieni talo preerialla -teoksissa viehättää varmaan erityisesti elämän yksinkertaisuus ja vaatimattomuus. Se, miten elämän yltäkylläisyys ja rikkaus on pikemminkin vapaudessa ja tietyssä elämän käsinkosketeltavuudessa kuin aineellisessa vauraudessa. Sekin, miten preerialla kaiken aikaa korostuu myös ihmisen yhteys luontoon: maa antaa ihmiselle ravinnon, mutta samalla näyttäytyy väistämättä myös ihmisen mitättömyys ja voimattomuus luonnon edessä, vaikka ihmisellä pyssynsä onkin. Ja se, miten työntäyteisen päivän jälkeen melkein aina on silti aikaa ja tilaa myös viululle. Kovaa työtä elämä on uudisraivaaja-aikoina ollut, mutta työ on samalla ollut hyvin konkreettista ja sen tulokset käsinkosketeltavat.

Lukemistani painoksista vielä sen verran, että olen – kuten kuvastakin näkyy – lukenut nyt pääosin samoja 1970- ja 1980-lukujen vihreäsävyisiä versioita, joita lapsenakin luin. Poikkeuksena on 1950-luvun painos teoksesta Pieni talo preerialla. Vanhemmalla painoksella on eri suomentaja, ja siihen on, toisin kuin noihin muihin kirjoihin, jätetty henkilöiden alkuperäiset nimet. Vihreissä painoksissa, joiden suomennokset ovat ilmeisesti alun perin 1960-luvulta, nimet on sen sijaan suomennettu. Tämä on kai tosiaan joskus ollut luettavuutta, samaistuttavuutta yms. silmällä pitäen tapana, mutta kyllä vaan lukisin koko sarjan läpi mieluummin Laurasta ja Marysta ja Carriesta ja Carolinesta ja Charlesista kuin Laurasta ja Marjasta ja Leenasta ja Katriinasta ja Kaarlesta. Kauniita nimiä ovat toki kaikki nuo suomalaisetkin, mutta Ingallsin perheen nimiä ne eivät minulle kerta kaikkiaan ole. En muista, ärsyttivätkö nämä nimisuomennokset minua lapsena, ehkä ne vain kummastuttivat, mutta nyt ne tosiaan hienoisena esteettisenä haittana häiritsevät muuten hellivää ja kiehtovaa lukumatkaa. No, onneksi nimet voi mielessään muuttaa.

Ja nostalginen preeriamatkani siis jatkuu, osa 2 seuraa aikanaan...

*Pieni talo suuressa metsässä -teoksen jälkeen ilmestyi oikeasti Lauran puolison, Almanzo Wilderin lapsuudesta kertova osa Farmarin lapset (1933), mutta olen nyt edennyt sarjassa Ingallsien perheen tahtiin. Farmarin lapset tulevat vuoroon lukumatkan loppupuolella.

Tyttökirjoista ja kerroksellisuudesta

Minussa on tässä viime aikoina puhallellut sellainen pehmeävireinen nostalgiatuuli, joka on saanut taas kaipaamaan vanhojen rakkaiden tyttökirjojen helliviin maailmoihin. Jotenkin ne vaan ovat sellaista silittelevää sieluhoitoa ja asettuvat pehmeäksi syliksi, johon voi aina tarvittaessa itsensä upottaa. Niinpä olen tässä viimeksi kuluneina kuukausina taas piipahdellut sekä muutamien rakkaiden sielunsisarten että hieman kepeämmiksikin tuttavuuksiksi jääneiden lapsuuden ja nuoruuden kohtaamisten kanssa ja tullut myös tutustuneeksi jokuseen uuteenkin tyttökirjasankarittareen. Juurikaan nämä lukukokemukset eivät ole tainneet täällä kamarissani näkyä, sillä olen viime aikoina ollut ylipäätäänkin vähän huono kirjoittamaan tänne (”oikeita”) teoskohtaisia kirjajuttuja. Nytkään en oikein ole sillä tuulella, että ryhtyisin kirjoittamaan vaikkapa otsakkeen ”Louisa May Alcott: Pikku naisia ja Viimevuotiset ystävämme” alle, vaan enemmän sormenpäitäni kutittaa kirjailla jonkinlainen hajamietekokoelma tyttökirjojen lukemisen kerroksellisuudesta. Niin että hajamietteitä sitten. (Ja juu, voi olla että toistan paljonkin jo joskus aiemmin sanomaani, mutta toisteisuus sallittakoon, koska toisteistahan on myös tyttökirjallisuuden lumo :))

Niin. Tyttökirjojen (loputon) uudelleenlukeminen merkitsee minulle – ja varmaan monille muillekin kaltaisilleni ikuisille tyttökirjatytöille – ennen kaikkea matkaamista ajassa, sekä omassa että maailman. Kun niitä lukee tällä tavalla isona, niiden kautta saa matkan paitsi entisaikojen viehkeisiin miljöisiin (niin, kyllä, tietenkin kaikissa ajoissa on myös omat ongelmansa, mutta monille nostalgisille romantikoille entisaikojen maailma näyttäytyy kipukohdistaan huolimatta esteettisenä ja hyväilevänä) myös itseensä, omiin kerroksiinsa lukijana ja ylipäätään ajassa kertyvänä yksilönä.

Lapsuudessa ja varhaisessa nuoruudessa luettuihin tyttökirjoihin liittyy usein paljon muistoja, ja ne kertovat meille siksi myös omaa tarinaamme: esimerkiksi sitä, millaista oli olla se noin kymmenvuotias pieni tyttö ja löytää sielunsisar nimeltä Anna ja toinen nimeltä Iris ja oi niin, Emiliakin, ja haaveilla siitä että saisi elää ennen vanhaan niin kuin he, millaista oli kohdata ensi kerran pikku prinsessa Saara ja ottaa hänen maailmansa leikin kautta omakseen, millaista peilata itseään myös kommelluksiin jatkuvasti joutuvaan Lottaan tai (liian) tomeraan Tiinaan ja huomata, että kaikkia kohtaan ei tunne eikä voi tuntea samanlaista yhteenkuuluvuutta vaikka heidän seurassaan viihtyykin. Sitäkin ne kertovat, millaista oli olla myös se romanttinen neitonen, joka haaveili ikiomasta Gilbertistä, ja millaista se kasvukipuinen teinityttö, joka ehkä ensimmäisiä kertoja koki jotakin nostalgian kaltaista ja tunsi äkillistä tarvetta lukea taas nimenomaan niitä lapsuuden rakkaita tyttökirjoja. Ja niin, sitä, millaista oli olla se nuori aikuinen, joka eräänä aamuna luki lehdestä että nyt on käännetty myös ne aiemmin suomentamattomat Anna-kirjat ja hakea ne kirjastosta, lukea niitä ennenkokemattomina ja löytää samalla uusia yhteyksiä kirjojen ja sen ihanan tv-sarjan välille. Sitäkin, millaista oli olla se, joka lopultakin vähitellen keräsi ja sai ne tärkeimmät kirjat ihan ikiomiksi, ja voi, niin, millaista onkaan nyt olla äiti ja iloita siitä että saa jakaa tyttökirjojen lumoa myös eteenpäin, siitä että hyllyssä on näitä ihania kirjoja joihin lapsikin voi aina halutessaan tarttua.

Ihan varmasti me tyttökirjojen lukijat olemme kerta toisensa jälkeen peilanneet niihin ja niiden sankarittariin myös itseämme ja identiteettiämme, rakentaneet ja jäsentäneet niiden kautta sitä ihmistä joka koemme olevamme ja haluamme olla. Toiset kokevat itsensä Annaksi, toiset Emiliaksi, toiset joksikin Marchin sisaruksista ja niin edelleen. Ja tietenkin peili toimii myös toisin, erottautumisen kautta: emme ehkä, kuten minä, ole kokeneet itseämme vaikkapa Tiinaksi. Ehkä juuri tyttökirjallisuuden kohdalla uudelleenlukemisen kerroksellisuutta syventääkin myös se, että niiden riveillä on niin vahvasti mukana myös se itseksi kerros kerrokselta kasvava minä. Ja niin, tietenkin tämäkin kaikki kertoo myös siitä, että kirjat eivät ole vain kirjoja, vaan monella tavalla tärkeitä kanssakulkijoita, joita mukanamme kuljettaen kasvamme myös juuri niiksi yksilöiksi joita olemme. Itseni on hyvin vaikeaa kuvitella sellaista minua, joka ei olisi lukenut tyttökirjoja: en usko, että ilman niitä olisin ihan samanlainen kuin nyt olen, vaikka luultavasti tietyt luonteen ja temperamentin piirteet ja mieltymykset olisivat olemassa niitä ilmankin. Tietenkään kirjat eivät yksin tee meistä meitä, mutta rohkenisin silti väittää, että kirjat ovat yksi tärkeä peili, joista itseämme (ja toisiamme) etsimme ja katselemme. Ja lapsuudessa ja nuoruudessa, kun minuus on vasta nupullaan, peilien merkitys on ehkä erityisen keskeinen. Ovathan lapsuuden ja nuoruuden kokemukset ylipäätäänkin usein erityisen voimakkaita, koska mieli on vielä puhdas kaikesta siitä hälystä, jota siihen myöhemmin niin paljon kertyy.

Omalla kohdallani sellaiset tyttökirjat, jotka olen lukenut ensi kerran vasta aikuisena, eivät yleensä ole muotoutuneet samalla tavalla rakkaiksi kuin lapsuudessa luetut. Luulisin, että monella muullakin on useimmiten  juuri näin. Luen edelleen myös uusia, ennenlukemattomia tyttökirjoja satunnaisella mielenkiinnolla, mutta koska niistä puuttuu se henkilökohtainen kerroksellisuus, niiden lukeminen on erilaista. Toki uusistakin tyttökirjatuttavuuksista voi etsiä ja löytää myös niitä omia kerroksia (ainahan se pieni kasvava tyttö tuolla jossakin kuiskuttaa), mutta ehkä niitä lukiessa painottuu enemmän myös sellainen kevyt tutkiskelu ja halu laajentaa ymmärrystään tyttökirjallisuuden historiasta.

Esimerkiksi joskus alkusyksystä lukemani Rauha S. Virtasen Ruusunen (1968) oli minulle monella tavalla antoisa kokemus, ja se tavoitti minussa omalla tavallaan sekä nuoren että vanhemman minän, vaikka en sitä kerrostunutta itseäni kirjan sivuilta tietenkään löytänyt samalla tavalla kuin esimerkiksi (ja myös erityisesti) Annoista, joita olen lukenut pitkin elämääni. Ennen kaikkea se näyttäytyi minulle juuri mielenkiintoisena ja tärkeänä osana suomalaisen tyttökirjallisuuden historiaa: Ruusunen olikin aikanaan varmasti hyvin rohkea kirja, sillä lukioikäisen runotytön ihastuminen aikuiseen, naimisissa olevaan kirjailijamieheen ja molempien moninaiset kipuilut rikkovat kyllä sopivaisuussääntöjä monella tavalla.  Myös virolainen, vasta hiljattain suomeksi käännetty Silvia Rannamaan Kadrin päiväkirja (alkuteos 1959, suomennos 2014) oli hyvä kokemus, ja olin ja olen ilahtunut siitä kulttuuriteosta, jota sen kääntäminen ja samalla esiinnostaminen merkitsee. Ehkäpä Kadrista tulee nyt myös jollekin suomalaistytölle yksi tärkeä sisko, jollainen hän on varmasti kotimaassaan jo monelle ollutkin.

Mielenkiintoista on myös se, miten kirjan lukeminen ajan ja kerrosten mukana muuttuu. On monia tyttökirjoja, jotka muistan jokseenkin ulkoa, mutta silti ne saattavat sillä jälleen yhdellä uudella lukukerralla antaa jotakin uutta. Näin kävi minulle muun muassa niitä Louisa May Alcottin teoksia viime viikkoina lukiessani. Totta kai olen aina löytänyt niistä myös muun muassa vaatimattoman elämäntavan puolustuspuhetta, mutta nyt tuo puolustuspuhe asettui myös laajemmaksi peilipinnaksi 1800-luvun varhaiselle kulutuskriittisyydelle. Lukiessani mietin sitäkin, oliko tässä nyt mukana silkkaa sattumaa vai toimiko alitajuntani jotenkin tarkoituksella – metka sattumus joka tapauksessa on, että olen lukenut tässä syksyn mittaan myös Henry David Thoreuan hitaamman ja yksinkertaisemman elämäntavan klassikkona pidettyä teosta Walden – Elämää metsässä (1852) ja että juuri tämä Thoreau oli myös Alcottin lapsuudenperheen läheisiä ystäviä. Kuten Sara Kokkosen teos Kapina ja kaipuu minulle kertoo, Alcottin isäkin oli oman aikansa toisinajattelija ja perhe kokeili myös elämää omavaraisessa ”utopiayhteiskunnassa”. Isä taisi olla vähän sellainen epäkäytännöllinen idealisti, mutta kasvatti tyttäriään samantapaisella otteella kuin Marchin tyttäriäkin kasvatetaan: työteliäisyyttä ja velvollisuudentunnetta mutta myös henkisiä ja taiteellisia arvoja korostamalla ja vaalimalla. Alcottin teoksista välittyvä maailmankuva perustuukin vahvasti velvollisuuksien täyttämiselle ja epäitsekkyydelle, mutta samalla myös henkisen rikkauden vaalimiselle ja tyhjän, pinnallisen krumeluurielämän välttämiselle. Omalla tavallaan Alcottin somat tyttökirjat ovatkin myös omanlaistaan maailmanparannuskirjallisuutta, monellakin tavalla. Lempparisitaatikseni nousikin tällä lukukerralla tämä Jo’n lausahdus: Mutta minä haluan olla maailmanparantaja. Vaikka heille nauretaan, ei mikään mene eteenpäin ilman heitä. Ihana Jo!

Tällaisia mietteitä tänään. Taitaa olla niin, että tyttökirjallisuuden äärellä sydän läpättää ja ajatus raksuttaa, mutta nyt määrään itseni lopettamaan ennen kuin rajaamiskyvyttömyyttäni tukin jälleen kerran koko nettiavaruuden. Sen kyllä tiedän, tänäänkin, että tulen lukemaan tyttökirjoja aina. Luulen – ei, olen varma – että aina niillä riittää minulle annettavaa, kaikille kertyville kerroksilleni. Entä sinä, mitä tyttökirjat sinulle merkitsevät, eilen ja tänään?

Topeliuksen joulu – satuja ja runoja (2015)

Tervehtii jo meitä

joulu ihanin!

Tuli kylmän teitä

juhla kuitenkin.

Kaikki kauniit aatteet

tullessaan se toi,

yllään juhlavaatteet

lapset karkeloi.

Kynttilät ne hohtaa,

kirkkaan tuikkeen luo:

mielemme jo johtaa

Betlehemin luo.

Zacharias Topelius:

Joulun juhla, ensimmäinen säkeistö.

**********

Ihanaa, ensimmäinen adventti. Ympärillä kynttilöiden tuike ja joulun kukkien hehku, sydämessä hymy ja joulun rakas odotus...

Me, satusetä Topelius ja minä, olemme molemmat jouluihmisiä. Hiljattain ilmestynyt Topeliuksen joulu – satuja ja runoja (2015) kertoo, että ”Sakari Topelius rakasti joulua pienestä pojasta vanhuuteen”, ja niin, myös minä olen rakastanut joulua koko tähänastisen elämäni enkä oikein osaa muuta itsestäni kuvitellakaan. Niinpä satusetä on satuillut ja runoillut myös jouluisia runoja ja tarinoita, ja minä puolestani niitä joulu- ja kirjallisuudenhistoriaihastuksissani mielelläni luen.

Kuten monet varmasti tietävätkin, Zacharias Topelius (1818–1898) oli yksi 1800-luvun tärkeimmistä kulttuurisista ja yhteiskunnallisista vaikuttajistamme, ja se, joka halusi kirjoittaa myös lapsille. Tässä uudessa, kauniskantisessa kirjassa armas satusetämme puhuu meille nyt kouluneuvos Kirsti Mäkisen uudelleenkerrontojen kautta. Satujen ohella teoksessa on myös Topeliuksen rakkaita runoja ja lauluja sekä Rudolf Koivun lumoava kuvitus. Lisäksi mukana on kurkistuksia 1800-luvun joulunviettoon maalla, kaupungissa ja Topeliuksen omassa kodissa, ja kurkistelenkin myös näihin näkymiin koko lailla ihastuneena, vaikka olen jo ennestään kerännyt itseeni aimo annoksen joulun historiaa... Joulu ja sen perinteet ja historia taitavat olla niitä aiheita, joihin en (toivottavasti!) koskaan kyllästy. Tässäkin nämä kurkistukset kertovat mukavasti siitä, mikä joulussa on pysynyt samana ja samalla siitäkin, mitä menneestä on jo jäänyt taakse, historian hämyisiin kätköihin. Topeliaaniseen henkeen sopien joulun historiasta kertova osuus myös muistuttaa, että joulu oli entisinäkin aikoina eri kodeissa hyvin erilainen: toisissa kodeissa vallitsi yltäkylläisyys, mutta toisissa oli joulunakin puute ja nälkä.

Ja entäpäs ne tarinat? Tähtisilmä, armelias torppari, yksinäinen Vanha herra ja Pyhän yön lapsi. Joulukuusen hakumatka ja Tuulitukka ja Pilviparta. Sampo Lappalainen, joka päätyy vuoren kuninkaan luo ja Valtteri, joka laskee kelkallaan hieman liian lujaa ja joutuu lumikuninkaan hoviin. Veljekset, joista toinen rakastaa raikasta ilmaa ja toinen tarinoiden sepittelyä ja sekin pieni ja raisu rosvopäällikkö Rasavillius. Entäs Peikkojen joulu, se jonka keskelle Fredrik ja Lotta joululahja-ahneuttaan oikuteltuaan äkkiä joutuvat... Ja niin, satujen lomassa myös niitä aina yhtä kauniita lauluja ja runoja: Varpunen jouluaamuna ja Sylvian joululaulu, sekin Joululaulu jossa joulu oveen kolkuttaa...

Kyllä, Topeliuksen sadut ja runot ovat samaan aikaan sekä viehättävän vanhanaikaisia että ihmeen ajattomia. Ne välittävät Topeliuksen hienoja arvoja ja hyveitä, niitä joita soisi yhä edelleen kunnioitettavan: sosiaalista oikeudentuntoa, luonnonsuojelua, sovinnollisuutta, avarakatseisuutta, rakkautta.

Kuunnellaanpa vaikka Tähtisilmää:

Ja minä muistin, miten Jumala on siunannut meitä siitä lähtien, kun otimme vieraan lapsen kotiimme. Ennen olimme sairaita ja köyhiä, halla turmeli sadon, karhu ja sudet tuhosivat karjaamme. Mutta armeliasta Jumalakin armahtaa, ja Hänen enkelinsä ovat viattomien lasten turvana.

Ja Tuulitukkaa ja Pilvipartaa:

Sydämeni suli ilosta, niin kuin aina kun tapaa viattoman, hyväsydämisen ihmisen. Silloin sulaa jää ikkunaruuduista ja lumi nietoksista ja hallan huurre ihmisten kylmästä sydämestä, keskelle talvea tulee kevät, kuiva aita alkaa kukkia ja leivoset laulaa korkealla taivaalla. Niin suuri on ilon ja hyvyyden valta maailmassa.

Kuitenkin minusta satuja lukiessani tuntuu, että toiset niistä ovat uudelleenkertomisesta huolimatta nykylapselle kummallisia. Että ne kiehtovat ehkä enemmän hieman isompaa lukijaa – sellaista, joka on kenties kiinnostunut myös kirjallisuuden historiasta ja siitä, millaisia sadut joskus ovat olleet ja miksi. Näissä saduissa on omanlaisensa tunnelma ja maailma, jotka toisenlaisiin tarinoihin tottuneelle nykylapselle saattavat välillä tuntua vierailta – siitäkin huolimatta, että satujen takana vaikuttavat myös ne monet ajattomiksi toivomani arvot. Joulupukin kuvaaminen oikeaksi pukiksi, joka itsekkyytensä vuoksi on tuomittu kiertelemään vuodesta toiseen lahjoja jakaen, saattaa hymysuiseen lastenystävään tottunutta nykylasta hämmentää. Myös Tähtisilmän avoin loppu, epätietoisuus siitä kuinka pienelle viattomalle lapselle lopulta kävi, on pienelle kuulijalle tai lukijalle ehkä kummallinen ja huolestuttavakin ainakin jos asiasta ei sadun jälkeen yhdessä keskustella.  Monet saduista ovat myös avoimen kristillisiä, mikä tietenkin kuuluu Topeliuksen satuhenkeen, mutta saattaa korosteisuudessaan joitakin nykylukijoita ihmetyttää. Toisaalta monet saduista ovat hyvällä, perinteisellä tavalla lempeän opettavaisia ja muistuttavat muun muassa armeliaisuuden, hyväntahtoisuuden ja toisten huomioonottamisen tärkeydestä. Sellaisina ne sopivatkin erittäin hyvin luettaviksi myös omina aikoinamme.

Luulen, että ainakin meillä minä, kirjallisuuden aikamatkaaja, olen se, jota nämä sadut toistaiseksi kiinnostavat eniten. Silti haluan näiden satujen kautta sopivina hetkinä ja annoksina tarjoilla myös lapsille pieniä piipahduksia kirjallisuuden historiaan ja samalla myös jutustelua ja tuumiskeluja, yhteisiä pohdintoja siitä miksi nämä sadut ovat toisenlaisia kuin uudemmat tarinat. Monet saduista ja tarinoista kaipaavat yleensäkin lukemisen oheen myös keskustelua, ja Topeliuksenkin sadut ovat juuri sellaisia. Jos luet näitä satuja lapselle, varaa siis hetki myös lapsen ajatuksille ja kysymyksille ja sille, että haluat ehkä itsekin sanoa jotakin.

Tuo nyt mieleen rauha,

joulu armahin!

Talven juhla lauha,

vieras herttaisin!

Keijut ilakoivat

kuusta kiertäen,

ympärillä soivat

laulut enkelten.

Lapset lauluun innoin

ääntään kohottaa,

kaikki riemurinnoin

kiittää Jumalaa.

Zacharias Topelius:

Joulun juhla, kolmas säkeistö.

**********

Topeliuksen joulu – satuja ja runoja. Kertoja Kirsti Mäkinen, kuvat Rudolf Koivu. 140 s. WSOY 2015. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

**********

PS. Toivotan näin ensimmäisenä adventtina

myös kaunista ja tunnelmallista alkavan joulun aikaa ♥

Merri Vik: Lotta, älä lannistu! (1960)

 

Olen alkanut lukea Merri Vikin Lotta sarjaa. Merri Vik on aika hassu nimi, jotenkin salaperäinen. Olisi kiva nähdä miltä hän näyttää. Kuvittelen, että hänellä on hame ja korkokengät ja että hän on pitkä ja hoikka.

Lotta on hyvä sarja. Pidän Lotista, koska Lotta on niin hauska. Lotan oikea nimi on Marie-Sofie Månsson, mutta kukaan ei kutsu häntä sillä nimellä paitsi opettajat. Kaikki näet näyttävät nimeä Lotta.

Lotan perheessä on äiti, isä, kaksi isosiskoa ja veli. Siskot ovat Malin ja Gerd ja veljen nimi on Knatt. Lotta on matematiikassa tosi huono mutta hän tykkää äidinkielestä. Lotta sai matematiikasta ehdotkin, mutta pääsi kumminkin luokalta. Se on hyvä. Äidinkieli on minunkin lempiaine. Lotta kyllä aina vähän haaveilee tunneilla.

Lotta, älä lannistu! on kuudes Lotta. Tykkään lukea näitä järjestyksessä mutta joskus on hankalaa, kun seuraava osa on lainassa ja on pakko saada joku Lotta. Silloin luen epäjärjestyksessä. Luen Tiinojakin, mutta Lotta on parempi, vaikka on Tiinatkin hyviä. Lotan opettajan nimi on Kihara-Fridolf. Kihara-Fridolf opettaa ruotsia eli äidinkieltä. (Lotan äidinkieli on tietysti ruotsi, koska Lotta asuu Ruotsissa.) Tässä kirjassa Lotta lyö Kihara-Fridolffia viivoittimella jalkaan koska siinä on ampiainen. Sellaista voi sattua vain Lotalle niin kuin sekin että elokuvissa koira tulee juuri Lotan jalkoihin ja Lotta tietenkin kiljuu, kun hän kesken jännittävän elokuvan tuntee jaloissaan jotain karvaista!

Lotan paras ystävä on Giggi. Giggi on paljon rauhallisempi kuin Lotta. Lotta aina vähän sählää, mutta siksi Lotta onkin niin hauska. Lotta ja Giggi menevät kirjakauppaan apulaisiksi ja Lotta sählää kirjapaketit mutta se ei ole Lotan vika vaan ilkeän pikkupojan nimeltä Perra. Siitä tuleekin sitten aikamoinen sekasotku. Se jonka pitäisi saada runokirja saakin ”Silakkaa 77:llä eri tavalla” ja toisinpäin. Lopulta kaikki käy kuitenkin hyvin ja Perrastakin tulee Lotan ystävä. Sitten Lotta ja Giggi myyvät hyväntekeväisyysarpoja ja Lotta saa äreän patruuna Larssonin ostamaan kaikki arpansa. Sellainen se Lotta on, melkoinen sisupussi.

Se kirjoittaja laittaa joskus kirjaan semmoisen ykkösen ja sitten siinä lukee jonkun toisen Lotta kirjan nimi. Se tarkottaa, että se asia josta kirjassa kerrotaan on tapahtunut siinä toisessa kirjassa. Sillä tavalla tietää jos ei ole vielä lukenut sitä toista kirjaa. Se on aika hauskaa.

Lotta on ihan älyttömän hyvä! Suosittelen Lottaa kaikille, jotka tykkäävät hauskoista kirjoista.

Katja, 4 B 

Tove Jansson: Vaarallinen juhannus (1954)

Teatteri on tärkein asia maailmassa, sillä siellä näytetään kaikille millaisia he voisivat olla ja millaisia he tahtoisivat olla vaikka eivät uskalla, 
ja millaisia he ovat.

Aah, ihanaa taiteenfilosofiaa.


**********

Juhannus tuli ja meni ja niin kesäkin. Minä syksyihminen hengittelen alkavan syksyn ihania tuulia, muistelen lämmöllä sopivan viileäksi jäänyttä kesää ja lääkitsen nuhapahalaista lempeällä muumikirjalla, joka kantaa kesäistä nimeä mutta sopii silti oikein hyvin myös tähän oikeaa syksyä enteilevään hetkeen. Vielä villasukat, teetä ja pehmeä pesä, niin jopas on oloni nuhaisenakin melkein mukava.

- kiitos kirjastolle -

Vaarallisen juhannuksen lukeminen nostaa esiin muistoja, tietenkin: olen lukenut tämän ennenkin, kaiketi melko montakin kertaa. Se nostaa esiin myös tunteen siitä, että kyllä, myös tämä on muumisuosikkejani, tämäkin! Päätän, että tästä eteenpäin kaikki muumikirjat ovat minusta yhtä parhaita enkä yritäkään enää valita. Muumilaakson marraskuu ja Taikatalvi, ne ovat erityisiä, kyllä, mutta niin on tämäkin, kirja jossa on teatteri ja kaikki se muu! Kyllä Tove sitten osasi. Ne kuvatkin, oi kyllä! Enkä muistanutkaan, että myös yhden lempimukini kuva on täältä, teatterilavalta.

Tulta syöksevät vuoret ovat sitten harmillisia, sanoo Muumimamma. Ovathan ne, toisinaan ne aiheuttavat sellaisia merkillisiä tulviakin. Mutta kun keittiö sitten täyttyy vedellä ja muuttuu hämyisäksi akvaarioksi, Muumimamma nauraa, koska se on niin hullunkurista. Ja kun vesi yhä vain nousee, hän kiipeää tyynesti talon katolle sylissään käsilaukku, ompelukori, kahvipannu ja perhealbumi ja tuumaa, että odottelee siinä uutta kotia. No juu, kyllä hän sentään tahtoo mukaan myös niitä salongin hienoja huonekaluja: niistä tulee uudessakin kodissa kotoisampi olo. Ja sieltähän se sitten pian jo tuleekin, uusi koti, ja sinne sitä mennään, Muumimamma ja -pappa ja -peikko ja Niiskuneiti ja tietysti Pikku Myy ja Mymmeli ja vielä Miska ja Homssu. Kaikenlaista tapahtuu, mutta mitäpä siitä niin hermostumaan.

 

- Nyt minun talostani on jäljellä ainoastaan lipputanko, sanoi Muumipappa synkästi.

Muumipeikon äiti taputti häntä käpälälle.

- Se oli hieno talo, hän sanoi. - Paljon parempi kuin tämä. Mutta jonkin ajan kuluttua näet, että kaikki tuntuu aivan samanlaiselta kuin ennenkin.

(Rakas lukija, Muumimamma erehtyi täydellisesti. Mikään ei muuttunut entisenlaiseksi, sillä tämä talo ei suinkaan ollut tavallinen koti eikä siinä asunut perhe totisesti ollut mikään tavallinen perhe. Enempää en sano.)

Ei, tavallinen koti se ei ole. Yksi seinä puuttuu ja talossa on kummallisia ovia joiden taustapuolelle on maalattu kaakeliuuni ja portaita jotka loppuvat ilmaan. Kukat ovat paperia, viulut kielettömiä ja kirjoja ei saa auki. Homssun rehellistä sydäntä sellainen kovasti loukkaa, mutta Mymmelistä on hauskaa, ettei mikään oikeastaan merkitse mitään. Entä millainen mahtaa olla Rekvisiitta-setä? Ja se, joka nurkissa nauraa? Entä mitä tekeekään tahollaan puistoon suuntaava Nuuskamuikkunen, ei kai vain sellaista tarpeellista ilkivaltaa? Vai mitä sanot sellaisista kylteistä kuin ”Nauraminen ja viheltäminen kielletty”, ”Laulaminen kielletty”, ”Nurmella istuminen kielletty” ja ”Kukkien poimiminen kielletty”? Olisiko ne pitänyt jättää paikalleen?

Entä miten ensi-iltaan valmistaudutaan? Ja mitä lavalla lopulta esitetään? 

Niin, viivähdys vaarallisessa juhannuksessa saattaa kertoa kaikenlaista.
Senkin, että myös tulvat loppuvat aikanaan ja että siihen asti
voi aivan hyvin seilailla vaikka kelluvassa teatterissa.

Tove osasi, todella osasi. Muumikertomukset jaksavat ihastuttaa aina vain: muistelen pientä Katjaa joka joskus vietti vaarallista juhannusta ja sitten ehkä vähän isompaa ja nyt ajattelen tätä Katjaa joka olen nyt. Kaikki me olemme saaneet tältäkin kirjalta niin paljon. En voi kuin ihailla näiden kertomusten kerroksia.

Kirjan luettuani ajattelen, että oikeastaan ihmisen pitäisi aina aika ajoin lukea joku muumikirja. Ihan siksi, että muistaisi katsella itseään, toisia ja elämää riittävän lempeästi, sillä lailla silitellen. Olemmehan me kaikki vähän tämmöisiä, vähemmän valmiita, mutta ehkä niin ihmisiä juuri siksi. Ja on se hyvä, että meillä on taide! Kaikille, ihan kaikille, on maailmassa varmasti myös se oma, oikea, sopivankokoinen paikka ♥

**********

Ruotsinkielinen alkuteos Farlig Midsommar 1954, 

ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi 1957.

**********

Vaarallista juhannusta on taidettu lukea blogeissa paljon.
Nyt taakse jäävänä kesänä sen ovat lukeneet ainakin Sara ja Elina.

Tove Jansson: Taikatalvi (1957)

”Se oli ensimmäinen lumisade uudenvuoden jälkeen, ja Muumipeikko oli hyvin hämmästynyt.

Hiutale toisensa jälkeen laskeutui hänen lämpimälle kuonolleen ja suli. Hän pyydysti niitä käpäläänsä ihaillakseen niitä hetken, hän katseli ylöspäin ja näki niiden leijuvan kasvojaan kohti. Niitä tuli yhä enemmän ja enemmän, pehmeinä ja kevyinä kuin untuvat.

Näinkö se käykin? mietti Muumipeikko. Ja minä kun luulin, että lumi kasvaa alhaalta päin!

Ilma oli muuttunut leudommaksi. Lumihiutaleiden keskeltä ei voinut nähdä ympärilleen, ja Muumipeikon valtasi sama hurmio, jota hän tunsi aina kesällä kahlatessaan mereen. Hän heitti kylpyviitan yltään ja heittäytyi pitkin pituuttaan kinokseen.

Talvi! hän ajatteli. Siitähän voi pitää!”

Toisinaan, tai aina, tekee hyvää uskoa taikaan. Sellaiseen, että jos laittaa ikkunaan lumitähtiä, ne lupaavat lunta. Tai että jos lukee kirjan, joka on talven taikaa täynnä, se tulee kyllä – ihana, valkea talvi. Ja kyllä, taikaa se on. Sillä jälleen me leikkelimme lumitähtiä ja eräänä päivänä lunta tuli, olkoonkin että se suli pois. Ja aivan pian sen jälkeen, kun olin juuri kurkistellut tähän talvea tuikkivaan teokseen, Tove Janssonin Taikatalveen (1957), lunta tuli taas. Nyt se alkaa jälleen olla mennyttä, mutta olihan sitä, hento ja hauras kerros vain, mutta oli. Ei mikään saa minua luopumaan uskostani maailman lempeään taikaan.

WSOY 2010.

Ja niin, matkani Muumilaaksossa jatkuu. Toki olen lukenut tämänkin myös ennen, mutta kuten Muumilaakson marraskuusta, myös edellisestä Taikatalvestani oli jo liian kauan. Onneksi astuminen kirjojen maailmaan ei koskaan ole liian myöhäistä – ei ensiaskel eikä paluu.

Luettuani Muumilaakson marraskuun olin lumoutunut. Nyt olen ehkä – jos mahdollista – vielä lumoutuneempi. On kuin olisin kulkenut läpi talven taikavoiman, hohtavan lumen ja paukkuvan pakkasen, ympärillä ihanasti leijuvan hämärän, ja nyt – nyt ajattelen talvea, kaikkia sen runsaita merkityksiä: Valkeutta joka on kuin unta. Kylmyyttä ja pimeyttä ja pimeään hohtavia liekkejä. Hiljaisuutta joka antaa mahdollisuuden kohdata itsensä. Yksinäisyyttä ja kolosistaan toisiaan kohti kerääntyvien olentojen joukkoa. Ja niin, ajattelen sanojen suuruutta. Sitä, kuinka talvi on toki itseään enemmän. Kuinka pakkanen on. Sitä, kuinka sanat ovat suuria ja täysiä. Ja voi, tiedän: minäkin pelkäisin talvea jos se olisi minulle ennenkokematon, täynnä pimeää arvaamattomuutta, vuorilla vaanivaa mörköä.

Muumipeikolle herääminen yksinäiseen talvihämärään on kauhistus. Maailma ympärillä on muuttunut, kaikki on hiljaista ja kuollutta. Edes äiti ei herää lapsensa kutsuun, vaan jatkaa omien uniensa katselemista. Niin, Muumipeikolle talvi on uusi ja siksi myös pelottava. Kaikki liikkuva onkin äkkiä liikkumatonta, kaikki äänet kadonneet ja kaikki kulmikas muuttunut pyöreäksi. Myös joki on musta ja välinpitämätön. On kuin kaikki, koko maailma, olisi kuollut tai jonkun toisen.

Ja kyllä, talvessa on paljon olentoja, jotka eivät ”sovi kesään eikä kevääseen eikä syksyyn”. Sellaisia ovat ”kaikki hieman arat ja kummalliset” sekä ne ”joita ei huolita mihinkään ja joihin kukaan ei usko”. Nämä arat olennot tulevat esiin juuri ”sitten kun on rauhallista ja valkeaa ja yöt tulevat pitkiksi ja kaikki ovat nukahtaneet talviuneen”. Tämän kertoo Muumipeikolle Tuu-tikki, filosofi joka lepuuttaa mieltään kaiken epävarmuudessa.

Hereillä on myös Pikku Myy – ihana pippurinen ja omatahtoinen pakkaus tuttuutta. Eikä Myy pelkää vaan ottaa talven vastaan seikkailuna, hetkenä tässä ja nyt. Ja niin, onhan se toki vähän ”kummallista, miten kätevästi sitä aina selviää, jos on Myy”. Mutta ehkäpä se onkin sellaista Myy-taikaa, varjelusta pienen ja rohkean yllä.

Talvi tuo mukanaan myös suuren joukon vieraita, jotka syövät tyhjiksi hillopurkin toisensa jälkeen ja tarttuvat vaivihkaa Muumitalon kapineisiin niin että ne katoavat. Tulevat tarmokas Hemuli, hätääntynyt Vilijonkka, kaltaisiaan kaipaava Surku, pieni ötökkä Salome ja moni muu. Ja niin kuin elämässä aina, erilaisuus johtaa tälläkin kertaa myös törmäyksiin. Mutta ehkäpä se samalla myös opettaa.

Hemuli opettaa Pikku Myytä ja Muumipeikkoa myös hiihtämään. Myy tietenkin oppii ja päihittää pian jopa Hemulin itsensä, mutta Muumipeikkoparka on arka. Hän koettaa kerran ja kahdesti, mutta kolmatta kertaa ei tule. Hemuli neuvoo, ettei rohkeuttaan pidä menettää

”Mutta kolmatta kertaa ei enää tullut, sillä Muumipeikko menetti rohkeutensa. Niin hänelle kävi, mutta vielä pitkän ajan perästä hän uneksi usein siitä, millaista olisi ollut jos hän olisi laskenut kolmannen, voittoisan kerran. Silloin hän olisi pyörtänyt sillalle kauniissa kaaressa, kääntynyt toisten puoleen ja hymyillyt. Ja toiset olisivat huutaneet ihastuksesta. Mutta siitä ei tullut mitään.”

Siinäpä taas ajatus, johon sopii pysähtyä viipyilemään. Katsoa vaikka samalla kohti itseään, miettiä rohkeutta ja uskallusta. Sitä, tohtisiko sittenkin voittaa itsensä. Ehkäpä toisten ihailu olisi Muumipeikollekin ollut lopulta sivuseikka – tärkeintä olisi ollut uskaltaa ennen kaikkea itsensä tähden. Mutta talvi etenee. Ja

”Vasta silloin Muumipeikko huomasi, että tuuli oli lämmin. Se kuljetti häntä tuiskun keskellä, tuntui kuin hän olisi lentänyt.

Minä en ole muuta kuin ilmaa ja tuulta, hän ajatteli ja antoi mennä. Tämä on melkein kuin kesällä. Silloinkin sitä taistelee ensin laineita vastaan, mutta laskettaa sitten hyrskyjen mukana rantaa kohti, purjehtii kuin korkki kuohujen sateenkaarissa ja päätyy nauraen ja juuri sopivan pelästyneenä rantahiekalle.

Muumipeikko levitti käsivartensa ja lensi.

Pelottele niin paljon kuin haluat, hän ajatteli ihastuksissaan. Nyt minä olen päässyt sinusta perille. Sinä et ole sen pahempi kuin kukaan muukaan, kun vain tutustuu sinuun. Nyt et voi enää pettää minua.”

Nyt minä olen päässyt sinusta perille. Mikä kohtaamisen ja oppimisen riemu ja voitto. Ja kun kevät taas tulee, se seuraa ”luonnollisena jatkona sitä uutta elämystä, jonka hän oli voittanut omakseen”. Talvi, uusi kokemus, on opettanut Muumipeikolle jotakin tärkeää ja ehkäpä hänen kauttaan myös hänen äidilleen. Äitikin huomaa ainakin sen, että oikeastaan ”uimahuone on aika porvarillinen laitos” ja että ”talo tuntuu aivan kuin ilmavammalta ilman kaikkia noita mattoja ja pikkuesineitä. Nyt ei sitä paitsi tarvitse siivota niin usein.” Muumipeikolle itselleen koettu talvi kiteytyy kauniisti siihen, että varhaista kevätkukkaa on ehkä parempi olla peittämättä yötä varten: ”se selviää paremmin, jos sillä on vähän vaikeuksia”.

Niin, elämä on oppimista, koko matkan. Siksikin on hyvä osata tarttua hetkeen. Menneisyyttä on hyvä ymmärtää, mutta ehkäpä mielenkiintoisinta on sittenkin se, ”mitä tapahtuu juuri nyt”. Mäkeen vain, niin kuin peloton Pikku Myy. Tai ainakin kohti uusia oivalluksia, niin kuin Muumipeikko.

Taikatalvi on hieno, upea ja syvä kertomus itsensä kohtaamisesta maailman arvaamattomissa ääriviivoissa ja edelleen lohdullisesta selviämisestä – siitä, että tullakseen vahvaksi on kyettävä astumaan maailmaan silloinkin, kun se tuntuu vieraalta ja pelottavalta. Jansson on omistanut tämän teoksen äidilleen, eikä mikään teos voisikaan sopia äidille tätä paremmin. Jokaisen, niin ihmisen kuin muumin, on aikanaan oltava valmis katsomaan maailmaa silmästä silmään, ilman äidin tuttua ja hellää helmaa. Mutta juuri äiti on usein se, joka antaa lapselle valmiudet kasvaa omaksi itsekseen. Isän kanssa tottakai, mutta äidin helma on äidin. Ja esiliina, tassu, kotilieden äärellä keitetty hillo.

Ja kyllä, äidin ääni kuuluu sittenkin toisinaan myös läpi tämän sikeän unen – hän on läsnä silloinkin kun on poissa. Sellaisia äidit ovat. Ja aikanaan, kun äiti taas herää, on Muumipeikolla paljon kerrottavaa. Onhan hän kokenut jotakin sellaista, mistä äiti ei tiedä. Sillä Muumipeikolla on nyt kaikki: hän on ”ensimmäinen muumipeikko, joka on kokenut koko vuoden”. Niinpä niin, sellaisia ovat puolestaan lapset, kokevat aikanaan ehkä äitejään enemmän – tai ainakin toisenlaista. Voi, tätäkin ajatusta on hetki hengitettävä, kerättävä se talteen.

Uskoisin, että matkani Muumilaaksossa jatkuu, hiljakseen niin kuin matkaamiseni aina. Nämä kaksi loppuvuoden hämyssä lukemaani teosta ovat tuoneet muumien maailman taas ihanasti liki, ja nyt tahdon pitää sen tässä, vierelläni. Arvelen jo tietäväni, minkä teoksen tarvitsen seuraavaksi, mutta katsotaan, annetaan tuulien puhaltaa. Väliin luen taas jotakin muuta. En tahdo kiirehdellä, en, tahdon että matkani saa jatkua kauan, kauan...

Toivotan Taikatalven myötä lempeitä, lumenpehmeitä ajatuksia! Ehkä, jos me kaikki ajattelemme lunta, sitä tulee taas: ihania, valkeita hiutaleita... Mutta ellei, on ehkä hyvä muistaa, että mielellä on valta olla valkea silloinkin, kun maa on musta. Ja siinäpä sitä vasta onkin, taikaa.

Ja vielä: Rohkeutta! Kolmansia yrityksiä! 
Niitäkin, joita ei enää edes lasketa!

PS. Niin kuin tiedämme, hyvät kirjat antavat ajatusten lentää. Vaikkapa sellaiseenkin, että minulla taitaa kyllä olla vielä tekemistä tavaroista vapautumisessa. Inhoan turhuuksia ja raivostuttavaa roinaa, mutta voi, rakkaita tavaroitani rakastan. Etenkin kirjoja. Tahdon ympäröidä itseni niillä, omistaa niitä. Mutta kirjathan eivät oikeastaan ole tavaroita, eiväthän? Ne eivät ole mattoja eivätkä pikkuesineitä, vaan maailmoita, avaruutta ja henkeä... (Eipä silti, haluan kyllä mielelläni pitää myös ne matot ja muutamat pikkuesineet.)

PS2. [Hajamielisen kirjoittajan myöhempi lisäys.] Tämä ihana tarina olkoon toinen talvikirjani Ullan talvihaasteeseen.

Astrid Lindgren: Joulukertomuksia (2002)

”Joulu on hauskaa aikaa, varsinkin Melukylässä. Silloin on varpusillakin mukavaa, sillä me panemme niille joululyhteitä. Ja tietysti myös punatulkuille ja kaikille muillekin nälkäisille pikkulinnuille.

Jouluna Melukylän lapsillakin on mukavaa, vielä mukavampaa kuin varpusilla. Ja nyt minä kerron, minkälaista täällä Melukylässä on jouluna.”

Tarinasta Melukylän joulu

Saanko sanoa sen taas: ah, Astrid! Voi, kyllä saan, sillä kaikkihan me rakastamme ihanaa Astridia! Ja se, joka rakastaa, ymmärtää kyllä tämän loputtoman huokailun loputtoman tarpeen... Tässä se siis on, rakkaista rakkain joulukirjani: ihanan Astrid Lindgrenin (1907–2002) ihana joulukokoelma Joulukertomuksia (2002). (Niin niin, oikeastaan tämä on lasteni, mutta rakastan minä tätä yhtä kaikki...) Juuri tämä kokoelma tuo aina mukanaan suloisen tuulahduksen sitä aitoa ja oikeaa jouluntuntua – sitä, joka saa sekä mieleni että sydämeni joulun ihanaa lämpöä tulvilleen. Joulu sädehtii kirjassa Astridin aina niin ihanista sanoista, mutta yhtä lailla myös Ilon Wiklandin ikihurmaavista kuvista: se, joka on kokenut tämän suloisen sanojen ja kuvien liiton, on ehkä väistämättä kerännyt itseensä jotakin lähtemätöntä... Kuvitusta tässä on tosin valitettavan vähän: kokoelmateokset kai väistämättä vaativat kuvien karsimista. Mutta oi, onhan niitä sentään!  

Melukylän jouluriemua

Joulukertomuksia kokoaa yksiin kansiin monta Lindgrenin tarinoiden ihanaa jouluhetkeä Pukarikadulta Kesäkumpuun ja Melukylään. Mukana ovat myös aina niin punaposkinen Taina Tomera, hassu ja salaperäinen herra Kulkuri ja iki-ihana Tallin joulu. On lunta ja taikateiksi muuttuneita jäätyneitä jokia, on joulun salaisia ja suloisia puuhia, piparkakkujen, hyasinttien ja joulukuusen ihanaa tuoksua – kaikkea sitä, mikä tekee joulusta joulun.

Oi ihanaa lunta!

Näin hän sanoi:

-          Anna hyvä Jumala oikein pian lunta. Ajattele kukkia, ne pitäisi peittää lämpimästi, kun ne nukkuvat vasten maata ja kun nyt on niin kylmää.

Sitten hän kurkisti sängyn reunan yli ja sanoi minulle:

-          Olinpa minä etevä, en sanonut ollenkaan, että tarkoitin lumen kelkkaani varten.

Ja ajatella, kun me aamulla heräsimme, olikin alkanut sataa lunta.

Tarinasta On hauskaa, kun on joulu

Saattaapa hyvinkin olla, että hyvä Jumala kuulee pienten lapsosten herttaiset toiveet ja toisinaan ne toteuttaakin. Niin kävi ainakin Lotalle tällä kertaa, sillä lunta tuli kuin tulikin. Ja mikä riemu se onkaan: ihana, valkea lumi! Joskin toisinaan siitä saattaa kyllä saada myös tarpeekseen, ainakin jos joutuu tarpomaan ihan yksin läpi lumipyryisen metsätien niin kuin Liisa tarinassa Marikki, katso, lunta sataa. Silloin saattaa puuskahtaa kertakaikkiaan näin: ”Minä en mene ulos enää ennen joulua. Minä en taida mennä ulos enää koskaan.” Mutta onneksi voi sentään olla melko varma siitä, että pienen ihmisen ajatus ennättää vielä hyvinkin muuttua. Että se ”kaikki koko maailman lumi” on taas eräänä päivänä sittenkin aivan ihanaa...

Ja voi, entä kaikki ne ihanat, rakkaat joulupuuhat:

”Äiti laittaa makkaroita ja suolaa kinkkua, valmistaa katajanmarjajuomaa ja valaa kynttilöitä. Marikki ja Liisa saavat myös auttaa. He leipovat piparkakkuja ja keittävät nekkuja, he tekevät marsipaanista pieniä ihania porsaita ja leikkaavat silkkipaperia keittiön hellatankoa vasten. Joka päivä tapahtuu jotakin erikoista, ja tuntuu yhä enemmän ja enemmän joululta. Mitä ihanin piparkakkujen, nekkujen ja muiden herkkujen tuoksu leijuu koko Kesäkummun yllä.”

Tarinasta Nyt tuuli ja myrsky taas riehumaan käy

 

Kesäkummun piparintuoksua

Juuri sitä se on, ihana joulunodotus: sitä, että joka päivä tapahtuu jotakin erikoista. Jokaisessa kodissa joulu hiipii lähemmäs ja lähemmäs omalla tavallaan – kaikilla on ehkä jotakin samaa mutta myös jotakin aivan omanlaista. Ja niin joulu leijailee ympärillä, tuoksuina ja tunnelmina, hellivänä lupauksena hetkestä joka on vuoden suloisin...

Mutta voi, jonakin vuonna saattaa käydä niinkin, että torilla ei enää olekaan joulukuusia, ei ollenkaan. Että joulun ihaninta ihanuutta ei ehkä saadakaan. Ei, vaikka kuinka itkisi ja sanoisi että ”meillä täytyy olla kuusi”. Mutta ehkäpä ihmeitä tapahtuu? Sellaisia, että joulun hyvä haltiatar aivan vaivihkaa tuuppaa kiukkuisen sedän kuormasta mitä ihanimman kuusen – niin, juuri sillä hetkellä kun pikkuinen Lotta istuu lumihangessa murehtimassa. Ja niinpä vain

”Aatonaattoiltana koristeltiin joulukuusi Pukarikadun keltaisessa talossa. Sitä koristeli koko perhe: äiti ja isä ja Janne ja Minna ja Lotta. Ja Lotta sai ainakin kymmenennen kerran kertoa kuorma-autosta ja kuljettajasta ja kaikesta.”

Tarinasta Lotta osaa mitä vain

Lotta osaa mitä vain!

Ja niin, eihän siinä siitä haltiattaresta taidettu oikeastaan kertoa, mutta ainahan lukija saa laittaa sekaan vähän omiaan... Ja totta on ainakin se, että Lotta osaa mitä vain – osaa, vaikka onkin kaikista pienin.

Ja entäpä Taina, tomera pikkuinen Taina, joka asuu mummin kanssa pienessä somassa tuvassa, joka on kuin satumökki. Kun mummi satuttaa jalkansa vain viikkoa ennen joulua ja joutuu vuodepotilaaksi, Taina on se joka tuo joulun taloon: siivoaa ja häärää keittiössä, menee torille myymään piparminttutangot ja puuhaa lahjasalaisuudetkin.

”Etkö usko, että Taina Tomeralla ja mummilla oli oikea joulu sinä vuonna? Olisitpa kurkistanut pikku ikkunasta sisään jouluaattoiltana. Olisit nähnyt puhtaat ikkunaverhot ja riepumatot lattialla ja hienon joulukuusen, joka oli ihan mummin sängyn vieressä.

Olisit nähnyt myös joululahjat mummin vihreällä peitolla. Ja miten Taina istui sängyn laidalla mummin vieressä ja miten hänen silmänsä tuikkivat, kun hän avasi paketin ja näki nuken. Mutta ehkä ne tuikkivat vielä kirkkaammin silloin, kun mummi avasi oman pakettinsa.”

Tarinasta Taina Tomera auttaa mummia

Mummin ja Tainan oikea, ihana joulu! 

Lindgrenin joulutarinoihin kuuluu myös kirkko, tunnelmallinen rekiretki varhaisessa jouluaamussa. Lotan perhe ei ehkä aja kirkkoon reellä, mutta ihanaa matkanteko on yhtä kaikki:

Kerran Janne sanoi minulle:

-          Mistä sinä pidät eniten, auringosta, kuusta vai tähdistä?

Sanoin että pidin niistä kaikista yhtä paljon. Mutta ehkä sittenkin, sittenkin vähän enemmän tähdistä, sillä ne valaisevat niin kauniisti, kun mennään jouluaamuna kirkkoon.

Tarinasta On hauskaa, kun on joulu

Joulun sanoma ja ajatus eivät unohdu kirjassa muutenkaan, vaan Tallin joulu tuo joulun kertomuksen kauniisti pienelle ja isollekin kuulijalle, sellaisena että sen saa ottaa vastaan siten kuin tahtoo. Nainen ja mies vaeltavat tietä pitkin pimeässä ja haluavat jo levätä, mutta kaikissa taloissa nukutaan jo. Vain tallin ovi on auki. Ehkä eläimet ihmettelevät saapujia, mutta ymmärtävät sittenkin, että hekin tarvitsevat lämpöä ja suojaa.

”Mutta kun yö oli pimeimmillään, kuului hiljaisuudessa vastasyntyneen lapsen ensimmäinen kirkaisu. Ja samalla hetkellä yön kaikki tähdet syttyivät taivaalle.”

Tarinasta Tallin joulu

Tämäkin kokoelma on tulvillaan Lindgrenin ihanaa, lämmintä viisautta, huumoria ja ymmärrystä – ja sitä aitoa, oikeaa elämäntuntua jota lapsen ympärillä leijuu. Näistä toinen toistaan ihanimmista tarinoista on melkeinpä mahdotonta valita suosikkia, mutta onneksi ei tarvitsekaan. Marikki, katso lunta sataa on kyllä aina vain yhtä koskettava (ja tästä ihanuudesta olen kirjoittanut myös täällä). Mutta aina yhtä ihania ovat myös Melukylän jouluhetket ja pikkuisten, tarmokkaiden tyttösten, Lotan ja Tainan suloinen tomeruus. Kyllä lapset osaavat, monenlaista! Niin kuin vaikka sen, että juuri he tekevät joulun.

Ja aivan pian se jo onkin, ihana joulu. Silloin voi sen lempeään säteilyyn kääriytyvä ihminen, iso tai pieni, sanoa vaikka niin kuin Melukylän Anna:

- On niin kaunista ja jouluista, että ihan vatsaan koskee.

Mutta onneksi se on vain ihanaa nipistelyä, sellaista hyvää ja onnellista, joulun kipristelyä vatsassa asti. Kipristelyä, jota saa sentään tuntea jo nyt, joulua odotellessa. Ja ehkä, jos päivän taas hämärtyessä katsoo taivaalle, näkee jo tähdet jotka siellä loistavat, tuikkivat valoaan kaikkien maailman lasten kunniaksi. Sillä joulu on kaikkien, mutta ennen kaikkea lasten, elämän ihanien ihmeiden.

********************

Astrid Lindgren: Joulukertomuksia. 108 s. WSOY 2002.

 

Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu (1970)

”Syksyn verkkainen vaihtuminen talveen ei ole ensinkään hullumpaa aikaa. Se on turvaamisen ja huolehtimisen aikaa, se on aikaa jolloin itse kukin kerää talven varalta niin suuria varastoja kuin suinkin. Tuntuu hyvältä kerätä omaisuutensa aivan likelle itseään, koota ajatuksensa ja kääriytyä lämpöönsä ja kaivautua kaikkein perimmäiseen koloon, turvallisuuden keskipisteeseen, missä voi puolustaa kaikkea mikä on tärkeää ja arvokasta ja ikiomaa.”

On teoksia, joiden äärellä hiljentyy. Tuntuu, että sanoja joilla kertoa kokemuksesta ei ehkä ole. Että on jotenkin turhaa edes koettaa sanoittaa sitä syvää elämystä, jonka luettu teos on omilla sanoillaan antanut. Että kaikki mitä sanon, on itse teoksen rinnalla vain kovin vaitonaista ja tyhjää. Tämä teos, Tove Janssonin ihana, melankolinen Muumilaakson marraskuu (1970), on juuri sellainen kirja. Sen alakuloinen mutta samalla niin lohdullinen maailma jättää lukijansa surumieliseen mutta jotenkin myös ihmeen onnelliseen utuun, marraskuisiin mielialoihin joissa on kaipausta ja lähtöä mutta silti myös pysähtymistä, ja ennen kaikkea kuin lupausta jostakin uudesta, mahdollisuuksista kohdata maailma entistä valmiimpana ja vahvempana... Mutta niin, koska kuitenkin rakastan sanoja, pyrkimystä tavoitella tunnetilojen ja heränneiden ajatusten kirkastuksia, koetan saada sanotuksi jotakin myös nyt.

Ikioma, ihana kirjani.
WSOY 2010

Aloitan muistosta, sillä se on tärkeä, keskeinen. Kun ensimmäisen kerran vietin Muumilaakson marraskuuta, olin yhdeksänvuotias vesirokkopotilas. Oli syksy, ei ihan marraskuu vielä enkä minä ihan kymmentä. Rokko oli melko lievä, rellukoita oli vain vähän enkä edes kuumeillut. Kotona piti tietenkin silti pysyä, kokonainen viikko. Ja juuri tuohon viikkoon kuului tämä kirja, Muumilaakson marraskuu, jonka olin vähän aikaisemmin lainannut kirjastosta. Minä olin pieni ja pysyttelin pesässäni, syystuulien tuivertaessa ulkosalla, ja vaelsin hiljakseen maailmassa, joka oli täynnä kenties hieman käsittämätöntäkin kaihoa. Ehkä juuri tämän kokemuksen vuoksi tämä kirja kantaa minulle erityistä syksyn melankoliaa, sellaista mihin liittyy samaan aikaan sekä paikallaan pysymisen ihanuutta että ripaus kaipausta jonnekin, ehkä satuun tai vain syvemmälle omaan itseen, ja niin – ehkäpä mukana on myös iloa sopivankokoisesta muutoksesta, vaikkapa sellaisesta että täyttää aivan tuota pikaa kokonaiset kymmenen vuotta tai ymmärtää ehkä jotakin uutta itsestään ja maailmasta. Olen lukenut tätä teosta myöhemminkin mm. kirjallisuuden opinnoissa ja ylipäätään sellaisina hetkinä, joina olen tarvinnut tämän teoksen erityistä tunnelmaa, mutta vahvimpana säilyy kuitenkin aina juuri tuon ensimmäisen kohtaamisen muisto. Näin siitä huolimatta, että tämä on minusta(kin) niitä muumikirjoja, jotka Tove on kirjoittanut ennen kaikkea aikuisille. Vaikka toisaalta: tarvitseeko teos aina ensinkään tällaisia merkillisiä jaotteluita, onhan hyvä kirja usein juuri sellainen, että siinä on oma tasonsa kaikille, ikään katsomatta.

Muistan yhä, kuinka teoksen alakulo jäi lapsena ikään kuin leijumaan – se oli samaan aikaan sekä surullista että suloista alakukuloa. Ja sellaista se on minusta yhä: leijuvaa, surullista ja suloista. Varmasti teoksessa on paljon myös sellaista, jonka tavoittaa nyt eri tavalla kuin lapsena. On murheellinen menetys, että muisti ei tavoita kaikkea, lapsen ehkä hyvinkin syviä ajatuksia ja kokemuksia... Sen kuitenkin muistan, että kummastelin tätä ”muumi”kirjaa, jossa ei ollut muumeja ensinkään. Mutta muistan senkin, että pidin tästä kirjasta siitä huolimatta. Eikä sekään kaiketi haitannut, etten ehkä ymmärtänyt tästä aivan tai läheskään kaikkea: lapsi ajattelee ja ymmärtää tarinan omalla lapsen tavallaan.

Mitä sitten sanoisin? Lähtö, kaipaus, muutoksentarve... Toive huolettomuudesta ja pelkojen väistymisestä, jostakin mikä odottaa ehkä juuri tuolla, muumien ihanassa laaksossa... Oman itsensä ja elämänsä kohtaaminen, uskallus elää omaa elämäänsä omana itsenään, juuri sellaisena kuin on. Tässä ehkä ovat kiteytettyinä ne ajatukset ja teemat, joita tämä teos minulle kantaa. Vilijonka, Hemuli, vanha Ruttuvaari ja pikkuinen homssu Tuhto kaipaavat jokainen jotakin, omalla tavallaan, ja ehkäpä niin tekevät myös Nuuskamuikkunen ja Mymmelikin.

Kaikki tulevat etsimään Muumilaaksosta jotakin: ehkä lohtua ja turvaa, lämpöä ja mielekkyyttä, jotakin mitä omasta elämästä tuntuu puuttuvan. Muumilaakso onkin ehkä ennen kaikkea tavoiteltu mielentila, jotakin jossa ei olisi pelkoa eikä yksinäisyyttä vaan rohkeutta ja lämpöä. Mutta voi, Muumilaaksossa ei olekaan ketään, ei yhtään muumia eikä pikkuista Myytä. On vain tyhjyys ja kaikki nämä kummalliset, etsiskelevät kulkijat. Tyhjässä Muumilaaksossa, ilman muumien lämpöä ja pehmeyttä, on jokaisen kohdattava itsensä, omat kipupisteensä ja kaikki se mitä ehkä pakenee. Eikä edes Muumilaakso voi ketään muuttaa, vaan jokainen on myös siellä juuri sellainen on kuin: oma (epätäydellinen) itsensä.

Niin. Hemuli on aina pitänyt itsensä touhukkaana järjestelemällä tavaroita ja toisten asioita, eikä hänellä ole ikinä ollut ”aikaa lähteä merelle eikä hän sitä paitsi osannut purjehtiakaan” – ei, vaikka hänellä onkin vene, jonka hän uskollisesti tervaa joka ikinen kevät. Vilijonkka puolestaan rakastaa siivoamista, sen hyvää tekevää puhdistavuutta, mutta eräänä päivänä hän huomaa ettei enää pystykään siivoamaan. ”Tänään minä lakkaan olemasta Vilijonkka, minusta tulee jotakin muuta...”, hän ajattelee, ”toivottomana, sillä tietenkään Vilijonkasta ei koskaan voi tulla mitään muuta kuin Vilijonkka”. Pieni homssu kertoo iltaisin itselleen tarinaa, jossa puhutaan ”onnellisesta perheestä”, ja Ruttuvaari suivaantuu siihen, että aina pitäisi muistaa ties mitä ja olla muka huonokuuloinen (puhumattakaan siitä, että ne sietämättömät sukulaiset ovat ”koko ajan salaa pitäneet kemuja”). Ja Nuuskamuikkunen, joka on oikeastaan jo aikonut lähteä – niin kuin hän aina syksyisin tekee – kaipaa nyt sadelauluunsa tahteja, mutta huomaakin että ne ”olivat jääneet laaksoon ja ettei hän tavoittaisi niitä mistään muualta.”

Entä Mymmeli? Ihana, kepeäaskeleinen Mymmeli, jonka mielestä on niin ”mukavaa olla mymmeli” eikä ”maailmassa ole mitään mukavampaa kuin viihtyminen”. Mymmeli pesee hiuksensa sadevedellä ja vailla minkäänlaisia omantunnontuskia valitsee itselleen talon suloisimman kamarin ja sen haahkanuntuvaisen vuoteen. Toki Mymmeli on toisaalta itsekäskin, mutta hänessä on myös hellivää huolettomuutta ja merkillistä viisautta ja tarkkanäköisyyttä. Juuri hän sanoo esimerkiksi tämän: ”Ota ihan rauhallisesti vaan, ei koko laaksossa ole mitään pahempaa kuin me itse.” Ja tämän: ”Minä en usko että Muumimammaksi voi tulla vain sillä tavalla että siirtää keittiön pöydän pihamaalle.” Ja niin, myös tämän: ”Miksi asiat muuttuisivat?”

Ja kyllä, jos ihminen uskaltaa tunnustella itseään riittävän rehellisesti, hän saattaa löytää näistä Muumilaaksoon pakenevista kulkijoista paljonkin tuttua. Kaikissa hahmoissa on jotakin hyvin inhimillistä ja juuri siksi niin koskettavaa – on kipeää keskeneräisyyttä, yksinäisyyttä, itsekkyyttä, pelokkuutta, surullista pyrkimystä olla muuta kuin on. Mutta lopulta onkin ehkä hyvä olla juuri se rosoinen, oman itsensä tuntuinen olento. Ja joskus, tarpeen tullen, saattaa olla vain hyvä myös hieman suuttua.

Nyt, tämän tämän kaiken kirjoitettuani, tunnen edelleen tiettyä voimattomuutta. Tuntuu, etten kykene siirtämään tämän teoksen vahvuutta omiin hentoihin sanoihini. Mutta samalla olen itse kirjan ja sen hyvää tekevän tarinan hellässä hyväilyssä joka silittelee, valaa luottamusta siihen että on hyvä olla juuri sellainen kuin on. Ei tarvitse olla mitään muuta. Ei, koska ollaksemme onnellisia me kaikki tarvitsemme ennen kaikkea sitä, että hyväksymme ja arvostamme itseämme juuri sellaisina kuin olemme – kohtaamme itsemme, aidosti omana itsenämme. Ajattelen tätä:

”On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi.”

Ajatuksen voi lukea monella tavalla, itse kukin itselleen. Tämä kirja täytyy jokaisen itse kokea ja tuntea, ehkäpä yhä uudestaan. On avattava ovi Muumilaakson harmaanhaikeaan marraskuuhun, koleaankin, kaikkeen sen tyhjyyteen ja täyteyteen. On katsottava silmiin Vilijonkkaa, Hemulia, Ruttuvaaria, Tuhtoa ja Nuuskamuikkusta, Mymmeliäkin, nähtävä heidät kaikki sellaisina kuin he ovat. On, sillä heissä on jotakin hyvin tärkeää, jotakin jota kohti on tarpeellista katsoa.

Ja ei, syksyn verkkainen vaihtuminen talveen ei ole ensinkään hullumpaa aikaa. Se on hienojen hetkien ihanaa aikaa, hiljentymistä ja ajatusten tunnustelevaa tutkimista, hyvää tekevää katselemista sisäänpäin. Ymmärrykseni siitä, miksi muumikirjat ovat niin hienoja kuin ovat, on jälleen saanut vahvistusta: siksi, että ne ovat hyvin, hyvin viisaita. Kiitos Tove!

**********

Tänä vuonna on vietetty Tove Janssonin juhlaa: elokuun yhdeksäntenä tuli kuluneeksi sata vuotta tämän hienon taiteilijan syntymäpäivästä. Minä en juurikaan ole ennättänyt mukaan tähän juhlavuoden humuun, mutta ainakin yksi kirja tämän syväsanaisen tarinoijan kunniaksi oli ennen vuoden päättymistä sentään luettava. Syksyn surumielisessä kauneudessa ja oman kuukauteni kainalossa kirjaksi valikoitui kuin itsestään juuri tämä, Muumilaakson marraskuu. Kaipasin tätä kirjaa tosin jo silloin, kun oli vielä vehreää. Tälle oli siis varmasti aivan erityinen tarve.

Juhlavuosi päättyy niin kuin juhlavuodet aina. Mutta Toven tuotanto pysyy ja odottaa kyllä hitaampaakin tarttujaa – onneksi. Minäkin ennättelen (takaisin) hänen kirjojensa pariin omaan tahtiini. Arvelen tietäväni jo, minkä teoksen häneltä seuraavaksi luen: talvenhohtoisen Taikatalven. Mutta luulen, että tuon kirjan aika ei ole aivan vielä, minun täytyy jättää hetken verran tilaa sen ja nyt kokemani marraskuun väliin. Nämä ovat suuria kirjoja, joita en voi enkä halua lukea pikaisesti peräjälkeen. Tarvitsen ja tahdon niiden väliin jotakin muuta, toisenlaista, joka ikään kuin puhdistaa ajatukset uuteen tarinaan muumien kiehtovasta maailmasta, antaa ottaa sen kirkkaampana vastaan.