Veera Vaahteran Sattumalta sinun (2015) ja vähän vielä Vaahterasta yleensäkin

- kiitos kirjastolle -

Kuten aiemminkin jo hehkutin, Pauliina Vanhatalon viihteellinen alter ego Veera Vaahtera kirjoittaa täydellistä täsmähömppää juuri minulle. En ihan ole vielä päässyt perille siitä, mikä kumma yhteys minun ja Vaahteran välillä oikein vireilee, mutta arvelen, että tällä hurmaantumisellani on jotakin tekemistä ainakin Vaahteran tarinarakennelmien ja omien viimeaikaisten lukutarpeitteni kanssa. KAIKISSA Vaahteran teoksissa on ollut jotakin, joka on tavalla tai toisella tullut lähelle, ja viime kuukaudet ovat erilaisista syistä johtuen olleet sellaisia, että minussa on selvästi ollut tilaus myös tällaiselle ihanalle, hellivälle kepeydelle. Ihan varmasti on myös niin, että Vaahtera kirjoittaa oikeasti laadukasta ja tasokasta hömppää (ja ehkä pitäisikin nyt kartella koko tuota kategorisoivaa sanaa, mutta koska se kumminkin on oikeastaan sanana aika suloinen, vaalin sitä nyt silti). Vaikka en viihdekirjallisuutta erityisen laajasti tunnekaan, rohkenen reteästi sanoa, että Vaahteran teokset ovat lajityyppinsä aatelia: hyvin ja kauniisti kerrottuja tarinoita, joissa on kepeyden rinnalla myös jotakin syvempää.

Tuttavuuteni Vanhatalon kirjallisen tuotannon kanssa alkoi viime keväänä teoksesta Keskivaikea vuosi (2016), joka koostuu Vanhatalon omakohtaisista masennuskokemuksista, ja jatkui hetimiten myös kirjailijan kaunokirjalliseen tuotantoon. Ensimmäinen Vanhatalolta lukemani romaani oli Pitkä valotusaika (2015), joka – samoin kuin tuo Keskivaikea vuosi – kuuluu ehdottomasti kuluvan vuoden parhaisiin lukukokemuksiini. Vanhatalo hurmasi minut näillä molemmilla teoksillaan niin, että tunsin vastustamatonta vetoa tutustua myös tähän hänen viihteelliseempään kirjoittajapuoleensa ja kas, kuinkas kävi: vaikka minusta ei oikein ole ollut lukemaan hömppää pitkään aikaan, Vaahtera otti ja koukutti, ja keväästä tähän hetkeen olen lukenut kaikki Vaahteran neljä teosta ilman että on tullut edes ähky. Onnellisesti eksyksissä (2012) sulostutti vappuani, Rakkautta, vahingossa (2013) ja Kevyesti kipsissä (2016) luin kesällä, ja koska kamarini juuri niihin aikoihin vietti hetken aikaa hiljaiseloa, en niitä täällä tullut hehkutelleeksi. Nyt sitten onkin niin, että ihan jo periaatteesta hehkutan tätä viimeksi lukemaani Sattumalta sinun (2015) ja samalla – tai ennen kaikkea – vielä kerran (no joo, ei ole ehkä viimeinen :)) Veera Vaahteraa noin niin kuin yleensä. (Nyt minulla vaan onkin sitten ikävä ongelma: mitäs minä nyt mahdolliseen hömpäntarpeeseeni luen, kun kaikki Vaahteran kirjat on jo ahmatoitu? No, onneksi on toivoa, että hän kirjoittaa lisää...)

Sattumalta sinun kertoo Karoliinasta, joka parisuhdekoukeroidensa keskellä painiskelee myös akateemisen pätkätyöläisyyden kurimuksessa: väitöskirja on kirjoitettu ja pätkä sieltä pätkä täältä aina välillä saatu, mutta eläkevirkaa ei ole juuri ollut näköpiirissä ennen kuin ehkä nyt, kun pieni pelastusprojekti filosofian laitoksella toimii kenties siltana myös eteenpäin. Huolia Karoliinalla aina vaan riittää, rakkauden ja työn ja vähän kaiken muunkin suhteen, ja unta sitä myöten oikein ei. Yliopistomaailmaa (ja samalla työelämää laajemminkin) teoksessa katsellaan pehmeästi pilke silmäkulmassa, vähän pohdiskellenkin, ja filosofian laitoksen miljööseen sopien mukana on myös mukava ripaus filosofiaa :) Romanttisella rintamalla Karoliinan elämässä pyörivät entinen poikaystävä Ville, josta Karoliina edelleen saa lounasseuraa, sekä filosofian laitoksen sohvalla rentoileva Matias. Luvassa on juuri sopivasti koukeroita ja romanttiselle tarinalle tarpeellisia väärinkäsityksiä, kunnes lopussa kaikki on ihanasti kohdallaan.

Siispä, pitemmittä puheitta: suosittelen lämpimästi Vaahteran teoksia laatuhömpän nälkään!

Hömpänpömppää

- viikonloppuluettavaa -

Minähän olen (nykyisin) niin henkevä, että en lue hömppää. Että luen vain hyvää/laadukasta/ylevää/korkeatasoista kirjallisuutta, jolla on viihdearvon sijaan taiteellinen arvo. Asian varmistamiseksi ja lukijaidentiteettini selventämiseksi olen muun muassa moittinut kamarissani erästä historiallista viihderomaania ja rutissut esimerkiksi sen liian ilmeisistä historiallisista kehyksistä. Mutta nytpä onkin niin, että olen itseni kanssa myös vähän eri mieltä, ja ihan jo tuosta viihdearvon ja taiteellisen arvon vastakkainasettelusta. (Ja missä se sitä paitsi olikaan se viihteen ja sen toisen raja? No, ei mennä nyt siihen, koska muuten tämä kirjoitus ei ikinä pääse siihen asiaan mitä tällä mielestään on. Vaikka kyllähän tuokin kysymys tähän tietysti liittyy. Itse asiassa se on myös tämän asian ytimessä. Niin että voisihan sitä, tässä, vähän – Ääh, pää kiinni. Minäkö? Sinä. Mutta onhan se – Nyt kyllä!)

No niin. Totta toki on, että en minä mitä tahansa hömpänpömppää oikein jaksa lukea enkä noin niin kuin yleisesti ottaen tunne mitään erityistä vetoakaan kyseistä "lajia" kohtaan. Kaavamaiset tarinat ja tietty syvyyden puute alkavat aika nopeasti kyllästyttää, eivätkä ne oikein tunnu antavan mitään. Totta on sekin, että esim. historiallisella viihderomaanilla saattaa aika tietoiset kehykset olla ja että niihin saattaa lukijarassu myös ärsyyntyä. Mutta mitenkäs on, tekevätkö ne kehykset koko kirjasta sitten jotenkin huonon? Tai se ennustettava kaavamaisuus, tietty helppous? Eivät tietenkään. Huono ei ole erilaisen lajikategorian synonyymi, ja sopii muistaa sekin, että keskeinen osa esim. juuri historiallisen viihderomaanin viehätystä taitavat ollakin juuri ne selkeästi annetut ankkurit, joilla lukijakin voi tarinan tiettyyn historian hetkeen sijoittaa. Tämä rutisija on sitä paitsi itsekin elämänsä varrella suuresti nauttinut juuri niistä kehyksistä, jotka ovat kertoneet yksityiskohtia historiasta ja tarinoiden historiallisista miljöistä ja ehkäpä myös hyvällä tavalla kuvittaneet tarinaa. Eikä sovi unohtaa sitäkään, millainen arvo helposti ja vaivattomasti soljuva tarina usein on, vaikka sitten ennalta-arvattavakin – historiallisessa viihderomaanissa tai viihderomaanissa ylipäänsä. Miksi vain "vaikea" olisi hyvää ja arvokasta ja "taiteellista"? Ihan potaskainen ajatus. (Haa! Pääsinpäs sanomaan! Eikä sitä rajaa ole kuule aina kovinkaan helppoa vetää, onko se edes tarpeen, häh? No voi se olla, joskus, ja onhan se nyt jo ihan sellainen ilmiökysymyskin. Mikä ilmiö? No siis, tiedäthän sinä, on erilaisia kirjallisuuksia ja kyllä niistä pitää voida jonkinlaisin käsittein keskustella. No joo, okei, kunhan ei arvoteta! Niin, sehän se...)

Muistellaanpa. (Juu, olen muistellut samaa ennenkin, mutta menköön, tämä muistelu on niin mukavaa.) Yläasteikäisenä minua sytytti huomattavasti enemmän Angelika-sarja kuin Seitsemän veljestä (ja ymmärrän tämän kyllä täysin). Opiskeluaikoina (niinä taannoisina) ahmin ähkyyn asti Kaari Utrion keskiaikaisiin miljöisiin rakentelemaa romantiikkaa (juu, ihan jo opiskelujenkin vuoksi luin kyllä silloinkin esim. myös niitä klassikoita, mutta monet niistä olivat kovin raskaita, eivätkä kaikki suinkaan aiheuttaneet sellaisia hurmiotiloja kuin Kallas ja Onerva – Utrio taas tarjoili vähän niin kuin satuja, joiden lisäbonuksena oli keskiaikajanoisen virvoittaminen). Myöhemmin, pienten palleroiden univelkaisena ja ehkä hieman tahma-aivoisena äitinä nautin suuresti myös Enni Mustosen romaaneista ja esim. Anneli Kivelän Katajamäki-sarjasta (ei kiitos mitään venäläisiä (eikä oikein suomalaisiakaan) klassikoita tässä kohtaa ja huom: oma tahma-aivoisuuteni ei tässä merkitse minkäänlaista arvotusnäkökulmaa mainittujen kirjojen suhteen vaan viittaa ennen kaikkea lukutarpeitteni laatuun).

Ja nytkin, kun olen tällaiseksi superhenkeväksi kulturelliksi jo erinomaisuuttani kehittynyt, minulla on ihan ikioma hömppäkirjailijasuosikkini. On nimittäin ilmennyt, että Pauliina Vanhatalon viihteellinen alter ego Veera Vaahtera kirjoittaa täydellistä täsmähömppää juuri minulle. Vaahteran kirjoissa kirjoitetaan suomen kielen gradua ja omataan äärettömän huono suuntavaisto, muutetaan maalle mummon taloon ja saadaan vauva, ollaan introverttejä ja töissä kirjastossa. Kaikki asetelmia, joihin jollakin tasolla voin samaistua, joten rentouttava elämys on siltäkin osin taattu. Ja romantiikka ja kosijakuviot kukoistavat tietenkin somasti siinä sivussa. Yksi Vaahteran romaaneista minulla onkin vielä lukematta ja aah, löysin sen juuri sopivasti kirjastosta viikonloppuani sulostuttamaan. (Tattadaa, tärkeilijä rakastaa kuin rakastaakin ehtaa hömppää! Tärkeilijä? Niin! Enhän minä – Kyllä sinä! Mutta haa, sinä sanoit että hömppää!! Kukas se nyt kategorisoi? No joo... ne käsitteet, tietysti... keskustelua varten.)

On oikeastaan aika hauskaakin olla asioista itsensä kanssa eri mieltä. Vaikka nyt sitten tästä hömpän "arvosta". Ja toisinaan sitä kyllä saattaa ihan huomaamattaankin päästä itsensä kanssa myös sopuun. Sekä minä että minä ymmärrämme ainakin sen, että erilaisilla kirjallisuuksilla on erilaiset tehtävät (tästäkin ne tosin kohta varmaan riitelevät, siis "tehtävästä"). Se toinen minä puhisee kyllä aina jotakin kaupallisten arvojen kirouksista ja on siinä toki toisenkin minäni mielestä jossain määrin oikeassa. Luulen silti, että se on vähän sellainen ärsyttävä elitisti, joka oikeastaan joutaisi jorpakkoon. Toinen taas näkee kulttuurin ja sitä myöten myös kirjallisuuden ehkä laajemmin (vaikka se toinen varmaan onkin olevinaan se henkevämpi ja ylevämpi ja myös kykenevämpi) ja muistuttaa, että ei esim. viihdekirjallisuudessa suinkaan ole kysymys vain kaupallisuudesta vaan myös elämyksellisyydestä ja ihmisyyttä ja maailmaa koskevien tarinoiden kertomisesta. Ja sitä paitsi: jos viihderomaanit myyvät (myyvätkö? ei minulla ole tilastoja tähän hätään.), niin sehän on kirjailijalle vain kelpo tapa saada (lisä)ropoja. Ja koska se toinenkaan minä ei pönöttelystään huolimatta ole ihan aasi, se kykenee kyllä lähestymään myös näitä tämän toisen avarakatseisempia ajatuksia. Mutta noh, ehkäpä nämä kaksi voivat nyt jo vetäytyä teelle (toiselle vahvaa earl greytä, toiselle keveää vihreää, kummin päin sitten lieneekään) ja jatkaa keskusteluaan keskenään.

Heitänpä kuitenkin vielä ilmaan erään heidän ajatustenvaihdostaan syntyneen synteesin: olen saanut päähäni, että mitä jos koettaisin itsekin kirjoittaa myös sitä hömppää. Minulla olisi pari (itseäni) kutkuttelevaa ideaakin jo, alkutekijöissään kyllä mutta silti. Siinäpähän sitten voisin myös empiirisesti testata esim. sitä, miten ”helppoa” hyvän hömppäromaanin kirjoittaminen on. Noh, usein olen parempi ideoimaan kuin toteuttamaan, joten nähtäväksi jää miten tämäkin idea käytännön tasolla etenee. Mutta noin niin kuin ajatuksena tämä on ainakin aika viekoitteleva. Ajatus liittyy myös laajempaan kysymykseen kirjoittajan erilaisista kirjoittajuuksista, josta siitäkin ehkä jotakin vielä joskus. Emmehän me juuri minkään suhteen ole vain yksi vaan monta! (On sinun kanssasi kyllä joskus vähän raskasta. Kiitos samoin kuule. Mutta, no, onko sulla vielä sitä teetä siinä? Otatko lisää? Joo, kiitos. Niin, kuule, sitä piti vielä sanoa että...)

Niin että mikä se oli se asia? Ehkä se, että toisinaan tämä kompleksinen kokonaisuuteni, jota kutsun myös minäksi, taitaa kyllä ihan oikeasti viihtyä sen hömpänkin äärellä. Avainsanoja ovat vaan ehkä juuri se täsmähömppä ja sen ohella myös sopiva annostelu.


Toivotan hyvää viikonloppua ja kulloiseenkin lukutuuleen täydellisen täsmäsopivaa luettavaa!

(PS. Veera hei, kirjoitathan lisää?)

Hilja Valtonen: Nuoren opettajattaren varaventtiili (1926)

”Ajattelin, että sinun on hyvä saada uskottu ystävä mukaasi, kun lähdet outojen ihmisten ilmoille. Tiedän, kuinka vaikeata elämä on, kun sydän on täynnä asioita eikä ole ymmärtävää ystävää, kenelle niistä kertoisi. Kirja ei petä. Se on sopiva varaventtiili ilolle, surulle, ikävälle ja ... niin ... ja ...”

”Ja rakkaudelle”, täydensin rohkeasti. ”Kiitos! Tulen käyttämään varaventtiiliäsi.”

Kyllä: tietoinen ja tavoitteellinen hyppäys naisille suunnatun viihdekirjallisuuden puolelle! Vaikka tällainen kirjallisuus ei juuri tällä elämäni hetkellä olekaan lukuhalujeni keskiössä tai edes laitamilla, halusin ihan tahallisen tarkoituksellisesti käydä pientä kirjallisuuskeskustelua tämän viihdekirjallisuutemme klassikkohengettären, Hilja Valtosen (1897–1988), kanssa.

Kiitos kirjastolle!

Valtonen oli, kuten monet varmaan tietävätkin, kirjoittava opettaja. Hän toimi opettajana vuosikymmeniä ja kirjoitti päätoimensa ohella paitsi lukuisia romaaneita myös näytelmiä, novelleja ja pakinoita (tiedot kerrattu teoksen kansiliepeestä). Tämä nyt lukemani teos, päiväkirjamuotoon kirjoitettu Nuoren opettajattaren varaventtiili (1926), oli hänen esikoisteoksensa, joka heti ilmestyessään oli huikea menestys ja kohosi myöhemmin myös viihdekirjallisuuden keskeiseksi klassikoksi. Teos on minulle tuttu jo taannoisista kirjallisuuden perusopinnoista, mutta kovin tarkkaan en sitä useiden vuosien etäisyydeltä enää aktiivisesti muistanut. Toki jotakin sen herttaisen vanhahtavasta tunnelmasta ja myös tietyistä viihdekirjallisuuden kaavoista oli tallentunut jonnekin muistini kerrostuneisiin sopukoihin ja nyt, uudella lukukerralla, se olikin jotenkin hyvin tuttu – ja uskoisin, että tämä tuttuus johtui yhtä lailla muistisopukoiden aktivoitumisesta kuin lajityypin tavanomaisista konventioista. Huomautan vielä, että olen kokenut kirjallisuushistoriallista mielenkiintoa palata tämän teoksen äärelle jo hyvän aikaa, mutta saattaa olla, että blogimaailmassamme hiljattain kukoistanut kirjallisuuskeskustelu antoi tämän lukemiselle nyt sen ratkaisevasti liikahduttavan sysäyksen... 

Niin:

 

Opettajatarhan ei saa olla nuori ja iloinen tyttö, vaan viisas ja jäänaamainen vanhapiika, vaikka ei sitten olisikaan ”laillista” ikää vanhempi.

Eipä ei, mutta Liisa Harju on sellainen silti, nuori ja iloinen. Teoksen juonikuvio on pääpiirteissään tämä: juuri laillisen iän saavuttanut savolaisneito Liisa lähtee tekemään ensimmäistä opettajanpestiään Pohjanmaalle. Selkkauksia tulee luonnollisesti jo heimoeroista, mutta ennen kaikkea tietysti seudun tavoitellusta poikamiehestä. Sankarittarellahan on luonnollisesti mitä hurmaavin hymy, jolla hän valloittaa miehen jos toisenkin. Mikään hepsankeikka hän ei kuitenkaan ole, vaikka välillä vähän keikisteleekin – hänen sydämensä on uskollinen vain yhdelle, sille omalle ihanalle prinssille, joka kuitenkin pysyy poissa niin että sydäntä särkee...

Tietenkin Liisa on aitoon sankaritartapaan myös sopivan sähäkkä ja itsepäinen, omista oikeuksistaan tarmokkaasti kiinnipitävä ja itsenäinen nainen, jota eivät edes itsetietoiset pohjalaiset lannista. Liisa on siis hyvä ja kunniallinen, mutta ei liian kiltti. Kun saduista vielä lainautuu paitsi pelastava prinssi myös ilkeä äitipuoli, joka ei tytärpuolensa arvoa juuri ymmärrä mutta tulee samalla opettaneeksi tälle omien puolien pitämistä, saadaan aikaiseksi oikein soma viihdekirjallinen neitonen. Niin, Liisa on kaikin puolin oikein mallikelpoinen nuori nainen, jolla ovat omanarvontunto ja siveellinen puhtaus esimerkinomaisesti kohdallaan.

Erinomaisesti sankaritarta kuvastavat mm. hänen tunnelmansa ensimmäisen työpäivän aamuna. Nuoren opettajattaren sielussa kuplii silloin keitos, jossa litraan pelkoa oli kiehautettu kolme desilitraa uteliaisuutta, keitos suurustettu ruokalusikallisella kainoutta ja mausteeksi riputettu hyppysellinen uhmaa. Tällä sopalla hän tuntuukin sitten pärjäävän melko mukavasti – sekä työssään että elämässään muutenkin.

Kepeän tarinoinnin lomassa annetaan toki myös pikkuisen satikutia ihmisten loputtomalle tärkeilylle sekä mm. sille, kuinka paremman väen tyttärillä on aikaa lepäillä kotona kun taas vähemmän varakkaiden on lähdettävä hankkimaan leipäänsä. Köyhimmästä päästä ei Liisankaan lapsuudenkoti silti ole, ja hän saakin tunnustaa itselleen myös oman ennakkoluuloisuutensa, kun huomaa suhtautuneensa köyhempään ja ”sivistymättömämpään” työtoveriinsa ylemmyydentuntoisesti: Liisalle opettajanpaikka on vain välttämätön porras parempaan, kun taas Rauhalle se on ihannoitu, korkea päämäärä.

Osasensa saa siveyskeskustelukin, kun kylillä keikistelee myös tyttöjä, jotka eivät suutahda suukkosesta. Tyttöjäkin on kahdenlaisia: sellaisia, joita rakastellaan, ja sellaisia, jotka naidaan. Luonnollisesti arvaamme, kumpaa sorttia on sankarittaremme. Tässä kohtaa on myös huomattava sanojen mielenkiintoisesti muuttuva semantiikka: teos on vuodelta 1926, eikä kaikilla sanoilla välttämättä ole aivan samaa merkitystä kuin nykyään :)

Tottakai Nuoren opettajattaren varaventtiili on hyvin kepeä. Se on kuitenkin myös jotenkin suloinen: siinä on oman aikansa kirkaskatseista suloa ja tiettyä somaa viattomuutta, mikä tekee lukukokemuksesta myös lempeän ja omalla tavallaan viehättävänkin aikamatkan. Teos kantaa omaa aikaansa niin sanavalinnoissaan ja miljöissään kuin tarinansa suloisessa puhtoisuudessa. Ja niin, siinäkin, että teoksen hurjimpia ilmauksia ovat suudelma ja kuherrella, on jotakin aika söpöä.

Lajityyppinsä klassikkona teos on myös oiva esimerkki siitä, kuinka kirjallisuus on aina (tai ainakin hyvin kauan) ollut yhden sijasta monta. Viihdekirjallisuus on kuulunut myös entisiin aikoihin ja kerännyt ajan mittaan oman klassikkonsa. Itse tunnen tätä lajityyppiä kokonaisuudessaan kehnohkosti mutta sentään sen verran, että rohkenen sanoa Valtosen ansaitsevan paikkansa oman lajinsa raikkaana hengettärenä. Hänen kielensä on elävää, hauskaa ja vivahteikasta ja tarinan pyörittely mitä suloisinta ja turvallisinta. Valtonen on selkeästi halunnut kirjoittaa nimenomaan laadukasta viihdettä ja omassa lajityypissään hän kyllä toden totta loistaa, edelleenkin.

Suuria syvyyksiä ja taiteellisia taivaita hänen teoksensa ei tietenkään tarjoa, mutta ei se ole sen tarkoituskaan. Niille, jotka pitävät kepeästä, suloisesta ja harmittoman leppoisasta kirjallisuudesta, suosittelen tätä vaikka kesäiseen riippumattoon: pörriäisten puuhastelu, kesän tuoksut ja Varaventtiili saattavat olla lyömätön yhdistelmä (muista myös jäätelö ja mansikat). Muutkin voivat halutessaan tehdä tämän äärellä pienen kiehtovan tutkimusretken viihdekirjallisuuden historiaan, mutta tähdennän että kyynisyys ja tietty (korkea)kirjallinen vaateliaisuus on hyvä jättää matkasta pois: Valtonen ansaitsee tulla luetuksi nimenomaan oman lajityyppinsä lentäväsanaisena taiturina.

Oma kokemukseni teoksen äärellä oli soma, kepeä ja harmiton. En ole hurmioitunut, mutta en hermostunutkaan. Niin, meillä oli oikeastaan aika mukava kirjallinen tuokio, Hiljalla ja minulla. Hilja muistutteli ilakoivaan tapaansa, että myös viihdekirjallisuudella on omanlaisensa ansiot ja että myös sen puolella saattaa olla hyvinkin näppäriä sanasähikäisiä. Enkä minäkään tällä kertaa alkanut tehdä asioista vaikeita, vaan muistuttelin itseäni valintani tietoisuudesta ja tarkoituksellisuudesta. Aivan heti en toista Valtosen teosta varmastikaan silti lue. Jos kepeän viihteen nälkä kuitenkin taas jonakin päivänä yllättäen iskee (eihän sitä koskaan tiedä!), Valtonen saattaa raikasta ajankuvaa välittäessään olla minullekin oiva valinta. Lopuksi vielä pieni hersyttelevä sitaatti:

Loppujen lopuksi miehet ovat taivaallisen isän luomia suuria kysymysmerkkejä, 

joiden selvä järkeily ei jaksa koskaan naiselle täysin valkeaksi selvitä.

Toivotan tämän kepeäniloisen klassikon myötä myös oikein hyvää Vapun päivän iltaa sekä ihanaa alkavaa toukokuuta!