Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat (2017)

Aina rehellinen, ei koskaan falski.

Taiteen tehtävänä on paljastaa kohteestaan jotakin salattua.

Olet lintu ja lentelet, kokeilet, et takerru.

On kirjailijoita, joiden sanoja hengittää. Ihan oikeasti hengittää. Joiden sanoissa on omaan hengitykseen sopiva rytmi niin että rintakehä lukiessa liikehtii sanojen mukaan tai sanat rintakehän mukaan, pakottomasti ja luonnollisesti. Kirjailijoita, joiden sanojen äärellä jälleen kerran ymmärtää myös sen, että tärkeintä kirjallisuudessa on elämys ja kokemus ja se miten kirjallisuus on jotakin ihmiseltä ihmiselle, miten kirjallisuuden kautta jaetaan ihmisenä ja maailmassa olemisen kipua ja kauneutta ja samalla kaikki se mitä kielellä, kertomisella, voidaan tehdä, niin, miten kaikki muu kirjallisuuden ympärillä on sitten jotakin muuta, tärkeää sekin mutta muuta.

Haahtela on yksi niistä, joiden sanat ovat minulle sellaisia, hengitystä. Hänen tekstinsä on hidasta ja mietteliästä, hieman surumielistä, sillä ei ole kiire, ei minnekään, se etsii ja kysyy, pysähtyy pohtimaan, tulee viereen ja vähän niin kuin silittää. Tällä kertaa Haahtelan teksti on ehkä myös jotenkin eri tavalla runsasta, melkein jo mietin että ehkä liiankin mutta en tiedä, ehkä ei sittenkään, onhan elämäkin – hetkien, ajatusten, olemassaolon, maailmoiden runsautta.

Mistä maailmat alkoivat? Pimeydestä, hiljaisuudesta, kun mikään ei liikkunut.

Niin. Ehkä maailmat alkavat hetkistä, joskus sattumanvaraisistakin. Vaikka 1950-luvun lopusta, lumisateesta ja nuoresta lakkipäisestä pojasta, Visasta. Juuri nähdystä elokuvasta, siitä miten poika äkkiä tuntee halua maalata, kertoa, miten mielessä herää päihdyttävä ajatus: minulla on tässä maailmassa aivan erityinen tehtävä.

Maailmat alkavat, kasvavat. Ja ihminen etsii itseään, itsestään ja ajastaan, ihmisistä ympärillään ja maailmoista, pala palalta, ehkä tohtii myös ihmetellä, kysyä, olla tietämättä ja jos, niin hyvä niin. Sitä se on, elämä, eikö olekin, itsen etsimistä maailmoista ja tämän kaiken loputonta ihmettelyä, ehkä myös väistämätöntä ulkopuolisuutta, mahdottomuutta kuulua ihan kokonaan joukkoon. 

Visa makasi täkin alla ja ajatukset tulivat ja menivät, pilvien lailla. Hän oli syntynyt tähän maailmaan ja hänelle oli annettu elämä. Hän keräsi matkan varrelta mitä löysi, kokosi siitä itsensä. Hän etsi kaikkea minkä tunsi omakseen, kokosi maailmalle hajonnutta palapeliä. Koskaan ei tiennyt mistä seuraava pala löytyisi, mutta jokaisen palan myötä hän koki riemua, tunsi kuinka se loksahti paikalleen, löysi pienen ja tärkeän paikkansa hänen sisältään.

Ajattelen ihmisiä, joita Visa kohtaa, heidän merkityksiään, sitä miten me kaikki kohtaamme elämässämme monia ihmisiä, monia sellaisiakin jotka meiltä myöhemmin katoavat mutta jotka silti jollakin tavalla meihin myös jäävät. Ajattelen sitäkin, että olemme ehkä kaikki täynnä keskenjääneitä kertomuksia, joista myöhemmin koetamme saada valmiita – koetamme, kunnes ehkä ymmärrämme, että valmista ei tulekaan tai että valmista olikin jo, niin valmista kuin voi olla.

Tyhjyyden kammo. Eikö jokainen joudu kohtaamaan sen tunteen, väistämättä, ainakin se joka tekee taidetta. Eikö ihminen näe kovasti vaivaa peittääkseen tyhjyyden kammon, kutoo verkon ympärille, 
ompelee piiloon sen mitä ei kestä katsoa.

Ajattelen myös taidetta ja taiteenfilosofiaa, sitä minkälaisia oppeja taidetta ympäröimään mahtuu vai mahtuuko, sitä että taide on etsimistä, aina, ja sitäkin että sen pitää etsiä oma tiensä kaikista tarjolla olevista opeista huolimatta, kerta toisensa jälkeen, koska vain sillä tavalla se voi olla taidetta, aitoa ja rehellistä, etsimistä. Ajattelen, että meidän kaikkien on etsittävä palaset siihen mitä olemme ja mitä elämässämme teemme ja koetettava koota niistä itsemme ja oman elämämme näköinen kokonaisuus. Että meillä kaikilla on monta opettajaa ja silti juuri se oma etsimisen tiemme, riippumatta siitä mitä me teemme ja etsimme.

Visa tunsi, ettei maalaaminen ollut enää uuden luomista vaan pikemminkin vanhan paljastamista, sumun maalaamista pois maiseman edestä, 
näkyväksi tekemistä.

Kun suljen kirjan, minussa on hieman epämääräistä, muotoaan hakevaa melankoliaa. Haikeutta, jossa viipyilee elämän pienuus ja suuruus, ajan väistämätön kiitävyys, sekin että ihmisen elämä on ehkä väistämättä pohjimmiltaan yksinäistä, koska kukaan toinen ei elä samaa elämää kuin ihminen itse.

Nyt, kirjoittaessani, ulkona paistaa talviaurinko, maisemassa on kirkasta valkeutta. On kaunista, mutta kaipaisin silti pilviä, lumihiutaleiden hiljaista putoilua. Tuntuu, että sellainen maisema olisi oikea juuri nyt. Talvipäivä on kuitenkin lyhyt, aurinko pakenee jo, ja lumen ylle lankeaa pian hämärä, ehkä käärin haikeuteni siihen.

Mistä maailmat alkavat? Minne ihminen lähtee, lähteekö minnekään? 

Mikä on tämä matka, jolla on elämän nimi?

Olet lintu ja lentelet, et takerru, kokeilet...

Lentele. Älä takerru. Kokeile. Maailmat alkavat.

**** 

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat. Romaani, 301 s. Otava, 2017.

Suosittelen lempeän melankolian ja taiteilijaromaanien ystäville, joille kirjallisuuden lukeminen on myös ihmisenä olemisen mietiskelyä ja hieman haikeaakin ihmettelyä.

Joel Haahtela: Perhoskerääjä (2006)

Toisinaan, kun luen oikein hyvää kirjaa, tulen ajatelleeksi kuinka merkillisiä sanat ovat. Kuinka kiehtovaa on, että ne matkaavat kirjoittajalta lukijalle – kiteytyvät ensin kirjoittajansa mielensisäisten matkojen tiivistyminä ja tavoittavat aikanaan myös lukijan, joka nojatuolissaan istuen kerää ne itseensä, hengittää niitä teensä höyryssä, astelee askeleissa joita kirjoittaja on aiemmin ottanut. Ja niin: kuinka on mahdollista, että sanat ovat niin kauniita, niin pehmeitä ja niin suuria, sellaisia että ne sanovat

Rakkaus ei voi koskaan olla erehdys.

Ei, ei voi. Miten mikään niin kaunis voisikaan olla väärin?

Ja kyllä, merkillistä on sekin, kuinka kirjailijat joskus joutuvat odottamaan hetkeään, sitä että heidät löytää, niin kuin minä Haahtelan. Olen löytänyt hänen teoksensa vasta verraten myöhään: luin Naiset katsovat vastavaloon (2000) ehkä noin vuosi tai kaksi sitten ja Tähtikirkkaan, lumivalkean (2013) viime syksynä. Tämä, Perhoskerääjä (2006), on nyt kolmas teos jonka häneltä luin. Halusin tarkoituksella odottaa, antaa ajan kulua tuon ihanan tähtikirkkauden jälkeen, sillä minusta nämä teokset ansaitsevat ympärilleen tilaa ja avaruutta. Mutta nyt oli jälleen Haahtelan aika, ja niin minä luin tämän seuraavan teoksen, tarinan perhoskerääjästä ja paljosta muusta, ja sain kerätä siitä nämäkin sanat:

Yksinäisyys on tila rakkauden ja tyhjyyden välissä.

Niin: sen melkein kuulee, yksinäisyyden.

Hetkittäin mietin sitäkin, miksi olen löytänyt Haahtelan sanojen luo vasta nyt, vaikka häneltä on ilmestynyt kirjoja jo vuodesta 1999 – yli viisitoista vuotta. Missä minä olen ollut, kun en hänen kirjojensa äärellä? Ehkä se ei kuitenkaan ole tärkeää. Minä olen hidas ja viiveinen, mutta tärkeää on ehkä sittenkin vain tämä hetki, nyt. Se, että myöhemminkin ehtii. Ja niin, sekin että

Ihminen ei katoa. Hänen jälkensä on ikuinen.

Sillä vaikka se ei – eikö? – ehkä liitykään juuri tähän lukemisen ja kirjoittamisen hetkeen, se liittyy kuitenkin tähän kirjaan ja kaikkeen siihen mitä se antaa. Näihin väristyksiin ja mielessä leijaileviin ajatuksiin, kirjoittaviin sormenpäihin jotka niitä koettavat sanoiksi purkaa. Sormenpäät, niin. Ja tämä hetki, kyllä. Jälki, joka joskus jää. Joskus, nyt, hetki hetkeltä. Ehkä ihmisen elämä on tiivistyvää hengitystä ja ehkä jäljet jäävät juuri siitä. Voi, harhailen... Mutta sehän johtuu vain tästä, kirjasta jonka olen lukenut. Kyllä, hienoin kirja on juuri sellainen, joka puhaltaa ajatuksille tuulta.

Perhoskerääjän sivuilla havisevat Henri, Anna, Eeva ja kertoja, mies jolla ei ole nimeä. Tai on, mutta sitä ei kerrota. Siksikö, että hänen elämänsä lepattaa tuulessa niin kuin meidän kaikkien? En tiedä, mutta miehen nimettömyys on kiehtovaa ja jotenkin ehkä myös välttämätöntä. Ehkä mietin hänelle nimeä mielessäni tai sitten en. Ehkä hänen tehtävänsä onkin olla ennen kaikkea se joka kertoo toisista, ihminen joka kerää ja kerii toisten tarinoita mutta samalla myös omaansa.

Teoksen tarina alkaa, kun kertoja saa kuulla saaneensa perinnön mieheltä nimeltä Henri Ruzicka. Hän ei muista miestä koskaan tavanneensa ja epäilee, että kyseessä on virhe, erehdys. Niin ei kuitenkaan ole, vaan mies on todella halunnut jättää omaisuutensa juuri hänelle: Henri Ruzickan talo, tontti ja pankkitilillä oleva rahasumma kuuluvat nyt hänelle. Ja niin, perhoset.

Kun tämä kaikki tapahtuu, on kevät vuonna 1991 – vuosikymmenten taitteessa jossa jotakin oli juuri muuttunut, kirjoittunut jälleen palanen eurooppalaista historiaa. Ja tuon kevään takana on kauan, vuosikymmeniä: Henri Ruzicka on kuollessaan ollut jo vanha mies ja hauras, melkein läpikuultava on myös Anna. Mies itse – kertoja – on vähän yli kolmenkymmenen ja ehkä suunnilleen samanikäinen on myös Eeva. Eeva, joka on mutta josta ei paljoa kerrota. Ehkä se johtuu siitä, että hän sai hienon työtilaisuuden ja lähti. Tai ehkä kysymys oli yksinkertaisesti vain ajasta, en tiennyt.

Niin. Tuo kevät ja sen mukanaan tuoma perintö aloittavat kertojan elämässä matkan, joka vie hänet paitsi Eurooppaan – Saksaan, Garda-järvelle ja Kreetalle – myös menneisyyteen ja ihmisen ja olemassaolon syvyyksiin. Kysymyksiin siitä, mistä ihmisen elämäntarina rakentuu ja onko näillä

tarinoilla lainkaan loppuja,

vaiko ainoastaan lukemattomia uusia aloituksia?

Sitä ihmisen elämä on: tarinaa. Tarinaa, joka jää ehkä aina avoimeksi, selittämättä. Ja onko niinkin kuin meillä kaikilla olisi kaksi mahdollista elämää. Niin, että jäämme silti ikuisesti tietämättömiksi siitä toisesta. Itsestämme ja toisistamme.

Ja mitä merkitystä ihmisillä on toisilleen, sillä että he kohtaavat? Voiko ihminen tuntea sen, jonka kanssa hän elää? Entä sen, jonka kanssa oma aika on kulkenut rinta rinnan vain hetken? Sen, jota hän ei ole ehkä koskaan tavannut? Voiko toisen tarinasta saada kiinni? Vai onko niin, että meillä kaikilla on aina myös toinen elämä, josta toiset eivät tiedä mitään? Niin, että ihmiset pysyvät toisilleen aina vieraina, tavoittamattomina? Niinkin, että emme tiedä kokonaan ehkä edes omaakaan tarinaamme?

Ja mikä merkitys onkaan sattumalla, sillä että toinen osuu kohdalle, juuri tietyllä hetkellä? Perustuuko ihmisten kohtaaminen sattumaan vai kohtalon tarkoituksiin? Niin, tämä on loputtoman kiehtova kysymys, johon ei kai koskaan voi antaa kuin mahdollisia vastauksia. Ehkä ihmiset kuitenkin toisinaan saattavat olla toistensa suojelusenkeleitä, puhaltaa perhosen siipiin elämää ja myötätuulta. Mutta onko Anna oikeassa:

Mutta kummallisiin sattumiin hän ei uskonut, pikemminkin sattumiin, jotka kirjoittivat itse itsensä, tai siihen, että asiat tulivat tietyllä hetkellä todennäköisiksi. Ja jos uskoi niin, Anna sanoi, sattumien tapahtumista oli mahdollista edesauttaa lisäämällä tapahtumien todennäköisyyttä, ja siihen oli tunnetusti monia keinoja.

En tiedä. Ajattelen sitä kauan, sattumaa ja todennäköisyyksiä ja kohtaloakin. Sitä, ovatko ne kaikki lopulta yksi ja sama. Mieleni kerää kysymyksiä, hapuilee niiden kautta vastauksia kohti. Kyllä: rakastan kirjoja, jotka antavat kysymyksiä. Ne ovat ehkä tärkeämpiä kuin vastaukset, koska vastauksetkin ovat lopulta aina keskeneräisiä ja niiden totuus korkeintaan mahdollista. Kysymykset tunnustavat tietämättömyytensä, sen että ne voi esittää kerta toisensa jälkeen yhtä tärkeinä ja olennaisina. Juuri siksi ne ovat niin elinvoimaisia, ikuisia ja loputtomia ja pitävät vireänä myös ihmisen joka niitä kysyy. Niin, ehkä ihminen on kysyjäksi luotu, etsijäksi. Kysymään sitäkin

--- mikä oikeastaan oli todellista? Oliko todellisuus sillä hetkellä kun se tapahtui, vai nyt seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin kun Anna Prinz yritti muistella unohtunutta päivää, joka oli kerrottu hänelle yhtenä tuulisena yönä, oliko todellisuus syntynyt Henrille hänen vangitessaan perhosen, vai myöhemmin kun asiat olivat alkaneet hakea muotoa ja selitystä hänen mielessään ja unissaan, oliko todellisuus vasta nyt kun kirjoitin näitä sanoja, vai oliko todellisuus jonkinlainen yhteenlausuma kaikesta nähdystä ja kuullusta, alati muuntuva, ikuisesti virtaava, jokaisena päivänä uuden muotonsa hakeva ---

**********

Yksi hienoimpia elementtejä Haahtelan teoksissa on niiden tunnelma, jota hienovireiset yksityiskohdat kantavat. Se, kuinka pöydällä oli epämääräinen kasa avattuja kirjoja, joiden sivut olivat alkaneet hitaasti peittyä pölyyn ja kun tuulenpuuska oli mennyt ohitse, tuolin karmille jääneen villatakin hiha heilui hiljaa. Kuinka iltapäivän valossa kaikki näytti hauraalta. Kuinka teelehdet tuoksuivat ja kupin reunassa oli särö.

Toinen on se, kuinka hän saa pieniin kirjoihinsa mahtumaan niin suuria. Tämäkin kevyt kirjanen kantaa itsessään niin paljon, perhosenkeveän ihmiselämän valtavaa painoa. Ja niin, taustalla on aika, se josta tulee historiaa ja jonka töytäisyissä ihminen aina elää.

Pidän suuresti myös siitä, kuinka Haahtela kerii tarinaansa, annostelee sitä lukijalleen pikkuhiljaa. Ja siitä, että tarinan säikeet saavat osin jäädä kiertymättä – että lukija saa seurata niitä omassa mielessään, kasvattaa tarinan sellaiseksi kuin hänen mielensä sen hahmottaa. Ehkä meidän tarinamme ovatkin aina juuri sellaisia: aukkoisia ja tulkintojen varaisia. Se, mitä kykenemme tavoittamaan toisesta ihmisestä (tai edes itsestämme), on ehkä aina vain hento raapaisu, ja kokonainen eletty elämä kutistuukin lopulta ehkä vain muutamaan yksityiskohtaan. Ja kuitenkin, kuitenkin, se on niin suuri.

Niin. Haahtelan sanoissa on ihanaa, ilmavaa tiheyttä. Arkiset liikahdukset ja yksityiskohdat kannattelevat suuria ajatuksia, ja tämä kiehtova yhtälö näyttää elämän juuri sellaisena kuin se on: samaan aikaan niin tavanomaisena ja niin ihmeellisenä. Juuri arki kätkee itseensä syvyyksiä, ne pienet teot ja sattumukset joista elämä koostuu.

**********

Kyllä, Haahtela on niitä nykykirjailijoita, joiden kertojanääni puhuttelee minua erityisen paljon. Se on ääni, johon voi kietoutua kuin pehmeään peittoon – peittoon, joka kätkee sisäänsä suuria ihmisyyden syvyyksiä. Rohkenen sanoa näin, vaikka matkani hänenkin tuotantoonsa onkin vasta niin aluillaan.

Ja niin, me ihmiset olemme hauraudessamme ehkä merkillisiäkin:

Minä ajattelin, että joskus vähäpätöinenkin asia voi riittää,

mutta tuskin perhonen voi kannatella kokonaista elämää.

Mutta mitä jos se onkin juuri niin: että meillä kaikilla on omat hentosiipiset perhosemme, joiden varassa annamme elämämme lentää. Tai ehkä perhosen siipien herkkä kauneus ei sittenkään niin vähäpätöistä olekaan. Ehkäpä se on sittenkin kaikkein suurinta.

Joskus tuntuu, että on mahdotonta kirjoittaa kaikkea sitä mitä kirja antaa ilman että kirjoittaa kokonaisen toisen kirjan. Niin nytkin. Tämä jatkaa leijailuaan mielessäni, perhosten siipien värähtelynä. Mieleeni jää kysymyksiä, keveitä ja painavia. Miksi siitä ei voinut puhua aiemmin? Siitä, tai monesta muusta? Siksikö, että tuntuu turvallisemmalta unohtaa? Ja niin, miksi ihminen pitää itsensä itseltään ja toiselta kiinni? Entä mitä tapahtuu, kun vuodet kuluvat? Miten pitkä onkaan matka niiden välillä? Ja mitä kaikkea ihminen itseensä kerää?

Minä luin tämän teoksen jo kahdesti, enkä ole vielä valmis. Ja kaipaan niin myös Tähtikirkasta, lumivalkeaa. Olen lainannut Haahtelan teoksia toistaiseksi kirjastosta, mutta tämäkin on teos, joka pitäisi saada avata juuri silloin kun tuuli tulee ja kuunnella, kuinka se tarttuu perhosen hauraisiin siipiin. Huomata, kuinka tarina, kirjan ja elämän, värähdys värähdykseltä kutoo lentonsa reittejä ja kuinka, niin –

--- kun yrittää löytää yksinkertaisen vastauksen, kaikki muuttuu monimutkaisemmaksi, yksi kysymys muuttuu kahdeksi, kaksi kysymystä jakaantuu neljäksi, eikä pian enää muista mistä oikeastaan oli alunperin lähtenyt.

Jonakin päivänä, ehkä jo pian mutta ei liian kiireesti, on vuorossa seuraava Haahtelan teos. Mikä ihana, ihana ajatus. Ehkä saan lisää sanoja, jotka piirtävät näitä pehmeärajaisia vaikutelmia, päästävät valonsäteet läpi.

***************

Joel Haahtela: Perhoskerääjä. 189 s. Otava 2006.

(PS. On hyvä muistaa, että ihminen tarvitsee hetkiä joina
päivänaikaiset velvoitteet ja paino ovat poissa, 
ja niiden tilalla on kummallinen keveys.)

Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea (2013)

Tämä Joel Haahtelan viimevuotinen teos on odottanut vuoroaan jo tovin, kuiskutellut luokseen ihanalla, ihmeellisellä nimellään. Kun nyt, syksyn suloisessa hämyssä, lopultakin tartuin tähän kirjaan, katselin taas ensin nimeä sen kannessa, kuuntelin, aivan hiljaa ja melkein hengittämättä, ehkä ajattelin voiko mitään kauniimpaa olla: Tähtikirkas, lumivalkea. Nimi tuo mieleeni jotakin hyvin herkkää ja kaunista, ehkä myös melkein kipeää. Jotakin kuin kirkasta ja valkeaa, kuin tähtiä ja lunta.

Ja kun käänsin esiin kirjan ensimmäisen sivun, katsoin päiväystä joka oli ”7. huhtikuuta 1889, Pariisi”, ja luin ensimmäiset sanat sen alla, olin hengittämättömyydestäni jo melkein hengästynyt. Tämä on niin kaunista että sattuu: ”Jos haluaa nähdä tähdet, on suljettava silmät.” Ja niin minä tein: suljin silmäni tähän kirjaan, luin sen haurasta, kipeän kaunista tarinaa. Surumielisyyttä, kaihoa. Ihmisen mielen herkkyyttä. Sitä kuinka ”Kun kirjoitan, on vähemmän yksinäinen olo.” Kuinka ”Kirjoitan jotta olisit olemassa, edes vähän.”

Kiitos kirjastolle!

Leo Halmeesta on jäänyt jäljelle neljä päiväkirjaa: Pariisi 1889. Berliini 1913–1914. Siam – Kambodža 1923. Bernburg 1936. Kuin viipyileviä välähdyksiä, valikoituneita hetkiä matkan varrelta, elämän. Ja niin paljon aukkoja, kymmeniä kymmeniä vuosia. Paljon jää auki, ja niin pitää jäädäkin: kaikkea ei tarvitse eikä voi kertoa. Ja kuitenkin kaikki ”Mikä jää kirjan ulkopuolelle, sekin on olemassa ja elämää.” Lopuksi, paljon myöhemmin, vuoden 2012 Helsingissä, Leo Halmeen jälkeläinen kirjoittaa näitä kirjoja puhtaaksi ja tuntee kuin ”kirjoittaisin päiväkirjaa itse ja itsestäni”.

Leo, kotimaansa nuorena jättänyt, kirjoittaa maailmalla kirjansa ”sinulle”, rakastetulleen, vaikka sinuakaan ei enää ole:

”Sinulle minä kirjoitan, sen tiedän. Mutta kun kirjoitan ”sinä”, sanan ympärillä on yhä useammin tyhjää. Ennen siinä kohtaa hehkui valo, pimeimpinäkin hetkinä, mutta nyt tähtien väliin on kertynyt liikaa matkaa. Kirjoitan sinulle, koska ketään muuta ei ole. Mutta ei sinuakaan ole. Ja miksi ylipäätään kirjoitan kun sana on pelkkä yritys, likiarvo, ei koskaan ihan kohdallaan.

Enkö minä pysy näkyvänä muuten kuin kirjoittamalla, alanko hävitä?”

Ehkä Leo kirjoittaa, koska se on juuri niin: näkyvänä pysyy vain kirjoittamalla. Koska sellaisiksi ihminen sanoja toivoo, vahvemmiksi kuin ne ovatkaan. Ja voi, se jatkuu, läpi tarinan, tämä surumielinen kauneus jota teos jo nimessään kantaa, ja nämä matkat, matka maailmassa ja matka mielessä, sanoissa, sanojen matka ihmisestä kirjaan, kohti pyrkimystä olla eheä, kokonainen, olemassaoleva. Ja toinen matkoista vie ehkä etäälle, mutta minne jää mieli. Mitä ”Jos yritän olla sanomatta sinä ja kokeilen miltä se tuntuu, yltyykö särky liian kovaksi.” Ja mitä kun sinästä tuleekin hän? Mitä silloin tapahtuu? Onko sinä silloin jo etäällä? Vai sittenkin niin lähellä, kuin kosketettavissa, kuin tähtikirkkaassa ja lumivalkeassa?

Ja maailma, millainen on tämä hämmentävä maailma ihmisen ympärillä? Sellainenko, että ”onni [on] pummien ja laiskureiden keksintöä, hölmöläisten toiveajattelua”? Sellainenko, että ”itseen on uskottava, oltava reipas”? Että ”Minun pitäisi tavata enemmän ihmisiä ja olla enemmän toisten kaltainen”? Mutta entä jos ei jaksakaan eikä osaa, ei olla reipas eikä kuin toiset? Jos tahtookin sulkea silmät, katsoa tähtiä kohti?

Haahtela annostelee tarinansa lukijalleen kuin varoen, pieninä kipeinä palasina. Hänen havaintonsa ihmismielen herkkyydestä ovat niin koskettavia, todellisia, että niiden lukeminen tuntuu melkein kivulta. Ja kieli on niin eheää, viimeisteltyä, jokaiselta piirroltaan hengästyttävän kaunista, että tekisi mieli alleviivata lause toisensa perään, lukea ne kaikki moneen kertaan, viipyillä niiden syvyydessä.

Tähtikirkas, lumivalkea kantaa mukanaan pientä ja suurta, yhtä ihmistä ja koko maailmaa. Ihminen kulkee ajassa josta tulee historiaa, pyristelee maailman kehyksissä. Tämä on tarina paljosta, mutta ennen kaikkea ihmisen herkästä, haavoittuvaisesta mielestä. Menettämisestä ja irtipäästämisen vaikeudesta, ehkä mahdottomuudesta, kaihosta ja elämästä jota ei ollut ja siitä joka oli. Siitä mitä tapahtuu, kun ihmiseltä viedään tärkein. Siitä voiko ihminen silloin olla enää eheä. Vai hiutuuko hän, väistämättä, hälveneekö, katoaa. Siitä että ”Joskus kuljemme eteenpäin murto-osina, kunnes katoamme.” Että ”kaikki oli niin elävää, että sen oli täytynyt joskus tapahtua, olla totta”?

Kun suljen kirjan, olen hämmentynyt. Tunne on vielä suurempi kuin silloin, kun luin Haahtelan teoksen Naiset katsovat vastavaloon (2000), joka oli tätä ennen (mutta ei tämän jälkeen) ainoa Haahtelalta lukemani teos. Tämä hämmennys viipyy, leijuu. Tuntuu, että Haahtela sanoi taas niin paljon, enemmän kuin ehkä jaksoin kerralla käsittää. Ja tämä tunne on hyvä: se merkitsee sitä, että olen lukenut hyvän kirjan, enemmänkin – teoksen, joka on täysi.

Juuri sitä minä tämän kirjan luettuani tunnen – suurta, melkein kipeää täyteyttä. Se johtuu monista asioista: Siitä, että tämä kirja on niin hieno. Siitä, että ihminen haluaa sanoilta niin paljon enemmän kuin voi koskaan saada. Siitä, että näkyvänä pysyy silti ehkä vain sanojen kautta. Siitä, että onni ei saa olla hölmöläisten toiveajattelua. Siitä, että kaikki kertyy, kertyy, kertyy. Että jokaisesta jää maailmaan jälki, että jokainen meistä kantaa mukanaan niin paljon. Että ihmisestä ehkä todella tulee tähdensytyttäjä, pilkahdus valoa. Siitä, että tähdet voi nähdä vain jos sulkee silmät. Siitä, että minuun jää tämä valtava, vaativa kysymys: millaista mielessä on, kun siellä on tähtikirkasta, lumivalkeaa? Ja ehkä siitä, että on tämä kysymys sinästä.

Laivamatkalla kauas Leo jakaa hyttinsä kirjaa valmistelevan perhostutkijan kanssa. Kun yhteinen matka päättyy, Leo ajattelee: ”Toivon, että kirjasta tulee kaikkien kuolleiden perhosten arvoinen, ja yhtä kaunis.” Tähän ajatukseen minä pysähdyn, kuolleiden perhosten surulliseen kauneuteen. Sillä juuri sellaiseen Tähtikirkas, lumivalkea lukijansa jättää: surumielisyyden utuun, kipeään ajatukseen ihmisen hauraudesta ja maailman raskaasta kataluudesta tämän haurauden ympärillä. Mutta se on surua, joka on kuitenkin hyvää – surua, joka kertoo, että on lukenut hienon ja tärkeän kirjan.

********************

Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea. Romaani, 268 s. Otava 2013.