Nostalgista Pieni talo preerialla -matkailua, osa 1

Elokuun lukuhetkiini on kuulunut mieltä hellittelevän, nostalgisen Pieni talo preerialla -sarjan uudelleenlukemisen aloittaminen. Tutustuin tähän somaan sarjaan aikoinaan ensin TV-versiona, jonka jaksoja joskus pikkuisena ekaluokkalaisena katselin yhdessä äitini kanssa, ja kirjat luin sitten hieman myöhemmin, ehkä noin kymmenen ikävuoden tietämillä. TV-sarjaa katselin uudestaan taas lukiolaisena, ja varmaan on jossain vaiheessa tullut luettua uudestaan ainakin osa noista kirjoistakin. Nyt on jo vuosia ollut mielessä palata sekä tuon TV-version että tämän kirjasarjan pariin, mutta niin vaan on tämäkin ajatus koko ajan jäänyt. Jotenkin nämä loppukesän lempeät lukutuulet puhaltelivat nyt sitten kuitenkin niin, että tuli näihin kirjoihin lopultakin tartuttua, ja hyvä niin.

Olen lukenut tähän mennessä sarjan neljä ensimmäistä Ingallsien perheestä kertovaa osaa, Pieni talo suuressa metsässä (1932), Pieni talo preerialla (1935), Luumujen poukama (1937) ja Hopeajärven rannalla (1939)*, ja luultavasti jatkan sarjan lukemista tässä syksyn mittaan edelleen, sillä kyllä vaan tuo pehmoinen tyttökirjamaailma silittelee taas niin suloisesti. Lapsuuden kirjamaailmoissa on lohdullisuutta ja lempeyttä, ja siksi ne toimivat aina myös hellänä sylinä arjen ja maailman murheita vastaan. Ja ihanan lämmin syli ne ovat silloinkin, kun ei oikeastaan mitään suurempia murheita olekaan.

Toki näitä lapsuuden rakkaita kirjoja lukee nyt aikuisena myös hieman toisin kuin silloin lapsena. Hyvin paljon näistä lukee tietenkin jo ihan itseään, sitä pientä minää joka joskus oli ja joksi nyt on sitten ajan mittaan kai kasvanut. Myös kerrontaa ja sisältöä tarkastelee tietysti vähän eri tavalla: vaikka jo lapsena olin kovasti kiinnostunut kaikesta entisaikaisesta, niin nyt luen esimerkiksi juuri näitä kirjoja selkeämmin paitsi viehättävinä ja hellivinä tarinoina myös otoksena tyttökirjallisuuden historiasta ja myös kulttuurihistoriallisesti ja kansatieteellisesti rikkaina kuvauksina 1800-luvun uudisraivaajaelämästä. Matkani preerialle siis on – tietenkin – samaan aikaan sekä nostalginen aikamatka omaan lapsuuteni että aikuisen lukijan kirjallisuus- ja kulttuurihistoriallista tutkiskelua.

Sarja kertoo siis Ingallsien perheestä: päähenkilö Laurasta sekä hänen vanhemmistaan ja sisaruksistaan. Teokset pohjautuvat – kuten niiden henkilögalleriastakin voi hetimiten päätellä – Ingalls Wilderin omiin lapsuuden ja nuoruuden vaiheisiin, joihin voi tutustua esimerkiksi Sara Kokkosen teoksessa Kapina ja kaipuu – Kultaiset tyttökirjaklassikot (Avain, 2015). ”Totta” kaikki ei (tietenkään) silti ole, vaan tosi ja sepite kietoutuvat tälläkin kertaa toisiinsa. Tarinankerronta vaatii aina omat kertomisen polkunsa.

Ingalls Wilder kirjoittaa teoksissaan lapsuus- ja nuoruusaikojensa arkielämästä monessa kohtaa hyvin yksityiskohtaisesti – mitä syötiin, miten ruoka hankittiin, miten talot rakennettiin ja miten niissä asuttiin jne. – ja juuri siksi teokset tarjoavat niin kiinnostavan ikkunan myös noiden aikojen arkeen. Kirjojen maailma on yksinkertaisuudessaan hyvin viehättävä ja kaunis, vaikka ei suinkaan aina helppo. Hyvin konkreettisesti luonnon keskellä elävä perhe on samaan aikaan sekä hyvin vapaa että vahvasti luonnon armoilla: maa antaa sadon, mutta jos heinäsirkat hyökkäävät, ei jäljelle jää mitään. Uudisraivaajaperheen elämä on myös aineellisesti hyvin vaatimatonta, ja monenlaiset koettelemuksetkin koettelevat työteliästä ja uutteraa perhettä, mutta samalla elämä on kaiken aikaa myös tulevaisuususkoista ja toiveikasta, parempaan huomiseen rohkeasti luottavaa. Perhe muuttaa näissä neljässä kirjassa kaiken aikaa, ja vankkurit pakataan yhä uudestaan ja uudestaan; jokaisessa teoksessa ollaan eri maisemissa aloittamassa alusta.

Vastoinkäymisistä huolimatta Pieni talo preerialla -kirjojen maailma on tietenkin tyttökirjamaisen suloinen, ja niissä korostuvat ahkeruuden, toimeliaisuuden ja epäitsekkyyden kaltaiset hyveet ja arvot. Teoksissa tähdentyy hyvin vahvasti myös perheen keskinäinen yhteys ja esimerkiksi yhteisten iltahetkien merkitys: Kun päivän työt ja velvollisuudet on tehty, isä ottaa viulunsa ja soittaa. Joskus myös lauletaan yhdessä, joskus tanssitaankin. Aikansa kuvana myös kristillinen arvomaailma ja ajattelutapa ovat teoksissa kaiken aikaa läsnä.

Kiinnostavaa on kuitenkin sekin, että suloisuuden – ja niin, tietyn hyveellisyyden – vastapainona teoksissa on näkyvillä myös tiettyjä oman aikansa ja/tai ajattomia rosoja sekä elämän ja kasvatuksen varjopuolia. Lapset esimerkiksi saavat tottelemattomuutensa seurauksena selkäänsä kuten ajan tapa aikanaan oli. Yksi Lauran sisaruksista myös sokeutuu tulirokon seurauksena, mikä tietenkin on koko perheelle suuri suru. Teoksessa Hopeajärven rannalla kerrotaan sivumennen myös 13-vuotiaasta tytöstä, Lauran ikätoverista, joka joutuu jo naimisiin. Vieraita miehiä pitää nuorten tyttöjen preeriallakin pelätä ja pysyä heistä etäällä, ja vaikka ihmiset ovat toisiaan kohtaan usein hyvin auttavaisia, näyttäytyvät näidenkin kirjojen sivuilla aika ajoin myös ihmisten ahneus ja omaneduntavoittelu. Intiaanien kohtaamisen kautta teoksissa käsitellään myös (alati ajankohtaista) toiseuden pelkoa.

Minua näissä Pieni talo preerialla -teoksissa viehättää varmaan erityisesti elämän yksinkertaisuus ja vaatimattomuus. Se, miten elämän yltäkylläisyys ja rikkaus on pikemminkin vapaudessa ja tietyssä elämän käsinkosketeltavuudessa kuin aineellisessa vauraudessa. Sekin, miten preerialla kaiken aikaa korostuu myös ihmisen yhteys luontoon: maa antaa ihmiselle ravinnon, mutta samalla näyttäytyy väistämättä myös ihmisen mitättömyys ja voimattomuus luonnon edessä, vaikka ihmisellä pyssynsä onkin. Ja se, miten työntäyteisen päivän jälkeen melkein aina on silti aikaa ja tilaa myös viululle. Kovaa työtä elämä on uudisraivaaja-aikoina ollut, mutta työ on samalla ollut hyvin konkreettista ja sen tulokset käsinkosketeltavat.

Lukemistani painoksista vielä sen verran, että olen – kuten kuvastakin näkyy – lukenut nyt pääosin samoja 1970- ja 1980-lukujen vihreäsävyisiä versioita, joita lapsenakin luin. Poikkeuksena on 1950-luvun painos teoksesta Pieni talo preerialla. Vanhemmalla painoksella on eri suomentaja, ja siihen on, toisin kuin noihin muihin kirjoihin, jätetty henkilöiden alkuperäiset nimet. Vihreissä painoksissa, joiden suomennokset ovat ilmeisesti alun perin 1960-luvulta, nimet on sen sijaan suomennettu. Tämä on kai tosiaan joskus ollut luettavuutta, samaistuttavuutta yms. silmällä pitäen tapana, mutta kyllä vaan lukisin koko sarjan läpi mieluummin Laurasta ja Marysta ja Carriesta ja Carolinesta ja Charlesista kuin Laurasta ja Marjasta ja Leenasta ja Katriinasta ja Kaarlesta. Kauniita nimiä ovat toki kaikki nuo suomalaisetkin, mutta Ingallsin perheen nimiä ne eivät minulle kerta kaikkiaan ole. En muista, ärsyttivätkö nämä nimisuomennokset minua lapsena, ehkä ne vain kummastuttivat, mutta nyt ne tosiaan hienoisena esteettisenä haittana häiritsevät muuten hellivää ja kiehtovaa lukumatkaa. No, onneksi nimet voi mielessään muuttaa.

Ja nostalginen preeriamatkani siis jatkuu, osa 2 seuraa aikanaan...

*Pieni talo suuressa metsässä -teoksen jälkeen ilmestyi oikeasti Lauran puolison, Almanzo Wilderin lapsuudesta kertova osa Farmarin lapset (1933), mutta olen nyt edennyt sarjassa Ingallsien perheen tahtiin. Farmarin lapset tulevat vuoroon lukumatkan loppupuolella.

Leppoisaa joulunodotusta lapsille (tai sitten aikuisille)

 - Maikki Harjanne: Mintun joulukirja -

On asioita, joille en taida koskaan kasvaa liian isoksi, ja yksi sellainen ovat myös lasten joulukirjat (ja, kuten tiedämme, monet hyvät lastenkirjat puhuttelevatkin kyllä myös aikuista lukijaa). Niin, tiedättehän, kaikki ne ihanat, kauniit ja hauskat kuvakirjat täynnä rakasta joulua ja sen iloista, tunnelmientäyteistä odotusta... Voikohan joulu tullakaan, jos ei ollenkaan kurkkaa esimerkiksi Petterin ja Lotan jouluun tai Kesäkummun ja Melukylän lasten jouluvalmisteluihin tai varmista, että tonttu erinäisten kommellusten jälkeen saa taas tärkeän aattoillan ateriansa Sven Nordqvistin mainiossa Joulupuurossa? No niin, toki voi, mutta kyllä nämä kurkistukset silti joulunalusaikaan kuuluvat siinä missä piparkakkujen tuoksukin.

Niin. Onpa tuo tainnut täällä kamarissakin jo kerran jos toisenkin esille tulla, että lukeudun niihin niin kutsuttuihin jouluihmisiin, joissa joulu kulkee mukana läpi vuoden ja jotka mielellään antavat jouluajan myös kasvaa, alkaa hiljalleen jo syyshyssyn syleilyssä. Vähän niin kuin huomaamatta syyshyssy vaihtuukin myös jouluhyssyksi. Kaikenlainen pehmeä ja tunnelmallinen joulupuuhailu on minusta ihanaa, mutta siitä ajatuksesta, että joulu merkitsisi myös jonkinlaista suorittamista ja stressiä, en pidä yhtään. Joulu ja suorittaminen eivät minusta kerta kaikkiaan sovi yhteen. Jouluun liittyy tietysti meilläkin kaikenlaista puuhastelua korttiaskarteluista keittiöhyörinään ja pakettien käärimisiin, ja myös joulusiivous on meillä tärkeä siirtymäriitti, joka tuo joulun tullessaan. Tärkeää kuitenkin on, että kaikki puuhastelu on mukavaa ja että myös joulusiivous mitoitetaan voimien ja kulloistenkin tuulien mukaan. Joulu tulee tekemisen ja tunnelmoinnin sopivassa tasapainossa, ei pakkomielteiden ja ahdistuksen kurimuksessa.

Ehkä juuri tästä johtuen – yhtäältä joulupuuhaihastuksestani ja toisaalta joulustressikammostani – myös joulukirjamieltymykseni ovat juuri sellaiset kuin ovat. Ja niin, tietenkin suosittelen näitä kirjarakkauksiani mielelläni myös muille, yhä uudestaan ja uudestaan :) Rakkaimpia ja tärkeimpiä tunnelmointikirjojani ovat Astrid Lindgrenin iki-ihana Joulukertomuksia ja nämä muut vanhan ajan joulua ihanasti henkivät ihanuudet. Myös Pappilan Marja joulu on aina vain yhtä ihana. Ihanaa näissä kirjoissa on tietenkin se, että niissä havisee menneiden aikojen hellivä estetiikka, mutta myös se, että tekeminen ja tunnelmat kietoutuvat niissä usein tiiviisti yhteen ja kaikki on yhtä suloista piparkakuntuoksua ja somien joulusalaisuuksien sipitystä ja supatusta...  

Entisajan lumoa tarjoilevien kertomusten (ja kuvien, ah Ilon!) ohella pidän paljon myös sellaisista joulukirjoista, joissa joulu tulee ennen kaikkea ilman suurempaa vaivaa ja ahdistusta, sillä tavalla pehmeästi ja leppoisasti, tepsuttelee tupaan vaikka kaikki olisi vähän niin ja näin. Samalla korostuu usein sekin, että joulun ei tarvitse merkitä hillitöntä kulutusjuhlaa. Näissäkin kirjoissa jouluun toki valmistaudutaan, mutta ne välittävät silti juuri sitä ajatusta, että joulu tulee ilman stressiä ja ahdistusta ja suuria rahavuoria.

Esimerkiksi Maikki Harjanteen Mintun joulukirjassa (1989) nuuhkitaan lämminhenkisen boheemiin Minttu-henkeen juuri sopivasti, onko matoissa pölyä – jos ei ole, niin turha siivota. Ihanaa on myös se, miten yksinkertaisesti joulu ja joulun tunnelmat kirjassa syntyvät: laatikollisesta omenia, palasta kartonkia ja kerroksesta punaista maalia, itsekeitetyistä karamelleista ja keittiön kattoon ripustetuista piparkakkusydämistä. Ja äidin paras joululahja on tietysti se, että ehtii vähän loikoillakin, kun kaikki tekevät puuhista osansa.

 - Maikki Harjanne: Mintun joulukirja -

Ja Sven Nordqvistin aina yhtä mainiossa teoksessa Viiru ja Pesonen saavat jouluvieraita (1988) ukko Pesonen teloo jalkansa pahaksi onneksi juuri aatonaattona, kun kaikki on vielä tekemättä: kuusi hakematta ja kaupassa käymättä. Mutta kylläpä vain ukolle ja kissalle silti tulee kuin tuleekin joulu. Kissa siivoaa (juu, ainakin sinnepäin), ja muutama piparikin saadaan jäljelle jääneestä taikinapalasta loihdittua. Kissaa kyllä tietysti harmittaa, kun kotoa löytyy vain perunoita ja porkkanoita ja sardiineja ja kinkut ja lipeäkalat ja joulumakkarat uhkaavat jäädä kokonaan saamatta. Mutta kuinkas käy? Naapurinpoika osuu aattona paikalle, ja sana Pesosen kipeästä jalasta lähtee nopeasti kiertämään... Eikä aikaakaan, kun ukolla ja Pesosella on kuin onkin notkuva joulupöytä ja jouluilo ylimmillään. Kuusikin on tehty ihan itse pitkästä rimasta ja aiemmin metsästä haetuista havuista, ja kyllä sitä kelpaa ihastella vaikka se on ehkä koristeltukin vähän miten sattuu. Ja yhdet pienet lahjatkin ukolla ja kissalla on aattoiltana toisilleen antaa. Nordqvistin ihana kirja näyttää juuri sen, että joulu voi hyvinkin olla myös sellainen vähän mitenkuten rakennettu ja samalla senkin, että joulumieli on ihan oikeaa hyväntahtoisuutta ja että siellä, missä sitä oikeaa joulumieltä on, on kyllä aina myös ihan oikea joulu.

- Sven Nordqvist: Viiru ja Pesonen saavat jouluvieraita -

Ja vielä: Tove Janssonin kertomuskokoelmaan Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia (1962) sisältyy myös viisas kertomus Joulukuusi. Muumithan nukkuvat tunnetusti talviunta eivätkä siksikään tiedä joulusta mitään. Mutta kuinkas nyt käy: kiireinen ja kiukkuinen Hemuli herättää muumit makeilta uniltaan, koska joulu tulee aivan minä hetkenä hyvänsä. Ensimmäisenä Hemulin tiuskintaan herää Muumipeikko, joka tietysti pelästyy: mikä se sellainen kamala joulu on, jota varten pitää niin kovasti ja kiireesti valmistautua. Hemulilta, tämän tädiltä ja Kampsulta uniltaan kiskotut muumiparat keräilevät kaikenlaisia kummallisia tiedonmurusia ja saavat tietää, että joulua varten tarvitaan kuusi, joka täytyy myös pukea, ja tietysti ruokaa niin että äiti jo kysyy huolestuneena [m]ahtaakahon joulu olla hyvin nälkäinen ja lahjoja, niin, [j]oka vuosi aina vain yhä enemmän ja enemmän lahjoja! Muumeja mokoma vaatelias joulu ihan tosissaan hirvittää, mutta eipä se sitten niin kovin vihainen taida ollakaan... Ainakaan mitään kamalaa ei sittenkään tapahdu. Pikku Nyyti siellä vain sukulaisineen iloitsee muumien laittamasta joulusta, ja vaikka joulun merkitys ei ehkä muumeille ihan valkenekaan, ymmärtävät he kuitenkin jotakin aika olennaista, mitä muutamat muut ehkä eivät...

– Missään tapauksessa minä en enää pelkää joulua, sanoi Muumipeikko. – Hemuli ja Kampsu ja täti ovat varmaankin käsittäneet koko jutun jollakin tavoin väärin.

Siltä minustakin tuntuu – että Hemuli ja Kampsu ja täti tosiaan ovat käsittäneet koko jutun väärin. Ei joulun pidä olla läkähtynyttä ja kiukkuista paikasta toiseen juoksemista vaan iloista ja onnellista ja rauhallista odottamista, kullekin omimmalla tavalla. Yksi tekee enemmän, toinen vähemmän, mutta olennaisinta lienee se, että tekee juuri sitä mikä itselle sen joulun tuo ja että tekee tekemisensä ennen kaikkea ahdistumatta.

Siispä: ensimmäisen adventtiviikonlopun lähestyessä ja joulun hiljalleen yhä lähemmäksi hiipiessä toivotan teille kaikille lukijoilleni oikein leppoisaa ja tunnelmallista joulunodotusta!

*****

PS. Leppoisan joulunodotuksen bonusvinkit:

Jos et jaksa siivota, tee niinkuin Barbi Hannele Huovin ja Jukka Lemmetyn Urpon ja Turpon joulussa: kuljeskele huoneissa ja suihkuttele ilmaan pesuainetta. Kuten Barbi sanoo: Talvella on pimeää. Kukaan ei näe, onko täällä siivottu vai ei. --- Tärkeintä on puhdas ja raikas tuoksu.

Toisen vinkkikuningattaren tarjoavat Martat Martan joulukirjassa:

Siivoa komero, jos aiot viettää siellä joulun.

Kannattaa muistaa :)

Tyttökirjoista ja kerroksellisuudesta

Minussa on tässä viime aikoina puhallellut sellainen pehmeävireinen nostalgiatuuli, joka on saanut taas kaipaamaan vanhojen rakkaiden tyttökirjojen helliviin maailmoihin. Jotenkin ne vaan ovat sellaista silittelevää sieluhoitoa ja asettuvat pehmeäksi syliksi, johon voi aina tarvittaessa itsensä upottaa. Niinpä olen tässä viimeksi kuluneina kuukausina taas piipahdellut sekä muutamien rakkaiden sielunsisarten että hieman kepeämmiksikin tuttavuuksiksi jääneiden lapsuuden ja nuoruuden kohtaamisten kanssa ja tullut myös tutustuneeksi jokuseen uuteenkin tyttökirjasankarittareen. Juurikaan nämä lukukokemukset eivät ole tainneet täällä kamarissani näkyä, sillä olen viime aikoina ollut ylipäätäänkin vähän huono kirjoittamaan tänne (”oikeita”) teoskohtaisia kirjajuttuja. Nytkään en oikein ole sillä tuulella, että ryhtyisin kirjoittamaan vaikkapa otsakkeen ”Louisa May Alcott: Pikku naisia ja Viimevuotiset ystävämme” alle, vaan enemmän sormenpäitäni kutittaa kirjailla jonkinlainen hajamietekokoelma tyttökirjojen lukemisen kerroksellisuudesta. Niin että hajamietteitä sitten. (Ja juu, voi olla että toistan paljonkin jo joskus aiemmin sanomaani, mutta toisteisuus sallittakoon, koska toisteistahan on myös tyttökirjallisuuden lumo :))

Niin. Tyttökirjojen (loputon) uudelleenlukeminen merkitsee minulle – ja varmaan monille muillekin kaltaisilleni ikuisille tyttökirjatytöille – ennen kaikkea matkaamista ajassa, sekä omassa että maailman. Kun niitä lukee tällä tavalla isona, niiden kautta saa matkan paitsi entisaikojen viehkeisiin miljöisiin (niin, kyllä, tietenkin kaikissa ajoissa on myös omat ongelmansa, mutta monille nostalgisille romantikoille entisaikojen maailma näyttäytyy kipukohdistaan huolimatta esteettisenä ja hyväilevänä) myös itseensä, omiin kerroksiinsa lukijana ja ylipäätään ajassa kertyvänä yksilönä.

Lapsuudessa ja varhaisessa nuoruudessa luettuihin tyttökirjoihin liittyy usein paljon muistoja, ja ne kertovat meille siksi myös omaa tarinaamme: esimerkiksi sitä, millaista oli olla se noin kymmenvuotias pieni tyttö ja löytää sielunsisar nimeltä Anna ja toinen nimeltä Iris ja oi niin, Emiliakin, ja haaveilla siitä että saisi elää ennen vanhaan niin kuin he, millaista oli kohdata ensi kerran pikku prinsessa Saara ja ottaa hänen maailmansa leikin kautta omakseen, millaista peilata itseään myös kommelluksiin jatkuvasti joutuvaan Lottaan tai (liian) tomeraan Tiinaan ja huomata, että kaikkia kohtaan ei tunne eikä voi tuntea samanlaista yhteenkuuluvuutta vaikka heidän seurassaan viihtyykin. Sitäkin ne kertovat, millaista oli olla myös se romanttinen neitonen, joka haaveili ikiomasta Gilbertistä, ja millaista se kasvukipuinen teinityttö, joka ehkä ensimmäisiä kertoja koki jotakin nostalgian kaltaista ja tunsi äkillistä tarvetta lukea taas nimenomaan niitä lapsuuden rakkaita tyttökirjoja. Ja niin, sitä, millaista oli olla se nuori aikuinen, joka eräänä aamuna luki lehdestä että nyt on käännetty myös ne aiemmin suomentamattomat Anna-kirjat ja hakea ne kirjastosta, lukea niitä ennenkokemattomina ja löytää samalla uusia yhteyksiä kirjojen ja sen ihanan tv-sarjan välille. Sitäkin, millaista oli olla se, joka lopultakin vähitellen keräsi ja sai ne tärkeimmät kirjat ihan ikiomiksi, ja voi, niin, millaista onkaan nyt olla äiti ja iloita siitä että saa jakaa tyttökirjojen lumoa myös eteenpäin, siitä että hyllyssä on näitä ihania kirjoja joihin lapsikin voi aina halutessaan tarttua.

Ihan varmasti me tyttökirjojen lukijat olemme kerta toisensa jälkeen peilanneet niihin ja niiden sankarittariin myös itseämme ja identiteettiämme, rakentaneet ja jäsentäneet niiden kautta sitä ihmistä joka koemme olevamme ja haluamme olla. Toiset kokevat itsensä Annaksi, toiset Emiliaksi, toiset joksikin Marchin sisaruksista ja niin edelleen. Ja tietenkin peili toimii myös toisin, erottautumisen kautta: emme ehkä, kuten minä, ole kokeneet itseämme vaikkapa Tiinaksi. Ehkä juuri tyttökirjallisuuden kohdalla uudelleenlukemisen kerroksellisuutta syventääkin myös se, että niiden riveillä on niin vahvasti mukana myös se itseksi kerros kerrokselta kasvava minä. Ja niin, tietenkin tämäkin kaikki kertoo myös siitä, että kirjat eivät ole vain kirjoja, vaan monella tavalla tärkeitä kanssakulkijoita, joita mukanamme kuljettaen kasvamme myös juuri niiksi yksilöiksi joita olemme. Itseni on hyvin vaikeaa kuvitella sellaista minua, joka ei olisi lukenut tyttökirjoja: en usko, että ilman niitä olisin ihan samanlainen kuin nyt olen, vaikka luultavasti tietyt luonteen ja temperamentin piirteet ja mieltymykset olisivat olemassa niitä ilmankin. Tietenkään kirjat eivät yksin tee meistä meitä, mutta rohkenisin silti väittää, että kirjat ovat yksi tärkeä peili, joista itseämme (ja toisiamme) etsimme ja katselemme. Ja lapsuudessa ja nuoruudessa, kun minuus on vasta nupullaan, peilien merkitys on ehkä erityisen keskeinen. Ovathan lapsuuden ja nuoruuden kokemukset ylipäätäänkin usein erityisen voimakkaita, koska mieli on vielä puhdas kaikesta siitä hälystä, jota siihen myöhemmin niin paljon kertyy.

Omalla kohdallani sellaiset tyttökirjat, jotka olen lukenut ensi kerran vasta aikuisena, eivät yleensä ole muotoutuneet samalla tavalla rakkaiksi kuin lapsuudessa luetut. Luulisin, että monella muullakin on useimmiten  juuri näin. Luen edelleen myös uusia, ennenlukemattomia tyttökirjoja satunnaisella mielenkiinnolla, mutta koska niistä puuttuu se henkilökohtainen kerroksellisuus, niiden lukeminen on erilaista. Toki uusistakin tyttökirjatuttavuuksista voi etsiä ja löytää myös niitä omia kerroksia (ainahan se pieni kasvava tyttö tuolla jossakin kuiskuttaa), mutta ehkä niitä lukiessa painottuu enemmän myös sellainen kevyt tutkiskelu ja halu laajentaa ymmärrystään tyttökirjallisuuden historiasta.

Esimerkiksi joskus alkusyksystä lukemani Rauha S. Virtasen Ruusunen (1968) oli minulle monella tavalla antoisa kokemus, ja se tavoitti minussa omalla tavallaan sekä nuoren että vanhemman minän, vaikka en sitä kerrostunutta itseäni kirjan sivuilta tietenkään löytänyt samalla tavalla kuin esimerkiksi (ja myös erityisesti) Annoista, joita olen lukenut pitkin elämääni. Ennen kaikkea se näyttäytyi minulle juuri mielenkiintoisena ja tärkeänä osana suomalaisen tyttökirjallisuuden historiaa: Ruusunen olikin aikanaan varmasti hyvin rohkea kirja, sillä lukioikäisen runotytön ihastuminen aikuiseen, naimisissa olevaan kirjailijamieheen ja molempien moninaiset kipuilut rikkovat kyllä sopivaisuussääntöjä monella tavalla.  Myös virolainen, vasta hiljattain suomeksi käännetty Silvia Rannamaan Kadrin päiväkirja (alkuteos 1959, suomennos 2014) oli hyvä kokemus, ja olin ja olen ilahtunut siitä kulttuuriteosta, jota sen kääntäminen ja samalla esiinnostaminen merkitsee. Ehkäpä Kadrista tulee nyt myös jollekin suomalaistytölle yksi tärkeä sisko, jollainen hän on varmasti kotimaassaan jo monelle ollutkin.

Mielenkiintoista on myös se, miten kirjan lukeminen ajan ja kerrosten mukana muuttuu. On monia tyttökirjoja, jotka muistan jokseenkin ulkoa, mutta silti ne saattavat sillä jälleen yhdellä uudella lukukerralla antaa jotakin uutta. Näin kävi minulle muun muassa niitä Louisa May Alcottin teoksia viime viikkoina lukiessani. Totta kai olen aina löytänyt niistä myös muun muassa vaatimattoman elämäntavan puolustuspuhetta, mutta nyt tuo puolustuspuhe asettui myös laajemmaksi peilipinnaksi 1800-luvun varhaiselle kulutuskriittisyydelle. Lukiessani mietin sitäkin, oliko tässä nyt mukana silkkaa sattumaa vai toimiko alitajuntani jotenkin tarkoituksella – metka sattumus joka tapauksessa on, että olen lukenut tässä syksyn mittaan myös Henry David Thoreuan hitaamman ja yksinkertaisemman elämäntavan klassikkona pidettyä teosta Walden – Elämää metsässä (1852) ja että juuri tämä Thoreau oli myös Alcottin lapsuudenperheen läheisiä ystäviä. Kuten Sara Kokkosen teos Kapina ja kaipuu minulle kertoo, Alcottin isäkin oli oman aikansa toisinajattelija ja perhe kokeili myös elämää omavaraisessa ”utopiayhteiskunnassa”. Isä taisi olla vähän sellainen epäkäytännöllinen idealisti, mutta kasvatti tyttäriään samantapaisella otteella kuin Marchin tyttäriäkin kasvatetaan: työteliäisyyttä ja velvollisuudentunnetta mutta myös henkisiä ja taiteellisia arvoja korostamalla ja vaalimalla. Alcottin teoksista välittyvä maailmankuva perustuukin vahvasti velvollisuuksien täyttämiselle ja epäitsekkyydelle, mutta samalla myös henkisen rikkauden vaalimiselle ja tyhjän, pinnallisen krumeluurielämän välttämiselle. Omalla tavallaan Alcottin somat tyttökirjat ovatkin myös omanlaistaan maailmanparannuskirjallisuutta, monellakin tavalla. Lempparisitaatikseni nousikin tällä lukukerralla tämä Jo’n lausahdus: Mutta minä haluan olla maailmanparantaja. Vaikka heille nauretaan, ei mikään mene eteenpäin ilman heitä. Ihana Jo!

Tällaisia mietteitä tänään. Taitaa olla niin, että tyttökirjallisuuden äärellä sydän läpättää ja ajatus raksuttaa, mutta nyt määrään itseni lopettamaan ennen kuin rajaamiskyvyttömyyttäni tukin jälleen kerran koko nettiavaruuden. Sen kyllä tiedän, tänäänkin, että tulen lukemaan tyttökirjoja aina. Luulen – ei, olen varma – että aina niillä riittää minulle annettavaa, kaikille kertyville kerroksilleni. Entä sinä, mitä tyttökirjat sinulle merkitsevät, eilen ja tänään?

Tapani Bagge & Salla Savolainen: Hämeenlinnan Janne – Kuinka Jannesta tuli Jean Sibelius (2015)

Kahdeksas joulukuuta vuonna 1865 Hämeenlinnassa oli pakkasta mutta ei lunta, ainakin jos Tapani Baggen Janne-kertojaan on uskomista. Mutta jos ei ollutkaan lunta, niin olipa ainakin syntymä: poika tuli! Ja tulikin sitten semmoinen poika, josta tuli aikanaan aika iso, noin niin kuin kansallisessakin ja taiteellisessa mielessä. Se oli Janne-poika se. Tai no, Johan Kristian Julius Sibelius, myöhemmin Jean, mutta poikasena ja myöhemminkin myös ihan vaan se Janne.

- kiitos kirjastolle -

Tapani Baggen kirjoittama ja Salla Savolaisen kuvittama Hämeenlinnan Janne (2015) juhlistaa osaltaan kansallissäveltäjämme juhlavuotta ja hyvä niin – on hienoa, että merkkihenkilöistä kirjoitetaan myös lapsille ja kyllä, sopiihan tietysti muistaa sekin, ettei lastenkirjallisuus ole kiellettyä aikuisiltakaan, päinvastoin. Muistutanpa, että Sibeliuksen kunniaksi on tänä vuonna on ilmestynyt myös Katri Kirkkopellon satumaisen kaunis Soiva metsä, josta ovat kirjoittaneet ainakin Paula ja Leena, kurkatkaapa. Marian kirjoituksessa on mukana myös tämä, Hämeenlinnan Janne.

Hämeenlinnan Janne on monipuolinen, elämää, historiaa ja Savolaisen hurmaavia kuvia sisältävä tarina-, tieto- ja kuvakirja, jolla on varmasti annettavaa sekä eri-ikäisille lapsille että aikuisillekin. Pienemmälle lapselle voi lukea vaikka vain tarinan Janne-pojan kasvusta, isompaa (ja aikuista) kiinnostavat ehkä myös historiasta kertovat tietolaatikot. Ja Savolaisen samaan aikaan sekä esteettisen nostalgiset että hykerryttävän hauskat kuvat ihastuttavat varmaan kaikkia ikään katsomatta.  

Kirja kertoo muun muassa sen, kuinka pieni Janne istui taffelipianon alla ja yhdisteli säveliä räsymaton raitoihin: kaikessa soi musiikki. Se kertoo myös sen, miten isä oli lääkäri mutta kuoli, kun Janne-poika ei ollut vielä kolmenkaan. Isältä jäi kitara, viulu ja velkoja, ja Jannen perhe muutti mummolaan. Siellä Janne sitten soitti pianoa ennen kuin ylsikään, varvisteli niin että se jotenkin onnistui. Kouluakin Janne kävi, mutta ei aina osannut keskittyä vaan joutui pöydän alle häpeämään. Erääseen opettajattareensa, Lucina Hagmaniin, Janne taisi vähän rakastuakin, lupasipa mennä tämän kanssa peräti naimisiin. Vaan toisin kävi, ihana Aino vei sitten aikanaan voiton opettajattaresta.

Kirja kertoo myös, kuinka musiikkiharrastus kasvoi ja jatkui, vaikka ramppikuume vaivasikin. Ja senkin, että Jannen kaveripiiri oli sellainen mukavan monikulttuurinen, puhuttiinhan Hämeenlinnassakin silloin ainakin kolmea kieltä, suomen lisäksi ruotsia ja venäjää. Enkä nyt millään malta olla huomauttamatta, että näinäkin aikoina on hyvä muistaa, ettei isänmaanrakkauden ja avoimuuden tarvitse sulkea toisiaan pois.

Mutta miten lienee, pelastiko Janne tosiaan laulajatar Luccan sen satakiloisen monnin nielusta vai kuinka se piireihin pääsy myöhemmin oikein sujui? Niin, saattaa olla, että jossakin kohdassa tarinaa kukoistaa myös semmoinen metka kalavale. Mutta se ainakin on totta, että Jannesta tuli kuin tulikin Jean, maailmalla tunnetuin ja esitetyin suomalainen säveltäjä. Että eipä mitään, vaikka ne latinat ja lakiopinnot eivät oikein sujuneet. Tästä pienestä pojasta, joka näki ne räsymaton raidat sävelinä, kasvoi apteekki- ja lakimiehen sijaan melkoinen musiikkimies.

Niin. Olihan siinä vilpertissä sitten isona vikansakin, eikä Ainolla aina ollut turhan helppoa. Mutta jospa tänään muistellaan vain Jannen hyviä tekoja, sitä kuinka hän tallensi maamme taiteellisen kultakauden säveliinsä... Miten siinä kultaisessa ajassa onkaan niin ihmeellistä tenhoa, unia ja unelmia. Kyllä niistä ajoista sopii aina jokunen kirjakin kirjoittaa.

Hyvää Jean Sibeliuksen ja suomalaisen musiikin päivää!

**********

Tapani Bagge & Salla Savolainen:

Hämeenlinnan Janne – Kuinka Jannesta tuli Jean Sibelius.

41 s. Tammi 2015.

Terttu Tupala: Pappilan Marjan joulu (1980)

 

Kesä, keinutuoli, kymmenvuotias tyttö. Joulukirjaako se Katja lukkee, keskellä kessää, kysyy setä. Niin. Onko siinä jottain hassua? Mummo, onko siinä jottain hassua että lukkee kesällä joulusta? Ei siinä mittään hassua ole, sanoo mummo, kesän jälkeen tullee taas syksy ja talvi ja joulu, niin se aika mennee. No niin, Katja vilkaisee setää, siitäs sait. Mutta kai sinä nyt ulos voisit mennä, näin kauniilla ilimalla. En minä halua, minä luen. Lue ulukona. En. Eikä Katja mene. Hän heilauttaa keinutuoliin vauhtia ja kääntää sivua. Siellä, pappilassa, vietetään joulua ja niin myös Katjan mielessä, ihanaa, vanhanaikaista joulua.

[Edellinen katkelma Katjan kootuista muistelmista, 

seuraavat kursivoinnit Pappilan Marjasta :)] 

Terttu Tupalan Pappilan Marjan joulu (1980) on niitä lapsuuteni kirjoja, joihin mielelläni aika ajoin palaan, niin myös tänä vuonna. Kun luen pienen Marjan joulupuuhia, minustakin tulee kai aina jotenkin pieni, se tyttö joka istui mummolan keinutuolissa ja luki joulua vaikka oli kesä. Mummo oli aina varannut pienelle vieraalleen kasan valmista luettavaa ja jos se loppui kesken, mentiin vielä yhdessäkin kirjastoon. Juuri sieltä, mummon kaupungin kirjastosta, löytyi ensi kerran myös tämä ihana, rakas kirja, jonka isona sain lopulta omaksi.

Niin, Pappilan Marja. Sellainen pieni tyttö, papintytär, joskus ihanaan ennen vanhaan. Isompi tyttö, Anna Aleksandra, käy jo kansakoulua, mutta Marja ei vielä. Hän on kyllä käynyt vähän kiertokoulua, mutta oikean koulun aika tulee vasta vähän myöhemmin. Niinpä Marja on nyt kotosalla, pukee aamuisin laamapaidan ja sukat ja sukkanauhat ja mekon, odottaa rakasta joulua.

Joulun alla on adventti, aasiratsastuspäivä, ja Hoosianna aaltoilee kirkkaana ja mahtavana. (Mikä siinä onkin, että tuo laulu avaa aina kaikki kerrokset: kun sitä vain ajatteleekin, on taas pieni ja koulussa ja laulaa). Ja me Marjan kanssa olemme molemmat niin hyvillä mielin, eikä Marjakaan loppujen lopuksi tiennyt, kummasta hänen mielensä oikein niin hyväksi oli herahtanut. Siitäkö, että oli adventti ja aasiratsastuspäivä, vai siitäkö että joulu oli tulossa. Niin, joulu... ihana joulu... Ja aasiratsastuspäivästä se tietysti oikein todella alkaa, joulun tunnelmointi ja odotus. 

Ja kun joulu tulee, juosta pitää, mutta ne ovat mukavia askeleita ne. Niin:

Joulun tuoksut.

Joulusiivo.

Pian leivotaan.

Pian keitetään jouluruuat.

Kanelintuoksu leijailee keittiössä. Ja kardemumman. Muskotin.

Kinkun ja paistin ruokaisa lemu.

Terve, oi joulu...

Tänä vuonna Marja saa siivouspäivänä pyyhkiä pölyt ihanasta Repekasta. Ja Anna Aleksandran koulussa on tietenkin kuusijuhla ja sinnekin mennään, koko väki. Joulupukkikin juhlassa käy ja jakaa joulukortteja ja rapisevat paperipussit, Marjakin saa pullaukon ja piparkakkupossun ja korean joulukuusenkaramellin vaikka ei vielä koululainen olekaan. Päivä päivältä joulu sitten lähenee ja touhua riittää, niitä pieniä salaperäisiä lahjapuuhiakin ja pienen tytön mietteitä siitä, miten mukavaa äidille on tehdä lahjoja, koska äiti aina kiittelee ja sanoo lahjasta jotakin kaunista.

Ja sitten, jouluaattona, syödään tuhdisti aamupuuroa, että jaksetaan iltaan. Muistetaan naapureitakin ja eläimiä. Illalla istutaan juhla-aterialle, kynttilöiden loisteeseen, ja ennen kuin syödään ne kaikki pöydässä notkuvat herkut, Marja lukee jouluevankeliumin. Myöhemmin, kun kaikilla on vatsat pyöreinä ja on myös laulettu joululauluja kuusen ihanassa tuikkeessa, äiti kipaisee katsomaan, joko joku kopistelee verannalla. Kohta sieltä sitten tuleekin pukki... Harmi vain, että pukki jää äidiltä taas kerran näkemättä.

Mutta lahjat eivät ole pääasia. Eikä ruoka. Joulun pääasia on Jeesuslapsi ja enkelitaivaan ja maassa rauha ihmisille hyvä tahto.

Tämän Marja oli oppinut niin pienenä, ettei ollut siitä vielä oikeastaan mitään ymmärtänytkään.

Nyt Marja ymmärsi. Asia oli ihan selvä. Oli hyvä, että vaikkei ruoka ollut pääasia eivätkä lahjatkaan olleet, niin silti syötiin hyvää ruokaa ja oltiin yhdessä iloisia ja että lahjojakin sentään aina annettiin. Ja oli kauhean mukavaa, että oli joulukuusi ja enkelikellot ja kaikki kynttilät ja kynttilöiden tuoksu.

On se, kauhean mukavaa...

Pappilan Marjan joulu on ihana, vanhaa aikaa tulviva kaunis kirjanen, josta en koskaan kasva yli. Tupalan kerronta on viehättävällä tavalla vanhanaikaisen hidasta ja pidän myös siitä, miten aidosti hän menee lapsen mieleen. Kertoessaan Marjan joulupuuhista hän kertoo myös paljon arvokasta tietoa vanhoista ajoista ja siitä, miten joulua siellä vanhan ajan pappilassa vietettiin. Niin, se on se ihana maailma, jossa rusinat haetaan konttuurista ja hyvissä ajoin leivotut joulutortut lämmitetään aattona hellauunissa. Ja jossa rakastetaan Topeliuksen satuja, Sampo Lappalaista ja Lintu sinistä. Elina Vannisen mustavalkoiset piirroskuvat hellivät nekin entisaikaesteetikon silmää.

Ja niin – aaton jälkeen tulee tietenkin myös joulupäivä ja kirkko ja Seppälän joulujuhla. Ja tapaninpäivä ja serkkujen vierailu. Uudenvuodenpäivä ja nuuttikin.

Ai niin, nuuttipukit. Vasta sitten viedään kuusi pois. Mutta sitten?

-          Onko joulu sitten ohi? kysyi Marja. Hän nykäisi äitiä vastaamaan.

-          Jollain tavalla joulunvietto on ohi. Mutta ei joulu saisi koskaan loppua meidän sydämistämme. Kai Marja ymmärtää, mitä äiti tarkoittaa?

Marja luuli jollakin tavalla ymmärtävänsä.

Illalla hän liitti halattaviinsa nukkien lisäksi ankkakeinutuolin.

-          Ollaan aina kilttejä, hän kuiskasi noihin pyöreihin päihin.

Sitä kai se on, ettei joulu oikeastaan koskaan lopu.

Sitä se on, joulun asumista sydämissä ♥

Topeliuksen joulu – satuja ja runoja (2015)

Tervehtii jo meitä

joulu ihanin!

Tuli kylmän teitä

juhla kuitenkin.

Kaikki kauniit aatteet

tullessaan se toi,

yllään juhlavaatteet

lapset karkeloi.

Kynttilät ne hohtaa,

kirkkaan tuikkeen luo:

mielemme jo johtaa

Betlehemin luo.

Zacharias Topelius:

Joulun juhla, ensimmäinen säkeistö.

**********

Ihanaa, ensimmäinen adventti. Ympärillä kynttilöiden tuike ja joulun kukkien hehku, sydämessä hymy ja joulun rakas odotus...

Me, satusetä Topelius ja minä, olemme molemmat jouluihmisiä. Hiljattain ilmestynyt Topeliuksen joulu – satuja ja runoja (2015) kertoo, että ”Sakari Topelius rakasti joulua pienestä pojasta vanhuuteen”, ja niin, myös minä olen rakastanut joulua koko tähänastisen elämäni enkä oikein osaa muuta itsestäni kuvitellakaan. Niinpä satusetä on satuillut ja runoillut myös jouluisia runoja ja tarinoita, ja minä puolestani niitä joulu- ja kirjallisuudenhistoriaihastuksissani mielelläni luen.

Kuten monet varmasti tietävätkin, Zacharias Topelius (1818–1898) oli yksi 1800-luvun tärkeimmistä kulttuurisista ja yhteiskunnallisista vaikuttajistamme, ja se, joka halusi kirjoittaa myös lapsille. Tässä uudessa, kauniskantisessa kirjassa armas satusetämme puhuu meille nyt kouluneuvos Kirsti Mäkisen uudelleenkerrontojen kautta. Satujen ohella teoksessa on myös Topeliuksen rakkaita runoja ja lauluja sekä Rudolf Koivun lumoava kuvitus. Lisäksi mukana on kurkistuksia 1800-luvun joulunviettoon maalla, kaupungissa ja Topeliuksen omassa kodissa, ja kurkistelenkin myös näihin näkymiin koko lailla ihastuneena, vaikka olen jo ennestään kerännyt itseeni aimo annoksen joulun historiaa... Joulu ja sen perinteet ja historia taitavat olla niitä aiheita, joihin en (toivottavasti!) koskaan kyllästy. Tässäkin nämä kurkistukset kertovat mukavasti siitä, mikä joulussa on pysynyt samana ja samalla siitäkin, mitä menneestä on jo jäänyt taakse, historian hämyisiin kätköihin. Topeliaaniseen henkeen sopien joulun historiasta kertova osuus myös muistuttaa, että joulu oli entisinäkin aikoina eri kodeissa hyvin erilainen: toisissa kodeissa vallitsi yltäkylläisyys, mutta toisissa oli joulunakin puute ja nälkä.

Ja entäpäs ne tarinat? Tähtisilmä, armelias torppari, yksinäinen Vanha herra ja Pyhän yön lapsi. Joulukuusen hakumatka ja Tuulitukka ja Pilviparta. Sampo Lappalainen, joka päätyy vuoren kuninkaan luo ja Valtteri, joka laskee kelkallaan hieman liian lujaa ja joutuu lumikuninkaan hoviin. Veljekset, joista toinen rakastaa raikasta ilmaa ja toinen tarinoiden sepittelyä ja sekin pieni ja raisu rosvopäällikkö Rasavillius. Entäs Peikkojen joulu, se jonka keskelle Fredrik ja Lotta joululahja-ahneuttaan oikuteltuaan äkkiä joutuvat... Ja niin, satujen lomassa myös niitä aina yhtä kauniita lauluja ja runoja: Varpunen jouluaamuna ja Sylvian joululaulu, sekin Joululaulu jossa joulu oveen kolkuttaa...

Kyllä, Topeliuksen sadut ja runot ovat samaan aikaan sekä viehättävän vanhanaikaisia että ihmeen ajattomia. Ne välittävät Topeliuksen hienoja arvoja ja hyveitä, niitä joita soisi yhä edelleen kunnioitettavan: sosiaalista oikeudentuntoa, luonnonsuojelua, sovinnollisuutta, avarakatseisuutta, rakkautta.

Kuunnellaanpa vaikka Tähtisilmää:

Ja minä muistin, miten Jumala on siunannut meitä siitä lähtien, kun otimme vieraan lapsen kotiimme. Ennen olimme sairaita ja köyhiä, halla turmeli sadon, karhu ja sudet tuhosivat karjaamme. Mutta armeliasta Jumalakin armahtaa, ja Hänen enkelinsä ovat viattomien lasten turvana.

Ja Tuulitukkaa ja Pilvipartaa:

Sydämeni suli ilosta, niin kuin aina kun tapaa viattoman, hyväsydämisen ihmisen. Silloin sulaa jää ikkunaruuduista ja lumi nietoksista ja hallan huurre ihmisten kylmästä sydämestä, keskelle talvea tulee kevät, kuiva aita alkaa kukkia ja leivoset laulaa korkealla taivaalla. Niin suuri on ilon ja hyvyyden valta maailmassa.

Kuitenkin minusta satuja lukiessani tuntuu, että toiset niistä ovat uudelleenkertomisesta huolimatta nykylapselle kummallisia. Että ne kiehtovat ehkä enemmän hieman isompaa lukijaa – sellaista, joka on kenties kiinnostunut myös kirjallisuuden historiasta ja siitä, millaisia sadut joskus ovat olleet ja miksi. Näissä saduissa on omanlaisensa tunnelma ja maailma, jotka toisenlaisiin tarinoihin tottuneelle nykylapselle saattavat välillä tuntua vierailta – siitäkin huolimatta, että satujen takana vaikuttavat myös ne monet ajattomiksi toivomani arvot. Joulupukin kuvaaminen oikeaksi pukiksi, joka itsekkyytensä vuoksi on tuomittu kiertelemään vuodesta toiseen lahjoja jakaen, saattaa hymysuiseen lastenystävään tottunutta nykylasta hämmentää. Myös Tähtisilmän avoin loppu, epätietoisuus siitä kuinka pienelle viattomalle lapselle lopulta kävi, on pienelle kuulijalle tai lukijalle ehkä kummallinen ja huolestuttavakin ainakin jos asiasta ei sadun jälkeen yhdessä keskustella.  Monet saduista ovat myös avoimen kristillisiä, mikä tietenkin kuuluu Topeliuksen satuhenkeen, mutta saattaa korosteisuudessaan joitakin nykylukijoita ihmetyttää. Toisaalta monet saduista ovat hyvällä, perinteisellä tavalla lempeän opettavaisia ja muistuttavat muun muassa armeliaisuuden, hyväntahtoisuuden ja toisten huomioonottamisen tärkeydestä. Sellaisina ne sopivatkin erittäin hyvin luettaviksi myös omina aikoinamme.

Luulen, että ainakin meillä minä, kirjallisuuden aikamatkaaja, olen se, jota nämä sadut toistaiseksi kiinnostavat eniten. Silti haluan näiden satujen kautta sopivina hetkinä ja annoksina tarjoilla myös lapsille pieniä piipahduksia kirjallisuuden historiaan ja samalla myös jutustelua ja tuumiskeluja, yhteisiä pohdintoja siitä miksi nämä sadut ovat toisenlaisia kuin uudemmat tarinat. Monet saduista ja tarinoista kaipaavat yleensäkin lukemisen oheen myös keskustelua, ja Topeliuksenkin sadut ovat juuri sellaisia. Jos luet näitä satuja lapselle, varaa siis hetki myös lapsen ajatuksille ja kysymyksille ja sille, että haluat ehkä itsekin sanoa jotakin.

Tuo nyt mieleen rauha,

joulu armahin!

Talven juhla lauha,

vieras herttaisin!

Keijut ilakoivat

kuusta kiertäen,

ympärillä soivat

laulut enkelten.

Lapset lauluun innoin

ääntään kohottaa,

kaikki riemurinnoin

kiittää Jumalaa.

Zacharias Topelius:

Joulun juhla, kolmas säkeistö.

**********

Topeliuksen joulu – satuja ja runoja. Kertoja Kirsti Mäkinen, kuvat Rudolf Koivu. 140 s. WSOY 2015. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

**********

PS. Toivotan näin ensimmäisenä adventtina

myös kaunista ja tunnelmallista alkavan joulun aikaa ♥

Merri Vik: Lotta, älä lannistu! (1960)

 

Olen alkanut lukea Merri Vikin Lotta sarjaa. Merri Vik on aika hassu nimi, jotenkin salaperäinen. Olisi kiva nähdä miltä hän näyttää. Kuvittelen, että hänellä on hame ja korkokengät ja että hän on pitkä ja hoikka.

Lotta on hyvä sarja. Pidän Lotista, koska Lotta on niin hauska. Lotan oikea nimi on Marie-Sofie Månsson, mutta kukaan ei kutsu häntä sillä nimellä paitsi opettajat. Kaikki näet näyttävät nimeä Lotta.

Lotan perheessä on äiti, isä, kaksi isosiskoa ja veli. Siskot ovat Malin ja Gerd ja veljen nimi on Knatt. Lotta on matematiikassa tosi huono mutta hän tykkää äidinkielestä. Lotta sai matematiikasta ehdotkin, mutta pääsi kumminkin luokalta. Se on hyvä. Äidinkieli on minunkin lempiaine. Lotta kyllä aina vähän haaveilee tunneilla.

Lotta, älä lannistu! on kuudes Lotta. Tykkään lukea näitä järjestyksessä mutta joskus on hankalaa, kun seuraava osa on lainassa ja on pakko saada joku Lotta. Silloin luen epäjärjestyksessä. Luen Tiinojakin, mutta Lotta on parempi, vaikka on Tiinatkin hyviä. Lotan opettajan nimi on Kihara-Fridolf. Kihara-Fridolf opettaa ruotsia eli äidinkieltä. (Lotan äidinkieli on tietysti ruotsi, koska Lotta asuu Ruotsissa.) Tässä kirjassa Lotta lyö Kihara-Fridolffia viivoittimella jalkaan koska siinä on ampiainen. Sellaista voi sattua vain Lotalle niin kuin sekin että elokuvissa koira tulee juuri Lotan jalkoihin ja Lotta tietenkin kiljuu, kun hän kesken jännittävän elokuvan tuntee jaloissaan jotain karvaista!

Lotan paras ystävä on Giggi. Giggi on paljon rauhallisempi kuin Lotta. Lotta aina vähän sählää, mutta siksi Lotta onkin niin hauska. Lotta ja Giggi menevät kirjakauppaan apulaisiksi ja Lotta sählää kirjapaketit mutta se ei ole Lotan vika vaan ilkeän pikkupojan nimeltä Perra. Siitä tuleekin sitten aikamoinen sekasotku. Se jonka pitäisi saada runokirja saakin ”Silakkaa 77:llä eri tavalla” ja toisinpäin. Lopulta kaikki käy kuitenkin hyvin ja Perrastakin tulee Lotan ystävä. Sitten Lotta ja Giggi myyvät hyväntekeväisyysarpoja ja Lotta saa äreän patruuna Larssonin ostamaan kaikki arpansa. Sellainen se Lotta on, melkoinen sisupussi.

Se kirjoittaja laittaa joskus kirjaan semmoisen ykkösen ja sitten siinä lukee jonkun toisen Lotta kirjan nimi. Se tarkottaa, että se asia josta kirjassa kerrotaan on tapahtunut siinä toisessa kirjassa. Sillä tavalla tietää jos ei ole vielä lukenut sitä toista kirjaa. Se on aika hauskaa.

Lotta on ihan älyttömän hyvä! Suosittelen Lottaa kaikille, jotka tykkäävät hauskoista kirjoista.

Katja, 4 B 

Tove Jansson: Vaarallinen juhannus (1954)

Teatteri on tärkein asia maailmassa, sillä siellä näytetään kaikille millaisia he voisivat olla ja millaisia he tahtoisivat olla vaikka eivät uskalla, 
ja millaisia he ovat.

Aah, ihanaa taiteenfilosofiaa.


**********

Juhannus tuli ja meni ja niin kesäkin. Minä syksyihminen hengittelen alkavan syksyn ihania tuulia, muistelen lämmöllä sopivan viileäksi jäänyttä kesää ja lääkitsen nuhapahalaista lempeällä muumikirjalla, joka kantaa kesäistä nimeä mutta sopii silti oikein hyvin myös tähän oikeaa syksyä enteilevään hetkeen. Vielä villasukat, teetä ja pehmeä pesä, niin jopas on oloni nuhaisenakin melkein mukava.

- kiitos kirjastolle -

Vaarallisen juhannuksen lukeminen nostaa esiin muistoja, tietenkin: olen lukenut tämän ennenkin, kaiketi melko montakin kertaa. Se nostaa esiin myös tunteen siitä, että kyllä, myös tämä on muumisuosikkejani, tämäkin! Päätän, että tästä eteenpäin kaikki muumikirjat ovat minusta yhtä parhaita enkä yritäkään enää valita. Muumilaakson marraskuu ja Taikatalvi, ne ovat erityisiä, kyllä, mutta niin on tämäkin, kirja jossa on teatteri ja kaikki se muu! Kyllä Tove sitten osasi. Ne kuvatkin, oi kyllä! Enkä muistanutkaan, että myös yhden lempimukini kuva on täältä, teatterilavalta.

Tulta syöksevät vuoret ovat sitten harmillisia, sanoo Muumimamma. Ovathan ne, toisinaan ne aiheuttavat sellaisia merkillisiä tulviakin. Mutta kun keittiö sitten täyttyy vedellä ja muuttuu hämyisäksi akvaarioksi, Muumimamma nauraa, koska se on niin hullunkurista. Ja kun vesi yhä vain nousee, hän kiipeää tyynesti talon katolle sylissään käsilaukku, ompelukori, kahvipannu ja perhealbumi ja tuumaa, että odottelee siinä uutta kotia. No juu, kyllä hän sentään tahtoo mukaan myös niitä salongin hienoja huonekaluja: niistä tulee uudessakin kodissa kotoisampi olo. Ja sieltähän se sitten pian jo tuleekin, uusi koti, ja sinne sitä mennään, Muumimamma ja -pappa ja -peikko ja Niiskuneiti ja tietysti Pikku Myy ja Mymmeli ja vielä Miska ja Homssu. Kaikenlaista tapahtuu, mutta mitäpä siitä niin hermostumaan.

 

- Nyt minun talostani on jäljellä ainoastaan lipputanko, sanoi Muumipappa synkästi.

Muumipeikon äiti taputti häntä käpälälle.

- Se oli hieno talo, hän sanoi. - Paljon parempi kuin tämä. Mutta jonkin ajan kuluttua näet, että kaikki tuntuu aivan samanlaiselta kuin ennenkin.

(Rakas lukija, Muumimamma erehtyi täydellisesti. Mikään ei muuttunut entisenlaiseksi, sillä tämä talo ei suinkaan ollut tavallinen koti eikä siinä asunut perhe totisesti ollut mikään tavallinen perhe. Enempää en sano.)

Ei, tavallinen koti se ei ole. Yksi seinä puuttuu ja talossa on kummallisia ovia joiden taustapuolelle on maalattu kaakeliuuni ja portaita jotka loppuvat ilmaan. Kukat ovat paperia, viulut kielettömiä ja kirjoja ei saa auki. Homssun rehellistä sydäntä sellainen kovasti loukkaa, mutta Mymmelistä on hauskaa, ettei mikään oikeastaan merkitse mitään. Entä millainen mahtaa olla Rekvisiitta-setä? Ja se, joka nurkissa nauraa? Entä mitä tekeekään tahollaan puistoon suuntaava Nuuskamuikkunen, ei kai vain sellaista tarpeellista ilkivaltaa? Vai mitä sanot sellaisista kylteistä kuin ”Nauraminen ja viheltäminen kielletty”, ”Laulaminen kielletty”, ”Nurmella istuminen kielletty” ja ”Kukkien poimiminen kielletty”? Olisiko ne pitänyt jättää paikalleen?

Entä miten ensi-iltaan valmistaudutaan? Ja mitä lavalla lopulta esitetään? 

Niin, viivähdys vaarallisessa juhannuksessa saattaa kertoa kaikenlaista.
Senkin, että myös tulvat loppuvat aikanaan ja että siihen asti
voi aivan hyvin seilailla vaikka kelluvassa teatterissa.

Tove osasi, todella osasi. Muumikertomukset jaksavat ihastuttaa aina vain: muistelen pientä Katjaa joka joskus vietti vaarallista juhannusta ja sitten ehkä vähän isompaa ja nyt ajattelen tätä Katjaa joka olen nyt. Kaikki me olemme saaneet tältäkin kirjalta niin paljon. En voi kuin ihailla näiden kertomusten kerroksia.

Kirjan luettuani ajattelen, että oikeastaan ihmisen pitäisi aina aika ajoin lukea joku muumikirja. Ihan siksi, että muistaisi katsella itseään, toisia ja elämää riittävän lempeästi, sillä lailla silitellen. Olemmehan me kaikki vähän tämmöisiä, vähemmän valmiita, mutta ehkä niin ihmisiä juuri siksi. Ja on se hyvä, että meillä on taide! Kaikille, ihan kaikille, on maailmassa varmasti myös se oma, oikea, sopivankokoinen paikka ♥

**********

Ruotsinkielinen alkuteos Farlig Midsommar 1954, 

ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi 1957.

**********

Vaarallista juhannusta on taidettu lukea blogeissa paljon.
Nyt taakse jäävänä kesänä sen ovat lukeneet ainakin Sara ja Elina.

Ainon ja Liisan kesätoimet (1918)

Joulupukki, joka vanhana ja viisaana niin hyvin tietää, että vuodenajat seuraavat toisiaan aina nopeammin kuin arvaisikaan, toi vanhojen kirjojen ystävälle viime jouluna tällaisenkin aarteen: Lauri Pohjanpään runoileman ja Gertrud Solitander-Borbergin kuvittaman kesäisen kirjasen vuodelta 1918: Ainon ja Liisan kesätoimet. 

Nimensä mukaisesti kirjanen kertoo kahden pienen tyttösen,
Ainon ja Liisan, kesätoimista. Siitä kuinka

Tuli toivottu kesä ja maalle niin

pääs meidän Liisa ja Aino.

Miten hauskaa taas, kun sukat oli pois

ja pois oli kenkien paino!

Ens aamuna noustessa auringon

he lintujen lauluhun herää

ja kirmaa luontohon raikkaaseen,

sylin täyden kukkia kerää.

Oi kesä ja maaseutu! Kasvimaa ja kukkaset, possut ja kanat ja ahvenet,
marjasadot ja rantapyykki, ne söpöt pikkuiset puput!
Ihanaa suloista idylliä, kultareunaista sopusointua 

ja tietenkin soma ripaus lempeän kasvattavaa otetta:

Taas kylläpä kelpas keinuakin,

kun oli tehty työtä.

Oli mieli niin hyvä ja onnellinen

joka ilta ennen yötä.

Niin: arkisten askareiden jälkeen on aina niin ihanaa leikkiä ja lopulta nukkua, nähdä ansaittuja unia. Kesäinen elämä maalla on ihanan vapaata mutta myös mukavan touhukasta, sellaista kesätuulen siivittämää ahkeraa puuhastelua. Ei pakkoa ensinkään, vaan lempeää touhuilua. 

Juuri sellaista sen soisi olevankin, kiireetöntä ja lempeää, lapsen (ja aikuisenkin) kesän, oltiin sitten maalla tai kaupungissa.

Aikanaan tulee taas syksykin ja silloin tuntuu että

Kuin uni meni kesä; oli syksyhyn

pari päivää ainoastaan.

On touhussa tytöt, kun leivotaan

taas pitkää talvea vastaan.

Kakut Ainon ja Liisan leipomat

ne uunilla kasvaa ja karttuu.

Hymys äiti: ”kelpo emänniks

tytöt meidän varmaan varttuu!”

Ja kyllä, tiedän jo että syksyn ensi tuulahdus on aikanaan minulle tervetullut,
mutta tätä ajatusta enempää en sinne vielä eksy. Onhan kesä!

 Niinpä luen vain pehmoista kypsyvien leipomusten tuoksua

ja aikuistumisen ja naiseksi kasvamisen merkityksiä,

sitä kuinka vanha kirja on aina myös monisäikeinen kertomus omasta ajastaan.

Mutta kyllä, samalla se niin usein on myös kuvajainen

jostakin ihmeen ajattomasta:
ehkä siitäkin, että moni pieni tyttö (ja poika) yhä leipoo mielellään, 

mutta myös lintujen laulun ja kesäisen niityn kauneudesta,

lapsen kyvystä iloita pienestä ja yksinkertaisesta,

ja oi, niin, siitä miten ihanaa onkaan heittää pois ne sukat ja kengät,

heilutella paljaita varpaitaan hymyilevässä auringossa...

Ihanaa kesää sekä pienille että isoille varpaille!


Ehkä hetkittäin alkaa jo olla niin lämmintä, että ne tarkenevat ilman sukkaa...

 

**********

Kirja on K. J. Gummerus Osakeyhtiön tuotantoa vuodelta 1918.

Oman kappaleeni omistusmerkintä on kuitenkin vuodelta 1934,
jolloin Marita-tyttönen on saanut sen mammaltaan.

Ihania nämä vanhojen kirjojen monet tarinat
ja Joulupukin kiehtovat kirjavarastot!

**********

Tällä piirtyy ruksi kirjankansibingon ruutuun lapsi.