Fredrika Runeberg: Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä (1858)

Oli pilvinen ja kolkko ilta kevättalvella 1718. Salin kello naksahti viittä vailla kuusi komeassa herraskartanossa, joka oli kuulunut ylpeälle paroni Yrjänä Boijelle ja jonka nyt omisti hänen leskensä rouva Katarina Boije...

Hiljaista, hetken... Paita kaipaisi nappeja, mutta en jaksa ommella, en nyt. Enkä tahdo. Päivän askeleet painavat istumaan, kädet tahtovat tehtäväkseen jotakin muuta kuin näitä loputtomia, samankaltaisina toistuvia askareita. Kädet tahtovat, ja mieli. Johan Ludvig on jossakin taas, tuskin tulee ennen aamua. Ehkä minulla onkin koko yö aikaa, yksin. Aamulla sille pitää taas olla tortut, mutta aamuun on vielä aikaa...

Melkein kuulen sinun ajatuksesi, Fredrika. Näen hämärän huoneen ja sinun kasvosi, joissa väsyneen pysähtyneisyyden keskellä hehkuvat ihmeen kirkkaat silmät. Silmissä liekehtivät sinun mielesi liikkeet: niissä näkyy tuo toinen, kiehtova maailma, johon olet taas astumassa, maailma joka vielä on yksin sinun...

Kiitos kirjastolle!

Niin: Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä, kertomus isonvihan ajoilta. Ensimmäinen suomalainen historiallinen romaani, sillä – niin kuin Tyyni Tuulio minulle esipuheessaan kertoo – sinä kirjoitit tätä jo vuonna 1843, kauan ennen kuin Topelius ryhtyi julkaisemaan Välskäreitään. Sinun romaanisi vain viipyili piilossaan ennen astumistaan päivänvaloon, Topelius ehti ensin ainoastaan siksi. Ja oi, sinulla oli ajatuksia, rikkaita, syviä ajatuksia.

Näetkös, Margareta, sinä olet ruotsalainen. Äitimme on oikein Ruotsista, vaikka hän heti Suomeen tultuaan tosissaan opetteli alustalaistensa kieltä. Isämmekin oli puoliksi ruotsalainen, niin kuin melkein kaikki säätyläiset tässä maassa. Mutta minä olen todellinen suomalainen. Katsos, vanha Vappu, imettäjäni, oli juuri noita kaikkein syvällisimmin suomalaisia. Sinä tunnet vain hänen jäykän ulkokuorensa, harvapuheisuutensa, haluttomuutensa solkata joitakin ruotsin sanoja, mutta minä tunnen hänen lämpimän uskollisuutensa, hänen sisimpänsä tummahehkuisen, satumaisen syvyyden, hänen laulujensa melkein kammottavan lumousvoiman.

Niin, sinä elit 1800-lukua ja astuit historiallisessa tarinassasi 1700-luvun alkupuolelle, isonvihan vuosiin, niihin aikoihin kun Suomi oli kahden mahtavan naapurin väliin ahdistettu riitaomena ja kun joku ehkä saattoi jo ajatella olevansa suomalainen, en ruotsalainen ja vielä vähemmän venäläinen. Ehkä nyt arvaat, etten voi olla ajattelematta historiallisen romaanin monikerroksisuutta: sitä, kuinka se aina kantaa mukanaan paitsi aikaa jota se kuvaa myös aikaa jona se kirjoitetaan. Ja Fredrika, niin, tämä oli ensimmäinen.

Tuulio kertoo esipuheessaan senkin, että vuonna 1881, tämän ilmestyttyä suomeksi ensimmäisen kerran, suomentaja totesi kuinka teoksen ”rivien välistä saatamme lukea Juhana Ludviikki Runeberg’in sielua.” Mutta nyt, sata vuotta myöhemmin [1981], Fredrika Runeberg ei enää tarvitse runoilijapuolisonsa suositusta, hänen oma äänensä kuuluu nyt ehkä selvempänä kuin hänen elinaikanaan. Ja nyt, vielä myöhemmin, voinemme hyvin vain tuhahdella ajatukselle Juhana Ludviikista riveilläsi. Tiedämme jo, että sinä olit itsenäinen ja ansioitunut sanataitelija.

Muistatko tuon unen, jonka näin ennen elämäni tärkeintä päivää. Siitä syystä kai uni merkitsikin minulle niin paljon. Näin hämähäkin, joka kietoi verkkonsa yhä tiukempaan ja tiukempaan sydämeni ympärille siksi kunnes sydän kuvaamattomissa tuskissaan ei enää voinut sykkiä, vaan lopulta tukahtui.

Sinä kirjoitit historiallisen romaanin ja samalla monikerroksisen sanataideteoksen. Tarinan tapahtumien lähtöpaikkana ja keskuksena on Hatanpään kartano Tampereella, joskaan paikka ei – kuten romaanisi kehyskertojatar kertoo – tarinan tapahtuma-aikaan vielä kantanut tuota nimeä. Romaanisi taustalla on kaiketi ollut vanha tarina hämähäkkiä säikähtäneestä neidosta sekä eräs maalaus, jonka kerran satuit kohtaamaan. Asiaan perehtymättömänä en osaa sanoa, kuinka paljon tarinasi henkilöissä on totta ja kuinka paljon sepitettä, ja toistaiseksi olenkin lukenut sitä ennen kaikkea mahdollisina ihmiskohtaloina 1700-luvun alkupuolen Suomessa. Ja tuo hämähäkki, niin, se asettuu sinun tarinasi taiteelliseksi kehykseksi ja symboliksi, vaikka olisikin myös vanhasta tarinasta lainattu. Sellaistahan sanataide on, vanhoja aineksia uudelleen järjestelevää.

Sinä kirjoitit romaaniisi kolme naista: vahvan, jopa kovan Katarina-rouvan, herkän ja haavoittuvaisen Cecilian sekä sydämessään uskollisen Margaretan. Ja kyllä, vielä neljännenkin – Vapun, kansannaisen, jolla on sydämen viisautta ja kenties myös kyky nähdä tulevaan. Kirjoitit rouva Katarinan, joka astuu sisään levollisena ja korkeana kuten aina, vailla jälkeäkään mielenliikutuksesta. Joka sanoo, että tyttärellä ei saa olla muuta toivetta kuin äidillä on, siksi kunnes äiti vapaaehtoisesti luovuttaa valtansa puolisolle, jonka hän tyttärelleen valitsee ja että ikinä ei halpasyntyisestä tule Margareta Boijen puolisoa. Kirjoitit Cecilian, jonka kohtalon yllä tuntuu aina leijuvan hämähäkin kuvajainen ja joka lopulta huutaa: sydän parka, nyt olet kiedottu verkkoon, lepää hiljaa, siivet kasvavat, tämähän on vain kotelo, kohta lennät vapauteen. Margaretan, joka sanoo että hänelle kuulun, hänelle jään, mikään maallinen mahti ei voi meitä erottaa ja että sinun, sinun ikuisesti. Vapun, joka näkee näkyjään: Sieluni näkee kummallisia näkyjä kylmyydestä ja hädästä ja hävittävistä rosvoista, mutta myös höyhenvuoteista ja lämmöstä ja äidin silmistä. Kuka kantoi lapsen jäähaudasta, toisen verisistä, häpäisevistä käsistä? Olisiko hän ehkä voinut kantaa pois Luojan lähettämän sairaudenkin, jos se olisi hänelle sallittu?

Ja niin, naisten rinnalla kulkee miehiä, motiiveissaan vaihtelevia. Sellaisia, joille hänen säädyllään ei ole --- mitään arvoa ja jotka ajattelevat, että vähempikin riittää siellä missä rakkaus asuu. Sellaisia, jotka ovat sitä mieltä, että alhaisoa voi sietää, olkoot he työvälineenämme, saakoot leipänsä ja jotka eivät sydäntä tarvitse, sillä eihän suuressa maailmassa käytetä sydäntä, sydämellä ei siellä tee mitään. Sellaisia, joiden elämän koko pimeys on rakastaa saamatta vastarakkautta ja jotka ajattelevat, että koittaakohan kerran päivä, jolloin Suomen lapset omistavat isänmaan, vapaan, oman, maan, jonka puolesta elää ja kuolla. Kysyvät, että unelmat, unelmat, milloin toteudutte?

Sinä rakensit tarinasi ja henkilösi niin, että kaikessa kuuluu ihmisarvon ääni: ihmisten tasavertaisuus, sodanvastaisuus ja oikeus onneen ja rakkauteen. Niin, että puhdas rakkaus ja uskollinen sydän nousevat yli maisen rikkauden ja vallan. Niin, että nämä viisaan Vapun sanat jäävät mieleen pitkäksi aikaa:

Nuoret kukat, älkää antako minkään madon jäytää sydäntänne, ottakaa se pois, vaikka kappale sydäntä lähtisi mukana. Mato jäytää koko sydämen. Syvällä, syvällä sydämessä puhuu ääni, niin hiljaa, hiljaa. Kuunnelkaa mitä se sanoo, niin tulette tietämään, mitä edessänne on, ja voitte työntää tieltä niin paljon pahaa, jos teillä vain on rohkeutta.

Fredrika, minä olen sinun sanojesi jäljiltä hämmentyneen hurmioitunut. Olen täynnä ihailua ja kunnioitusta, melkein pakahduttavaa riemua siitä mihin sinä, 1800-luvun nainen, olet kyennyt. Sinä olet kirjoittanut Historiallisen Romaanin, joka yhä, tänäkin päivänä, sopii lajinsa taidokkaaksi edustajaksi. 

Ja kyllä, ajatus sinusta, harvat mahdolliset hetkensä kirjoittamiselle antaneesta naisesta, on innoittanut minua jo kauan: sinä osoitit, että ihminen, joka haluaa kirjoittaa, kirjoittaa kyllä. Aikaa sanoille löytyy, ehkä vain pienistä väsyneistä hetkistä joina ei jaksa enää mitään muuta, niin, ei edes ommella, ja hitaasti, kyllä, hitaasti näiden pienten hetkien sanoista syntyy ehkä jotakin kokonaista... 

Liian kauan kesti ennen kuin minä sinun sanoihisi tartuin, mutta nyt, niitä luettuani, tiedän että matkani jatkuu. Matkani sinun sanoihisi ja sinuun. Ja voi, niin, tämän saa sanoa itse kuningatar: Naisen ei ainakaan tule olla se, joka häiritsee avioliiton pyhyyttä, vaikka miehet meidän päivinämme eivät pidä niin tarkkaa lukua siitä. Olisihan sinulla, hyvä Fredrika, voinut olla helpompikin elämä.

Mutta tiedäthän, sinä elät yhä: innoitat muistollasi myös meitä uuden vuosituhannen naisia. 

Kiitos sinulle siitä – naisvoimasi ihanasta säteilystä!

PS. Erityismaininnan ansaitsee myös teoksesi suomentaja, Tyyni Tuulio. Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä (Fru Catharina Boije och hennes döttrar) käännettiin siis ensimmäisen kerran vuonna 1881, jolloin työstä vastasi Arvo Lempiranta (Liljestrand). Tuulio käänsi teoksesi uudelleen vuonna 1981, ollessaan melkein 90-vuotias. Todella, todella huikeaa. Naisvoimaa tässäkin, kerta kaikkiaan!

Zacharias Topelius: Adalmiinan helmi (1856)

 

Oli kerran kuningas ja kuningatar, joilla oli pieni tyttö, Adalmiina nimeltään. Prinsessa Adalmiinan ristiäisiin oli kutsuttu kummeiksi kaksi hyvää haltiatarta, punainen ja sininen. Punainen haltiatar antoi kumminlahjanaan pikku prinsessalle suuren loistavan helmen, joka oli niin kaunis, ettei sen vertaista ollut ikinä nähty. Ja punainen haltiatar sanoi: ”Niin kauan kuin Adalmiinalla on tämä helmi, tulee hän päivä päivältä yhä kauniimmaksi, rikkaammaksi ja viisaammaksi. Mutta hän ei saa hukata helmeä. Jos hän joskus sen kadottaa, menettää hän samalla kaikki nämä kolme lahjaansa, kauneuden, rikkauden ja viisauden. Ja niitä hän ei saa takaisin ennen kuin on jälleen löytänyt helmen.”

Silloin sininen haltiatar sanoi: ”Jos Adalmiina kadottaa helmen, saa hän minulta korvaukseksi nöyrän sydämen.”

Minulla on kesken monta matkaa, mutta kaikkien muiden rinnalle mahtuu kyllä myös tämä – matka satuihin. Kävi niin onnellisesti, että pian H. C. Andersenin Lumikuningattaren lukemisen jälkeen löysin Rudolf Koivun Satuja ja tarinoita antikvariaatista, vieläpä suloisen sopuisaan hintaan. Nyt tämä ihana teos on siis omani ja niin, ehkä juuri sen kunniaksi tämä matka saa alkaa. Lapset kulkevat kenties mukanani, luemme satuja ehkä myös yhdessä ja yhteiseen tahtiin, mutta kirjoituksissani liihottelen itsekseni ja omaa aikaansa elävin lennähdyksin, satusanojen siivin...

En aio lukea satuja järjestyksessä. Enkä välttämättä kirjoita jokaisesta. Niin, tuskin kirjoitan. Mutta tuulien tuiverruksessa tartun satuun silloin, toiseen tällöin. Hiljakseen ja tunnelmiani kuunnellen. Luen ja kirjoitan. Ja nyt, tänään, on helmikuinen satuhetki (oi, kyllä helmikuun nimi on kuukausien nimistä kaunein!) ja mikäpä sopisikaan helmikuun hetkeen paremmin satu helmestä... Ah, Adalmiinan helmi, yksi ikisuosikeistani!

Niin, Adalmiinalle teetettiin sitten kruunu, johon punaisen haltiattaren antama ihmeellinen kivi kiinnitettiin. Se oli sellainen satujen kruunu, kasvoi kantajansa mukana. Vuodet kuluivat ja Adalmiinasta tuli kuin tulikin hyvin kaunis, hyvin rikas ja hyvin viisas. Mutta voi, hänestä tuli myös hyvin, hyvin ylpeä.

Kaikki me sadun lukeneet tiedämme, kuinka eräänä päivänä sitten kävi: Adalmiina oli kopea ja kiukkuinen viisitoistavuotias, joka karkasi puistoon ja pudotti kruununsa lähteeseen ihaillessaan itseään veden pinnasta. Ehkä tunnistamme tässä viittauksen erääseen toiseen tarinaan, lieneekö se sitten tarkoituksellinen tai sattumaa. Adalmiinalle ei kuitenkaan käynyt niin hullusti kuin Narkissokselle, vaan hänelle tuo itseihailun hetki avasi oven parempaan tulevaan: Adalmiina menetti helmensä, mutta sai samalla sinisen haltiattaren lahjan – nöyrän sydämen.

Ja silloin tapahtui, että hän muuttui rumaksi ja köyhäksi kerjäläistytöksi. Poissa oli kullalla kirjailtu hame, poissa jalokivet hiuksista. Samalla katosi myös hänen viisautensa. Sitäkään hän ei enää muistanut kuka hän oli ollut ja mistä hän tuli. Hän tunsi vain, että suuri muutos oli tapahtunut. Säikähtyneenä hän juoksi pois lähteeltä yhä kauemmas metsään.

Adalmiina ei enää muistanut kuka oli,
ja hän jäi asumaan köyhän eukon köyhään mökkiin,
jonne lähteeltä juoksi. Mutta tärkeintä oli, että

Adalmiina oli saanut nöyrän sydämen, joka oli paljon parempi kuin kauneus, viisaus ja rikkaus. Nyt hän oli onnellinen ja tyytyväinen.

Niin kului kolme vuotta, joina Adalmiinaa etsittiin turhaan. Prinssi toisensa jälkeen epäonnistui etsinnöissään ja prinsessa ja puoli valtakuntaa jäivät aina saamatta. Mutta oi, niin, eihän ihana satu prinsessasta olisi oikea satu ilman oikeaa prinssiä, joka on kyllin hyvä, viisas ja etevä saadakseen ihanan prinsessan. Prinssi Sigismund löytää Adalmiinan kruunun ja on valmis ottamaan vaimokseen sen köyhän paimentytön, jolle tuo kruunu sopii.

Mutta kaikkien kynttilöiden loiston voitti Adalmiinan ihmeellinen kauneus, kun hän seisoi siellä kultainen puku yllään. Sillä saadessaan nyt takaisin helmen hän sai myös kaikki punaisen haltiattaren lahjat. Mutta kaikkein paras oli, että hän sai pitää myös sinisen haltiattaren lahjan, nöyrän sydämen.

Huomioni kiinnittyy sadun käsitteisiin, erityisesti kauneuteen ja viisauteen. Siihen, että se kauneus ja viisaus mitä Adalmiinalla alkuun on, ei oikeastaan kauneutta ja viisautta olekaan. Hänessä on pinnan suloa ja ehkä järkeä, mutta ei kauneutta eikä viisautta. Ne hän saa vasta nöyrän sydämensä myötä.

Ja niin, toki tunnistan, että nöyrä sydän on yksi topeliaanisista hyveistä – niistä, joille on aikojen saatossa ehkä naurahdeltukin. Tässäkin Topeliuksen sadussa on satusedän somaa opettavaisuutta, sellaista vanhanajan puhdasta uskoa hyvään. Niin kuin sadun lopussa riemuitaan:

Kaunis, kaunis on Adalmiinan helmi,

mutta paljon kauniimpi on nöyrä sydän!

Ja niin, enpä tiedä – ei tuo viisaus ehkä niin vanhanaikainen olekaan. 

Sopisi sen olla mielessä myös näinä ahneina aikoina.

PS. Eräällä kirpputorireissulla olin niin onnekas, että löysin muutamalla kolikolla myös vanhan valikoiman Topeliuksen  satuja. Valikoimassa on myös tämä satu, Raul Roineen kääntämänä. Tähän kirjaan, Rudolf Koivun Satuihin ja tarinoihin, on valittu Kirsi Kunnaksen käännös, joka ainakin tässä on hieman lyhyempi ja karsitumpi: opettavaiselle äänelle, tähdennyksille ja alleviivauksille on annettu vähemmän tilaa. Toki Topeliuksen opettavaisen sävyn kuulee yhä ja niin on hyvä kuullakin, onhan se keskeinen osa tätäkin satua. Ja niin, erityisenä ihanuutena tässä ovat tietysti nuo Koivun lumoavat kuvat. Vaan oi ja voi, ehkäpä arvata saattaa, että tahdon kyllä lukea myös kaikki Topeliuksen sadut, tutkiskella 1800-luvun sanoja ja topeliaanisia hyveitä... Eräänä päivänä lähdenkin syvemmälle satumatkalle myös tuohon Topeliuksen kirjaan.

Hans Christian Andersen: Lumikuningatar (1844)

Lumihiutale kasvoi kasvamistaan, kunnes siitä tuli kokonainen nainen.

Hän oli pukeutunut hienoimpaan valkoiseen harsoon,

joka oli tehty kuin miljoonista tähden tapaisista untuvista.

Hän oli kovin kaunis ja hieno, mutta jäästä, häikäisevästä,

kimmeltävästä jäästä. Kuitenkin hän oli elävä.

Silmät tuijottivat kuin kaksi kirkasta tähteä,

mutta niissä ei ollut rauhaa eikä lepoa.

Huomasin tarvitsevani satua, ihan itselleni, ja juuri tätä. Siksikö, että on talvi ja maa lumesta valkea? Että pakkanenkin viivähtelee, puraisee hetkittäin poskipäitä? Vaiko vain siksi, että mieleni kaipasi taas jotakin erityisen tenhoavaa ja tunteikasta, satumaistakin. Sellaista, missä tietoinen ehkä kohtaa tiedostamattoman ja syntyy säikeitä, jotka tavoittelevat sydäntä. Niin, miksi lienee, mutta tämän tarvitsin: Hans Christian Andersenin (1805-1875) Lumikuningattaren (1844).

Rudolf Koivun Satuja ja tarinoita (1992) sisältänee sadun suunnilleen alkuperäisessä pituudessaan – näin otaksun, sillä se on siinä seitsentarinaisena ja koko lailla kokonaisen tuntuisena. Kuvitus on vähäinen, mutta sitäkin ihanampi: Koivun taideteoksia katselisi mielellään enemmänkin, mutta toisaalta tämä yksikin lumoava kuva riittää. Lopun tarinasta saa piirtää mielessään.

Rudolf Koivun (1890-1946) Lumikuningatar:

kylmä, kaunis ja hohtava, viekoittelevakin.

(Kiitos kirjastolle, joka uskollisesti paikkailee hyllyni loputtomia puutteita.
Tämäkin ihana kirja täytynee kyllä jonakin päivänä saada omaksi...) 

--- reki pysähtyi ja ajaja nousi.

Turkki ja lakki olivat paljasta lunta.

Nainen se oli, pitkä ja solakka ja häikäisevän valkoinen.

Hän oli lumikuningatar.

Olen aina ollut hieman haluton avaamaan satuja liikaa. Rakastan kyllä niiden syvyyttä ja symboliikkaa ja kaikkia niitä ajatuksia joita ne herättävät, mutta ehkäpä sadut ovat minulle kuin runoja, sellaisia että ne täytyy ennen kaikkea kokea ja elää, kohdata pikemminkin sydämen vapaudella kuin järjen rajatuissa kehyksissä. Sanotaan, että lapsi tulkitsee sadun sellaisena kuin se hänelle on, ja minä luulen, että niin tekee myös aikuinen. Sadun ymmärtää intuitiivisesti, vaikka sitä ei osaisi tai tahtoisi selittää.

Nyt, kun koetan kirjoittaa lukukokemuksen luomia tunteita ja tunnelmia, huomaan silti kaikki heräävät kysymykset, jotka omavaltaisesti kääntyvät sanoiksi. Tulen väistämättä ajatelleeksi – jälleen kerran – että kirjoittaminen on ajattelemista. Se on myös tunnetta, mutta ajattelun sylissä. Ehkä ajatus suutelee tunnetta ja tunne ajatusta, ehkä ne syleilevät toisiaan ja sulautuvat yhteen. Ja sydämen värinät herättävät kysymyksiä, kysymykset sydämen värinöitä.

Kuka Lumikuningatar on? Tai mikä?

Ja miksi hän on nainen?
Miksi pieni poika kiinnittää kelkkansa hänen rekeensä,
antaa itsensä tämän hämmentävän olennon kyytiin?

En kuitenkaan ehkä aio vastata. Aion vain kysyä. Sadun kohtaamisen on hyvä olla puhdas ja rajoista vapaa – sellainen kuin se on lapselle. Lapsi kätkee sadun sydämeensä ja tutkiskelee sitä, toki kysyykin sen mitä kysyttävä on, mutta juuri sydämessä satu kasvaa.

Uskoisin, että satu Lumikuningattaresta on useimmille tuttu. 

Siksi en tälläkään kertaa varo sanojani, 

vaan annan tarinan kirjoittua myös omaan kirjoitukseeni.

Satu alkaa tarinalla peilistä ja sirpaleista – siitä, kuinka peikko Tihulainen oli tehnyt peilin, jossa kaikki hyvä ja kaunis, mikä siihen kuvastui, hävisi miltei olemattomiin, mutta kaikki kelvoton ja ruma tuli hyvin näkyviin ja kävi vieläkin pahemmaksi ja kuinka tuo peili lopulta särkyi miljooniksi sirpaleiksi ja etsiytyi ihmisten silmiin ja sydämiin. Katseet vääristyivät ja sydämistä tuli jäätä.

Mikä se on, tuo peili, mitä se tahtoo?

Onko se kuvastin, joka näyttää ihmisen pahuuden?

Kaiken sen, mikä ihmisessä on peikkoa ja pimeyttä
ja sydämen hyytävää kylmyyttä?

Ja eräässä suuressa kaupungissa asuu kaksi lasta, poika ja tyttö, Kai ja Gerda, jotka eivät olleet veli ja sisar, mutta he pitivät toisistaan kuin sisarukset ja istuivat ruusujen alla leikkimässä. Mutta voi, pian peilin sirpaleen saa silmäänsä ja sydämeensä myös pieni Kai. Ja kun tulee talvi ja Lumikuningatar ajaa ohi valkealla reellään, Kai antaa itsensä tämän huimaan kyytiin. Tahtoenko vai tahtomattaan? Kuinka vain, mutta ainakaan hän ei pääse enää irti, vaikka tahtoisi. Kaita palelee, mutta kun Lumikuningatar suutelee häntä otsalle, kylmyys katoaa, ja toinen suudelma vie mennessään myös muistot. Mutta valkeudessaan kaunis ja häikäisevä Lumikuningatar on Kain silmissä täydellinen.

Mutta millaista oli pienellä Gerdalla, kun Kai ei enää tullut?

Missä poika mahtoi olla?

Kukaan ei tiennyt, kukaan ei osannut antaa neuvoja.

Kun kevät taas koittaa, pieni ja rohkea Gerda sanoo:

Minä panen jalkaani uudet punaiset kenkäni ---

niitä ei Kai ole koskaan nähnyt, ja sitten menen joelle ja kysyn siltä.

Alkaa Gerdan matka yli väkevän virran ja läpi pimeän metsän, matka aina Lappiin ja Lumikunigattaren hoviin asti. Matkan varrella Gerda kohtaa mm. noidan, variksen, prinsessan ja prinssin, ryöväritytön ja ruijanvaimon. Tulee viivästymisiä, jopa unohdusta, mutta lopulta matka aina jatkuu. 

Keitä he ovat, nämä kaikki jotka Gerda matkallaan kohtaa?

Ovatko he ihmisessä vai ihmisen vierellä?
Ja miksi, miksi he ovat sellaisia kuin ovat?

Ruijanvaimo on viimeinen, jonka Gerda ennen Lumikuningattaren valtakuntaa tapaa. Vaimo sanoo porolle, joka pyytää Gerdalle apua:

Minä en voi antaa hänelle suurempaa valtaa kuin hänellä jo on.

Etkö näe, kuinka suuri se on?

Etkö näe, kuinka ihmisten ja eläinten täytyy palvella häntä,

kuinka hyvin hän on paljain jaloin päässyt eteenpäin maailmassa?

Älköön hän meiltä saako tietää valtaansa.

Se on hänen sydämessään, se on se että hän on suloinen, viaton lapsi.

Niin, kengät jäävät matkan varrelle jo varhain. Yhdet ja toisetkin. On vain paljaat jalat. Mutta Gerda kulkee uupumatta eteenpäin, sydämensä voimalla. Ja sillä välin Kai istuu Lumikuningattaren linnassa ystäväänsä muistamatta.

Linnan seinät olivat tuiskuavaa lunta ja ikkunat ja ovet viiltävää tuulta. 
Linnassa oli toistasataa salia, aivan sen mukaan kuin lunta tuiskusi.

---

Keskellä tyhjää, loppumatonta lumisalia oli jäätynyt järvi.

Se oli halkeillut tuhansiksi kappaleiksi, mutta jokainen kappale oli

niin toisensa näköinen, että järvi oli kuin taideteos.

Keskellä sitä istui lumikuningatar kotona ollessaan.

Itse hän sanoi istuvansa järjen peilissä,

joka oli ainoa ja paras tässä maailmassa.

Ja

Pieni Kai oli aivan sininen vilusta, mutta hän ei huomannut sitä,

sillä lumikuningatar oli suudellut vilunväristykset pois hänestä

ja hänen sydämensä oli kuin jääkimpale.

Kun Gerda saapuu, Lumikuningatar on juuri lähtenyt lämpimiin maihin.

Kai on yksin, aivan hiljaa ja jäykkänä ja kylmänä.

Ja

Silloin pieni Gerda itki kuumia kyyneliä. Ne putosivat Kain rinnalle, tunkeutuivat hänen sydämeensä, sulattivat jääkimpaleen ja kuluttivat pienen peilinkappaleen sen sisältä.

---

Kai purskahti itkuun. Hän itki niin, että peilinsirpale vieri silmästä.

Niin Kai on taas puhdas, vapaa pahan peilin ja Lumikuningattaren vallasta,
ja ystävykset lähtevät yhdessä kotiin. He palaavat täysikasvuisina, mutta sydämeltään lapsina.

Niin, sanoin etten tahdo avata satuja liikaa. Ehkä onkin hyvä vain hieman raotella, kurkotella sanojen taakse vain kevyesti tunnustellen. Ehkä pysähdyn hetkeksi miettimään symboleja ja unikuvia, tajunnan ja alitajunnan kohtaamisia. Punaisia kenkiä ja paljaita jalkoja, virtoja ja metsiä, lintuja ja poroja. Toki myös lunta ja jäätä, tunteettomuuden kylmiä kuvia. Ja niin, ruusuja. Ruusuja, joiden alla Kai ja Gerda leikkivät. Ruusuja, joista Gerda taas muistaa Kain kun on jo ehtinyt hänet unohtaa. Ruusuja, joiden alle he taas aikanaan palaavat.

Ehkä viivähdän myös ajatuksessa kasvamisesta ja etsimisestä, lapsuuden ja aikuisuuden kynnyksestä. Ehkä sivuan pienellä mietteellä myös sadun uskonnollisuutta ja sen välittämiä hyveen kuvia. Muistan maailman viekoitukset kultaisine kampoineen ja silkkityynyvuoteineen. Huomaan luonnon ja vaistot, sydämen ja tunteen voiman ohi järjen, ja tunnistan romantiikan keskeiset piirteet.

Ja kyllä, ehkä ajattelen hetken myös kirjoittajaa. Tiedämmehän, että tarinoihin saattaa kirjoittua kaikenlaista, myös – tai erityisesti – satuihin. Että tämänkin sadun syntymiselle on syynsä ja että se sanoo jotakin tärkeää sekä kirjoittajalleen että lukijoilleen. Mutta ehkä jo pian pudistelen kirjoittajan hellästi mielestäni pois, sillä nyt ei ole aika ajatella niinkään häntä kuin kohdata hänen satunsa, se mitä satu antaa.

Ja se, että sadussa on aina monta tasoa ja kerrosta, on kai sanomattakin selvää.

Mutta ei, ei pilata lumousta kysymällä liikaa, ei etsitä vastauksia järjeltä. Ajatellaan niin kuin satu: että oikea vastaus löytyy sydämestä. Kuunnellaan vain, keskitytään kokemaan sadun taika: Lumikuningattaren kylmyys ja Gerdan kuumat kyyneleet, lumen ja jään valtakuntaan eksyvä Kai. Annetaan sydämen kertoa miksi.

Ja niin, viimeistään sitten, kun olen lukenut sadun loppuun, huomaan miksi sitä kaipasin: rakkauden vuoksi. Siksi, että sydämen uskollisuus voittaa kaiken ja kuumat kyyneleet sulattavat jään. Tarvitseeko satua enempää selittääkään? Eikö riitä, että tuntee kuumien kyynelten poltteen sydämensä päällä?

PS. Tämä kaunis, talvenhohtoinen ja syvä satu päättää myös osallistumiseni Ullan talvihaasteeseen. Saattaa olla, että luen talviajan mittaan vielä muutakin talven nimiä kantavaa, mutta sen näkee sitten. Antaa tuulien tuivertaa. Juuri nyt olen iloinen siitä, että sain kuin sainkin osallistuttua haasteeseen! Kiitos Ullalle tästä ihanasta, talvitunnelmaisesta haasteesta! Kooste koostuu tuonnempana.

J. L. Runeberg: Jouluilta (1841)

”Koht’ ilo ilmaist on, pyhä tullut on tuonne jo pirttiin,

huolet loukkoon luotu ja pantu jo työpuku arkkuun,

oljet on permannolla, ja kirkkaat kynttilät loistaa.

Joulu jos ois nyt myös salin uljaan kruunujen alla,

vain kuten ennen ain’ ilo raikuis, laulu ja leikit!”

Joulun kuiskiessa jo aivan nurkan takana tahdoin lukea jotakin jouluista, jotakin joka ehkä olisi somaa ja suloista, romanttista ja vanhanaikaista... Minulla oli ja on kesken eräs rakas, rakas tarina, jota olen lukenut hiljakseen pitkin joulukuuta ja oi, nyt myös ihanan joulun hellässä hyväilyssä, mutta joulunodotus tuntui tahtovan myös jotakin sellaista, jossa olisi juuri joulu. Ja niin minä katselin kaunista kuusta, joka jo tuoksui tupaan ihanaa tuoksuaan ja odotti koristeitaan, ja tunnustelin mieleni mietteitä kunnes jo tartuin tähän pöytäni kulmalla hyvän aikaa odottaneeseen vihkoseen, J. L. Runebergin (1804-1877) Jouluiltaan (1841). Jo kesän lopulla, kun olin lukenut Runebergin Hannan (1836), minussa oli virinnyt halu lukea häneltä muutakin ja ehkäpä olin jo silloin ajatellut, että loppuvuoteni tuulet saattaisivat antaa käteeni tämän. Niin siis tapahtui, tuli Jouluillan aika.

WSOY:n pientä valiosarjaa vuodelta 1957,

suomennos Otto Manninen.

Liki kahdenkymmenen vuoden jälkeen toistamiseen luettu Hanna oli minulle ihana, ihana elämys. Niin kaunista kieltä ja ah, niin runollista romantiikkaa! Nuoruuden suloa ja heräilevää rakkautta! Salahenkiä uhkuvia sydämiä ja mielen ihanaa hämminkiä! Odotukseni Runebergin suhteen olivat siis korkealla, ja varmasti odotin jotakin vähintään yhtä ihanaa kuin tuo ihana Hanna: jotakin kaunista, romanttista ja rakastunutta ja oi, kyllä, vieläpä joulun lempeään hämyvaloon käärittynä... Jo pian huomasinkin lukevani osin samankaltaista, kolmilauluista ja pääosin heksametrimittaan kirjoitettua runoelmaa, jonka riveillä tanssahtelivat myös nuoren neidon kepeät askeleet, mutta voi, kuitenkin myös jotakin hyvin toisenlaista: siinä missä Hannan sivut täyttyivät Hannan ihanuudesta ja nuoresta rakkaudesta, olikin Jouluilta kipeää kaipuuta ja voi, niin, sotaisia muistelmia. Rakkaus on toki läsnä tässäkin, mutta ennen kaikkea juuri sotilaitaan kotona odottavien kaipuuna ja pelkona – toisaalta puolison romanttisena ja toisaalta vanhemman lastaan kohtaan tuntemana rakkautena. Ja kyllä, pian jo muistinkin, että juuri tällainenhan Jouluillan on kerrottukin olevan: runoelma kartanon jouluillasta, jota varjostaa sota ja jossa kaikuvat vanhan sotamiehen muistelot.

Kartanon jouluilta ei siis ollutkaan iloa, laulua ja leikkejä, ”vaan suru, huoli ja kaipaus vain siell’ istuvan kuuluu, nuoren kapteenin kun taistelu Turkkia vastaan lähtöön vaati ja puoliso jäi sekä appela”. Nuori kapteenitar itkee huoneessaan ”nopsaa riemua lemmenkuun, valituksin haikein laulaen lastaan uinuksiin, isän silmä jot’ ei ole nähnyt”. Vanha rouva ”kiertää synkkänä siellä” ja ”kaikki on kaltoin päin”, ja ”majur’ ukko kyltyin naisten kyynelihin nojatuolissaan koko päivän jurrottaa”. Vain kuustoistias Augusta-neiti ”toisia lohduttain kuin enkeli käy”. Ja tänne, kaipuun koettelemaan kartanoon, lähtee jouluaan viettämään myös vanha sotamies Pistoli, majurin aseveli menneiltä ajoilta. ”On pyhät pitkät: kun sotaretkiä, taistoja kerrot, hetket huiskahtaa, tuvan ei väki tylsänä torku”, on majuri sanonut Pistolia kutsuessaan.

Jouluilta on pieneksi vihkoseksi ihmeen suuri teos, joka lennättelee ajatuksia paitsi sodan myös yhteiskunnallisen eriarvoisuuden, kansojen erilaisuuden ja silti ihmisten perimmäisen samankaltaisuuden ja edelleen naisten ja miesten erilaisten roolien äärelle. Toiset asuvat torpassa ja toiset kartanossa, toiset ovat suomalaisia ja toiset turkkilaisia mutta voi, ihmispoloja kaikki, ja niin – kun miehet sotivat urhoollisina isänmaan puolesta, naiset kaipaavat kotona, liekuttavat kehdoissa lapsiaan, kaipuunsa lohduttajia. Hetkittäin kavahdinkin lukiessani myös tiettyä sodan romantisointia:

”Kyyneltulvia kalliimp’ on sekä parkua naisten

tilkkakin hurmeen, jonk’ uros uhraa saartama surmain

hetkell’ ottelun, kun kotimaa, kun kunnia vaatii.”

 ja ”toisen” pahaksi merkitsemistä:

”Turkin mies kuin vaski on miekkaa, luotia vastaan:

kaatuu, karkaa koht’ ylös, säilää nostaen käyrää

partaa puistaa vain kuin leijona, taaspa jo riehuu.

Armoa pyydetä ei, ei anneta kamppaelussa;

onnesi on, jos kaadut: niin palamasta sa pääset.

Vaan jumaloilleen joskus kun pakanoilla on juhla,

joukon vankeja tuo ne ja vaatettaa pikiverhoon,

riemukseen palamaan kuin lamput vain ne jo pistää.”

kunnes taas muistin tulla ajatelleeksi, että tällaisissa, henkilöiden sanoiksi asetelluissa ajatuksissa on harvoin kirjoittajan koko käsitys totuudesta. On totta, että runebergiläinen romantiikka on myös kiihkeää kansallismieltä, mutta sodan puolestapuhujaksi en häntä sittenkään nimeäisi. Ja kyllä, runoileepa hän vihollisesta sentään näinkin: ”Huoleti olkaa siis, sill’ ihminen Turkin on mieskin.” Eikö tästä olekin luettavissa myös ymmärrystä universaalista ihmisyydestä? Ja niin, ehkäpä kotona odottavien naisten kaipuu on kuin onkin myös kuva sodan mielettömyydestä.

Sattumaa ei ole ehkä sekään, että se, joka tässäkin runoelmassa menettää eniten, on jo ennestään osattomampi. Kartanon kapteenipoika palaa jouluiltaan, mutta köyhän sotamiehen poika on kaatunut palaajan hengen edestä. Sotamies Pistoli ottaa murheensa kuitenkin urhoollisesti vastaan ja sanoo vain:

”Arvon herra, jo lie elo ihmisen tuttua meille,

kuinka on pettävä, turha se, siihen toivoa panna.”

Niin, Pistoli on kansanmies, elämänsä viheliäisyyden ymmärtävä ukkorahjus. Keskeistä on, että hän on uskossaan hurskas ja tahtoo saada laihan leipänsä omalla työllään, ei tarjottuina almuina: kun hänelle tarjotaan paikkaa kartanossa, hän kieltäytyy, sillä ”salotorpass’ on paras olla mun vain omin valloin, lahjoja nauttia siell' iankaikkisen Antajan armon”. Siinäpä se, runebergiläinen ihannekuva suomalaisesta sisusta, sitkeydestä ja tyytymisestä Jumalan määräämään kohtaloon. Kansallisromantiikkaa tämäkin: suomalaisen kansan ihailua ja tämän hyveellisen kansan ihailtavan pyyteetöntä rakkautta isänmaataan ja Jumalaansa kohtaan.

Runebergin romantiikka on siis paljon muutakin kuin romanttista rakkautta. Minä romantikko takerrun kuitenkin ennen kaikkea juuri rakkauden ja kaipuun tuulahduksiin... Ja kyllä, tarkkailen sitä kuinka Runeberg ihailee naiskauneuden suloja: kuinka kapteenittarella on kutrinen pää ja kuinka nuori Augusta on ihanaa suloa tulvillaan – on, vaikkei sitä kerrotakaan juuri muuten kuin hymysuuna ja vienona kiharaisena päänä. Ja niin, ihana itämainen haaremitar kääntää naisellisella viehätysvoimallaan jopa hallitsijansa pään... Niinpä niin, haaremitar: oi eksotiikkaa ja itämaiden hurmoksellista aistillisuutta! Nuori Augusta varoittelee leikkisästi kapteenitarta, siskoaan, ettei puolisoa suinkaan vie Turkin mies vaan ehkä nainen: siskon on pidettävä kukkaset poskillaan, sillä itämailla ”salamoivat on silmien yöt, tulitunteet, hurmiot haaveilun, maanpäälliset siellä on taivaat”. Augusta on kirjoittanut siskolleen runoelmankin, jossa

”haareminpa helmen hempi

ihanamp’ on, ihmeisempi”

ja

”hourisuukot, simahuulet,

palsamiset tuoksutuulet,

lempi, lempi

siellä vartoaa”

ja

”---- sun valtas

olkoon: jokas suudelmaltas

päästät, armas,

vangin kahleistaan.”

Romantikkona ja naiskauneuden ihailijana Runeberg näyttäytyy siis edelleen (sekä runoilijavirtuoosina, jolla on kyky runoilla heksametrimittansa lomaan myös aivan toisenlaista runoa – myös tällä Augustan runon mitalla lienee nimi, mutta voi, joudun valitettavasti tunnustamaan tietämättömyyteni...), ja juuri tällaisena hänestä niin pidänkin. Mutta ei, tilkkaakaan hurmetta ei minusta pitäisi maailmassa sodan vuoksi vuodattaa, sillä liian tuskallisia ovat kotona kaipaavien kyyneleet ja kaikki ne turhat menetykset, joita sota mukanaan tuo. Asetun siis majurin sanoja vastaan ja sanon, että jokainen sodan vuoksi kuollut on liikaa. Ja kyllä, itsepintaisesti tahdon tässäkin, urhojen hurmeiden keskellä, nähdä myös hitusen pasifismia, naisten kyyneleiden ja isien menetyksen surullista turhuutta. 

Ja voi miten surullisesti kaipaava kapteenitar lapselleen laulaakaan: ”Viihtyös, huomenkoin rusopilvi, kun viihtyä vielä sun lepo suo --- ” Aikanaan tulee kohtalon tuuli ja ”hohtosi tummuu, kyynelihin rusohehkusi vaihtuu”. Miten kauniit sanat ja miten lohduton ajatus. Kunpa se ei olisi ollut totta. Kunpa kukaan pienokainen ei enää koskaan kuulisi unensa hetkellä näin surullisia sanoja. Kunpa unilaulut olisivat aina lohtua ja toivoa tulvillaan, kunpa maailma olisi.

**********

Hannan veroinen elämys tämä ei minulle ollut, mutta toki kokemisen arvoinen. Ehkä tärkeintä tässä oli minulle se, että se sai minut pohtimaan itseäni sodan lukijana: sitä kuinka en mielelläni lue sodasta, mutta kuinka se silti kummallisesti kuuluu moniin rakkaisiin kirjoihini. Yhtälö on mielenkiintoinen, mutta ei ehkä sittenkään niin konstikas kuin pinnalta katsoen näyttää. Tässä kohtaa jätän ajatuksen kuitenkin vielä ilmaan ja palaan siihen ehkä myöhemmin, kirjoittaessani siitä rakkaasta tarinasta, jota vielä luen... Sillä kyllä, myös siinä on sota. Kamala, kavala sota, joka polttaa poroksi kaiken niin rakkaan. Minun jouluuni on siis kuulunut kenties kummallisiakin tunnelmia, mutta niin kuin tiedämme, sillä miten sota kerrotaan, on sittenkin suuri merkitys – samoin kuin koko sillä tarinalla, joka sodan kehysten ympärille rakentuu. Niin, ehkäpä minusta onkin lukemaan myös sotaa, jos sen rinnalla kulkee myös rakkaus. Ihana, pyörryttävä rakkaus.

PS. Tämä pieni runoelma sopii somasti toiseksi joulukirjakseni Ullan talvihaasteeseen.

Aleksis Kivi: Sydämeni laulu – Valikoima runoja

Kansalliskirjailijamme Aleksis Kivi (1834-1872) tunnetaan parhaiten miehistä voimaa uhkuvasta romaanistaan Seitsemän veljestä (1870). Tämä romaani onkin kiistatta kirjallisuushistoriamme merkkiteos, mutta Kivi ennätti kirjoittaa surullisen lyhyeksi jääneen elämänsä aikana paljon muutakin. Hän olikin oikeastaan kirjallisuuden monitoimimies, jonka tuotantoon mahtui paitsi proosaa, myös näytelmiä ja runoutta.

Olen toisinaan törmäillyt Kiven runouteen erilaisissa kokoelmissa, mutta varsinaisesti en ole juuri hänen runojaan aikaisemmin lukenut. Jo satunnaiset törmäilyt ovat kuitenkin osoittaneet, että Kivessä oli myös huikeaa runoilijanvoimaa: vahvatunteista, kaihoisaa romantikkoa. Nyt halusin hänen merkkipäivänsä kunniaksi lukea näitä omanlaisuudessaan ihmeen tenhoavia runoja. Kipitin siis kirjastoon ja valitsin mukaani Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran valikoiman Sydämeni laulu (1984), jossa on Pekka Vuoren kaunis kuvitus. Runojen alkuperäistä ilmestymisvuotta valikoimassa ei ilmoiteta, mutta oletettavasti ne ovat kaikki 1800-luvun jälkipuoliskolta – monet runoista ovat varmastikin Kiven ainoasta runokokoelmasta Kanervala (1866), ja lisäksi mukana on runoja proosa- ja näytelmäteksteistä kuten Seitsemästä veljeksestä (1870) ja Nummisuutareista (1864).

Kiitos kirjastolle!

Kiven runous on nykylukijalle ehkä hivenen hankalaa: runoissa on oma maailmansa ja rytminsä, joiden tavoittaminen vaatii rauhoittumista, kiireetöntä tunnustelua ja kuuntelua. Mutta kun rytmistä ja tunnelmasta saa kiinni, lukijalle avautuu mitä hienoin ja ihanin runojen maailma. Monet runoista ovat kuin kokonaisia kertomuksia, ja ne tuovatkin mieleen kansanrunouden vanhat balladit: niissä on elämänkohtaloita, joissa on jotakin kalevalaista ja harrastakin.

Ennen kaikkea runoista huokuu kuitenkin romantiikan estetiikkaa ja maailmanjäsennystä: On rakkautta, luontoa, unia ja unelmia. Toisaalta on tuskaa ja ahdistusta, kuolemaakin. On Onnelan kaukainen maa ja arkisen aherruksen lempeä riemu, on kaikki maanpäällinen vaiva ja vastus, kuoleman lopullisuus ja vapautus.

Kiehtovinta Kiven runoissa on minusta ehkä niiden ihana ja kaunis naisen kuva. Valikoiman runoissa naiset ovat aina hyviä ja helliä, lempeitä ja kauniita: on ihania impiä ja kauniita ruusuposkisia neitoja, lastaan hellästi rakastavia äitejä. Tällainen naiskuva on – tottakai – hyvin perinteinen, ehkä ahdaskin, mutta Kiven piirtämänä se on myös hyvin kaunis, kunnioittaen ja ihaillen rakennettu. Runojen puhujat katselevat naista hyvin lempeästi.

Runossa Onnelliset on kesäinen aamu ja rakastavaisten ympärillä kuuluu lintujen ihana laulu. Runon rakkauden- ja kesäntäyteisen tunnelman tavoittaa hyvin esimerkiksi sen neljännestä säkeistöstä:

”Mun sydämmein autuudest’ sykkyy

ja taivaana otsani loistaa,

kosk’ seison täss’ impeni kanss’,

täss’ vuorella sammaleisell’,

kosk’ mennyt on yö,

kosk’ kimmeltää kesänen aamu

ja linnut ne laulelee.”

Mun sydämmein autuudest’ sykkyy! Oh ja oi! Eikö tämä ole romantikon runoilua? Kesäinen luonto ja ihanaan impeensä rakastunut runominä! Ja miten täydesti sanat tavoittavatkaan tuon kuvatun hetken tunteet ja tunnelman!

Samantapainen kesäisen luonnon ja rakkauden syleily on myös runossa Sunnuntai, jonka ensimmäinen säkeistö kuuluu näin:

”Mä muistan sen lempeän laakson,

ainiaan muistan sen,

miss’ istuin ma neitoni kanssa,

hellästi syleillen;

ja kiirehti kesänen päivä,

sunnuntaipäivä tyyni.”

Läheisyyttä, syleilyä, naisen kauneuden katselua – kyllä, runoissa on myös eroottisuutta. Kuvat naisista ovat kuitenkin hyvin puhtaita, jotenkin koskemattomiakin: naiset ovat kauniita, ruusuposkisia valkeisiin vaatteisiin pukeutuneita impiä tai helliä vaimoja ja äitejä. Vaimouteen ja äitiyteen liittyy toki miehinen kosketus, mutta runoissa tämä kosketus on silti jotenkin toteutumaton, kuin pelkkä ajatus. Naisen puhtaus ei säry eikä tahriinnu.

Ja naiseus, nainen, kulkee mukana myös luonnon kuvissa, näin esimerkiksi runossa Metsämiehen laulu:

”Kenen ääni kiirii siellä?

Metsän immen lempeän;

liehtarina miehen tiellä

hienohelma hyppelee,

ja kultakiharat liehuu.”

Kauneus ja tuska kulkevat runoissa myös rinta rinnan: rakkaus ja kuolema kietoutuvat tiiviisti toisiinsa, rakentavat vastakohtaa joka on samalla yhtenäistä kokonaisuutta. Esimerkiksi runo Uneksuminen alkaa:

”Unta ma näin, mun impeni kaunis,

mä kuolin sun helmahas;

himeys lempee mun vaiheellain väikkyi,

kuin Saalemin kesä-yöss’.

Autuas oli kuolema,

kuolema sun helmassas;

niin kuolisin tuhannet kerrat

vaipuen helmahasi.”

Niin, rakkaus ja kuolema, nämä ihmisen elämän ikuiset aiheet. Onko rakkaus jotakin, jonka kuolema aina väistämättä vie? Tai kirkastaa?

Rakkaus ja kuolema limittyvät myös runossa Äiti ja lapsi, jossa sairasvuoteella lepäävä äiti joutuu lähettämään pienen poikansa kerjuulle. Poika on äidille ”oma poikaiseni, armahani, sydämmeni kultakäpynen”, eikä hän hennoisi poikaansa kylmään tammipakkaseen laittaa. Nälkä kuitenkin pakottaa. Vielä kerran hän ottaa ”sylihinsä sydämmensä kultakäpysen” ja rohkaisee lastaan kesän kuvilla, joissa taas ”mansikkoja poimeilemme ahol paistehessa auringon”. Mutta sitten lapsen on mentävä, eivätkä he enää maailman tällä puolen tapaa. Korkee taivas kuulee ahdistuneen äidin rukoukset ja ottaa rauhaansa molemmat, tähdiksi kannelleen.

Tuntuu, että juuri runoissaan Kivi on kirjailijana paljaimmillaan ja aidoimmillaan: herkkä, haavoittuvainen, romanttinen, ihanteellinen. Onko se toisaalta ihme: sanotaanhan, että runous on kirjallisuuden lajeista henkilökohtaisin. Runominää ja kirjoittajaa ei pidä yksioikoisesti rinnastaa, mutta ehkä niissä aina jotakin silti näkyy: arvoja, elämän keskeisiä teemoja ja pyrkimyksiä, sen sellaista.

Kiven runokieli on todella hienoa ja ilmaisuvoimaista: hänellä on useissa kohdissa omat erityiset sanansa, joiden merkitystä ei (enää) välttämättä täysin ymmärrä, mutta joista sittenkin välittyy juuri se tietty tunnelma.

Tänään, 10.10.2014, on kulunut 180 vuotta Aleksis Kiven syntymästä. Antakaamme hänelle hetki ajatuksissamme, kuunnelkaamme sanoja joissa laulaa kesäinen aamu, metsien liehtarina hyppelevä impi ja ehkä myös nuoren neidon ihana huuhellus... Ja toivokaamme, että hän itse on siellä missä on ”Onnelan kaukainen maa”. Minä hiljennyn. Olen onnellinen siitä, että meillä on kirjallisuutemme. Siitä, että se on aloitettu ja siitä, että se jatkuu.

********************

Aleksis Kivi: Sydämeni laulu. Valikoima runoja. Kuvittanut Pekka Vuori. SKS 1984.

J. L. Runeberg: Hanna (1836)

”---mutta siinä on runoilija kuitenkin osunut oikeaan paikkaan, kun hän on rakkauden antanut leimahtaa ensi katseen yhteen sattuessa...”

Näin sanoo ylioppilas Kalm Ellille Juhani Ahon (1861-1921) teoksessa Papin tytär (1885). Kalm viittaa J. L. Runebergin (1804-1877) Hannaan (1836), neitoon jonka tämä runoilija ”antaa rakastua yhtenä ainoana iltana”. Kuinka olisinkaan voinut olla kiinnostumatta myös tästä Ellin tarinan takana vaikuttavasta toisesta tarinasta, klassikkorunoilijamme runoelmasta? Voi, en kuinkaan – minun oli luettava myös tämä, saatava tietää mitä kaikkea tämä pitää sisällään ja miten se siis hengittää Ahon tarinan taustalla.

Oma kirjani,
WSOY:n "pientä valiosarjaa" vuodelta 1941,

suomennos Otto Manninen.

Olen lukenut Hannan aikaisemminkin, kaukaisina opiskeluaikoina, mutta suuremmin en sitä enää muistanut – muistin lähinnä sen verevän ja kauniin sankarittaren, kenties tietynlaisen naisen ihannekuvan. Nyt löysin Hannan onnekseni antikvariaatista, josta sain sen omakseni muutamalla kolikolla. Tämäkin vihkonen odotteli lukemistaan hetken, mutta kun lopulta siihen tartuin, olin jälleen kerran kerrassaan hurmaantunut: Mikä lumoava teos! Mitä ihanaa, hurmaavaa, täyteläistä kieltä! Eikä ollenkaan vaikealukuista, sillä kieli vie mennessään, kuljettaa lukijaansa omalla suloisella painollaan.

Näin runoilee romantikko Runeberg:

”Lempi on sellainen, tapa sen noin pauloja panna,

milloin verkko ja milloin taas syli. Ah, halu harras

juosta on kumpaankin, jos vain sydän lempivä kutsuu.”

Hanna on kolmilauluinen, nuoresta rakkaudesta kertova runoteos: suloinen ”seitsentoistias” Hanna asuu isänsä kanssa idyllisessä pappilassa, mutta seitsentoitiaana (mikä ihana sana!) neito on tietysti iässä, jossa on jo aika myös rakastua, ajatella itsensä isän lisäksi sulhonkin vierelle. Tunteet ennättävät pienessäkin runoelmassa heilahdella äärestä toiseen, kun Hanna pohtii kosijaansa ja kipuilee isänsä kodin jättämistä. Ja ehkäpä Hanna on alkuun tehdä myös rakkauden erheen, mutta lopulta sydän kuitenkin ohjaa hänet nojaamaan juuri oikeaan olkaan.

Hannan laulut alkavat katkelmilla Runebergin aiemmasta runosta ”Hvem styrde hit din väg” (suom. ”Ken tänne tiesi toi”), jossa rakastunut tyttö kyselee rakkauden selittämätöntä syntyä – en ole (vielä!) lukenut runoa, mutta löysin tiedon Suomen kirjallisuushistoriasta (Wrede 1999: 225). Selittämättömänä viriää rakkaus kenties Hannassakin – arkana katseena ja punehtuvana poskena, mutta myös lähteestä välkkyvänä vetenä, suviyön taikana. Puhkeava rakkaus on jotakin merkillistä, käsittämätöntä:

”Tunteit’ outoja kuin salahenkiä nyt sydän uhkui,

itselleen oli hän kuin arvoitus, itki ja nauroi,

kuin uni, mielen hämmingiss’ ihanassa mi ilkkui.”

Salahenkiä uhkuva sydän! Jotakin sellaista uhkuu minunkin sydämeni kun tällaista luen! Ja kyllä, muistin oikein: Hanna on kaunis, eroottisinkin sävyin kuvattu neito – ehkäpä myös runebergiläinen naisihanne. Kangaspuidensa ääressä istuessaan Hanna on ihana näky:

”Niinkuin siimesmaan punamansikat puunteli posket,

paisuin paulomaton povi aaltosi henkäelyistään,

toukankäymätön sydän kätkössään sydän tuore ja puhdas,

kun hän sukkulataan käsivarsin viskeli paljain.

Silmäpä kirkas tuo kuin peili, se riemua loisti.”

Voiko kauniimmin oikeastaan kirjoittaa? Kaiketi olen vanhanaikainen, mutta minusta tällainen kuvaus on tuhannesti suloisempaa ja myös aistikkaampaa kuin moni nykypäivän ronskisti ja reteästi ilmaistu ”ihailu”. Tämä kertoo verraten vähän, mutta kuitenkin niin paljon, että naisen kauneus – ja naiseus! – on selvää ja ilmeistä. Aaltoileva povi ja paljas käsivarsi, siinä kaikki mitä tarvitsee sanoa ja näyttää.

Runeberg on kirjoittanut pieneen runoelmaansa paljon: nuoren rakkauden rinnalla siinä kumpuilevat myös kuolema, yksinäisyydenpelko ja toisen toiveiden pettäminen. Keskiössä on kuitenkin juuri romanttinen, kohtalonomainen rakkaus. Ainakin Hannaa lukiessa Runeberg todella näyttäytyy aitona romantikkona, joka uskoo tarinassaan yhtäkkiseen rakastumiseen ja sen mahdollisuuksiin. Runoelman lopussa rakkaus jää leijumaan kuin ihana, pehmeä pilvi.

Ja oi, Runebergin runokieli on niin kaunista! Runoelman tematiikkakin kiteytyy runollisiin kuviin linnuista, lähteestä ja avaranäkymäisistä harjanteista. Ja niin, tarina tapahtuu hetkellä, jona ”aatto jo illastui suvikuun ilojuhlan” – on juhannusaatto, kesäyön romanttinen taika, viettien palo ja rakkauden kaipuu ja halu.

Ja ei, en ole heksametrimitan asiantuntija, kaukana siitä, enkä siksi osaa sanoa onko Hannan runomitta suomeksi käännettynä oikea ja täydellinen, mutta ei sen niin väliäkään: minulle tämä oli yhtä kaikki hieno, runollinen elämys. Hanna on myös käännetty suomeksi useampaankin kertaan  – oma suomennokseni on Otto Mannisen. Saattaisi olla mielenkiintoista lukea myös muita käännöksiä, etenkin Paavo Cajanderin, joka on Hannan ensimmäinen suomennos vuodelta 1880 (kurkkaa esim. tänne), ja jota Ahonkin on siis täytynyt lukea ja siteerata. Mutta ah, tämä Mannisenkin käännös (1940) hellii kyllä kauniin kielen janoani!

Runeberg oli – toisin kuin esimerkiksi Aleksis Kivi – sanataiturina juhlittu sankari jo eläessään. Hänessä ja hänen tavassaan kirjoittaa oli siis jotakin, joka viehätti jo aikalaisia, ja sai nämä ihastumaan hänen teoksiinsa. Oliko se kenties juuri se romanttinen idyllisyys, jota hänen teoksissaan usein tuntuu olevan? Olen lukenut Runebergin tuotantoa toistaiseksi valitettavan vähän, mutta tällaisen romanttisen ja romantisoivan kuvan olen hänen tuotannostaan kirjallisuushistorioista saanut. Romantiikan aika janosi romantiikkaa, joten romantikkorunoilija sopi siihen erinomaisesti. Ja ah, myös myöhempien aikojen romantikot kyllä hyvinkin huikaistuvat.

Ja kyllä, palatakseni vielä alkuun totean, että Hanna todellakin on mitä ilmeisimmin Papin tyttären (1885) ja Papin rouvan (1893) tärkeä interteksti. Intertekstuaalinen suhde tulee toki ilmi jo Ahon teoksia lukiessa, koska Aho selkeästi viittaa Hannaan ja siteeraa sitä, mutta Hannan lukeminen syvensi kiehtovasti näiden teosten välisen suhteen ymmärtämistä. Hannan ja Ellin tarinoissa on useassakin kohtaa tiettyä samankaltaisuutta, joskin Hanna edustaa idyllistä romantiikkaa ja Papin tytär ja Papin rouva surullisempaa realismia, jopa karua naturalismia. Mm. miljööt ovat hyvin samankaltaisia: sekä Hanna että Elli asuvat pappilassa ja ovat siis papin tyttäriä, ja molemmat myös näkevät veden ja kiipeävät korkealle. Ja molemmissa tarinoissa taloon tulee toisaalta saapuva nuori mies. Mutta niin, lopulta vain Hanna saa avarat näkymänsä, Elli ei.

Olen siis jälleen kerran hurmaantunut kirjallisuuden lumovoimasta – sen ehtymättömästä kyvystä keskustella itsensä kanssa ja rakentua aina jo kirjoitetun jatkoksi. Ja kyllä, Hanna viritti innostuksen tarttua myös muihin Runebergin teoksiin. Mikä ihana itseään ruokkiva harrastus (tai elämäntapa!) lukeminen onkaan! Kirjallisuuden maailma on kiehtovan avara ja loputon: yhden teoksen lukeminen herättää usein innostuksen lukea myös toisen tai toisia. Huomaan, että lukutapani muuttuu yhä enemmän ja enemmän myös teosten interteksteistä kiinnostuvaksi: tunnen tarvetta lukea toisiinsa vaikuttavia tekstejä rinnakkain, yhdessä. Mutta myös yhden teoksen lukeminen yhdeltä kirjailijalta virittää usein ihanaa halua lukea häneltä lisää – juuri niinkuin nyt.

PS. Ärhäkämpi lukija saattaa hyvinkin löytää Hannasta myös tiettyä kiukuttavaa miesvaltaa, mutta minä tyydyn lukemaan romantiikan ja idyllin. En tahdo tuhista mokomaa näin ihanan runoelman äärellä.


********************

KIRJALLISUUSLÄHTEET, Hannan lisäksi:

Aho, Juhani 1885: Papin tytär.
Wrede, Johan 1999: Johan Ludviq Runeberg  – kansallisrunoilija. Teoksessa Yrjö Varpio ja Liisi Huhtala (toim.): Suomen kirjallisuushistoria 1. Hurskaista lauluista ilostelevaan romaaniin. S. 220-231. SKS.