Eino Leinon kirjeitä Ainolle ja Onervalle

Onervalle 7.1.1915:

Sinä korkea, korkea pohjantähti! Ei ole ihmisten tytärten seassa koskaan ollut Sinun vertaistasi. Olen ylpeä siitä, että olen joskus tuntenut, että minulla on ollut metafyysillinen onni elää samassa aikakaudessa kuin Sinä ja että olet minua joskus huomiollasi kunnioittanut.

Voi Eino. Olen lukenut kirjeitäsi Aino Kallakselle ja L.Onervalle. En tiedä, onko se ihan oikein, mutta ehkä jälkipolvien uteliaisuus ei sinua voi enää vahingoittaa. Aina aika ajoin mietin, mikä oikeus meillä oikeastaan on edesmenneiden ihmisten sielunelämään, enkä oikeaa vastausta oikein tiedä. Ehkä on niin, että meillä sekä on oikeus että ei ole. Ehkä niinkin, että tietty hyväntahtoisuus ja pyrkimys ymmärtää teitä ja maailmaanne jotenkin pyhittää uteliaisuuden, tekee siitä jotakin muuta kuin tirkistelynhalua. Aikanne kiteytyminä te kasvatte myös itseänne suuremmiksi. Ja sitten, niin, onhan niinkin että eiväthän esimerkiksi kirjeet sittenkään kaikkea kerro...

Ainolle 26.2.1917:

On kenties hyvä, että tunnen niin vähän Teitä ja tiedän niin vähän yleensä siitä Aino Kallaksesta, miksi elämä Teidät on muodostanut. Näen Teidät suurena elämänsynteesinä, joka pakottaa minut etsimään esille jotakin samantapaista – ja kuitenkin niin toisentapaista omasta syvimmästä olemuksestani. Siis sanalla sanoen: tilintekoon. Että se myöskin on pakottava minut minut sisäiseen suursiivoukseen, jonka rinnalla tämä nykyinen on pelkkää lastenleikkiä, siitä olen jo nyt varmasti vakuutettu.

Kun kohtasit Ainon, elämäsi ei tainnut olla turhan helppoa. Taiteilijaelämä oli vaatinut veronsa, ehkäpä elämänpettymyksetkin. Onerva oli mennyt naimisiin Leevi Madetojan kanssa, pohjantähtesi antanut itsensä toiselle, ja olihan niitä eroon päättyneitä avioliittoja takana sinullakin. Voi sinua, lasta heleän heinäkuun.

Onervalle 7.9.1908:

Minä rakastan sinua, Onerva. Ja minä tarvitsen sinua. Sinä olet välttämätön minulle ja välttämätön juuri nyt. Et missään muualla ole sinä tällä hetkellä niin välttämätön. Etkä sinä saa koskaan jättää minua etkä koskaan suuttua tahi loukkaantua minulle jostakin olentoni erikoisuudesta.

Onervaan sinulla oli aivan erityinen side, eikö niin, elämänmittainen. Hänelle kirjoittamiasi kirjeitä lukiessani minusta joskus tuntuu että sinä todella ajattelit niinkin, että hän oli sinun luomuksesi... Että sinulla oli häneen erityisoikeus... Että hän oli sinun, sinun, sinun... Muistatko, kirjoitit näinkin: Minun tehtäväni on ollut uneksia esille sinut. Oma tehtäväsi on tehdä unelmasta todellisuus. Ehkä sinussa oli myös sydänsurua... kyllä, sinussa oli...

Ainolle 27.5.1917:

Te olette mitä Teistä kuvittelen. En uskonut itselleni enää koskaan tällaista ihmettä tapahtuvan. Olin mielestäni jo elänyt elämäni ja päättänyt levätä rauhassa, s.o. mädätä miellyttävällä tavalla, tietysti tehtyäni sitä ennen tilini ja heitettyäni leiviskäni Herrani Jumalan eteen. Silloin tulitte Te. Ja tapahtui suurin ihme minun elämässäni: tunsin kohdanneeni jotakin itseäni korkeampaa. Vertaiseni olen kerran tavannut, ja sekin oli silloin jo ihme mielestäni. Te olisitte voinut tulla vain hiukan ennen. Mutta arvattavasti minä en silloin olisi ollut vielä kyllin kypsä Teitä ymmärtämään ja arvostamaan.

Tiedätkö, meillä on jotakin yhteistä: olemme molemmat näiden naisten, Ainon ja Onervan lumoissa. (Ja eikö niin, että ”vertaisesi”, jonka kerrot aiemmin kohdanneesi, oli juuri Onerva?) On jotenkin kummaa ja kiehtovaa, että olet rakastanut juuri näitä naisia, jotka molemmat ovat minullekin niin tärkeitä...

Onervalle 2.7.1908:

Onerva, minä rakastan sinua jokaisella hermonpäälläni ja verisolullani. Sinä vaikutat juuri tällä hetkellä minuun hyvin aistillisesti. Kuuma henkäys käy ylitseni. Minä tahtoisin suudella sinua yli koko ruumiin, niskaan, kaulaan ja kaikkiin jäseniin. Juuri nyt tahtoisin minä sinut, Syväsalmen tyttö. Enkä minä suinkaan rakastaisi sinua nyt puhtaasti ja viattomasti ja vienosti ja viileästi, mutta tuiki paheellisesti, sillä kaikki pahat voimat ovat liikkeellä tänä yönä, etkö tunne sitä?

Niin, tietenkin rakkautemme heihin on erilaista. Mutta rakkautta se on silti, minullakin. Olen joskus kuullut jonkun sanovan, että rakkauden käsitettä käytetään liian kepeästi. Varmasti niinkin. Silti minä rohkenen sanoa, että minäkin rakastan. Minun rakkauteni on sielujen kohtaamista sanoissa. Ajattomuuden astumista ajan rinnalle. Ja niin, kun luen sinun kirjeitäsi heille, luen tietenkin myös heitä, ajattelen heitä lukemassa sinun sanojasi, sitä miten heidän kätensä ovat pidelleet kirjeitäsi ja mitä he ovat niiden äärellä ajatelleet...

Ainolle 22.10.1917:

Sillä tiedä, Aino Krohn, että minä rakastan Sinua! Lienen sanonut sen Sinulle monta kertaa ennenkin, mutta en koskaan näin syvästi, hellästi ja vakavasti. Myöskin tiedä, etten missään suhteessa ole arvoisesi. Mutta jos voin olla Sinulle jotakin, niin koetan. Seison joka tapauksessa sillä kallioluolan kohdalla, josta kuulen äänesi, olen aina kuuleva. Siis puhu!

Voiko elämänsä aikana rakastaa näin vahvasti kahta? (Ja niin, olihan myös ainakin Freya, nuoruudenrakkaus ja ensimmäinen vaimosi.) Rakkauden ikuisuuskysymys, eikö niin. Kirjallisuuden henkilöhistoria kirjoittaa sinut ja Onervan toistenne rinnalle, samoin sinut ja Ainon. Sekä Onervan että Ainon kohdalla viitataan myös sinun merkitykseesi heidän kirjalliselle luomistyölleen. Tietenkin sinulla on ollut merkitystä. Samoin kuin heillä sinulle, eikö niin. Sinä kirjoitit heille molemmille. Siinäkin, mitä julkaistiin. Se vain on harvemmin kirjallisuushistoriassa muistettu, se kuinka rakastetut ovat aina inspiroineet myös miehiä ja jättäneet jälkensä heidän työhönsä. Naisten teoksia on niin paljon innokkaamin luettu omalämäkerrallisina. No niin, en mene tähän nyt enempää, en kirjallisuushistorian epäkohtiin enkä eletyn elämän ja sepitteen sekoittumiseen. (Huomaatko muuten, käytät hänestä nimeä Aino Krohn, pyyhit pois avioliiton siteen... Huomaat, tietenkin.)

Onervalle 19.2.1912:

Monta kertaa olen kipeästi kaivannut Sinua. Meidän välillämme on siteitä, jotka eivät katoa milloinkaan. Elämä on unelma. Mutta meidän unelmamme luovat elämää.

Älä pelkää: minä en kysy, kumpaa rakastit enemmän ja todemmin. Siihen on ehkä vastaus, ehkä ei, mutta minä en sitä tarvitse. Luulen, että se on ollut ennen kaikkea erilaista rakkautta, kohteidensa ja sinun elämäsi hetkien näköistä. Niin, kukin elämänhetki ja kukin rakastettu tekevät rakkaudesta omanlaisensa. Ja minä uskon, että sinä rakastit heitä molempia. Ja niin, tiedäthän, en minäkään voi heitä, näitä sinun rakastettujasi, mielessäni järjestää, valita toista tärkeämmäksi ja rakkaammaksi, vaan rakastan heitä molempia. Hengitän heitä heidän sanoistaan, siitä mitä he ovat maailmalle ja juuri minulle maailman osana jättäneet...

Onervalle 1.9.1908:

Ja sinä! Ole aina minun! Älä milloinkaan hylkää minua! Pyhä, pyhä, vierelläni! Muista kuka olet ja kuka minä olen. Ei ole toista niin vertaista paria tämän taivaankannen alla. Ja meillä on kummallakin elämäntehtävämme, suuri elämäntehtävämme, jonka me vain yhdessä voimme täyttää. Me emme enää eroa milloinkaan. 


Kumpaakaan sinä et lopulta saanut. Mutta teidän kohtalonne kietoutuivat toisiinsa ja jäivät elämään kertomuksina jotka eivät koskaan kuole. Näethän sen, eikö niin. Sano terveisiä heille kummallekin, sanothan. Näkisinpä, miten sielut siellä jossakin tanssivat toistensa vierellä. Miten jalat koskettavat pilviä ja kädet toisiaan, miten katseet askelten tahdissa kohtaavat...

*****

Eino Leino: Kirjeet L. Onervalle. Otava 1960.

Eino Leino: Kirjeet Aino Kallakselle, ystäville ja yhteisöille. Otava 1962.

Toimittanut Aarre M. Peltonen.

*****

Teille, hyvät lukijat, toivotan kaunista Einon Leinon ja runon ja suven päivää!

Ajatus L. Onervalle ja muille huhtikuun hengettärille

Auringon ruusu, keltainen umppu,

suortuvi täyteen kukkaan.

Syttyös, suuri punainen päivä,

taikka se heräsi hukkaan!

Hetehet helmien helinää nuokuu,

silkkinen hipiä hiipuen huokuu:

paista, jumalan punainen päivä!

Ensimmäinen säkeistö
L. Onervan runosta Auringon ruusu,

kokoelmasta Runoja (1908)

Huhtikuu on monien kirjallisuuden hengettärien kuukausi. Alkukuusta oli Edithin päivä, tänään on Onervan. Niin: Edith syntyi 4. huhtikuuta 1892, Onerva 28. huhtikuuta 1882. Ikäeroa oli melkein tarkalleen kymmenen vuotta, syntymäkuukausi yhteinen.

Viime viikolla, 21.4., tuli myös kuluneeksi tasan 200 vuotta Charlotte Brontën syntymästä. Toisin kuin Onerva ja Edith, joiden syntymähetki ja elämä kurkotteli jo kohti uutta vuosisataa, Charlotte syntyi ja eli 1800-luvun alkupuolella. Myös maa oli tietenkin eri. Mutta palo oli yhteinen: kirjoittaa!

Charlotten komea merkkipäivä meni kamarissani ikävä kyllä kokonaan ohi, mutta onneksi asia päätyi minunkin tietoisuuteeni, kun sitten luin Sheferijm-blogin Ainon juhlavuoden kunniaksi järjestämästä Kaksisataa sanaa Charlotte Brontësta -haasteesta. Haaste sai meidän myöhäisheränneiden ja -innostuneiden iloksi vielä vuoden verran jatkoaikaa, aina 21.4.2017 asti, joten kamarissakin kirjoitellaan vielä vuoden sisään, ehkäpä sentään jo tänä vuonna, jotakin myös Charlottesta. Ainakin Kotiopettajattaren romaaniin onkin ollut tarkoitus pitkästä aikaa tarttua.

Niin, huhtikuun ihania hengettäriä... Minussa elää itsepintainen uskomus, monien havaintojeni vuoksi kai, että syntymähetkemme vuodenaika vaikuttaa siihen, millaisia ihmisiä meistä tulee. En tiedä, onko horoskooppeihin uskomista, mutta vuodenaikaan jotenkin on. Ja ei, en sentään tohdi yleistää, tiedän että poikkeuksiakin on, mutta kyllä: hyvin usein ihmisessä on hänen vuodenaikansa tuntu. 

Kevään lapsissa tuntuu usein olevan aivan omanlaistaan paloa. Heissä paistaa aurinko, vahvana ja valoisana. Kun huhtikuun lapset syntyvät, maassa kukkivat ehkä jo ensimmäiset uskaliaat kukkaset, heidän kaltaisensa... Sellaisia myös Edith ja Onerva minulle sanojensa kautta ovat: huhtikuun rohkeita tyttäriä, jotka pakkasenpelkoa uhmaten kurkottavat valoa kohti. Ja Charlotte, kyllä, on heidän sisarensa ajan, maan ja meren takaa.

 Muistatko muitakin huhtikuun hengettäriä?

Onervan päivä

 

Elokuun päivät kiirehtivät eteenpäin, niillä on nopeat jalat ja auringonväriset hiukset. Seinälläni on Martta Wendelinin kalenteri, jossa tämän kuun kohdalla sinimekkoinen nainen istuu ikkunalla ja katsoo kohti kypsyvää kesää. Hänellä ei ole kiire, eikä oikeastaan minullakaan, on vain asioita joita tahtoisin ehtiä. Minä katselen naista ja päiviä ja huomaan että tänään on Onervan nimipäivä ja ajattelen heti häntä, ihanaa rakasta runoilijatarta, kirjailijatarta, hengetärtä. Ehkä mietin hetken sitäkin, mitä kaikkea rakkaus on – sitä, miten sitä voikaan rakastaa kirjailijattarien sanoja niin että sydän värisee kun niitä ajattelee, miten kantaa niitä itsessään ja janota aina vain enemmän, enemmän, enemmän. Mitä se on, ellei rakkautta? Ihailua myös, kyllä, mutta ennen kaikkea se on sittenkin sitä, rakkautta. Menen kauppaan ja ostan ruusuja, ihan siksi.

(Niin: tästä taitaa tulla merkkipäiväkuu mutta tulkoon. 

Merkkipäivät ovat hyviä päiviä, muistuttavat asioista jotka ovat tärkeitä.)

Päätän, että haluan lainata kamariini tänään tämän:

Muut’ ihanaista ei taivaan alla

kuin sinä vaan!

Muut’ olevaista ei onnea luoneet

uumenet maan

kuin sinut vaan!

ja tämän:

Minä olin luotu vain yhtä varten

ja yksinäisyyteen;

minusta on tehty symboli synnin

ja papitar pyyteen.

ja tämän:

Kuinka monta iltaa vielä

rinta riutumusta palaa,

lemmenkaiho mieltä polttaa,

käsi tyhjää yötä halaa?

ja niin, tämän:

Magdalena, Magdalena,

ihanainen lapsi!

Salamoista silmän-iskut,

idän yöstä hapsi,

joutsenkaula, aaltovarsi,

valkolilja käsi...

– Sulosi on synnillistä,

leiki synnilläsi! –

Tämän:

Auringon ruusun, päiväsen lapsen,

rakehet ruoskia tohti.

Väristen seisoo kultainen kukka

huutaen taivasta kohti:

kaikilla ei ole hartiat huolen,

annatko onnen taikka ma kuolen,

paista, elämän punainen päivä!

ja tämän:

 Metsänpeikon huutelema,

suutelema,

tahdon olla;

sill’ on uskoon, rikkauteen

valta vasta,

jok’ ei huoli ensimäisen

eksyväisen satamasta,

joka tohti

outoa ja aavaa kohti.

ja tämän:

En syntymä-yötäni määrännyt,

en kuolinhetkeä tiedä:

ma annan kohtalon kuljettaa

ja elämän-virran viedä.

ja tämän, vielä tämän:

Hetken sykin, liekkisydän,

aurinkona maailman oman:

tunsin kauneuden kaipuun,

rakkauden rajattoman.

Kiitos Onerva, sinä ihana liekkisydän, tästä ja kaikesta!

Toivotan Onervan päivän myötä myös kaunista elokuun viikonloppua!

**********

Runokatkelmat ovat  L. Onervan kokoelmista

Runoja (1908) ja Särjetyt jumalat (1910).

L. Onerva: Valvottu yö – Runoilijan maalauksia pimeydestä valoon

”Pyydän hartaasti, että vaivautuisit tulemaan tänne minua tervehtimään. Kuten jo aikaisemmin olen kirjoittanut, riippuu elämäni, elämäntyöni, vapauteni ja kotini omaaminen nyt suurimmaksi osaksi sinun hyväntahtoisuudestasi. ”

Oi Onerva! Sinä ja sinun valvottu yösi! Kaikki nämä anovat kirjeet (miehellesi, niin – vaikka voi, eivät ne kaikki koskaan päässeet perille) ja kaikki ne loputtomat omakuvat, ne useilla kielillä kirjoitetut runot, jopa käännökset – sellaista se oli, sinun mielisairaala-aikasi: vapaudenkaipuuta ja työtä täynnä.

Löysin tämän teoksen, sairaala-aikaiseen kuvataiteeseesi keskittyvän Valvotun yön (2004), aivan sattumalta. Kuljeskelin kirjastossa ja sitten, niin, kohtasin sen – sellaistahan toisinaan sattuu, ihania sattumanvaraisia kohtaamisia. Toki tiesin sen jo, vankeutesi: sen, että sinut suljettiin Nikkilän mielisairaalaan melkein seitsemäksi vuodeksi, juuri sinut eikä miestäsi. Ja kyllä, tiesin senkin, että olit paitsi runoilija ja kirjailija myös kuvataiteilija, totta kai, sen verran olen jo askeleissasi kulkenut, vaikka niin monet niistä ovatkin minulta yhä tutkimatta... Mutta oi, minä ehdin, ehdinhän, vähitellen...

Kiitos kirjastolle!

Tämä teos on koottu kymmenisen vuotta sitten, vuonna 2004 – pian sen jälkeen kun Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle jättämäsi arkistot oli saatu avata ja oli syntynyt myös ajatus akvarellitöistäsi koostuvasta taidenäyttelystä Helsingin kaupungin taidemuseossa. Teos on siis syntynyt näyttelyn rinnalla, ja sen ovat kirjoittaneet ja koonneet Hannu Mäkelä ja Berndt Arell.

Arell kirjoittaa lukijalle osoitetuissa alkusanoissaan: ”Hän [sinä] on tänään epäilemättä ajankohtainen, yhä hän on ainutkertainen ja edustava esimerkki uusiutumisesta ja taistelusta sen puolesta, mikä on toisenlaista ja poikkeavaa. Ja oikeudesta olla sitä itse.” Oi niin, sellainen sinä olit: rohkea ja erilainen! Ja Arell jatkaa: ”Hän maksoi erilaisuudestaan korkea hinnan, jopa liian korkean, mutta selvisi prosessista voittajana.” Kyllä Onerva, sinä selvisit!

Alkusanojen jälkeen teos jatkuu Mäkelän kirjoittamalla lyhyehköllä mutta pääkohdat esittelevällä elämänkaariosuudella (niin, hänen juuri – saman henkilön, joka on mm. toimittanut sen kokoelman ennen julkaisemattomista runoistasi ja lisäksi sen oi-niin-runsaan runovalikoimasi ja niin, kirjoittanut myös yhteiselämäkerran sinusta ja Eino Leinosta). Tässä Mäkelä kertoo hieman äidistäsi, isästäsi ja opinnoistasi (niin: yliopisto ja estetiikkaa ja taidehistoriaa! tupakkaa ja ääneen lausuttuja ajatuksia! oi sinä kummallinen, moderni nainen!) ja edelleen avioliitoistasi, kirjallisista ensiaskeleistasi (oi Mirdja!) ja niitä seuranneesta ammattikirjailijuudesta, Leinostakin. Ja kyllä, myös ongelmista avioliitossasi Leevi Madetojan kanssa, alkoholista, 1940-luvusta ja mielisairaalasta. Siitäkin, kuinka pakkohoidon vankeus opetti sinulle taas myös työrytmin (oliko se siis myös hyvä?): kuinka sinä vankeudessasi kirjoitit, maalasit, piirsit.

Sinä kirjoitit mm. näin:

Ma elän satulinnassa,

en houruin vankilassa,

ma harhaan haavetarhassa,

ihmeen ihanassa.

Niin: sinä kohosit vankeutesi ylle.

Ja ei, en jaksa käsittää sitä. Että sinua pidettiin siellä, vankina. Ehkä sinun mielesi olikin herkkä, järkkynytkin, mutta oliko sittenkään oikein sulkea sinut sinne? Ei, minä ajattelen että ei. Enhän tiedä, en, mutta niin ajattelen. Tai ehkä minä sittenkin myös tiedän. Se tuntuu niin väärältä, kohtuuttomalta, epäoikeudenmukaiselta, rikolliselta – se, että sinua kohdeltiin niin kuin sinulla ei olisi ollut omaa tahtoa, ei oikeutta olla vapaa ja määrätä itsestäsi. Mutta se työ, kirjoittaminen ja kuvataide, se niistä vuosista ainakin jäi. Sinä pysyit elinvoimaisena, selvisit!

 - viivähdys nuoruudessa -

Mäkelän jälkeen teoksessa kirjoittaa taas Arell. Myös hän pohtii avioliittoasi Madetojan kanssa ja mielisairaalassa viettämiäsi vuosia. Ja kyllä, hän pohtii myös aina niin huikeaa Mirdjaa, joka hänen kirjoituksessaan saa kiehtovan ja hämmentävän merkityksen ennen kaikkea itseään toteuttavana ennustuksena, oman elämänkohtalosi järkyttävänä visiona. Arell kirjoittaa teoksestasi mm. näin: ”Yhtäläisyydet L. Onervan oman elämänkohtalon kanssa kanssa ovat ällistyttävät. On riipaisevaa todeta, että hän on näin selvästi kyennyt ennakoimaan oman kohtalonsa. Pienimpiä yksityiskohtia myöten hän on ennakoinut, tosin kirjallisessa muodossa, millaiseksi hänen elämänsä muodostuisi yli 30 vuotta myöhemmin.”

Niin, sinähän tiedät, että minä olen aina niin halukas tekemään eron romaanihenkilön ja kirjoittajan välille, tähdentämään että fiktion kirjoittaja ei koskaan kirjoita (ainakaan ainoastaan) itsestään – ei silloinkaan, kun kyseessä on avainromaani tai selkeästi omaelämäkerrallinen teos, jollaisina Mirdjaakin pidetään ja jollaisina se toki näyttäytyykin. Suhde kertojan ja kerrotun välillä ei koskaan ole aivan yksioikoinen (ja senhän sinä tiedät, eikö niin), ja juuri se tekeekin kertomuksen kerroksista osaltaan niin kiehtovia. Mutta tuo, taiteen kyky ennustaa, voi niin, sehän onkin aivan eri asia tai ainakin saman asian erilainen ulottuvuus... Olen törmännyt ajatukseen toisaallakin, ja se on minusta niin äärettömän kiehtova – merkki siitä, kuinka alitajunta puhuu syntyvän taiteen kautta, kertoo ehkä joskus myös tulevaa, omaa tai yleistä. Ei, aina taiteessa kerrottu ei välttämättä kulje yksi yhteen tulevan todellisuuden kanssa, mutta kuitenkin, jotakin alitajunta ehkä sittenkin tietää. Voi Onerva, saisinpa puhua tästä kanssasi! Kuunnella sinua! Kysyä mitä ajattelet. Mutta Mirdja, niin – Arellin ajatus ennustuksesta on pysähdyttävä, kirkastavakin.

Ja niin, myös sairaalassa sinä kirjoitit. Tämä teos ei kuitenkaan koostu niinkään kirjoituksistasi, vaikka niitäkin sivuilla vilahtelee (useilla kielillä, kyllä, sillä sinä osasit monia!). Keskiössä on juuri kuvataide – maalaukset ja piirrokset, joita vankeutesi aikana teit. Mäkelä sanoo näistä teoksista näin: ”Niistä löytyy liioitellun isosilmäinen nainen, joka sadoista ja taas sadoista kuvista katsoo meitä kysyvästi, väliin myös nunnaksi puettuna. Näistä kuvista voisi ajatella, että Onerva ehkä koki Nikkilän ajan myös jonkinlaisena rangaistuksena entisen elämänsä mahdollisista synneistä.” Koitko? Niin, emme me tiedä etkä sinä kerro. Mutta tiedätkö – minä luulen, ettet sinä niin kovin syntinen ollut. Sinä olit vain edellä aikaasi, niin kuin suuret taiteilijat usein ovat. Tai ei, en tiedä onko se edes edellä olemista vai sittenkin jonkinlaista ajattomuutta, sielun alistumattomuutta ajan ja paikan kahleisiin.

- oma kuva / karmeliitti-nunnana -

Mutta maalaukset, niin. Niitä pohtii myös Mäkelä, mutta matkalle kuviisi vie ennen kaikkea Arell, joka kulkee teoksissasi ja etsii ja tutkii niiden olemusta. On kerta toisensa jälkeen toistuvia omakuvia, tuijottavia silmiä. Fantastisia kuvia ja naturalistisia. Joskus nunnan asusteita. Kärsimystä. Syytöstä. Dame sans merci ja sanojen monet merkitykset ja säteet. Välillä myös paperin täydeltä ihmiskasvoja. Sairaala-aiheita (voi niin, vapaus sen panssarilasisen ikkunan takana!). Kohtaamisia, toisen ihmisen kaipuuta. Karhu, joka polkee jalkoihinsa koko ihmiskunnan. Ja niin, lyijykynäpiirroksia ajalta jälkeen sairaalan: piirtämisesi jatkui loppuelämän.

Mäkelä kirjoittaa: ”L. Onerva on ehkä ollut vangittu, mutta aina sisimmässään vapaa. Taide parantaa. Jokainen joka haluaa taiteen avulla ruveta hahmottamaan itseä ja ympäröivää maailmaa, on jo tiellä kohti parempaa, sillä kyse on myös oman elämän vähittäisestä ottamisesta haltuun.” Minä lisäisin tähän vielä sen, että olkoon sinun muistosi voimaannuttava esikuva kaikille, jotka tahtovat tarttua omaan elämäänsä, tehdä siitä itsensä näköisen. Oi kyllä, sinusta on ihanteeksi, on!

Lopulta Madetoja kuoli, mutta sinun elämäsi jatkui. Sinä pääsit vapaaksi ja elit vielä kauan. Piirsit ja kirjoitit. Ja kyllä, sinä elit rohkean ja itsesi näköisen elämän, kokonaan! Tämäkin teos on jälleen yksi osoitus juuri siitä – on, sillä sinua ei lopulta nujertanut edes vankeus. Kiitos Onerva! Olet minulle taiteilijattarista rakkaimpia, ikuisesti ♥

**********

L. Onerva: Valvottu yö. Runoilijan maalauksia pimeydestä valoon. 126 s. 

Minerva Kustannus 2004.

**********

PS. Tämä teos piirtää myös ensimmäisen ruksini Jonnan vastustamattomaan kirjankansibingoon: merkintä tulee kohtaan piirroskuva.

L. Onerva: Sekasointuja (1904)

Yhden kerran elämässä tuliruusu aukee,

yhden yön se kukoistaa ja aamulla jo raukee;

sill’ on syvä silmänluonti kutsuva ja kuuma,

sill’ on hehkuheteillänsä keskiöiden huuma.

Sill’ on lehti verinen ja purppurainen huuli,

sill’ on tuoksu huumaava kuin kevätaron tuuli.

Taita tulikukkanen ja juo sen kuuma mesi,

elä hetki, nauti hetki, kaadu paikallesi!

Minulla on se sellainen, Hannu Mäkelän toimittama Liekkisydän (2010) – kuudenkymmenen vuoden verran L. Onervan (1882–1972) hienoja runoja. Kirja on aarteeni, mutta voi, se on aivan liian runsas. Toki se on ”vain” valikoima, mutta silti: kuusikymmentä vuotta, miten valtavan paljon elämää ja sanottuja sanoja! Luen sitä hiljakseen, alusta ja sieltä täältä. En ole päässyt loppuun enkä vielä pitkään aikaan pääse, matka on pitkä (ei vain runojen vaan myös elämän tähden!) enkä tahdo kiirehtiä. Tuntuuko, että sydän liekehtii liikaa. Ja niin: kiire ja runot, mikä mahdoton, mahdoton yhtälö. Niinpä viivyn yhä nuoruudessa, menneen vuosisadan ensimmäisissä vuosissa...

Tämä teos on

”Senssuurin hyväksymä 14 p:nä lokakuuta 1904,

Helsingissä.”

Kiitos kirjastolle jälleen yhdestä aarteesta!

Ja sitäpaitsi: tahdon lukea näitä Onervan runokokoelmia myös kokonaisuudessaan ja yksitellen. Niin, jälleen yksi matka – näitä riittää, aloitettuja ja aloittamattomia ja omissa askeleissaan alati palailevia... Mutta oi, onhan ihanaa niin. Onerva-matkallani on nyt Sekasointujen (1904), ensimmäisen runokokoelman, aika. Ja voi, paljon on yhä lukematta niin kuin minulla aina, mutta oikeastaan tunne on vain suloinen: onhan niin paljon kokematonta, kohtaamattomia sanoja...Tämäkin matka saa kestää kauan.

Kun tunnettani hyväilet,

niin teet sa väärin, väärin,

vaan tee se sentään, tee se vaan,

oi vie minut hourihin unten maan,

ne hetket kerään ma purppuraan

ja kultakuoriin käärin – – –

Kyllä, Onerva on niitä kirjailijoita, joiden tekstejä lukiessani kohtaan suurinta sydänväreilyä, suurinta ravistusta, suurinta paloa ja poltetta. Hän on yksi sydänkirjailijoistani, rakkaimmista. Voiko tunteakaan muuta kuin väristystä, kun kaiku keinahtelee ja sointi soutaa. Voiko:

Keinutan kaikua, souatan sointia,

tuuditan tunteeni lasta.

Puolet sen sielua omaani on,

puolet on taivahasta.

-----

Tuskin: onhan puolet sen sielua omaani ja niin, puolet taivahasta... Myöhemmin runossa hopeinen kieli soittaa herkkiä laulujaan ja jollei muuta ole, niin onhan nämä laulut... Mutta oi, on! On koko liekehtivä elämä! On, Onerva!

Oi elämä, nostata huulillein

ilovirtojen hehkuva juoma

ja loihtios sieluni sisimpään

uus’ Edeni riemujen luoma!

Mua hurmaos onnesi sävelin

yli äärien uhkuavaisin!

Elon nautinnon hurjihin loimoihin

koko henkeni upottaisin.

Oi elämä, heitä mun herkuksein

nyt onnesi ihanin hurma:

se kaikki sun antisi entinen

oli tuska ja sielun ja turma!

Join pohjahan kärsimyspikarin

tulikielin kirveltäväisin:

nyt antaos maljake riemujen,

oi, senki mä tyhjentäisin!

-----

Ja oi, on naiseus! Kaikki sen voima, jos siihen uskaltaa tarttua:

Te naiset, te naiset, te näyttelijät,

te petätte, peitätte yhä,

te lainaatte lapselta katsehen

ja ilmehen tekopyhän.

Te petätte itsenne, petätte muut,

kun sidotte silmät, tukitte suut

ja käytte kuin nunnien kuvat,

kuin enkelit tusinataiturin

palapiirtehin säveän säädyllisin,

näin täyttäen luulot ja luvat. – –

-----

Niin: kenen asettama vankila kaavojen mukainen naiseus on? Se naiseus, joka ei ehkä ole naiseutta ensinkään? Se, jossa nainen ei saa olla oma luonnollinen ja voimakas itsensä? Ja voima, niin, sehän on myös – tai ennen kaikkea – herkkyyttä. Sitä, että saa kuunnella itseään. Tarttua niihin mahdollisuuksiin, joita on. Onerva tarttui taiteilijaansa, luoviin voimiinsa. Mutta voi Onervani, oliko sittenkin niin että

Ei onnea luotu minulle,

se luotiin muita vasten,

se luotiin perhojen iloita

ja leikkiä nukkelasten!

Jos en sitä itse ma särkisikään,

sen särkevät multa toiset:

nuo sääntöjen säveät seuraajat,

nuo homeisten lakien loiset ---

Ei, mitä minä teen! Mitä taas! Sekoitanko kirjoittajan ja runojen puhujan, vaikka tieteilijä minussa aina niin väittää sitä vastaan... Mutta tunteilija, niin, sillä on kai omat itsepintaiset ajatuksensa, ja joskus ne kinastelevat, nämä kaksi. Ehkä kina kuitenkin tekee keskustelusta rikkaan? Ehkä molempien on hyväkin saada puheenvuoronsa? Ehkä tiede ja sydän eivät sittenkään ole niin etäällä toisistaan – ei, onhan niin että se joka tieteilee, tieteilee rakkaudesta.

Mitä siitä jos ihmiset herjaavat

ja siveyssaarnurit soimaa:

ne kertovat notkeaa nöyryyttä

ja kieltäymyksen voimaa. –

Sun pitäiskö, henkeni, taipua,

kun käskevi kääpiökansa!

Ei, käy kuni valtias kruunattu,

mi nauttivi uhmastansa! – – –

Mutta ei, ei – kyllä runossa kirjoittajan minälle tapahtuu jotakin. Se kasvaa. Siitä tulee runon minä joka erkanee kirjoittajan minästä, niin, joku kokonaan toinen vaikka siinä yhä onkin myös jotakin samaa. Ei saa sekoittaa, eikö. Runous on henkilökohtaista, on, mutta samalla runojen puhujat irtoavat kirjoittajistaan. Onervan runoissa puhuu se joka hänessä kirjoittaa, se joka ehkä on nimeltään kirjoittava minä, se jolla saa olla kirjoittajaa vahvempi ääni... Se, joka saattaa sanoa suuria asioita. Runous on voimaa, on! Ja sittenkin: pohjalla on tunne, josta kaikki kasvaa. Syntyy kudelmia, vyyhtejä, henkilökohtaisen ja yleisen suhteita, ääniä joita ei ehkä ole tarpeenkaan kokonaan selittää. Miksi me niin rakastamme selittämistä? Minäkin rakastan: kysymistä, mahdollisia vastauksia. Mutta: mahdollisia, ei ainoita oikeita. Ajatusten lentoa ja rikkautta! Keskustelua! Runouden runsaita kerroksia! Oi runous – mikä kiehtova, merkillinen vyyhti!

Voi niin, miten voisinkaan kiteyttää kaikki kuusikymmentä vuotta, kun jo yhden kokoelman runsaus on niin vaikeaa tiivistää (etenkin kun ajatukseni jälleen karkaavat...). Tästäkin jää uupumaan paljon, niin monia ajatuksia ja teemoja. Niin kuin se, kuinka sielussa soi alakulo, soi kielet hämärät kummat, tai se, kuinka Onerva kirjoittaa äidin järkkyneestä mielestä, peloista ja kaipuusta, siitä kuinka sentään äitiä kaihoan kun talvi peitteheks’ lunta ja hellin häntä mä muistelen kuin kaukaista kauno-unta (henkilökohtaistako, voi niin!) tai se, kuinka nuori runoilijatar puhuu kuolemalle:

Oi terve, lempeä tuonetar!

Sun tiedän jo tulevan kohta:

jo laulusi ilmassa leijailee

ja valkeat vaattehes hohtaa – –

Tuonetar ei toki tullut kohta, hän viipyi matkallaan kauan ja hyvä niin (sekoitan, jälleen). Mutta näemmehän: Voimaa, kaihoa, rakkautta, rohkeutta. Elämän rajoja. Niin paljon mahtuu pieneen hauraaseen kirjaan. Minä keräilin tästä runsaudesta kenties jotakin siitä, mikä on erityisen tärkeää juuri minulle, yhdelle lukijalle. Koko runsaus on – tietenkin – koettava itse.

Mun päässäni huimaa hurjasti

joka kerta kun muistan sua

kuin elämäni tulehen syttyä vois

tai kokonaan seisahtua – –

Sinä sairahan ainoa ajatus,

sinä tunteeni liekki kuuma;

koko maailma sun tähtesi unhottuu

ja arvotonta on kaikki muu

paits’ silmies’ salainen huuma. –

Oi niin, sekasoinnut... Te kurittomat, kaavoihin ja odotuksiin kangistumattomat, itsetietoisen ylpeinä värähtelevät sävelet. Oi kaksikymmentäkaksivuotias rohkea neito rohkeine sanoineen, oi uuden vapautta janoavan naisen ääni. Oi aika, oi virta, oi tämä palava polttava ihana naiseus. Ja se, että

Ei aina se ole kirkas,

joka päivältä näyttää

ja kerskuen katsehet sietää:

ei aina se ole hyvä,

joka säännöt täyttää

ja kulkee keskellä tietä. –

Ei, ei ole. Ja ellei kukaan eksy tien reunamille, jää paljon näkemättä: pientareilla ne kukat kasvavat.

Te luulette, että mun henkeni

valeviisauteenne viihtyy:

mitä enemmän minua kiusaatte,

sitä enemmän mieleni kiihtyy ----

Ja kyllä, se kiihtyi. Onerva kirjoitti. Kirjoitti, kirjoitti, kirjoitti. Ja minä, niin, minä luen hänen sanojaan, sanan ja kirjan kerrallaan – sekä ensimmäisen kerran että yhä uudestaan...

Tuliruusujen hehkua!

Anna Kortelainen: Eri kivaa! Onerva – kaupungin naiset 1910 (2010)

Mikä ihana, onnellinen kohtaaminen! Maanantain kirjastoreissu antoi mukaani tämän kerrassaan hurmaavan, kuin tilauksesta minulle tehdyn kirjan, joka hetkeksi syrjäytti kaikki kesken olevat ihanuudet Annan nuoruusvuosista Papin rouvaan. Todella lumoava kirja siis! Kaunis, runsas ja kerta kaikkiaan kiehtova! Ainoa vika ja vääryys tässä on se, että kirja on kirjaston. Tahdon oman!

Oikeastaan on merkillinen sattuma, että ylipäätään tartuin koko kirjaan. Kirja oli hyllyssä tietenkin selkämys minuun päin, eikä siinä lukeva nimeke ”Eri kivaa!” oikeastaan ole sellainen, että se juurikaan herättelisi tuntosarviani. Mutta ehkäpä ne herättikin kirjan punainen selkämys. Tai sitten kirjoittajan nimi. Mjaa – luultavasti nämä kaksi yhdessä: kaunis väri ja Anna Kortelaisen nimi loivat kirjaan kenties magneettisen vetovoiman, jota en voinut vastustaa. Ja ah – siinä se oli! Etukannessa komeili rakkaan Onervani nimi ja takakannessa hänen ihana nuoruudenkuvansa! Olin kerrassaan hurmaantunut! Hullaantunut! Riemastunut! Rakastunut! Mitä kaikkea kirjasto saattaakaan syliini antaa!

Eri kivaa! tarjoaa lukijalleen mitä kiehtovimman kuvan sadan vuoden takaisesta Helsingistä, naisten silmin katsottuna. Keskiössä on ”helsingitär” – 1910-luvun naimaton, keskiluokkainen, tyttö- tai yhteiskoulua käynyt nuori nainen. Helsingitär elää joko vanhempiensa turvaamana tai omalla työllään, avioliittoa hän ei (vielä) haikaile, vaan pyrkii pikemminkin taloudelliseen itsenäisyyteen.

L. Onerva oli juuri tällainen uuden ajan helsinkiläishengetär – nainen, joka oli käynyt koulua yliopistoa myöten, ja joka elätti itseään tekemällä työtä: Onerva kirjoitti kaunokirjallisuutta, mutta teki myös käännös- ja lehtitöitä ja toimi mm. taidekriitikkona. Monen aikalaisensa silmissä hän oli kuitenkin ennen kaikkea pöyristyttävä skandaali: nainen, joka kulki vaihtuvien ihailijoidensa käsipuolessa, erosi ensimmäisestä aviomiehestään ja elipä kaiketi salavuoteudessakin. Ja kirjoitti kerrassaan järkyttäviä teoksia.

Tämä ihana hengetär, L. Onerva, on teoksen päähenkilö: Helsingissä kuljetaan juuri Onervan liikkeiden johdattelemana. Teos kuvaa 1900-luvun alkupuolella eläneen naisen elämää kuitenkin myös yleisemmin. Naiset elävät arkeaan oman aikansa kehyksissä: on opiskelua ja työtä, kahviloita ja kulttuurielämää, aatteita ja politiikkaa, ja tietenkin ystävyyttä ja rakkautta. Näin tekee Onervakin: hän opiskelee, tekee töitään, kirjoittaa aatteistaan, tapaa ystäviään ja ihailijoitaan, istuu kahviloissa ja kulttuuririennoissa. Kirjassa saavat osansa myös aivan arkiset askareet ja asiat, mikä tuo ajan elämän erityisen lähelle: aikansa naisten tapaan Onerva asuu vaihtuvissa vuokra-asunnoissa, ostaa ruokansa usein valmiina, syö toisinaan vain teetä ja pullaa, peseytyäkseen lähtee saunaretkelle. Joskus on saatava uusia vaatteitakin, ja Onerva tarvitsee ompelijaa. Onervan arki on kehyksissään kiehtovaa, mutta myös karua: jatkuvat rahahuolet rasittavat taiteilijaa, joka kuitenkin tekee työtä lähes vuorotta.

Eri kivaa! on paitsi kirja, myös runsaskuvainen albumi. Se sisältää paljon kaunista ja mielenkiintoista kuvamateriaalia – mm. valokuvia, postikortteja, esitteitä, lehtileikkeitä, mainoksia, hintaluetteloita. Kuvat elävöittävät kerrontaa ja välittävät aitoa ajankuvaa ja – mikä ehkä tärkeintä – tekevät teoksesta hienon esteettisen elämyksen.

Teoksen ansioita on myös se, että mukana on paljon yleisesti kiinnostavaa historiatietoa – eräänä yksityiskohtana mm. se, että salavuoteus oli Suomessa sakolla rangaistava rikos vuoteen 1921 asti (prostituoituja ja heidän asiakkaitaan rangaistus ei tietenkään koskenut, pitihän miesten silti saada ilakoida!). Huorinteko, so. aviopuolison pettäminen, saattoi puolestaan pahimmillaan johtaa jopa kuolemanrangaistukseen – ja tämä rikos pysyi rikoslaissa aina vuoteen 1948. Onni, että Onervalle ei rakkauselämänsä kiemuroissa käynyt niin hullusti kuin ehkä olisi voinut käydä.

Minulle tämä aika – sadan vuoden takainen vuosisadanvaihde – on aina ollut erityisen läheistä: se vetoaa esteettisiin mieltymyksiini. Rakastan tätä hurmaavaa aikaa! Toisaalta kuitenkin ajattelen, että sitä on ehkä helppoa rakastaa etäältä. Oma aikamme on mutkikasta, mutta niin taitavat olla myös kaikki ajat ennen meitä ja meidän jälkeemme. Moderni maailma teki 1900-luvun alussa jo tuloaan, mutta kaikki oli kuitenkin vielä niin toisin: moni asia, joka meille on itsestäänselvyys, oli tuolloin vielä vieras tai ainakin vieroksuttu. Tämä kaunis aika onkin ollut paitsi kiehtovaa, myös kipeää. Ja 1910-luku toi – kuten tiedämme – mukanaan myös kauheuksia, jotka olisivat saaneet jäädä tulematta.

**********

Kortelainen limittää kerrontaansa paljon siteerauksia Onervan teksteistä (teoksista ja mm. kirjeistä) – siteeraukset toimivat sekä ajankuvina että kuvina Onervan ajatuksista. Luonnollisesti mm. Onervan ajatukset ja maailmankuva heijastuivatkin myös hänen kirjoituksiinsa. Niinpä teokset kantavat mukanaan niitä aatteita, jotka Onervalle olivat läheisiä. Aika ajoin teoksessa viitataan myös Onervan kohua herättäneeseen esikoisromaaniin Mirdja, josta – tietenkin – on luettavissa Onervan omaa aikaa ja ehkäpä hitunen elämääkin. Mm. Mirdjan lukuisa ihailijakaarti rinnastettiin Onervan omaan ihailijoiden joukkoon. Ehkäpä ajateltiin, että Onerva eli kuten Mirdja?

Väistämättä itsekin Onervan elämästä taas lukiessani muistelin myös Mirdjaa ja ajattelin Onervan omia kokemuksia hänen henkilönsä kokemusten rinnalle. Monet teoksen tapahtumat ja tilanteet tuntuvat rinnastuvan tosielämään, mutta silti tähdennän aina sitä, että teos ja sen kirjoittaja elävät kumpikin omaa elämäänsä: fiktioituina kirjoittajan elämänkokemukset kuuluvat eri tarinaan kuin hänen omansa on.

On tietenkin äärettömän kiehtovaa ajatella, mikä esim. Mirdjassa on ”totta”, ja tunnustan – tottakai – olevani itsekin utelias raottelemaan verhoja toden ja kuvitellun välillä. On todella mielenkiintoista lukea juuri näitä vanhoja teoksia myös kurkistuksina johonkin todelliseen – ja ainahan teos kantaa mukanaan myös maailmaa joka on totta. Erityisesti nämä menneiden aikojen kirjailija(ttare)t kiehtovatkin minua myös oman elämänsä puolesta – ja koetan rauhoitella uteliaisuuden herättelemää syyllisyydentunnettani sillä, että heidän sielunsa ovat jo ajasta vapaita. Rakastan kertomuksia, joita he ovat kirjoittaneet, mutta myös kertomuksia, joita on kirjoitettu heistä. On kuitenkin aina hyvä muistaa, että myös "tosi"kertomukset ovat aina kertomuksia, ja väliin jää väistämättä aukkoja, vaikka ne perustuisivat miten laajaan aineistoon tahansa: ei kukaan, ei koskaan, voi päästä sisälle toisen ihmisen mieleen. Edes kirjeet ja päiväkirjat eivät kerro kokonaisia totuuksia.

Teosta ei voi eikä pidä irrottaa kirjoittajastaan – tässä olen ehdottomasti eri mieltä kuin uuskriitikot, jotka halusivat lukea "vain" tekstejä irrallaan kaikista niiden kontekstuaalisista tekijöistä. Tekijä on erottamaton osa teostaan, samoin aika jona se on kirjoitettu. Mutta ajattelen, että teos on kuin lapsi, joka kantaa vanhempansa perintöä, mutta on sittenkin vapaa, itsenäinen olento. Ehkäpä Onervasta(kin) tekee niin kiehtovan juuri se, että samalla kun arvelemme tietävämme hänestä paljonkin, emme sittenkään tiedä juuri mitään. Ihminen on arvoitus myös itselleen, kuinka ei sitten muille.

**********

Olen lukenut aiemmin Hannu Mäkelän Nallen ja Mopen (2003), joka on Eino Leinon ja L. Onervan yhteiselämäkerta, joten tässäkin teoksessa oli myös paljon tuttua. Mutta ei haitannut, janoan tätä aikaa ja sadan vuoden takaista (kirjailija)elämää! Onerva-fanin hyllyssä odottavat myös viimeisen vuoden aikana haalitut Anna Kortelaisen Naisen tie (2006) ja Reetta Niemisen Elämän punainen päivä (1982) – sekä tietenkin pieni (liian pieni!) valikoima Onervan omia teoksia. Ihastuin Mirdjaan – ja samalla Onervaan – jo kaukaisina opiskeluaikoina, mutta lopullisesti menetin sydämeni viime vuonna, kun taas pitkästä aikaa luin Mirdjaa sekä Inaria (1913), Onervan runoja ja Nallea ja Moppea. Samalla (taas) totesin, että Onerva on varmasti yksi tärkeimmistä kirjallisista esikuvistani Aino Kallaksen, Edith Södergranin ja Katri Valan rinnalla. Mitä kieltä! Kuin huumaavaa, rytmikästä musiikkia, joka polveilee omaan lumoavaan tahtiinsa! Ja mikä elämä!

Helsinkiläisille, oman kaupunkinsa historiasta kiinnostuneille Eri kivaa! on mitä erinomaisin aikamatka. Mutta se välittää kyllä kiehtovaa ajankuvaa yleisemminkin. Onerva itse rakasti kaupunkiaan, kuten vuonna 1914 kirjoitettu kirje ilmentää:

”Kyllä se on hullu joka Helsingistä pyrkii muualle. Täällä on maat ja meret ja merenkalliot ja yksinäisyys ja elämä ja mitä vaan. Taiteilijailo, elämänvoima ja siveellinen selkäranka kasvavat minussa vallan kilpaa.”

Minun kaupunkini Helsinki ei ole, mutta Onerva on kyllä kirjailijani! Ja hänen nuoruutensa aika on erottamaton osa myötäsyntyistä mielenmaisemaani. Ehdottomasti suosittelen tätä teosta kaikille Onervaa ja/tai historiaa rakastaville. Minulle tämä oli kerta kaikkiaan elämys!

PS. Kirjoitin taas liikaa, tietenkin. Mutta onko se minun syyni, että toiset kirjoittavat näin kiehtovia kirjoja, jotka virittävät ajattelua lentoon eivätkä liiallakaan kirjoittamisella tule riittävästi kiitellyiksi?


********************

Anna Kortelainen: Eri kivaa! Onerva - kaupungin naiset 1910. 160 s. Tammi 2010.

L. Onerva: Mirdja (1908)

”Minä olen todella kaunis. Mikä vahinko, ettei kukaan mies saa nähdä sitä, ihailla sitä, sanoa minulle, miten kaunis olen...”

Näin ajattelee Mirdja Ast, kaunis ja kiihkeä nuori nainen, maatessaan alastomana punaisella peitteellään ja katsellessaan vartalonsa piirteitä. Mirdja tietää olevansa kaunis, mutta oma katse ei riitä. Tarvitaan toiset silmät, miehen.

Oma painokseni kirjasta on Otavan painos vuodelta 1982.

L. Onervan (1882-1972) esikoisromaani Mirdja ilmestyi hieman yli 100 vuotta sitten, vuonna 1908. Mirdja oli aikansa sensaatio: se sai paljon kiitosta, jopa valtion kirjallisuuspalkinnon, mutta myös paljon kuohahtelevaa moitetta. Mirdja toi kirjallisuuteemme uutta ja ennennäkemätöntä, mutta nimihenkilön halu pysyä vapaana ja hakeutuminen useisiin eroottisiin suhteisiin vailla sitoutumisen tavoitetta oli monelle aikalaiselle liikaa. Mirdja palkittiin kuitenkin luultavasti paitsi rohkeasta ilmaisustaan, myös juuri rohkeasta sisällöstään: teos nosti naisidentiteetin ongelmallisuuden esiin tavalla, joka oli maamme kirjallisuudessa aivan uusi.

Onerva oli Mirdjan ilmestyessä vain 26-vuotias, rohkea nuori nainen. Mirdja oli monella tavalla aikaansa edellä: modernilla tavalla kerrottu moderni nainen, jolle oman ajan rajat olivat liian ahtaat. Maailma oli 1900-luvun alussa murroksessa, astumassa kohti monin tavoin toisenlaista aikaa, mutta vanhat käsitykset olivat vielä lujassa. Naisen hyväksytyin paikka oli yhä se perinteinen, eikä naiseuteen katsottu kuuluvan sellaista intohimoisuutta ja itseriittoisuutta, jota Mirdjassa oli.

Mirdja on kiihkeä ja elämänjanoinen. Hän sanoo: ”Ja elämän tahdon minä tuntea ja itseni.” Mirdja tahtoo olla vapaa, taiteilija. Riippumaton minuus on Mirdjan ihanne, sillä itsensä antaminen toiselle on yhtä kuin itsensä murha. Mirdja ei anna itsensä rakastaa aidosti, ei anna itseään toiselle, vaan tahtoo pitää itsensä itsellään: ”antautumisessa minä kadottaisin itseni”.

Rakkaus on Mirdjalle hetkellistä, totta vain hetkenä joka on:

”Mitä suurempi rakkaus on, sitä lyhempi sen ikä. Parhaimmat hetket elämässä ovat vain silmänräpäys, ja syvimmät rakkaudet ovat kuolleet jo syntyessään...”

Mutta myös Mirdja on kuitenkin kiinni ihmisen ikiaikaisessa tarpeessa kuulua toiselle. Minuus määrittyy lopulta vain toisen kautta, ilman toisen katsetta ihminen ei tunne itseään eläväksi, hehkuvaksi. Toisaalta Mirdja ajatteleekin: ”rakkauden täytyi sittenkin olla elämän sisältö, ja suurin.” Mirdja pyrkii toimimaan kuin kannattaisi vapaata rakkautta, mutta ei tähänkään kuitenkaan kykene.

Mirdjan tragedia on hänen kyvyttömyydessään yhdistää itsessään naiseus ja luova taiteilijuus. Naiseus edellyttää rakkautta ja taiteilijuus vapautta, ja toinen tuntuu aina kärsivän: Mirdja tavoittelee eheyttä, mutta ei onnistu tavoittamaan minuutensa kokonaisuutta, vaan pirstaloituu ja ajautuu kohti tuhoa.  

Mirdja kuvaa naisidentiteetin rakentamisen ongelmallisuutta maailmassa, jossa uudenlainen toimintatapa on jo periaatteessa mahdollinen, mutta käytännössä kuitenkin vieroksuttu. Identiteetin rakentamisen ristiriita on sekä sisäinen että ulkoinen: se on minuuden sisäistä kipuilua, mutta myös kouristavaa kohtaamista maailman kanssa.

Ehkä aikalaisnaisissa oli muutamia lukijoita, jotka tohtivat tunnistaa saman ristiriidan itsessään. Useimmat tuskin tohtivat: naisen paikka oli 1900-luvun alussa vielä se mikä oli, ja harva sitä vastoin näkyvästi uskalsi, osasi tai tahtoi kapinoida. Nykylukijan rohkeus samaistua Mirdjaan on ehkä suurempi: Toisaalta itsensä toteuttamisen ja toisaalta rakkauden tarve ovat loputtoman ajankohtaisia, vaikka nyky-yhteiskunnan nainen voi ja saa toki jo olla myös itseään toteuttava subjekti siinä missä mieskin, eivätkä rakkaus ja minuus ehkä enää sentään sulje toisiaan pois.

Kirjallisuushistoriallisesti Mirdja kytkeytyy symbolismiin ja dekadenssiin. Pirjo Lyytikäinen kirjoittaa: ”Mirdjassa kulminoituvat monella tavalla vuosisadanvaihteen symbolismin rakennepiirteet ja dekadenssin tematiikka. Se on symbolistis-dekadenttisen virtauksen tuottaman proosan huippu ja osaksi myös päätepiste.”* Mirdja on osoitus siitä, että Onerva oli hyvin tietoinen aikansa kirjallisista virtauksista meillä ja Euroopassa, ja lahjakkaana kirjoittajana hän kykeni luomaan tuntemansa pohjalta oman, ainutlaatuisen taideteoksen, joka osaltaan loi kirjallisuuteemme uutta.

Teosta on luettu myös ns. avainromaanina, ts romaanina, jonka henkilöille ja tapahtumille on osoitettavissa todellisia vastineita. Ehkä onkin. Mutta romaanin tenho perustuu aina ennen kaikkea sen omaan sisäiseen maailmaan. Nuoren Onervan kirjaa on yhä mielenkiintoista lukea myös hänen oman todellisuutensa – ja aikansa – kehyksissä, mutta tärkeintä lukukokemuksessa on sittenkin Mirdjan, ei L. Onervan, Eino Leinon, tai kenenkään muun todellisen ihmisen, tarina. Kirjailijan todellisuus ei heijastu kirjaan sellaisena se kuin on, vaikka usein kirja kantaakin kirjoittajastaan ja tämän kokemasta todellisuudesta yksityiskohtia, häivähdyksiä. Näin siitä huolimatta, että kirjoittaessaan kirjailija antaa teokselle ikään kuin koko itsensä.

Minulle Mirdja on yksi lukuhistoriani tärkeimmistä kirjoista. Luin kirjan ensi kerran noin kaksikymmenvuotiaana kirjallisuuden sivuaineopiskelijana ja kohtasin Onervassa kirjoittajan, joka Edith Södergranin tavoin sai minut huikaistumaan sanojen voimakkuuden edessä. Pidän Mirdjan kauniista, kiihkeästä kerronnasta: teoksen kieli on tunteellista, rönsyilevää, musiikin kaltaista. Kerronta etenee pääosin sisäisenä puheena ja dialogeina, mikä sekin oli teoksen ilmestyessä uutta. Tietty luonnosmaisuus vain lisää kerronnan ilmettä nimenomaan puheena. Palasin kirjaan pitkän tauon jälkeen taas viime kesänä ja kyllä, olin yhä hurmaantunut. Lukukokemus oli varmasti toisenlainen kuin liki puoli elämää sitten, mutta varmasti vähintään yhtä vaikuttava.

Onervan ilmaisuvoimainen kieli yhdistettynä tarinan iäti kiehtoviin aiheisiin – raastavaan tarpeeseen saada rakkautta ja ihmisen ikuisesti kipuilevaan minuuteen – tekee Mirdjasta ehdottomasti yhden kirjallisuushistoriamme ajattomista klassikoista. Klassikko kantaa aina mukanaan omaa aikaansa, mutta samalla se onnistuu ajattomuudessaan koskettamaan yhä uusia lukijasukupolvia. Siksi se elää yhä.

 *Teoksessa Varpio, Yrjö & Rojola, Lea (toim.) 1999: Suomen kirjallisuushistoria 2. Järkiuskosta vaistojen kapinaan.