Aino Kallas: Lasnamäen valkea laiva (1913) ja Gerdruta Carponai (1921) (novellihaaste)

Ei ollut muita kuin he kaksi.

Aurinko oli laskenut, kun he palasivat Laesin savupirtin kohdalle. Laes, kalastaja, avasi oven, ja vapaasukuinen Gerdruta Carponai astui sisään. Ja heidän rajussa syleilyssään olkivuoteella, kalastajapirtin nokisessa hämärässä, hehkui heidän kuolemanpelkonsa ja tulevien sukupolvien elämänhalu. Maailma oli autio, heidän oli kansoitettava se, ja he olivat kahden kuten ensimmäiset ihmiset.

(Gerdruta Carponai)

Kuten kamarissani vähänkin pidempään vierailleet tietänevät, Aino Kallas on yksi tärkeimmistä suosikkikirjailijoistani ja hänen tuotantonsa tarjoaa minulle loputtomasti innoitetta ja ihastuksen aihetta. Niinpä aloitan myös Ompun novellihaasteeseen osallistumiseni nostamalla esille kaksi hänen hienoa novelliaan, kokoelmaan Lähtevien laivojen kaupunki (1913) sisältyvän novellin ”Lasnamäen valkea laiva” sekä kokoelmaan Vieras veri (1921) sisältyvän novellin ”Gerdruta Carponai”. Näitä novelleja pidetään Kallas-tutkijoidenkin keskuudessa monin tavoin merkityksellisinä, ja myös minulle nämä näyttäytyvät sekä erityisen hienoina henkilökohtaisina lukukokemuksina että Kallaksen tuotannon kannalta keskeisinä ja tärkeinä askeleina.

Mutta vaimo, joka oli juossut pois miehensä ja lastensa luota, ja jota ei kukaan tuntenut, oli huuhtonut käsivartensa valkeiksi merivedessä ja istui toisten joukossa, hiusten kätkiessä hänen kasvonsa muilta, eikä hän muistanut rahtuakaan siitä, mikä oli ollut, eikä kuka hän oli, sillä hän oli uudestaan syntynyt tänä päivänä.

(Lasnamäen valkea laiva)

Aino Kallas oli, kuten monet varmasti tietävätkin, ennen kaikkea juuri lyhyen muodon taituri, ja merkittävä osa hänen tuotannostaan onkin novelleja ja pienoisromaaneja. Novellien ja pienoisromaanien tiiviys tarjosikin Kallaksen kertojanäänelle ehkä parhaat puitteet päästä oikeuksiinsa: hänen ilmaisunsa on rönsyilemätöntä, kirkasta, kaunista ja tarkkaa ja samalla monikerroksisuuden kiehtovasti kyllästämää. Surmaava Eros -trilogian pienoisromaanit Barbara von Tisenhusen (1923), Reigin Pappi (1926) ja Sudenmorsian (1928) lienevätkin – ehkä Päiväkirjojen (1952–1956) ohella – yleisesti ottaen Kallaksen tuotannon tunnetuimpia teoksia, kun taas novellit ovat hänenkin kohdallaan tainneet jäädä vähän varjoon. (Niin että hyvä Omppu kun lanseerasit tämän haasteen, tässäkin taas näkee että novelli on aina vähän siellä paitsiossa.) Erityisesti ”Lasnamäen valkea laiva” lienee kuitenkin Kallaksen novelleista tiedetyimpiä.

»Kas sa süüa tahad?»

 Gerdruta vain nyökäytti päätään. Mies ojensi hänelle kampelan, ja hän söi. Kala oli tuore, rasvainen, mutta ilman suolaa.

 »Kaikki kuolleet?» kysyi mies.

 »Kuolleet, – kaikki», Gerdruta vastasi, samoin maarahvaan kielellä.

 »Niin täälläkin.»

(Gerdruta Carponai)

Kallas oli kirjailijana ylipäätään hyvin tuottelias ja monilajinen. Lajien kirjo näkyy jo kirjailijanuran alkutaipaleella, sillä Kallas aloitti runokokoelmalla, jatkoi novellikokoelmalla ja sitten myös esikoisromaanilla. Romaania seurasivat jälleen novellit, ja vuosien mittaan Kallas kirjoitti sitten tosiaan monenlaista. Novellikokoelmia Kallas kirjoitti kaikkiaan kymmenkunta, eli aikamoisen määrän.

Silloin hän tunsi, kuinka kaikkien näitten satojen ihmisten ikävä ikäänkuin valui häneen, kunnes hänen sielunsa kävi ahtaaksi. Hän itse hävisi, kuoli pois, ikäänkuin hänen ruumiinsa ja sielunsa rajat olisivat murtuneet, hänen elämänsä haihtui olemattomaksi, ja hän itse sen keralla, mutta yhtäkkiä elivät hänessä kaikki, jotka hänen ympärillään riutuivat kipeästä ja ylensuuresta odotuksesta. Heidän odotuksensa ja kyyneleensä kerääntyivät häneen kuten säiliöön, ja hän näki ja odotti yhtäkkiä kaikkien puolesta.

(Lasnamäen valkea laiva)

Juuri novelleissaan Kallas myös etsi ja tutki ominta ääntään ja tapaansa kirjoittaa. Esimerkiksi juuri kokoelmaan Lähtevien laivojen kaupunki onkin tallentunut mielenkiintoisella tavalla hänen 1910-luvun taitteeseen osunut etsikkoaikansa ja se, miten aiemmin etupäässä realismin hengessä kirjoittaneen kirjailijan kynää siivittivät nyt myös symbolismin ja impressionismin tuulet ja miten myös hänen tunnusmerkikseen myöhemmin kehittynyt arkaainen ilmaisutapa otti jo sekin ensimmäisiä askeleitaan. Kokoelma sisältää kaiken kaikkiaan hyvin monenlaisia ja -tyylisiä novelleja, mikä juuri mahdollistaakin sen lukemisen ja tutkiskelemisen myös kiinnostavana kirjallisena etsintänä ja ajan kirjallisten virtausten peilipintana. Vuonna 1921 ilmestynyt Vieras veri näyttäytyy Kallaksen tuotannossa puolestaan sekä paluuna että suuntautumisena eteenpäin: tässä kokoelmassaan Kallas palaa taas varhaistuotantonsa aikaisiin kysymyksiin naisen rakkaudesta, mutta käsittelee niitä esimerkiksi Kuloa ja kevättä -kokoelman realistisiin ja kevyehköihin tunne-elämänovelleihin verrattuna huomattavasti monitasoisemmin. Rakkauden teemat ja kysymykset naisen subjektiudesta ja eroottisesta vapaudesta asettuvat Vieraan veren novelleissa myös symbolistisen ja allegorisen kerronnan kehyksiin, ja kokoelma enteilee selvästi myös Surmaava Eros -trilogian kysymyksiä naisen mahdollisuudesta rakastaa ja olla myös seksuaalinen subjekti.

Kuten pitäjän Suuren Pohjansodan aikuisista kirkonkirjoista näkyy, kastettiin seitsemän vuotta jälkeenpäin Kadariku-Laesin viisi poikaa juhannuksen aikaan, kaikki yht’aikaa. Heidän äitinsä, Gerdruta Carponai, pitäjän entisen kirkkoherran, kunnianarvoisen Magnus Carponain ja tämän vapaasukuisen puolison Beata von Krämerin tytär, sai sensijaan sovittaa hairahduksensa istumalla kolmena suvisena sunnuntaina perätysten isänsä kirkossa huoranrahilla, kaiken kansan katseltavana.

(Gerdruta Carponai)

Molemmat kokoelmat, sekä Lähtevien laivojen kaupunki että Vieras veri, sisältävät tietenkin myös monia muita hienoja novelleja kuin nämä, ”Lasnamäen valkean laivan” ja ”Gerdruta Carponain”, mutta juuri näissä kahdessa kiteytyy minusta erityisen kiehtovasti se, miten Kallaksen kirjailijuus kaiken aikaa kypsyi ja kehittyi. Novelleissa tiivistyy Kallaksen kehittyvien ja kirkastuvien kertojanlahjojen hienous ja se, miten hänen kirjailijuutensa askel askeleelta kypsyy kohti 1920-luvun taidonnäytteitä. Novellit eivät tietenkään silti ole vain askeleita kohti jotakin ”parempaa”, vaan myös itsessään hienoja, monitasoisia kertomuksia naiseudesta ja naisena olemisen ehdoista. Molemmissa novelleissaan Kallas tutkii ennen kaikkea modernin naisidentiteetin mahdollisuutta ja niitä ehtoja ja rajoja, joihin naisen subjektius asetetaan. Molemmissa on keskeistä myös se, että Kallas rakentaa niihin juuri historiaan etäännytetyn naishahmon, joka kuitenkin samalla kertoo myös hänen omasta ajastaan – samaan tapaan kuin myöhemmin Surmaava Eros -trilogiassa. Kysymykseen yhden naisen yksilöllisistä mahdollisuuksista kietoutuu molemmissa novelleissa kokonainen historiallinen ja kulttuurinen tilanne naiseutta kehystävine rajoineen: ”Lasnamäen valkean laivan” Maiessa kiteytyy naisen moneus äitinä, vaimona ja omalle äänelleen paikkaa etsivänä luovana subjektina ja edelleen tämän moneuden aiheuttama ristiriita, Gerdrutassa taas ennen kaikkea kysymys naisen oikeudesta luonnolliseen, elämää ylläpitävään seksuaalisuuteensa ja samalla ihmisten keinotekoisesti asettamasta yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta.

Mutta hän oli saanut elää sen, mikä paratiisin ajoista on ollut ihmisiltä salassa: maailman ilman arvoeroa, säätyjä ja luokkia, ilman ihmisten kaikkinaista rihkamaa, ainoina asujaminaan rakastava ihmispari.

(Gerdruta Carponai)

Molemmissa novelleissa näkyy myös se, miten keskeisesti Kallas käyttää ilmaisemisen tapaa osana kertomuksensa maailmaa ja sen monitasoisia merkityksiä. Molemmissa on jo nähtävissä sitä omaleimaista, arkaaista ilmaisutapaa, jonka Kallas itselleen kehitteli. Minua tämä Kallaksen arkaainen muoto ihastuttaa suuresti, sillä se on osoitus siitä, miten hienosti muoto ja sisältö voivat toisiinsa kietoutua ja toisiaan tukea, ja miten kirjailija voi hyvin päämäärätietoisestikin etsiä itselleen omaa ja omaleimaista kertomisen tapaa.

Samalla joku sanoi, joku jota hän ei nähnyt, aivan hänen korvansa juuressa: 
»Mitä sinä täällä teet? Mitä sinä odotat?»

Ja heti hän hervahti heikoksi, lyyhistyen kokoon, ja hänen muistinsa palasi.

Hän näki molemmat poikansa, jotka leikkivät pihalla kaivon luona, ja vanhemman hiha oli kyynäspäästä rikki. Puodin ovi oli auki, 
ja elttaantuneen sillin haju nousi avoimesta nelikosta.

Hän muisti miestään, poikiaan, arkipäiväistä askarettaan, puodintauskamaria ja uunissa paistuvia leipiä, ja hänen kätensä palmikoitsivat vaistomaisesti vanunutta tukkaa, samalla kun hänen sydämensä oli sairas ikävästä.

(Lasnamäen valkea laiva)

Tämän enempää en nyt näiden novellien tapahtumia ja tulkinnan mahdollisuuksia tässä avaa, vaikka sormenpäitä tietysti ihan hirveästi kutitteleekin. Sen sijaan toivon, että novellit (tai ehkä jopa koko kokoelmat!) saavat monta uutta(kin) lukijaa :) Lähtevien laivojen kaupunkia sai ainakin vielä muutama vuosi sitten ihan uutenakin SKS:n klassikkopokkarina ja varmaan sitä on siten kirjastoistakin hyvin saatavilla. Vieras veri sen sijaan taitaa lymyillä lähinnä kirjastojen varastoissa, hyvällä tuurilla ehkä myös jossakin hyvin varustellussa antikvariaatissa tai yksityisessä perintökirjastossa... Molemmat novellit, ”Lasnamäen valkea laiva” ja ”Gerdruta Carponai”, sisältyvät myös Kallaksen Valittuihin teoksiin, ainakin vuoden 1954 versioon, ja näitä löytynee ihan mukavasti sekä kirjastoista että antikoista.

*****

Kamarin novellihaastenovellit:

1. Aino Kallas: Lasnamäen valkea laiva (Kokoelmassa Lähtevien laivojen kaupunki, 1913)

2. Aino Kallas: Gerdruta Carponai (Kokoelmassa Vieras veri, 1921)

Tähän mennessä yhteensä 2 novellia.

*****

(Huom. Haaste on mainio, koska siihen voi osallistua vaikka vain yhdellä novellilla. Omasta puolestani luulen, että näitä novellikirjoituksia tulee kuin tuleekin vielä lisää, vaikka ihan hirmuinen haastenahjus yleensä olenkin :))

Eino Leinon kirjeitä Ainolle ja Onervalle

Onervalle 7.1.1915:

Sinä korkea, korkea pohjantähti! Ei ole ihmisten tytärten seassa koskaan ollut Sinun vertaistasi. Olen ylpeä siitä, että olen joskus tuntenut, että minulla on ollut metafyysillinen onni elää samassa aikakaudessa kuin Sinä ja että olet minua joskus huomiollasi kunnioittanut.

Voi Eino. Olen lukenut kirjeitäsi Aino Kallakselle ja L.Onervalle. En tiedä, onko se ihan oikein, mutta ehkä jälkipolvien uteliaisuus ei sinua voi enää vahingoittaa. Aina aika ajoin mietin, mikä oikeus meillä oikeastaan on edesmenneiden ihmisten sielunelämään, enkä oikeaa vastausta oikein tiedä. Ehkä on niin, että meillä sekä on oikeus että ei ole. Ehkä niinkin, että tietty hyväntahtoisuus ja pyrkimys ymmärtää teitä ja maailmaanne jotenkin pyhittää uteliaisuuden, tekee siitä jotakin muuta kuin tirkistelynhalua. Aikanne kiteytyminä te kasvatte myös itseänne suuremmiksi. Ja sitten, niin, onhan niinkin että eiväthän esimerkiksi kirjeet sittenkään kaikkea kerro...

Ainolle 26.2.1917:

On kenties hyvä, että tunnen niin vähän Teitä ja tiedän niin vähän yleensä siitä Aino Kallaksesta, miksi elämä Teidät on muodostanut. Näen Teidät suurena elämänsynteesinä, joka pakottaa minut etsimään esille jotakin samantapaista – ja kuitenkin niin toisentapaista omasta syvimmästä olemuksestani. Siis sanalla sanoen: tilintekoon. Että se myöskin on pakottava minut minut sisäiseen suursiivoukseen, jonka rinnalla tämä nykyinen on pelkkää lastenleikkiä, siitä olen jo nyt varmasti vakuutettu.

Kun kohtasit Ainon, elämäsi ei tainnut olla turhan helppoa. Taiteilijaelämä oli vaatinut veronsa, ehkäpä elämänpettymyksetkin. Onerva oli mennyt naimisiin Leevi Madetojan kanssa, pohjantähtesi antanut itsensä toiselle, ja olihan niitä eroon päättyneitä avioliittoja takana sinullakin. Voi sinua, lasta heleän heinäkuun.

Onervalle 7.9.1908:

Minä rakastan sinua, Onerva. Ja minä tarvitsen sinua. Sinä olet välttämätön minulle ja välttämätön juuri nyt. Et missään muualla ole sinä tällä hetkellä niin välttämätön. Etkä sinä saa koskaan jättää minua etkä koskaan suuttua tahi loukkaantua minulle jostakin olentoni erikoisuudesta.

Onervaan sinulla oli aivan erityinen side, eikö niin, elämänmittainen. Hänelle kirjoittamiasi kirjeitä lukiessani minusta joskus tuntuu että sinä todella ajattelit niinkin, että hän oli sinun luomuksesi... Että sinulla oli häneen erityisoikeus... Että hän oli sinun, sinun, sinun... Muistatko, kirjoitit näinkin: Minun tehtäväni on ollut uneksia esille sinut. Oma tehtäväsi on tehdä unelmasta todellisuus. Ehkä sinussa oli myös sydänsurua... kyllä, sinussa oli...

Ainolle 27.5.1917:

Te olette mitä Teistä kuvittelen. En uskonut itselleni enää koskaan tällaista ihmettä tapahtuvan. Olin mielestäni jo elänyt elämäni ja päättänyt levätä rauhassa, s.o. mädätä miellyttävällä tavalla, tietysti tehtyäni sitä ennen tilini ja heitettyäni leiviskäni Herrani Jumalan eteen. Silloin tulitte Te. Ja tapahtui suurin ihme minun elämässäni: tunsin kohdanneeni jotakin itseäni korkeampaa. Vertaiseni olen kerran tavannut, ja sekin oli silloin jo ihme mielestäni. Te olisitte voinut tulla vain hiukan ennen. Mutta arvattavasti minä en silloin olisi ollut vielä kyllin kypsä Teitä ymmärtämään ja arvostamaan.

Tiedätkö, meillä on jotakin yhteistä: olemme molemmat näiden naisten, Ainon ja Onervan lumoissa. (Ja eikö niin, että ”vertaisesi”, jonka kerrot aiemmin kohdanneesi, oli juuri Onerva?) On jotenkin kummaa ja kiehtovaa, että olet rakastanut juuri näitä naisia, jotka molemmat ovat minullekin niin tärkeitä...

Onervalle 2.7.1908:

Onerva, minä rakastan sinua jokaisella hermonpäälläni ja verisolullani. Sinä vaikutat juuri tällä hetkellä minuun hyvin aistillisesti. Kuuma henkäys käy ylitseni. Minä tahtoisin suudella sinua yli koko ruumiin, niskaan, kaulaan ja kaikkiin jäseniin. Juuri nyt tahtoisin minä sinut, Syväsalmen tyttö. Enkä minä suinkaan rakastaisi sinua nyt puhtaasti ja viattomasti ja vienosti ja viileästi, mutta tuiki paheellisesti, sillä kaikki pahat voimat ovat liikkeellä tänä yönä, etkö tunne sitä?

Niin, tietenkin rakkautemme heihin on erilaista. Mutta rakkautta se on silti, minullakin. Olen joskus kuullut jonkun sanovan, että rakkauden käsitettä käytetään liian kepeästi. Varmasti niinkin. Silti minä rohkenen sanoa, että minäkin rakastan. Minun rakkauteni on sielujen kohtaamista sanoissa. Ajattomuuden astumista ajan rinnalle. Ja niin, kun luen sinun kirjeitäsi heille, luen tietenkin myös heitä, ajattelen heitä lukemassa sinun sanojasi, sitä miten heidän kätensä ovat pidelleet kirjeitäsi ja mitä he ovat niiden äärellä ajatelleet...

Ainolle 22.10.1917:

Sillä tiedä, Aino Krohn, että minä rakastan Sinua! Lienen sanonut sen Sinulle monta kertaa ennenkin, mutta en koskaan näin syvästi, hellästi ja vakavasti. Myöskin tiedä, etten missään suhteessa ole arvoisesi. Mutta jos voin olla Sinulle jotakin, niin koetan. Seison joka tapauksessa sillä kallioluolan kohdalla, josta kuulen äänesi, olen aina kuuleva. Siis puhu!

Voiko elämänsä aikana rakastaa näin vahvasti kahta? (Ja niin, olihan myös ainakin Freya, nuoruudenrakkaus ja ensimmäinen vaimosi.) Rakkauden ikuisuuskysymys, eikö niin. Kirjallisuuden henkilöhistoria kirjoittaa sinut ja Onervan toistenne rinnalle, samoin sinut ja Ainon. Sekä Onervan että Ainon kohdalla viitataan myös sinun merkitykseesi heidän kirjalliselle luomistyölleen. Tietenkin sinulla on ollut merkitystä. Samoin kuin heillä sinulle, eikö niin. Sinä kirjoitit heille molemmille. Siinäkin, mitä julkaistiin. Se vain on harvemmin kirjallisuushistoriassa muistettu, se kuinka rakastetut ovat aina inspiroineet myös miehiä ja jättäneet jälkensä heidän työhönsä. Naisten teoksia on niin paljon innokkaamin luettu omalämäkerrallisina. No niin, en mene tähän nyt enempää, en kirjallisuushistorian epäkohtiin enkä eletyn elämän ja sepitteen sekoittumiseen. (Huomaatko muuten, käytät hänestä nimeä Aino Krohn, pyyhit pois avioliiton siteen... Huomaat, tietenkin.)

Onervalle 19.2.1912:

Monta kertaa olen kipeästi kaivannut Sinua. Meidän välillämme on siteitä, jotka eivät katoa milloinkaan. Elämä on unelma. Mutta meidän unelmamme luovat elämää.

Älä pelkää: minä en kysy, kumpaa rakastit enemmän ja todemmin. Siihen on ehkä vastaus, ehkä ei, mutta minä en sitä tarvitse. Luulen, että se on ollut ennen kaikkea erilaista rakkautta, kohteidensa ja sinun elämäsi hetkien näköistä. Niin, kukin elämänhetki ja kukin rakastettu tekevät rakkaudesta omanlaisensa. Ja minä uskon, että sinä rakastit heitä molempia. Ja niin, tiedäthän, en minäkään voi heitä, näitä sinun rakastettujasi, mielessäni järjestää, valita toista tärkeämmäksi ja rakkaammaksi, vaan rakastan heitä molempia. Hengitän heitä heidän sanoistaan, siitä mitä he ovat maailmalle ja juuri minulle maailman osana jättäneet...

Onervalle 1.9.1908:

Ja sinä! Ole aina minun! Älä milloinkaan hylkää minua! Pyhä, pyhä, vierelläni! Muista kuka olet ja kuka minä olen. Ei ole toista niin vertaista paria tämän taivaankannen alla. Ja meillä on kummallakin elämäntehtävämme, suuri elämäntehtävämme, jonka me vain yhdessä voimme täyttää. Me emme enää eroa milloinkaan. 


Kumpaakaan sinä et lopulta saanut. Mutta teidän kohtalonne kietoutuivat toisiinsa ja jäivät elämään kertomuksina jotka eivät koskaan kuole. Näethän sen, eikö niin. Sano terveisiä heille kummallekin, sanothan. Näkisinpä, miten sielut siellä jossakin tanssivat toistensa vierellä. Miten jalat koskettavat pilviä ja kädet toisiaan, miten katseet askelten tahdissa kohtaavat...

*****

Eino Leino: Kirjeet L. Onervalle. Otava 1960.

Eino Leino: Kirjeet Aino Kallakselle, ystäville ja yhteisöille. Otava 1962.

Toimittanut Aarre M. Peltonen.

*****

Teille, hyvät lukijat, toivotan kaunista Einon Leinon ja runon ja suven päivää!

Aalon lumoa ja juhannuksen taikaa

Niin autuus, jolla ei määrää ole, ja joka ei maallisiin mahdu, tuli Aalon ylitse, ja hänen sieluunsa vuodatettiin ylönpalttinen onni, jolle ei ihmiskielessä ilmausta löydy sen ihmeellisen ja ylön runsaan riemun tautta, jolla se janoovaisen juottaa. Vaan tänä hetkenä hän oli yhtä Metsän Hengen kanssa, sen väkevän Daimonin, joka hänet sudenhahmossa oli valinnut ja valtaansa ottanut, ja kaikki rajat raukesivat heidän väliltänsä, niin että he toinen toiseensa sulivat, niinkuin yhtyy kaksi kastepisaraista, ettei kenkään taida enää toista toisesta eroittaa.

(Aino Kallas: Sudenmorsian, 1928)

*****

Aalo, Aalo, piikaiseni Aalo. Sellainen oli sinun juhannusyösi, Metsän Hengen syleilemä. Kerta toisensa jälkeen sinun tarinasi on minulle suuri ja runsas. Mikä merkitysten tiivistymä ja avaruus sinä oletkaan.

*****

Aalon juhannusyön tunnelmista toivotan kaikille kamarissa viivähtäville taianomaista juhannusjuhlaa!

Äitienpäivän alla

 

Mutta sen tiedän myös, että tästä lähtien kunnioitan jokaista naista, joka on lapsen synnyttänyt. Vaikka he eivät olisi mitään muuta kuin äitejä, siinä on jo kylliksi elämäntuskaa, elämäniloa ja elämänhistoriaa. 

(Aino Kallas päiväkirjassaan 7.6.1901, synnytettyään esikoistyttärensä)

Mikä rikkaus ja riemu onkaan tämä tuska, ilo ja historia. 

 Kipu jonka muistaa samaan aikaan sietämättömänä ja elämää luovana, onni jonka pieni rinnalle nostettu elämän ihme mukanaan toi ja niin, kaikki se historia, mikä siitä suuresta, ihmeellisestä hetkestä alkoi ja jatkui. Miten suurta onkaan olla yksi ajan hetki, jonka läpi elämä vuorollaan kulkee. Syli, joka kantaa lapset avaraan maailmaan.

Onnellista äitienpäiväviikonloppua!

Lauantai

Vaaleat aamut herättävät aikaisin myös viikonloppuisin, uni karkaa silmistä väkisinkin ja piiloutuu tyynyn alle iltamyöhää odottamaan. Se on hyvä, edessä oleva päivä on pitkä ja avara ja siihen mahtuu paljon, sitäkin että ihan vain on.

- kirjaston aarteita -

Luin eilen illalla loppuun Leo Tolstoin teoksen Perheonni (1894). Halusin lukea saman teoksen, jota nuori Aino Krohn luki Oskar Kallaksen kanssa kihlausaikanaan, tietääkseen mitä tämä siitä ajattelee. Jotakin tenhoavaa siinä aina vain on, ajatuksessa että kokee saman kirjallisen maailman kuin joku toinen joskus kauan sitten. Siinä, miten sen maailman eri aikoina ja erilaisina elämän hetkinä kokee, minkälaisia ajatuksia se herättää.

Nuori Aino katseli kirjan loputtua Oskariin ja tämä katseli takaisin. Aino ajatteli: Voisiko meidänkin ehkä käydä samalla tavalla, voisiko suhteemme noin vähitellen, ilman suurempaa syytä, kadottaa tuoreutensa, elinvoimansa, ja vihdoin rikkoutua, sulautuakseen sitten vanhuuden, ennenaikaisen vanhuuden resignaatioksi? (Aino Kallaksen päiväkirja, 21.7.1900.) Minulle tuo teos näyttäytyy nyt ehkä ennen kaikkea osana Ainon Kallaksen kokemusmaailmaa, se kuuluu häneen hetkiinsä juuri ennen avioliittoa ja jotakin siitä häneen ehkä jää. Samalla se on kuitenkin omakin kokemukseni, hänen jalanjäljissään minäkin olen sen nyt liki nelikymmenvuotiaana lukenut. Maria ja Sergej ovat meille molemmille tuttuja, heidän kohtaamisensa, rakastumisensa, alkava arkensa, tuiskahduksensa. Ja jotenkin minua nyt kiehtoo tässä juuri tuo ajatus lukukokemuksen jakamisesta, vaikka Tolstoi mielenliikkeineen on toki itsessäänkin kovasti kiinnostava, niin kuin myös elämä ja elämän kirjalliset esitykset.

Niin: kirjallisuus luo aikaan siltoja, monella tavalla. Ehkä juuri se on siinä myös kaikkein parasta. Tai ainakin yksi sen monista parhauksista.

Tänään aion ainakin kirjoittaa. Viikonloput ovat viime aikoina olleet kirjoittamisen kannalta hyviä, välillä illatkin. Hetkittäin on tuntunut rohkeasti siltä, että tästä tulee jotakin valmista. Että aika ja kypsyminen ovat tehneet tehtävänsä. Että jotakin on kirkastunut, täsmentynyt, syventynyt. En tiedä onko se totta, mielipiteeni on eri hetkinä erilainen, vaihtelee ehkä valon kulmien ja taivaan pilvikuvioiden mukaan tai ihan vain omia aikojaan. Mutta jatkan maailman rakentamista silti. Tai ehkä se on jo viimeistelyä, pyrkimystä toisiaan seuraavien hetkien ja sanojen eheyteen, sana kerrallaan.

Toivotan hyvää viikonloppua, kirjallisuuden ja kevään lumoa <3

Aino Kallas: Barbara von Tisenhusen (1923)

Ja minä tunsin, koska nämä kaksi nuorta ihmistä toisillensa nämä sanat sanoivat, että heidän välillänsä tänä hetkenä tapahtui, mitä ei kenkään taida tekemättömäksi tehdä, ja mikä kaikilta salattu on, ja heidät toinen toiseensa sidottiin yhdellä väkevällä ja voimallisella siteellä, joka oli kestävä aina kuolemaan saakka.

Oi sinä ihana, ihmeellinen, inspiroiva Aino! Tänään, toinen päivä elokuuta, on sinun sadaskolmanneskymmenesseitsemäs syntymäpäiväsi: sinä synnyit vuonna 1878, yhdeksänkymmentäkahdeksan vuotta ennen minua. Ajattelen sitä usein – tätä liki sataa vuotta ja sen pituutta, lyhyyttä, pituutta, lyhyyttä. Ajan kerroksinen virta on niin kiehtova, niin kummallinen, niin kutsuva... Ja voi, minä matkaan siinä, luen sinua, kaikkia näitä vanhoja rakkaita kirjoja, ja minun ajatukseni, niin – minun ajatukseni saavat niistä voimaa ja valoa, ne kasvavat ja kiteytyvät, etsivät itseään yhä kiihkeämmin ja ehkä, ehkä joskus ne löytävät.

Sinun kaiketi tunnetuimmat teoksesi, Surmaava Eros -trilogian kolme kronikkamuotoista kertomusta, ovat 1920-luvulta – ajalta, jolloin ”uusi nainen” oli ehkä jo saanut hieman tuulta siipiinsä, mutta jolloin hänen siipensä maailman kaavojen puristuksissa yhä arastelivat... Niin: uuden vuosisadan alkupuolella ei edelleenkään ollut helppoa olla nainen, joka halusi olla myös jotakin muuta kuin äiti ja vaimo – päättää itse omat rajansa ja mahdollisuutensa.

Tämä teos, vuonna 1923 ilmestynyt Barbara von Tisenhusen, on Surmaava Eros -trilogiasi ensimmäinen osa. Reigin papin (1926) tapaan tämäkin on tainnut jäädä taikavoimaisen Sudenmorsiamesi (1928) varjoon, mutta niin hieno kuin Sudenmorsian onkin, myös nämä kaksi muuta ovat vahvoja esityksiä itsemääräytyvyyttään etsivästä naisesta. Kyllä, vankkumattoman lumoutunut mielipiteeni on, että yhdessä tämä kolmikkosi muodostaa yhden kirjallisuushistoriamme hienoimmista kokonaisuuksista.

Sanojesi monikerroksisuus läikehtii jo teoksesi ensisanoissa, kun kronikan kertojaksi asettamasi pappi Matthaeus Jeremias Friesner lausuu: Näin on aivoitukseni, ja sille Jumalan Kaikkivaltiaan apua anon, että sen tähdelliseen loppuun veisin, hyödyksi ja ylösnousemukseksi kuin myös murheelliseksi varoitukseksi. Amen! Niin – millainen varoitus tämä kertomuksesi nuoresta neitsykäisestä Barbara von Tisenhusenista, syntynyt Rannun linnassa Liivinmaalla, Anno 1553 onkaan? Pappi Matthaeus tahtoo tässä Herran avulla kertoa kerrottavansa totuuden hengessä, vaan mitäpä se onkaan, papin ja Herran ja ihmisen ja heidät tähän kirjoittaneen kirjailijattaren totuus?

Neitsykäisesi Barbara on kaunis kasvoiltaan ja varreltaan, niin kaunis että pappikin sen näkee, ja hän rakastaa väkevätuoksuisia kukkia joilla hän itsensä koristaa... Ja niin papista tuntuu Barbaraa katsellessaan kuin olisi hänen sielunsa tuoksunut kuin tuntematon kukka, ja hän vain omaa elämätänsä elänyt. Niin, salattu on naisen mieli: Mitä tämän nuoren neitsykäisen mielessä tähän aikaan liikkui, ja missä hänen aivoituksensa vaelsi, sen tietää yksin Luoja, joka itse kaikkiviisaan ja salatun tarkoituksensa jälkeen hänet maan tomusta on tehnyt ja taitaa tutkia hänen sydämensä ja munaskuunsa.

Barbara rakastaa, voi kyllä. Ja mies, jota hän rakastaa, rakastaa takaisin. (Ja niin, entä pappi?) Vaan kirjuri Franz Bonnius on alhainen ja kelvoton, eikä Barbaran rakkaus hänen veljilleen siksi sovi. Ja niin – nyt on niin, että Pärnun sopimus on tehty, että jalosukuiset neitsyet eivät avioliittoja solmisi alhaissukuisten kanssa, vaan verensä puhtaana säilyttäisivät. Siksi on miehillä valta tuomita neitsyt, joka rakkaudessaan kelvottomaan erehtyy. Kuusitoistakymmentä miestä yhtä neitsykäistä vastaan, siinä on lakien ja asetusten voima.

Mutta Barbara ei syntiään tunnusta – ei, sillä syntiä ei ole.
On vain rakkaus, se jonka nimissä itsensä toiselle antaa. 

--- ja minä sanoin itselleni: »Herra, onkos tämä syntiä?» Mutta minä en kuullut 
Herran vastausta, sillä katso, hän mykistyi minulle tänä hetkenä.

Niin: tuntematon on ihmiselle Herran mieli,
vaikka ihminen niin mielellään muuta väittää. 

Ja ei, ei mitään niin ihmeellistä vielä ole maan päällä nähty, 
kuin on kahden ihmisen rakkaus...

Vaan mikä onkaan kohtalo sen naisen, joka rakkautensa nimeen
veljiään vastaan vannoo? 

**********

Aino, kirjailijatar-idolini, toivotan sinulle pilvien taakse
onnellista syntymäpäivää <3

PS. Minulle tämä päivä, toinen elokuuta, on tärkeä muutenkin kuin sinun syntymäpäiväsi tähden:  eräänä vuotena uuden vuosituhannen alkupuolella tämä oli kukkaseppeleen ja kultaisen sormuksen päivä...

Kirjankansibingosta tällä ruksiutuu ruutu punainen.

Aino Suonio (Kallas): Kuloa ja Kevättä (1899)

”Ylhäällä neitikammiossani, jonka seinät hohtavat häikäisevän valkoisina ja puhtaina, minä istun ja kirjoittelen. ---

Minulla on edessäni kirje, koteloon suljettu, avaamaton. Se on ollut siinä jo tunnin aikaa, minä olen sitä katsellut ja katsellut, kunnes tunnen joka koukeron, joka epätasaisuuden suuripiirteisessä käsialassa.

Minä en avaa sitä vielä, en. Minulle on kyllin, että se on käsissäni, minä nautin siitä, että voin kuvitella, mitä se sisältää, minä ajatuksissani luen siitä joka rivin.”

Novellista Hänen päiväkirjastaan

Ah, kiehtova matkani Aino Kallaksen (1878-1956) askelissa jatkuu... Kuljeskelen varhaistuotannossa, olen hiipinyt Lauluista ja ballaadeista (1897) Kirstiin (1902) ja nyt tähän, novellikokoelmaan Kuloa ja Kevättä (1899), joka – kuten Kallaksen ensimmäinen runokokoelma Lauluja ja ballaadeja – on julkaistu ennen naimisiinmenoa, isältä lainatulla taiteilijanimellä Suonio.

Oi kirjaston aarteita,
menneiden vuosisatojen ihania kirjasia...

Tämä teos on – niin kuin muutkin Kallaksen varhaisteokset – toki vielä hivenen haparoivaa, mutta samalla myös selkeästi kunnianhimoista ja päämäärätietoista pyrkimystä asetella tärkeitä teemoja kirjallisesti taidokkaiksi tarinoiksi. Niin, tärkeät aihelmat kuplivat riveillä jo: rakkauden mysteerit ja kaikki sen luova ja tuhoava voima. Ja oi, minä viihdyn!

On jo komeaan ikään ehtinyt mies, maailmat matkannut ja nyt sisarensa kanssa asumaan asettunut, joka eräänä päivänä huomaa itsessään jotakin uutta:

”Se, mikä hänessä kehittyi, oli jotain ihan uutta ja outoa, ennen aavistamatonta, jotain, jonka mahdollisuus kenties kauvankin oli asustanut hänen sielussaan, ilman että hän sen olemassa olosta tiesi. --- Hän tunsi itsensä noreaksi ja elämän haluiseksi kuin nuori poika, ja hänet valtasi halu toisinaan tehdä jotakin oikein hurjaa ja vallatonta, vääntää kiviä ja kantoja ja katkoa rautakankeja, että tyttö olisi saanut nähdä kuinka voimakas hän oli.”

Novellista Sisar

Niin – mies, jonka rakkaus saa ehkä tuntemaan itsensä melkein nuoreksi. Mies, jonka sisarta tämä rakkaus järkyttää, koska ”heidän suhteensa ei tämän jälkeen enään ollut sama kuin ennen, ja he tunsivat sen kumpikin.” Rakkaus sekä luo että rikkoo: aina, aina, se muuttaa jotakin, järisyttää ja repii.

Ja oi, entä onneton Agnes:

”Häneen oli moni rakastunut, –  hän oli juuri yksi niitä, jotka saavat rakkautta joka taholta, koskaan sitä pyytämättä. Vaan se oli kenties juuri hänen onnettomuutensa, – uskokaa minua, sekin voi olla sitä.

Hänen ei tarvinnut kuin kulkea tanssisalin poikki, ja kaikkien katseet seurasivat häntä. Ei kukaan tuntenut hänen ajatuksiaan eikä tiennyt hänen luonteestaan, mutta jokainen saattoi nähdä, että hän oli kaunis. Ja kenties suurimpana syynä siihen, että kaikki häneen rakastuivat, oli juuri se, että jokainen taisi häneen ajatella oman maailmansa ja omat ihanteensa. Todellisuudessa hän kenties ei vastannut yhdenkään ajatuksia, – hänellä oli oma, erityinen maailmansa, jos kellään...”

Novellista Agnes

Agnes, joka ei usko onneen ja tekee ehkä onnettomaksi myös toiset – ne jotka häneen rakastuvat. Miten tuhoava tunne se onkaan, rakkaus: tuhoava, vaikka se voisi myös rakentaa.

Ja voi ihmissielun salaisuuksia, kätkettyjä muistoja ja niiden kipua... Onko kenenkään sielu koskaan, koskaan, ”kuin pyhäkkö, jonka salaisia polkuja ei kukaan ollut kulkenut, kuin puhdas lehti, jolle ei nimeä vielä ollut painallettu”? Ja voiko yksi suudelma todella olla rikoksen kokoinen?

”Antaako anteeksi, – miten kummallinen kysymys! Oikeastaan mitä hänellä oli anteeksi annettavaa? Sekö, että Elmi oli rakastanut toista ennen häntä? Rakkausko siis olisi rikos...?”

Novellista Tunnustus

Niin, tässä se jo on, tuo keskeinen kysymys: rakkausko siis olisi rikos...? Tästä se siis alkoi, tämä tärkeä pohdinta, 21-vuotiaan neidon sanoista.

Entä se, ettei kaikkea voi saada? Että rakkaus ja taide sulkevat pois toinen toisensa? Olisiko ollut mahdotonta saada molemmat? Tai onko mahdollista valita oikein, jos on valittava vain toinen? Tätä pohditaan dialogissa Tien vaihteessa.

”Teitkö sinä oikein siinä, äiti? Saako sitä, – onko edes oikeutta niin tehdä? Tukehuttaa toinen itsensä? ”

Irman äiti on aikanaan valinnut rakkauden ja perheen. Hän sanoo, ettei ole katunut, mutta ei kuitenkaan soisi tyttärelleen omaa kohtaloaan. Ei, hän sanoo tälle näin:

”Irma, sinusta pitää tulla suuri taiteilija, sinulle on annettu siivet, sinun pitää lentää niillä, ilman siteitä ja kahleita, vapaana... Sinun pitää valloittaa maailma!”

Mutta voi, onko sekään oikein? Onko, jos siksi ei koskaan saa tietää mitään ”siitä rakkaudesta, joka on yli joukkojen ihailun?”

Entä kuinka syvää voi hetkeen rakentunut rakkaus olla? Rakkaus, joka on ollut yksi

”noista tavallisista kesäisistä jutuista, jotka itsestään ovat niin vähän ja joitten vaikutus kuitenkin monesti jää pysyväiseksi. Se oli sama, aina uudistuva leikki, jota niin monet nuoret tytöt olivat leikkineet ennen häntä ja tulisivat niin tekemään hänen jälkeensä, – sanattomia lupauksia, äänettömiä valoja, joita ei sitten koskaan täytetty.”

Novellista Lomalla

Niinkö syvää, että on yhä valmis antamaan omansa rakastetun tähden, yhä, vuosien ja taas vuosien jälkeen... Ja niinkö syvää, että se antaa anteeksi toisen loputtomat ailahtelut, senkin että toinen sanoo:

”Minä tahdon olla suora, Alice, en voi pettää sinua, en teeskennellä rakkautta, jota tällä hetkellä en tunne. Mutta jos se tulee takaisin, niin tulen minäkin.”

Novellista Hänen päiväkirjastaan

Tähänkö rakkaus todella tyytyy: jos se tulee takaisin, niin tulen minäkin. Tähänkö, että ”Minun onneni on oleva lyhyt, mutta kokonainen, – suuri ja ehjä kuten se tunne, joka vallitsee sieluni. Parempi kerran kokonaan, kuin aina muruja!”

**********

Kuloa ja Kevättä on nuoren, kirjallisia ensiaskeleitaan ottavan neidon kertomuskokoelma. Siinä ei vielä ole tulevaa syvyyttä, mutta siinä on jo sen väreilyä. Nuori Kallas kokeilee tässä jo erilaisia kirjoittajapositioita: kirjoittaa novellia sekä kolmannessa että ensimmäisessä kertojapersoonassa ja kokeilee dialogia, päiväkirjamuotoa ja satuakin. Ja kas, nainenhan näissäkin on: nainen ja naisen tunteet, nainen ja rakkaus. Ja voi, harvoinpa rakkaus on mutkatonta, seesteinen taival läpi heleän valon.

Ja on jo psykologisia otteita, ehkä hieman hapuilevia, mutta otteita kuitenkin. Kallas puhaltelee psyyken tuulia riviensä väleihin, pyrkii jo tarkkailemaan naisen mieltä. Muutamaa vuotta myöhempään Kirstiin mennessä hän on jo kehittynyt huimasti ja voi – tiedämmehän toki mitä joskus vielä tulikaan.

”Minä tunnen vain oman rakkauteni, ja se on ollut kuin uhrituli, häikäisevä, levoton liekki, jonka omaksi olen saanut heittää kaikki, mitä minulla on ollut pyhää ja kallista, kerta toisensa jälestä. Taistelua on se ollut alusta loppuun saakka, taistelua, johon olen kuluttanut joka atoomin itsestäni. Se on ollut virta täynnä koskia, siellä täällä päivänpaisteisia suvantoja.”

Novellista Hänen päiväkirjastaan

Oi rakkaus, oi! Näidenkin Kallaksen tarinoiden äärellä minä viihdyin. Viihdyin niin kuin jossakin, jossa on samaan aikaan sekä aamun lempeä kajo että illan painava punerrus – jokin uusi ja jokin jo mennyt. Niin, minä luen näitä kirjoja viihtyäkseni. Mutta luen niitä myös tutkiskellakseni, oppiakseni, keräilläkseni itseeni jotakin jota tarvitsen. Tukea, ryhtiä, ajatuksia. Sitäkin, että tärkeintä on että matka alkaa. Ja että siihen uskoo, askeliin joita ottaa.

 

Ja kyllä, toisinaan, tai aika usein, ajattelen näitä jo hapertuvia kirjavanhuksia pidellessäni myös sitä, miltä olisi tuntunut lukea näitä silloin kun ne ilmestyivät. Millainen olisikaan ollut se kamari, jonka talvihämärässä olisin ehkä lehteillyt tämänkin teoksen sivuja – vain hetkeä ennen uutta vuosisataa... Ja millainen olisin ollut minä, miten olisin tämän kokenut, miten ehkä kokemani kirjoittanut. Niin kiehtovia, kiehtovia kysymyksiä. Niin kiehtovia, kiehtovia vanhoja kirjoja.

Aino Kallas: Kirsti (1902)

”Hänen päänsä riippuu hervottomana Pentin olkapäällä, hiukan taaksepäin, ja Pentti suutelee häntä yhä uudestaan ja uudestaan ummistuneille silmille ja avoimille huulille, jotka ikään kuin pakenevat suuteloja ja kuitenkin niitä odottavat.”

Aino Kallas (1878-1956) on yksi niistä kirjallisuushistoriamme suurista kirjailijattarista, jotka kiehtovat minua erityisen paljon. Hänessä on sellaista merkillistä tenhoa ja kuiskailevaa salaperäisyyttä, joka hänen hienon ja ansioituneen kirjailijantyönsä ohella saa minut uteliaaksi. Kallaksen 1920-luvulla kirjoittama Surmaava eros –trilogia, erityisesti Sudenmorsian (1928), mutta myös Barbara von Tisenhusen (1923) ja Reigin pappi (1926), on jo kauan lukeutunut voimakkaimpien lukukokemusteni joukkoon, mutta muuten hänen runsas tuotantonsa on minulta pitkälti kokematta. Nyt olenkin alkanut kuljeskella hänen kirjallisissa askelissaan entistä tahtovammin ja tutkiskella teos kerrallaan sitä kiehtovaa polkua, jota hän on kulkenut – kiirehtimättä ja hiljakseen eteenpäin ehtien.

Kirjaston aarteita:

vanha, jo hauras kirja.

On aina kiehtovaa lukea suuren kirjailijan ensiaskeleita: tunnustella askelten tuntuja, pysähdellä kuulostelemaan tunnistaako niissä jo tulevan suurta voimaa. On kirjailijoita, sekä menneisyydessä että nyt, jotka ravistelevat yleisöään ja tekevät kenties kirjallisuushistoriaakin heti ensimmäisellä tai viimeistään toisella teoksellaan. Aino Kallas ei ehkä ollut niitä: hänen runokokoelmansa Lauluja ja ballaadeja (1897) oli somaa ja suloista mutta ei vielä riittävän vahvaa runoutta kääntääkseen suuria lehtiä kirjallisuushistorian suuressa kirjassa. Runokokoelmaa seurasi novellikokoelma Kuloa ja kevättä (1899) ja sitä edelleen tämä, esikoisromaani Kirsti (1902), jotka nämäkään eivät vielä tainneet yltää Kallaksen tulevaan suuruuteen. Olen toisinaan kohdannut Kirstin kirjallisuushistorioita lukiessani, ja mieleeni on kertynyt jotakuinkin sellainen kuva, että kyseessä on naisen psyykettä tarkasteleva, ei vielä kirjallisesti erityisen ”merkittävä” teos. Merkittävyys on ehkä kuitenkin hankala määre, tässäkin – onhan tämäkin teos yksi tärkeä askel Kallaksen kirjailijanuralla, jonka tiedämme asettuneen ansaitusti osaksi kirjallisuutemme hienoa historiaa.

En ryhtynytkään lukemaan tätä teoksena, joka ei ole merkittävä. Ei, ryhdyin lukemaan tätä eräänä Kallaksen kirjallisena askeleena ja halusta tunnustella hänen kirjailijuutensa kehittymistä. Ja kyllä, minulle tämä teos oli myös merkittävä, tärkeä. Minä viihdyin sen seurassa, monella tasolla: viihdyin kielessä, tarinassa ja kysymyksenasettelussa sekä ajatuksessa siitä, mikä tätä seurasi.

Kirsti on tarina Kirstistä, nuoresta neidosta ja edelleen naisesta. Se on tarina rakkaudesta ja intohimosta, säännöistä ja luonnosta. Ja kyllä, se tutkii naisen psyykettä, etenee psykologisin havainnoin: Kallas tarkkailee naisen mielenliikkeitä ja myllerrystä, siveyssääntöjen ohjaileman mielen herkkyyttä ja haurautta, ja edelleen koetun kohtaamisen ja käsittelemisen mahdollistamaa eheytymistä. Tapahtumia ei ehkä ole paljon, mutta ne ovat suuria.

Nuoren neidon elämä on odottamista – kurkottumista kohti määrittelemätöntä, tietymätöntä tulevaa. Se on toiveita, ehkä kohdistuneitakin, mutta myös sellaisia haaveita joita ei osaa sanoiksi pukea. Tunteita, jotka kuin aavistelevat naiseksi kasvamisen kipua ja riemua.

”Mutta mitä hän odotti, se ei ollut hänelle itselleenkään selvää. Toisinaan ajatteli odottavansa ulkonaisia muutoksia ja suuria tapauksia, jotka kääntäisivät ylösalaisin olosuhteet. Mutta yhtä mahdollista oli, että odotti jotain kehittyvän omassa itsessään. Se oli paljon luultavampaa. Siellä oli hänen sielussaan jotain syvää ja liikkumatonta kuin pohjavesi. Ehkä se alkaisi joskus kohota ja lainehtia, ja kuka tietää, mitä se silloin nostaisi esiin. Sieltä syvyydestä kuului joskus kuin huutoa, ääni, joka vaati ja rukoili saada elää. Joka tahtoi jokaiselta hetkeltä sisällystä ja jokaiselta päivältä jotain uutta.”

Ja sitten, Kirsti kohtaa vedenhakumatkalla maisteri Pentti Airiston. Edellisenä iltana hän on kulkenut loppukesän sateessa, tuntenut sen hellivän hyväilyn.

”Noustessaan kiveltä, hän näkee, että mies yhä katselee häntä. Varmaan on katsellut häntä koko ajan. Ja samalla hymyilee, ivallisesti ja ystävällisesti yhdellä kertaa. Katselee Kirstiä, kuin kuuluisi tämä aamumaisemaan yhtä hyvin kuin valkolaiteinen vene tai riippukoivu, joista on lupa nauttia kenen hyvänsä. Hänestä se kai muodostaa kokonaisuudessaan sievän maalaisidyllin. Ja miksei katsoisi, kun kuva miellyttää.”

Ja kun rakkaus herää, sitä ei ehkä heti ymmärrä, on vain niin että ”jälleen on Kirstin mieli tulvillaan sitä aamuista, ajattelematonta iloa, jolla ei ole mitään päämäärää, vaan joka hymyillen hapuilee eteenpäin.” Mutta eräänä iltana herää äkkiä ajatus siitä, kuinka kaksikymmentäyksivuotiaassa elämässä on ollut jo kaikkea – kaikkea, paitsi ”se voima, joka olisi saanut minut tuntemaan itseni naiseksi.” Niin, neito ei vielä naiseudesta tiedä.

Tarinan kipupiste osuu liki vuoden mittaisen kihlauksen lopulle, hetkeen jossa Pentti yhtäkkiä ”kumartuu, nostaa vapisevan tytön kohoksi ja suutelee sokeasti kaulaan, vaatteille ja aukeeville hiuksille”. Tämän jälkeen Kirstin on vaikea antaa pukea itseensä huntuun, joka kertoo kuin jostakin ”salaperäisestä ja koskemattomasta”. Morsiuskruunun painaminen päähän saa hänet värähtämään. Tiedättehän: on tapahtunut enemmän kuin on kerrottu.

Kirsti oli kyllä jo ehtinyt aavistaa, ”ettei maailmassa löydy ainoastaan päivänpuolta, vaan myös pimeänpuoli...” Niin: maailmassa, ehkä ihmisessäkin. Mutta onko se, mikä on pimeää, aina pahaa? Onko suudelma pimeää? Onko toista kohti voimallisesti taipuva keho? Jos, niin milloin? Ja miksi?

Kysymykset ovat ehkä mutkikkaita, mutta sittenkin myös hyvin yksinkertaisia. Pentti sanoo:

”Mutta sinä, - vapaa, luonnon kasvattama Kirsti, - sinä välitön lapsi..... Etkö sinä ymmärrä, että rakkaus on kuninkaallinen lahja, vapaasti annettu ja vapaasti vastaanotettu. Sentähden että minä rakastin sinua, oli minulla oikeus sinuun, ei muun vuoksi.”

Ja Kirsti vastaa:

”Minä olisin tahtonut antaa sinulle kaikki vapaaehtoisesti, sanoa sinulle: tässä olen, ota minut! Minä rakastin sinua niin paljon. Mutta nyt se tuli kuin varkain ylitseni, huumauksena, joka voitti minut, eikä sinä suurena, vapaana ilona, jota olin ajatellut.”

Ja jatkaa:

”Se on rikos, koska minä sen rikokseksi tunnen.”

Tämä on oivallus, jonka viisaus on syvää: sydämen ääni kertoo kyllä sen, mikä itselle on oikeaa ja väärää. Ongelma kuitenkin on, että oma väärä voi olla toisen oikea tai toisinpäin ja että yhteisön säännöt ohjaavat aina myös jokaisen oman sydämen ääntä. Mitä siis lopulta tapahtui? Tekikö Kirsti synnin? Tekikö Pentti? Oliko tahto vain Pentin vai myös Kirstin, joka yli "huumaus" kulki? Ja miten suuri onkaan yhteisön mahti yli oman katseen – olisiko toisin, jos olisi vain luonto, luonnon omat rakkauden lait? Mutta ehkäpä rakkaus onkin myös väkivaltainen ja tuhoava, vaativa ja omaan valtaansa ottava viettien voima... Eikä se kuitenkaan oikeuta ottamaan toista valtaansa ilman toisen omaa tahtoa – ei, vaikka se onkin rakkaus.

Ehkä se, mitä tapahtui, oli siis väärin. Ei siksi, etteivätkö kehot saisi toisiaan kohdata, vaan siksi, että niiden on saatava kohdata tasavertaisina. Naisen pitää saada antaa itsensä miehelle, omasta halustaan ja silloin kun on siihen valmis. Sadan vuoden takaisessa maailmassa harva nainen ehkä saattoi olla valmis ilman avioliiton pyhää sinettiä: siveyssäännöt olivat paljon nykyistä vahvemmat ja morsiuskruunu merkki naisen koskemattomasta puhtaudesta. Varmasti oli niitäkin, jotka antoivat itsensä luonnon valtaan, mutta "hyvän" naisen merkki lienee usein ollut juuri koskemattomuus. Kirstissä asettuvat siis ikään kuin vastakkain miehinen intohimo ja naisen puhdas rakkaus, mutta en kuitenkaan usko, että asia on tämänkään tarinan maailmassa lopulta aivan näin yksinkertainen. Mikä onkaan vaikkapa tahdon ja huumauksen suhde? Pinnan alla kuplii kysymyksiä, kenties Kallaksen halua ajatella, tutkia jo näitä kysymyksiä. Ja tärkeää on, että vaikka kirja kantaakin paljon kipua, surua ja syyllisyyttä, on loppu kuitenkin elämän ja valon.

 

Minulle Kirsti on hieno kirja. Toki Kallaksen kertojanääni on tässä vielä hentoa verrattuna tulevaan, ja saattaa olla, ettei tarinan asettelu ole vielä aivan hioutunutta tai ettei tematiikan käsittely ole vielä tavoittanut suurinta syvyyttään. Silti tämäkin jo enteilee juuri niitä sielun syvien pohjavesien pyörteitä, syvyyksistä kuuluvien huutovien voimistuvia ääniä, jotka hänen myöhemmässä tuotannossaan niin vahvoina kuuluvat. Keskiössä on jo nainen, naisen mielen merkillinen ja kiehtova syvyys, ja rakkauden tematiikka kulkee tarinassa monitasoisena. Kieli on hyvin kaunista, ja Kallas kutoo kerrontaansa runsaasti luonnonsymboliikkaa: vesisadetta, luonnon heräämistä, puhtautta ja koskemattomuutta. Ja kirjallinen taitavuus ilmenee kauniin kerronnan ohella mm. siinä, ettei Kallas kerro kaikkea suoraan tässäkään – hän antaa lukijansa jo arvata.

Ja voi, tahdon kertoa vielä tämän: joskus kauan sitten tätä kirjaa on pidellyt lukija, jolle lukukokemus on ehkä ollut ristiriitainen. Hän on kirjoittanut kauniilla mustalla käsialalla, kenties aidolla mustekynällä, viestinsä kirjan kahdelle sivulle. Ensimmäinen viesti kuuluu, kirjoitettuna hieman yli teoksen puolivälin: ”Ei tämä ole mukava ollenkaan.” Mutta viimeisen rivin alla lukee näin: ”Tämä loppu niin mukavasti.” Minä ajattelen tuota lukijaa, hänen kokemustaan ja sitä miten hän on sen sanoittanut – niin yksinkertaisesti, mutta kuitenkin jotenkin syvästi. Mietin, miten vanhoja nuo merkinnät ehkä ovat ja miksi ne on tähän kirjoitettu. Onko tämä kirja ollut jonkun oma ennen kuin se on päätynyt kirjastoon? Vai onko joku menneiden aikojen ihminen uhmannut kirjaston sääntöjä ja tehnyt merkintöjä kirjaston kirjaan? Kuinka onkaan, on ihmeellistä ajatella miten monia tarinoita vanha kirja kantaakaan – miten monet, monet kädet sitä ovat ehkä pidelleet. Minä sain pidellä tätä kirjaa tänään ja olen siitä onnellinen. Sillä minulle tämä oli – kuten ehkä jo sanoinkin – tärkeä kirja, merkittävä: osa kirjallisuutemme historiaa ja osa Aino Kallaksen kiehtovaa kirjailijatarinaa.

PS. Ihanin ajatus, jonka tästä teoksesta mukaani poimin, on tämä lempeän fatalismin kiteytymä, jossa itsekin aina itseäni keinutan: ”--- uskon siihen, että kaikella, mikä ikinä meille tapahtuu, on jokin tarkoitus. Ja vielä, että se kaikki on meille hyväksi.” Ehkä tällainen fatalismi on naiivia, mutta olkoon – se tekee mielelle hyvää, saa uskomaan maailman mahtien hyvään tahtoon.

Aino Suonio (Kallas): Lauluja ja ballaadeja (1897)

Kiitos kirjastolle! Tämä on aarre <3

Miten huikealta tuntuukaan pidellä kädessään kirjaa, joka oikeasti on yli sata vuotta vanha – tämä kappale Aino Kallaksen esikoisrunokokoelmaa Lauluja ja ballaadeja on todellakin painettu vuonna 1897, ja liekö tästä uusintapainoksia koskaan otettukaan. Miten hienoa ja arvokasta onkaan, että kirjasto pitää kätköissään myös tällaisia ihanuuksia! Tässä kohtaa on todellakin annettava tunnustus myös tärkeää säilytystehtävää toteuttavalle kirjastolaitoksellemme. Toivokaamme, että sama jatkuu hamaan tulevaan.

Olen lueskellut tätä suloista teosta aika ajoin, ja nyt oli jälleen palattava sen pariin – teoksen lempeässä viattomuudessa on jotakin ihanaa ja hellivää, mieltä pehmeästi silittelevää. Runossa Runotyttö ”soma keijunen sisähän sipsuttaa” ja sanoo:

”Voi, salli mun istua polvellen,

Sadut kauniit korvahas kuiskailen.”

Niin – ehkäpä runokeijunen todellakin istui Aino Krohnin polvella, kun hän kirjoitti nämä suloiset nuoruudenrunonsa, jotka sitten julkaisi isänsä runoilijanimellä Suonio.

Monet kokoelman runoista kertovat – arvatenkin – nuoresta rakkaudesta, toiveesta saada antaa sydämensä kokonaan. Mikäpä askarruttaisikaan nuoren neidon mieltä enemmän kuin juuri rakkaus. Runossa Sydän poika pyytää tytön sydämestä ”pikku sopukkaa”, ja tyttö vastaa:

”Voi, sä poika vallaton,

Turha pyyntös on!

Sydäntäin en toki ryhdy

Sinun tähtes pirstomaan. –

Mut jos tahdot kokonaan,

Ota vaan!”

Mut jos tahdot kokonaan, ota vaan! Voi, eikös vain tässä olekin jokaisen nuoren tytön suloisin ajatus – saada antaa koko sydämensä, itsensä.

Runot ovat ah-niin-ihanan romanttisia: on ruusuja ja linnoja sekä kukkasiin ja niiden umpuihin vertautuvia ruusuposkisia neitoja. Runossa Nuor' Astri metsästä ratsastava ”mies uljas” sanoo:

”Yks kukka suokaa – ma rukoilen,

Olette ruusunen itsekin,

Sen poimisin kyllä, jos tohtisin.

Ah neitinen!”

Mitä ihanaa, romanttista nuoruudenunelmaa! Enkä voi – en mitenkään! – olla ajattelematta myös nuorta ja kaunista Aino-neitoa itseään – neitoa, joka hänkin oli hyvinkin kuin ruusu.

Runojen maailma on nuorta elämäntuntua ja suloisia unelmia tulvillaan, vaikka ajoittain niissä viivähtääkin myös surumielisyyttä ja pelkoa siitä, että tulevassa haaveet sittenkin sortuvat. Ja hyvä niin – ei nuoren mielen pidäkään liiaksi pelätä elämän kolhuja ja katoavaisuutta, vaan elää, viipyillä ihanissa haaveissaan. Kuten runossa Elämä on ihana sanotaan:

”Kuinkapa voiskaan nuorna

Muistella kuolemaa?

Lempeä sydän sykkii,

Eloa aaltoaa.”

Lauluja ja ballaadeja jakautuu kaikkiaan kolmeen osaan, joista ensimmäinen kantaa kokoelman nimeä ja sisältää kolmisenkymmentä, pääosin loppusointuista runoa. Toinen osa koostuu historiallisesta ballaadisarjasta Edvi ja Elgiiva ja kolmas yhteensä puolestakymmenestä käännöksestä W. Rydbergiltä, Z. Topeliukselta ja H. Heinelta. Näistä kenties juuri Edvi ja Elgiiva enteilee selkeimmin myös tulevaa, 1920-luvun komeita historiallisia kronikoita (ja suunnilleen näin olen muistaakseni jostakin myös lukenut, joten huomio ei ole yksinomaan omani). Paitsi historiallisen tarinan kehyksiä, tämäkin ballaadisarja kantaa myös ajatusta rakastavan naisen surullisesta kohtalosta: miehinen valta tuhoaa aina naisen rakkauden mahdollisuuden. Vaan kuitenkin rakkaus myös kantaa:

”Edvi, vaikk’ uhrina lemmen

Varahin sorrunkin,

Lemmen voima se kestää

Ajoista aikoihin.”

Ja vielä lainaus 19-vuotiaan Aino Krohnin päiväkirjasta – ensimmäinen joulukuuta 1897 hän kirjoitti: ”Runovihkoni on ilmestynyt. ’Sangen sievä ulkoasultaan’ kuten siitä Suomettaressa mainittiin. Miltäkö se tuntuu? Niin, kun sen osaisi sanoa! Olin niin paljon edeltäpäin sitä ja sen ilmestymistä kuvaillut, että nyt, kun se todella on tapahtunut, otan koko asian hyvin tyynesti. Kritiikkiä en lainkaan pelkää – en ainakaan julkista – enemmän kenties yksityistä.” Pian kritiikkiäkin tuli: runoja luettiin lähinnä sievän tyttösen sepitelminä, mikä tietysti suretti ja suututtikin nuorta kirjailijatarta. Onneksi hänellä oli kuitenkin myös uskallusta luottaa mahdollisuuksiinsa, siihen että voisi kehittyä. (Kallas 1954: 30-32.)

Minusta näiden runojen kieli on hyvin kaunista, ehkä hivenen lapsekasta mutta silti – tai juuri siksi! – myös niin suloista. Voi toki olla, etteivät runot ole kirjallisesti erityisen korkeatasoisia, en tiedä enkä välitä, sillä nuoren tytön suloisina sepitelminäkin nämä sulostuttavat lukijansa mietteitä. Ja niin – kyllä nämä kiistattomasti ovat myös osa keskeistä kirjallisuushistoriaamme, onhan kyseessä erään merkittävän kirjailijattaremme esikoisteos, suuren lahjakkuuden ensisävelet. Ihana pieni kirjanen!

KIRJALLISUUSLÄHDE:

Kallas, Aino 1954: Päiväkirja vuosilta 1897–1906. Viides painos. Otava.