Helena Anhava: Murheellisen kuullen on puhuttava hiljaa (1971)

Maailmaa voi katsoa mustavalkoisena kaavakuvana,

elämää ja ihmistä ei,

siihen tarvitaan vivahteita ja paljon tunnetta,

eläytyvää, ei opetettua,

»ei elämää kuin peltoa voi ylittää», sanoo Pasternak.

Ei elämää kuin peltoa voi ylittää.

Aina, kun ryhdyn kirjoittamaan runoista, 

huomaan että haluaisin siteerata lukemani runot yksi toisensa jälkeen. 

 Niin käyn tälläkin kertaa: Helena Anhavan runot kokoelmassa 

Murheellisen kuullen on puhuttava hiljaa (1971)  

puhuisivat puolestaan niin paljon paremmin kuin minun
mahdollinen puheeni niistä.

Itseään on turha lähteä pakoon,

se tulee mukana.

Voinhan minä tietysti sanoa, 

että Anhava kirjoittaa muun muassa 

yksinäisyydestä ja ulkopuolisuuden tunteesta.

Se on se tunne

että ei kelpaa

ei mihinkään

eikä kenellekään.

Voin sanoa, 

että runoista välittyy usein myös suru ja luopuminen, 

elämän väistämätön rajallisuus.

Kun se jolta sait elämän

on kivulla lähtenyt,

on kuin keinu pysähtyisi,

maailma humahtaisi kuulumattomiin.

Voin sanoa, 

että runoissa on aforistisia tiivistymiä...

Mitä elämä enemmän kysyy

kuin näyttelijänlahjakkuutta.

...ja että niissä hengittää humaanisuus ja herkkyyden puolustus.

Tämä on niin harhautunut laji

että kun muoti määrää

se telkeää tunteensakin komeroon

kuin suippokärkisen kengän.

Voin sanoa, 

että runoissa on

syvää ymmärrystä ja tarkkanäköisyyttä...

Joskus epäilen että ne ne vasta häiriintyneitä ovat jotka eivät 
koskaan suistu kiskoiltaan.

...ja vaikka senkin, että Anhava puolustaa rohkealla viisaudella 

myös äitiyden viettiä, äidin ja lapsen suhdetta.

Juuri kun aloimme päästä omistavista vanhemmista, 

tulivat nämä napakat naiset jotka tahtovat omistaa toistenkin lapset.

Nainen vapautetaan lapsen orjuudesta todistamalla 
että äidin ja lapsen välillä ei ole mitään suhdetta. 

Ainahan muutama jesuiitta yhden vietin kuristaa.

Mutta mitäpä minä mitään oikeastaan sanomaan, 

Anhavan runot riittävät kyllä puhumaan puolestaan. 

Silti minä tietysti sanon, vähän jotakin, sinne siteerausten lomaan taas, 

sillä en kai minä voi pelkistä siteerauksistakaan kirjoitustani koostaa.

Kun on oikein onneton

tai oikein onnellinen

ei tarvitse mitään.

Ja toivon, tietenkin, että joku muukin löytää Anhavan runot jos ei ole jo löytänyt. 

Siinä kai se juuri on, tämä runoistakin kirjoittaminen: 

toiveessa, että omalla pienellä ja haparoivalla kirjoituksella voi sittenkin 

olla edes pieni merkitys.

*****

Kirjailijoita, joiden tuotantoon tulee tarttuneeksi merkillisen myöhään, riittää ainakin omalla kohdallani varmasti elämäni ääriin asti. Myös Helena Anhava on ollut minulle tällainen: olen tietenkin tiennyt hänestä ja ehkä myös arvellut, että hänellä voisi olla minullekin sanottavaa, mutta silti tartuin hänen teoksiinsa vasta aivan hiljattain. Nyt kuluvan talven mittaan olen kuitenkin lukenut häneltä useampiakin runokokoelmia ja huomannut, että hänen runoissaan on hiljaista viisautta, juuri sitä sellaista jota tämä maailma niin kipeästi tarvitsee. Anhavan runoissa toteutuu myös se vaivattomuuden ja syvyyden liitto, jota runoudessa suuresti arvostan ja josta kovasti pidän. Anhavan tuotantoon tutustumiseni siis myös jatkuu ja varmasti muun muassa novellienkin puolella. Kamariin tallennettavaksi valikoitui tällä erää tämä, Anhavan esikoiskokoelma, josta luin viidennen, vuoden 1977, painoksen. 

Ensi lumi

Olin unohtanut valkeuden

katsellessani syksyn raskaita värejä

ja eräänä aamuna oli valkeus edessäni.

Seisoin hiljaisena hämmästyksestä.

Kasvoilleni hajosi lempeä hiutale

viileäksi tuoksuksi,

ja valkean maiseman rauha

solui sieluuni kuin juoma.

Ikäänkuin Jumala olisi elämänkirjastaan 

kääntänyt piiloon

syksyn verellä ja kullalla kirjoitetun lehden

ja avannut suuren valkean aukean,

jolle talviauringon kalpealla säteellä

kirjoitetaan lauluja,

jotka ovat viileitä ja kauniita

ja lumitähden muotoisia.

Katri Vala: Ensi lumi, kokoelmasta Kaukainen puutarha (1924)

Marraskuu on tullut. Ja ensimmäinen hento lumi. Aina se tuo mukanaan jotakin hyvää, maan valkea huntu, ohutkin. Nytkin ajatuksissa on kirkkautta, maailma kaunis ja askeleet kepeät. Odotan lisää lunta, tietenkin, mutta toistaiseksi tämä riittää, iloitsen siitä että valkeus viipyy maassa jo toista päivää, että poskia kutittaa kevyt pakkanen, että talven haltiattaret hymyilevät, tekevät elämästä pakkasilman raikkaan ja talvipesän pehmeän, siitäkin että on runoja, tästä ihanasta, ensimmäisestä lumesta.

Kaunista viikonloppua ja ihanaa talventuntua ♥

...ja Eevaa... ja Eevaa... ja Eevaa

Sanokaa minulle yksi asia

jolla ihminen on hyödyttänyt luontoa.

Olisi kaunista hiutua sitä muistellen.

Nostaisin pääni pystympään,

korahtelisin uljaammin,

yrittäisin nähdä tässä kaikessa jotain suurenmoista.

Eeva. Olen yhä lukenut sinun koottuja runojasi, eteenpäin ja takaisinpäin. Panttaan kirjaa itselläni, en haluaisi viedä sitä takaisin kirjastoon. Ehkä minun kuitenkin lopulta täytyy. Selitän itselleni, että kirjan tarvitsevat luettavakseen myös niin monet muut. Ehkä minun on koetettava etsiä tämä omaksi. Minusta tuntuu, että tarvitsen sinun sanojasi aina aika ajoin. Ne tekevät minulle hyvää.

Hyvä Jumala.

Anna linnuille pesiä.

Anna lapsille hyviä isiä ja äitejä.

Anna yksinäisille vanhuksille joku

joka ottaa heidät syliin.

Minä istun sinun viereesi, ristin käteni ja rukoilen sinun kanssasi. Eikö runon tarkoitus olekin kohdata lukija ja tulla osaksi myös häntä?
Sanat, niin – siltoja sielujen välillä.

Ei, ei, ei.

Ei sotaa!

Miten lujaa meidän pitäisi huutaa että he kuulisivat?

*****

Ennen kuolemaani

minä varmaan lopulta kelpaisin

myös elämälle.

Luulen, että sanoin sen sinulle jo. Tai ainakin sinusta. Että sinä sanot kaiken niin oikein. Sanon sen silti taas. Senkin, että runoistasi on taas vaikeaa kirjoittaa, koska oikeastaan ne kaikki olisivat siteeraamisen arvoisia. Minun sanani niiden välillä ovat vain tyhjää helinää. Täytettä, jota ripottelen väliin, että näyttäisi siltä
että sanon itsekin jotakin.

Joka tapauksessa tämän hetken nimi on

kiitos.

Mietin miltä tuntuisi istahtaa kanssasi kesäiltaan ja juoda kupillinen teetä. Hengittää jasmiininkukkien tuoksua ja vaaleaa iltaa.
Tiedätkö, oikeastaan olen tehnytkin juuri niin.

Sillä joka masentuu

on vielä unelmia.

Olen keskustellut kanssasi elämästä ja kuolemasta ja rakkaudesta, siitäkin kuinka ihminen kuuluu kukkaniityille ja metsien huminaan.
Tiedän myös, että keskustelu jatkuu.

Minä pidän ihmisistä joilla on avoin mieli.

Ihmisistä jotka pystyvät sanomaan: Ai?

Niinkö? Vai niin. En tiennytkään.

Tuota en ole tullut ajatelleeksi.

Niin minäkin. Avoin mieli tekee ihmisestä avaran. Riisuu ihmisestä turhan tärkeyden ja halun olla aina oikeassa, tietää kaikki paremmin kuin muut. Ehkä on niinkin, että maailmaa kuljettavat eteenpäin vain avarat ihmiset, ne joilla on uskallusta ja kykyä nähdä omaa mieltään pidemmälle.

Kuolema. Luopuminen. Siitä sinä kirjoitat nyt paljon. Siitä kuinka

[e]räänä päivänä he ovat poissa

vastoin kaikkea aikaisempaa kokemustamme.

He, rakkaat. Ja silloin jäljellä ovat enää muistot. Enää. Niin paljon.

Kun mummot kuolevat

heistä tulee kukkaniittyjä ja heinää

ja joistakin mummoista tulee puita

ja he humisevat lastenlastensa yllä,

suojaavat heitä sateelta ja tuulelta

ja levittävät talvella oksansa

lumimajaksi heidän ylleen.

Mutta sitä ennen he ovat intohimoisia.

Ja lastenlapset kantavat heitä mukanaan, kukkina ja puina ja intohimoina. Kunnes heistäkin joskus tulee mummoja ja kukkia ja puita.
Kunhan ovat ensin olleet intohimoisia.

Ja rakkaus.

Hetkien hetki:

rakkaus kohtaa rakkauden.

Tässä hetkessä on toivomme.

Maailman toivo.

Kiitos Eeva. Jälleen.

*****

Siteeratut runot ja runokatkelmat ovat Eeva Kilven kokoelmista Animalia (1987) ja Kiitos eilisestä (1996). Mukana on myös lainaus viimeisistä runoista vuosilta vuosilta 1996–2000. Nämä kokoelmat samoin kuin nämä ja nämä sisältyvät kaikki Eevan koottuihin runoihin, teokseen nimeltä Perhonen ylittää tien (WSOY, 2000). Suosittelen lämpimästi Eevan runoihin tutustumista, jos ne eivät jo tuttuja ole. Nämä runot ovat sieluhoitoa parhaimmillaan.

Runoilijuuden problematiikkaa

Kuzma Petrov-Vodkin: Anna Ahmatova, 1922.

Kuvalähde Wikimedia Commons.

Menettää sanojen tuoreus, tunteen

yksinkertaisuus –

kuin taiteilija menettäisi näkönsä,

näyttelijä äänensä ja eleensä,

kaunis nainen kauneutensa.

Vaan älä yrittää säilyttää itselläsi

lahjaa jonka taivas antoi haltuusi:

meidät on tuomittu tuhlaamaan,

ei säästämään – tiedämme.

Mene siis yksin ja paranna sokeita,

kuullaksesi epäilyn raskaalla hetkellä

oppilaitten pilkan ja vahingonilon,

väkijoukon välinpitämättömän hälyn.

Anna Ahmatova 1915,

suomennos Marja-Leena Mikkola.

**********

Runoilija: lahjallaan siunattu ja tuomittu. 

Ja Eevaa... ja Eevaa... ja Eevaa...

 Tänä aamuna olen päättänyt olla kirjoittamatta

ja istuttaa ruusun.

Kyllä, luen edelleen Eeva Kilpeä. Minulla on kirjastosta lainassa ne kootut runot, teos Perhonen ylittää tien (2000), jossa on Eevan runoja vuosilta 1972–2000.

Muisti ja haaveet: omaisuutta ajassa.

Näissä Eevan runoissa on se vika, että niitä tekee mieli siteerata yksi toisensa perään. Ne tekee mieli tatuoida sieluun. Tai ei, ne tatuoituvat sinne ihan itsestään.
Olen täynnä sanoja. Eevan ja minun ja Eevan ja minun.

On vain yksi periaate: epätäydellisyys.

Joka hyväksyy sen, jaksaa elää.

Rakastan näiden runojen konstailematonta syvyyttä. Sitä, miten asiat voi sanoa juuri näin. Suutun aina (usein) kun muistan jostakin lukeneeni, että Eevaa ei juuri ole arvostettu koska hänen runonsa ovat helppoja. Helppoja! Elämää ne ovat! Ihmisenä olemista! Mikä siinä on helppoa, elämässä, ihmisyydessä?
Onko niin, että runo joka on kirkas, ei kelpaa?

Pysyvä intohimo minussa.

Juuri näin olen halunnut elää.

Ei hukattua hetkeä, täysi tunne seurana,

olen tässä, olen nyt, en toivo mitään.

Jos, niin minä säädän runoille omat sääntöni ja arvostukseni. Minulle Eevan runot puhuvat suurta: niin, elämää ja ihmisyyttä. Elämän kunnioittamista.
Runoissa puhuu ääni, joka kanssa oma ihmisyyteni tanssii.

Entäpä jos meistä vähitellen tulee toistemme

pelkojen tai unelmien kaltaisia?

On siis tärkeää unelmoida,

etteivät pelot toteudu.

Eikö sekin ole tarkkanäköistä ja viisasta? Unelmoidaan! Siitä, että meistä ja maailmasta tulee hyviä ja kauniita! Ei pelätä. Eikö niin.

Älä ajattele, että elämä on lyhyt.

Ajattele: - Miten erikoinen kokemus.

Kun siinä ei ole kysymys pituudesta lainkaan,

vaan että ylipäänsä on saanut kokea tämän.

Ja jokainen kiitävä hetki on osa elämää, kokemusta. Kaikessa lyhyydessäkin elämään mahtuu niin paljon. Niin sanon myös itselleni kaikkina niinä hetkinä, joina ehkä ajattelen että aika ei riitä, elämä ei, että tahtoisin sitä lisää. Todellisuudessa ihminen ehtii juuri sen mitä pitää. Kun vain tarttuu ja osaa myös olla itselleen armollinen.
Kiitos Eeva.

Elämä vastaa aina: tahdon.

Niin sille on vastattava myös takaisin. On mentävä elämän kanssa naimisiin. 

Rakastettava myötä- ja vastoinkäymisissä. Tahdon.

*****

Nämä runot ja runokatkelmat ovat kokoelmista Terveisin (1976) ja Ennen kuolemaa (1982). Kootut runot jatkuvat vielä. Eeva jatkuu, minä, matka, elämä, runous. Siteeraan Eevaa vielä ja vielä.

PS. Ajatustesi puhtautta varjele

ja mikäli mahdollista myös

kalenterisi koskemattomuutta.

Itsevarmuuden hetkellä ole erityisen varovainen

sillä silloin sinua ei suojele ujous eikä arkuus.

Siis kauneutta on... kummallisuutta... erehtyvyyttä...

Siis kauneutta on.

Rakkautta on.

Iloa on.

Kaikki maailman kurjuudesta kärsivät,

puolustakaa niitä.

Luen taas Eeva Kilven runoja.

Mistähän syystä minä oikein kannatan demokratiaa,

enemmistön valtaa, kun itse tulen kuitenkin aina 

kuulumaan vähemmistöön: kummallisiin.

Ne ovat minulle happea ja valoa.

Niin kuin vaaleanpunainen neilikka ikkunaani vasten.

Minussa on tämä erehtyvyys joka jumalia miellyttää.

Miten tällaisia runoja lukiessaan voisi tuntea muuta kuin rauhaa,

onnea siitä että on sanoja ja runoilijoita, jotka osaavat valita niistä oikeat.

*****

Runot ovat kokoelmasta Laulu rakkaudesta ja muita runoja (1972)

Ajatus L. Onervalle ja muille huhtikuun hengettärille

Auringon ruusu, keltainen umppu,

suortuvi täyteen kukkaan.

Syttyös, suuri punainen päivä,

taikka se heräsi hukkaan!

Hetehet helmien helinää nuokuu,

silkkinen hipiä hiipuen huokuu:

paista, jumalan punainen päivä!

Ensimmäinen säkeistö
L. Onervan runosta Auringon ruusu,

kokoelmasta Runoja (1908)

Huhtikuu on monien kirjallisuuden hengettärien kuukausi. Alkukuusta oli Edithin päivä, tänään on Onervan. Niin: Edith syntyi 4. huhtikuuta 1892, Onerva 28. huhtikuuta 1882. Ikäeroa oli melkein tarkalleen kymmenen vuotta, syntymäkuukausi yhteinen.

Viime viikolla, 21.4., tuli myös kuluneeksi tasan 200 vuotta Charlotte Brontën syntymästä. Toisin kuin Onerva ja Edith, joiden syntymähetki ja elämä kurkotteli jo kohti uutta vuosisataa, Charlotte syntyi ja eli 1800-luvun alkupuolella. Myös maa oli tietenkin eri. Mutta palo oli yhteinen: kirjoittaa!

Charlotten komea merkkipäivä meni kamarissani ikävä kyllä kokonaan ohi, mutta onneksi asia päätyi minunkin tietoisuuteeni, kun sitten luin Sheferijm-blogin Ainon juhlavuoden kunniaksi järjestämästä Kaksisataa sanaa Charlotte Brontësta -haasteesta. Haaste sai meidän myöhäisheränneiden ja -innostuneiden iloksi vielä vuoden verran jatkoaikaa, aina 21.4.2017 asti, joten kamarissakin kirjoitellaan vielä vuoden sisään, ehkäpä sentään jo tänä vuonna, jotakin myös Charlottesta. Ainakin Kotiopettajattaren romaaniin onkin ollut tarkoitus pitkästä aikaa tarttua.

Niin, huhtikuun ihania hengettäriä... Minussa elää itsepintainen uskomus, monien havaintojeni vuoksi kai, että syntymähetkemme vuodenaika vaikuttaa siihen, millaisia ihmisiä meistä tulee. En tiedä, onko horoskooppeihin uskomista, mutta vuodenaikaan jotenkin on. Ja ei, en sentään tohdi yleistää, tiedän että poikkeuksiakin on, mutta kyllä: hyvin usein ihmisessä on hänen vuodenaikansa tuntu. 

Kevään lapsissa tuntuu usein olevan aivan omanlaistaan paloa. Heissä paistaa aurinko, vahvana ja valoisana. Kun huhtikuun lapset syntyvät, maassa kukkivat ehkä jo ensimmäiset uskaliaat kukkaset, heidän kaltaisensa... Sellaisia myös Edith ja Onerva minulle sanojensa kautta ovat: huhtikuun rohkeita tyttäriä, jotka pakkasenpelkoa uhmaten kurkottavat valoa kohti. Ja Charlotte, kyllä, on heidän sisarensa ajan, maan ja meren takaa.

 Muistatko muitakin huhtikuun hengettäriä?

Edithin päivä

Minä kasvan, hyasintti, raudankovasta maasta.

Taita minut väkevine, mehuisine käsinesi – Elämä.

Suutelen kättäsi, joka on mehuisampi minua.

Taita minut koristukseksi kuningattarelle.

Jos on olemassa suruton ja huoleton kuningatar,

hän pitäköön hyasintin kädessään valtikan tavoin,

kevään hauraan symbolin, joka on auringon sukua.

Edith Södergran: Hyasintti

Edith, sydämeni runoilijatar ja kevään kukka. Sinun syntymäpäivästäsi on tänään kulunut 124 vuotta. Minä hengittelen kevätilmaa ja ihmettelen taas aikaa, ihmisiä siinä. Ajattelen, miten merkillistä on että ihmiset aikojen takaa puhuvat suoraan sydämiimme. Sitä, miten sinä puhut. Mietin, millainen minä olisin ollut sinun aikanasi, millainen sinä olisit minun. Sitäkin, mitä tapahtuu kun sielumme kohtaavat runojen sanoissa.

Onnea sinulle rakas, palava Edith ♥

(Hyasinttia minulla ei sinulle nyt ollut,
mutta ehkäpä myös tämä punahehku sopii sinun päivääsi koristamaan...)

Nuoren runoilijattaren ajatus runojen kirjoittamisesta

Minä olen huomannut, että runoihini voin panna semmoista, mitä en koskaan ole tuntenut, niihin voin panna semmoista, mitä en ole koskaan nähnyt, semmoista, mitä vain kuvittelen. Enkä minä voi niitä kirjoittaa milloin hyvänsä. Mutta toisinaan (tai varsin usein) minun täytyy kirjoittaa. Jotain sisässäni ikäänkuin tahtoo tulla esiin. Enkä minä voi sitä ilmituoda muuten kuin runoissani.

Saima Harmaja päiväkirjassaan 13.6.1925, 12-vuotiaana.

Miten varhain heräävätkään jotkut runoilijasielut!

Toivotan runollisia kevään päiviä ♥

Ajatus kauneudesta

Mi kaunist' on, on iloks ikuiseksi.

John Keats

Minua viehättää runoilija John Keatsin rakkaus kauneuteen. Luettuani hänen kirjeitään olen taas palaillut myös runoihin: luen niitä vähän kerrallaan, sieltä täältä. Lukiessani huomaan jälleen, miten hänen runoissaan sykkii romantikon sydän ja sielu. Niiden sanat ansaitsevat hitautta, pysähtymistä, katseen nostamista. Sitä, että antaa sanojen mielessään kasvaa.

Ruusun kauneus ei ole ikuista, ei tietenkään. Mutta ajatus – ja toive – kauneudesta ehkä on. Minusta tuntuu, että maailmamme tarvitsee juuri sitä,
uskoa ja luottamusta kauneuteen.

Topeliuksen joulu – satuja ja runoja (2015)

Tervehtii jo meitä

joulu ihanin!

Tuli kylmän teitä

juhla kuitenkin.

Kaikki kauniit aatteet

tullessaan se toi,

yllään juhlavaatteet

lapset karkeloi.

Kynttilät ne hohtaa,

kirkkaan tuikkeen luo:

mielemme jo johtaa

Betlehemin luo.

Zacharias Topelius:

Joulun juhla, ensimmäinen säkeistö.

**********

Ihanaa, ensimmäinen adventti. Ympärillä kynttilöiden tuike ja joulun kukkien hehku, sydämessä hymy ja joulun rakas odotus...

Me, satusetä Topelius ja minä, olemme molemmat jouluihmisiä. Hiljattain ilmestynyt Topeliuksen joulu – satuja ja runoja (2015) kertoo, että ”Sakari Topelius rakasti joulua pienestä pojasta vanhuuteen”, ja niin, myös minä olen rakastanut joulua koko tähänastisen elämäni enkä oikein osaa muuta itsestäni kuvitellakaan. Niinpä satusetä on satuillut ja runoillut myös jouluisia runoja ja tarinoita, ja minä puolestani niitä joulu- ja kirjallisuudenhistoriaihastuksissani mielelläni luen.

Kuten monet varmasti tietävätkin, Zacharias Topelius (1818–1898) oli yksi 1800-luvun tärkeimmistä kulttuurisista ja yhteiskunnallisista vaikuttajistamme, ja se, joka halusi kirjoittaa myös lapsille. Tässä uudessa, kauniskantisessa kirjassa armas satusetämme puhuu meille nyt kouluneuvos Kirsti Mäkisen uudelleenkerrontojen kautta. Satujen ohella teoksessa on myös Topeliuksen rakkaita runoja ja lauluja sekä Rudolf Koivun lumoava kuvitus. Lisäksi mukana on kurkistuksia 1800-luvun joulunviettoon maalla, kaupungissa ja Topeliuksen omassa kodissa, ja kurkistelenkin myös näihin näkymiin koko lailla ihastuneena, vaikka olen jo ennestään kerännyt itseeni aimo annoksen joulun historiaa... Joulu ja sen perinteet ja historia taitavat olla niitä aiheita, joihin en (toivottavasti!) koskaan kyllästy. Tässäkin nämä kurkistukset kertovat mukavasti siitä, mikä joulussa on pysynyt samana ja samalla siitäkin, mitä menneestä on jo jäänyt taakse, historian hämyisiin kätköihin. Topeliaaniseen henkeen sopien joulun historiasta kertova osuus myös muistuttaa, että joulu oli entisinäkin aikoina eri kodeissa hyvin erilainen: toisissa kodeissa vallitsi yltäkylläisyys, mutta toisissa oli joulunakin puute ja nälkä.

Ja entäpäs ne tarinat? Tähtisilmä, armelias torppari, yksinäinen Vanha herra ja Pyhän yön lapsi. Joulukuusen hakumatka ja Tuulitukka ja Pilviparta. Sampo Lappalainen, joka päätyy vuoren kuninkaan luo ja Valtteri, joka laskee kelkallaan hieman liian lujaa ja joutuu lumikuninkaan hoviin. Veljekset, joista toinen rakastaa raikasta ilmaa ja toinen tarinoiden sepittelyä ja sekin pieni ja raisu rosvopäällikkö Rasavillius. Entäs Peikkojen joulu, se jonka keskelle Fredrik ja Lotta joululahja-ahneuttaan oikuteltuaan äkkiä joutuvat... Ja niin, satujen lomassa myös niitä aina yhtä kauniita lauluja ja runoja: Varpunen jouluaamuna ja Sylvian joululaulu, sekin Joululaulu jossa joulu oveen kolkuttaa...

Kyllä, Topeliuksen sadut ja runot ovat samaan aikaan sekä viehättävän vanhanaikaisia että ihmeen ajattomia. Ne välittävät Topeliuksen hienoja arvoja ja hyveitä, niitä joita soisi yhä edelleen kunnioitettavan: sosiaalista oikeudentuntoa, luonnonsuojelua, sovinnollisuutta, avarakatseisuutta, rakkautta.

Kuunnellaanpa vaikka Tähtisilmää:

Ja minä muistin, miten Jumala on siunannut meitä siitä lähtien, kun otimme vieraan lapsen kotiimme. Ennen olimme sairaita ja köyhiä, halla turmeli sadon, karhu ja sudet tuhosivat karjaamme. Mutta armeliasta Jumalakin armahtaa, ja Hänen enkelinsä ovat viattomien lasten turvana.

Ja Tuulitukkaa ja Pilvipartaa:

Sydämeni suli ilosta, niin kuin aina kun tapaa viattoman, hyväsydämisen ihmisen. Silloin sulaa jää ikkunaruuduista ja lumi nietoksista ja hallan huurre ihmisten kylmästä sydämestä, keskelle talvea tulee kevät, kuiva aita alkaa kukkia ja leivoset laulaa korkealla taivaalla. Niin suuri on ilon ja hyvyyden valta maailmassa.

Kuitenkin minusta satuja lukiessani tuntuu, että toiset niistä ovat uudelleenkertomisesta huolimatta nykylapselle kummallisia. Että ne kiehtovat ehkä enemmän hieman isompaa lukijaa – sellaista, joka on kenties kiinnostunut myös kirjallisuuden historiasta ja siitä, millaisia sadut joskus ovat olleet ja miksi. Näissä saduissa on omanlaisensa tunnelma ja maailma, jotka toisenlaisiin tarinoihin tottuneelle nykylapselle saattavat välillä tuntua vierailta – siitäkin huolimatta, että satujen takana vaikuttavat myös ne monet ajattomiksi toivomani arvot. Joulupukin kuvaaminen oikeaksi pukiksi, joka itsekkyytensä vuoksi on tuomittu kiertelemään vuodesta toiseen lahjoja jakaen, saattaa hymysuiseen lastenystävään tottunutta nykylasta hämmentää. Myös Tähtisilmän avoin loppu, epätietoisuus siitä kuinka pienelle viattomalle lapselle lopulta kävi, on pienelle kuulijalle tai lukijalle ehkä kummallinen ja huolestuttavakin ainakin jos asiasta ei sadun jälkeen yhdessä keskustella.  Monet saduista ovat myös avoimen kristillisiä, mikä tietenkin kuuluu Topeliuksen satuhenkeen, mutta saattaa korosteisuudessaan joitakin nykylukijoita ihmetyttää. Toisaalta monet saduista ovat hyvällä, perinteisellä tavalla lempeän opettavaisia ja muistuttavat muun muassa armeliaisuuden, hyväntahtoisuuden ja toisten huomioonottamisen tärkeydestä. Sellaisina ne sopivatkin erittäin hyvin luettaviksi myös omina aikoinamme.

Luulen, että ainakin meillä minä, kirjallisuuden aikamatkaaja, olen se, jota nämä sadut toistaiseksi kiinnostavat eniten. Silti haluan näiden satujen kautta sopivina hetkinä ja annoksina tarjoilla myös lapsille pieniä piipahduksia kirjallisuuden historiaan ja samalla myös jutustelua ja tuumiskeluja, yhteisiä pohdintoja siitä miksi nämä sadut ovat toisenlaisia kuin uudemmat tarinat. Monet saduista ja tarinoista kaipaavat yleensäkin lukemisen oheen myös keskustelua, ja Topeliuksenkin sadut ovat juuri sellaisia. Jos luet näitä satuja lapselle, varaa siis hetki myös lapsen ajatuksille ja kysymyksille ja sille, että haluat ehkä itsekin sanoa jotakin.

Tuo nyt mieleen rauha,

joulu armahin!

Talven juhla lauha,

vieras herttaisin!

Keijut ilakoivat

kuusta kiertäen,

ympärillä soivat

laulut enkelten.

Lapset lauluun innoin

ääntään kohottaa,

kaikki riemurinnoin

kiittää Jumalaa.

Zacharias Topelius:

Joulun juhla, kolmas säkeistö.

**********

Topeliuksen joulu – satuja ja runoja. Kertoja Kirsti Mäkinen, kuvat Rudolf Koivu. 140 s. WSOY 2015. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

**********

PS. Toivotan näin ensimmäisenä adventtina

myös kaunista ja tunnelmallista alkavan joulun aikaa ♥

Aleksis Kiven päivänä

Päivänsankari vuonna 1873, todennäköisesti Albert Edelfeltin piirtämänä.

(Wikimedia Commons)

**********

Alas kalliolta lapsi riensi,

Äitins luoksi riensi hän,

Lausui loistavalla katsannolla:

Nähnyt olen taivaan maan.

"Mitä haastelet, mun pienoseni,

Mitä taivaan kaukamaast'?

Missä näit sä autuaitten mailman?

Sano, kultaomenain."

Vuoren harjanteella kauan seisoin,

Katsahdellen koilliseen,

Siellä näin mä nummen sinertävän,

Honkametsän kaukasen.

Puitten kärjill' näin mä kunnaan kauniin,

Armas päivä paistoi siell',

Ylös kunnaan kiirehelle juoksi

Kultasannotettu tie.

Tämän näin ja sydämmeni riutui,

Kyynel juoksi poskellein,

Enkä ymmärtänyt miksi itkin,

Mutta näinhän taivaan maan.

"Ei, mun lapsein; sineydess' ylhääll'

Taivaan korkee sali on,

Siellä lamput, kultakruunut loistaa,

Siell' on istuin Jumalan."

Ei, vaan siellä, missä ilmanrannall'

Kaukametsä haamottaa,

Siellä ompi onnellisten mailma,

Siellä autuaitten maa.

Aleksis Kivi: Kaukametsä

**********

Missä se lienee, autuaitten maa? 

Sielläkö missä Kaukametsä haamottaa...

 Hyvää Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää!

Edith Södergran: Ruusualttari (1919)

Missä jumalat asuvat? Minun sydämessäni,

riekaleiksi revityssä, tuskaisen autuaassa sydämessäni,

kun laulu kohoaa.

Oi jumalat, mihin pystyy ihminen vähinä tuokioinaan!

Minä olen tuntenut teidän koko voimanne...

(Runosta Missä jumalat asuvat...)

On jälleen ollut Edithin aika. Olen taas selaillut koottuja runoja, keskittynyt sitten lukemaan kokoelmaa Ruusualttari (1919). Sitä, joka alkaa:

Minä eroan teistä

sillä olen enemmän kuin te.

Olen hämärässä

temppelipapitar

vihitty vaalimaan

tulevaisuuden tulta.

(Runosta Ruusualttari)

En tiedä, jotenkin on alkanut ujostuttaa kirjoittaa Edithistä. Hänessä on sellaista paloa, että hän saa minut ehkä helposti hieman pateettiseksi. Toisaalta, haittaako se – en tiedä, sitäkään.

Ihmiset eivät tiedä itsestään paljon,

he luulevat olevansa köyhiä niin kuin he elämässä ovat,

eivätkä he tiedä jumalien asuvan povessaan

tuntemattomina.

(Runosta Jumalat tulevat)

Mietin, taas, miten ihmeellistä on, että Edithin runojen lukeminen saa oloni aina myös vahvaksi. Ehkä vahva runominä saa lukijankin tuntemaan itsensä voimakkaaksi, uskomaan siihen että sielulla on tilaa kasvaa. Niin, jotakin taianomaista niissä on, Edithin runoissa: ihmisessä asuva jumaluus ja toisenlainen tietoisuuden taso, runojen profetia ja minän hehkuva henki. Runot eivät ehkä aina ole ”onnellisia”, mutta niissä on sellaista sanojen voimaa joka luo hurmosta, vahvoja tunnetiloja. (Olenkohan siellä taas, myyteissä joihin ei ”saisi” uskoa. Jos, niin olkoon, en tule pois: täällä mieli ja sielu lepäävät ruususateessa, pehmeästi putoilevien terälehtien alla. Pehmeästi, vaikka kaikki on samalla niin vahvaa vahvaa vahvaa.)

Minä näin kauneuden.

Se oli kohtaloni! Siinä on kaikki.

Miten siitä kiittäisin?

Tuoreita ruusuja sirottelen päivät päästään,

kuumin käsin katkottuja,

sinun patsaasi eteen

jotta hymysi lepää niiden yllä.

Mistä saisin ruusuja

jotka eivät turmelisi minun unelmiani.

Siinä minun osani –

mennä joka päivä kuningattaren luo ruusuineni

ja maata nyyhkyttäen hänen jaloissaan...

Milloin saan nousta keveänä kuin höyhen

hakemaan ruusun, sen ainoan, sen joka ei koskaan kuole.

(Kauneuden patsas)

Ehkä on niinkin, että Edithin sanat avaavat minussa kerroksia: ajallisia, olemuksellisia, kokemuksellisia. Ehkä mahdollinen patetiakin johtuu juuri siitä: hän tavoittaa jotakin sydämessäni ja syvyyksissäni ja vanha kieli minussa herää, se jota iästään huolimatta vaivaa nuoruuden hurma ja paatos.

Nuoruus! Niin! Sitäkö tämä on, sitäkö myös! Kyllä, kerroksia. Se, joka on lukenut Edithiä niinä hetkinä kun kasvoi neidosta naiseksi, ymmärtää ehkä miksi. Minä muistan sen tytön... vuoteen jolla hän huoneessaan istui... käänteli kaunista kirjaansa ja luki... Ja nyt! Tässä hän huutaa. Tarvitsee Edithiään yhä. Mutta sittenkin: kerrokset hänen ympärillään ovat tehneet hänestä, minusta, myös toisen ja hyvä niin.

Maailma on minun.

Minne kuljenkin

heittelen ruusuja kaikille.

Taiteilija rakastaa jokaista marmorikorvaa joka

tajuaa hänen sanansa.

Mikä on minulle kärsimystä, kurjuutta?

Kaikki romahti kerralla kasaan:

minä laulan.

Näin kohoaa kärsimyksen suuri hymni

onnellisesta rinnasta.

(Ruusuja)

Sellainen on Edith. Tai ei. Hän istuu jossakin ja nauraa. Poskellani tuntuu kuinka hän puhaltaa päivänkakkaroiden valkeita lehtiä pilvien puutarhasta. Luulen, että hänen hymynsä on hyväntahtoinen. Hänen sielunsa huusi itsensä runojen minään ja sai kasvaa ennen kuin lähti. Eikö se ole onnea, sielun tila?

Joskus silti mietin, minkälaisia runoja hän olisi kirjoittanut 40-vuotiaana. 60-vuotiaana. 80-vuotiaana. Suren, etten koskaan saa tietää. Sitten ajattelen, että se oli hänen kohtalonsa:

Kaikkivaltias,

ota minun elämäni

yhdeksi uniesi silmänräpäykseksi...

Haluan nähdä mitä sinä haluat – ja tuhoutua...

(Runosta Himalajan portailla)

Niin: olla silmänräpäys, joka näki.

Voisin kai koettaa kirjoittaa Edithistä myös toisin. Pohtia ja purkaa runojen ruusuja, jumalia, siskoja. Ehkä pohdinkin, luen niistä merkityksiä taiteilijuudesta, naiseudesta, ihmissydämestä. On kuitenkin kirjoja ja kirjailijoita, runoja ja runoilijoita, jotka saavat subjektiiviseksi, ajattelemaan omaa kokemusta ja suhdetta kirjoittajaan, ja minulle Edith on juuri niitä. Mutta kyllä: ruusuja, jumalia, siskoja, niistä on hänen runonsa tehty. Ruusualttari on voittoja ja papittaria, surua ja pettymystä, elämää ja kuolemaa, satulinnoja ja merta, paloa ja voimaa. Ja niin – kauneutta, sitä kuinka lempeä jumala ojentaa teille kätensä: ilman kauneutta ihminen ei elä sekuntiakaan (runosta Soihdut).

Onnellinen satuprinsessa,

sydämesi myrskyää rajummin kuin valtameren.
Turhaanko kantaisi sellaista sydäntä rinnassaan?
Aika, kuuntele lauluani!

(Runosta Muodonmuutos)

Ehkä joku lukee Edithin runoista myös pöyhkeyttä. En tiedä. Minä luen niistä runominän ja sielun vahvuutta, uskallusta, tahtoa. Ja hengitän syvään. Toivon, että naisiksi kasvavat nuoret neidot ojentavat kätensä ja avaavat hänen runojensa kirjat. Sanon, että runoja ei välttämättä tarvitse tulkita, riittää että ne elää. Ehkä siellä on vaikeitakin, surullisia, kummallisia, hämmentäviä runoja, mutta myös niitä joista saa tuulta. Sanoille, sielulle, sydämelle. Ajatella: niin suurta voi olla runous.

Jumallapsi istui luonani.

Kultalyyra lauloi käsissäni.

Jumallapsi katsoo loputtomiin hämäriin.

Laulu kiertelee hänen päänsä yllä laajoin siivin.

Mitä näet laulussa?

Se on sinun oma tulevaisuutesi joka kohoaa

jäisistä hämäristä,

oma kehottava, kutsuva, odottava tulevaisuutesi.

(Jumallapsi)

Siis mene.