Aleksis Kiven päivänä

Aamulla kalenteriin kurkannut koululainen ilmoitti että on Aleksin nimipäivä. Äiti tietenkin kysyi heti perään, että kenenkäs päivä noin niin kuin muuten. Aleksis Kiven, kuului vastaus. No kukas se olikaan se Aleksis Kivi, tenttasi äiti vielä. Koululainen vastasi: suomalainen kirjailija joka kirjoitti Seitsemän veljestä, kaikkihan sen tietää. Äitiä hymyilytti, ihanaa että tietävät, ja kaiken lisäksi kaikki.

Niin, on Aleksis Kiven päivä. Tarkoitukseni oli, että kamarissa lukisi tänään hieman pohdintoja Kiven näytelmistä. Että olisin lukenut viime viikolla muutaman hänen näytelmistään ja kirjoittanut niistä merkkipäivän kunniaksi jokusen sanasen. Ehdin kuitenkin lukea vain yhden, Alman, ja siitäkin jäi sitten kirjoittamatta. Syyt ovat kuitenkin hyvät, eikö niin, elämä ja muut kirjoitukset.

Almaa lukiessani ajattelin paitsi Kiveä myös erityisesti hänen kieltään (tai ehkä niitä ei voi edes erottaa toisistaan, eikä ihmistä ja kieltä yleensäkään, hmm) ja sitä miten kiehtovaa Kiven vanha kieli on, miten se kantaa mukanaan jotakin tärkeää, kielen ja kirjoittamisen ja kirjallisuuden historiaa. Minkähänlaiselta meidän kirjoitettu kielemme näyttää joskus tulevien sukupolvien silmissä? Onko sekin jotenkin merkillisen vanhahtavaa, soinniltaan erilaista kuin se kieli jota kirjoitetaan silloin? Niin, kyllä: Aleksis Kiven kieli on tietysti myös erityisesti Aleksis Kiven, taiteilijan, kieltä, ei kenen tahansa hänen aikalaisensa. Silti siinä on paitsi hänen yksilöllisyytensä kirjoittajana myös jotakin hänen ajastaan (ja nyt mietin ihmistä ja kieltä ja myös aikaa ja ajassa elävää ihmisyyttäkin ehkä).

Merkkipäivät ovat siitä hyviä, että ne toisinaan saavat hakeutumaan juuri sen tietyn kirjailijan tuotannon äärelle. Vaikka olen monella tavalla tuulinenkin lukija, minua kiehtoo myös ajatus tietystä rytmistä. Siitä, että helmikuussa luetaan hieman Runebergiä (tai ihan tahallaan hänen rouvaansa) ja kenties myös pieni katkelma Kalevalaa, maaliskuussa ehkä teoksen verran Canthia, heinäkuussa vähän Leinoa, lokakuussa sitten Kiveä ja niin, muitakin aina sen mukaan miten merkkipäivistä tietää ja miten ne milloinkin muistaa, vaikka virallisia merkkipäiviä ei olisikaan (ja (liian) useinhan ei ole). Ainakin merkkipäivänä voi antaa kirjailijalle ajatuksen. Minusta se on kaunista. Vähän niin kuin pienen syntymäpäivähetken viettämistä ystävän kanssa. Tai ainakin kortin lähettämistä.

Siispä: Ajattelen sinua tänään, Aleksis, vaikka en tällä kertaa kirjoita enempää. Iltahämyssä luen ehkä vielä jotakin Valituista teoksistasi tai sitten kirjoitan omia kertomuksiani. Tuntuu, että kumpi tahansa on oikein sinun ja suomalaisen kirjallisuuden päivänä. Jotenkin kivalta tuntuu myös se, että juuri tänään sattuu olemaan se päivä, jona olen saanut valmiiksi toisen tutkielmani, sen jota olen Suomen kirjallisuuden täydennysopinnoissani kirjoitellut. Onhan sekin sellainen pieni säie kirjallisuutemme ympärillä.

Aleksis Kiven päivänä

Päivänsankari vuonna 1873, todennäköisesti Albert Edelfeltin piirtämänä.

(Wikimedia Commons)

**********

Alas kalliolta lapsi riensi,

Äitins luoksi riensi hän,

Lausui loistavalla katsannolla:

Nähnyt olen taivaan maan.

"Mitä haastelet, mun pienoseni,

Mitä taivaan kaukamaast'?

Missä näit sä autuaitten mailman?

Sano, kultaomenain."

Vuoren harjanteella kauan seisoin,

Katsahdellen koilliseen,

Siellä näin mä nummen sinertävän,

Honkametsän kaukasen.

Puitten kärjill' näin mä kunnaan kauniin,

Armas päivä paistoi siell',

Ylös kunnaan kiirehelle juoksi

Kultasannotettu tie.

Tämän näin ja sydämmeni riutui,

Kyynel juoksi poskellein,

Enkä ymmärtänyt miksi itkin,

Mutta näinhän taivaan maan.

"Ei, mun lapsein; sineydess' ylhääll'

Taivaan korkee sali on,

Siellä lamput, kultakruunut loistaa,

Siell' on istuin Jumalan."

Ei, vaan siellä, missä ilmanrannall'

Kaukametsä haamottaa,

Siellä ompi onnellisten mailma,

Siellä autuaitten maa.

Aleksis Kivi: Kaukametsä

**********

Missä se lienee, autuaitten maa? 

Sielläkö missä Kaukametsä haamottaa...

 Hyvää Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää!

Aleksis Kivi: Sydämeni laulu – Valikoima runoja

Kansalliskirjailijamme Aleksis Kivi (1834-1872) tunnetaan parhaiten miehistä voimaa uhkuvasta romaanistaan Seitsemän veljestä (1870). Tämä romaani onkin kiistatta kirjallisuushistoriamme merkkiteos, mutta Kivi ennätti kirjoittaa surullisen lyhyeksi jääneen elämänsä aikana paljon muutakin. Hän olikin oikeastaan kirjallisuuden monitoimimies, jonka tuotantoon mahtui paitsi proosaa, myös näytelmiä ja runoutta.

Olen toisinaan törmäillyt Kiven runouteen erilaisissa kokoelmissa, mutta varsinaisesti en ole juuri hänen runojaan aikaisemmin lukenut. Jo satunnaiset törmäilyt ovat kuitenkin osoittaneet, että Kivessä oli myös huikeaa runoilijanvoimaa: vahvatunteista, kaihoisaa romantikkoa. Nyt halusin hänen merkkipäivänsä kunniaksi lukea näitä omanlaisuudessaan ihmeen tenhoavia runoja. Kipitin siis kirjastoon ja valitsin mukaani Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran valikoiman Sydämeni laulu (1984), jossa on Pekka Vuoren kaunis kuvitus. Runojen alkuperäistä ilmestymisvuotta valikoimassa ei ilmoiteta, mutta oletettavasti ne ovat kaikki 1800-luvun jälkipuoliskolta – monet runoista ovat varmastikin Kiven ainoasta runokokoelmasta Kanervala (1866), ja lisäksi mukana on runoja proosa- ja näytelmäteksteistä kuten Seitsemästä veljeksestä (1870) ja Nummisuutareista (1864).

Kiitos kirjastolle!

Kiven runous on nykylukijalle ehkä hivenen hankalaa: runoissa on oma maailmansa ja rytminsä, joiden tavoittaminen vaatii rauhoittumista, kiireetöntä tunnustelua ja kuuntelua. Mutta kun rytmistä ja tunnelmasta saa kiinni, lukijalle avautuu mitä hienoin ja ihanin runojen maailma. Monet runoista ovat kuin kokonaisia kertomuksia, ja ne tuovatkin mieleen kansanrunouden vanhat balladit: niissä on elämänkohtaloita, joissa on jotakin kalevalaista ja harrastakin.

Ennen kaikkea runoista huokuu kuitenkin romantiikan estetiikkaa ja maailmanjäsennystä: On rakkautta, luontoa, unia ja unelmia. Toisaalta on tuskaa ja ahdistusta, kuolemaakin. On Onnelan kaukainen maa ja arkisen aherruksen lempeä riemu, on kaikki maanpäällinen vaiva ja vastus, kuoleman lopullisuus ja vapautus.

Kiehtovinta Kiven runoissa on minusta ehkä niiden ihana ja kaunis naisen kuva. Valikoiman runoissa naiset ovat aina hyviä ja helliä, lempeitä ja kauniita: on ihania impiä ja kauniita ruusuposkisia neitoja, lastaan hellästi rakastavia äitejä. Tällainen naiskuva on – tottakai – hyvin perinteinen, ehkä ahdaskin, mutta Kiven piirtämänä se on myös hyvin kaunis, kunnioittaen ja ihaillen rakennettu. Runojen puhujat katselevat naista hyvin lempeästi.

Runossa Onnelliset on kesäinen aamu ja rakastavaisten ympärillä kuuluu lintujen ihana laulu. Runon rakkauden- ja kesäntäyteisen tunnelman tavoittaa hyvin esimerkiksi sen neljännestä säkeistöstä:

”Mun sydämmein autuudest’ sykkyy

ja taivaana otsani loistaa,

kosk’ seison täss’ impeni kanss’,

täss’ vuorella sammaleisell’,

kosk’ mennyt on yö,

kosk’ kimmeltää kesänen aamu

ja linnut ne laulelee.”

Mun sydämmein autuudest’ sykkyy! Oh ja oi! Eikö tämä ole romantikon runoilua? Kesäinen luonto ja ihanaan impeensä rakastunut runominä! Ja miten täydesti sanat tavoittavatkaan tuon kuvatun hetken tunteet ja tunnelman!

Samantapainen kesäisen luonnon ja rakkauden syleily on myös runossa Sunnuntai, jonka ensimmäinen säkeistö kuuluu näin:

”Mä muistan sen lempeän laakson,

ainiaan muistan sen,

miss’ istuin ma neitoni kanssa,

hellästi syleillen;

ja kiirehti kesänen päivä,

sunnuntaipäivä tyyni.”

Läheisyyttä, syleilyä, naisen kauneuden katselua – kyllä, runoissa on myös eroottisuutta. Kuvat naisista ovat kuitenkin hyvin puhtaita, jotenkin koskemattomiakin: naiset ovat kauniita, ruusuposkisia valkeisiin vaatteisiin pukeutuneita impiä tai helliä vaimoja ja äitejä. Vaimouteen ja äitiyteen liittyy toki miehinen kosketus, mutta runoissa tämä kosketus on silti jotenkin toteutumaton, kuin pelkkä ajatus. Naisen puhtaus ei säry eikä tahriinnu.

Ja naiseus, nainen, kulkee mukana myös luonnon kuvissa, näin esimerkiksi runossa Metsämiehen laulu:

”Kenen ääni kiirii siellä?

Metsän immen lempeän;

liehtarina miehen tiellä

hienohelma hyppelee,

ja kultakiharat liehuu.”

Kauneus ja tuska kulkevat runoissa myös rinta rinnan: rakkaus ja kuolema kietoutuvat tiiviisti toisiinsa, rakentavat vastakohtaa joka on samalla yhtenäistä kokonaisuutta. Esimerkiksi runo Uneksuminen alkaa:

”Unta ma näin, mun impeni kaunis,

mä kuolin sun helmahas;

himeys lempee mun vaiheellain väikkyi,

kuin Saalemin kesä-yöss’.

Autuas oli kuolema,

kuolema sun helmassas;

niin kuolisin tuhannet kerrat

vaipuen helmahasi.”

Niin, rakkaus ja kuolema, nämä ihmisen elämän ikuiset aiheet. Onko rakkaus jotakin, jonka kuolema aina väistämättä vie? Tai kirkastaa?

Rakkaus ja kuolema limittyvät myös runossa Äiti ja lapsi, jossa sairasvuoteella lepäävä äiti joutuu lähettämään pienen poikansa kerjuulle. Poika on äidille ”oma poikaiseni, armahani, sydämmeni kultakäpynen”, eikä hän hennoisi poikaansa kylmään tammipakkaseen laittaa. Nälkä kuitenkin pakottaa. Vielä kerran hän ottaa ”sylihinsä sydämmensä kultakäpysen” ja rohkaisee lastaan kesän kuvilla, joissa taas ”mansikkoja poimeilemme ahol paistehessa auringon”. Mutta sitten lapsen on mentävä, eivätkä he enää maailman tällä puolen tapaa. Korkee taivas kuulee ahdistuneen äidin rukoukset ja ottaa rauhaansa molemmat, tähdiksi kannelleen.

Tuntuu, että juuri runoissaan Kivi on kirjailijana paljaimmillaan ja aidoimmillaan: herkkä, haavoittuvainen, romanttinen, ihanteellinen. Onko se toisaalta ihme: sanotaanhan, että runous on kirjallisuuden lajeista henkilökohtaisin. Runominää ja kirjoittajaa ei pidä yksioikoisesti rinnastaa, mutta ehkä niissä aina jotakin silti näkyy: arvoja, elämän keskeisiä teemoja ja pyrkimyksiä, sen sellaista.

Kiven runokieli on todella hienoa ja ilmaisuvoimaista: hänellä on useissa kohdissa omat erityiset sanansa, joiden merkitystä ei (enää) välttämättä täysin ymmärrä, mutta joista sittenkin välittyy juuri se tietty tunnelma.

Tänään, 10.10.2014, on kulunut 180 vuotta Aleksis Kiven syntymästä. Antakaamme hänelle hetki ajatuksissamme, kuunnelkaamme sanoja joissa laulaa kesäinen aamu, metsien liehtarina hyppelevä impi ja ehkä myös nuoren neidon ihana huuhellus... Ja toivokaamme, että hän itse on siellä missä on ”Onnelan kaukainen maa”. Minä hiljennyn. Olen onnellinen siitä, että meillä on kirjallisuutemme. Siitä, että se on aloitettu ja siitä, että se jatkuu.

********************

Aleksis Kivi: Sydämeni laulu. Valikoima runoja. Kuvittanut Pekka Vuori. SKS 1984.