Leppoisaa joulunodotusta lapsille (tai sitten aikuisille)

 - Maikki Harjanne: Mintun joulukirja -

On asioita, joille en taida koskaan kasvaa liian isoksi, ja yksi sellainen ovat myös lasten joulukirjat (ja, kuten tiedämme, monet hyvät lastenkirjat puhuttelevatkin kyllä myös aikuista lukijaa). Niin, tiedättehän, kaikki ne ihanat, kauniit ja hauskat kuvakirjat täynnä rakasta joulua ja sen iloista, tunnelmientäyteistä odotusta... Voikohan joulu tullakaan, jos ei ollenkaan kurkkaa esimerkiksi Petterin ja Lotan jouluun tai Kesäkummun ja Melukylän lasten jouluvalmisteluihin tai varmista, että tonttu erinäisten kommellusten jälkeen saa taas tärkeän aattoillan ateriansa Sven Nordqvistin mainiossa Joulupuurossa? No niin, toki voi, mutta kyllä nämä kurkistukset silti joulunalusaikaan kuuluvat siinä missä piparkakkujen tuoksukin.

Niin. Onpa tuo tainnut täällä kamarissakin jo kerran jos toisenkin esille tulla, että lukeudun niihin niin kutsuttuihin jouluihmisiin, joissa joulu kulkee mukana läpi vuoden ja jotka mielellään antavat jouluajan myös kasvaa, alkaa hiljalleen jo syyshyssyn syleilyssä. Vähän niin kuin huomaamatta syyshyssy vaihtuukin myös jouluhyssyksi. Kaikenlainen pehmeä ja tunnelmallinen joulupuuhailu on minusta ihanaa, mutta siitä ajatuksesta, että joulu merkitsisi myös jonkinlaista suorittamista ja stressiä, en pidä yhtään. Joulu ja suorittaminen eivät minusta kerta kaikkiaan sovi yhteen. Jouluun liittyy tietysti meilläkin kaikenlaista puuhastelua korttiaskarteluista keittiöhyörinään ja pakettien käärimisiin, ja myös joulusiivous on meillä tärkeä siirtymäriitti, joka tuo joulun tullessaan. Tärkeää kuitenkin on, että kaikki puuhastelu on mukavaa ja että myös joulusiivous mitoitetaan voimien ja kulloistenkin tuulien mukaan. Joulu tulee tekemisen ja tunnelmoinnin sopivassa tasapainossa, ei pakkomielteiden ja ahdistuksen kurimuksessa.

Ehkä juuri tästä johtuen – yhtäältä joulupuuhaihastuksestani ja toisaalta joulustressikammostani – myös joulukirjamieltymykseni ovat juuri sellaiset kuin ovat. Ja niin, tietenkin suosittelen näitä kirjarakkauksiani mielelläni myös muille, yhä uudestaan ja uudestaan :) Rakkaimpia ja tärkeimpiä tunnelmointikirjojani ovat Astrid Lindgrenin iki-ihana Joulukertomuksia ja nämä muut vanhan ajan joulua ihanasti henkivät ihanuudet. Myös Pappilan Marja joulu on aina vain yhtä ihana. Ihanaa näissä kirjoissa on tietenkin se, että niissä havisee menneiden aikojen hellivä estetiikka, mutta myös se, että tekeminen ja tunnelmat kietoutuvat niissä usein tiiviisti yhteen ja kaikki on yhtä suloista piparkakuntuoksua ja somien joulusalaisuuksien sipitystä ja supatusta...  

Entisajan lumoa tarjoilevien kertomusten (ja kuvien, ah Ilon!) ohella pidän paljon myös sellaisista joulukirjoista, joissa joulu tulee ennen kaikkea ilman suurempaa vaivaa ja ahdistusta, sillä tavalla pehmeästi ja leppoisasti, tepsuttelee tupaan vaikka kaikki olisi vähän niin ja näin. Samalla korostuu usein sekin, että joulun ei tarvitse merkitä hillitöntä kulutusjuhlaa. Näissäkin kirjoissa jouluun toki valmistaudutaan, mutta ne välittävät silti juuri sitä ajatusta, että joulu tulee ilman stressiä ja ahdistusta ja suuria rahavuoria.

Esimerkiksi Maikki Harjanteen Mintun joulukirjassa (1989) nuuhkitaan lämminhenkisen boheemiin Minttu-henkeen juuri sopivasti, onko matoissa pölyä – jos ei ole, niin turha siivota. Ihanaa on myös se, miten yksinkertaisesti joulu ja joulun tunnelmat kirjassa syntyvät: laatikollisesta omenia, palasta kartonkia ja kerroksesta punaista maalia, itsekeitetyistä karamelleista ja keittiön kattoon ripustetuista piparkakkusydämistä. Ja äidin paras joululahja on tietysti se, että ehtii vähän loikoillakin, kun kaikki tekevät puuhista osansa.

 - Maikki Harjanne: Mintun joulukirja -

Ja Sven Nordqvistin aina yhtä mainiossa teoksessa Viiru ja Pesonen saavat jouluvieraita (1988) ukko Pesonen teloo jalkansa pahaksi onneksi juuri aatonaattona, kun kaikki on vielä tekemättä: kuusi hakematta ja kaupassa käymättä. Mutta kylläpä vain ukolle ja kissalle silti tulee kuin tuleekin joulu. Kissa siivoaa (juu, ainakin sinnepäin), ja muutama piparikin saadaan jäljelle jääneestä taikinapalasta loihdittua. Kissaa kyllä tietysti harmittaa, kun kotoa löytyy vain perunoita ja porkkanoita ja sardiineja ja kinkut ja lipeäkalat ja joulumakkarat uhkaavat jäädä kokonaan saamatta. Mutta kuinkas käy? Naapurinpoika osuu aattona paikalle, ja sana Pesosen kipeästä jalasta lähtee nopeasti kiertämään... Eikä aikaakaan, kun ukolla ja Pesosella on kuin onkin notkuva joulupöytä ja jouluilo ylimmillään. Kuusikin on tehty ihan itse pitkästä rimasta ja aiemmin metsästä haetuista havuista, ja kyllä sitä kelpaa ihastella vaikka se on ehkä koristeltukin vähän miten sattuu. Ja yhdet pienet lahjatkin ukolla ja kissalla on aattoiltana toisilleen antaa. Nordqvistin ihana kirja näyttää juuri sen, että joulu voi hyvinkin olla myös sellainen vähän mitenkuten rakennettu ja samalla senkin, että joulumieli on ihan oikeaa hyväntahtoisuutta ja että siellä, missä sitä oikeaa joulumieltä on, on kyllä aina myös ihan oikea joulu.

- Sven Nordqvist: Viiru ja Pesonen saavat jouluvieraita -

Ja vielä: Tove Janssonin kertomuskokoelmaan Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia (1962) sisältyy myös viisas kertomus Joulukuusi. Muumithan nukkuvat tunnetusti talviunta eivätkä siksikään tiedä joulusta mitään. Mutta kuinkas nyt käy: kiireinen ja kiukkuinen Hemuli herättää muumit makeilta uniltaan, koska joulu tulee aivan minä hetkenä hyvänsä. Ensimmäisenä Hemulin tiuskintaan herää Muumipeikko, joka tietysti pelästyy: mikä se sellainen kamala joulu on, jota varten pitää niin kovasti ja kiireesti valmistautua. Hemulilta, tämän tädiltä ja Kampsulta uniltaan kiskotut muumiparat keräilevät kaikenlaisia kummallisia tiedonmurusia ja saavat tietää, että joulua varten tarvitaan kuusi, joka täytyy myös pukea, ja tietysti ruokaa niin että äiti jo kysyy huolestuneena [m]ahtaakahon joulu olla hyvin nälkäinen ja lahjoja, niin, [j]oka vuosi aina vain yhä enemmän ja enemmän lahjoja! Muumeja mokoma vaatelias joulu ihan tosissaan hirvittää, mutta eipä se sitten niin kovin vihainen taida ollakaan... Ainakaan mitään kamalaa ei sittenkään tapahdu. Pikku Nyyti siellä vain sukulaisineen iloitsee muumien laittamasta joulusta, ja vaikka joulun merkitys ei ehkä muumeille ihan valkenekaan, ymmärtävät he kuitenkin jotakin aika olennaista, mitä muutamat muut ehkä eivät...

– Missään tapauksessa minä en enää pelkää joulua, sanoi Muumipeikko. – Hemuli ja Kampsu ja täti ovat varmaankin käsittäneet koko jutun jollakin tavoin väärin.

Siltä minustakin tuntuu – että Hemuli ja Kampsu ja täti tosiaan ovat käsittäneet koko jutun väärin. Ei joulun pidä olla läkähtynyttä ja kiukkuista paikasta toiseen juoksemista vaan iloista ja onnellista ja rauhallista odottamista, kullekin omimmalla tavalla. Yksi tekee enemmän, toinen vähemmän, mutta olennaisinta lienee se, että tekee juuri sitä mikä itselle sen joulun tuo ja että tekee tekemisensä ennen kaikkea ahdistumatta.

Siispä: ensimmäisen adventtiviikonlopun lähestyessä ja joulun hiljalleen yhä lähemmäksi hiipiessä toivotan teille kaikille lukijoilleni oikein leppoisaa ja tunnelmallista joulunodotusta!

*****

PS. Leppoisan joulunodotuksen bonusvinkit:

Jos et jaksa siivota, tee niinkuin Barbi Hannele Huovin ja Jukka Lemmetyn Urpon ja Turpon joulussa: kuljeskele huoneissa ja suihkuttele ilmaan pesuainetta. Kuten Barbi sanoo: Talvella on pimeää. Kukaan ei näe, onko täällä siivottu vai ei. --- Tärkeintä on puhdas ja raikas tuoksu.

Toisen vinkkikuningattaren tarjoavat Martat Martan joulukirjassa:

Siivoa komero, jos aiot viettää siellä joulun.

Kannattaa muistaa :)

Vanhan ajan joulua lapsille ja lapsenmielisille

Ihanaa, että joulu jo kurkkii nurkan takana. Sieltä se hiipii, niin kuin jokainen vuosi, aina yhtä suloisena ja salaisuuksientäyteisenä, hämynä ja valona. Joulun lähestymisen tuntee aina yhtä ihanasti myös siitä, että saa alkaa lukea lapsille joulukirjoja. Meillä joulukirjojen vuoro alkaa yleensä viimeistään marraskuussa, jolloin alamme hiljakseen lukea niitä muiden kirjojen lomassa. Ehkäpä arvaattekin, että näistä ihanuuksista iloitsee vuosi toisensa jälkeen myös äiti itse. Jos ja kun lapset kasvavat näistä yli, ainakin hetkeksi, luen näitä rakkaita kirjoja kai itselleni. Ja saattaa tietysti olla, että sellaista itseksenilukua sattuu toisinaan jo nyt...

Meillä on tietyt joulunodotuskirjat, joita luemme vuosi toisensa jälkeen – myös siksi, että ne ovat tärkeitä minulle itselleni. Tuntuu, että joulunodotuksesta puuttuu jotakin hyvin tärkeää ilman tiettyjä lumoavia lukukokemuksia... Niinpä niin, rakkaat joulukirjat tuovat osaltaan joulun luoksemme ja antavat mielen levätä joulun suloisessa sadussa ja ihanassa todessa. Monille omille joulukirjarakkauksilleni on yhteistä se (kas kummaa!) että ne kuvaavat entisiä, ihania aikoja – menneiden aikojen lumo puhuttelee aina vain. Se kaikkein rakkain joulukirjani saanee pian oman kirjoitelmansa, mutta nyt tahdon jo viivähtää muutamassa muussa joulukirjarakkaudessani. Ja rohkenenpa uskoa, että näistä teoksista on viehättynyt myös jokunen muu...

Sven Nordqvist: Joulupuuro (1986)

Monet varmasti tuntevat Sven Nordqvistin ainakin tämän lempeän sympaattisista Viiru ja Pesonen -kirjoista, joissa puuhailevat valloittava partaukko Pesonen ja tämän vekkuli kissa Viiru. Viirut ja Pesoset ovat valloittavia, lempeän hykerryttäviä teoksia, ja sellainen on myös tämä ihana tonttutarina nimeltään Joulupuuro (ruotsinkielinen alkuteos Julgröten vuodelta 1986). Kohtasin tämän kirjan jokunen vuosi sitten, ja se oli totisesti rakkautta ensi silmäyksellä: joulunaikaa ja tonttutaikaa, ihanaa ihanaa!

Joulupuurossa vietetään jouluaattoa maalla, ja on suunnilleen sadan vuoden takainen ihana aika. Juhlahumu hulmuaa, kun talon isäntäväki saa sukulaisia kaupungista, ja kaikki nauttivat joulun runsaasta ateriasta ja odottavat Joulupukkia. Mutta nurkissa häärää salavihkaa myös tonttuperhe: on tonttu-ukko vaimoineen ja lapsineen, ja mahtuupa joukkoon oikein komean kurttuinen tonttuvaarikin. Tontut viettävät omaa jouluaan salaisessa tuvassaan, keittävät erityistä joulukeittoa ja juovat ihmeellistä olutta, joka on ”sen makeampaa ja miedompaa, mitä nuorempi sitä juo, ja sen vahvempaa ja karvaampaa, mitä iäkkäämpi sitä nauttii”. Melkoisen metka juoma!

Joulu on siis ihanaa ja ilo ylimmillään, mutta tonttumuorilla on pulma. ”Tonttumuorit nimittäin tietävät kaiken”, ja niinpä muori nytkin tietää mitä kerrassaan kamalaa on tapahtumassa. Voi sentään mitä siitä seuraisikaan, jos talonväki tosiaan unohtaisi sen tonttu-ukolle niin tärkeän joulupuuron... Kyllä nyt muorin metkuja totisesti tarvitaan!

Siinä se, Joulupukki tai naapurin Pentti...

Niinpä niin, ihmiset ovat viime vuosina kovasti hössöttäneet siitä pukinkuvatuksesta, joka onkin vain naapurin Pentti pukeutuneena punaisiin vaatteisiin ja valkoiseen partaan... ”Mitä? Mikä villitys se on olevinaan...” mutisee siihen tonttuvaari. Tonttu-ukkoakin mokoma otus huvittaa: ”Eipä ole kummoinen tonttu, kun ei edes tiedä, ovatko lapset olleet kilttejä vai eivät. Kuulitko vaari, hänen piti oikein kysyä, onko täällä kilttejä lapsia.” Joulupukkiuskoa tämä saattaa siis hivenen horjuttaa, mutta toisaalta, kyllähän tuon tonttuvaarin rutinan ja tonttu-ukon mutinan hyvin ymmärtääkin... Ja niin kuin Nordqvistin kerronta aina, myös tässä se on sittenkin lempeän hyväntahtoista. Nordqvistin kerronta on minusta aina yhtä hienoa ja taidokasta – samaan aikaan sekä hykerryttävän humoristista että syvällisen ajatuksekasta.

 

Kirsti Manninen & Pirkko Kanerva: Olipa kerran joulu (1995)

Kirsti Mannisen ja Pirkko Kanervan Olipa kerran joulu – Lasten joulunviettoa viime vuosisadan Suomessa (1995) kertoo nimensä mukaisesti lasten joulusta viime vuosisadalla, uudelta vuosituhanneltamme katsoen siis 1800-luvulla.

Joulua odottavat sekä kartanon tytär Anna että torpan poika Matti, jotka ovat molemmat kuusivuotiaita. Ihana joulunodotus alkaa sekä kartanossa että torpassa jo syksyllä: Anna käärii jouluomenia silkkipaperiin ja Matti valikoi pussiin suurimpia kaurajyviä, Rusko-hepan joulukauroja. Kartanon jouluvalmisteluihin kuuluu myös kynttilöiden valamista ja piparkakkujen leipomista, ja kulkeepa Anna-tyttönen Lucia-neitonakin ja pääsee myös kaupunkiin joulukorttiostoksille. Torpassa tehdään joulumakkaroita ja jouluolutta, ja Matti saa rakennella vaarin kanssa himmeliä. Ja kun Anna pääsee kaupunkiin, pääsee Mattikin kirkonkylään joulumarkkinoille, joilla näkee myös Tiernapojat. Jouluaattona kartanon salissa tuikkii ihana joulukuusi, ja torpan lattialla on puhtaat jouluoljet. Kiireinen Joulupukki viskaa lahjoja sekä kartanoon että torppaan, ja lapset ovat lahjoistaan tietysti ihastuksissaan. Jouluaamuna mennään reellä kirkkoon ja tapaninpäivänä leikitään iloisia leikkejä.

Jouluaatto!

Pieneen kirjaan on saatu paljon tietoa entisaikojen joulusta ilman että se tuntuu liian täydeltä. Erityisesti pidän tässä myös sukupolvien ketjusta, siitä kuinka Anna puuhailee fammun ja Matti vaarin kanssa. Ihana kirja! Anna ja Matti elävät ihania entisaikoja myös teoksessa Kauan sitten – Lasten elämää viime vuosisadan Suomessa (1994), joka sekin on hienoa historiatietoa tulvillaan.

Mauri Kunnas: Koiramäen talvi (1988)

Mauri Kunnaksen Koiramäen talvi (1988) ei ole varsinainen joulukirja, mutta sopii silti erinomaisen hyvin luettavaksi joulunalusaikaan. Teos alkaa syysaamujen pimeästä ja päättyy pääsiäiseen, kevään koittoon. Ja syksyn ja kevään välille mahtuu koko ihana talvi: lumet ja pakkaset ja tietysti vuoden kohokohta, joulu.

 

Tähän, kuten kaikkiin Kunnakseen kiehtoviin Koiramäki-kirjoihin, mahtuu valtavasti tietoa entisaikojen elämästä. Ja tämä on nimenomaan sitä kansan elämää: Koiramäki on kaiketi jokseenkin vauras entisaikojen talo, mutta elämä on yksinkertaista ja työntäyteistä. Aamut alkavat kylminä ja koleina, ja päiviin ja iltoihin mahtuu askarta askareen perään. Eläimet pitää hoitaa talvellakin ja ruokaa laittaa ja pyykit pestä. Eikä se pirttikään ilman polttopuita lämpene. Myös joulun valmisteleminen on puuhakasta: Koiramäessäkin valetaan kynttilöitä ja siivotaan ja leivotaan leipää ja pannaan olutta. Mutta kylläpä vain sitten jouluna kelpaa, kun ruokakin saa olla pöydässä koko yön. Ja tottakai myös Koiramäen väki lähtee joulukirkkoon. Joulunaikaan mahtuu myös oljilla leikkimistä ja uudenvuoden taikoja ja lopuksi vielä oikein kamala sarvipää, nuuttipukki. Joulun jälkeen alkaa taas aherrus, mutta sittenpä mennäänkin jo kevättä kohti.

Joulun ihanaa juhlaa.

Kunnaksen Koiramäki-kirjat kaikkiaan ovat hieno kulttuuriteko, historian ja perinteiden kertomista lapsia (ja aikuisia!) kiehtovassa muodossa. Suurkiitos Kunnakselle!

Elsa Beskow: Petterin ja Lotan joulu (1947)

Ja viimeisimpänä mutta samalla ihanimpana vielä tämä: ihanan Elsa Beskowin ihana Petterin ja Lotan joulu (ruotsinkielinen alkuteos Petters och Lottas jul vuodelta 1947). Oi tätä hurmaavaa tarinaa hurmaavine kuvineen: metsänväristä Täti Vihreää, piparkakunväristä Täti Ruskeaa ja satujenväristä Täti Sinipunaista ja tietysti somia, suloisia Petteriä ja Lottaa...

Monenmoista jouluhyörinää hääritään myös tätien talossa: siivotaan, paistetaan piparkakkuja ja tietysti supatellaan joulun pieniä ja suuria salaisuuksia. Setä Sinisen kanssa haetaan metsästä joulukuusi ja vähän eksytäänkin, mutta lopulta päästään sentään onnellisesti takaisin kotiin. Aattona kuusi hohtaa ihanaa joulua ja sen ympärillä tanssitaan joulun iloisia tansseja. Vaan kas, juuri kun ollaan käymässä joulupöytään, huoneeseen tömisteleekin oikea Joulupukki, semmoinen hirmuinen sarviotus jota kyllä väkisinkin pelästyy. Mutta lahjoja se antaa ja kaikeksi ihmeeksi juuri sellaisia kuin Petteri ja Lotta ovat toivoneetkin. Vaan kuinkas käykään seuraavana jouluna? Tuleeko Joulupukkeja kenties yhden sijasta kaksi? Ainakin tuo seuraava jouluaatto on Petterin ja Lotan mielestä ”melkein hauskempi kuin edellinen, sillä nyt he eivät olleet ainoastaan saaneet lahjoja vaan myöskin antaneet niitä.” Tähän hienoon viisauteen tämän kirjan ihanuus onkin ehkä paikallaan pysäyttää.

 Piparkakkupuuhia ja muuta hyörinää.

Niin kuin kuvakirjoissa ainakin, myös näissä kaikissa kuvitus on keskeinen osa lukuelämystä. Nordqvist on erittäin etevä kuvittaja, jonka hahmoissa on aina sitä jotakin: pilkettä ja luonnetta. Kunnaksen koiraveitikat ja kuvituksen runsaus ja yksityiskohtaisuus ihastuttavat nekin aina vain, ja Kanervan kuvitus välittää sekin ihanasti entisaikojen joulua. Mutta oi, suosikkini on kyllä sittenkin Elsa Beskow – hänen kauniita kuviaan voisin katsella lakkaamatta, toivoa kuvien suloiseen maailmaan myös itseni, käyskentelemään kenties Täti Sinipunaisen ihanassa leningissä tai paistamaan piparkakkuja Täti Ruskean kauniissa keittiössä tai keräämään Täti Vihreänä kevättä hehkuvia vuokkoja...

Mutta nytpä on kevääseen vielä runsaasti aikaa. On joulun satujen ja piparkakkujen ihana aika. Viikon päästä on jo ensimmäinen adventti. Joulu kuiskuttelee jo, kyllä vain!