Historian tuulahduksia, toden ja sepitteen rajoja ja ihmisen kaipuuta

Ajan rajallisuus ja kirjoitusten (välttämätön) priorisointi toistensa yli saattaa toisinaan aiheuttaa sen surullisen murheen, että moni esille pääsemisen ansaitseva kirja palautuu kirjastoon, siirtyy takaisin hyllyyn tai vähintään hautautuu muiden kirjojen alle ennen kuin niistä ehtii ryhtyä kirjoittamaan. Kirjoituksen tekemiseen ei aina riitä aikaa eikä energiaa vaikka niin toivoisikin, eikä aina kai kerta kaikkiaan voi kirjoittaa.

Päätin, että viivähtelen hetken muutamissa viime kuukausina lukemissani teoksissa, joista kyllä olisi kirjoitettavaa kokonaisenkin kirjoituksen verran mutta joista en nyt kaiken muun keskellä ole ehtinyt kirjoittaa niin keskittyneesti kuin ne toki ansaitsisivat. Haluan kuitenkin jättää näistäkin teoksista kamarini seinälle edes pienen muistijäljen. Siispä: pieniä viivähdyksiä talven ja kevättalven lukukokemuksiini.

Kuvasta puuttuvat Hertta ja Akvarelleja Engelin kaupungista,
joita joku onnellinen kirjaston asiakas lukee kenties juuri nyt.

Heidi Köngäs: Hertta (2015)

Hertta ja Hertan aate. Politiikkaa ja intohimoa ja jotakin tärkeää, josta täytyy luopua. Muistan, miten Hertta oli ensin kiinnostanut minua, sitten ei kuitenkaan, sitten taas kyllä. Olin lukenut siitä muutamia arvioita, jotka kehystivät hieman ristiriitaisia odotuksiani. Kuinka kävisi? Veisikö Hertta minulta jalat alta vai jäisinkö tylsästi pystyyn? Ainekset hurmaantumiselle periaatteessa olivat: historia, aate, naisen palo. Mutta ei, vaikka tarina puhutteli, kerronta ei yltänyt koskettamaan niin paljon kuin olisin toivonut. Olisin tahtonut, että Hertta olisi palanut, liekehtinyt, hehkunut, ollut jotenkin elävämpi. Ehkä tahdoin epäreilusti liikaa? En tiedä. Niin tai näin, Hertta ei saanut minua liekkeihin vaikka niin ehkä toivoin, mutta se ansaitsee kuitenkin kiitoksen siitä, että se sai minut ajattelemaan historian lehtiä ja aatteiden arvoa ja sitä, kuinka ihmisen keskeneräisyys tahtoo näkyä kaikessa mitä hän tekee ja kuinka vaikeaa on tehdä kaikin puolin oikein, edes itselleen. Eipä ihan vähän sekään. Minun kohdallani sisältö toimi siis paremmin kuin muoto ja teki kyllä kirjasta ehdottomasti lukemisen arvoisen. Niin ja tietysti: mikä on totta ja mikä ei? No tuota, historiallinen romaani ei ole historiankirjoitusta, se on tulkintaa ja mahdollisuuksia, tutkiskelevaa leikittelyä sillä miten olisi voinut olla. ”Tosi” saa antaa periksi romaanin omalle maailmalle, jos kirjailija niin tahtoo. Ja miten lienee, tietääköhän sitä "totta" kaikistellen kukaan?

Helena Sinervo: Runoilijan talossa (2004)

Eeva-Liisa Manner, vuosi 1971. Talo, jonka katto on romahtanut. Lyhyitä lukuja, joiden alussa kerrotaan mitä niissä tapahtuu. Elämä, rakkaus, taide. Minäkertoja joka venyttelee elämäkerran olemusta tai ehkä paremminkin kirjailija joka leikkii omaelämäkerrallista kerrontaa jota se ei tietenkään ole. Aikoinaan tästä taisi nousta jonkinlainen kohukin, mietittiin miten kirjailija saa todellisesta henkilöstä kirjoittaa. Niin, eihän kukaan tietenkään oikeasti toisen ihmisen mieleen pääse. Kukaan ei voi olla mikään muu minä kuin se joka on. Olemme siis jälleen toden ja sepitteen rajoilla ja riitamailla, jos niin halutaan. Mutta toisaalta, kysyn taas että eikös kirjallisuuden ydin ole juuri se tutkiskeleva leikki. Todellisten henkilöiden kohdalla on tietysti myös niitä eettisiä ongelmia, ja nehän ne taisivat sen kohunkin keskiössä olla. Hankalaa, kyllä. Minulle tämä teos oli joka tapauksessa hieno. Eeva-Liisan ja Helenan ajatukset ja sanat sekoittuvat minussa varmasti toisiinsa, mutta Eeva-Liisa joka Helenan kirjoittamana minulle puhuu, sanoo paljon sellaista mistä pidän. Hänellä on kaunis ääni ja viisaita, syviä ajatuksia. Kirja on omani, selailen sitä juuri nyt ja koetan valita sitaattia. Mutta kas, päätän etten valitse mitään. Siksi, että ne olisivat vähän liiankin hyviä.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista (2016)

Akvarelleja. Vuosi 1816. Nyt vasta huomaan, että siitä on tasan kaksisataa vuotta! Niin, Johan Carl Ludvig Engel Helsinkiä piirtämässä. Suunnitellut kuusi vuotta, jotka hiljalleen kasvavat elämänmittaiseksi viipymiseksi niin että lopulta on jo vuosi 1840. Elämäntehtävä ja elämä. Runolliset fragmentit. Niin: päiväkirja. Ei kun yöpäiväkirja. Historia, tässäkin, mutta myös se sepite. Voi niin. Ja koska pidän erityisen paljon juuri katkelmista, siitä miten elämäntarina kulkee hetkissä joiden välille usein jää paljonkin tyhjää, tämä teos ihastuttaa minua suuresti. Niinpä tämä on myös teos, johon varmasti palaan. Ja voi, tähän tahtoisin kyllä sitaatin, ehdottomasti, mutta sitä ei nyt ole, koska kirja on jo aikaa sitten palautunut kirjastoon. Niin ja se tosi, taas? Riemastuttavaa! Todellisuutta, varmastikin. Ja kirjailijan kekseliäisyyttä, tietenkin niin. Tahtoisin, että minulla olisi tämä myös nyt.

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (2013)

Toimittaja, joka eräänä päivänä jättää päivätyönsä ja lähtee Japaniin tuhat vuotta sitten eläneen hovinaisen jäljille. Teos, joka syntyy tutkimusretkistä hovinaisen elämään ja maailmaan ja samalla niihin omiinkin. Tulkintoja ja ajatusten kyseleväisiä liikeratoja, tietenkin. Ja kirsikankukkia, teetä, ajattomuutta. Ennen kaikkea ihana osoitus siitä, että myös näin voi kirjoittaa, lajeja sujuvasti sekoitellen, ja tehdä sen niin että se toimii. Ihanaa on sekin, että tällaiselle teokselle löytyy varmasti monenlaisia oikeita lukijoita: niitä, jotka innostuvat Japanista, historiasta, kirjallisuudentutkimuksesta, ylipäätään tutkimuksesta, tarinoista, omakohtaisuudesta ja/tai uskalluksesta tehdä toisin ja itselle oikein. Minua hymyilyttää ja hykerryttää ja ajattelenpa sitäkin, että toisinaan kirjat todellakin odottavat juuri sitä oikeaa lukuhetkeä. Siispä, asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin: Kirjat, jotka vievät mukanaan. Se, että voi tehdä toisin. Se, että voi tehdä niin kuin hyvältä tuntuu (niin, kyllä voi, vaikka vähän hävettäisikin ja arveluttaisi). Se, että juuri se saattaa myös olla se oikea vaihtoehto. (Ja Mia, arvaa mitä? Taidan liimailla vähän niitä post it -lappuja sinne tänne, eihän sitä koskaan tiedä millainen voima niissä on ;))

Johanna Venho: Kaukana jossain onnenmaa (2015)

Kaipuu. Ihmisen kurkottelu kohti jotakin, jossa kaikki on paremmin. Pyrkimys ymmärtää onnea ja yritys tavoitella sitä. Johanna Venhon kerronta on kaunista, viisasta ja vaivatonta, ja aion ehdottomasti lukea myös Syntysanat (2011), joka on minulla edelleen lukematta. Ihana kirja, joka jää mieleeni hetkinä, joina istuin kynttilähämärissä sinä viikonloppuna kun meillä riehui vatsatauti, työpöytäni oli kaaosta täynnä ja nukuimme katkonaisesti viritellyillä petipaikoilla. Siis: viikonloppu oli hieman raskas, kirja ei, se oli osa levollisempia hämäränhetkiä ja tarjosi lukuelämyksen, joka sai ajattelemaan myös kirjoittamista. Luulisin, että muistan ainakin jonkin aikaa myös Kaarinan ja Oton, äidin ja pojan, ja vuosikymmenen jona sekä Venho että minä että Otto olemme syntyneet ja joka siksi kulkee meissä mukana aivan erityisellä tavalla. Entä se onni, niin. Kaukana jossain onnenmaa. Siellä se onni on, jossakin, odottaa. Tai ehkä sen ymmärtää, jos siitä kirjoittaa.

Voiko kirjoittamista opettaa/oppia?

Keskiviikkona postilaatikkoon pudotetussa Parnassossa (3/2014) oli Johanna Venhon artikkeli ”Lukijan viettelemisestä”. Artikkelin alaotsikkona kuuluu kiivastakin keskustelua aika ajoin herättelevä kysymys ”Voiko kirjoittamista oppia?” Venho luotaa artikkelissaan siihen (etupäässä angloamerikkalaiseen) kirjateollisuuden haaraan, joka suorastaan tulvii oppaita kirjoittamisen opettamiseen ja oppimiseen. Artikkeli oli minusta hyvin mielenkiintoinen – olenhan itsekin tahollani pohtinut tätä kysymystä kerran jos toisenkin ja toki myös tullut pohdinnoissani jonkinlaiseen (ainakin toistaiseksi voimassa olevaan) tulokseen. Ajattelen, että kirjoittamista voi – ja pitääkin – oppia, mutta opinpolku voi eri kirjoittajilla olla hyvinkin erilainen. Tärkeintä minusta(kin) on joka tapauksessa – yllätys yllätys – lukeminen ja kirjoittaminen.

En itse ole toistaiseksi juurikaan lukenut varsinaisia kirjoittamisen oppaita, mutta kylläkin kirjoituksia kirjoittajuudesta ja kirjoittajana/kirjailijana olemisesta. Toki olen lukenut myös muutamia opastavia opuksia, mm. Mika Waltarin ikivihreän klassikon Aiotko kirjailijaksi?, mutta ns. ”tehtäväkirjojen” harjoitukset eivät ole minua juurikaan kiinnostaneet, enkä ole kokenut niitä tarvitsevani. Tekeminen opettaa parhaiten, mutta tehtävänsä voi ehkä laatia myös itse. En myöskään tähän asti ole osallistunut minkäänlaiseen kirjoittajakoulutukseen, vaikka kirjoittaminen onkin minulle myös tavoitteellinen harrastus.

Syksyllä olen kuitenkin aloittamassa ensimmäiset kirjoittamisen opintoni ja olen innoissani: uskon, että avoimen yliopiston opinnot ovat mielenkiintoiset, monipuoliset ja antoisat, ja luovat ajatuksiini uusia liikehtiviä ratoja. Tunnustan silti, että olen aiemmin ollut kirjoittamisen opintojen suhteen myös skeptinen: olen miettinyt juurikin tuota kysymystä ”voiko kirjoittamista oppia” tai pikemminkin se on ollut muodossa ”voiko kirjoittamista opettaa”. Sittemmin olen kuitenkin todennut, että luultavasti voi – tosin ehkä kyse ei ole niinkään kirjoittamisen opettamisesta sinänsä kuin välineiden tarjoamisesta oman kirjoittamisen ja syntyvien tekstien tarkasteluun. Omaa ääntä ja sanottavaa kukaan tuskin voi toiselle antaa, mutta rohkeutta ja työstämisen välineitä kyllä. Esimerkiksi erilaiset kirjoittajaopinnot ja -ryhmät saattavat hyvinkin saada omille teksteille helposti sokeutuvia silmiä avautumaan ja – mikä ehkä tärkeintä – tarjota tärkeää vertaistukea sitä kaipaaville. Myös oppaista ja muista kirjoittamista käsittelevistä opuksista saattaa parhaimmillaan saada uutta intoa ja puhtia puuhiinsa, ikään kuin kirjallista vertaistukea siis. Kirjoittajat, jotka itse opettavat – kuten Venho – saavat oppaista varmasti myös lisää ideoita omien, väistämättä ehtyvien ajatustensa jatkoksi.

En kuitenkaan usko, että kirjoittajakoulutus saati –oppaat olisivat kenellekään oikotie onneen. Ne molemmat voivat olla parhaimmillaan hyvin antoisia, mutta eivät ne välttämättä taivaita avaa. Teknisestikin taitavan kirjoittajan voi lopulta olla hankala kirjoittaa, ellei hänellä ole sanottavaa – tärkeintä siis varmasti on, että haluaa kirjoituksellaan jotakin sanoa. Mutta ei pelkkä sanomisen vimmakaan yksin riitä, jos kehittyä tahtoo. Rohkenisin väittää, että täytyy myös tuntea kirjallisuutta ja olla halukas oppimaan yhä paremmaksi kirjoittajaksi, vaikkapa sitten niitä opasopuksia lukemalla ja/tai kirjoittajakoulutuksiin ja -ryhmiin osallistumalla - mutta ennen kaikkea kirjoittamalla, kirjoittamalla ja kirjoittamalla sekä lukemalla, lukemalla ja lukemalla.

Kirjoittajakoulutusta ja oppikirjojen lukemista kylläkin myös kritisoidaan. Venhokin sivuaa aihetta artikkelissaan kysymällä "tuottaako kirjoittajakoulutus ja oppikirjojen lukeminen vain kirjallisia broilereita" ja vastaamalla, että kärjistys on turha. Broilerikeskustelu viittaa tässä kirjoittajien liialliseen tekniseen taitavuuteen, joka tuottaa turhan viilattuja, lukijoille etäisiä teoksia. Toisaalta olen kuullut sellaistakin rutinaa, että "kaikki" kirjoittavat koulutusten takia nykyään samalla tavalla, so. tasaisen tasapaksuja ja ennen kaikkea helppolukuisia tarinoita. Voikin olla, että jotkut koulutustahot pyrkivät muokkaamaan oppilaistaan mukavalukuisia lukuromaaneja tehtailevia sanailijoita, jotka välttävät teoksissaan turhaa "vaikeutta".  Tällaisille romaaneille on siinä tapauksessa kuitenkin varmasti tarvetta: ne vastaavat luultavasti suoraan kysyntään. Osa koulutuksista taas saattaa hyvinkin tähdätä myös tekniseen taituruuteen, mutta en nyt ihan broilereista ehkä puhuisi: parhaimmillaan koulutuksissa kehittyy varmasti kirjoittajia, joilla on kykyä ja halua myös ravistella kirjoittamisen rajoja ja tuoda kirjallisuuteen jotakin uutta - useimmiten kuitenkin lähinnä luomisen ilosta eikä vain teknisen kikkailun itsetarkoituksessa. Vai onko esimerkiksi Kriittistä korkeakoulua käynyt Maija Muinonen muka joku tehotuotettu ja kikkaileva broileri? Ei todellakaan, vaan hienon esikoisteoksen kirjoittanut sanataiteilija - Mustat paperit (2013) ei suinkaan suotta kerännyt sitä kiitosta, jota se sai. Ja enpä tiedä, en ehkä sentään menisi nimittelemään broileriksi yhtään ketään. Enkä kyllä ihan tasapaksuksikaan. Omalla äänellään ja omalla tavallaan jokainen kirjoittaa, vaikka opastusta matkan varrella saisikin.

Niin, minulla ei tosiaan toistaiseksi ole omakohtaista kokemusta kirjoittajaopinnoista, vaan kaikki niitä koskevat ajatukseni perustuvat luetun ja kuulostellun pohjalta rakentuneisiin vaikutelmiin. Nähtäväksi jää, tulenko syksyllä alkavien opintojeni lisäksi hakeutumaan oppiin myös toisaalle. Joka tapauksessa olen sitä mieltä, että opinhalu on kaiken kehittymisen äiti - opettelee sitten itsekseen tai opettajien johdolla. 

Ja kylläpä vaan se Waltarikin jo aikoinaan sanoi, että

”Ihmeen harvat tulevat ajatelleeksi, että kirjaileminen samoin kuin jokainen muukin ammatti edellyttää harjaantumista ja välttämättömiä perustietoja. Ei ole olemassa synnynnäisiä kirjailijoita. Lahjakkuuden korvaamattoman avun ihminen voi ehkä omata jo syntyessään, mutta pelkkä lahjakkuus ei suinkaan riitä kirjailijaksi tulemiseen. Toisten on helpompi oppia kirjoittamaan, toisten vaikeampi, mutta kirjoittamisen taito on jokaisen kirjailijan itse itselleen kehitettävä.”

(Mika Waltari 1935: Aiotko kirjailijaksi? – oma painokseni on vuodelta 1994, lainaus sivuilta 16-17.)

Waltarin aikoina ei tainnut vielä juuri kirjoittajakoulutusta tai –oppaita olla, vaan jokaisen kirjailija oli ”yleensä itse opittava ammattinsa” (mt., s. 17). Waltarin oma opus olikin varmaan monelle kirjailevalle lukijalleen tarpeen - ja on yhä. Nykyään on kuitenkin moni asia toisin: kirjoittajakursseja ja opaskirjoja on jo monenlaisia ja varmasti myös monentasoisia. Osa opastuksesta saattaa hyvinkin olla - kuten kritiikki toisinaan kuuluu - sitä ”rahat pois vaan eikä mitään vastinetta” -ainesta. Mutta osa on varmasti myös oikeasti antoisaa ja hyödyllistä. Oppijasta riippuu, minkälaista opastusta kokee tarvitsevansa.

Siteeraan loppuun vielä Venhon haastattelemaa käsikirjoittaja ja romaanikirjailija Vepe Hännistä: 

”Totuus on, että ihminen katsoo aina mieluummin huonon tarinan, joka on hyvin kerrottu, kuin hyvän tarinan, joka on huonosti kerrottu.” 

Tämän itsekin allekirjoitan! Ihannetilanne on, että luettavassa kirjassa (tai katseltavassa elokuvassa/näytelmässä) sekä kerronta että sisältö ovat esteettisesti puhuttelevia. Mutta jos toisesta on joustettava, niin tarinasta. Tämä perustuu varmasti siihenkin, että useimmat tarinat ovat jo tuhannesti kerrotut, mutta sanomisen tapa voi aina olla uusi.

Suosittelen Venhon artikkelia kaikille kirjoittamisesta kiinnostuneille - se sivuaa samoja tuttuja totuuksia siitä, että kirjoittamista oppii lopulta parhaiten lukemalla ja kirjoittamalla, mutta on myös hyvinkin kelpo kooste oppaiden annista ja herättelee mukavasti myös omia asiaa koskevia ajatuksia.

Ajattelemisiin ja kirjoittelemisiin siis - kirjoittaminen on mielenkiintoista matkantekoa!

PS. Ehkäpä pian otan paremmin esille myös tuon jo hitusen siteeraamani Waltarin klassikko-opuksen – muistan kuinka sitä lukiessani keräsin itseeni kuin ikiaikaista viisautta.