L. M. Montgomery: Annan unelmavuodet (1915)

Niitä on niitä sellaisia, sielukirjoja, sydänkirjoja, sisarkirjoja. Kirjoja, jotka ovat kaikkein rakkaimpia, koskettavimpia, omimpia. Hienoja, ansiokkaita, puhuttelevia kirjoja on maailmassa tietenkin valtavasti ja hyvä niin, mutta niitä kaikkein erityisimpiä ei silti ole kuin muutama (tai niin, ehkä sentään hieman enemmän). Joskus joku uusikin kirjallinen kohtaaminen luo sillan sielusta sieluun, mutta ainakin minulla tällaiset kirjat ovat enimmäkseen jo kauan mukana kulkeneita ystäviä, kertomuksia joiden lomaan olen itsekin kerrostunut.

– Kaikki on muuttunut – tai muuttuu pian, sanoi Diana alakuloisesti. – Minusta tuntuu, ettei meillä koskaan enää tule olemaan samanlaista kuin ennen, Anna.

– Me olemme kai tulleet tienristeykseen, virkkoi Anna miettiväisenä. – Ja sitähän ei voi välttää. Luuletko, Diana, että on todella niin ihanaa olla aikuinen kuin me pieninä aina kuvittelimme?

L. M. Montgomeryn ihana Anna-sarja on tietenkin yksi rakkaimmista lukukokemuksistani ja erityisen rakas minulle on juuri tämä sarjan kolmas osa, Annan unelmavuodet. Hieman väsyneet kesäpäivät saivat taas hellivää silittelyä ihanan sielunsisareni seurasta – tästä rakkaasta nuoresta neidosta aikuistumisen kynnyksellä. Niin, ei kai liene ihme että Montgomeryn kirjat ovat niin monelle tärkeitä ja rakkaita: niissä, kuten klassikoissa ainakin, on ajattomuutta, josta lukija kerta toisensa jälkeen löytää myös itsensä. Eikö vain olekin joskus ollut se hetki, kun on tullut aika lähteä kotoa suureen maailmaan ja kun kaikesta entisestä, lapsuudesta ja varhaisesta nuoruudesta, on vähitellen kuin huomaamaattaan irtautunut ja asetellut itseään tulevaisuuden saappaisiin. Ja ne vuodet, juuri ne, miten tärkeitä ne ovatkaan, samaan aikaan kipeitä ja huumaavia. Niin: kenestä kerron, Annasta vai itsestäni, ja onko meillä tässä kohtaa edes kovinkaan suurta eroa.

– Ja niiden neljän vuoden kuluttua – mitä sitten?

– Sitten tie taaskin kääntyy, vastasi Anna kevyesti. – Mutkan taakse ei voi katsoa, eikä minulla ole siihen haluakaan. On parempi olla tietämättä mitään.

On aika kiehtovaakin ajatella, miten eri tavalla sitä lukee tätäkin kirjaa nyt kuin ensikerralla joskus kolmisenkymmentä vuotta sitten. Mitä sitä silloin ajatteli aikuistumisesta, josta ei vielä mitään tiennyt. Mitä ajatteli mahdollisista korkeakouluvuosista ja rakkaudesta, mitä ja miten sitä haaveili. Jotakin siitä muistaakin, tietysti. Sitten sitä kasvoi, tuli nuoren neidon ikään ja ne vuodet olivat siinä. Ja nyt, nyt sitä lukee Annaa ja itseään, itseään ja Annaa. Ajattelee mutkiakin, joiden taakse on sittemmin astunut. Kaikkea sitä mitä elämä on mukanaan tuonut. Sitäkin, että mutkia on edessä yhä vielä eikä ollenkaan tiedä, mitä elämässä vielä joskus tapahtuu. No mutta, nyt minä jo karkaan irti unelmavuosista. Ainako minä olen tällainen, karkailen minne sattuu. Vaikka toisaalta, ehkä unelmavuodet ovat myös tässä ja nyt.

Mitä minä Annan unelmavuosista kertoisin? Eihän niistä tarvitse kertoa oikeastaan mitään. Niille, jotka Annan tuntevat, hänen tarinansa on jo tuttu. Niille, jotka eivät, on ehkä parasta jättää vapaus löytää ja hahmotella hänet itse, jos he hänen äärelleen tuntevat vetoa. Mutta niin, jos kuitenkin tämän verran: romanttinen neidonmieli, kirjoittaminen (ja kyllä, epäonnistumisen pelko ja sitten kuitenkin uusi päätös yrittää: [e]päonnistuminen olisi kauhean nöyryyttävää ja [e]n koskaan enää kirjoita kertomusta kunnes kuitenkin [s]en minä teen), omaksi itseksi kasvaminen, haaveet, kirkastumiset, rakkaus...

– --- Voi, silloin kaikki kirkastui minulle – silloin tiesin – mutta luulin sen olevan liian myöhäistä.

– Mutta eipäs ollutkaan, tyttöseni. Tämä päivä korvaa meille kaiken. Se on antanut meille elämämme kauneimman lahjan.

– Tänään on meidän onnemme syntymäpäivä, kuiskasi Anna.

Ja kerta toisensa jälkeen, tässä samassa kohtaa, minä itken onnen ja kerrosteni sekaisia kyyneleitä.

*****

(Jasmiinipensas avaa joka päivä uusia kukkia. 

En millään malttanut olla kuvaamatta tätäkin kirjaa sitä vasten.

Ei kai haittaa, että kuvat hieman toistavat itseään...)

Kesäkuu

Anna polvistui ja katseli silmät ihastuksesta säteillen kesäkuun aamun kirkkauteen. Voi, miten ihmeen kaunista! Miten ihana tämä paikka oli! Entä jos hän todellakin saisi jäädä tänne! Hän päätti kuvitella, että saisi jäädä.

(L. M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet, 1908)


Ja niin kuin monet meistä tietävät, Anna sai: ihanasta Vihervaarasta, jonka pihamaat kesäkuun alkaessa tulvivat kirsikka- ja omenapuiden kukkamerta, tuli hänelle koti. Ja Annasta monelle rakkaista rakkain sielunsisar, niin minullekin.

**********

Niin. On jo kesäkuu. Aina aika yllättää, vaikka sen jo tietää kuinka nopeasti se rientää. Koululaisilla on vielä muutama koulupäivä ennen lomaa. Portaalla kukkivat kesäkukat, samanlaiset niin kuin aina. Ehkä en silti ole tylsä, vaan tiedän vain mistä pidän.

Kamarissa luetaan myös näin kesän alkaessa monia kirjoja samaan aikaan. Hengitetään muun muassa lisää Eeva Kilven runoja ja nautiskellaan Elizabeth Gaskellin Cranfordin naisista. Kesken on edelleen myös eräs pitkään lukupinon päällä keikkunut teos, jonka maailma lumoaa mutta jonka lukeminen silti etenee ihmeen hitaasti. Pian siteeraan (taas) ainakin ihanaa Eevaa.

Ja nyt: kesä! Minä pelkään hieman painavia helteitä, niin kuin aina, mutta ajattelen ilolla hitaita aamuja, sitä että kellosta ei tarvitse niin välittää, vaikka onkin asioita jotka pitää tehdä, ja kaikkea sitä pientä josta kesä syntyy. Haaveilen ensimmäisistä mansikoista, juhannusruusuista ja jasmiininkukkien tuoksusta, mustikkametsistä ja sopivasta määrästä kesäsadetta. Ihana elämä, ihanat vuodenajat, elämässä ja maailmassa. Katsellaan maailmaa Annan tapaan silmät säteillen, kauniiseen kietoutuen. Kuvitelmissakin on joskus ihmeellistä voimaa. Ihanaa kesäkuuta!

Montgomeryn päivä

Ihana marraskuun tyttö, 

Lucy Maud Montgomery (30.11.1874–24.4.1942),

jonakin vuosisadanvaihteen päivänä.

**********

”Paina tämä sydämeesi, lapseni.

Niin kauan kuin voit vähänkin ilahduttaa muita

ja tuoda lohtua heidän elämäänsä,

oma elämäsi on elämisen arvoista.”

Lucy Maud päiväkirjassaan 24.9.1938,

siteeraus Sisko Ylimartimon teoksesta

Anna ja muut ystävämme, Minerva 2008. 

**********

Lämmin ajatus suosikkityttökirjailijalleni siellä jossakin ♥

Pieni marraskuinen kohtaaminen

– Tämä marraskuu on ollut ihmeen hauska kuukausi, sanoi Anna, joka ei ollut koskaan oikein luopunut lapsellisesta tavastaan puhella itsekseen. – Marraskuu on useimmiten ikävä kuukausi. Tuntuu kuin vuosi huomaisi äkkiä olevansa vanha eikä osaisi tehdä muuta kuin surra ja itkeä sitä. Tämä vuosi vanhenee hienosti ja arvokkaasti – aivan kuin komea vanha rouva, joka tietää, että hän voi olla viehättävä vaikka hänellä onkin harmaat hiukset ja ryppyinen iho... On ollut ihania aamuja ja hurmaavia hämyhetkiä.

– Voi Anna, sanoi Katja, jolla hänelläkin oli edelleen tapana puhella sekä itsekseen että erilaisten kirjallisten keskustelukumppanien kanssa, – ei marraskuu ole koskaan ikävä... Joskus, niin kuin tänä vuonna, se on hyvin täysi, mutta aina se on myös pehmeä ja lempeä, hämynä ympärille kääriytyvä... Ja niin, ajattele: vanhana, viehättävänä rouvana marraskuulla on myös vanhan naisen valtava viisaus. Miten paljon se siis tietääkään, marraskuu.

Annan vuorosanat L. M. Montgomery: Anna ystävämme.

Katjan vuorosanat Katjan.

Toivotan ihanaa marraskuun viikonloppua <3

L. M. Montgomery: Sininen linna (1926)

Rakkaus! Kuinka polttavaa, kiduttavaa, kuvaamattoman suloista se olikaan 

– tämä ruumiin ja sielun hurmio!

Toisinaan tarvitsee jotakin sinistä. Sellaista erityisen hellää hellimishoitoa, joka antaa tuuditella itseään jossakin hyvin lempeässä ja pehmeässä. Silloin on hyvä palata vaikkapa L. M. Montgomeryn (1874-1942) Siniseen linnaan (1926), jonka jo ennestään tietää ihanaksi hyväilijäksi – sellaiseksi, jonka suojissa saa tuntea sadunkaltaista syleilyä. Niin, ajoittain kyllä ajattelen, että olen hieman yksitoikkoinen lukija, joka lukee liian paljon samoja vanhoja rakkauksiaan. Ihmekös siis, etten ennätä juuri minkään uuden lukukokemuksen äärelle. Mutta toisaalta: tunnelmointi tutussa maailmassa tekee niin hyvää. Eikä tunnelmavetoista lukijaa yhtään haittaa, vaikka kertomus olisikin läpeensä tuttu ja kaikki juonenkäänteet jo moneen kertaan koettuja – ei, koska hän tunnelmoi. Ja niin, oikeastaan juuri se tuttuus onkin keskeinen osa hellivää elämystä.

Ihana antikvariaattilöytö, Kariston painos vuodelta 1978.

Kun ensimmäinen kerran astuin Siniseen linnaan, olin nuori neito. En enää pieni niin kuin Annojen ja Runotyttöjen aikaan, mutta nuori. Niin, se taisi olla aika tarkalleen puoli elämää sitten. Ja oi, toki olen viivähdellyt linnassa myös sen jälkeen – onhan tämä juuri niitä kirjoja, joihin tuntee vetoa tietynlaisina hetkinä. Ehkä sellaisina, joina kaipaa lohtua ja lupauksia. Sellaisina, joina mielessä värisee. Luulen, että tällä kertaa tarvitsin tämän siksi, että joulu oli loppumaisillaan, pehmeä hämyverho halkeili. Sininen linna sai tehtäväkseen silittää ja hoitaa, näyttää maisemia joissa maailma on kaunis ja hyvä. Voi, niin, Sininen linna on ihan oikea Rakkausromaani: romaani rakkaudesta, niin ihanasta ja romanttisesta. Sellaisesta jota ei melkein ole olemassa mutta on, koska ihmisillä on sydämet ja ehkä myös lempeät kohtalottaret.

Teos kertoo Valancy Stirlingistä, naisesta jonka elämä on ahdasta ja ankeaa, kunnes eräänä päivänä tapahtuu jotakin jonka myötä kaikki muuttuu. Kun tarina alkaa, Valancy on juuri kaksikymmentäyhdeksän vuotta täyttänyt vanhapiika – yksi niistä, joiden ei kaiketi ollut onnistunut saada miestä. Elämä on tyhjää, koti ruma ja sukulaiset rasittavia. Ja Valancy-parka on toki aikuinen, mutta edelleen äitinsä ja sukunsa ankaran komennon alla. Hänellä ei koskaan ole ollut vapautta tehdä pienintäkään omaa päätöstä ja ehkä juuri siksi elämä on tehnyt hänestä myös pelokkaan: hän pelkää äitiään ja kaikkea, jopa tukkalaitteensa muuttamista, koska toiset eivät sitä hyväksyisi. Valancy on onnettoman elämänsä onneton vanki.

Kaiken tämän surullisen ankeuden vastapainoksi Valancylla on kuitenkin Sininen linnansa, unelmien unimaja, jossa hän saa elää ihanaa elämää keskellä kaikkea ihmeellistä ja kaunista. Sinisessä linnassaan Valancy on suloinen ja suloista on myös kaikki muu. Hän on vaeltanut tässä lohdullisessa linnassaan lapsesta asti, mutta nyt, kaksikymmentäyhdeksänvuotiaana, hän on kuitenkin äkkiä turhautunut ja pettynyt myös siihen: Mutta tänä aamuna Valancy ei voinut uskoa omistavansa Sinistä linnaa. Hän ei kykenisi milloinkaan löytämään sitä jälleen. Hän oli kaksikymmentäyhdeksänvuotias ja naimaton eikä herättänyt kenessäkään kiinnostusta. Mitä tekemistä hänellä siis oli Sinisen linnan keijukaismaisen linnanherrattaren kanssa? Hän poistaisi sellaiset lapselliset mielettömyydet elämästään ainaiseksi ja katselisi todellisuutta suoraan kasvoihin.

Todellisuutta hän sitten katseleekin, mutta toisenlaisena kuin on ehkä odottanut: Valancy saa kuulla, että hänellä vakava sydäntauti ja korkeintaan vuosi elinaikaa. Uutisia seuraavan unettoman yön jälkeen hän tekee kuitenkin hämmästyttävän huomion: hän, joka oli elämänsä pelännyt melkein kaikkea, ei pelännyt kuolemaa. Ajatus kuolemasta ei vangitse vaan vapauttaa ja herättää Valancyssa halun tehdä elämästään lopultakin omansa, sellaisen kuin hän itse tahtoo. Valancy ei pelkää kuolemaa, mutta tahtoo elää jäljellä olevan aikansa itselleen oikein – ja niin, olihan silti kohtuutonta, että hänen täytyi kuolla, kun hän ei ollut koskaan elänytkään.

Muistan lukeneeni jostakin kerran, että on olemassa hetki, jonka elettyään nainen voisi olla onnellinen koko elämänsä ajan. Minä en ole milloinkaan löytänyt hetkeäni, en milloinkaan, en milloinkaan. Enkä sitä koskaan löydä. Jos minulla vain olisi ollut tuo hetki, olisin halukas kuolemaan.

Niin, Valancy ei tiedä mitään rakkaudesta. Ja juuri

Se hetki, jolloin nainen huomaa, ettei hänellä ole mitään, minkä puolesta kannattaa elää, ei rakkautta, velvollisuutta, tarkoitusta eikä toivoa, on hänelle katkera kuin kuolema.

 

Mutta oi, koska kyseessä on rakkausromaani, kaikki kyllä muuttuu. Eihän rakkausromaania voisi ilman rakkautta ollakaan – rakkautta, jota ei voi tukahduttaa eikä kieltää ja ja jonka myötä vanhat asiat haihtuivat, ja kaikki tuli uudeksi. Pian tapahtuu jotakin sellaista, että

Hän ei ollut enää mitätön pieni vanhapiika Valancy Stirling, vaan nainen, täynnä rakkautta ja sen takia rikas ja merkittävä – hän oli saanut arvon omissa silmissään. Elämä ei ollut enää tyhjää ja mitätöntä, eikä kuolema voinut petoksella viedä häneltä mitään. Rakkaus oli poistanut hänen viimeisenkin pelkonsa.

Rakkauden myötä Valancylle alkaa uusi elämä, jossa jokainen päivä on iloista seikkailua. Ja ehkäpä eräänä päivänä myös hänen Sininen linnansa onkin totta. Matkan varrelle tarvitaan kuitenkin myös sopiva määrä salaisuuksia ja väärinkäsityksiä, ehkä myös hämmennystä kuoleman kysymysten äärellä – käänteitä, jotka tekevät matkasta tämän ihanan tarinan.

**********

Valancy on aito montgomeryläinen sankaritar: ei kaunis, mutta keijukaismainen metsän hengetär. Sellainen, joka kuuluu metsiin ja jonka ei koskaan pitäisi niistä lähteä. Hän on ilkamoiva ja kiehtova, ja hänessä on jotakin villiä ja etäistä ja kesytöntä – jotakin, joka on sittenkin suurempaa kuin kaikki tavanomainen ”kauneus”. Ja oi, tietenkin hänellä on mielikuvituksensa, sinisten linnojen suloiset sylit. Valancy rakastaa myös kirjoja, ja sylissä kehrää kissa – niin Montgomeryä tämäkin.

Sininen linna on kuin kepeä satu. Se tarjoilee eheyttäviä unelmia, hyvän ja kauniin voittoa, sitä että jokainen voi lopulta olla oman elämänsä ihana hengetär. Mutta se on myös syvää pohdiskelua rakkaudesta, naisena olemisesta ja yhteisöllisistä normeista. Ja kyllä, myös siitä, että sinä rakastat minua, se on orjuutta, mutta toisaalta juuri siinä on kaikki vapaus, mitä voimme toivoa, vapaus valita itse vankilamme. Ehkä rakkauden vanki on sittenkin onnellinen vanki. Tärkeintä on olla rohkea, rakastaa ja elää niin kuin oikealta tuntuu. Sillä melkein kaikki paha on saanut alkunsa siitä tosiasiasta, että pelkäämme jotakin. Pelko tuottaa vain pahaa, mutta rohkeus hyvää ja kaunista. 

Ja niin, Sininen linna on myös puheenvuoro yksinkertaisen, ulkoisesti vaatimattoman mutta sisäisesti rikkaan elämän puolesta. Siitä, että aineellisesti liian rikas elämä ehkä köyhdyttäisi henkisen. Valancy viihtyy parhaiten juuri omassa pienessä tuvassaan, sillä pieni tupa on oikeampi linna kuin suuri. Liian suuri talo omistaisi minut – valtaisi minut ruumiineni ja sieluineni. Pidän talosta, jota voin rakastaa ja hyväillä ja vallita. Mutta kukapa meistä ei tarvitsisi myös kaunista turhuutta! Saattaa olla, että Montgomery onkin antanut Valancylle myös ripauksen omaa esteettistä turhamaisuuttaan: kaunis puku saa iloiseksi myös Valancyn, ja kerran hän sortuu ostamaan eräät korkeakorkoiset kohtalonkengät... 

Tiedän, että tämä teos on rakas myös monelle muulle. Ja oi, onhan tämä toki sellaista sydämen lempeää värinää ja mielen lepoa, suloista viivähtämistä siniutuisten linnojen hellässä sylissä. Tämä kirja sopiikin mitä parhaiten juuri sellaiseen hetkeen, jona tahtoo astua pumpulinpehmeisiin pilviin. Hetkeen, jona on avoin unelmille ja niiden toteutumiselle, romanttiselle retkelle kohti ihanaa rakkautta ja sitä, kuinka rujo ruusupensas eräänä päivänä onkin täynnä suuria, tulipunaisia, samettisia kukkia, tuoksuvia, hehkuvia, ihmeellisiä.

Toivotan tämä teoksen myötä kaikille ihania sinisiä linnoja! Kukoistakoon niissä linnoissa onni ja mahdollisuus elää oman elämänsä valtiaana tai valtiattarena! Kuten Cissy, eräs kirjan henkilöistä, Valancylle sanoo: Jokaisella on luullakseni Sininen linnansa. Niin minäkin luulen, ja niin pitää ollakin: siniset linnat tekevät ihmisestä vahvemman. Ja niin, kukapa tietää – ehkä ne jonakin päivänä todellakin tulevat myös todeksi, näkyvät läpi sinipunertavan sumun...

L. M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet (1908)

”Tytön silmät harhailivat laaksosta harjulle etsivinä ja odottavina. Lopuksi ne pysähtyivät valkoiseen taloon. Se oli vasemmalla hyvän matkan päässä maantiestä keskellä kukkivia hedelmäpuita, jotka erottuivat himmeän valkeina hämärästä metsästä. Talon yläpuolella, pilvettömällä lounaistaivaalla, näkyi suuri tähti, joka loisti tietä viittoen ja lupaavana.

     - Tuolla se on, sanoi tyttö osoittaen sormellaan.”

Siellä se on: ihana Vihervaara, Annan tuleva koti. Ja siellä, Vihervaarassa, on myös Annan oma itäinen ullakkokamari, nuoruudenvuosien syli, jossa tämä ihana pieni orpotyttö saa kasvaa yhä ihanammaksi nuoreksi neidoksi.

**********

Viltin alla lukemani Iris rukka puhalsi taas suloista tyttökirjatuulta, ja sai kaipaamaan erityisesti rakasta, rakasta Annaa. Teki mieleni tarttua heti kirjoista ihanimpaan, Annan unelmavuosiin, mutta päätin sittenkin pitkittää iloa ja ihanuutta ja aloittaa alusta, Annan nuoruusvuosista.

Aarteeni! 

WSOY:n painos vuodelta 1991, suomennos Hilja Vesala.

(Olen ostanut Anna-kirjat ikiomiksi vasta isona –

lapsena lainasin niitä ystäviltä ja kirjastosta.

Nyt ne löytyvät hyllystäni aina, aina, aina!)

Ah, Anna! Tämä L.M. Montgomeryn (1874-1942) hurmaava sankaritar on sydänystäväni, sukulaissieluni, sieluni sisar – ja ei, ei mikään näistä liian kalpeista sanoista riitä kuvaamaan sitä suhdetta, joka minulla häneen on. Iris on sydänystävä ja sielunsisar, samoin Emilia, ja Jo, mutta Anna – Anna on minussa niin syvällä, että minun on mahdotonta edes ajatella itseäni ilman häntä. Luulen, ettei minua ollenkaan olisikaan ilman Annaa, ei sellaisena kuin nyt olen.

Ehkä en ilman Annaa olisi koskaan alkanut oikeasti kirjoittaa? Ehkä en olisi lähtenyt opiskelemaan suomen kieltä ja kirjallisuutta? Halunnut opettajaksi, jakamaan kielen ja kirjallisuuden ilosanomaa (vaikka ei minusta sitten opettajaa tullutkaan)? Värjännyt joskus hiuksiani punaisiksi? Kerännyt mieleeni maisemaa, joka lakkaamatta saa minut kaipaamaan omaa Vihervaaraani, omaa Suloisuuden valkeaa tietäni ja Rakastavaisten polkuani, Tummaa päilyvää aallokkoani, ikkunan takana hurmaavasti kukkivaa Lumikuningatarta? Niin – ehkä olisin ilman Annaa ajatellut monesta asiasta toisin, en tiedä. Mahdotonta sanoa, mutta sen sanon, että Anna on minulle melkein sama kuin oma sydämeni. Olkoon kuinka hurmahenkistä hyvänsä. Hurmahenkisyys kunniaan sitäpaitsi, etenkin kun Annasta kirjoitetaan!

 

Annassa on niin paljon tuttua: suuret, syvät tunteet, herkkyys, haaveileva romanttisuus, kauneudenjano – ja ne rosot. Annasta tekeekin niin helposti samaistuttavan myös – tai etenkin – juuri se, ettei hän suinkaan ole säröjä vailla: hän on ihana ja hurmaava, mutta myös toivottoman hajamielinen, turhamainen, pitkävihainen ja äkkipikainen. Mutta voi, juuri nämä säröt tekevät hänestä sen suloisen Annan, jota niin rakastan! Anna on niin aito, oikea ihminen. Ja ei, en toki rohkene julistautua ihanan Annani toisinnoksi, pienesti visertäen vain totean, että kyllä meissä tiettyä sielujen samankaltaisuutta on...

Sanotaan, että yksi tärkeimmistä syistä lukea kirjoja on se, että ne antavat tärkeitä rakennuspuita omaa identiteettiä varten. Näin varmasti on – etenkin lapsuudessa ja nuoruudessa kirjojen vaikutus voi olla hyvinkin suuri, kenties jopa käänteentekevä. Mutta toki aikuisenakin kirjat tarjoavat syviä oivalluksia myös omasta itsestä, ehkäpä parhaimmillaan yhä myös niitä ratkaisevia.

Luin Annat ensimmäisen kerran pienenä koulutyttönä, n. 10-11 -vuotiaana – iässä, jossa oma minuus on nupulla vasta: sitä on jo kasvamassa omaksi itsekseen, mutta on kuitenkin aivan pieni vielä,  hennosti minuuttaan maailman valoon kurkotteleva lapsi. Ja kyllä, rakastuin Annaan heti. Mitenpä olisinkaan voinut olla rakastumatta: suurisilmäinen ja -sanainen ihana tyttö, jonka mieli lensi satujen siivin ja joka – ah ja oh! – sai ”elää” suloiseen vanhaan aikaan. Sittemmin olen lukenut kirjat lukemattomia kertoja, etenkin sarjan kolme ensimmäistä kirjaa, jotka ovat aina olleet minulle läheisimmät ja rakkaimmat. Synnytyssaliin en sentään kirjoja kantanut, kuten olen jonkun syvästi hurmaantuneen Annan kanssaihailijan kuullut tehneen.

Varmasti lukukokemus on joka kerta hieman erilainen, mutta silti myös ihanan tuttu – melkeinpä jo tietää, missä kohtaa viimeistään pitää varata lähelle paketti nenäliinoja. Tälläkin kertaa tätä rakasta kirjaa lukiessani jouduin taas tavalliseen tunteiden myllerrykseen: oi ihanan pakahduttavaa onnen tunnetta, suloista samankaltaisuuden kokemusta, mielessä heräileviä erihetkisiä minuuksia, ilon ja surun kyyneleitä... Ehkäpä näihin kirjoihin onkin palattava juuri siksi, että saisi taas suloisesti pakahtua ja kyynelehtiä?

**********

”Mutta on miljoona kertaa hauskempaa olla Vihervaaran Anna kuin ei-mikään Anna ---”

Niin – jokainen meistä haluaa kuulua johonkin ja jollekin. Annassa on samaa orpouden tematiikkaa kuin Iris rukassa, ja toki näissä suloisissa sankarittarissa on muutakin yhteistä: tunteikkuus, herkkyys, taiteellisuus, tietty rajoihin sopeutumattomuus, rakkaus luontoa kohtaan... Ehkäpä siis tunnen erityistä vetoa tällaisia runollisia, mutta sittenkin vähän tappuraisia keijukaisia kohtaan.

Annan henkilögalleria on hurmaava: Annan lisäksi sivuilla säteilevät mm. suloinen ja Annaa paljon käytännöllisempi Diana; kerta kaikkiaan charmantti Gilbert, jota Annan tosin täytyy läimäyttää kivitaulullaan keskelle päätä; utelias mutta uuttera Rachel Lynde, joka tunkee innokkaan nenänsä joka paikkaan; ihmisarka mutta hyvin viisas ja sydämellinen Matthew; äärimmäisen säntillinen mutta silti niin erinomaisen huumorintajuinen ja sittenkin sisimmältään herkkä ja lempeä Marilla... Montgomery oli todellakin erittäin tarkkanäköinen ihmiskuvaaja, joka kuitenkin katseli henkilöitään hymyilevän hyväntahtoisesti. Ja kyllä – hänen hersyvä huumorinsa on kerta kaikkiaan hurmaavaa, vastustamatonta.

Siitä asti, kun (kauan sitten) katsoin ensimmäisen kerran myös Anna-kirjojen pohjalta tehdyn tv-sarjan, ovat henkilöt piirtyneet mieleeni sarjan kasvoina – sarjan roolitukset ovat minusta kerta kaikkiaan onnistuneet! Anna on aivan ihana! Ja Marilla, Matthew ja Rachel Lynde ovat niin oikeanlaiset! Dianakin on melko suloinen. Ja Gilbert!! (Sitä, miksi tv-versioihin täytyy aina keksiä omia kummallisia kommervenkkejä, en koskaan oikein ymmärrä, mutta olkoon – sarja on ihana joka tapauksessa, aitoa Annaa! Paitsi ne viimeiset, jälkikäteen tehdyt osat, niitä en käsitä ollenkaan.)

Annalle, hajamieliselle haaveilijalle, jonka seesteisyyttä kipakka äkkipikaisuus somasti säröttää, sattuu ja tapahtuu: hän juottaa ystävälleen rypäleviiniä vattumehun sijasta, laittaa kakkuun reumatismilinimenttiä, putoaa katonharjalta, joutuu uppoavaan ruuheen, värjää hiuksensa vihreiksi... niin, niistä kaikista pikkujutuista puhumattakaan. Nuoruusvuosissa aikaa kuluu kaikkiaan noin viisi vuotta: Anna kasvaa pienestä 11-vuotiaasta tytöstä nuoreksi 16-vuotiaaksi neidoksi. Lapsuusvuosien kuvaus on aivan ihanaa, mutta vielä ihanampaa on Annan kasvaminen nuoreksi neidoksi – kaikki se hurma ja kipu, joka kasvamiseen liittyy.

”Mutta Anna ei kuullut sanaakaan siitä, mitä toiset juttelivat. Hän istui käsivarret ikkunalaudalla, pehmeä poski nojautuneena ristiin liitettyihin käsiin ja silmät täynnä näkyjä katselemassa kattojen ja kirkontornien yli iltataivaan hohtavaa kupua ja kutomassa unelmiaan nuorten toiveiden kultaisista säikeistä.”

Oi ihana nuoruus! Väistämättä tulee mieleen kaukaiset ajat... Mutta toisaalta, onhan yhä nuo iltataivaiden hohtavat kuvut ja toiveiden kultaiset säikeet!

Anna-kirjat ovat lumoavia, suloisia, helliviä ja hoitavia, mutta varmasti niiden tenho perustuu myös siihen, että ne ovat hyvin viisaita. Nuoruusvuosiinkin rakentuvat ajatukset ovat usein avaria aatteita ja syvällistä filosofiaa – kirjasta välittyy mm. se, että elämä on ihanuudessaan aina myös kipeän arvaamatonta, ja onnen rinnalle mahtuu väistämättä myös surua ja murhetta, menetyksiä ja toteutumattomia toiveita. Silti se jatkuu, ihana elämä, ja tulevaisuus on yhä edessä ihmeellisenä ja kiehtovana.

”Kun pääsin opistosta, tulevaisuus näytti olevan edessäni suorana kuin viitoitettu maantie. Luulin näkeväni sitä pitkän taipalen eteenpäin. Nyt tie tekee mutkan, mutta uskon, että sieltä on tulossa vain parempaa. Mutkilla on aina oma viehätyksensä, Marilla. Minulla on edessäni vihannoivia lakeuksia, varjoja ja valoläikkiä ja ihania kukkuloita ja laaksoja, joita en ole vielä koskaan nähnyt...”

Tällaista elämä on: mutkia. Ja juuri nämä arvaamattomat mutkat tekevät kipeydessäänkin elämästä niin mielenkiintoisen – matkan uusia polkuja täynnä. Kaikki ei aina mene niin kuin olisi tahtonut tai toivonut, mutta kaikella on tarkoituksensa. Ja kukapa tietää, ehkä mutkan takana on sittenkin poluista juuri se oikea. Tästä viisaudesta sopii kerätä rohkeutta ja luottamusta.

Ja ei, en voi olla siteeraamatta vielä yhtä pientä huudahdusta, joka aina saa sydämeni niin ihanasti läpättämään:

– Me olemme syntyneet ystäviksi, Anna, ja nyt olet jo kyllin kauan uhmannut kohtaloa!

Iih! En kestä! Äkkiä kohti Anna ystäväämme ja – oi oi oi – Annan ihania, ihania unelmavuosia!

**********

PS. Miten ihanaa olikaan kirjoittaa rakkaasta Annasta! Vaikka toisaalta tuntuukin, että kirjoitinpa hänestä mitä ja miten tahansa, en millään onnistu tekemään hänelle täyttä oikeutta... Mutta olisikohan pitänyt varoittaa? Annasta kirjoittaessani en näköjään kykene tiiviiseen ilmaisuun edes siinä määrin kuin muulloin. Olen auttamaton papupata. Ja niin – Annasta kirjoittaessani huomasin erityisen selvästi myös sen, kuinka etenkin rakkaimpia kirjojaan pyöritellessään tulee väistämättä pyöritelleeksi myös itseään  – niissä on niin kerta kaikkisen kiinni.

PS2. Arvelen, että meitä Annaa rakastavia tai ainakin häneen ihastuneita on näilläkin seutuvilla hyvin monta! Yksi tästä punatukkaisesta neidosta hurmaantunut on ainakin Anna, jolla on onni kantaa tämän ihanan olennon nimeä, ja jonka viimeisin Anna-kirjoitus löytyy täältä.