Aino Kallas: Sudenmorsian (1928)

»Aalo, piikaiseni Aalo, tuletkos kanssani suolle?»

Näin kutsuu Aaloa susi, metsän hukka, eikä Aalo voi kuin mennä. Ja minä – minä menen Aalon mukana tähän kiehtovaan, taianomaiseen tarinaan, joka kerta toisensa jälkeen vahvistaa ja värisyttää yhtä lailla. Astun kauas kaukaisuuteen, metsien ja soiden suunnattomaan syvyyteen, naisen mielen kerroksiin ikiaikaista valoa ja pimeää täynnä. Kun tarina loppuu, on Aalo jo tuulessa, mutta minä tunnen oman naiseuteni kaikessa sen voimassa. Ehkäpä keskikesän hehku sai minut taas etsiytymään Aalon tarinaan...

"Sudenmorsian" – sudelle lupautunut, metsien hukalle itsensä antanut, niin kehonsa kuin sielunsa suden syliin sulkenut. Aino Kallaksen (1878-1956) Sudenmorsiameksi nimetty mestariteos vuodelta 1928 tuntuu kantavan koko tarinansa jo nimessään. Mutta voi, tarina on silti luettava, yhä uudestaan ja uudestaan: tämä on niitä kirjoja, jotka eivät lakkaa kiehtomasta, vaikka ne lukisi kuinka monta kertaa tahansa. Kallaksen upea, arkaainen ilmaisu ja balladimaiseksi kronikaksi rakennettu vahva keskiaikainen tarina viehättävät jokaisella lukukerralla yhtä paljon – tai jopa kerta kerralta enemmän.

 

Priidik, metsävahti, ottaa vaimokseen ihanan piikaisen, Aalon. Avioliitto on kuin raja luonnon ja yhteiskunnan välillä: se luo vieteille turvalliset kehykset, joiden puitteissa ihmisen sopii olla myös eroottinen olento. Jo vajaan vuoden kuluttua häistä Aalolle ja Priidikille syntyykin tyttölapsi, Piret. Mutta metsävahdin pirtti – Priidikin ja Aalon koti – on aivan liki susia, arvaamatonta luontoa.

Keväisten sudenajojen koittaessa Aalo kuulee suden kutsun ensimmäisen kerran: ”Aalo, piikaiseni Aalo, tuletkos kanssani suolle?” Ja ”niin tänä hetkenä meni häneen Daimoni, niin että häntä riivattiin.” Mutta mitä tapahtuu todella? Onko se Daimoni, paha henki, Saatana itse, Perkele? Vai onko vain heräävä kevät, sielun riipaiseva itku, kehon ja mielen kurkottuminen kohti luontoa, omaansa?

Kutsun kuultuaan Aalo jakautuu kuin kahdeksi: iltaisin hän kuuntelee lumoutuneena sutten ulvontaa ja se koskettaa ”hänen korvaansa niinkuin suloisin soitto, että hänkin heidän henkensä heimoa oli”, mutta pyytää kuitenkin Priidikiä telkeämään navetan entistä paremmin ja varoo visusti lähtemästä yksin suolle tai etäämmälle metsään. ”Mutta vaikka hän näin kauvan aikaa pelvon ja halun vaiheilla viipyi, niin hän kuitenkin kypsyi kaipauksensa tulessa, niinkuin laiho helteessä sitä tiimaa varten, kuin tuleva oli.” Suden kutsu on vahva, mutta Aalo pelkää: oma tiedostamaton, oma pimeä, on arvaamaton ja pelottava.

Tulee juhannusyö ja Priidik on poissa. ”Mutta Juhannusyö on jo pakanuuden ajoista ollut täynnänsä noituutta.” Noituuttako vai luonnon viettien vastustamatonta voimaa? Nuoret etsiytyvät toistensa luokse naimaonnea ennustamaan, vanhat vartioivat tupiaan yön pahoilta taioilta. Mutta Aalo, vaimo, on yksin tässä taikojen kiihkeässä yössä. Hän istuu aitan kynnyksellä, katselee vilpenevää iltaa. Ja taas kuulee samat sanat: ”Aalo, Aalo, – piikaiseni Aalo, – tuletkos sudeksi suolle!” Ja nyt ne kuuluvat kuin ”vääjäämätöin käsky, jota totella täytyi, vaikka se kuolemaan ja kadotukseenkin veisi”.

Aalo lähtee suota kohti avojaloin, kuin alastomana. Taittaa oksan tuomipuusta, heilauttaa sitä kolmasti yli suonsilmän, näkee kuinka sananjalka puhkeaa siniseen kukkaan. Kohta Aalo jo näkee sudet, saa harteillensa nahan, ja ”niin hän villillä ja riemullisella ulvonnalla toisten susien seuraan liittyi, niinkuin kauvan kaivattujensa, että hän vihdoin viimein oli kaltaisensa löytänyt.”

Siirtymähetket ovat merkityksellisiä: keväinen aamu, juhannusyö. Hetkissä hehkuu valo, vaikka ne ovat vievinään pimeään. Voittaako siis valo pimeän vai pimeä valon?

Aalosta rakentuu kaksoispersoona, joka on itsensä vastakohtia täynnä. Hän on toisaalta päivä, toisaalta yö, toisaalta puhdas kuin vastapesty lammas, toisaalta villi ja suontuoksuinen kuin metsien susi. Pinnalle näkyy päiväpuoli: päivän valoa vasten Aalo on säyseä ja lempeä, hyvämielinen ja auttamaan altis. Mutta metsässä, pimeässä, on toinen puoli, yö. Ja juuri tämä toinen, pimeä, tekee Aalosta vahvan ja kokonaisen – pimeässä hän elää enemmän, kiihkeämmin, täydemmin:

”Niin autuus, jolla ei määrää ole, ja joka ei maallisiin mahdu, tuli Aalon ylitse, ja hänen sieluunsa vuodatettiin ylönpalttinen onni, jolle ei ihmiskielessä ilmausta löydy sen ihmeellisen ja ylön runsaan riemun tautta, jolla se janoovaisen juottaa. Vaan tänä hetkenä hän oli yhtä Metsän Hengen kanssa, sen väkevän Daimonin, joka hänet sudenhahmossa oli valinnut ja valtaansa ottanut, ja kaikki rajat raukesivat heidän väliltänsä, niin että he toinen toiseensa sulivat, niinkuin yhtyy kaksi kastepisaraista, ettei kenkään taida enää toista toisesta eroittaa.”

Ihana, rakas kirjani - Otavan ensipainos!

Aalo, metsävahti Priidikin vaimo, on kahden maailman rajalla: toisella puolella ovat yhteiskunta, avioliitto ja säädetyt normit, toisella luonto, vietit ja ihmisen rajoista vapaa sielu. Kallaksen kerronta on paitsi vanhahtavuudessaan omaleimaisen kaunista, myös kiehtovan monitasoista: tarinan ja yksityiskohtien pintarakenne kantaa mukanaan kätkettyjä syvätasoja, suuria huomioita ihmisenä olemisesta. Kertojanääni on (tuomitsevan) yhteiskunnan, mutta toinen ääni tämän takana ajattelee toisin – asettuu Aalon puolelle, ymmärtää sutta joka hänen mieleensä pesii.

Aalo on kuin kuka tahansa nainen: päivä ja yö, valo ja pimeä, selitettävissä ja selittämätön. Naisen minuus ei koskaan ole vain yksi, vaan se jakautuu (ainakin) kahdeksi – pinnalle näkyväksi arkiminäksi ja kiihkeäksi, sisäiseksi pimeäksi. Ollakseen eheä ja kokonainen naisen on saatava toteuttaa myös luovuuttaan, purkaa sisäisen pimeänsä kiihkeää voimaa. Naisen on saatava olla kokonainen, monikasvoinen itsensä.

Eräs historiallisen kertomuksen keskeinen merkitystä välittävä tehtävä löytyy kertomuksessa kuvatun historiallisen miljöön ja nyky-yhteiskunnan rajapinnasta, siitä kohdasta jossa nämä kaksi maailmaa sulautuvat yhdeksi. Historiallinen kertomus ei useinkaan kuvita vain sitä aikaa, josta se kertoo, vaan kätkee itseensä myös havaintoja nykyisestä – piirtää historian rinnalle myös nykyisyyden kuvan.

Näin on myös Kallaksen kertomuksissa: hänen keskiaikaan sijoittuvat historialliset tarinansa pureutuvat erottamattomasti hänen oman aikansa kipukohtiin ja perinteisten arvojen ravistelemiseen – siihen, kuinka nainen etsi uutta asemaansa yhteiskunnassa ja mahdollisuuksiaan toteuttaa itseään modernin naisidentiteetin avarammissa rajoissa. Kuten L. Onerva, myös Aino Kallas kirjoitti aikana, jolloin moderni maailma oli naiselle vasta avautumassa.

Daimonin riivaamiksi tulkitut ihmissudet ovat yhteisön silmissä pahoja henkiä, Saatanalle itsensä antaneita. Ja ei, Aalo ei kulje ihmissutena yksin, vaan susien laumassa kulkee myös muita. Mielenkiintoisen – ja oivaltavan – lisäsävyn tarinaan tuokin myös se, kuinka yksi sudeksi tunnistettu tahtoo rangaistuksen myös toiselle, ja edelleen se, kuinka suuri on ihmisen tarve osoittaa syyllinen. Uhrituli roihuaa, kun yhteisö koettaa kamppailla käsittämätöntä vastaan. Mutta luonto vaikertaa omaansa.

                      ”Sillä kirjoitettu on: Homo homini lupus.”

Sudenmorsian lukeutuu Kallaksen 1920-luvulla kirjoittamaan ns. Surmaava eros –trilogiaan, joka on hänen kirjailijantyönsä kiistaton huipentuma. Kuten Barbara von Tisenhusenissa (1923) ja Reigin papissa (1926), myös Sudenmorsiamessa on teemana luvaton rakkaus – naisen pyristeleminen irti miehisen ylivallan kahleista. Kaikki nämä kolme teosta on kirjoitettu samantapaiseen arkaisoivaan muotoon, ja kaikissa on myös hiotun symboliikan rakentamaa monitasoisuutta. Viimeisimpänä valmistunut Sudenmorsian on näistä kuitenkin minusta syvätasoisin – se on huikea ja huumaava teos, joka tekee syvälle luotaavan tutkimusmatkan naisen monitasoiseen mieleen.

Sudenmorsianta on luettu ja tulkittu myös Aino Kallaksen ja Eino Leinon suhteen purkautumana – tässäkin Kallaksen kirjailijantyö vertautuu L. Onervaan: nämä molemmat lahjakkaat kirjailijat olivat myös Eino Leinon muusia, ja Leino on tahdottu nähdä myös heidän omissa teoksissaan. On selvää, että oma elämä kertyneine kokemuksineen heijastuu häivähdyksinä taiteeseen joka syntyy, mutta on taiteilijan luomiskykyä aliarvioivaa nähdä hänen teoksensa vain eletyn elämän peileinä. Taiteen tekeminen edellyttää ennen kaikkea taiteen tekemisen lahjaa, mukaan lukien kykyä kääntää kertyneet elämänkokemukset itsestä ja omasta elämästä etäännytettyyn taideteokseen. Sitäpaitsi mielikuvituksen mahti on todellisuutta suurempi: juuri se tekee taiteilijasta taiteilijan, joka ei pelkästään esitä todellisuutta vaan myös luo jotakin vielä suurempaa. Tarua ihmeellisempi tosi onkin sitten jo kokonaan toinen tarina.

Kyllä – minä ihailen Aino Kallasta ja hänen lumoavaa luomisen voimaansa!

L. Onerva: Mirdja (1908)

”Minä olen todella kaunis. Mikä vahinko, ettei kukaan mies saa nähdä sitä, ihailla sitä, sanoa minulle, miten kaunis olen...”

Näin ajattelee Mirdja Ast, kaunis ja kiihkeä nuori nainen, maatessaan alastomana punaisella peitteellään ja katsellessaan vartalonsa piirteitä. Mirdja tietää olevansa kaunis, mutta oma katse ei riitä. Tarvitaan toiset silmät, miehen.

Oma painokseni kirjasta on Otavan painos vuodelta 1982.

L. Onervan (1882-1972) esikoisromaani Mirdja ilmestyi hieman yli 100 vuotta sitten, vuonna 1908. Mirdja oli aikansa sensaatio: se sai paljon kiitosta, jopa valtion kirjallisuuspalkinnon, mutta myös paljon kuohahtelevaa moitetta. Mirdja toi kirjallisuuteemme uutta ja ennennäkemätöntä, mutta nimihenkilön halu pysyä vapaana ja hakeutuminen useisiin eroottisiin suhteisiin vailla sitoutumisen tavoitetta oli monelle aikalaiselle liikaa. Mirdja palkittiin kuitenkin luultavasti paitsi rohkeasta ilmaisustaan, myös juuri rohkeasta sisällöstään: teos nosti naisidentiteetin ongelmallisuuden esiin tavalla, joka oli maamme kirjallisuudessa aivan uusi.

Onerva oli Mirdjan ilmestyessä vain 26-vuotias, rohkea nuori nainen. Mirdja oli monella tavalla aikaansa edellä: modernilla tavalla kerrottu moderni nainen, jolle oman ajan rajat olivat liian ahtaat. Maailma oli 1900-luvun alussa murroksessa, astumassa kohti monin tavoin toisenlaista aikaa, mutta vanhat käsitykset olivat vielä lujassa. Naisen hyväksytyin paikka oli yhä se perinteinen, eikä naiseuteen katsottu kuuluvan sellaista intohimoisuutta ja itseriittoisuutta, jota Mirdjassa oli.

Mirdja on kiihkeä ja elämänjanoinen. Hän sanoo: ”Ja elämän tahdon minä tuntea ja itseni.” Mirdja tahtoo olla vapaa, taiteilija. Riippumaton minuus on Mirdjan ihanne, sillä itsensä antaminen toiselle on yhtä kuin itsensä murha. Mirdja ei anna itsensä rakastaa aidosti, ei anna itseään toiselle, vaan tahtoo pitää itsensä itsellään: ”antautumisessa minä kadottaisin itseni”.

Rakkaus on Mirdjalle hetkellistä, totta vain hetkenä joka on:

”Mitä suurempi rakkaus on, sitä lyhempi sen ikä. Parhaimmat hetket elämässä ovat vain silmänräpäys, ja syvimmät rakkaudet ovat kuolleet jo syntyessään...”

Mutta myös Mirdja on kuitenkin kiinni ihmisen ikiaikaisessa tarpeessa kuulua toiselle. Minuus määrittyy lopulta vain toisen kautta, ilman toisen katsetta ihminen ei tunne itseään eläväksi, hehkuvaksi. Toisaalta Mirdja ajatteleekin: ”rakkauden täytyi sittenkin olla elämän sisältö, ja suurin.” Mirdja pyrkii toimimaan kuin kannattaisi vapaata rakkautta, mutta ei tähänkään kuitenkaan kykene.

Mirdjan tragedia on hänen kyvyttömyydessään yhdistää itsessään naiseus ja luova taiteilijuus. Naiseus edellyttää rakkautta ja taiteilijuus vapautta, ja toinen tuntuu aina kärsivän: Mirdja tavoittelee eheyttä, mutta ei onnistu tavoittamaan minuutensa kokonaisuutta, vaan pirstaloituu ja ajautuu kohti tuhoa.  

Mirdja kuvaa naisidentiteetin rakentamisen ongelmallisuutta maailmassa, jossa uudenlainen toimintatapa on jo periaatteessa mahdollinen, mutta käytännössä kuitenkin vieroksuttu. Identiteetin rakentamisen ristiriita on sekä sisäinen että ulkoinen: se on minuuden sisäistä kipuilua, mutta myös kouristavaa kohtaamista maailman kanssa.

Ehkä aikalaisnaisissa oli muutamia lukijoita, jotka tohtivat tunnistaa saman ristiriidan itsessään. Useimmat tuskin tohtivat: naisen paikka oli 1900-luvun alussa vielä se mikä oli, ja harva sitä vastoin näkyvästi uskalsi, osasi tai tahtoi kapinoida. Nykylukijan rohkeus samaistua Mirdjaan on ehkä suurempi: Toisaalta itsensä toteuttamisen ja toisaalta rakkauden tarve ovat loputtoman ajankohtaisia, vaikka nyky-yhteiskunnan nainen voi ja saa toki jo olla myös itseään toteuttava subjekti siinä missä mieskin, eivätkä rakkaus ja minuus ehkä enää sentään sulje toisiaan pois.

Kirjallisuushistoriallisesti Mirdja kytkeytyy symbolismiin ja dekadenssiin. Pirjo Lyytikäinen kirjoittaa: ”Mirdjassa kulminoituvat monella tavalla vuosisadanvaihteen symbolismin rakennepiirteet ja dekadenssin tematiikka. Se on symbolistis-dekadenttisen virtauksen tuottaman proosan huippu ja osaksi myös päätepiste.”* Mirdja on osoitus siitä, että Onerva oli hyvin tietoinen aikansa kirjallisista virtauksista meillä ja Euroopassa, ja lahjakkaana kirjoittajana hän kykeni luomaan tuntemansa pohjalta oman, ainutlaatuisen taideteoksen, joka osaltaan loi kirjallisuuteemme uutta.

Teosta on luettu myös ns. avainromaanina, ts romaanina, jonka henkilöille ja tapahtumille on osoitettavissa todellisia vastineita. Ehkä onkin. Mutta romaanin tenho perustuu aina ennen kaikkea sen omaan sisäiseen maailmaan. Nuoren Onervan kirjaa on yhä mielenkiintoista lukea myös hänen oman todellisuutensa – ja aikansa – kehyksissä, mutta tärkeintä lukukokemuksessa on sittenkin Mirdjan, ei L. Onervan, Eino Leinon, tai kenenkään muun todellisen ihmisen, tarina. Kirjailijan todellisuus ei heijastu kirjaan sellaisena se kuin on, vaikka usein kirja kantaakin kirjoittajastaan ja tämän kokemasta todellisuudesta yksityiskohtia, häivähdyksiä. Näin siitä huolimatta, että kirjoittaessaan kirjailija antaa teokselle ikään kuin koko itsensä.

Minulle Mirdja on yksi lukuhistoriani tärkeimmistä kirjoista. Luin kirjan ensi kerran noin kaksikymmenvuotiaana kirjallisuuden sivuaineopiskelijana ja kohtasin Onervassa kirjoittajan, joka Edith Södergranin tavoin sai minut huikaistumaan sanojen voimakkuuden edessä. Pidän Mirdjan kauniista, kiihkeästä kerronnasta: teoksen kieli on tunteellista, rönsyilevää, musiikin kaltaista. Kerronta etenee pääosin sisäisenä puheena ja dialogeina, mikä sekin oli teoksen ilmestyessä uutta. Tietty luonnosmaisuus vain lisää kerronnan ilmettä nimenomaan puheena. Palasin kirjaan pitkän tauon jälkeen taas viime kesänä ja kyllä, olin yhä hurmaantunut. Lukukokemus oli varmasti toisenlainen kuin liki puoli elämää sitten, mutta varmasti vähintään yhtä vaikuttava.

Onervan ilmaisuvoimainen kieli yhdistettynä tarinan iäti kiehtoviin aiheisiin – raastavaan tarpeeseen saada rakkautta ja ihmisen ikuisesti kipuilevaan minuuteen – tekee Mirdjasta ehdottomasti yhden kirjallisuushistoriamme ajattomista klassikoista. Klassikko kantaa aina mukanaan omaa aikaansa, mutta samalla se onnistuu ajattomuudessaan koskettamaan yhä uusia lukijasukupolvia. Siksi se elää yhä.

 *Teoksessa Varpio, Yrjö & Rojola, Lea (toim.) 1999: Suomen kirjallisuushistoria 2. Järkiuskosta vaistojen kapinaan.