Fredrika Runeberg: Piirroksia ja unelmia (1861)

»Mitä minä olen rikkonut, älä rankaise minua noin. Älä tuomitse minua pimeyteen, tuomitse minut mihin tahansa muuhun, kun et vain ota pois sielun ja sydämen sanoja.» (Kolme Ruotsiin muuttanutta)

Rakas Fredrika. Tänään vietetään sinun miehesi, kansallisrunoilija Johan Ludvig Runebergin päivää. Mutta tiedätkö, minä olen päättänyt että tämä päivä saa olla sinunkin päiväsi. Sinun, joka olit muun muassa ensimmäisen suomalaisen historiallisen romaanin kirjoittaja, ja myös juuri se, joka teillä hoiti niin huushollin, lapset kuin miehensä vieraat ja kärsi päälle myös miehensä juoksut. Mitä olisi herra Runeberg mahtanut ollakaan ilman sinua? Ja mitä kaikkea olitkaan sinä itse, Fredrika! Sinusta jos kenestä on malliksi ja esimerkiksi myös meille kaikille täällä ajan takana – meille, jotka haluamme kirjoittaa tai ylipäätään tehdä sitä mitä omanamme ja juuri meille itsellemme tärkeänä pidämme. Sinä näytät, että sillä, jolla on tahtoa, on kyllä myös aikaa ja mahdollisuuksia.

Mies sanoo: ’Minun olet, minä olen kuninkaasi ja herrasi, valosi, elämäsi. Katso kuinka hyvä olen, kun en halveksi vähäpätöistä. Minä olen voimasi ja väkevyytesi. Mitä voisit ilman minua? Et tarvitse mitään maailmassa muuten kuin minun kauttani. Tottele, se on velvollisuutesi, kumarru tomuun jalkani edessä, olet orjattareni, se on kunniasi.’ (Elan kysymykset)

Tänä vuonna halusin tässä merkkipäivänne alla lukea kertomuskokoelmasi Piirroksia ja unelmia. Olet jo aiemmin ihastuttanut minua juuri sillä historiallisella romaanillasi Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä – niin, sillä Suomen ensimmäisellä! – sekä viime vuonna näihin aikoihin lukemallani Kynäni tarinalla. On huikeaa ajatella sinua siellä ajassasi, sitä miten ja mitä olet kaikkien askareidesi keskellä myös kirjoittanut, usein silloin kun et enää jaksanut edes ommella niin kuin kynäsi tarinassa kerrot. Mikä tahto sinulla onkaan ollut! Mikä kirjallinen tietämys ja osaaminen! Ja mikä tallenne onkaan esimerkiksi juuri tuo kynäsi tarina – siinä olet jättänyt jälkipolville omakohtaisen kokemuksesi siitä, millaisia olivat 1800-luvun naista kehystävät kirjoittamisen ehdot ja mahdollisuudet.

Vapaa on Wainahée, vapaa kuin merimetso taivaalla, kuin meren aalto, kuin tuuli lehvästössä. Vapaa on Wainahée, häntä ei ole valeltu vedellä, hänen sielunsa ei ole sidottu, hänen saarensa jumala ei sano: sinun tulee olla miehelle alamainen. Wainahéen ei tarvitse olla tottelevainen kuin orja. (Tongatabun nainen)

Nämä, piirrokset ja unelmat, ovat lyhyitä kertomuksia, ”satuparaabeleja” kuten suomentajasi Tyyni Tuulio niitä teoksen esipuheessa kutsuu. Tuulio kertoo, että sinä ja Johan Ludvig valitsitte teoksen kertomukset aikaisemmin julkaistuista ja julkaisemattomistakin kertomuksista, yhdessä. Senkin Tuulio kertoo, että myös Johan Ludvig oli valintaa tehdessänne sitä mieltä, että nämä sinun kertomuksesi piti julkaista kaikki – oli, vaikka mukaan tuli näin sellaistakin, missä näkyi juuri hänen itsensä sinulle aiheuttamat surut ja murheet. Kunnia hänelle siitä, toteamme sekä Tuulio että minä.

Alhejdi, miehen sydän on ruusutarha, siinä on tilaa monelle kukalle. Kuinka voisit pyytää että minä aina rakastaisin vain yhtä. Rakkauskin on kukka, älä pyydä kukkaa olemaan yhtä katoamaton kuin kivi, eihän se silloin olisi kaunis. Mutta myös Alhejdi on Salikille rakas. (Salik Sardar Khanin puoliso)

Ja miten nerokas sinä näissäkin kertomuksissasi olet: teoksessa Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä etäännytät oman aikasi kipeät kysymykset historiaan, nyt siirrät ne ja samalla myös oman elämäsi surut ja murheet usein kaukaisiin maihin, käsittelet niitä esimerkiksi itämaisten ja intiaaninaisten kautta. Omassa yhteisössäsikin silti viivähtelet ja näytät esimerkiksi sen, miten kirjoittaviin tai muuta omaa ansiotyötä tavoitteleviin naisiin siellä suhtaudutaan. Rohkea sinä olet, monin tavoin!

’Mitä minä kuulen, vai hankkimaan leipääsi? Sen sinä, hitto vieköön, myös jätät tekemättä. Sinun pitää mennä naimisiin ja tulla kunnon vaimoksi ja hoitaa taloutesi ja lapsesi eikä ansaita leipää.’ (Särmäkuvia naisen elämästä)

Kyllä, pohdit kertomuksissasi paljon juuri naiseutta ja naisen asemaa. Kertomustesi naisia kohdellaan usein väärin, miesten asettamalla pakolla ja mielivallalla, mutta aina näissä naisissa on sydämen rohkeutta, lujuutta valita vaikka kuolema ennemmin kuin se mielivalta jolla heidät koetetaan toisten tahtoon pakottaa. Sydämeltään rohkeina naisesi ovat aina uskollisia itselleen ja niille joita rakastavat. Ja kas vain, osaatpa sinä veikistelynkin, pilke silmäkulmassa kirjoittelun:

»Me puhumme eräästä hullutuksesta, jota yksi ja toinen meillä on ruvennut ajamaan, nimittäin että miehellä olisi sama oikeus kuin naisella ammentaa tiedon lähteistä ja pyrkiä sivistykseen.» (Maailma ylösalaisin)

Aina nämä sinun piirroksesi ja unelmasi eivät ehkä ole kaunokirjallisesti ”eheitä” ja ”valmiita” kertomuksia – niissä on luultavasti juuri ajanpuutteesta johtuvaa keskeneräisyyttä, joka sellaisena kertoo kuitenkin sekin omaa tarinaansa ja on omalla tavallaan oikeastaan myös viehättävää, yksi kuva siitä mitä kirjoittaminen on. Kertomuksesi ovat kuitenkin taidokkaita ja mukana on aitoja helmiä, sellaisia kuin ”Salik Sardar Khanin puoliso”. Kukkasymboliikkaa, eksotiikkaa... Kyllä sinun kynäsi lentää ja huomaa!

Ja köynnös kasvoi ja sysäsi hienoja lankojaan ja kiinnitti itsensä niillä puuhun ja kietoutui sen ympärille ja kehittyi yhä rikkaammaksi ja hiipi yhä lähemmäksi. Ja tämäkin puu oli rosoinen ja pahkainen siellä täällä, mutta köynnökseni hiipi vapaina, pehmeinä aaltoina kasvuun ja kiinnitti lankansa juuri näihin epätasaisuuksiin ja puhkesi juuri siinä kauneimpiin kukkiinsa. (Köynnöskasvi)

Fredrika, sinä olet klassikko ja teoksesi klassikkoteoksia. Niin kuin tiedät, klassikosta tekee klassikon juuri se, että se se sekä kantaa että kestää aikaa, kertoo jotakin omasta ajastaan ja kykenee samalla puhuttelemaan yhä uusia lukijoita. Nämäkin kertomuksesi ovat juuri sellaisia: ne kantavat mukanaan sinun omaa aikaasi, sen kysymyksiä ja kipuja, mutta niin kuin aikaa kestävissä kertomuksissa aina, näissäkin on myös ajattomuutta ja kykyä koskettaa lukijaa myös täällä kaukana 2000-luvulla.

Nainen, hoida taloutesi, keitä ruokasi, ei emännällä ole aikaa runollisiin pyrkimyksiin. (Särmäkuvia naisen elämästä)

Niin, näinkin sinä kirjoitat, Fredrika. Ja samalla näytät, omassa elämässäsi, että emännällä on kuin onkin aikaa, jos sitä ottaa. Toki maailma on muuttunut monin tavoin, eikä esimerkiksi kirjoittavaan naiseen täällä suhtauduta samoin kuin sinun aikanasi, mutta yksi on samaa – se, että ihminen voi etsiä hetkiä ja mahdollisuuksia sille, mikä on itselle tärkeää. Kiitos sinulle Fredrika ja lämmin tervehdys sinne ajan tuolle puolen ♥

*****

Tässä Fredrikalle kirjoittamani kirjeen lomassa toivotan myös oikein hyvää Runebergin päivää kaikille teille, jotka kamariini satutte piipahtamaan – ja niin, sekä Johan Ludvigin että Fredrikan! Minä menen pian juhlistamaan juhlapäivää tuolla kuvan herkullisella tortulla, jonka näppäränä keittiöhengettärenä nappasin suoraan lähikaupan leivoskaapista :)

*****

Fredrika Runebergin Piirroksia ja unelmia ilmestyi alun perin vuonna 1861 nimellä  Teckningar och Drömmar. Painos, jonka itse luin, on Tyyni Tuulion suomennos vuodelta 1982.

 

Ja jopas sattui, nämä Fredrikan satuparaabelithan sopivat oikein mukavasti myös
Ompun novellihaasteeseen. Saan neljäkymmentä novellia lisää!

Tässä vielä kamarin novellihaastenovellit tähän asti:

Aino Kallas: ”Lasnamäen valkea laiva” ja ”Gerdruta Carponai”, 2 kpl.

Karl Ove Knausgård: Talvi. 63 kpl.

Fredrika Runeberg: Piirroksia ja unelmia, 40 kpl

Tähän mennessä yhteensä 105 kpl.

Märta Tikkanen: Emma ja Uno – Rakkautta tottakai (2010)

No niin, kerrotaanpa. On muutamia asioita, jotka kirjallisuudessa kiinnostavat minua erityisen paljon. Yksi on vuosisadanvaihde, sekä aikalaisten että – hieman kranttuillen – myöhempien tulkitsijoiden kirjoittamana. Toinen on naisena oleminen, ja erityisesti tuossa vuosisadanvaihteen kontekstissa. Kolmas on rakkaus, tietenkin. Ja neljäs on kysymys mahdollisesta totuudesta. Niin että kun näissä kiinnostuskehyksissä alan lukea Märta Tikkasen Emmaa ja Unoa (2010) olen aika lailla henkilökohtaiset lukuintressini yhteennivovan tekstin äärellä. Eikä Tikkasen kohdalla tarvitse edes kranttuilla.

- kiitos kirjastolle -

(päätin, että kuva ei ole huono vaan ainoastaan jouluhämyinen)

Emma on – tai oli – Tikkasen äidinäiti, Uno äidinisä. 1800-luvun lopulla he olivat nuoria. Tapasivat. Menivät naimisiin. Saivat lapsia, yhden joka vuosi kunnes lapsia oli kuusi ja he asuivat jo erillään. Emma oli silloin kaksikymmentäviisi. Että sellainen nuori aikuisuus. Eikä tämän kertominen pilaa mitään, sillä näin se alkaa, tiivistyksellä, Emman ja Unon tarina.

Tottahan tämä on rakkaustarina, ja tottahan sen täytyy alkaa häillä.

Niin – häillä. Sillä tämä on rakkaustarina joka alkaa siitä, mihin monet muut rakkaustarinat päättyvät. Tekisi kovasti mieleni kirjoittaa tähän myös hieman kirjallisuustieteellistä teoriaa lopun yli kirjoittamisesta mutta olkoon. Sanon vain, että se suloisen lupaileva ajatus siitä että ”he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti” muuttuu nyt kuvaelmaksi siitä millaista se sitten oli, loppuun asti. Oikeasti, tai ehkä.

Millaista se oli? Mitä tapahtui? Miksi siinä kävi niin?

En tiedä, en tule tietämäänkään. Mutta ehkä voin hahmotella mahdollisia ääriviivoja –

Sellainen ihminen on, ääriviivojenhaluinen. Eikö niin? Sellainen, koska tekee mieli ymmärtää. Itseään, kerroksiaan, ihmisyyttä yleensäkin. Niin sitä tahtoo tehdä mielikuvamatkoja toisten mieliin, maailmoihin joita ehkä itsekin jollakin tavalla kantaa mukanaan. Ja niin: tyttärentyttärissäkin on aina myös jotakin isovanhemmistaan.

Uno.

Mies, jossa on paloa ja tahtoa, aatteita ja tavoitteita. Sanoja ja intohimoja. Jota kiinnostaa ainoastaan tehtävä ja joka kulkee kohti valoisaa tulevaisuutta (niin, kun muu perhe on lähtenyt, muuttanut, vähän niin kuin mennyt pois tieltä). Joka sanoo kirjoittavalle äidilleen ettei naisesta ole kirjoittamaan komediaa koska ne vaativat runsaasti logiikkaa ja kylmäverisyyttä mikä ei kuulu naisten luontoon, yhtä vähän kuin miehestä on lastenhoitajaksi. Joka kirjoittaa itselleen muistiinpanon: minä olen taiteilijasielu ja minua ymmärtääkseen on pakko ottaa minut sellaisena. Joka ei ehkä koskaan kirjoita vaimolleen yhtään rakastavaa sanaa. Ainakaan sellaisia ei ole säilynyt, ei missään. Ja joka kiukuttelee, kun ei kiinnosta kasvavia lapsiaan.

Mutta Emma, niin.

Hän tuntee Unon, tietää miten levoton tämä on, eteenpäin eteenpäin, pystyyn ja matkaan. Uno ei voi olla erilainen kuin on.

Mutta ei Emmakaan voi. Hänen täytyy saada ainakin sanoa miten paljon kaipaa Unoa, että tarvitsee Unoa. Että hänen täytyy saada olla Unon luona, hänen ja kaikkien lasten.

Niin. Emma.

Nuori, kaunis, iloinen neito. Opettajattareksi haluava suurtilan tytär. Neito, jonka unelma urasta nopeasti vaihtuu unelmaan rakkaudesta, sillä tuo hurmaava mies, Uno, pyytää häntä omakseen, jakamaan kanssaan koko tämän ihanan seikkailun joka elämä on, auttamaan suurteoissa jotka vain odottavat juuri häntä. Emma ei mieti, ei yhtään, sillä hän tietää: mitään muuta maailmassa hän ei haluakaan. Ja kuitenkin, joskus yöllä Emma on äkkiä aivan hereillä, ei saa enää unta. Mistä hän tietää mitä Unon sielussa ja sydämessä liikkuu? Millainen Uno oikeastaan on?  

Tuskin hän tietää ainakaan sitä, kuinka Uno kirjoittaa äidilleen, että avioliiton myötä hän saa morsiamensa äidinperinnön, isän kuoltua ehkä muutakin. Ja että Emma on läpikotaisin terve. Siinäpä ne, tärkeimmät. Miksipä turhaan puhua rakkaudesta. 

Mutta Emma.

Tietysti Emma rakastui suin päin. Hän ei ole ensimmäinen eikä viimeinen nainen joka lankeaa karismaattisiin miehiin, joilla on sana hallussaan ja jotka pystyvät vakuuttamaan ja suostuttelemaan.

Ei. Eikä ehkä ensimmäinen niistäkään, joiden nuorena morsiamena vaalimat unelmat ja toiveet jonakin päivänä, aivan liian pian, ovat vaihtuneet tyhjään. Niistä, jotka silti kirjoittavat: Sanon suoraan, että sinä olet usein sanonut ja tehnyt sellaista mikä on loukannut minua kovasti, mutta olen aina antanut anteeksi, varsinkin nyt. Kyllä minä uskon että Uno pitää minusta ja jos et pidä, niin minä pidän sinusta ja teen kaikkeni sinun ja lasten hyväksi. Niistä.

Emma synnyttää, Uno määrää nimet. Silloinkin, kun nuorimmainen syntyy ja Uno itse on lahden takana. Emma rakastaa, kirjoittaa kirjeitä, kaipaa. Asuu lapsineen isänsä luona, sitten anopin. Venyttää penniä, vuodesta toiseen. Ja haaveilee yhteisestä kodista taas, yhä vain. Kunnes tapahtuu jotakin, kenties sellaista jonka nimi on Kultapiisku, ja Emma sulkee oven. Avioero.

Emma menettää elämässään paljon. Ja silti:

Emman sydäntä lämmittää. Alkaa olla seuraavan sukupolven vuoro. Millaiset Unon ja hänen välinsä ovatkin olleet, niin heidän lapsensa tuottavat suurta iloa.

Lapset, lapsenlapset. Uudet elämäntarinat ja -kohtalot. Tyttärentytär, joka joskus vuosikymmenten päästä miettii tätä kaikkea.

Ja niin, ne Unon hienot ja komeat aatteet, ne jotka ehkä toisinaan olivat vähän aikaansa edellä. Työväenliikkeen demokraattiset arvot, kansan sivistäminen. Raittiusaatekin. Kauniita, hyviä aatteita, eikö niin. Työn arvoisia. Mutta.

Idealisti Uno, demokratian esitaistelija, kansan puolustaja – mutta vaimojen vahvuus on ymmärtää miehiään. Oivaltaa että miehet elävät aatteilleen ja suurille tehtävilleen, heidän jalkojensa juuressa kyyhöttävien vaimojen ja lasten tulee tukea ja helpottaa, mutta ei tehdä itsestään numeroa.

Voi Uno, Uno. Etkö sinä tiennyt naisista mitään. Siitä, että heidän vahvuutensa ovat monet. Ne ovat.

Entä totuus? Niin, sitä ei voi kokonaan tietää, hyvä jos hivenen. Ei, vaikka kuinka lukisi kirjeitä ja päiväkirjoja ja muistelmia, katselisi valokuvia ja maisemia ja sukeltaisi arkistoihin ja museoihin ja muistoihin. Mutta ihminen kantaa itsessään kaikenlaista. Aikaisempien sukupolvien perintöä. Ehkä vähän ihmeitäkin. Ja halua ajatella edes se mahdollinen tosi.

**********

Märta Tikkanen: Emma ja Uno – Rakkautta tottakai.

Ruotsinkielinen alkuteos Emma & Uno – Visst var det kärlek.

Suomennos Liisa Ryömä. Romaani, 250 s. Tammi 2010.

Mathias Rosenlund: Kuohukuja 5 (2015)

Kyllä, olen jälleen omaelämäkerrallisen tekstin äärellä: olen lukenut Mathias Rosenlundin hiljattain ilmestyneen teoksen Kuohukuja 5 (2015). Lukiessani olen ajatellut, taas, että tässä ajassa todella on tarve kirjoittaa ja lukea toden hahmoon hakeutuvia tarinoita. Ehkä kyse ei kuitenkaan ole tunnustamisesta sinänsä, vaan pikemminkin ihmisen tarpeesta tehdä todellisuudesta todellisuudenmuotoinen kertomus. Niin: olen huomannut mieleni etsiytyvän jälleen myös tuttuun ajatukseen ihmisen pyrkimyksestä merkityksellistää elämäänsä ja etsiä elämänpolulleen syitä ja selityksiä. Elämä kaikessa kaoottisuudessaan on kai koetettava jäsentää koherentiksi edes kertomuksen tasolla, asetella se muotoon jossa ehkä, kenties, näkyy jonkinlainen jäsennys.

Ja kyllä: olen käynyt teoksen ja itseni kanssa myös loputonta keskustelua tästä keskeneräisestä maailmasta, jossa ihminen niin usein joutuu vastakkain itseään ja omaa tahtoaan suurempien mahtien kanssa. Tarkennettakoon, että en ole ajatellut Jumalaa, en isolla enkä pienellä, vaan markkinavoimia, kaikkea tätä yhteiskunnallista jakautumista ja eriarvoisuutta, syrjäyttämistä.

- kiitos kirjastolle -

Kuohukuja 5 on Rosenlundin edellisen teoksen tapaan ennen kaikkea tärkeä poliittinen puheenvuoro. Jo Vaskivuorentie 20 osoitti, että Rosenlundilla on rohkeutta käsitellä asioita, jotka tälläkin hetkellä koskettavat liian monia yhteiskunnalliseen marginaaliin sysättyjä yksilöitä, ja sama rohkeus jatkuu myös tässä erilaisin painotuksin. Vaskivuorentiessä olivat keskiössä köyhyys, köyhän unelmat ja kirjoittamisen voima, tässä korostuu ehkä enemmänkin sivistyksen jano ja kysymys luokkaretkien mahdollisuudesta ja mahdottomuudesta. Teoksena Kuohukuja 5 on edeltäjäänsä verrattuna eheämpi ja viimeistellympi, sillä muistelen Vaskivuorentiessä olleen enemmän mm. päiväkirjamaista toisteisuutta, joka siihen toisaalta sopi. Tässä on kuitenkin pikkuveljestä kertovassa osuudessa myös tiettyä kirjailijaeettistä ongelmallisuutta, joka ainakin minua askarruttaa: uskoisin, että Rosenlundilla olisi ollut sanottavaa ilman pikkuveljen tuskiakin, mutta toisaalta ymmärrän tämänkin osuuden motiivit ja sen, että pikkuveljen tarinan kertominen on tuntunut tärkeältä paitsi yksilöllisellä myös yhteiskunnallisella tasolla. Mutta etiikka, niin, siihen liittyvät kysymykset on kai kunkin kirjailijan henkilökohtaisesti ratkaistava. Minä sanon vain, että minua askarruttaa.

Temaattisesti Rosenlundin kertomuksen keskiössä on toiseus: hän on työläisperheen lapsi akateemisessa maailmassa, omaa elämäänsä ja sivistystä kohti kiihkeästi pyrkivä ihminen. Sivistys, kirjallisuus, on Rosenlundille se kallis aarre, jota hän tavoittelee ja vaalii. Lukijan, joka jakaa käsityksen sivistyksen ja kirjallisuuden merkittävyydestä, on häntä tietenkin helppo ymmärtää. (Ja kyllä, lukijassa herää myös väistämätön halu kirjoittaa sulkeisiin: Päättäjät. Mahdollistakaa sivistys. Ihmisen perustoimeentulo. Ihmisarvo. Se, että jokainen ihminen voi kokea elämänsä omaksi ja mielekkääksi. Sillä tiedättekö, se ei loppujen lopuksi edes maksa juuri mitään vaan lähinnä tuottaa.)

Olen elänyt pitkiä aikoja köyhyydessä sitä valitsematta, mutta ehkä olen sitten ylläpitänyt sitä, koska päätin paneutua kirjallisuuden ja kirjoittamisen opintoihin. Olen kuitenkin voittanut, koska pidän elämänvalintojani suunnattoman arvokkaina.

Niin Mathias, juuri niin: olet voittanut.

Olen tähdännyt ylöspäin, eteenpäin, kohti omaa paikkaani kirjallisuudessa, josta on tullut minulle elämän kokoinen. Olen yrittänyt tehdä elämästä kirjallisuutta ja kirjallisuudesta elämää.

Ja tässä sitä on: kirjallisuutta.

Selvää ja surullista on, että luokkayhteiskunnan aika ei ole ohi, vaan sen mekanismit ovat päinvastoin entistä monimutkaisemmat. Kaiken aikaa näemme, että vallanpitäjien intressit repivät kuiluja myös yhä syvemmiksi: toiset saavat menestyä, toiset syrjäytyä, ja syrjäytettyjä kohdellaan alemman tason kansalaisina, jotka ovat laiskuuttaan valinneet osansa itse. Toisinaan tämä kaikki todella hirvittää.

Minut valtasi uusi ajatus, joka osoittautuisi vähitellen aivan yhtä voimalliseksi kuin minua aiemmin vainonneet alemmuuden ja sivistymättömyyden tunteet:

mitä merkitsee se, että minä sivistyksen ja kirjallisuuden kautta

olen luonut itselleni kokonaisen maailman, joka partaterän tavoin

leikkaa minut irti taustastani, kahdesta veljestäni ja vanhemmistani?

Rosenlundin kokemus toiseudestaan on hyvin vahva – ensin suhteessa akateemiseen maailmaan, sitten suhteessa läheisiinsä. Tuntuu surulliseltakin, että se on hänelle niin vaikeaa. Ja siltä, että ihmisen kokemus on ehkä aina monien tekijöiden summa: lapsuuden, temperamentin, ympäristön, senkin mitä toiset meistä kutsuvat sattumaksi ja toiset kohtaloksi. Mutta se, ihmisen kokemus, on joka tapauksessa ihmiselle todellinen.

Rosenlundin teokset, molemmat, ovat yhteiskunnallisesti rohkeita ja tärkeitä: ne näyttävät, miten erilaisia ovat samassa yhteiskunnassa elävien yksilöiden todellisuudet. Näiden todellisuuksien valtavasta erilaisuudesta kertovat osaltaan myös ne käsittämättömät sanat, joita Rosenlund esikoisteoksensa myötä sai. Taivasteltiin esimerkiksi sitä, että hän opiskelee kirjallisuutta eikä jotakin järkevämpää. Köyhä ei kai saisi tavoitella eikä toivoa mitään. Sellaisiakin ne kai ovat, tämän yhteiskunnan luokat: erilaisia itsemääräämisoikeuksia.

Toivon, että edes joku tämän teoksen myötä havahtuu huomaamaan, että maailmamme ei ole valmis. Että se pieni ihminen siellä elämässään silti yrittää. Pyrkii antamaan elämälleen raamit, kulkemaan jotakin kohti. Siinä on resurssi, jota tässä maailmassa pitäisi vaalia. 

Vaikeneminen on kuolemista. Kirjoittaminen taas on teko elämän puolesta.

Jatka niitä Mathias, tekoja elämän puolesta.

 

**********

 

PS. Kuuntele myös Mathias Rosenlundin ja Taru Torikan keskustelu.

**********

Mathias Rosenlund: Kuohukuja 5. 153 s.

Suomentanut Taija Mård. Schildts & Söderströms 2015.

Maria Turtschaninoff: Maresi – Punaisen luostarin kronikoita (2014)

 

Olen Maresi Enrentytär ja kirjoitan tätä muistiin Luostarimme kolmannenkymmenennentoisen Äidin yhdeksäntenätoista virkavuonna. Neljä vuotta olen viettänyt Punaisessa luostarissa, ja näitten vuosien kuluessa olen lukenut kaikki vanhat kirjoitukset Luostarin historiasta. Sisar O sanoo, että kertomukseni liitetään muiden kirjoitusten joukkoon. Se tuntuu kummalliselta. Minähän olen vain noviisi, en luostariäiti, en taidoistaan tunnettu sisar. Mutta Sisar O pitää tärkeänä, että juuri minä kirjoitan muistiin mitä tapahtui. Minä olin paikalla. Toisen käden tietoihin ei ole luottamista.

- kiitos kirjastolle -

Luen ensimmäisen sivun, kaksi. Se tapahtuu heti: aika napsahtaa. Olen matkalla Avaloniin. Näen usvan ja purren, sumuisena näkyvän saaren. Räpytän silmiäni, kulmissa on ryppyjä. Muistan: tämä on sittenkin Punaisen luostarin saari, ei Avalon. Enkä minä ole Avalon-neito, olen keski-ikäinen nainen joka lukee nuorille kirjoitettua fantasiaa.

Nuorille? Niin. Ja ei. Maria Turtschaninoffin Maresi (2014) on Finlandia Junior -voittaja, ja olen lainannut sen kirjaston nuortenosastolta. Silti tämä ei minusta ole yksin nuortenkirja eikä ainakaan kovin nuorten. Muistan taas ajatella, että nuortenkirja on joskus juuri sellainen, että lukijan ikä on lopulta melko triviaali – että kirja on jotenkin iätön. Mutta tämä kirja on myös melko rankka, en olisi halunnut lukea tätä liian pienenä. Olisin nähnyt pahoja unia.

Kerron, jotta Luostari ei unohtaisi. Kerron myös siksi, että ymmärtäisin mitä tapahtui. Lukeminen on aina auttanut minua ymmärtämään paremmin. Toivottavasti sama koskee myös kirjoittamista.

Entä nyt? Nyt kykenen käsittelemään tämän, kyllä. En näe pahoja unia, ainakaan kovin. Lukeminen ei silti ole kivutonta, sillä näen jotakin muuta. Ajattelen, mitä tämä kertoo maailmasta ja millaisena tämä sen nuorelle lukijalle näyttää. Kirjallisuuskäsitykseni riitelevät, mietin miten maailma pitää kirjoihin kirjoittaa. Entä nuortenkirjoihin. Onko oikein tehdä toisesta sukupuolesta hyvä ja toisesta paha. Onko, vaikka tarkoitus olisikin hyvä: kuvata naisten voimaa miesten hallitsemassa maailmassa ja kertoa, että naisten mahdollisuus on sisaruudessa ja tiedossa, siinä että naiset suojelevat ja opettavat toisiaan.

On kuvitteellinen todellisuus, fantasiamaailma jossakin aikojen takana. Luostarisaari, jonne pääsevät vain naiset ja jossa palvotaan Jumalatarta, Alkuäitiä joka on Neito, Äiti ja Akka, ne kaikki kolme. Jossa kerrotaan, että kaikilla naisilla on Alkuäiti sisällään. (Tietenkin on, tunnethan sen.)

Joskus kauan sitten [a]lkusisaret lähtivät pakoon maasta, jossa paha mies oli ottanut käsiinsä kaiken vallan ja voiman ja kohteli kansaansa erittäin huonosti. Nyt tytöt tulevat Luostariin eri syistä: Joskus perheellä ei ole rahaa ruokaan. Joskus huomataan, että tyttö on tiedonjanoinen. Joskus tyttö on sairas ja tarvitsee hoitoa. Ja joskus tulee pakolaistyttöjä, etupäässä Urundiasta, sen vasallivaltioista tai muualta lännestä. Heitä tulee siksi, että tieto on kiinnostanut heitä maassa, jossa naiset eivät saa tietää mitään eivätkä sanoa mitään. Ja tieto – niin, tieto on voimaa. Joku tulee ehkä myös siksi että on pakko, jos haluaa pysyä hengissä miesten maailmassa.

Paha mies, niin. Fantasiakertomus tarvitsee usein pahansa, ja Maresin paha on mies. Mies, joka on raaka ja julma, verenjanoinen. Miesten joukossa on toki myös hyviä mutta silti: miesten pahuus on valtavaa. On, vaikka yksi sisarista muistaakin sanoa, että miehet eivät ole vihollisiamme. Juuri tämä, miehen pohjaton pahuus, tekee teoksesta minulle myös hieman vaikean. Sukupuolten välinen vastakkainasettelu on liian suurta. Tiedän, että maailma on ollut ja on epäkohtia täynnä, mutta en silti tahtoisi purkaa niitä näin, uudella vastakkainasettelulla, vaan mieluummin pyrkimyksellä tasapainoon ja yhteisyyteen, ymmärrykseen siitä että sukupuolet täydentävät ja tarvitsevat toisiaan. (Mietin kyllä, taas, missä määrin subjektiiviset (kirjanulkoiset) mielipiteet kuuluvat kirjan esittelyyn. Minulla ne kai kuuluvat.)

Niin: en osaa ihastua teokseen varauksetta. Maresi on kuitenkin myös hieno kertomus ystävyydestä, rohkeudesta, tyttöjen ja naisten voimasta, tiedonhalusta ja siitä, miten kirjasto on kuin Aarrekammio ja miten oppiminen ja tieto avaavat uusia ovia ja mahdollisuuksia. Siitä, miten tulkinta ei ole sama kuin jos ottaa itse selvää! Ja niin, tietenkin – onhan kyse nuoresta tytöstä – myös siitä, miten jokaisesta kasvaa ajan mittaan juuri se oma, erityinen itse. Minulle teoksen parasta antia onkin juuri kirjallisuuden, sisaruuden ja oman tien löytämisen lämmin korostaminen. Teos puhuu paljon myös omasta oikeasta maailmastamme, siitä miten toista (tässä naista) mielivaltaisesti sorretaan ja miten kansat tuntevat toisiaan kohtaan ennakkoluulojen aiheuttamaa epäluuloa.

Kun lopetan lukemisen, muistelen jälleen Avalonia (kansiliepeessä puhutaan Tolkienista, mutta minulle tulee kyllä mieleen nimenomaan Avalon). Luen fantasiaa hyvin vähän, ja Maresi olikin ensimmäinen fantasiateos jonka pitkään aikaan luin. Tiedän että laji on monien muiden lukijoiden suosiossa, ja minäkin näen siinä kyllä monia kiehtovia mahdollisuuksia. Fantasian lukeminen tuntuu vain omalla kohdallani vahvasti edellyttävän tiettyä tuulta ja toisaalta sitäkin, että kohdalle sattuu oikeaan aikaan riittävän vaativasti kuiskutteleva teos. Nyt tuuli ja teos taisivat kohdata oikealla hetkellä, mikä johti mielenkiintoiseen hypähdykseen tämän kirjallisuudenlajin maailmaan. Ehkäpä jonkinlainen hyppy seuraa taas joskus. Palaisinkohan myös Avaloniin? En tiedä. Siitä kun kävin siellä viimeksi, on kauan. Joskus yritin avata usvia, mutta en enää osannut. Osaisinkohan nyt, Punaisen luostarin saarella käytyäni...

 

Muistutan vielä: kovin nuorille lukijoille en tätä kirjaa antaisi, en ainakaan alakoululaisille. Naisten (ja tyttöjen) ja miesten kohtaamiset ovat pahimmillaan hyvin väkivaltaisia, kamalia. Liian pienen ei ole hyvä kokea kirjassaan liikaa.

**********

Maria Turtschaninoff: Maresi. Punaisen luostarin kronikoita. 212 s. Ruotsinkielinen alkuteos Maresi. Krönikor från Röda klostret. Käsikirjoituksesta suomentanut Marja Kyrö. Tammi 2014.

Edith Södergran: Ruusualttari (1919)

Missä jumalat asuvat? Minun sydämessäni,

riekaleiksi revityssä, tuskaisen autuaassa sydämessäni,

kun laulu kohoaa.

Oi jumalat, mihin pystyy ihminen vähinä tuokioinaan!

Minä olen tuntenut teidän koko voimanne...

(Runosta Missä jumalat asuvat...)

On jälleen ollut Edithin aika. Olen taas selaillut koottuja runoja, keskittynyt sitten lukemaan kokoelmaa Ruusualttari (1919). Sitä, joka alkaa:

Minä eroan teistä

sillä olen enemmän kuin te.

Olen hämärässä

temppelipapitar

vihitty vaalimaan

tulevaisuuden tulta.

(Runosta Ruusualttari)

En tiedä, jotenkin on alkanut ujostuttaa kirjoittaa Edithistä. Hänessä on sellaista paloa, että hän saa minut ehkä helposti hieman pateettiseksi. Toisaalta, haittaako se – en tiedä, sitäkään.

Ihmiset eivät tiedä itsestään paljon,

he luulevat olevansa köyhiä niin kuin he elämässä ovat,

eivätkä he tiedä jumalien asuvan povessaan

tuntemattomina.

(Runosta Jumalat tulevat)

Mietin, taas, miten ihmeellistä on, että Edithin runojen lukeminen saa oloni aina myös vahvaksi. Ehkä vahva runominä saa lukijankin tuntemaan itsensä voimakkaaksi, uskomaan siihen että sielulla on tilaa kasvaa. Niin, jotakin taianomaista niissä on, Edithin runoissa: ihmisessä asuva jumaluus ja toisenlainen tietoisuuden taso, runojen profetia ja minän hehkuva henki. Runot eivät ehkä aina ole ”onnellisia”, mutta niissä on sellaista sanojen voimaa joka luo hurmosta, vahvoja tunnetiloja. (Olenkohan siellä taas, myyteissä joihin ei ”saisi” uskoa. Jos, niin olkoon, en tule pois: täällä mieli ja sielu lepäävät ruususateessa, pehmeästi putoilevien terälehtien alla. Pehmeästi, vaikka kaikki on samalla niin vahvaa vahvaa vahvaa.)

Minä näin kauneuden.

Se oli kohtaloni! Siinä on kaikki.

Miten siitä kiittäisin?

Tuoreita ruusuja sirottelen päivät päästään,

kuumin käsin katkottuja,

sinun patsaasi eteen

jotta hymysi lepää niiden yllä.

Mistä saisin ruusuja

jotka eivät turmelisi minun unelmiani.

Siinä minun osani –

mennä joka päivä kuningattaren luo ruusuineni

ja maata nyyhkyttäen hänen jaloissaan...

Milloin saan nousta keveänä kuin höyhen

hakemaan ruusun, sen ainoan, sen joka ei koskaan kuole.

(Kauneuden patsas)

Ehkä on niinkin, että Edithin sanat avaavat minussa kerroksia: ajallisia, olemuksellisia, kokemuksellisia. Ehkä mahdollinen patetiakin johtuu juuri siitä: hän tavoittaa jotakin sydämessäni ja syvyyksissäni ja vanha kieli minussa herää, se jota iästään huolimatta vaivaa nuoruuden hurma ja paatos.

Nuoruus! Niin! Sitäkö tämä on, sitäkö myös! Kyllä, kerroksia. Se, joka on lukenut Edithiä niinä hetkinä kun kasvoi neidosta naiseksi, ymmärtää ehkä miksi. Minä muistan sen tytön... vuoteen jolla hän huoneessaan istui... käänteli kaunista kirjaansa ja luki... Ja nyt! Tässä hän huutaa. Tarvitsee Edithiään yhä. Mutta sittenkin: kerrokset hänen ympärillään ovat tehneet hänestä, minusta, myös toisen ja hyvä niin.

Maailma on minun.

Minne kuljenkin

heittelen ruusuja kaikille.

Taiteilija rakastaa jokaista marmorikorvaa joka

tajuaa hänen sanansa.

Mikä on minulle kärsimystä, kurjuutta?

Kaikki romahti kerralla kasaan:

minä laulan.

Näin kohoaa kärsimyksen suuri hymni

onnellisesta rinnasta.

(Ruusuja)

Sellainen on Edith. Tai ei. Hän istuu jossakin ja nauraa. Poskellani tuntuu kuinka hän puhaltaa päivänkakkaroiden valkeita lehtiä pilvien puutarhasta. Luulen, että hänen hymynsä on hyväntahtoinen. Hänen sielunsa huusi itsensä runojen minään ja sai kasvaa ennen kuin lähti. Eikö se ole onnea, sielun tila?

Joskus silti mietin, minkälaisia runoja hän olisi kirjoittanut 40-vuotiaana. 60-vuotiaana. 80-vuotiaana. Suren, etten koskaan saa tietää. Sitten ajattelen, että se oli hänen kohtalonsa:

Kaikkivaltias,

ota minun elämäni

yhdeksi uniesi silmänräpäykseksi...

Haluan nähdä mitä sinä haluat – ja tuhoutua...

(Runosta Himalajan portailla)

Niin: olla silmänräpäys, joka näki.

Voisin kai koettaa kirjoittaa Edithistä myös toisin. Pohtia ja purkaa runojen ruusuja, jumalia, siskoja. Ehkä pohdinkin, luen niistä merkityksiä taiteilijuudesta, naiseudesta, ihmissydämestä. On kuitenkin kirjoja ja kirjailijoita, runoja ja runoilijoita, jotka saavat subjektiiviseksi, ajattelemaan omaa kokemusta ja suhdetta kirjoittajaan, ja minulle Edith on juuri niitä. Mutta kyllä: ruusuja, jumalia, siskoja, niistä on hänen runonsa tehty. Ruusualttari on voittoja ja papittaria, surua ja pettymystä, elämää ja kuolemaa, satulinnoja ja merta, paloa ja voimaa. Ja niin – kauneutta, sitä kuinka lempeä jumala ojentaa teille kätensä: ilman kauneutta ihminen ei elä sekuntiakaan (runosta Soihdut).

Onnellinen satuprinsessa,

sydämesi myrskyää rajummin kuin valtameren.
Turhaanko kantaisi sellaista sydäntä rinnassaan?
Aika, kuuntele lauluani!

(Runosta Muodonmuutos)

Ehkä joku lukee Edithin runoista myös pöyhkeyttä. En tiedä. Minä luen niistä runominän ja sielun vahvuutta, uskallusta, tahtoa. Ja hengitän syvään. Toivon, että naisiksi kasvavat nuoret neidot ojentavat kätensä ja avaavat hänen runojensa kirjat. Sanon, että runoja ei välttämättä tarvitse tulkita, riittää että ne elää. Ehkä siellä on vaikeitakin, surullisia, kummallisia, hämmentäviä runoja, mutta myös niitä joista saa tuulta. Sanoille, sielulle, sydämelle. Ajatella: niin suurta voi olla runous.

Jumallapsi istui luonani.

Kultalyyra lauloi käsissäni.

Jumallapsi katsoo loputtomiin hämäriin.

Laulu kiertelee hänen päänsä yllä laajoin siivin.

Mitä näet laulussa?

Se on sinun oma tulevaisuutesi joka kohoaa

jäisistä hämäristä,

oma kehottava, kutsuva, odottava tulevaisuutesi.

(Jumallapsi)

Siis mene.

Tove Jansson: Vaarallinen juhannus (1954)

Teatteri on tärkein asia maailmassa, sillä siellä näytetään kaikille millaisia he voisivat olla ja millaisia he tahtoisivat olla vaikka eivät uskalla, 
ja millaisia he ovat.

Aah, ihanaa taiteenfilosofiaa.


**********

Juhannus tuli ja meni ja niin kesäkin. Minä syksyihminen hengittelen alkavan syksyn ihania tuulia, muistelen lämmöllä sopivan viileäksi jäänyttä kesää ja lääkitsen nuhapahalaista lempeällä muumikirjalla, joka kantaa kesäistä nimeä mutta sopii silti oikein hyvin myös tähän oikeaa syksyä enteilevään hetkeen. Vielä villasukat, teetä ja pehmeä pesä, niin jopas on oloni nuhaisenakin melkein mukava.

- kiitos kirjastolle -

Vaarallisen juhannuksen lukeminen nostaa esiin muistoja, tietenkin: olen lukenut tämän ennenkin, kaiketi melko montakin kertaa. Se nostaa esiin myös tunteen siitä, että kyllä, myös tämä on muumisuosikkejani, tämäkin! Päätän, että tästä eteenpäin kaikki muumikirjat ovat minusta yhtä parhaita enkä yritäkään enää valita. Muumilaakson marraskuu ja Taikatalvi, ne ovat erityisiä, kyllä, mutta niin on tämäkin, kirja jossa on teatteri ja kaikki se muu! Kyllä Tove sitten osasi. Ne kuvatkin, oi kyllä! Enkä muistanutkaan, että myös yhden lempimukini kuva on täältä, teatterilavalta.

Tulta syöksevät vuoret ovat sitten harmillisia, sanoo Muumimamma. Ovathan ne, toisinaan ne aiheuttavat sellaisia merkillisiä tulviakin. Mutta kun keittiö sitten täyttyy vedellä ja muuttuu hämyisäksi akvaarioksi, Muumimamma nauraa, koska se on niin hullunkurista. Ja kun vesi yhä vain nousee, hän kiipeää tyynesti talon katolle sylissään käsilaukku, ompelukori, kahvipannu ja perhealbumi ja tuumaa, että odottelee siinä uutta kotia. No juu, kyllä hän sentään tahtoo mukaan myös niitä salongin hienoja huonekaluja: niistä tulee uudessakin kodissa kotoisampi olo. Ja sieltähän se sitten pian jo tuleekin, uusi koti, ja sinne sitä mennään, Muumimamma ja -pappa ja -peikko ja Niiskuneiti ja tietysti Pikku Myy ja Mymmeli ja vielä Miska ja Homssu. Kaikenlaista tapahtuu, mutta mitäpä siitä niin hermostumaan.

 

- Nyt minun talostani on jäljellä ainoastaan lipputanko, sanoi Muumipappa synkästi.

Muumipeikon äiti taputti häntä käpälälle.

- Se oli hieno talo, hän sanoi. - Paljon parempi kuin tämä. Mutta jonkin ajan kuluttua näet, että kaikki tuntuu aivan samanlaiselta kuin ennenkin.

(Rakas lukija, Muumimamma erehtyi täydellisesti. Mikään ei muuttunut entisenlaiseksi, sillä tämä talo ei suinkaan ollut tavallinen koti eikä siinä asunut perhe totisesti ollut mikään tavallinen perhe. Enempää en sano.)

Ei, tavallinen koti se ei ole. Yksi seinä puuttuu ja talossa on kummallisia ovia joiden taustapuolelle on maalattu kaakeliuuni ja portaita jotka loppuvat ilmaan. Kukat ovat paperia, viulut kielettömiä ja kirjoja ei saa auki. Homssun rehellistä sydäntä sellainen kovasti loukkaa, mutta Mymmelistä on hauskaa, ettei mikään oikeastaan merkitse mitään. Entä millainen mahtaa olla Rekvisiitta-setä? Ja se, joka nurkissa nauraa? Entä mitä tekeekään tahollaan puistoon suuntaava Nuuskamuikkunen, ei kai vain sellaista tarpeellista ilkivaltaa? Vai mitä sanot sellaisista kylteistä kuin ”Nauraminen ja viheltäminen kielletty”, ”Laulaminen kielletty”, ”Nurmella istuminen kielletty” ja ”Kukkien poimiminen kielletty”? Olisiko ne pitänyt jättää paikalleen?

Entä miten ensi-iltaan valmistaudutaan? Ja mitä lavalla lopulta esitetään? 

Niin, viivähdys vaarallisessa juhannuksessa saattaa kertoa kaikenlaista.
Senkin, että myös tulvat loppuvat aikanaan ja että siihen asti
voi aivan hyvin seilailla vaikka kelluvassa teatterissa.

Tove osasi, todella osasi. Muumikertomukset jaksavat ihastuttaa aina vain: muistelen pientä Katjaa joka joskus vietti vaarallista juhannusta ja sitten ehkä vähän isompaa ja nyt ajattelen tätä Katjaa joka olen nyt. Kaikki me olemme saaneet tältäkin kirjalta niin paljon. En voi kuin ihailla näiden kertomusten kerroksia.

Kirjan luettuani ajattelen, että oikeastaan ihmisen pitäisi aina aika ajoin lukea joku muumikirja. Ihan siksi, että muistaisi katsella itseään, toisia ja elämää riittävän lempeästi, sillä lailla silitellen. Olemmehan me kaikki vähän tämmöisiä, vähemmän valmiita, mutta ehkä niin ihmisiä juuri siksi. Ja on se hyvä, että meillä on taide! Kaikille, ihan kaikille, on maailmassa varmasti myös se oma, oikea, sopivankokoinen paikka ♥

**********

Ruotsinkielinen alkuteos Farlig Midsommar 1954, 

ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi 1957.

**********

Vaarallista juhannusta on taidettu lukea blogeissa paljon.
Nyt taakse jäävänä kesänä sen ovat lukeneet ainakin Sara ja Elina.

Fredrika Wilhelmina Carstens: Muratti (1840/2007)

Kirjeideni tarkoitus, hyvä Emilia, ei ole kuvailla vain itseäni, mistä tulisi pian aivan liian väsyttävää ja yksipuolista, vaan välittää sinulle tunteita, ajatuksia, vaikutelmia ja myös epämukavuuksia, joita olen tässä arkisessa ympäristössäni vuoroin kokenut. Älä kuitenkaan odota mitään romaanien kaltaisia seikkailuja, mitään epätosia olettamuksia, mitään salaisia harharetkiä ja labyrinttejä tässä mutkikkaassa mutta aivan liian vähän salaperäisessä arkielämässä, ja ennen kaikkea, älä edes arkielämän kuvauksia. Heitä mieluummin kirjeeni, jo tämä ensimmäinen, kamarissasi iloisesti räiskyvään takkatuleen!

Ensimmäinen suomalainen romaani oli tämä: Fredrika Wilhelmina Carstensin (1808–1888) vuonna 1840 ilmestynyt Murgrönan. Muiden varhaisten naiskirjailijoittemme tapaan tämäkin kirjailijatar on ensimmäisyydestään huolimatta jäänyt pitkäksi aikaa kirjallisuushistorian hämärään, ja tämä hänen ainoaksi romaanikseen jäänyt teos on suomennettukin vasta nyt uudella vuosituhannella. Eeva-Liisa Järvisen hieno suomennos vuodelta 2007 kantaa alkuperäisnimelle uskollisesti nimeä Muratti ja on Mari Siipolan käsissä saanut myös hyvin kauniit kannet:

Vuonna 2007 ilmestynyt kauniskantinen suomennos.

- kiitos kirjastolle -

Huom! Kirjoitus sisältää lukukokemuksen mahdollisesti pilaavia juonipaljastuksia, joten suosittelen pakenemaan paikalta, jos suunnittelet tämän lukemista etkä ole pikemmin tunnelma- ja tutkiskelu- kuin tarinavetoinen lukija :)

Ensimmäinen romaanimme on kirjeromaanin muotoon kirjoitettu romanssi: 32-vuotiaan säätyläisnaisen toisille säätyläisnaisille kirjoittama rakkauskertomus. Orpo Matilda-neito matkustaa seuraneidiksi tukholmalaiselle vapaaherrattarelle ja kirjoittaa näkemästään ja kokemastaan kirjeitä ystävälleen Emilialle. Kirjeet ovat hyvin runsaita ja tarkkoja, eikä Matilda kirjoita vain itsestään – kuten hän heti alussa lupaakin – vaan myös toisista ihmisistä joiden parissa liikkuu ja kaikesta sellaisesta mitä näissä seurapiireissä tapahtuu. Keskeistä sisältöä kirjeissä on tietenkin myös rakkaus ja lisäksi se neitojen välinen tiivis ystävyys, joka niihin kirjoittuu: myös Matildan ja Emilian ystävyys näyttäytyy kirjeissä hyvin läheisenä ja lämpimänä, mutta heidän ystävyytensä sijasta niissä korostuu kuitenkin ennen kaikkea Matildan ja ihanan, enkelimäisen Rosan ystävyys, sillä Matilda kirjoittaa Emilialle hyvin paljon tästä uudesta ystävättärestään, jonka hän tapaa jo matkalla uuden kasvattiäitinsä luo. Emilia jääkin kirjeiden vastaanottajana lukijalle lopulta etäiseksi, mutta herkästä ja kauniista Rosasta tule Matildan rinnalla hyvin tuttu.

Seurapiirielämän kuvailu tuntuu paikoin vähän liiankin perusteelliselta, mutta omana aikanaan sen lienee ollut tarkoitus – niin kuin myös esipuheen kirjoittanut Heidi Grönstrand toteaa – ennen kaikkea arvostella ylimpien yhteiskuntaluokkien pröystäilevää ja pintapuolista elämää ja vahvistaa keskiluokan puhtaampia ihanteita. Tämän päivän lukijalle nämä pitkät ja perusteelliset kuvailut välittävät tarkkanäköisesti myös aitoa ajankuvaa: kirjeissä liikutaan seurapiirisalongeissa ja tanssisaleissa, mutta aikansa keskiluokkaiseksi ihannekuvaksi asettuva Matilda ei niistä tietenkään niinkään innostu vaan puhuu mieluummin rehellisyyden, huomaavaisuuden ja sydämen sivistyksen puolesta:

Voi Emilia, minä en lainkaan ymmärrä näitä ihmisiä, jotka löytävät nautintonsa vain ja ainoastaan huvituksesta toiseen siirtymisestä! He ajattelevat vain tanssiaisia, kahvikutsuja, juhlapäivällisiä, illallisia ja helyjä. Minun aikani on myös viimeksi kuluneen viikon aikana mennyt täysin näissä sieluttomissa kokoontumisissa ---

Aidon romanssin tapaan teos on tietenkin tulvillaan romanttista rakkautta ja – luonnollisesti – myös kyyneleitä ja vastoinkäymisiä ennen ah-niin-onnellista loppua. Ja Matilda tosiaan on – tietenkin – aikansa ihanneneito: hyveellinen, puhtoinen, sivistynyt. Hän ei maailman turhuuksissa turmellu, vaan pysyy hyveilleen uskollisena, ja lopussa kuuliainen sankaritar saa arvatenkin palkinnon kaikesta kärsimyksestään...

Kyllä, minä rakastan häntä todellakin koko sielustani,

kaikesta sydämestäni minä rakastan häntä ---

2000-luvun lukijatar ei kylläkään voi olla kiinnittämättä huomiota kaikkeen siihen ohjailuun, jolle tämä puhtoinen sankaritar alistetaan. Vapaaherratar, jonka seuraneitinä Matilda teoksessa toimii, on rakastettava ja hyväntahtoinen, mutta haluaa myös ohjailla suojattinsa elämää ja asettaa tämän nykylukijattaren silmin hieman arveluttaviin uskollisuuskokeisiin. Mukana salailevassa juonessa on myös rakastettu. Matildan roolina onkin olla ennen kaikkea hyveellinen tytär ja hiljaa ja tahtomatta rakastava neito, jonka elämä on tyystin toisten käsissä. Se, että hän lopulta saa rakastamansa miehen, on palkinto juuri siitä että hän on osoittanut paitsi puhtoisuutta myös tahdotonta tottelevaisuutta. Niin: Matildan naiseus on juuri sitä 1800-luvun vaatimatonta naiseutta, joka ei tahdo eikä vaadi. Kuuliaisuus kasvattiäidille saa ohittaa myös romanttisesta rakkaudesta riutuvan sydämen äänen.

Kuinka voisinkaan, Emilia, kuinka voisin kynänvedoin kuvailla rajattoman tuskani! Et voi aavistaa, millaista piinaa koen, kuinka olen joutunut kokemaan kärsimyksen kaikessa kauhistuttavassa laajudessaan, vaikka hetki sitten olin onnellisin ihmislapsi auringon alla! – Etkö näe, kuinka sumein, itkettynein silmin kuljen morsiamena, joka on kihlattu murheelle, ja hänelle, jota silmäni eivät milloinkaan ole nähneet ja jota en koskaan voi rakastaa. Kuitenkin sydämeni kuuluu iäti hänelle, jonka nimeä en enää uskalla ääneen lausua ja jonka muistoa on rikos ajatella.

Niinpä niin – romanssin kaavat tunteva saattaa kyllä arvata kuinka lopulta käy:

ei se murheellinen kihlaus niin murheellinen olekaan.

Parasta teoksessa on tämän onnellisesti päättyvän romanssijuonen rinnalla kulkeva toinen rakkauskertomus. Omalla tahollaan rakastaa myös Emilia, mutta kerronnan keskiöön nousee Matildan rakkauden rinnalla Rosan rakastuminen. Rosan kertomus on Matildan kertomusta mielenkiintoisempi, sillä siihen nivoutuu sulhasen viettien myötä eräitä miehisiä (ja kenties naisellisiakin) paheita – niin, hyväilyjä ja tuhlailevia suudelmia... Morsian pysyy kyllä puhtaana ja koskemattomana, mutta vieteille löytyy toinen kohde. Kun siveä, puhdas, enkelimäinen Rosa saa tietää sulhasensa harharetkistä, on järkytys suuri: avioliitosta tulee mahdoton, eikä hänellä ole muuta vaihtoehtoa kuin hidas riutuminen kohti kuolemaa. Mielenkiintoista tämä on siksi, että se kertoo paljon sekä 1800-luvun puolivälissä vallinneesta ajattelusta että ajan kirjallisesta estetiikasta, jonka mukaisesti naisen oli romaanin lopussa joko mentävä naimisiin tai kuoltava*. Matildan ja Rosan kohtalot toistuivat sittemmin esim. Fredrika Runebergin romaanissa Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä, jossa Margareta saa rakastamansa miehen, mutta Cecilia kuolee menetettyään kunnioituksensa sulhastaan kohtaan. Kuolema onkin omalla tavallaan myös naisen hiljainen vastalause. Rosan rakkauskertomus päättyy siis Matildan onnellisen avioliittolopun vastaisesti morsiamen murheelliseen kuolemaan. Myös romaanin nimi, Muratti, kantaa siten mukanaan monitasoisuutta: se viittaa toisaalta morsiusseppeleeseen ja toisaalta kuolinkruunuun.

Niin – tästä se siis alkoi, sekä kirjallisuutemme että naiskirjallisuutemme [edit: romaanikirjallisuuden osalta siis]! Muratti on – luonnollisesti – oman aikansa tuote: se on romanssi, sentimentaalinen ja viihteellinenkin, ja välittää myös aikansa ihannekuvia kuuliaisesta, hyveellisestä naisesta. Etenkin (kirjallisuus)historiallisena matkana tämä onkin hyvin mielenkiintoinen piipahdus 1800-luvun puolivälin säätyläisnaisen elämään, ja tällaisista matkoista kiinnostuneen kannattaakin tutustua teokseen sekä kirjallisuutemme ensiaskeleena ja esimerkkinä kyseisen ajan kirjallisesta estetiikasta että tuon jo historian kerroksiin tallentuneen ajan kuvana. Jos lisäksi pitää yltiöromanttisista rakkauskertomuksista ja osaa asettaa nöyrän päähenkilöneidon osaksi aikansa kontekstia hänen tahdottomuudestaan tuohtumatta, lukuelämys voi olla oikein soma. Rinnakkaiskertomuksen onnettomasta lopusta ja naisen ohjailtavuudesta huolimatta teos on ennen kaikkea romanttisen rakkauden ja neitojen välisen sydänystävyyden ylistys, jossa kenties on mukana myös ripaus Jane Austenia.

Itse en tällaista läpeensä puhtoista sankaritarta uudemmassa kirjallisuudessa oikein jaksa (roso antaa henkilölle aitoutta ja kiinnostavuutta), mutta tätä ensimmäistä sankaritartamme katselen hänen puhtoisuudestaan huolimatta hyväntahtoisesti, ennen kaikkea ensimmäisen romaanikirjailijattaremme luomuksena ja oman aikansa ihanteiden kontekstissa. (Ja niin – saattaa olla, että samalla henkäisen myös helpotuksesta, etten kaikesta vanhan ajan rakkaudestani huolimatta elänyt silloin vaan nyt...)

Kiitän lämpimästi suomentajaa ja kustantajaa teoksen saattamisesta myös suomenkielisen lukijakunnan saataville! Varhainen naiskirjallisuutemme voi löytää lukijansa vain, jos teokset lopultakin pääsevät kurkottelemaan pölyisten aarrekammioiden kätköistä päivänvaloon, ja tällä saralla taitaisi kyllä olla enemmänkin puuhaa!

***************

Fredrika Wilhelmina Carstens: Muratti. Romaani, 340 s.

Ruotsinkielinen alkuteos Murgrönan ilmestyi vuonna 1840,

tämä Eeva-Liisa Järvisen suomennos Faros-kustannuksen julkaisemana vuonna 2007. 

***************

*Varhaisen kirjallisuuden konventionaalisista loppuratkaisuista kirjoittaa mm. 

Kati Launis tutkimuksessaan Kerrotut naiset. Suomen ensimmäiset naisten kirjoittamat romaanit naiseuden määrittelijöinä. SKS 2005.

***************

Kirjankansibingosta ruksin tällä ruudun kasvi.