Hanna-Reetta Schreck: Säkenöivät ja oikukkaat – Suomen kultakauden naisia (2021)

 

”Te kaikki kuusi naista havittelitte maailmaa, jossa uudenlainen itsenäisyys ja riippumattomuus yhdistyisi rakkauteen, työhön ja joskus myös perhe-elämään. Te etsitte uutta olemisen tapaa kukin omalla laillanne, vaikka se 1800-luvun lopulla oli vaikeaa.”

*

Joskus saa lukea kirjan, joka tuntuu täydelliseltä täsmäosumalta juuri itselle. Sellainen oli minulle tämä, Hanna-Reetta Schreckin Säkenöivät ja oikukkaat – Suomen kultakauden naisia, joka vie lukijansa runsaspolkuiselle aikamatkalle kuuden suomalaisen vuosisadanvaihteen naisen elämään ja elämäntarinaan. Harvassa ovat asiat, jotka innoittavat minua yhtä paljon kuin 1800- ja 1900-lukujen taitteen vuosikymmenet ja erityisesti tuon ajan naiseus, kaikki ne uudet mahdollisuudet ja silti niiden rinnalla itsepintaisina viipyilleet perinteiset normit, kaikki se muutoksen tuulien mukanaan tuoma ristiveto.

Aika paljon olen tästä kauniista ja kipeästä ajasta ja tämän ajan naiseudesta jo lukenutkin, ja niin faktaa kuin fiktiota, mutta teos onnistui silti tarjoamaan myös paljon uutta. Tutuin teoksen naisista oli minulle entuudestaan Elisabeth ja Alexander Järnefeltin tytär ja Jean Sibeliuksen vaimo Aino, ja Ellan de la Chapellen tiesin Albert Edelfeltin vaimoksi, Thyra Thesleffin taas Ellen-sisarensa pikkusiskoksi, joka hehkuu mm. sisarensa ihanassa maalauksessa Thyra Elisabeth (1892). Alma Söderhjelmin, Siri von Essenin ja Sigrid af Forsellesin elämästä en sijaan tiennyt juuri mitään. Osa naisista sai avioliiton tai -liittojensa myötä myös uusia sukunimiä, joten he elivät ja vaikuttivat useammalla nimellä: esimerkiksi Aino muistetaan niin Aino Järnefeltinä kuin Aino Sibeliuksena, Ellan myös Ellan Edelfeltinä, ja Siristä tuli myös mm. Siri Strindberg, August Strindbergin vaimo, Thyrasta taas mm. Thyra Söderhjelm, Alma Söderhjelmin veljen Torsten Söderhjelmin vaimo.

Teoksen naisten elämäntarinoissa on taiteellisia ja tieteellisiä kutsumuksia, on rakastumisia ja enemmän tai vähemmän vaikeita avioliittoja, on äitiyttä ja rahahuolia, on rimpuilua normien keskellä ja niitä vastaan. On juuri se tuntu, että omanlaisen elämänpolun kulkeminen ei ollut näille naisille helppoa, ei aina mahdollistakaan, mutta he olivat juuri niitä, jotka avasivat tietä uudenlaiselle, omaehtoisemmalle naiseudelle – tietä, jonka kulkemista myös me tämän ajan naiset yhä jatkamme ja koetamme jatkaa, kukin omalla tavallamme, oman sydämemme mukaan.

Jos aihe ja aikakausi kiinnostaa, tähän kannattaa ehdottomasti tarttua. Säkenöivät ja oikukkaat on kaikin puolin kiehtova ja antoisa teos, joka ansaitsee kiitokset myös kauneudestaan – viimeistelty ulkoasu valokuvineen ja kukkakuvineen hellittelee lukijaa ♥

 *

Hanna-Reetta Schreck: Säkenöivät ja oikukkaat – Suomen kultakauden naisia. Like, 2021.

 

Salla Leponiemi: Niin kauan kuin tunnen eläväni – Taidemaalari Elin Danielson-Gambogi (2021)

 

 

”Taide oli Elinille ykkönen, se jolle hän eli.”

 *

Salla Leponiemen hiljattain ilmestynyt Niin kauan kuin tunnen eläväni on runsas ja antoisa katsaus taiteilija Elin Danielson-Gambogin elämään ja taiteeseen.

Elämäkerran sivuille piirtyy kuva aikansa ahtaita rajoja vastaan kapinoineesta naisesta ja oman tiensä kulkijasta, joka ei piitannut yhteiskunnan porvarillisista arvoista ja normeista, vaan jolle oli tärkeintä tavoitella myös naisen oikeutta keskittyä itselleen tärkeisiin asioihin. Hänen omalla kohdallaan se tarkoitti omistautumista taiteilijuudelle, ja vaikka elämän realiteetit pakottivat hänetkin kompromisseihin (kuten muotokuvien maalaamiseen toimeentulon vuoksi), sydämessään hän pysyi läpi elämänsä uskollisena taiteelleen ja omille näkemyksilleen.

Teoksessa näyttäytyy myös Danielson-Gambogin rakkauselämä, joka sekään ei aina ollut helppoa. Avioliitto italiaisen, kymmenkunta vuotta nuoremman Raffaello Gambogin kanssa oli kahden taiteilijan rakkautta ja kumppanuutta, mutta myös haasteita ja kriisejä, ja lopulta tässäkin liitossa nainen jousti ja venyi oman taiteilijuutensa kustannuksella. Toisaalta asiat eivät olleet yksinkertaisia, sillä mies sairasteli, ja Danielson-Gambogi koki, ettei hän voinut jättää puolisoaan yksin.

Danielson-Gambogin elämä ja taiteilijuus näyttääkin kovin samalta kuin monen muunkin naistaiteilijan: omasta taiteilijuudesta kiinnipitäminen oli hänellekin jatkuvaa tasapainoilua arjen ja elämän realiteettien asettamissa kehyksissä, mutta samalla se oli myös elinehto.

*

On kiehtovaa ja avartavaa lukea Leponiemen avauksia ja tulkintoja Danielson-Gambogin elämästä ja teoksista. Saan lukea teoksen sivuilta monesta tutusta ja rakkaasta maalauksesta ja löytää niistä sekä omia ajatuksiani että myös uusia näkökulmia, ja tuttujen teosten ohella löydän myös monia uusia. Erityisen antoisaa ja hieman kutkuttelevaakin on lukea lempiteoksestani Päättynyt aamiainen, sillä enpä ole koskaan tullut ajatelleeksi, että maalauksen neitokaisella olisi krapula, vaikka ne lasit siinä ovatkin. Ja elämästä kertomisen kohdalla pidän erityisesti siitä, että Leponiemi usein myös kysyy ja pohtii sen sijaan että esittäisi valmiita vastauksia, joita ei aina ole.

Ja jos aika – tai paremminkin ajan henki – aikoinaan ehtikin Danielson-Gambogin taiteen edelle, kun nuorempi polvi ja uudet virtaukset alkoivat vallata taiteen kenttää, niin ainakin oma aikamme näkee kyllä hänen teostensa ajattoman puhuttelevuuden. Enpä voi olla kuin nyökyttelemättä tämän Leponiemen kiteytyksen äärellä:

”Elinin läsnäolo ja vilpittömyys, se että hän on pannut sydämensä työhönsä, saa maalaukset resonoimaan myös katsojassa.

Siksi ne tuntuvat kertovan niin paljon.”

Lämmin lukusuositus (nais)taiteilijoista, taidehistoriasta ja taiteilijaelämästä kiinnostuneille!

*

Salla Leponiemi: Niin kauan kuin tunnen eläväni – Taidemaalari Elin Danielson-Gambogi. Gummerus, 2021. 

 

 

Jenni Kirves: Aino Sibelius – Ihmeellinen olento (2015)

  

Kyllä sinä, Janne kulta, saat vaatia minulta vaikka kuinka paljon.

Sinun vaatimuksesi ovat helpot täyttää, kun sinä

rakkaudesta vaadit ja minä rakkaudella täytän.

Nuori nainen antaa kameralle profiilinsa. Minä ajattelen aina häntä katsellessani, että hänessä on samaan aikaan sekä jotakin hyvin herkkää että jotakin hyvin vahvaa ja jotakin, josta en ehkä koskaan pääse perille. Minä en ole tiennyt hänestä oikeastaan juuri mitään – toki sen, kenen tytär hän oli ja kenen vaimo, senkin että hänellä oli koti joka kantoi hänen nimeään ja että hänellä oli ihana, yltäkylläinen puutarha. Olen tiennyt, että hän oli Aino Sibelius, omaa sukua Järnefelt, ja niin, olen jo kauan halunnut tutustua häneen hieman lähemmin, sekä hänen aikansa että hänen kauniiden kasvojensa vuoksi.

- kiitos kirjastolle! -

Aino Sibelius syntyi 10.8.1871 ja kuoli 8.6.1969. Elämä oli pitkä, melkein vuosisadan mittainen. Niin – tänään kamarissa juhlistetaan siis toisen vuosisadanvaihteen tuulissa eläneen Ainon syntymäpäivää. Toinen päivä elokuuta kirjoitin kirjailijatar-idolilleni Aino Kallakselle ja tänään asetun katselemaan hänen kaimaansa, tätä juhlavuottaan viettävän kansallissäveltäjämme vaimoa, johon olen nyt kesän aikana hiljakseen hieman tutustunut. Nämä kaksi erilaista Ainoa elivät samoina aikoina, juuri niinä joina jo kuhisi keskustelu uudenlaisesta naisesta – sellaisesta, joka vapautuisi hänelle asetetuista rajoista – ja minulle, uuden vuosituhannen naiselle, he kumpikin ovat kuvia tuohon kiehtovaan, kipuilevaan, kurkottelevaan aikaan.

En minä ollenkaan vaadi semmoista rajatonta rakkautta,

minä olen niin tyytyväinen, siihen minkä sinä minulle annat,

minä olen niin sanomattoman onnellinen.

Jenni Kirveen teos on nimeltään Aino Sibelius – Ihmeellinen olento. Oliko Aino Sibelius sitten sitä, ihmeellinen? Ehkä, ehkä ei. Minulle matka tähän kiehtovaan hengettäreen oli sekä hellivä että vaikea – hellivä siksi, että hänessä on oman aikansa lumoa ja vakaata uskoa omiin unelmiin ja arvoihin, ja vaikea siksi, että välillä mieleni kai väistämättä riiteli hänen mielensä kanssa. Ei, en tietenkään päässyt häneen mieleensä kuin tulkinnan ja kirjekatkelmien kautta, mutta niiden myötä hänen mielensä näyttäytyi minulle – niin, toisaalta samaistuttavana, toisaalta sellaisena ettemme ehkä aivan kaikessa voisi toisiamme ymmärtää. On asioita, joista olemme samaa mieltä, ja asioita, joista emme. Väkisinkin hermostuin hetkittäin myös hänen mieheensä, niin paljon kuin tuota armasta Jannea taiteilijana kunnioitankin. Mm. kihlausaikaisen harharetkensä jälkeen Janne runoilee Ainolleen näin: Sinä kun et saa minulta sitä runoilijoiden ylistämää ensirakkautta. Mutta kun Sinä annat minulle ensirakkautesi, niin kokonaisuus on hyvä. Mies antautuu täydellisemmin kun on kokenut jotakin. Niin: sulho sai kyllä avioliiton alkaessa olla kokenut, mutta morsiamen piti olla puhdas kuin lumi. Tuskinpa Aino olisi muuta tahtonut ollakaan, mutta tätä lukijatarta sulhoherran kaksinaismoralismi silti tympii. Ylipäätään Janne näyttäytyy aika vanhoillisena aviomiehenä, joka – vaikka rakastikin vaimoaan tulisesti – omasi myös eräitä mainitunlaisen miehen erheitä.

Kirves on kirjoittanut kirjansa hyvin. Hän kertoo Ainosta, ihmeellisestä olennosta, helppolukuisesti ja vaivattomasti, lähdeviitteitä unohtamatta. Kirja myös perustuu autenttiseen aineistoon, so. Ainon ja Jannen toisilleen kirjoittamiin kirjeisiin, ja niiden ohella myös aikaisempaan Sibeliusta käsitelleeseen elämäkertatyöhön. Pidän paljon myös kirjan kuvaliitteestä, jossa Aino Sibelius näkyy erilaissa elämänhetkissään. Se, että sellaiset kirjeiden sanat kuten passiooni ja representeerata on selitetty hakasulkein, häiritsee kyllä hieman, mutta tämä on toki vain pieni kirjekatkelmien aitoudentuntua rikkova yksityiskohta.

Minulla on erilainen ja muille tytöille hyvin outo katsantotapa. Ja siksi minä en 

juuri heidän kanssaan viihdykään. Jos joskus tulee sanoneeksi jotakin, ottavat ne aivan toisen kannalta ja sanovat ettei minulla ole ”naisellisen arvoni tunnetta” että panen itseni ”alemmaksi miehiä” ja olen aivan ”liian suotuisa siinä suhteessa” ynnä muuta roskaa. Nyt se nais-emancipationi on tarttunut jokaiseen, eivätkä ne itse asiassa koko ideaa ymmärrä.

Niin – Aino Sibeliusta sanottiin konservatiiviseksi jo omana aikanaan, ja sellainen hän varmasti olikin (konservatiivisuus on kyllä myös hyvin mielenkiintoinen sana, jonka kulloinenkin sisältö ja sävy on ehkä riippuvaista monenlaisista asioista – pahoittelen harhapolkua, semantikkominäni aina aika ajoin innostuu). Aino ei tavoitellut mainetta ja kunniaa itselleen, vaan hänelle riitti, että hän seisoi miehensä rinnalla ja tuki tämän työtä. Hän ajatteli asioista omalla tavallaan, ja siksi häntä on kritisoitu sekä silloin että kaiketi nytkin. Minä(kään) en ole kaikesta hänen kanssaan samaa mieltä, mutta tästä olen:

Itsekukin toimikoon sillä alalla, jolle on luotu, sillä jokaisella on paikkansa. 

Ja kun hyvin tekee, omatuntonsa jälkeen elää, silloin on pakostakin onnellinen. 

Ja jo yksistään usko hyvään on semmoinen autuus.

Aino kirjoitti nämä sanansa laulajatar-kälylleen, naiselle jolla oli taiteellista kunnianhimoa ja jota hänen oli vaikea ymmärtää. Minusta näissä sanoissa on puheenvuoro naisen vapauden puolesta: silloinkin, kun toisen valinta on itselle käsittämätön, sen voi sittenkin käsittää toiselle oikeaksi.

Kirves huomauttaa teoksessaan, että Aino Sibeliusta ei oikeastaan edes voi tarkastella nykyaikaisen tasa-arvopuheen puitteissa, ja juuri siltä minustakin tuntuu: hän ja hänen naiseutensa edustivat toisenlaista aikaa ja tapaa ajatella, vaikka jo hänen aikanaan käytiinkin myös toisenlaista naiseuskeskustelua. Hän ei kuitenkaan ollut tahdoton nukke, vaan tahtova, intohimoinen nainen, joka rakasti miestään ja halusi tämän tekevän tärkeää työtään. Myös hänen naiseutensa oli vahvaa naiseutta, omalla itselleen uskollisella tavallaan. Hän halusi olla ennen kaikkea miestään tukeva vaimo eikä kokenut olevansa alistettu. Ja kyllä, miehensä sylissä hän varmasti oli nainen.

Mutta ei, ei se rakkaus aina helppoa ollut. Janne oli kiihkeästi rakastava mies, mutta myös uskoton, alkoholisti ja hermoheikko, ja rahastakin oli alituisesti pulaa. Perhettä ravistelivat monet muutkin surut ja murheet, mutta Janne vaati herkkäsieluiselta vaimoltaan kuitenkin loputonta iloisuutta. Vaan olihan Ainolla ja Jannella kuitenkin yhteinen päämäärä: Jannen musiikki. Se tosin tarkoitti usein myös sitä, että Janne viftasi, matkusti ja tuhlasi, kun taas Aino piti kotia kasassa – ja niin, jopa rakennutti sen. Ja kun Aino raskausaikoina masentui, Janne lähti pois, koska kotona oli liian raskasmielistä. Huoh, sanon minä, väkisinkin. Koetan kyllä muistaa, että Ainon tahto oli Ainon, mutta en sentään jaksa uskoa, että hän ihan tätä kaikkea suorastaan tahtoi.

Koko elämäni elän sinulle, sinua varten. Kaikki mikä minussa on, on sinun. Joka suoni tykkii sinulle ja kaikki tunteeni tunnen sinulle. Elämäni tehtävä on rakastaa sinua kuolemaan asti, ja elämäni ehto on sama. Minä en ole mikään ihminen erikseen, vaan olen sinun vaimosi.

Tekijän sanoin teos on pikemminkin elämän- kuin paperinmakuinen tutkimus Aino Sibeliuksesta ja myös kuvaus äärimmäisen kauniista ja kiihkeästä rakkaudesta, josta ei puuttunut intohimoa. Luonnehdinta osuu oikeaan: Ainosta piirtyy kirjan sivuille elävä, kiehtovan ristiriitainenkin kuva, joka ei sekään suinkaan ole särötön. Myös hän oli epätäydellinen, inhimillinen olento, jonka ihmeellisyys onkin ehkä juuri siinä – hän oli keskeneräinen niin kuin me kaikki. Samoin sivuilta välittyy liekehtivän intohimoinen rakkaus, jossa hehkui sekä kehojen että sielujen yhteys – ja sekin, että nämä suhteen molemmat puolet olivat tärkeät myös Ainolle itselleen. Tytär sai toisenlaisen rakkauden kuin äitinsä.

Janne:

Kuule yksi asia ihan kuiskaten: Voiko Aino antaa Jannelle semmoinen yö kun se viimeinen vaikka Janne on ruma ja vanha mutta kun se rakastaa kultaa!

Ja Aino:

Voi voi, kuinka minä sinua odotan. Ihan vapisen kun ajattelen yhtymystämme.

(Kokonaan toinen asia tietysti on, mitä tämä kaikki meille

muille oikeastaan ollenkaan kuuluu.)

Minä ihailen Aino Sibeliusta ennen kaikkea siksi, että hän oli uskollinen sille, mihin hän uskoi. Naisen (ja kyllä, miehenkin!) puristaminen ahtaisiin muotteihin on aina väärin, riippumatta siitä mitä niillä muoteilla tahdotaan valaa. Aitoa vapautta on vapaus valita – se, että henki saa kulkea vapaasti sinne minne tahtoo. Siksi minusta ei myöskään ole ristiriitaista ihailla samaan aikaan sekä Aino Kallasta, kunnianhimoista taiteilijatarta, jolle naisen perinteiset roolit eivät riittäneet, että Aino Sibeliusta, joka koki elämäntehtäväkseen olla Jannensa vaimo. Kysymys on minusta ennen kaikkea siitä, että kukin kuuntelee sydämensä ääntä. Ja niin, saattaa olla, että suhtaudun heihin näin myös siksi, että minussa itsessäni on ripaus kumpaakin: sekä uutta että perinteistä naista. Joskus leikittelen ajatuksella, millainen nainen olisin ollut, jos olisin elänyt heidän aikanaan. Kysymys on ratkaisematon ja sellaisena se ehkä pysyykin. Minun on elettävä aikaa, joka on omani, ja hyvä niin. Ja ei, sukulaissieluja me emme ehkä olisimme olleet, minä ja tämä Aino. Eräistä keskeisistä maailmankatsomuksen alueista meille olisi tullut riitaa tai vähintään mykkäkoulua, vaikka toisissa kohdin olisimmekin ymmärtäneet toisiamme ehkä hyvinkin. Mutta riittävän etäisyyden takaa tarkasteltuna myös hänessä on minulle menneen ajan lumoa ja yksi kiehtova naiseuden tarina.

No niin – mitä hiljattain sanoinkaan: se, miten kirjoja koemme ja miten niistä kirjoitamme, kertoo usein enemmänkin meistä itsestämme kuin itse kirjoista. Tässä sitä taas peilaillaan yhtä minuutta luettua kirjallisuutta ja historiaa vasten. Mutta eikös kirjallisuuden ja historian tehtävä olekin juuri syventää ihmisen ymmärrystä itsestään ja lajistaan ja herättää ehkä myös sisäistä ja ulkoista keskustelua? Niin, ehkä minä tiedän Aino Sibeliuksesta nyt hieman enemmän. Ehkä itsestänikin ja ihmisyydestä, ihmisenä olemisesta. Siinäpä sitä onkin yhdeltä kirjalta taas aika paljon.

Aino Sibeliuksen syntymästä tulee tänään kuluneeksi 144 vuotta – hän oli kuusi vuotta Janneaan nuorempi ja seitsemän vuotta kaimaansa vanhempi. Onnea Aino! Minä luulen, että sinä istut siellä jossakin Jannesi vierellä ja hieman ihmettelet meitä täällä alhaalla. Me tämän päivän naiset olemme sinusta ehkä kummallisia, mutta tiedätkö – emme mekään ole samasta muotista emmekä aina ymmärrä toisiamme: edelleen joku hermostuu esim. siitä, että toinen tahtoo olla vain vaimo ja äiti, ja joku siitä, että toinen tahtoo vain luoda uraa. Minä mietin aina aika ajoin, että milloin tuleekaan aika, jolloin naiset ovat aidosti vapaita ja ymmärtävät myös toistensa erilaisuutta. Ehkä se tulee jossakin siellä, pilvien takana? Minusta tuntuu, että sinä kudot siellä parhaillaan hiljaisia ajatuksia, poimit pilvien puutarhasta ruusun rinnallesi. Tee niin ja rakasta Janneasi. Se on sinun tehtäväsi ehkä myös siellä. Minä jään miettimään mitä tämä kaikki merkitsee, naiseus ja aika ja katsomusten erilaisuus.

****************

Jenni Kirves: Aino Sibelius – Ihmeellinen olento. 288 s. + kuvaliite. Johnny Kniga 2015.

****************

Kohtasin kirjan ensi kerran Kirjasähkökäyrässä. Kiitos siis Maille :)

****************

Kirjankansibingosta tällä ruksiutuu ruutu siluetti.

(Ei taida valmista riviä tulla, mutta ei se mitään, hauskaa on ollut silti!)

 

Leena Kirstinä: Kirsi Kunnas – sateessa ja tuulessa (2014)

”Taiteen tekeminen on itsessään olevan ihmisen etsimistä, sen etsimistä, mitä ihminen todella on ja ajattelee. On tavallaan mystistä, miten ihmisen täytyy jonkin välineen avulla etsiä tapaa, jolla hän näkee maailman ja miten luo sitä. Ennen kuin tieto kiteytyy sanaksi, kuvaksi, runoksi, ihminen ei oikeastaan tiedä, miten hän näkee maailman.”

Näin on sanonut Kirsi Kunnas, runouden viisas hengetär. Ja voi, minä luen hänen viisauksiaan, yhden toisensa jälkeen, ja hengähtelen ihastuksesta, innostuksesta ja samanmielisyydestä – siitä kuinka huikean hienoa on lukea elämäkertaa, joka todella, todella, hehkuu kohteensa valoa.

Kunnaksen valoa välkkyy myös tämä taikakansi...

Ensin tunnustan: myös Kirsi Kunnas on niitä runoilijoita, joiden tuotantoon olen toistaiseksi ennättänyt tutustua aivan liian vähän. Erityisesti Tiitiäisen satupuu (1956) on kuitenkin minullekin merkityksellinen teos, sillä se on ensimmäisiä kirjoja, joita ostin kymmenkunta vuotta sitten syntyneelle esikoiselleni. Teoksen äärelle johdatti kuin lahjana saatu Tiitiäisen tuutulaulu, jota olen lausunut niin moneen iltahämärään, molemmille pikku tiitiäisilleni, että tuo laulu on minulle väistämättä rakas. Olen siis Kunnakselle mm. lasteni ihanan unirunon velkaa – ja kyllä, otaksun että tämä velka on maksettu parhaiten juuri lausumalla se kerta toisensa jälkeen...

Ja niin, vaikka Kunnaksen tuotanto onkin minulle pitkälti tuntematonta, hänen runoilijuutensa – ja voi, viisautensa! – kiehtoo minua kovin. Kun huomasin, että hänestä ilmestyisi syksyksi elämäkerta, lisäsinkin sen oitis lukulistalleni. Ja miten hienon teoksen sainkaan lukea! Kirjallisuuden emeritaprofessori ja Kunnaksen ystävä Leena Kirstinä on tehnyt kerta kaikkiaan upeaa työtä: kerännyt Kunnaksen viisauden ja valon kirjaansa niin, että lukijaa melkein häikäisee. Elämäkertatyö on tässä ollut osin toisenlainen prosessi kuin esimerkiksi tänä vuonna myös työnsä julkaisseilla Agneta Rahikaisella (Edith – runoilijan elämä ja myytti) tai Minna Maijalalla (Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth), sillä tämä elämäkerta on rakennettu paitsi lehtiartikkeleista ym. säilyneistä dokumenteista myös – tai ennen kaikkea – muisteluista: Kunnas on aktiivisesti osallistunut elämäkertansa kirjoittamiseen muistelemalla Kirstinälle mennyttään ja edelleen tarkastamalla kirjoitettua. ”Muisteleminen on raskasta,” on Kunnas kuitenkin sanonut, ja sen toki ymmärtää: onhan muisteltavana ollut kokonaiset yhdeksänkymmentä elämäntäyteistä vuotta.

Sateessa ja tuulessa on elämäkerta, joka vakuuttaa heti ensimmäiseltä sivultaan alkaen. Kirstinä kirjoittaa: ”Runoilijan [Kunnaksen] mielestä omaelämäkerta valehtelee, koska ihminen muistaa väärin. Se, minkä pitäisi todentaa jotakin menneisyydestä, on kerrottuna jo fiktiota, kuvitelmaa siitä mitä on tapahtunut.” En voisi olla enempää samaa mieltä. Todellisuus ei koskaan voi toistua sanoissa sellaisenaan, ei edes nykyisyys eikä etenkään mennyt. Mutta voi, ihminen janoaa totuuden hiveniä, ja juuri siksi hän kirjoittaa ja lukee, rakentelee maailmaansa sanoihin. Elämäkerran luettuaan lukija ei tiedä totuutta henkilöstä, josta se kertoo, eikä hänen pidäkään tietää. Mutta ehkä hän on sentään saanut ripauksen jotakin, jossa on myös totuuksia ihmisen elämästä maailmansa kehyksissä. Ja – kuten nyt, tämän teoksen myötä – runsaasti inhimillistä valovoimaa.

Kirsi Kunnaksen elämäkerta on taiteilijan elämäntarina, tietenkin. Se kantaa mukanaan yksilöllistä taiteilijuutta yleisissä kehyksissä: Kunnaksen runoilijuutta ja sen suhdetta sodanjälkeiseen modernismiin, kulttuurisiin ilmastoihin ja miljöihin. Tarina kertoo tytöstä ja neidosta, joka kasvoi taiteilijaperheessä ja – toisin kuin moni muu nuori runoilijatar – voitti keuhkotaudin. ”Muista, että et rupea miksikään uudeksi Saima Harmajaksi. Älä itke sairauttasi, älä antaudu sille. Itkemällä kuolet,” pauhasi äiti löydettyään sairastelevan tyttärensä runovihkon. Ja ei, Kunnas ei ruvennut. Hän loi itselleen sivupersoona Haitulan voittaakseen mielipahan ja surkeilun ja parani – ehkäpä sekä Haitulan voimasta että silkkaa elämänhaluaan. Ja niin, keuhkotaudin lisäksi nuoruusvuosia varjostivat myös sodat, mikä jätti tarpeen ”löytää uusi ihmisenä olemisen merkitys, uusi tajunta ja sille kieli ja mieli”.

Ja kyllä, tämä elämäkerta on myös unennäkijän, elämän tarkoituksen etsijän ja elämänmyönteisen eksistentialistin tarina. Ja kas, runous on kuin onkin vaarallista, joskus kerrassaan etiäisen kaltaista: runossaan Jaakko Vaakosta Kunnas ennusti arvaamattaan itselleen aviomiehen – hän todellakin joutui ”runonsa kanssa naimisiin”. Mutta ehkäpä rohkenemme arvella, että tuo joutuminen oli ilo ja onni.

Kirsi ja Jaakko ensimmäisessä kodissaan Tampereella:
oi kirjoja...

Sateessa ja tuulessa on elämää ja runoa – siten, että keskiössä ovat runot. Kirstinä piirtää kuvan Kunnaksen runoilijaelämästä ja tarjoaa samalla runsaan ja kattavan katsauksen Kunnaksen tuotantoon. Niinpä myös lukija, jolle tämä tuotanto on vielä vierasta, pääsee tutustumaan sen ääriviivoihin ja syvyyksiin. Runot polveilevat runsaina tekstin lomassa, sekä siteerattuina että viitattuina, ja samalla Kirstinä lukee ja tulkitsee niitä, avaa niiden rakenteita ja merkityksiä. Runoilijaelämäkertaan sopiikin, että sen keskiönä ovat juuri runot – ovathan ne keskeinen osa kirjoittajansa elämää, tietty ydin jonka ympärillä elämä sädehtii.

Elämäkerta tuo esiin myös Kunnaksen monipuolisuuden: hän on runoilija, joka on kirjoittanut sekä lapsille että aikuisille, mutta myös kääntäjä ja yhteiskunnallisesti aktiivinen toimija. Ihmisen elämä, etenkin näin pitkä, on väistämättä myös rönsyilevä, ja siksi sellaisen sopii olla myös elämäkerran. Taitavissa käsissä kirjoitettu elämäkerta välittää eletyn elämän runsautta ja moninaisuutta, ja juuri niin tekee myös tämä: Sateessa ja tuulessa tarjoaa lukijalleen kuvan ahkerasta ja toimeliaasta runoilijasta, joka on luonut kohtaloaan ”työtä tekemällä” ja puhunut läpi vuosikymmenten paitsi kirjallisuuden myös mm. rakennusperinnön puolesta. Ja niin, huomatkaamme, ettei ”kirjallisuutta” ja ”lastenkirjallisuutta” Kunnaksen kohdalla useinkaan ole mielekästä erottaa toisistaan. Silti se on paikallaan ennen kaikkea siinä kohtaa, jossa tähdennetään hänen merkitystään juuri lastenkirjallisuuden uudistajana ja lähettiläänä.

Saattaa toki olla, että Kunnaksen muu tuotanto on jäänyt lastenrunouden ”varjoon”. Mutta toisaalta: mikäpä on suurempaa kuin suuri lastenrunous? Sillä se, joka osaa kirjoittaa lapsille, osaa kaikkein eniten. Kunnas on lastenkirjallisuutta kirjoittaessaan osannut asettua lapsen kanssa samalle tasolle – ei niin, että hän olisi laskeutunut, vaan niin, että lapsi on kohotettu juuri niin korkealle kuin hän kuuluu. Tiitiäisen satupuuta kirjoittaessaan Kunnas ei ollut vielä äiti, vaan hän kirjoitti runojaan etsien lasta itsessään. Minä luulen, että paras lastenkirjallisuus syntyykin juuri niin, oma sisäinen lapsi tavoittaen.

Eikä Kunnaksen kohdalla totisesti voi puhua ”vain” lastenrunoilijasta – ei, koska hänen lastenrunoudessaan ei ensinnäkään ole mitään, mikä olisi vain ”vain”. Toisekseen hän on ollut uudistava voima paitsi lastenrunoudessa myös lyriikassa yleisemminkin – yksi niistä keskeisistä voimista, jotka johtivat toisen maailmansodan jälkeistä modernismia ja ansaitsevat nyt paikkansa klassikkorunoilijoina.

Hyvään elämäkertaan kuuluu myös se, että yksilöllistä elämää tarkastellaan eletyn ja koetun ajan kehyksissä – tällä tavoin elämäkerta antaa lukijalleen tietoa sekä yksityisestä että yleisestä, piirtää henkilönsä oman aikansa ja miljöönsä kehyksissä. Tämäkin teos tarjoaa lukijalleen paitsi katsauksen Kunnaksen elämään, myös vaihtuvien vuosikymmenten ajankuvaan ja kulttuuri-ilmastoon. Ja kyllä, on kiehtovaa lukea mm. nuoren kirjailijaparin elämästä: siitä kuinka kirjoittaminen on tärkeää, mutta elettäväkin on... Yksi teoksen parhaista piirteistä onkin sen aito elämäntuntu: mm. freelancer-senttarin epävarma arki ja ne tarmokkaat puuskapäivät, joina pakastin puuhattiin täyteen ruokaa – kaikki se, kuinka Kunnas tasapainoilee äidin ja kirjailijan roolien välillä. Ja kuitenkin, miten totta onkin juuri tämä mitä Kunnas on myös sanonut: ”Olen ajatellut, että se joka antaa myös saa, ja toivon, että sen, minkä olen naisena ja äitinä antanut, voin kirjailijana käyttää hyödykseni.” Niin: naiseus ja äitiys ovat ennen kaikkea voimavaroja, vahvuuksia, lähteitä.

Elämäkerrat ovat usein runsaita, ja niin tämäkin on. Yhdeksäänkymmeneen vuoteen mahtuu paljon elettyä ja koettua, ja niin kuin hyvissä kirjalilijaelämäkerroissa ainakin, myös tässä paneudutaan tuotantoon pintaa syvemmältä. Tämä täyteläisyys tekee tästäkin teoksesta hitautta tahtovan, mutta jälleen kerran tarve edetä hitaasti on ennen kaikkea antoisan teoksen merkki. Teos kertoo hyvin paljon: Kunnaksesta, Kunnaksen tuotannosta, modernista runoudesta ja maailmasta jossa tämä runous syntyi. Kirstinä kirjoittaa johdannossaan: ”Kirsi Kunnas – sateessa ja tuulessa on kertomus Kunnaksen kirjallisen uran eri vaiheista, elämän kulusta sekä kirjallisesta ja yhteiskunnallisesta toiminnasta --- Lisäksi se tulkitsee teoksia, sillä myös ne vaikuttavat ja muuttavat tekijäänsä.” Kyseessä on siis runsas ja aikaa ansaitseva kokonaisuus.

Teoksen tärkeintä antia on Kunnaksen syvä, suuri viisaus. En voi kuin ihailla tätä runoilijaa, joka on läpi vuosikymmenten jakanut lastenkirjallisuuden ilosanomaa ja sanariemun merkitystä. Tämä on myös niitä teoksia, joista tekisi mieleni siteerata viisaus toisensa jälkeen, mutta voi – en saa niitä kaikkia mahtumaan kirjoitelmaani, vaikka kuinka antaisin sen kasvaa... Mutta yhden viisauden tahdon vielä lainata. 1980-luvulla Kunnas sanoi televisiokulttuurista näin:

”Valistuksellinen tiedonihannointi ei ole auttanut meitä inhimillisessä tasossa, vaan informaatioräjähdys on alistanut meidät ihmisinä, kaavoittanut ajattelumme, passivoinut meidät ja erottanut meidät todellisista tiedoista. Todellinen tieto on tietoa itsestämme.”

Kirstinä kommentoi, että nämä sanat sopivat ”hämmästyttävän hyvin myös nykyiseen internet-kulttuuriin”, ja minä nyökyttelen. Todellinen tieto on tietoa itsestämme. Ja voi, juuri niin se on – se on tietoa ihmisyydestä, ihmisen mielestä, sydämestä ja mahdollisuuksista. Ja kyllä, todellisen tiedon tavoittaminen vaatii hiljentymistä ja pysähtymistä, tahtoa ja uskallusta. Sitä, että lukee, ehkä kirjoittaakin. Että ennen kaikkea kuuntelee itseään, ihmistä itsessään.

Kunnaksella on ollut elämäkerralleen erinomainen kirjoittaja: sekä kirjallisuuden asiantuntija että ystävä. Kirsi Kunnas – sateessa ja tuulessa onkin oivallinen esimerkki elämäkerrasta, joka on kirjoitettu sädehtimään kohteensa hehkuvaa ja kauaskantoista valoa. Lämpö väreilee teoksessa heti alusta alkaen, välittyy näiden osaavien ja hyväntahtoisten käsien kirjoittamista sanoista koko matkan kannesta kanteen ja jatkaa säteilyään myös sitten kun kirja on jo painettu kiinni. Teos on runsas ja keskusteleva kokonaisuus, jossa kuuluu paljon myös Kunnaksen oma ääni: kaikki ei ole ”vain” elämän ja runouden tulkintaa, vaan elämänsä kokija itse puhuu sivuilla omalla äänellään kertoen elämäänsä sellaisena kuin sen on muistelemisen hetkessä kokenut, ehkä jo hivenen fiktiona mutta – kuten tiedämme – myös totena, sillä fiktiossakin on aina mukana myös totuuksia. Ja niin, aiemmin sanotusta kerätyt viisaudet antavat nekin äänen juuri Kunnakselle. 

Minulle henkilökohtaisesti tämä avasi myös kiehtovia ovia menneen vuosisadan modernistiseen runouteen ja jätti yhä kasvavan halun tutustua laajemmin myös siihen. Luulen, että jonakin hetkenä on aika avata mieli Kunnaksen tuotannolle laajemminkin ja ehkäpä myös hänen aikalaisilleen. Totean – ehkä jälleen kerran – että kirjallisuus on ihanasti itseään ruokkiva ja loppumaton kehä.

Kunnaksen lyriikka piirtyy tässä teoksessa ”symbolismin, surrealismin, naivismin ja ekstistentialismin” kiehtovaksi kietoutumaksi ja loputtomaksi uuden etsimiseksi ja löytämiseksi. Sellaiseksi, ”ettei tulkintaa pidä kiinnittää konkreettiseen maisemaan vaan tutkia assosiaatioita”. Sellaiseksi, joka on tulvillaan kunnaslaista ”avoimuuden estetiikkaa, johon runoilija on pyrkinyt johdonmukaisesti” ja ”jopa varoittanut tulkitsemasta tuotantoaan liian yksityiskohtaisesti”. Mikä ihana ajatus: runo on vapaa luettavaksi, kerta toisensa jälkeen. Kuten Kirstinä kirjoittaa: ”Runon ymmärtäminen tarkoittaa niin lapselle kuin aikuisellekin keksimistä, löytämistä, uuden oivaltamista.”

Ja nyt sanon enää tämän, tärkeän: Kirsi Kunnas täyttää tänään, 14.12.2014, yhdeksänkymmentä vuotta. Mikä huikea, huikea elämä! Melkein vuosisata. Miten paljon sellaiseen aikaa mahtuu, niin ihmisen elämässä kuin maailmassa. Paljon onnea Kirsi Kunnas ja suuri kiitos kaikesta hienosta työstäsi! Sinun valosi hehkuu, loputtomasti!

********************

Leena Kirstinä: Kirsi Kunnas – sateessa ja tuulessa. 475 s. WSOY 2014. Kiitos kustantajalle vapaakappaleesta!

Agneta Rahikainen: Edith – runoilijan elämä ja myytti (2014)

”Minä en ole niitä, jotka lukivat teini-iässä Edith Södergrania – hän ja hänen runonsa valitsivat minut, vaikken oikeastaan ollut siihen valmis enkä toivottanut häntä tervetulleeksi elämääni”, sanoo Agneta Rahikainen uuden Edith Södergran –elämäkertansa Edith – runoilijan elämä ja myytti (2014) aloitussanoissa. Minä sen sijaan olin: olin myöhäisteini, lukiolainen, niitä kaiketi hyvin tyypillisiä nuoria neitoja, jotka herkästi hurmaantuvat Södergranin vahvasta ja ilmaisuvoimaisesta runokielestä mitään ehkä ”ymmärtämättä” mutta silti sielua ja sydäntä myöten väristen. Ja kas, olen edelleen samanlainen: ehkä en edelleenkään ymmärrä mitään, mutta yhä vain värisen.

Niinpä tämä teos päätyikin lukulistalleni heti sen kohdattuani. Odotin siltä paljon, ja paljon myös sain: erittäin mielenkiintoisen ja sisäistä keskustelua herättelevän lukukokemuksen, joka tarjosi runsaasti ajatuksia (ja kysymyksiä!) niin tästä minulle tärkeästä runoilijasta ja hänen tuotannostaan kuin myös elämäkertakirjoittamisesta ja (sana)taiteen tekemisestä yleensä. Helppo lukukokemus ei kuitenkaan ollut. Teos on hyvin täysi ja vaatii siksi erityisen viipyilevää hitautta ja pysähtelemistä: se on tulvillaan tietoa, tulkintoja ja yksityiskohtia, joiden vastaanottamiseen on varattava aikaa. Ja kuten antoisa teos ainakin, tämäkin kestänee useamman lukukerran: antia ja ajateltavaa riittänee vielä moneen kertaan. Myös kirjoittaminen näin runsaasta teoksesta tuntuu vaikealta – arvelen, että tulen jälleen kerran kirjoittamaan aivan liikaa, koska asiaa ja ajatuksia on niin valtavan paljon.

Oma kirjani.

Alkuun on todettava, että Rahikaisen teoksessa ja kysymyksenasettelussa on paljon samaa kuin Minna Maijalan tänä vuonna ilmestyneessä Minna Canth -elämäkerrassa Herkkä, hellä, hehkuvainen (2014). Molemmissa tähdennetään, kuinka käsityksemme näistä kirjailijoista ovat rakentuneet pitkälti ensimmäisten tulkitsijoiden sepittelemiin fiktioihin, ja lähdetään sitten purkamaan näiden sepitelmien totuuksiksi kohotettuja myyttejä ja rakentamaan uutta, aikaisempaa monivivahteisempaa henkilö- ja kirjailijakuvaa. Södergranin ympärillä väreilevää myyttikehrää ovat olleet rakentamassa erityisesti hänen ystävänsä Hagar Olsson, joka tähdensi Södergranin elämän ja runouden symbioottista suhdetta ja kirjoitti hänestä ikään kuin ainoana todellisena ymmärtäjänä, sekä kirjallisuudentutkija Gunnar Tideström, jonka Södergran-monografia ilmestyi vuonna 1949. Merkittävässä osassa myyttien luomisessa ovat osaltaan olleet myös Södergranin toinen ystävä Elmer Diktonius sekä toinen kirjallisuudentutkija Olof Enckell. Kirjallisuushistoria on näihin päiviin asti jokseenkin kyseenalaistamatta toistanut näiden tulkitsijoiden tarjoamia käsityksiä, jotka siis Rahikaisen mukaan ovat pitkälti myyttejä ja siten fiktiota.

Näiden myytinrakentajien jalanjäljissä Södegranin runoutta on pitkään luettu ennen kaikkea elämäkerrallis-psykologisissa kehyksissä: on ajateltu, että Södegranin runot ja elämä ovat rikkomattomasti yhtä. Tämä tulkintatapa elää edelleen jokseenkin sitkeästi, mikä – kuten Rahikainen sanoo – on naiskirjailijoiden kohdalla merkillisen tavallista. Myyttien myötä Södergranista on myös rakentunut ikään kuin tuote, joka aktivoi mielessä juuri tietynlaiset, ”oikeat” kuvat: sairaus ja kuolema, köyhyys, yksinäisyys ja eristyneisyys, eroottiset pettymykset, horjuva mielenterveys, ulkoisista vaikutteista vapaa nerokkuus ja ehtymätön omasta itsestä ja todellisuudesta kirjoittaminen, visionäärin väistämättä kohtaama pilkka ja väärinymmärrys. Kaiken kärsimyksen ja kuoleman rinnalla kulkee myös eteerisempi kuva mystisestä metsänneidosta ja luonnonlapsesta, todellisuuden rajojen tuolla puolen liitelevästä satuolennosta, näkijästä, oraakkelista – henkilöstä, jolla oli ylimaallisia ja jumalallisia kykyjä.

Kuten tiedämme, Södergran on niitä ikinuoria runoilijattaria, jotka kuolivat liian aikaisin: hän syntyi vuonna 1892 ja kuoli vuonna 1923 vain 31-vuotiaana – eli liian lyhyen elämän, joka päättyi tuberkuloosiin, ajan surulliseen vitsaukseen. Rahikainen sanoo: ”Taiteelliset nerot muuttuvat entistä nerokkaammiksi, jos kuolevat nuorina.” Ehkä näin. Emme voi tietää, mitä Södergranista olisi vielä tullut tai mitä hän olisi vielä kirjoittanut, jos hän olisi saanut elää kauemmin. Varhainen kuolema on sulkenut hänet kääröön, joka surullisuudessaan on myös kiehtova ja ehkäpä todella lisää hänen lumovoimaansa entisestään.

Södergran ennätti kirjoittaa noin viisitoista vuotta, ja tuona aikana hän työsti nuoruusvuosien harjoitelmia, viisi runokokoelmaa ja aforismeja. Södergranin kaunokirjallinen tuotanto on siis melko suppea (yhdeksi niteeksi koottuna 375 sivua), mutta siihen mahtuu silti useita erilaisia tyylejä ja ideologioita: Södergran eteni romanttisista nuoruusrunoistaan symbolismiin ja dekadenssiin ja edelleen ekspressionismiin ja päätyi lopulta hillittyihin, uskonnollisia sävyjä omaaviin luonnonrunoihin. Totta on, että esikoiskokoelmastaan alkaen Södergran käänsi kirjallisuudessamme ennennäkemättömän lehden rikkoen runouden totuttuja rajoja ja tuoden lyriikkaamme uuden, omaehtoisesti toimivan naisen. Mutta kuka siis oli tämä sadunhohtoinen ja salaperäinen nuori nainen näiden kiehtovien runojensa takana?

Rahikainen itse haluaa lähestyä Södergrania ja hänen kirjailijakuvaansa myyteistä riisuttuina – purkaa näitä kirjallisuushistorian sitkeästi toistamia fiktiivisiä ja romantisoivia käsityksiä, jotka yksinkertaistavat Södergranin henkilö- ja kirjailijakuvaa leimaten hänet lähinnä sairaaksi ja kuolemaa tekeväksi itsestään kirjoittajaksi. Rahikainen myös onnistuu tavoitteissaan: hän osoittaa, että aikaisempi tutkimus on ollut lähdekriittisyydessään varsin ontuvaa ja että tietoisestikin väritelty elämäkertatyö on tuottanut koko lailla kuvitteellisia ”totuuksia”. Kuten Rahikainen sanoo: ”Runoista on tullut faktaa, josta on jälleen tullut runoja.” Todellisuus on kuitenkin sepitteitä huomattavasti rikkaampi ja monivivahteisempi.

Rahikaisen oma tutkimusote on reseptiohistoriallinen, lähdekriittinen ja aiempaa kontekstualisoivampi – hän haluaa asettaa Södergranin myös siihen laajempaan kulttuuriseen ilmapiiriin, jossa tämäkin tyhjiön sijasta toimi. Mukana on myös uutta aineistoa, jota aikaisemmassa tutkimuksessa ei ole huomioitu. Käytettävissä oleva lähteistö on kuitenkin edelleen ollut niukkaa, ja Rahikainen tähdentääkin Södergranin elämäkerturin väistämättä kohtaamia ongelmia, joista keskeisimpiä ovat juuri lähteiden vähyys ja olemassaolevienkin lähteiden mahdollinen epäluotettavuus: tutkimus rimpuilee yhä vähäisten kirjeiden, yksittäisten muistikirjojen ja värittyneiden muistelmien varassa. Toki on myös aikalaiskirjoituksia, kuten arvosteluja ja lehtiartikkeleita, jotka valottavat mm. Södergranin teosten vastaanottoa, mutta kaiken kaikkiaan lähteitä on kuitenkin vain vähän. Södergran ja hänen äitinsä myös tietoisesti tuhosivat paljon mahdollista lähteistöä, ja on mahdotonta tietää, mitä kaikkea on mennyt hukkaan.

Rahikainen jakaa teoksensa kahteen osaan, joista ensimmäisessä hän kulkee Södergranin rinnalla tämän syntymästä kuolemaan ja toisessa seurailee kuoleman jälkeen kuljettuja myyttien rakentamisen polkuja aina vuoteen 1955 asti, jolloin Hagar Olsson julkaisi Södergranin itselleen lähettämät kirjeet omilla kommenteillaan varustettuina.

Edith ja Totti!

Södergranista rakentuu Rahikaisen tarkastelussa koko lailla aikaisemmasta poikkeava kuva: Södergran ei ollutkaan kärsivä ja yksinäinen satuolento, vaan elämäniloinen, huumorintajuinen, itseironinen ja epäsovinnainen nuori nainen, joka eli verraten laaja-alaisessa sosiaalisessa ja kulttuurisessa kontekstissa. Hän oli myös tietyssä mielessä kirjailija(ttare)na etuoikeutettu: hänellä ei ollut perhettä huolehdittavanaan, ja äiti tuki häntä vakaasti ja uupumatta. Södergranin kirjalliset kunnianhimot olivat myös hyvinkin tietoisia, ja hän oli perillä aikansa aatevirtauksista, joista innoittavimpiin hän herkästi myös kiinnittyi. Södergran myös sekä luki paljon että harjoitti omaa kirjoittamistaan, eikä siis ollut yksinäinen ja eristäytynyt nero, kuten myös on haluttu nähdä. Södergran ei myöskään kirjoittanut omasta itsestään, vaan hänen runojensa minä on varsin yleispätevä. Rahikainen sanoo: ”Tosiasiassa Södergranin runominä on erittäin yleispätevä, sitä mieltä ovat monet tutkijat, myös minä.” Ja minä: myös oma ”todellinen” minuus heijastuu kirjoitettuun, mutta kirjoitetun minä ei koskaan ole sama kuin kirjoittajan todellinen minä.

Rahikainen osoittaa myös, että Södergran herätti kiinnostusta heti ensimmäisestä kokoelmastaan (Dikter, 1916) alkaen, ja vaikka teos vakiintuneita konventioita murtavana kohtasikin myös ymmärtämättömyyttä, huomasivat muutamat heti kirjoittajan poikkeuksellisen lahjakkuuden. Södergran sai aikalaisiltaan tunnustusta myös jatkossa, vaikka hänen tapaansa asetella sanottavansa ei aina ymmärrettykään. Ei siis ole totta, että Södergran olisi ollut vain ja ainoastaan väärinymmärretty nero, joskin taiteen kaavojen murtajana hänessä oli monelle sulattelemista.

Totta ei ole myöskään se, että Södergran olisi elänyt surkeassa köyhyydessä ja eristyneenä kaikesta mitä maailmalla oli tarjota. Köyhiä ja yksinäisiä olivat vain viimeiset vuodet, kun taas sitä ennen Södergranilla oli kyllä virikkeitä ja vilinää ympärillään. Kuolemansairaskin Södergran oli lopulta vain elämänsä viimeisen vuoden.

Rahikainen osoittaa hyvin onnistuneesti, kuinka hetteikköinen saattaa olla se polku, jota tulkitsijat ja elämäkerturit kulkevat: Södergranin ystävät Hagar Olsson ja Elmer Diktonius kirjoittivat kumpikin omia sepitteitään, jotka olivat pikemmin fiktiota kuin totta, ja siirsivät näihin varsin värittyneisiin tulkintoihinsa ennen kaikkea oman tarpeensa tulla kirjoitetuksi tämän suuren visionäärin vierelle, ja myös Gunnar Tideström ja Olof Enckell erehtyivät nojaamaan siihen arveluttavaan ja perusteettomaan kehykseen, jossa kirjailijan tuotantoa tarkastellaan tämän omaa elämää vasten. Aikaisempi tutkimus on siis ollut aivan liian lähdekritiikitöntä ja sortunut elämäkerrallis-psykologisissa kehyksissään ylitulkintoihin, mytologisointeihin ja suoranaisiin virheisiin. Myös elämäkertureiden ”tieteelliset” tulkinnat saattavatkin perustua hyvin löyhiin argumentteihin ja myös henkilökohtaisiin haluihin rakentaa tietynlaista narratiivia noudatteleva tarina.

Rahikainen siis osoittaa, että Södergran-kuvamme on rakentunut pitkälti fiktiivisistä myyteistä. Hän kuitenkin toteaa, etteivät myytitkään ole silkkaa valhetta, mutta ne yksinkertaistavat ja kätkevät taakseen huomattavasti monivivahteisemman totuuden. Olen samaa mieltä: myytit eivät kerro koko totuutta, vaan peittävät ihmisen (myyttejä kiehtovampaa) monitasoisuutta. Kuitenkin tuntuu myös siltä, että kukin aika tarvitsee omat käsityksensä ja kirjoituksensa, ja myös elämäkerrat kirjoitetaan aina ajan henkeä mukaillen. Kuten Rahikainenkin sanoo, ”kukin elämäkerta kertoo aina jotakin oman aikansa tavasta ottaa kirjailijan tuotanto vastaan.” Meidän aikaamme ei enää oikein tunnu sopivan neroudessaan myyttinen taiteilijahahmo merkillisine sisäisine voimineen, vaan nyt ollaan hyvin innokkaita ravistelemaan taiteen tekemisen myyttejä ja riisumaan romanttista hohdetta taiteilijoiden yltä – näkemään esimerkiksi kirjoittaminen arkisena askareena, työnä jota tehdään kahdeksasta neljään. Missä sitten lienee totuus? Ehkäpä jossakin myyttisyyden ja arkipäiväisyyden rajamailla, kultaisella keskitiellä? Sanomisen lahja ei ehkä ole silta jumaluuteen, mutta kirjoittaminen on sittenkin erittäin mielenkiintoinen prosessi, joka aktivoi merkillisen olennon nimeltä kirjoittava minä. Södergran ei varmastikaan ollut yli-ihminen, vaan hyvin inhimillinen nuori nainen, mutta hänen runojensa minä on kiistatta huikea ja vahva, ja hänen sanomisen lahjansa siten kiistatta erityislaatuinen. Ehkäpä mukana on sittenkin myös pienen pieni ripaus taikaa.

Mutta minkälainen kuva tai tarina meillä on Edith Södergranista nyt, uuden elämäkerran myötä? Onko kokonaista kuvaa tai tarinaa mahdollistakaan tavoittaa, kun lähteitäkin on niin kovin vähän? Södergran teostensa takana on kiehtova, mutta kuinka täsmällistä ja todellista kuvaa meidän on hänestä lopulta mahdollista saada? Kuten Rahikainenkin toteaa, Edith Södergranin elämäkerta ”ei tule koskaan valmiiksi – ratkaisevat palat puuttuvat.” Kokonaista totuutta ei koskaan tule, mutta ehkäpä Södergranin tenho perustuukin myös siihen, että me emme saa koskaan tietää kuka hän oikeastaan oli. Meillä on hänen runonsa, mutta elämästä vain pieniä kiehtovia palasia. Mutta ehkäpä tämä pirstaleinen arvoituksellisuus vain lisää Södergranin lumovoimaa entisestään – antaa meidän sittenkin nauttia myös fiktiivisten myyttien tenhosta ja oman mielikuvituksemme vapaista rajoista.

Rahikainen toteaa myös, että Södergran itse oli sitä mieltä, että jälkimaailmalle riittävät hänen runonsa. Kuten todettua, Södergran ja hänen äitinsä tuhosivat tietoisesti ehkä paljonkin sellaista, joka olisi auttanut paikkaamaan elämäkerran aukkoisuutta. Ehkäpä Södergran tällä tavoin itsekin tahtoi luoda itsestään myös myyttistä taiteilijahahmoa, mutta hän oli myös oikeassa. Mikä oikeus meillä loppujen lopuksi on ihmiseen, joka on antanut meille jo runonsa?

Södegranin kuulu lause kuuluu: ”Itsevarmuuteni johtuu siitä, että olen löytänyt ulottuvuuteni. Minun ei sovi tehdä itseäni pienemmäksi kuin olen.” Edith Södergran oli omanarvontuntoinen nuori nainen, joka näki oman lahjakkuutensa ja ymmärsi olla siitä ylpeä. Hän ajatteli kirjoittavansa vain harvoille ja valituille, niille joilla on edellytyksiä ymmärtää hänen poikkeuksellisen vahvaa taidettaan, ja myös vastusti kipakastikin runojensa väärinlukemista. Ehkäpä taiteilijuus edellyttääkin aina myös hitusen narsismia – kuinkapa muuten voisi uskoa siihen, että omista tuotoksista olisi taiteeksi? Ja ehkäpä itsevarmuuden tavoittaminen perustuu juuri Södergraniin mainitsemaan oman ulottuvuuden löytämiseen: kun tunnistaa mahdollisuutensa, on helpompaa olla juuri sen kokoinen kuin on.

Kuten Rahikainen toteaa, 1800-luvulla voimistunutta nero-myyttiä voidaan syystäkin tarkastella kriittisesti: on selvää, ettei synnynnäisiä neroja juurikaan ole, vaan kaikki tarvitsevat tietoa ja taitojen harjoitusta voidakseen luoda jotakin uutta. Mutta eräs nykyisinkin käytössä oleva taiteellisen nerokkuuden määritelmä on, että nero taiteilija kykenee luomaan uutta luovia taideteoksia, joilla mahdollisesti on myös klassikon status. Ainakin tällainen nero Södergran minusta olikin – saattaa toki olla, että sisäinen kirjallisuudentutkijani on ikuisesti parantumaton romantikko, joka ei koskaan tule kykenemään täysin objektiiviseen tarkasteluun, vaan on aina myös romantisoivien kehystensä vanki. Toisaalta olen kyllä sitä mieltä, että romantiikassakin saattaa olla ripaus totta. Liika järkiperäisyys johtaa harvoin syviin totuuksiin. Tiedostan ja tähdennän, että taiteilijamyytit ovat pitkälti fiktioita, mutta kuten fiktiossa ainakin, myös tässä sepitteessä on ehkä sittenkin myös hitunen totta.

Niin kuin aina, taide (ja ihminen!) on tutkimuskohteena väistämättä tutkijan subjektiivisten kehysten vanki. Yhtä totuutta ei ole. Ja hyvä niin. Antoisa keskustelu avartaa enemmän kuin ehdoton totuus. Kiitos Agneta Rahikaiselle erittäin antoisasta ja ajatuksia herättävästä teoksesta! Ja Edith Södergranille siitä, että olet ollut – ”osa äärettömyyttä”, kuten runosi minä niin kauniisti sanoo.

PS. Södergranin kootut runot julkaistiin suomeksi vasta vuonna 1994, kun kooste nimeltä Elämäni, kuolemani ja kohtaloni ilmestyi: kooste sisältää kaikki viisi runokokoelmaa kokonaisuudessaan sekä kokoelmista pois jätettyjä runoja. Minun suhteeni Södergraniin on rakentunut paljon suppeamman valikoiman varassa: juurikin vuonna 1994 sain lahjaksi Södergranin runoja, mutta kyseessä oli Karri Kokon vuonna 1982 toimittama teos Kohtaamisia, joka sisältää vain Uuno Kailaan vuonna 1929 toimittaman valikoiman 77 runoa, ja näiden runojen rinnalla myös Helene Schjerfbeckin maalauksia. Siksi esimerkiksi runo Päivä viilenee oli minulle pitkään aivan toisenlainen kuin se todellisuudessa on: Kailaan suomentamana se käsittää vain yhden (ensimmäisen) säkeistön alkuperäisen neljän sijasta. Kohtaamisia on minulle kuitenkin hyvin rakas teos, sillä juuri se on tuonut Södergranin luokseni ja kulkenut mukanani pian kokonaiset kaksikymmentä vuotta. Nyt hyllystäni on jo jonkun aikaa löytynyt myös tuo Elämäni, kuolemani ja kohtaloni, mutta en ole lukenut sitä vielä kokonaan, vaan ainoastaan sieltä täältä. En siis ole Södergranin runouden etevin tuntija, mutta hänen runoutensa – sellaisena kuin se on minut jo kohdannut – on tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen.

PS2. Ja niin – Agneta Rahikainen ei valinnut Edith Södergrania vaan Edith Södergran valitsi hänet. Ehkäpä tässäkin voi halutessaan nähdä aavistuksen merkillistä mystiikkaa?

********************

Agneta Rahikainen: Edith – runoilijan elämä ja myytti. Suomentanut Jaana Nikula. 463 s. Schildts & Söderstöms, 2014.

Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth (2014)

Minna Canth (1844-1897) on aina ollut minulle läheinen. Ehkä se johtuu siitä kuin kujeilevasta yksityiskohdasta, että meillä on kaksi yhteistä kotikaupunkia: Kuopio ja Tampere. Olemme siis kulkeneet osin samoja polkuja, vaikkakin eri ajassa ja erilaisina elämän hetkinä: Canth muutti lapsena Tampereelta Kuopioon (ja myöhemmin Jyväskylään ja taas Kuopioon), minä puolestani nuorena aikuisena Kuopiosta Tampereelle (ja myöhemmin sen reunamille). Minulta Kuopio on siis sittemmin jäänyt taakse, mutta Canth puolestaan palasi sinne Jyväskylän vuosiensa jälkeen jäätyään jo varhain leskeksi ja eli siellä kuolemaansa asti. Pitkälti juuri Canthin ansiota onkin, että pieni Kuopio oli hänen aikanaan niin merkittävä kulttuurikaupunki.

Lapsena ihailin Minna Canthin komeaa patsasta hänen mukaansa nimetyssä kuopiolaisessa puistossa: kylläpä Canth olikin mahtava, voimakas, vaikuttava. Kuopion korttelimuseossa ihailin hänen kaunista salonkiaan: henkevää, ihanaa huonetta, joka oli – vaikkakin sinne rakenneltu – aito tuulahdus jotakin mennyttä, kadonnutta, ja sittenkin jotenkin pysyvää. Kävin kuusi vuotta Minna Canthin nimeä kantavaa koulua, ensin kolme vuotta yläastetta ja sitten saman verran lukiota. Lukioaikoina esitin myös Rouva Penttisen roolia Canthin näytelmässä Kotoa pois, ja samalla tulivat tutuiksi myös näytelmät Työmiehen vaimo ja Kovan onnen lapsia: koulumme teatteripiiri teki Canthin juhlavuoden kunniaksi sikermän muutamista hänen teoksistaan.

Tartuinkin ilolla ja innostuksella uuteen Minna Canthin elämäkertaan, kirjallisuudentutkija Minna Maijalan teokseen Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth. Elämäkerta ilmestyi mitä oivallisimpana hetkenä, sillä onhan taas juhlavuosi: Minna Canthin syntymästä tuli 19.3. kuluneeksi komeat 170 vuotta.

 

Kirja on ehdottomasti hankintalistallani,
mutta lainasin sen ensihätään kirjastosta.

Canthista on aikaisemmin kirjoitettu kolme elämäkertaa: Lucina Hagmanin kaksiosainen Minna Canthin elämäkerta julkaistiin vuosina 1906 ja 1911, Greta von Frenckell-Thesleffin Minna Canth vuonna 1942 (suom. 1944) ja Reetta Niemisen Minna Canth, kirjailija ja kauppias vuonna 1990. Ensimmäisenä Canthista kirjoitti siis Lucina Hagman, ja juuri Hagmanin luomaan tarinaan Canth-kuvamme on Maijalan mukaan pitkälti perustunut. Maijala osoittaa, kuinka aiempi elämäkertakirjoitus on kuvannut Canthin ennen kaikkea vahvaksi naisasianaiseksi, ja kuinka koko hänen elämäntarinansa on muokattu juuri tähän kehykseen sopivaksi. Käsityksemme Canthin elämästä onkin perustunut lähinnä tietoisesti rakenneltuun tarinaan, liki fiktioon. Eräs Maijalan hienoja ansioita onkin juuri se, kuinka hän kykenee osoittamaan rakennetun elämäkerran fiktiomaisuuden: me luemme elämäkertoja helposti tosina, vaikka myös ne rakentuvat usein tiettyjen tarinakaavojen mukaisiksi sepitteiksi. Mutta - kuten Maijala toteaa - Canthin aikaisempia elämäkertoja voidaan kuitenkin lukea kriittisesti, historiallisina kerrostumina.

Maijala itse kirjoittaa Canthin aikaisempia elämäkertoja huomattavasti syvemmäksi, monivihahteisemmaksi ihmiseksi: Canthin teosten syväluenta ja lukuisat aikalaislähteet osoittavat, että hän oli myös paljon muuta kuin toimelias naisasianainen ja yhteiskunnallisten epäkohtien esille nostaja. Ensinnäkään Canth ei ollut vain räväkkä ja rohkea toiminnan nainen, vaan myös hyvin herkkä ja haavoittuvainen taiteilijasielu, jota mm. ärhäkät aikalaisarvostelut ja ivailut satuttivat. Canth ei myöskään erityisesti viihtynyt huomion keskipisteessä eikä jalustoilla, vaikka olikin aktiivinen ja aikaansaava - hän sanoikin, että juhliin antavat aihetta aatteet, ei ihminen. Parhaimmillaan Canth oli kotonaan Kanttilassa, jossa hän sydän ja mieli avoinna otti vastaan vieraita ja antautui innokkaisiin, syvällisiin keskusteluihin.

Canth oli kiistatta maamme merkittävimpiä realisteja, ehkä jopa merkittävin, mutta Maijala tähdentää, että Canthin realismi ei ollut ainoastaan yhteiskunnallista vaan myös - ja ennen kaikkea - psykologista. Yksipuolisen yhteiskunnallinen lukutapa on jättänyt huomiotta Canthin kirjalijantyön monitasoisuuden ja mm. sen yhteydet ajan eurooppalaiseen kirjallisuuteen ja uuteen luonnontieteelliseen maailmankuvaan: Canth nosti kyllä teoksissaan esille yhteiskunnallisia ongelmia, mutta hän asetti ne ennen kaikkea taustaksi ja kehyksiksi henkilöidensä psykologiselle kuvaukselle. Canthin teokset ovatkin usein juuri psykologisia tutkielmia ihmisen mielestä yhteiskunnallisesti vaikeiden olosuhteiden armoilla (esim. Työmiehen vaimo, Kovan onnen lapsia). Canth olikin sekä yhteiskunnallisen että psykologisen kirjallisuuden pioneeri: hänen työnsä osoitti, kuinka vaikuttavaa kirjallisuus voi olla ja kuinka paljon se voikaan kertoa.

Maijala toteaa, että Canth itsekin korosti juuri henkilöhahmojensa psykologian merkitystä: kerronnan psykologinen taso oli Canthille henkilökohtaisesti merkittävä, mutta se myös liitti hänet aikansa eurooppalaisiin pyrkimyksiin, joiden mukaisesti kaunokirjallisuuden tuli tuottaa ennen kaikkea sielutieteellisiä tutkielmia ihmisen käyttäytymisen, toiminnan ja tunteiden ymmärtämiseksi. Maijala osoittaa, kuinka Canth kirjoittikin teoksensa myös vuoropuheluun aikansa eurooppalaisten realistien kanssa: mm. Ibsenin, Zolan, Tolstoin ja Dostojevskin teokset ovat asettuneet Canthin teosten interteksteiksi. Canth siis seurasi ja tunsi aikansa kirjallisuutta laajasti, ja myös tämä tekee hänestä kirjailijantyöhönsä sitoutuneesti suhtautuneen ammattilaisen. Canth oli myös sitä mieltä, että juuri psykologinen, realistinen romaani tulee olemaan tulevan kirjallisuuden perusta. Taisipa hän olla oikeassa - rakentuuhan moni romaani juuri ihmisen toiminnan ja tunteiden tutkiskelusta.

Canth oli – kuten merkittävimmät kirjailijat usein ovat – aikaansa edellä: aikalaisten oli välillä vaikea ottaa vastaan hänen vahvoja teoksiaan eikä niiden armotonta realismia haluttu ymmärtää. Canthin teosten aiheet olivatkin usein rankkoja. Maijala lainaa Canthin kirjettä pastori Bergrothille, joka ei hyväksynyt hänen realistista kirjoitustapaansa:

”---- Onko minun syyni, että elämässä on ei ainoastaan kaunista, mutta myöskin rumaa. Kirjailijan tulee olla rehellinen ja tuoda esiin kaikki juuri semmoisena kuin se on, ei kaunistaa mitään. Kaunokirjallisuuden tulee olla kuvastimena, joka ihmisille näyttää, minkälaisia he ovat.”

Kirjallisuuden oli Canthin mukaan mahdollista myös muuttaa maailmaa näyttämällä sen epäoikeudenmukaisuus. Maijala esittää kuitenkin myös, ettei yhteiskunnallinen kritiikki sittenkään ole Canthin teoksissa niin yksioikoista kuin yleensä on ajateltu: yhteiskunnalliset olosuhteet ovat henkilöhahmojen elämässä vain yksi voimakkaasti vaikuttava taso, ja myös hahmojen luonteella, kasvatuksella ja ajan hengellä on oma merkityksensä. Ihminen murtuu siis lopulta omien heikkouksiensa vuoksi: yhteiskunnallisia olosuhteita tuli parantaa, mutta yksilöitä tuli kannustaa myös itsensä kehittämiseen. Mielestäni on kuitenkin hyvä muistaa, että Canthin teokset olivat – ja ovat yhä – myös yhteiskunnallisesti merkittäviä ja kantaaottavia: vaikka jokainen onkin loppujen lopuksi vastuussa omista teoistaan, on ihmisen mieli kurjissa oloissa kuitenkin haavoittuvuudelle altis.

Maijala rakentaa elämäkertansa kolmeen osaan: elämään, kirjoittamiseen ja aatoksiin. Elämäkerta on lukukokemuksena raikas ja eletyn elämän tuntuinen. Kirjallinen työ nousee elämäkerran keskiöön, ja näin pitää kirjailijan kohdalla ollakin: onhan kirjoittajuus kirjailijan minäkokemuksessa ja elämässä hyvin kokonaisvaltaisesti vaikuttava tekijä. Canthin elämäntarinan ja –työn rinnalle elämäkerta rakentaa myös kuvaa ajasta jona Canth eli – olihan Canthin toimien kehyksenä ja taustana luonnollisesti hänen oma aikansa, 1800-luvun jälkipuolisko. On hyvä muistaa, että maailma muuttui voimakkaasti myös silloin: modernisaatio oli jo alkanut ja kiihdytti elämäntahtia rakentaen samalla elämälle aiempaa kiivaampia kehyksiä. Uusi vuosisata alkoi lopulta ilman liian varhain kuollutta Minna Canthia, mutta se kantoi mukanaan hänen merkittävän muistonsa. 

Tietyllä tavalla Canthin elämäntarina on yhä eräänlainen sankaritarina: Canth oli vaatimattomista oloista vanhempiensa mukana ponnistanut nuori nainen ja edelleen vahva aikuinen, joka selvisi aviomiehen varhaisesta kuolemasta ja seitsemän lapsen yksinhuoltajuudesta ja loi omalla työllään itselleen aseman, joka on ansaitusti kuolematon. Mutta tarina ei ole – kuten ennen on ehkä haluttu nähdä – kova, vaan pikemminkin herkkä, hellä, hehkuvainen. J. H. Erkolta lainattu säe onkin uudelle elämäkerralle mitä onnistunein nimi. 

Teoksensa viimeisillä sivuilla Maijala sinkoaa vielä pisteliään piikin Kuopion kaupungille, jolla ei ole ollut tahtoa säilyttää Kanttilaa arvonsa mukaisessa kunnossa ja käytössä. Minna Canthin vanha kotitalo on nykyisin rapistunut, surullinen näky. Maijalan vierellä minäkin kysyn: haloo Kuopio, missä on Canthin elämäntyön ansaitsema arvostus? Eikö hänen merkittävää muistoaan olisi syytä hieman enemmän vaalia?

Kiitän Minna Maijalaa tästä hienosta, tärkeästä työstä, joka toivoakseni johtaa yhä uusia lukijoita myös Canthin teosten äärelle. Ainakin itse aion taas palata minulle jo tuttuihin teoksiin ja paikata myös niitä liian monia aukkoja, joita minulla hänen tuotantonsa omakohtaisessa lukemisessa yhä on. Lisään vielä, että Canth on ehdottomasti yksi eniten arvostamiani kirjailijoita, ja hän on todellakin uuden elämäkertansa ansainnut.

ks. myös Maijalan ehdotuksesta avattu minnansalonki.fi

******************************

Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth. 431 s. Otava, 2014.